Sinuhe egyptiläinen

1

Minä, Sinuhe; Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan. En mairi te liakseni jumalia, en mairi te liakseni kuninkaita, en pelosta enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.

Sillä mitä kaikkina aikoina on kirjoitettu, se on kirjoitettu joko jumalien tähden tai ihmisten tähden. Tahdon näet myös faraot lukea ihmisiksi, sillä meidän kaltaisiamme he ovat, vihassa ja pelossa, himossa ja pettymyksessä. Eikä heillä ole mitään eroa meidän kanssamme, vaikka heidät tuhannesti kirjoitettaisiin jumalien joukkoon. Vaikka tuhannen tuhatta kertaa heidät kirjoitettaisiin jumalien joukkoon, he ovat ihmisiä, muiden ihmisten kaltaisia. Heillä on valta tyydyttää vihansa ja paeta pelkoaan, mutta himosta ja pettymyksestä ei valta heitä säästä. Mutta mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu kuninkaiden käskystä tai jumalien mairittelemiseksi tai ihmisten pettämiseksi uskomaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut. Tai että kaikki on tapahtunut toisin, kuin todella on tapahtunut. Tai että yhden tai toisen osuus siinä, mikä on tapahtunut, on suurempi tai pienempi kuin on totta. Tätä tarkoitan sanoessani, että hamasta muinaisuudesta tähän päivään asti kaikki, mitä on kirjoitettu, on kirjoitettu jumalien tähden tai ihmisten tähden.

Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.

Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulamani perusteella tiedän todeksi. Siinä eroan kaikista, jotka ovat ennen minua eläneet, ja kaikista, jotka minun jälkeeni tulevat elämään. Sillä mies, joka kirjoittaa sanoja paperiin, ja vielä enemmän mies, joka antaa hakata nimensä ja tekonsa kiveen, elää toivossa, että hänen sanansa luetaan ja että jälkeentulevaiset lukevat hänen sanansa ja ylistävät hänen tekojaan ja viisauttaan. Mutta minun sanoissani ei ole paljon ylistämistä eikä tekojani maksa kiittää ja viisauteni on karvas sydämessäni eikä miellytä ketään. Minun sanojani eivät lapset kirjoita savitauluihin kirjoitustaitoa harjoitellessaan. Minun sanojani eivät ihmiset toista viisastellakseen minun viisaudellani. Vaan kirjoittaessani tämän luovun toivosta, että minua koskaan luettaisiin tai ymmärrettäisiin.

Sillä ihminen pahuudessaan on julmempi ja paatuneempi kuin virran krokotiili. Hänen sydämensä on kovempi kiveä. Hänen turhuutensa on tomua köykäisempi. Upota hänet virtaan, niin hän vaatteittensa kuivuttua on sama kuin ennen. Upota hänet suruun ja pettymykseen, ja jos hän nousee, hän nousee samana kuin ennen. Paljon muutoksia olen minä, Sinuhe, nähnyt elämäni päivinä, mutta kaikki on jälleen samalla tavoin kuin ennen eikä ihminen ole muuttunut. Myös on niitä, jotka sanovat, ettei sellaista, mikä on tapahtunut, ole milloinkaan ennen tapahtunut, mutta tämä on turhaa puhetta.

Minä, Sinuhe, näin pojan kolhivan isänsä hengiltä kadun kulmassa. Näin köyhien nousevan rikkaita vastaan ja jumalien jumalia vastaan. Näin miehen, joka oli juonut viininsä kultaisista maljoista, kumartavan kurjuudessaan ammentamaan kämmenellään virran vettä. Ne, jotka olivat punninneet kultaa, kerjäsivät katujen kulmissa ja heidän vaimonsa myivät itsensä kuparirenkaan hinnasta maalatuille neekereille ostaakseen leipää lapsilleen.

Mutta niin on ollut myös ennen. Myös paimenkuninkaiden aikana makasi loistokatoksen varjossa mies, joka oli viettänyt yönsä savilattialla. Myös silloin vieraat tulivat ja löivät lasten päät murskaksi talojen kynnyksiin ja sitoivat orjiksi vaimot, jotka olivat pukeutuneet kuninkaalliseen pellavaan. Silloinkin miehet, jotka olivat rakentaneet itselleen hautoja lännen vuoriin, lyötiin hengiltä ja heidän ruumiinsa viskattiin virtaan.

Ei siis ole tapahtunut mitään uutta silmieni nähden, vaan mikä on ennen tapahtunut, on tapahtuva myös vastaisuudessa. Niinkuin ihminen ei muuttunut ennen, niin hän ei ole muuttuva vastaisuudessakaan. Ne, jotka tulevat jälkeeni, ovat samoja, jotka elivät ennen minua. Miten he siis voisivat ymmärtää minun viisauteni? Miksi toivoisin heidän lukevan minun sanani?

Mutta minä Sinuhe, kirjoitan tämän itseni tähden, koska tieto kalvaa sydäntäni lipeän kaltaisena ja kaiken iloni olen menettänyt elämästä. Maanpakolaisuuteni kolmantena vuonna minä tämän kirjani aloitan, itäisen meren rannalla, mistä laivat purjehtivat Puntin maahan, lähellä erämaata, lähellä vuoria, joista kuninkaat muinoin louhivat kiviä kuviaan varten. Kirjoitan tämän, koska viini maistuu karvaalta kurkussani. Kirjoitan tämän, koska olen kadottanut halun iloita naisten kanssa eikä puutarha ja lammikko kaloineen enää ilahduta silmiäni. Kylminä öinä talven aikaan lämmittää musta tyttö vuoteeni, mutta minulla ei ole iloa hänestä. Olen karkottanut laulajat luotani ja kielisoittimien ja huilujen äänet ärsyttävät korviani. Siksi kirjoitan tämän, minä, Sinuhe, joka en tee mitään rikkaudella ja kultaisilla maljoilla, myrhalla, mustalla puulla ja norsunluulla.

Sillä kaikki tämä minulla on eikä mitään ole minulta otettu pois. Yhä pelkäävät orjat keppiäni ja vartijat kumartavat päänsä ja laskevat kätensä polvien tasalle edessäni. Mutta askelteni ala on mitattu eikä mikään laiva pääse laskemaan rantatyrskyihin. Siksi en minä, Sinuhe, koskaan enää ole tunteva mustan mullan tuoksua kevätyössä ja siksi kirjoitan tämän.

Kuitenkin minun nimeni oli kerran kirjoitettu faraon kultaiseen kirjaan ja asuin kultaisessa talossa kuninkaan oikealla puolella. Minun sanani painoi enemmän kuin Kemin maan mahtavien sana, ylhäiset lähettivät minulle lahjoja ja kultaketjut kietoivat kaulaani. Minulla oli kaikki, mitä ihminen haluaa, mutta ihmisenä halusin enemmän kuin ihminen voi saavuttaa. Siksi olen täällä, missä olen. Minut karkotettiin Thebasta farao Horemhebin kuudentena hallitusvuonna, jotta minut lyötäisiin kuoliaaksi kuin koira, jos palaisin, jotta minut litistettäisiin kuin sammakko kivien väliin, jos astuisin askelen pois alalta, mikä asuttavakseni on määrätty. Tämä on kuninkaan käsky, faraon, joka kerran oli ystäväni.

Mutta mitä muuta voi odottaa alhaissyntyiseltä, joka on antanut pyyhkiä kuninkaiden nimet hallitsijain luettelosta ja kirjurien merkitä kuninkaiden luetteloon vanhempansa ylhäisiksi. Minä näin hänen kruunauksensa, minä näin, miten hänen päähänsä laskettiin punainen ja valkoinen kruunu. Siitä laskien kuudentena hallituksensa vuotena hän minut karkotti. Mutta kirjurien laskun mukaan se oli hänen hallitusvuosistaan kolmaskymmenestoinen. Eikö siis kaikki kirjoittaminen ennen ja nyt ole valhetta.

Häntä, joka eli totuudesta, minä halveksin hänen elämänsä päivinä hänen heikkoutensa tähden ja kauhistuin tuhoa, jonka hän kylvi Kemin maahan totuutensa tähden. Nyt on hänen kostonsa minulle, että itse tahdon elää totuudesta, en tosin hänen jumalansa tähden, vaan itseni tähden. Totuus on viiltävä veitsi, totuus on parantumaton haava ihmisessä, totuus on lipeä, joka katkerana syö sydäntä. Siksi nuoruutensa ja voimansa päivinä mies pakenee totuutta ilotaloihin ja sokaisee silmänsä työllä ja kaikenlaisilla toimilla, matkoilla ja huvituksilla, vallalla ja rakennuksilla. Mutta tulee päivä, jolloin totuus lyö hänen lävitseen kuin keihäs, eikä hänellä sen jälkeen ole erää iloa ajatuksistaan eikä kättensä töistä, vaan hän on yksin, ihmisten keskellä hän on yksin eivätkä jumalat tuo apua hänen yksinäisyyteensä. Tämän kirjoitan minä, Sinuhe, hyvin tietäen, että tekoni ovat olleet pahoja ja tieni vääriä, mutta myös hyvin tietäen, ettei kukaan niistä ottaisi opikseen, vaikka tämän joutuisi lukemaan. Siksi vain itseni tähden tämän kirjoitan. Peskööt muut syntinsä puhtaiksi Ammonin pyhällä vedellä, minä, Sinuhe, puhdistaudun kirjoittamalla tekoni muistiin. Jättäkööt muut sydämensä valheet punnittavaksi Osiriksen vaa'alla, minä, Sinuhe, punnitsen sydämeni ruokokynällä.

Mutta ennen kuin aloitan kirjani, annan sydämeni valittaa valituksensa, sillä näin valittaa murheesta musta maanpakolaissydämeni.

Ken on kerran juonut Niilin vettä, hän kaipaa Niilin luokse takaisin. Hänen janoaan ei tyydytä mikään muu mainen vesi.

Ken on kerran Thebassa syntynyt, hän kaipaa Thebaan takaisin, sillä ei ole maan päällä toista kaupunkia, Theban kaltaista. Ken on kujan varrella syntynyt, hän kaipaa kujalle takaisin, seetripuupalatsista hän kaipaa takaisin savimajaan, myrhan ja hyvien voiteiden tuoksusta hän kaipaa lantatulen ja öljyssä paistettujen kalojen käryyn.

Kultaisen maljani vaihtaisin köyhän saviruukkuun, jos kerran vielä saisin polkea jalallani Kemin maan pehmeätä mutaa. Pellavavaatteeni vaihtaisin orjan paahtuneeseen nahkaan, jos kerran vielä saisin kuulla virran kaislikon kohinan kevättuulessa.

Niili tulvii, jalokivinä kohoavat kaupungit vihreästä vedestä, pääskyset palaavat, kurjet kahlaavat liejussa, mutta minä olen poissa. Miksi en ole pääskynen, miksi en ole kurki väkevin siivin lentääkseni vartijoiden ohitse takaisin Kemin maahan?

Pesäni rakentaisin Ammonin kirjavien pylväiden keskelle, obeliskien leimutessa tulta ja kultaa, vihkisavun ja lihavien uhriteuraiden tuoksussa. Pesäni rakentaisin köyhien kujan savimajan katolle. Härät kiskovat rekiä, käsityöläiset liimaavat kaislasta paperia, kauppiaat huutavat kaupaksi tavaroitaan, kuoriainen kierittää lantapalloa pitkin kivettyä katua.

Kirkas oli nuoruuteni vesi, suloinen oli hulluuteni. Katkera ja hapan on vanhuuden viini eikä hienoin hunajaleipä vastaa köyhyyteni karkeata leipäpalaa. Kääntykää vuodet, vierikää vastaani menneet vuodet, purjehdi Ammon taivasta lännestä itään, jotta vielä kerran saisin nuoruuteni takaisin. Sanaakaan en muuta, pienintä tekoa en vaihda toiseksi. Oi, solakka ruokokynä, oi, sileä kaislapaperi, antakaa minulle takaisin turhat tekoni, nuoruuteni ja hulluuteni.

Tämän kirjoitti Sinuhe, maanpakolainen, köyhempänä Kemin maan kaikkia köyhiä.

2

Senmut, jota sanoin isäkseni, oli köyhien lääkäri Thebassa. Kipa, jota sanoin äidikseni, oli hänen vaimonsa. Eikä heillä ollut lasta. Vasta heidän vanhuutensa päivinä minä tulin heidän luokseen. Yksinkertaisuudessaan he sanoivat minua jumalien lahjaksi aavistamatta pahaa, minkä tämä lahja tuli tuottamaan heille. Äitini Kipa nimitti minut Sinuheksi sadun mukaan, sillä hän piti saduista ja myös minä olin hänen käsityksensä mukaan vaaroja paeten tullut hänen luokseen, niinkuin sadun Sinuhe saatuaan vahingossa faraon teltassa tietää peloittavan salaisuuden karkasi ja pakeni ja vietti lukuisia vuosia ja koki monenlaisia seikkailuja vieraissa maissa.

Mutta tämä oli vain yksinkertaista juttelua, hänen lapsekkaan mielensä mukaista, ja hän toivoi myös minun aina pakenevan vaaroja välttyäkseni vastoinkäymisistä. Siksi hän nimitti minut Sinuheksi. Kuitenkin Ammonin papit sanovat, että ihmisen nimi on enne. Siksi kenties nimeni saattoi minut vaaroihin ja seikkailuihin ja vieraihin maihin. Nimeni kai saattoi minut osalliseksi peloittavista salaisuuksista, kuninkaiden ja heidän vaimojensa salaisuuksista, jotka voivat tuottaa kuoleman. Lopuksi nimeni teki minusta karkotetun ja maanpakolaisen.

Mutta yhtä lapsellinen kuin oli Kipapoloisen ajatus hänen antaessaan minulle tuon nimen, yhtä lapsellista olisi kuvitella, että nimellä olisi mitään merkitystä ihmisen kohtaloihin. Samoin olisi minun käynyt, vaikka nimeni olisi ollut Kepru tai Kafran tai Mose, niin uskon. Kuitenkaan ei voi kieltää, että Sinuhesta tuli maanpakolainen, kun sen sijaan Heb, haukan poika, kruunattiin Horemhebinä punaisella ja valkoisella kruunulla ylämaan ja alamaan hallitsijaksi. Niin että nimen enteellisyydestä uskokoon kukin, mitä hyvänsä itse haluaa. Onpahan kullakin uskossansa lohdutus elämän vastoinkäymisissä ja pahuudessa.

Minä synnyin suuren kuninkaan farao Amenhotep Ill:n hallitessa, ja samana vuonna syntyi hän, joka tahtoi elää totuudesta ja jonka nimeä ei enää saa mainita, koska se on kirottu nimi, vaikka silloin ei vielä tietenkään kukaan sitä tiennyt. Siksi palatsissa vallitsi suuri riemu hänen syntyessään ja kuningas uhrasi lukuisia uhreja Ammonin suuressa temppelissä, jonka hän itse oli rakennuttanut, ja myös kansa iloitsi tietämättä, mitä oli tuleva. Suuri, kuninkaallinen puoliso Teje oli näet turhaan odottanut poikalasta, vaikka hän oli ollut suuri kuninkaallinen puoliso jo kaksikymmentäkaksi vuotta ja hänen nimensä oli kirjoitettu kuninkaan nimen rinnalle temppeleissä ja kuvissa. Siksi hän, jonka nimeä ei saa mainita, julistettiin suurin juhlamenoin kuninkaallisen vallan perijäksi, niin pian kuin papit olivat ehtineet suorittaa ympärileikkauksen.

Mutta hän syntyi vasta keväällä kylvön aikaan, kun taas minä, Sinuhe, tulin jo edellisenä syksynä tulvan ollessa korkeimmillaan. Mutta syntymäni päivää en tiedä, sillä tulin Niiliä pitkin pienessä kaislaveneessä, joka oli tiivistetty piellä, ja äitini Kipa löysi minut rannan kaislikosta lähellä oman talonsa kynnystä, niin korkealle oli vesi silloin noussut. Pääskyset olivat juuri tulleet ja visersivät pääni ympärillä, mutta itse olin vaiti ja hän luuli minun kuolleen. Hän vei minut taloonsa ja lämmitti minua hiilivalkean ääressä ja puhalsi henkeä suuhuni, kunnes aloin hiljaa vaikertaa.

Isäni Senmut palasi kotiin sairaskäynneiltään kantaen kahta sorsaa ja vakallista jauhoja. Hän kuuli vikinäni ja luuli äitini Kipan hankkineen kissanpoikasen ja alkoi torua häntä. Mutta äitini sanoi: »Ei se ole kissa, vaan minä olen saanut pojan! Iloitse, mieheni Senmut, meille on syntynyt poika.»

Isäni suuttui ja sanoi häntä pölhöksi, mutta Kipa näytti minua hänelle ja avuttomuuteni liikutti isäni mieltä. Tällä tavoin he ottivat minut omaksi lapsekseen ja antoivat myös naapurien uskoa, että olin Kipasta syntynyt. Se oli hänen turhamaisuuttaan enkä tiedä, monetko häntä uskoivat. Mutta kaislaveneen, jossa olin tullut, Kipa talletti ja ripusti huoneen kattoon vuoteen yläpuolelle. Isäni otti parhaan kupanastmnsa ja vei sen temppeliin antaen kirjoittaa minut syntyneiden kirjaan omana poikanaan ja Kipan synnyttämänä. Mutta ympärileikkauksen hän suoritti itse, koska oli lääkäri ja pelkäsi pappien veitsiä, jotka jättivät märkiviä haavoja. Siksi hän ei sallinut pappien kajota minuun. Mutta kenties hän teki sen myös säästäväisyydestä, sillä köyhien lääkärinä hän ei suinkaan ollut varakas mies.

Tätä kaikkea en tosin itse muista nähneeni ja eläneeni, mutta äitini ja isäni ovat kertoneet minulle kaiken niin monta kertaa ja samoin sanoin, että uskon sen, enkä tiedä syytä, miksi he olisivat minulle valehdelleet. Mutta koko lapsuuteni ajan luulin, että he olivat oikeat vanhempani, eikä mikään suru sumentanut lapsuuttani. Totuuden he kertoivat minulle vasta, kun pojankiharani leikattiin ja minusta tuli nuorukainen. Sen he tekivät, koska pelkäsivät ja kunnioittivat jumalia eikä isäni tahtonut, että eläisin valheessa koko ikäni.

Mutta kuka ja mistä olin ja ketkä olivat vanhempani, sitä en koskaan saanut tietää. Luulen sen kuitenkin tietäväni syistä, jotka myöhemmin kerron, vaikka tämä onkin vain oma luuloni.

Sen vain varmasti tiedän, etten minä ollut ainoa, joka tulin pietyssä kaislaveneessä alas virtaa. Theba temppeleineen ja palatseineen oli näet suuri kaupunki ja köyhien savimajoja oli loppumattomiin temppelien ja palatsien ympärillä. Suurten faraoiden aikana Egypti oli alistanut valtaansa monta maata ja suuruuden ja rikkauden mukana muuttuivat tavat ja muukalaisia saapui Thebaan kauppiaina ja ammattilaisina rakentaen sinne jumalilleen temppeleitä. Yhtä suuri kuin oli ylellisyys, rikkaus ja loisto temppeleissä ja palatseissa, yhtä suuri oli köyhyys muurien ulkopuolella. Moni köyhä jätti lapsensa heitteille, mutta myös moni rikas vaimo, jonka mies oli matkoilla, lähetti aviorikoksensa merkin kaislaveneessä alas virtaa. Kenties minut oli hylännyt laivamiehen vaimo, joka oli pettänyt miehensä syyrialaisen kauppiaan kanssa. Kenties olin muukalaisten lapsi, koska minua ei ollut ympärileikattu. Kun pojankiharani oli leikattu ja äitini Kipa oli tallettanut sen pieneen puuarkkuun ensimmäisen sandaalini viereen, katselin kauan kaislavenettä, jonka hän minulle näytti. Sen kaislat olivat keltaiset ja murtuneet ja nokiset hiiliastian savusta. Se oli sidottu kokoon linnunpyydystäjäin solmuin, mutta mitään muuta se ei vanhemmistani osannut kertoa. Tällä tavoin sain ensimmäisen haavan sydämeeni.

3

Vanhuuden tullessa mieli pakenee linnun tavoin takaisin lapsuuden päiviin. Vanhuuteni päivinä oma lapsuuteni loistaa muistoissani kirkkaana ja valoisana, ikään kuin kaikki silloin olisi ollut paremmin ja kauniimpaa kuin nykymaailman aikaan. Eikä tässä liene eroa köyhän ja rikkaan välillä, sillä ei varmaan ole niin köyhää, ettei hänen lapsuudessaan olisi pilkahduksia valosta ja ilosta, kun hän vanhuudessaan sitä muistelee.

Isäni Senmut asui temppelinmuureista ylävirtaan meluisassa ja köyhässä kaupunginosassa. Lähellä hänen taloaan olivat ylävirran suuret kivilaiturit, joihin Niilin laivat purkivat lastinsa. Kapeiden kujien varsilla oli olut ja viinitupia merimiehiä ja kauppiaita varten sekä ilotaloja, joihin myös keskikaupungin varakkaat saapuivat kantotuoleissaan. Naapureinämme asui veronkantajia, aliupseereita, lotjien päällysmiehiä ja pari viidennen asteen pappia. He muodostivat, samoin kuin isäni, köyhien kaupunginosan arvokkaimman väestön, niinkuin muuri kohoaa vedenpinnan yläpuolelle.

Niinpä talomme oli väljä ja avara verrattuna köyhimpien savimajoihin, jotka jatkuivat lohduttomina jonoina seinästä seinään kapeiden kujien varsilla. Talomme edessä oli jopa muutaman askelen mittainen puutarha, jossa kasvoi isäni istuttama sykomori. Akaasiapensaat erottivat puutarhan kadusta, ja lampena oli muurattu kiviallas, jossa tosin oli vettä vain tulvan aikana. Itse talossa oli neljä huonetta, joista yhdessä äitini valmisti ruoan. Ateriat söimme kuistikolla, josta päästiin myös isäni vastaanottohuoneeseen. Kaksi kertaa viikossa kävi äitiäni auttamassa siivooja, sillä hän rakasti puhtautta. Pesijä haki vaatteemme pestäväksi kerran viikossa pesulaansa virran rannalle.

Keskellä köyhää, levotonta, muukalaistuvaa kaupunginosaa, jonka turmelus kävi minulle ilmeiseksi vasta nuorukaiseksi kasvettuani, isäni naapureineen edusti perinteitä ja vanhoja, kunniallisia tapoja. Tapojen jo löyhennyttyä itse kaupungissa rikkaiden ja ylhäisten keskuudessa hän ja hänen kansanluokkansa edustivat yhä kivisen järkähtämättöminä vanhaa Egyptiä, kunnioitusta jumalia kohtaan, sydämen puhtautta ja pyyteettömyyttä. Oli kuin he vastakohtana kaupunginosalleen ja ihmisille, joiden keskellä heidän täytyi elää ja suorittaa ammattiaan, olisivat tahtoneet tavoillaan ja esiintymisellään korostaa, etteivät kuuluneet heihin.

Mutta miksi kertoisin tällaista, minkä vasta myöhemmin olen ymmärtänyt. Miksi en mieluummin muistaisi sykomorin karkeata runkoa ja sen lehtien kahinaa levätessäni sen juurella varjossa paahtavalla päivänpaisteelta. Miksi en muistaisi parasta leikkikaluani, puista krokotiilia, jota vedin nauhasta pitkin kivettyä katua ja joka seurasi minua louskuttaen puista leukaansa ja aukoen punaiseksi maalattua kitaansa. Ihmetellen kerääntyivät naapurien lapset sitä katselemaan. Monta hunajamakeista, monta kiiltävää kiveä ja kuparilangan pätkää hankin salliessani muiden vetää sitä perässään ja leikkiä sillä. Sellaisia leikkikaluja oli vain ylhäisten lapsilla, mutta isäni oli saanut sen kuninkaalliselta puusepältä parannettuaan hauteilla paiseen, joka esti hänet istumasta.

Aamuisin äitini talutti minut vihannestorille. Tosin hänellä ei ollut paljon ostoksia tehtävänä, vaan hän saattoi kuluttaa vesimitan ajan valitessaan sipulikimppua ja kokonaisen viikon aamupäivät, kun kysymyksessä oli uusien jalkineiden valitseminen. Mutta hänen puheistaan saattoi havaita, että hän oli rikas ja halusi vain parasta. Jos hän ei ostanutkaan kaikkea, mikä hänen silmäänsä viehätti, niin tämä johtui vain siitä, että hän halusi kasvattaa minua säästäväiseksi. Siksi hän sanoi. »Ei se ole rikas, joka omistaa kultaa ja hopeaa, vaan se on rikas, joka tyytyy vähään.» Niin hän vakuutteli minulle, mutta samalla hänen vanhat silmäparkansa ihastelivat Sidonin ja Bybloksen kirjavia villakankaita, ohuita ja kevyitä kuin höyhen. Hänen ruskeat, töistä kovettuneet kätensä koettelivat hyväillen norsunluukoruja ja strutsinsulkia. Kaikki se oli turhuutta ja tarpeetonta, hän vakuutteli minulle ja varmaan itselleenkin. Mutta lapsenmieleni kapinoi näitä opetuksia vastaan ja kovin mielelläni olisin omistanut marakatin, joka kietoi kätensä omistajansa kaulaan, tai kirjavan linnun, joka huuteli syyrialaisia ja egyptiläisiä sanoja. Eikä minulla olisi ollut mitään kaulaketjuja ja kultasilaisia sandaaleja vastaan. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että vanha Kiparukka sanomattoman mielellään olisi ollut rikas.

Mutta koska hän oli vain köyhäin lääkärin vaimo, hän tyydytti unelmiaan saduilla. Iltaisin ennen uneen vaipumista hän kertoili minulle matalalla äänellä kaikki tuntemansa sadut. Sinuhesta hän kertoi ja haaksirikkoisesta, joka palasi käärmekuninkaan luota suunnattomat rikkaudet mukanaan. Hän kertoi jumalista ja noidista, loihtijoista ja muinaisista faraoista. Isäni mutisi usein ja sanoi hänen istuttavan tyhmyyksiä ja turhia ajatuksia mieleeni, mutta iltaisin isän alettua kuorsata äiti jatkoi tarinointiaan varmaan yhtä paljon omaksi ilokseen kuin minua huvittaakseen. Muistan yhä nuo helteisen kuumat kesäillat, jolloin vuode poltti paljasta ruumista eikä uni tullut, kuulen yhä hänen matalan, unettavan äänensä, olen jälleen turvassa hänen luonaan. Oma äiti tuskin olisi voinut olla minulle parempi ja hellempi äiti kuin yksinkertainen, taikauskoinen Kipa, jonka luona sokeat ja rammat sadunkertojat aina saattoivat olla varmat hyvästä ateriasta.

Sadut huvittivat mieltäni, mutta niiden vastapainona oli elävä katu, kärpästen pesäpaikka, lukemattomien hajujen ja löyhkäin kyllästämä katu. Kadulle saattoi satamasta tuulen mukana kantautua seetrin ja tuoksupihkain kiihdyttävä lemu. Tai pisara ylhäisen naisen tuoksuvaa voidetta saattoi tipahtaa kantotuolista hänen kurottaessaan päätään toruakseen katupoikia. Iltaisin Ammonin kultaisen venheen kääntyessä lännen vuorille kohosi kadun kaikilta kuisteilta ja savimajoista öljyssä paistetun kalan käry sekaantuen tuoreen leivän tuoksuun. Tätä Theban köyhien kaupunginosan lemua opin lapsena rakastamaan milloinkaan sitä unohtamatta.

Kuistikolla ateriain aikana sain myös ensimmäiset opetukset isäni suusta. Hän tuli väsynein askelin kadulta puutarhaan tai saapui vastaanottohuoneestaan lääkkeiden ja voiteiden kirpeä tuoksu vaatteissaan. Äitini kaatoi vettä hänen käsilleen ja istuuduimme jakkaroille syömään äitini palvellessa meitä. Kadulla saattoi silloin rientää ohitse meluisa joukko merimiehiä oluesta juopuneina hoilaten ja kolistellen kepeillä talonseiniä ja pysähtyen tarpeelleen akaasiapensaittemme juurelle. Varovaisena miehenä isäni ei sanonut mitään, ennen kuin he olivat menneet ohitse. Sitten vasta hän opetti:

»Vain viheliäinen neekeri tai likainen syyrialainen tekee tarpeensa kadulle. Egyptiläinen tekee sen seinien sisäpuolella.»

Tai hän sanoi:

»Viini on jumalien lahja ilahduttamaan sydäntä kohtuullisesti nautittuna. Yksi malja ei vahingoita ketään, kaksi tekee kielen puheliaaksi, mutta joka ryhtyy kokonaiseen ruukkuun, hän herää katuojassa rosvottuna ja kolhittuna.»

Joskus saattoi kuistikolle asti lehahtaa hajuvoiteiden tuoksu, kun ohitse astui kaunis nainen jalkaisin, ruumis läpikuultavien vaatteiden verhoamana, posket, huulet ja kulmakarvat heleästi värjättyinä, kosteissa silmissä loiste, jollaista ei koskaan näkynyt säädyllisten naisten silmissä. Katsoessani lumoutuneena häntä sanoi isäni vakavasti:

»Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa pahemmin kuin tuli.»

Onko ihme, jos näiden opetusten jälkeen lapsenmielessäni aloin kammota viiniruukkuja ja kauniita naisia, jotka eivät olleet tavallisten naisten kaltaisia. Mutta samalla molempiin liittyi mielessäni kaiken peloittavan vaarallinen viehätys.

Jo lapsena isäni salli minun olla mukana vastaanotoillaan. Hän näytti minulle työvälineitään, veitsiään ja lääkeastioitaan kertoen, miten niitä käytettiin. Hänen tutkiessaan potilaita sain seisoa vieressä ja ojentaa hänelle vettä astiassa, siteitä, öljyjä ja viiniä. Äitini ei naisten tapaan sietänyt nähdä haavoja ja paiseita eikä koskaan voinut ymmärtää lapsekasta mielenkiintoani sairauksiin. Lapsi ei ymmärrä kipuja ja sairautta, ennen kuin on itse ne kokenut. Paiseen puhkaiseminen oli minusta jännittävä toimitus ja ylpeillen kerroin muille pojille kaikesta, mitä olin nähnyt, herättääkseni heidän kunnioituksensa. Aina uuden potilaan saapuessa seurasin tarkkaavasti isäni tutkimusta ja hänen kysymyksiään, kunnes isäni lopulta sanoi: »Sairaus on parannettavissa» tai »otan tapauksen käsiteltäväkseni.» Mutta oli myös potilaita, joita hän ei katsonut voivansa käsitellä, vaan kirjoitti muutamia rivejä papyruskaistaleeseen ja lähetti heidät temppelin Elämän taloon. Tällaisen potilaan mentyä hän tavallisesti huokasi, ravisti päätään ja sanoi: »Ihmisparka!»

Kaikki isäni potilaat eivät olleet köyhiä. Hänen sidottavakseen tuotiin ilotaloista miehiä, joiden vaatteet olivat hienointa pellavaa, ja syyrialaiset laivanpäälliköt tulivat joskus hänen tutkittavakseen saatuaan ajoksia tai potiessaan hammassärkyä. Niinpä en hämmästynyt, kun kerran myös maustekauppiaan vaimo koruineen ja kaulus jalokivistä kirjavana saapui isäni tutkittavaksi. Hän huokaili ja vaikeroi ja valitti lukuisia vaivojaan isäni kuunnellessa tarkkaavasti. Olin kovin pettynyt, kun isä lopulta otti paperiliuskan kirjoittaakseen, sillä olin toivonut hänen voivan parantaa tämän potilaan, mikä olisi tiennyt lääkärin lahjana monia herkkuja. Siksi huokasin, ravistin päätäni ja kuiskasin itsekseni: »Ihmisparka!»

Sairas vaimo hätkähti säikähdyksestä ja katsoi pelokkaasti isääni. Mutta isä jäljensi paperiliuskaan rivin vanhanaikaisia kirjaimia ja kuvia kuluneesta papyruskääröstä, kaatoi öljyä ja viiniä sekoitusastiaan, liotti paperin siinä, kunnes muste oli sulanut viiniin, sulki nesteen saviruukkuun ja antoi sen lääkkeenä maustekauppiaan vaimolle neuvoen häntä nauttimaan sitä viipymättä päänkivun tai mahavaivojen alkaessa. Naisen mentyä katsoin kysyvästi isääni. Hän joutui hämilleen, yskähteli muutaman kerran ja sanoi:

»On lukuisia vaivoja, jotka väkevään loitsuun käytetty muste voi parantaa.»

Enempää hän ei sanonut, mutisi vain jonkin ajan kuluttua itsekseen: »Ainakaan lääke ei vahingoita potilasta.»

Täytettyäni seitsemän vuotta sain pojan lannevaatteen ja äitini vei minut temppeliin seuraamaan uhria. Theban Ammonin temppeli oli siihen aikaan Egyptin mahtavin temppeli. Kuun jumalattaren temppelin ja lammen luota johti sinne kaupungin halki puistotie, jota reunustivat kivestä veistetyt, oinaanpäiset sfinksit. Temppelin aluetta ympäröivät mahtavat tiilimuurit ja temppeli kaikkine rakennuksineen muodosti kokonaisen kaupungin kaupungissa. Vuorenkorkuisen pylonin harjalla liehuivat kirjavat viirit, ja kuninkaiden jättiläispatsaat vartioivat kupariportin molemmin puolin temppelin aluetta.

Astuimme sisään portista ja kuolemankirjojen kauppiaat alkoivat nykiä äitiäni ja kuiskutella tai kimeästi huutaa hänelle tarjouksiaan. Äiti vei minut katsomaan puuseppien työpajoja ja näytteille asetettuja puuveistoksia orjista ja palvelijoista, jotka pappien loihtimina tuonpuoleisessa maailmassa vastasivat omistajansa puolesta ja tekivät työtä hänen tarvitsematta sormeaan liikauttaa. Mutta miksipä kertoisin tästä, minkä kaikki tietävät, koska kaikki on palannut ennalleen eikä ihmissydän muutu. Äitini maksoi maksun, joka vaadittiin, ennen kuin uhriin sai osallistua katsojana, ja näin pappien valkoisissa puvuissaan kätevästi kädenkäänteessä teurastavan ja paloittelevan härän, jonka sarvien välissä oli kaislapunoksessa tarkistussinetti vahvistuksena, että nauta oli virheetön ja ilman ainoatakaan mustaa karvaa. Papit olivat lihavia ja pyhiä ja heidän ajellut päänsä kiilsivät öljystä. Parisataa katsojaa osallistui uhriin eivätkä papit kiinnittäneet heihin järin suurta huomiota, vaan keskustelivat välinpitämättömästi keskenään omista asioistaan koko uhritoimituksen ajan. Minä puolestani katselin sotaisia kuvia temppelin seinässä ja ihmettelin sen jättiläiskokoisia pylväitä. Enkä lainkaan käsittänyt äitini liikutusta hänen kyynelet silmissä taluttaessaan minut takaisin kotiin. Kotona hän riisui lapsenkengät jalastani ja sain uudet sandaalit, jotka olivat epärnukavat ja hieroivat jalkojani, kunnes totuin siihen.

Kun valitin tätä, nauroi isäni hyväntahtoisesti ja sanoi, ettei hyvän perheen poika voinut enää kävellä paljain jaloin kaupungissa, niin suuresti olivat ajat muuttuneet. Hän kertoi, että vielä hänen isoisänsä aikana ylhäiset käskijät saattoivat ripustaa sandaalit kaulaansa ja kävellä paljain jaloin. Tavat olivat silloin yksinkertaisemmat ja terveemmät kuin nyt. Naisen puvuksi riitti hihaton, kapea vaate, kun taas nyt jokainen arvostaan arka nainen vaati leveitä vaatteita ja kirjavia kauluksia. Ennen olisi naurettu miehille, jotka käyttivät kovitettuja ja poimutettuja esivaatteita ja leveitä hihoja. Totisesti, isoisä ei olisi tuntenut enää Theban kaupunkia, jos olisi haudastaan noussut sitä katselemaan, tuskin edes ymmärtänyt jokapäiväistä puhetta, niin runsaasti oli kieleen sekaantunut syyrialaisia esineiden nimiä ja sanoja. Kuta enemmän ihminen käytti vierasperäisiä sanoja, sitä hienompi hän kuvitteli olevansa, sanoi isäni.

Mutta aterian jälkeen hän kävi vakavaksi, pani ison, taitavan kätensä pääni päälle ja hypisteli aran hyväilevästi pehmyttä pojankiharaa oikealla ohimollani. »Olet seitsenvuotias, Sinuhe», hän sanoi, »sinun on päätettävä, miksi aiot tulla.»

»Sotilaaksi», sanoin heti enkä ymmärtänyt hänen hyvien kasvojensa pettynyttä ilmettä. Sillä parhaat leikit kadulla poikien kesken olivat sotaleikkejä ja olin nähnyt sotilaiden painivan ja harjoittelevan aseitten käyttöä sotilaiden talon edustalla ja sotavaunujen olin nähnyt ajavan hulmuavin töyhdöin ja jyskivin pyörin harjoituksiin kaupungin ulkopuolelle. Eihän voinut olla mitään uljaampaa ja kunniakkaampaa uraa kuin sotilaan ura. Eikä sotilaan tarvinnut osata kirjoittaa, se oli minulle tärkein syy, sillä vanhemmat pojat olivat kertoneet peloittavia tarinoita, miten vaikea oli kirjoitustaito ja miten julmasti opettajat kiskoivat oppilaita otsakiharoista, jos savitaulu vahingossa särkyi tai ruokokynä katkesi taitamattomissa sormissa.

Isäni ei kenties ollut lahjakas mies nuoruudessaan, sillä muuten hän varmasti olisi päässyt pitemmälle elämässä kuin köyhien lääkäriksi. Mutta hän oli tunnollinen työssään eikä vahingoittanut potilaitaan ja hänelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon kokemusta. Hän tiesi jo, miten herkkä ja itsepäinen olin, eikä siis sanonut mitään päätöksestäni.

Mutta tuokion kuluttua hän pyysi äidiltäni astian, meni työhuoneeseensa ja kaatoi ruukusta astian täyteen halpaa viiniä. »Tule, Sinuhe», hän sanoi minulle ja lähti taluttamaan minua rantaan päin. Seurasin häntä kummeksien. Rantalaiturilla hän pysähtyi katselemaan lotjaa, josta hikiset kantajat selät väärinä purkivat laiturille mattoihin neulottuja tavaroita. Päivä oli laskemassa lännen vuorille kuolleiden kaupungin taakse, me olimme kylläisiä, mutta lastaajat työskentelivät yhä keuhkot läähättäen ja kyljet hikeä vuotavina. Päällysmies ahdisti heitä lätkällään ja tyynenä katoksensa alla istui kirjuri merkiten ruokokynällä muistiin jokaisen tavarakantamuksen.

»Tahtoisitko tulla heidän kaltaisekseen?» kysyi isäni.

Kysymys oli mielestäni tyhmä enkä vastannut, vaan katsoin oudoksuen isääni, sillä kantajien kaltaiseksi ei toki kukaan halunnut tulla.

»He raatavat varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan», sanoi isäni Senmut. »Heidän nahkansa on paahtunut karkeaksi kuin krokotiilin nahka, heidän kouransa ovat karkeat kuin krokotiilin käpälät. Vasta pimeän tullen he pääsevät kurjiin savimajoihinsa ja heidän ruokansa on pala leipää, sipuli ja kulaus hapanta kaljaa. Sellainen on kantajan elämä. Sellainen on myös maankyntäjän elämä. Sellainen on kaikkien niiden elämä, jotka tekevät työtä käsillään. Et kai kadehdi heitä?»

Ravistin päätäni ja katsoin ymmälläni isääni. Minähän aioin sotilaaksi enkä suinkaan kantajaksi tai mudan tonki jaksi, peltojen kastelijaksi tai sontaiseksi paimeneksi.

»He eivät koskaan voi kohtaloaan muuttaa», sanoi isäni vakavasti. »Heidän kuoltuaan heidän ruumiinsa parhaassa tapauksessa suolataan ja peitetään hiekkaan. Eikä heitä odota kuolemattomuus ja iloinen elämä lännen maassa, kuten kaikkia niitä, jotka voivat rakentaa itselleen pysyvän haudan ja joilla on varaa antaa käsitellä ruumiinsa, niin että se kestää kuoleman ikuisesti. Mistä tämä johtuu, tiedätkö sen, Sinuhe?»

Katsoin leuka vavisten kuolleitten kaupunkiin päin, missä laskeva aurinko värjäsi faraoiden valkeat temppelit veripunaisiksi, sillä tiesin jo, mitä isäni ajoi takaa.

»He eivät osaa kirjoittaa», sanoi isäni vakavasti. »Elämässä ja kuolemassa ei menesty kukaan, joka ei osaa kirjoittaa.»

Hän kohotti tuumivasti viinikannua kädessään, vilkaisi taakseen kuin peläten Kipan vakoilevan meitä kadunkulman takaa ja maistoi sitten kulauksen viiniä, pyyhkäisi suutaan ja tarttui taas käteeni taluttaakseen minua eteenpäin. Seurasin häntä sydän murheesta painavana, mutta päätin edelleen, että minusta oli tuleva sotilas.

»Isä», sanoin kävellessämme, »sotilaitten elämä on mukavaa. He asuvat sotilaitten talossa ja syövät hyvää ruokaa, iltaisin he juovat viiniä ilotaloissa ja naiset katselevat heitä suopeasti. Parhailla heistä on kultainen ketju kaulassaan, vaikka he eivät osaa kirjoittaa. Sotaretkiltä he tuovat mukanaan saalista ja orjia, jotka tekevät työtä ja harjoittavat ammattia heidän laskuunsa. Miksi en siis pyrkisi sotilaaksi?»

Mutta isäni ei vastannut mitään, joudutti vain askeleitaan. Lähellä suurta kaatopaikkaa, kärpästen pöristessä pilvinä ympärillämme hän kumartui kurkistamaan sisään matalaan savimajaan.

»Inteb, ystäväni, oletko siellä?» hän sanoi ja ulos astui kepin varassa ontuen vanha, syöpäläisten purema mies, jonka oikea käsi oli joskus katkaistu läheltä olkapäätä ja jonka lannevaate oli liasta kankea. Hänen kasvonsa olivat vanhuuttaan kuivuneet ja ryppyiset eikä hänellä ollut hampaita.

»Onko — onko hän itse Inteb?» kysyin kuiskaten isältäni ja katsoin pelästyneenä vanhusta. Sillä Inteb oli sankari, joka oli taistellut Thutmosis III:n, faraoista suurimman, sotaretkillä Syyriassa, ja hänestä, hänen uroteoistaan ja faraolta saamistaan palkinnoista kerrottiin yhä tarinoita.

Vanhus kohotti kätensä tervehdykseen sotilaan tavoin ja isäni ojensi hänelle viiniastian. He istuutuivat maahan, sillä ukolla ei ollut edes istuinta majansa edessä, ja Inteb kohotti tutisevin käsin astian huulilleen ja joi ahneesti viiniä varoen, ettei pisaraakaan vuotaisi maahan.

»Poikani Sinuhe aikoo ryhtyä sotilaaksi», sanoi isäni hymyillen. »Toin hänet luoksesi, Inteb, koska olet ainoa elossaoleva suurten sotien sankareista, jotta kertoisit hänelle sotilaan uljaasta elämästä ja uroteoista.»

»Sethin ja Baalin ja kaikkien muiden paholaisten nimeen», sanoi vanhus, naurahti kimeästi ja kääntyi likinäköisesti tuijottamaan minuun. »Onko poika hullu?»

Hänen hampaaton suunsa, hänen sammuneet silmänsä, heiluva käsivarrentynkä ja ryppyinen, likainen rinta olivat niin peloittavia, että väistyin isäni taakse ja tartuin hänen hihaansa.

»Poika, poika!» sanoi Inteb ja hihitti. »Jos minulla olisi kulaus viiniä jokaisesta kirouksesta, jolla olen kironnut elämäni päiviä ja kurjaa kohtaloa, joka teki minusta sotilaan, voisin täyttää viinillä järven, jonka farao kuuluu rakennuttaneen eukkonsa huviksi. Tosin en ole sitä nähnyt, koska minulla ei ole varaa soudattaa itseäni virran poikki, mutta en epäile, että järvi täyttyisi ja jäisi ylitse vielä niin monta ruukullista, että kokonainen armeija joisi sillä itsensä hutikkaan.»

Hän ryyppäsi uudelleen ahneesti viiniä tuopista.

»Mutta», sanoin leuka vavisten, »onhan sotilaan ammatti kaikista ammateista kunniakkain.»

»Kunnia ja maine», sanoi Thutmosiksen sankari Inteb, »ne ovat lontaa, pelkkää sontaa, joka elättää vain kärpäsiä. Elämäni päivinä olen kertonut paljon valheita sodasta ja urotöistä saadakseni suu auki toljottavat moukat tarjoamaan itselleni viiniä, mutta isäsi on kunniallinen mies enkä halua pettää häntä. Siksi sanon sinulle, poika, että kaikista ammateista sotilaan ammatti on vihoviimeisin ja kurjin.»

Viini sai rypyt silenemään hänen kasvoissaan ja kohotti hehkua hänen hurjiin ukonsilmiinsä. Hän nousi seisomaan ja kuristi ainoalla kädellään kaulaansa.

»Katso, poika», hän huusi, »tätä laihaa kaulaa ovat koristaneet viisinkertaiset kultaketjut. Omin käsin on farao kiertänyt ne kaulaani. Kuka voi laskea katkaistut kädet, jotka olen kasannut hänen telttansa eteen? Kuka nousi ensimmäisenä Kadeshin muurille? Kuka iski kuin karjuva elefantti keskelle vihollisrivejä? Minä se olin, minä, Inteb, sankari! Mutta kuka siitä minua enää kiittää? Kultani meni kaiken maailman tietä, orjat, jotka sain sotasaaliina, karkasivat tai kuolivat kurjuuteensa. Oikea käteni jäi Mitannin maahan ja olisin jo aikaa ollut kerjäläinen kadunkulmassa, elleivät hyvät ihmiset toisi silloin tällöin minulle kuivattuja kaloja ja olutta, jotta kertoisin heidän lapsilleen totuuden sodasta. Minä olen Inteb, suuri sankari, mutta katso minua, poika. Minun nuoruuteni jäi erämaahan, nälkään, vaivoihin ja rasituksiin. Siellä liha suli jäsenistä, siellä nahka parkittiin, siellä sydän kovetettiin kiveä kovemmaksi. Ja mikä pahinta, vedettömissä erämaissa kuivui kieleni ja sairastuin ikuiseen janoon, niin kuin jokainen sotilas, joka hengissä palaa sotaretkiltä kaukaisiin maihin. Siksi elämä on minulle ollut kuin tuonelan rotko siitä asti, kun käteni menetin. Enkä tahdo edes mainita haavojen kipua ja lihanleikkaajien aiheuttamia vaivoja, kun he kärvensivät kiehuvassa öljyssä kädentynkäni sen ensin katkaistuaan, kuten isäsi hyvin tietää. Siunattu olkoon nimesi, Senmut, oikeamielinen ja hyvä, mutta viini on lopussa!»

Vanhus vaikeni, läähätti tuokion, istuutui maahan ja käänsi alakuloisesti saviastian nurin. Villi palo sammui hänen silmistään ja hän oli taas vanha, onneton mies.

»Mutta sotilaan ei tarvitse osata kirjoittaa», uskalsin kuiskata pelokkaasti.

»Hm», äännähti Inteb ja vilkaisi isääni. Isäni otti nopeasti kuparirenkaan ranteestaan ja ojensi sen vanhukselle. Tämä huusi kovalla äänellä ja kohta juoksi paikalle likainen poika, joka otti renkaan ja astian ja lähti viinitupaan ostamaan lisää viiniä.

»Älä ota parasta lajia», huusi Inteb hätäisesti pojan jälkeen. »Ota vaikkapa hapanta, sitä saa eniten!» Hän katsoi taas minuun miettivästi. »Olet oikeassa», hän sanoi, »sotilaan ei tarvitse osata kirjoittaa, hänen tarvitsee vain osata taistella. Jos hän osaisi kirjoittaa, hän olisi päällikkö ja käskisi uljaintakin sotilasta ja lähettäisi muut edellään taisteluun. Sillä kuka hyvänsä kirjoitustaitoinen kelpaa käskemään sotilaita eikä edes sadan miehen päälliköksi hyväksytä miestä, joka ei osaa tuhria kärpäsenjälkiä paperiin. Mitä iloa on kultaisista ketjuista ja kunniamerkeistä, kun ruokokynän pitelijä on käskijänä. Mutta niin on ja niin tulee aina olemaan. Siksi poikani, jos haluat käskeä sotilaita ja johtaa heitä, opettele ensin kirjoittamaan. Silloin kultaketjuiset kumartavat sinua ja orjat kantavat sinut tuolissa taistelukentälle.»

Likainen poika palasi ja toi ruukullisen viiniä ja astiankin täynnä viiniä. Vanhuksen kasvot alkoivat loistaa ilosta.

»Isäsi Senmut on hyvä ihminen», hän sanoi ystävällisesti. »Hän osaa kirjoittaa ja hän on hoitanut minua, kun aloin nähdä krokotiileja ja virtahepoja voimani ja onneni päivinä, kun minulta ei viiniä puuttunut. Hän on hyvä mies, vaikka hän onkin vain lääkäri eikä pysty jännittämään jousta. Kiitos hänelle!»

Katsoin säikähtyneenä viiniruukkua, johon Inteb ilmeisesti aikoi ryhtyä, ja aloin kärsimättömästi nykiä isääni leveästä, lääkkeiden tahrimasta hihasta, sillä minua vaivasi pelko, että viinin takia pian heräisimme kolhittuina jossakin kadunkulmassa. Isäni Senmut katseli viiniruukkua hänkin, huokasi kevyesti ja kääntyi taluttamaan minua pois. Inteb alkoi kimeällä ukonäänellään laulaa syyrialaista sotalaulua, ja alaston, päivän tummaksi paahtama katupoika nauroi.

Minä, Sinuhe, hautasin unelmani sotilaan urasta enkä vastustanut enää, kun isäni ja äitini seuraavana päivänä taluttivat minut kouluun.

4

Isälläni ei tietenkään ollut varaa kustantaa minua temppelien suuriin kouluihin, joissa ylhäisten, rikkaiden ja ylemmän asteen pappien pojat, toisinaan tytötkin, saivat opetusta. Minun opettajakseni tuli vain parin kadunkulman päässä asuva, vanha pappi Oneh, joka piti koulua rappeutuneella kuistillaan. Hänen oppilainaan oli käsityöläisten, kauppiaitten, sataman päällysmiesten ja aliupseerien lapsia, joille kunnianhimoiset vanhemmat toivoivat kirjurin uraa. Oneh oli aikoinaan ollut taivaallisen Mutin varastokirjanpitäjänä temppelissä ja sopi siten hyvin antamaan alkeisopetuksen kirjoitustaidossa lapsille, jotka myöhemmin tulivat merkitsemään muistiin tavarain painoja, viljamääriä, karjan lukuja tai sotilaiden muonalaskuja. Samanlaisia pikkukouluja oli kymmeniä ja satoja ympäri suurta Thebaa, maailmankaupunkia. Opetus tuli halvaksi, sillä oppilaiden ei tarvinnut muuta kuin elättää vanhaa Onehia. Hiilikauppiaan poika toi talviilloiksi puuhiiliä hänen hiiliastiaansa, kutojan poika varusti hänen vaatteensa, viljakauppiaan poika piti huolen hänen jauhoistaan ja isäni piti huolen hänen monenlaisista vanhuudenvaivoistaan ja antoi hänelle särkyjä lievittäviä lääkekasviuutteita viinin seassa nautittavaksi.

Tämä riippuvaisuussuhde teki Onehin lempeäksi opettajaksi. Poika, joka nukahti kirjoitustaulunsa ääreen, sai tukistuksen asemesta siepata seuraavana päivänä kotoaan jonkin herkkupalan vanhukselle. Joskus viljakauppiaan poika toi kotoaan ruukullisen olutta ja niinä päivinä kuuntelimme tarkkaavasti, sillä vanha Oneh innostui kertomaan ihmeellisiä seikkailuja tuonpuoleisesta maailmasta ja satuja taivaallisesta Mutista, kaiken rakentajasta, Ptahista, sekä muista jumalista, jotka hänelle olivat läheisiä. Me hihitimme ja luulimme pettäneemme hänet unohtamaan vaikeat läksyt ja ikävät kirjoitusmerkit koko päiväksi. Vasta paljon myöhemmin opin ymmärtämään, että vanha Oneh oli viisaampi ja ymmärtäväisempi opettaja kuin luulin. Hänen tarinoillaan, jotka hänen lapsenhurskas mielikuvituksensa elävöitti, oli tietty tarkoituksensa. Hän opetti meille vanhan Egyptin siveyslakia. Mikään paha teko ei jäänyt rankaisematta. Armottomasti punnittiin kerran Osiriksen ylhäisen istuimen edessä jokaisen ihmisen sydän. Ihminen, jonka pahat teot shakaalinpäinen punnitsi ilmi, viskattiin Ahmijan syötäväksi ja Ahmija oli krokotiili ja virtahevonen samassa hahmossa, mutta niitä molempia peloittavampi.

Hän kertoi myös äreästä Takakasvoisesta, tuonelan vetten peloittavasta lautturista, jonka avutta vainaja ei päässyt autuiden kentille. Hän katsoi aina soutaessaan taakseen, ei eteenpäin veneen kulkusuuntaan kuten maiset soutajat Niilillä. Oneh pani meidät toistamaan ulkoa lepytys ja lahjomislauseet, joilla Takakasvoinen oli taivutettava. Hän pani meidät jäljentämään ne kirjoitusmerkein ja kirjoittamaan ne ulkomuistista. Virheitämme hän oikoi ja korjaili lempein varoituksin. Olihan meidän ymmärrettävä, että pieninkin virhe saattoi tehdä onnellisen elämän tuonpuoleisessa maailmassa mahdottomaksi. Jos ojensimme Takakasvoiselle kirjeen, jossa oli virhe, jäimme armotta varjoina vaeltamaan ikuisesta ikuiseen synkän, pimeän veden rantaan, tai vielä pahempi, jouduimme manalan kauheihin rotkoihin.

Useita vuosia kävin Onehin koulua. Isälläni oli tarkoituksensa pan nessaan minut siihen. Hänen mielestään ketään ei saanut pakottaa ammattiin, joka oli hänelle vastenmielinen. Ellen osoittautunut lahjakkaaksi, ei hän halunnut pakottaa minua eteenpäin kirjurin uralla. Jos taas osoitin harrastusta ja intoa, saattoi Oneh myöhemmin suositella minua temppelin kouluun, josta minulle avautuisi isäni toivoma elämänura. Mutta ellei niin käynyt, jäi minulle mahdollisuus luvunlaskijana tai pikkukirjurina elättää itseni tai kenties tosiaan yrittää armeijan muonavarastojen kautta sotilaan uralle. Tätä en tosin silloin vielä tiennyt.

Mielenkiintoisin toverini Onehin koulussa oli minua pari vuotta vanhempi Thotmes, sotavaunuryhmän päällikön poika. Hän oli lapsesta asti tottunut käsittelemään hevosia ja painimaan. Hänen isänsä, jonka päällikön ruoskaan oli punottu kuparilankoja, toivoi hänestä suurta sotapäällikköä ja halusi hänen sen tähden oppivan kirjoitustaidon. Mutta hänen nimensä, maineikas Thotmes, ei ollut enne, kuten isä oli toivonut. Sillä päästyään kouluun Thotmes ei välittänyt enää keihäänheitosta ja sotavaunujen harjoituksista. Kirjoitusmerkit hän oppi helposti ja muiden ahertaessa onnettomina hän alkoi piirrellä kuvia kirjoitustauluunsa. Hän piirsi kuvia sotavaunuista ja hevosista, jotka kavahtivat takajaloilleen, ja painivista sotilaista. Hän toi savea kouluun ja muovaili olutruukun kertoessa satuja Onehin suulla mitä hullunkurisimman kuvan Ahmijasta, joka kömpelösti kitaansa aukoen tavoitteli suuhunsa pikkuruista, kaljua ukkoa, joka köyrystä selästä ja pienestä, pyöreästä vatsasta oli helppo tuntea Onehiksi.

Mutta Oneh ei suuttunut. Eikä Thotmesille kukaan osannut suuttua. Hänellä oli rahvaan miesten leveät kasvot ja paksut, lyhyet jalat, mutta hänen silmissään oli aina tartuttavan iloinen ilme ja hänen taitavat kätensä muovailivat savesta eläimiä ja lintuja, jotka huvittivat meitä suuresti. Hänen ystävyyttään olin ensin tavoitellut hänen sotilaallisuutensa takia, mutta ystävyytemme jäi pysyväksi, vaikka hän ei enää osoittanut pienintäkään kunnianhimoa sotilaan uraa kohtaan. Opetuksen edistyessä minulle tapahtui ihme. Se tapahtui aivan yhtäkkiä, niin että vieläkin voin muistaa sen hetken ilmestyksen kaltaisena. Oli viileän suloinen kevätpäivä, linnut kirkuivat ilmassa ja haikarat korjailivat pesiään savimajojen katoilla. Vesi oli laskenut ja maa oli leimahtanut heleän vihreäksi. Kasvitarhoihin kylvettiin siemeniä ja istutettiin taimia. Oli rajujen seikkailujen päivä emmekä millään malttaneet pysyä kurissa Onehin ravistuneella kuistikolla, jonka seinistä savitiilet murenivat koputtaessa. Piirtelin hajamielisesti kyllästyttäviä kirjainmerkkejä, kirjaimia, joita hakataan kiveen, ja niiden rinnalle paperikirjoituksen vastaavia lyhennysmerkkejä. Kunnes jokin Onehin jo unohtunut sana, jokin outo minussa sai äkkiä sanat ja kirjaimet elämään minulle. Kuvasta tuli sana, sanasta tuli tavu, tavusta kirjain. Liittämällä kuvien kirjaimia yhteen syntyi uusia sanoja, eläviä, outoja sanoja, joilla ei enää ollut tekemistä kuvien kanssa. Kuvan ymmärtää yksinkertaisin pellonkastelijakin, mutta kahta kuvaa rinnakkain ei ymmärrä enää muu kuin kirjoitustaitoinen. Luulen jokaisen, joka on opiskellut kirjoitustaitoa ja oppinut lukemaan, tietävän, millaista elämystä tarkoitan. Tämä elämys oli minulle seikkailu, jännittävämpi ja houkuttavampi kuin hedelmäkauppiaan korista varkain siepattu granaattiomena, makeampi kuivaa taatelia, suloinen kuin vesi janoiselle.

Siitä lähtien minua ei tarvinnut kehoitella. Siitä lähtien ahmin Onehin tietoa kuin kuiva maa Niilin tulvavettä. Opin nopeasti kirjoittamaan. Vähitellen opin myös lukemaan, mitä muut olivat kirjoittaneet. Kolmantena vuonna sain jo tavata kuluneita paperikääröjä ja toimia esilukijana muiden kirjoittaessa opettavaisia tarinoita.

Näinä aikoina huomasin myös, etten ollut samanlainen kuin muut. Kasvoni olivat kapeammat, ihoni vaaleampi, jäseneni hennommat kuin vahvojen poikien. Muistutin enemmän ylhäisten lapsia kuin kansaa, jonka keskellä asuin, ja jos minulla olisi ollut samanlaiset vaatteet, tuskin kukaan olisi voinut erottaa minua pojista, joita kannettiin kantotuolissa tai joita orjat saattelivat kaduilla. Tämä aiheutti pilkkaa. Viljakauppiaan poika tahtoi kiertää kätensä kaulaani ja sanoi minua tytöksi, niin että minun oli pakko pistää häntä piirtimellä. Hänen läheisyytensä oli minulle vastenmielinen, sillä hän haisi pahalta. Thotmesin seuraa sen sijaan etsin, mutta hän ei koskaan kädellään kajonnut minuun.

Kerran Thotmes sanoi arasti: »Tahdotko istua mallinani, niin teen sinusta kuvan.»

Vein hänet kotiini ja pihassa sykomorin alla hän teki savesta kuvan, joka oli minun kaltaiseni, ja piirsi piirtimellä kirjaimin nimeni kuvaan. Äitini Kipa tuli tuomaan meille kakkuja, mutta pelästyi kovin nähdessään kuvan ja sanoi, että se oli noituutta. Mutta isäni sanoi, että Thotmesista saattaisi tulla kuninkaallinen taiteilija, jos hän pääsisi temppelinkouluun. Ja leikilläni minä kumarsin Thotmesille ja laskin käteni polvien tasalle hänen edessään, niin kuin ylhäisiä tervehditään. Thotmesin silmät alkoivat loistaa, mutta hän huokasi ja sanoi, ettei siitä tulisi mitään, sillä hänen isänsä vaati, että hänen oli jo palattava sotilaiden taloon ja pyrittävä sotavaunujoukkojen aliupseerikouluun. Hän osasi jo kirjoittaa sen verran kuin tuleva sotapäällikkö tarvitsi. Isäni meni pois ja kuulimme Kipan vielä kauan mutisevan itsekseen keittiössä, mutta Thotmes ja minä söimme kakut ja ne olivat hyviä ja rasvaisia ja meidän oli hyvä olla.

Silloin olin vielä onnellinen.

5

Niin tuli päivä, jolloin isäni puki ylleen parhaan, vastapestyn vaatteensa ja pani kaulaansa Kipan kirjaileman, leveän kauluksen. Hän meni Ammonin suureen temppeliin, vaikka hän sydämensä salassa ei pitänyt papeista. Mutta ilman pappien apua ja sekaantumista ei mitään tapahtunut Thebassa eikä enää koko Egyptin maassa. Papit harjoittivat oikeutta ja julistivat tuomioita, niin että julkea mies saattoi kuninkaankin tuomiosta vedota temppelin arpaan puhdistautuakseen. Pappien käsissä oli kaikki opetus korkeampiin ammatteihin. Papit ennustivat veden nousun ja tulevan sadon suuruuden ja määräsivät siten verot koko maassa. Mutta miksi selittäisin tätä enempää, koska kaikki on palannut ennalleen eikä mikään ole muuttunut.

Luulen, että tämä kumarrusmatka ei ollut isälleni mikään helppo matka. Hän oli elänyt ikänsä köyhien lääkärinä köyhien kaupunginosassa ja vieraantunut temppelistä ja Elämän talosta. Nyt hänen oli muiden varattomien isien tavoin jonotettava temppelin hallinnollisella osatolla odottaen, milloin ylhäinen pappi suvaitsi ottaa hänet vastaan. Näen heidät edessäni nytkin, kaikki nuo köyhät isät, jotka paras vaate yllään istuvat temppelin pihassa kunnianhimoisesti uneksien pojilleen parempaa elämää kuin he itse ovat saaneet osakseen. He tulevat Thebaan usein matkojen takaa jokiveneiden matkustajina eväitä mukanaan ja panevat varansa ovenvartijain ja kirjurien lahjomiseen päästäkseen kultakirjaisen, kalliilla voiteella sivellyn papin puheille. Hän nyrpistää nenäänsä heidän hajulleen, hän puhuttelee heitä töykeästi. Silti Ammon tarvitsee lakkaamatta uusia palvelijoita. Rikkautensa ja mahtavuutensa kasvaessa hän kuluttaa yhä suurempia määriä kirjoitustaitoisia, mutta silti jokainen isä pitää yhä jumalallisena armona, jos saa poikansa sijoitetuksi temppeliin, vaikka itse asiassa tuo pojassaan kultaakin arvokkaamman lahjan temppeliin.

Isäni matkaa suosi hyvä onni, sillä hän oli odottanut tuskin iltapäivään, kun hänen ohitseen osui menemään hänen vanha opiskelutoverinsa Ptahor, josta ajan kuluessa oli tullut kuninkaallinen kallonporaaja. Isäni rohkeni puhutella häntä ja hän lupasi saapua vierailemaan luonamme omassa korkeassa persoonassaan nähdäkseen minut.

Määräpäiväksi isäni varasi hanhen ja parasta viiniä. Kipa leipoi ja torui. Autuaallinen hanhenrasvan tuoksu kohosi keittiöstämme, niin että kerjäläiset ja sokeat kerääntyivät kadulle talomme eteen yrittäen laulaa ja soittaa saadakseen osansa pidoista, kunnes Kipa tiuskien jakoi heille rasvaan kastettuja leipiä ja sai heidät poistumaan. Thotmes ja minä lakaisimme kadun talon edestä pitkälle kaupunkiin päin, sillä isäni oli kehoittanut Thotmesia pysymään lähettyvillä vieraan saapuessa siltä varalta, että tämä kenties halusi puhutella myös Thotmesia. Me olimme vain kaksi poikaa, mutta isäni sytyttäessä suitsutusastian käryämään kuistille tunsimme olomme juhlalliseksi kuin temppelissä. Minä vartioin kannua, jossa oli tuoksuvaa vettä, ja suojelin kärpäsiltä puhtaanvalkoista pellava pyyhettä, jonka Kipa oikeastaan oli varannut hautaansa varten, mutta joka nyt otettiin esille Ptahorin käsipyyhkeeksi.

Saimme odottaa kauan. Päivä laski ja ilma viileni. Suitsutus paloi kuistilla loppuun ja hanhi kärisi alakuloisesti paistinkuopassa. Minun tuli nälkä ja Kipan, äitini, kasvot venyivät pitkiksi ja jäykistyivät. Isäni ei sanonut mitään, mutta pimeän tullessa hän ei halunnut enää sytyttää lamppuja. Me istuimme kaikki kuistikon jakkaroilla emmekä halunneet nähdä toistemme kasvoja. Silloin tiesin, miten suuria suruja ja pettymyksiä rikkaat ja ylhäiset voivat ajattelemattomuudessaan tuottaa pienille ja köyhille.

Mutta vihdoin kadulta näkyi soihtujen leimua ja isäni ponnahti seisomaan ja nouti juosten keittiöstä hiilen sytyttääkseen molemmat rasvalamput. Minä nostin vavisten vesiastian syliini ja Thotmes hengitti kiivaasti vieressäni.

Kuninkaallinen kallonporaaja Ptahor saapui yksinkertaisessa kantotuolissa, jota kantoi kaksi neekeriorjaa. Kantotuolin edellä piteli heiluvaa soihtua lihava palvelija, joka ilmeisesti oli juovuksissa. Ähkien ja huudellen iloisia tervehdyksiä nousi Ptahor kantotuolista tervehtimään isääni, joka kumarsi ja laski kätensä polvien tasalle hänen edessään. Ptahor pani kätensä hänen olkapäilleen, joko osoittaakseen, ettei hänen tarvinnut olla niin juhlallinen tai hakeakseen tukea. Isäni olkapäähän nojaten hän potkaisi soihtua kantavaa palvelijaa ja kehoitti tätä nukkumaan humalan päästään sykomorin alla. Neekerit viskasivat kantotuolin akaasiapensaihin ja istuutuivat maahan käskyä odottamatta.

Edelleen isäni olkapäähän nojaten Ptahor nousi kuistille. Minä kaasin vettä hänen käsilleen hänen vastaväitteistään huolimatta ja ojensin hänelle pellavapyyhkeen, mutta hän pyysi minua kuivaamaan kätensä, koska olin ne kastellutkin, ja tehtyäni sen hän kiitti minua ystävällisesti ja sanoi minua kauniiksi pojaksi. Isäni ohjasi hänet selkänojalliselle kunniaistuimelle, joka oli lainattu maustekauppiaan talosta, ja hän istuutui ja katseli ympärilleen pienin, uteliain silmin rasvalamppujen valossa. Tuokioon kukaan ei sanonut mitään. Sitten hän anteeksipyytävästi rykäisten pyysi jotakin juotavaa, koska pitkä matka oli kuivannut hänen kurkkunsa. Isäni ilahtui ja kaatoi hänelle viiniä. Ptahor haistoi ja maistoi sitä epäluuloisesti, mutta tyhjensi sitten maljan ilmeistä mielihyvää tuntien ja huokasi keventyneesti.

Hän oli pieni, kaljuksi ajeltu, vääräsäärinen mies, jonka rinnat ja vatsa riippuivat puvun ohuen kankaan alla. Hänen kauluksessaan oli jalokiviä, mutta se oli tahrainen niinkuin hänen pukunsakin ja hän haisi viiniltä, hieltä ja voiteilta.

Kipa tarjoili hänelle maustekakkuja, öljyssä pehmitettyjä pikkukaloja, hedelmiä ja hanhenpaistia. Hän söi kohteliaasti, vaikka ilmeisesti oli juuri tullut hyvältä aterialta. Hän maistoi joka lajia ja lausui niistä kohteliaisuuksia, jotka suuresti ilahduttivat Kipaa. Hänen pyynnöstään vein myös neekereille ruokaa ja olutta, mutta he vastasivat kohteliaisuuteeni vain huutelemalla hävyttömyyksiä ja kysymällä, eikö paksumaha jo pian ollut valmis lähtöön. Palvelija kuorsasi raskaasti sykomorin alla eikä minulla ollut halua herättää häntä.

Illasta tuli hyvin sekava, sillä myös isäni joi viiniä enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt hänen juovan, niin että Kipa lopuksi istui keittiössä pidellen päätään käsiensä välissä ja huojutellen raskaasti yläruumistaan edestakaisin. Kun viiniruukku oli lopussa, he joivat isäni lääkeviinejä, ja kun ne loppuivat, kelpasi heille tavallinen pöytäolut, sillä Ptahor vakuutti, ettei hän ollut nirso.

He puhuivat opiskeluajastaan Elämän talossa ja kertoivat kaskuja opettajistaan ja syleilivät käsivarsin toisiaan huojuen kuistikolla. Ptahor kertoi kokemuksistaan kuninkaallisena kallonporaajana ja vakuutti, että se oli vihoviimeisin ammatti, mihin lääkäri saattoi erikoistua ja sopi paremmin Kuoleman taloon kuin Elämän taloon. Mutta siinä oli vähän työtä ja hän oli aina ollut laiska mies, kuten isäni, Senmut säyseä, varmaan hyvin muisti. Ihmiskallo, hampaita, kurkkua ja korvia lukuunottamatta, jotka vaativat omat erikoislääkärinsä, oli hänen mielestään yksinkertaisin opittava ja siksi hän oli valinnut sen.

»Mutta», hän sanoi, »jos minussa olisi ollut miestä kylliksi, olisin pysynyt tavallisena, kunniallisena lääkärinä ja jakanut elämää sen sijaan, että kohtaloni on nyt jakaa kuolemaa, kun sukulaiset ikävystyvät vanhuksiin ja parantumattomiin sairaihin. Jakaisin elämää, niinkuin sinä, ystäväni Senmut. Ehkä olisin köyhempi, mutta viettäisin kunniallisempaa ja raittiimpaa elämää kuin nyt.»

»Älkää uskoko häntä, pojat», sanoi isäni, sillä myös Thotmes istui jo kanssamme ja oli saanut pienen viinimaljan käteensä. »Olen ylpeä saadessani sanoa ystäväkseni kuninkaallista kallonporaaja Ptahoria, joka alallaan on etevin mies Egyptin maassa. Enkö muistaisi hänen ihmeellisiä kallonavauksiaan, joilla hän pelasti henkiin ylhäisiä ja alhaisia ja herätti kummastusta kaikissa. Hän päästi ulos pahoja henkiä, jotka riivasivat ihmiset hulluiksi, ja poisti heidän aivoistaan niiden pyöreät munat. Kiitolliset potilaat ovat lahjoittaneet hänelle kultaa ja hopeaa, kaulaketjuja ja juomaastioita.»

»Mutta vielä enemmän ovat lahjoittaneet kiitolliset sukulaiset», sanoi Ptahor sammaltavalla äänellä. »Sillä jos yhden kymmenestä, yhden viidestäkymmenestä, ei, sanokaamme yhden sadasta vahingossa parannan, sitä varmempi on muiden kuolema. Oletko kuullut ainoastakaan faraosta, joka olisi elänyt enää kolmea päivää kallonsa puhkaisemisen jälkeen. Ei, parantumattomat ja hullut lähetetään minun piiveitseni koeteltaviksi, sitä nopeammin, mitä rikkaampia ja ylhäisempiä he ovat. Minun käteni vapauttaa kärsimyksestä, minun käteni jakaa perintöjä, maatiloja, karjaa ja kultaa, minun käteni kohottaa faraoita valtaistuimelle. Siksi he pelkäävät minua eikä minun sanaani uskalla kukaan vastustaa, sillä minä tiedän liian paljon. Mutta mikä lisää tietoa, se lisää murhetta, siksi minä olen hyvin onneton ihminen.»

Ptahor itki tuokion ja pyyhki nenänsä Kipan kuolinpellavaan. »Sinä olet köyhä mutta kunniallinen, Senmut», hän nyyhkytti. »Siksi rakastan sinua, sillä minä olen rikas, mutta mätä. Hyvin mätä minä olen, vain sontakakku, jonka härkä jättää tielle.»

Hän riisui jalokivikauluksensa ja ripusti sen isäni kaulaan. Sen jälkeen he alkoivat laulaa lauluja, joiden sanoja en ymmärtänyt, mutta Thotmes kuunteli kiinnostuneena ja sanoi, ettei sotilaiden talossakaan laulettu sen mehevämpiä lauluja. Kipa alkoi itkeä ääneen keittiössä ja toinen neekereistä tuli akaasiapensaasta, nosti Ptahorin syliinsä ja aikoi kantaa hänet kantotuoliin, sillä maatamenoaika oli jo aikaa ohitse. Mutta Ptahor vastusteli ja valitti surkeasti, huusi vartijoita avukseen ja väitti neekerin murhaavan hänet. Kun isästäni ei ollut apua, karkotimme Thotmes ja minä kepeillä neekerin, joka suuttui ja lähti tiehensä rumasti sadatellen ja vieden toverinsa ja kantotuolin mukanaan.

Sen jälkeen Ptahor kaatoi olutruukun päälleen, pyysi voidetta voidellakseen kasvonsa ja halusi mennä pihalammikkoon kylpemään. Thotmes kuiskasi minulle, että meidän oli saatava vanhukset levolle, ja niin kävi, että isäni ja kuninkaallinen kallonporaaja nukahtivat kaulatusten Kipan aviovuoteeseen vakuutellen viimeisinä sanoinaan toisilleen ikuista ystävyyttä sammaltavin kielin.

Kipa itki ja repi hiuksiaan ja sirotteli tuhkaa paistinkuopasta päälleen. Minua vaivasi ajatus, mitä naapurit sanoisivat, sillä melu ja laulu oli hiljaisena yönä kuulunut kauas ympäristöön. Mutta Thotmes oli aivan rauhallinen ja sanoi nähneensä hullumpaakin sotilaiden talossa ja isänsä kotona sotavaunumiesten keskustellessa menneistä ajoista ja rankaisuretkistä Syyriaan ja Kushin maahan. Hän päinvastoin vakuutti illan onnistuneen erinomaisesti, koska ukot eivät olleet tilanneet ilotalosta soittajia ja tyttöjä tanssimaan huvikseen. Hän onnistui rauhoittamaan Kipan, ja siistittyämme parhaan taitomme mukaan juhlan jäljet menimme nukkumaan. Palvelija jäi kuorsaamaan syko morin alle ja Thotmes tuli vuoteelle viereeni, pani kätensä kaulalleni ja kertoi minulle tytöistä, sillä hänkin oli juonut viiniä. Mutta se ei huvittanut minua, koska olin vielä pari vuotta häntä nuorempi, ja nukahdin pian.

Varhain aamulla heräsin kuullessani kolinaa ja kompuroimista makuuhuoneesta. Mentyäni sinne nukkui isäni yhä sikeästi vaate yllään ja Ptahorin kaulus kaulassaan, mutta Ptahor oli noussut istumaan lattialle, piteli päätään käsiensä välissä ja kysyi surkealla äänellä: »Missä minä olen?»

Tervehdin häntä kunnioittavasti laskien käteni polvien tasalle hänen edessään ja kerroin hänen yhä olevan sataman kaupunginosassa Senmutin, köyhien lääkärin, talossa. Tämä rauhoitti häntä ja hän pyysi minulta Ammonin tähden olutta. Muistutin hänelle, että hän oli kaatanut olutmukiin päälleen, mikä näkyi hänen vaatteistaan. Silloin hän nousi ja ryhdistäytyi, rypisti arvokkaasti kulmiaan ja astui ulos. Kaadoin vettä hänen käsilleen ja hän kumarsi voivottaen päänsä ja pyysi minua kaatamaan vettä myös kaljun päänsä päälle. Thotmes, joka myös oli herännyt, toi hänelle kannullisen hapanta maitoa ja suolaisen kalan. Sen syötyään hän tuli jälleen iloiseksi, meni sykomorin alla makaavan palvelijan luokse ja alkoi lyödä tätä kepillään, kunnes mies heräsi ja nousi vaatteet ruohon tahrimina ja multaa kasvoissaan.

»Kurja sika!» sanoi Ptahor ja sivaltsi häntä vielä kerran kepillä. »Näinkö hoidat herrasi asiat ja kannat soihtua hänen edellään? Missä on kantotuolini? Missä ovat puhtaat vaatteeni? Missä ovat lääkemarjani? Joudu pois silmistäni, kurja varas ja sika!»

»Olen varas ja herrani sika», sanoi palvelija nöyrästi. »Mitä käsket, herrani?»

Ptahor antoi hänelle määräyksensä ja palvelija lähti etsimään kantotuolia. Ptahor istuutui mukavasti sykomorin alle nojaten selkänsä sen runkoon, lausui runon, jossa puhuttiin aamusta, lootuksista ja virrassa kylpevästä kuningattaresta, ja puheli sen jälkeen meille kaikenlaista, mitä pojat mielellään kuuntelevat. Myös Kipa heräsi ja viritti tulen ja meni isäni luokse makuuhuoneeseen. Pihalle asti kuulimme hänen äänensä, ja tullessaan vihdoin ulos puhdas vaate yllään isäni oli hyvin surullinen.

»Sinulla on kaunis poika», sanoi Ptahor. »Hänen ryhtinsä on prinssin kaltainen ja hänen silmänsä ovat pehmeät kuin gasellin silmät.» Mutta vaikka olin vasta poika, ymmärsin hyvin hänen puhuvan näin, jotta unohtaisimme, miten hän oli käyttäytynyt edellisenä iltana. Hän sanoikin kohta: »Osaako poikasi mitään? Ovatko hänen henkensä silmät yhtä avoimet kuin hänen ruumiinsa silmät?»

Silloin hain kirjoitustauluni ja myös Thotmes haki kirjoitustaulunsa. Katseltuaan hajamielisesti sykomorin latvaan kuninkaallinen kallonporaaja saneli minulle pienen runon, jonka muistan vieläkin. Se kuului näin:

»Iloitse nuorukainen nuoruudestasi, sillä vanhuudella on tuhkaa kurkussaan eikä säilytetty ruumis naura hautansa pimeässä.»

Tein työtä parhaani mukaan ja kirjoitin sen ensin muistiin tavallisella kirjoituksella. Sitten piirsin sen kuvina ja lopuksi kirjoitin sanat vanhuus, tuhka, ruumis ja hauta kaikilla eri tavoilla, joilla nämä sanat voidaan kirjoittaa sekä tavuina että kirjaimina. Sen jälkeen näytin kirjoitustauluni hänelle eikä hän löytänyt siitä ainoatakaan virhettä. Tiesin, että isäni oli ylpeä minusta.

»Entä tämä toinen nuorukainen?» kysyi Ptahor ja ojensi kätensä ottaakseen Thotmesin taulun. Thotmes oli istunut syrjässä ja piirrellyt kuvia tauluunsa. Hän empi, ennen kuin näytti tauluaan, mutta hänen silmänsä nauroivat. Kun kumarruimme katsomaan, näimme hänen piirtäneen Ptahorin sitomassa kaulustaan isäni kaulaan ja kaatamassa olutruukkua päälleen ja kolmannessa kuvassa isäni ja hän lauloivat kaulakkain ja kuva oli niin hauska, että suorastaan saattoi nähdä, millaista laulua he lauloivat. Minun teki mieleni nauraa, mutta en rohjennut, sillä pelkäsin Ptahorin suuttuvan. Thotmes ei näet ollut lainkaan imarrellut häntä. Hän oli kuvassa yhtä pieni ja kalju, yhtä vääräsäärinen ja riippuvatsainen kuin todellisuudessa.

Pitkään aikaan Ptahor ei sanonut mitään, katsoi vain terävästi vuorotellen kuvia ja Thotmesta. Thotmes pelästyi vähän ja nousi varpailleen. Lopuksi Ptahor kysyi:

»Mitä tahdot taulustasi, poika? Ostan sen.»

Mutta Thotmes punastui kiivaasti ja sanoi: »Kirjoitustauluni ei ole myytävänä. Ystävälle antaisin sen lahjaksi.»

Ptahor naurahti: »Hyvä on. Olkaamme siis ystävät ja taulu on minun.» Vielä kerran hän katseli taulua tarkkaavasti, naurahti ja löi sen sirpaleeksi kiveen. Kaikki kavahdimme ja Thotmes nöyrtyi ja pyysi anteeksi, jos oli loukannut häntä.

»Suuttuisinko veteen, josta näen kuvani?» kysyi Ptahor lempeästi. »Mutta piirtäjän käsi ja silmä on enemmän kuin vesi. Siksi tiedän nyt, miltä eilen näytin, enkä halua kenenkään näkevän, millainen olin eilen. Siksi särjin taulun, mutta tunnustan sinut taiteilijaksi.» Thotmes hypähti ilosta.

Tämän jälkeen Ptahor kääntyi isäni puoleen ja sanoi minuun viitaten juhlallisesti lääkärin ikivanhan parantamislupauksen: »Otan hänet parantaakseni.» Ja viitaten Thotmesiin hän sanoi: »Teen, minkä voin.» Päästyään tällä tavoin taas lääkärien ammattikieleen he nauroivat tyytyväisinä molemmat. Isäni laski kätensä päälaelleni ja kysyi minulta:

»Poikani Sinuhe, tahtoisitko tulla lääkäriksi, minun kaltaisekseni?»

Kyynelet tulivat silmiini ja kurkkuani ahdisti, niin etten osannut puhua, mutta nyökkäsin vastaukseksi. Katselin ympärilleni ja piha oli minulle rakas, sykomori oli minulle rakas ja muurattu vesiallas oli minulle rakas.

»Poikani Sinuhe», sanoi isäni. »Tahtoisitko tulla lääkäriksi, minua etevämmäksi, minua paremmaksi, elämän ja kuoleman herraksi, jonka käsiin säätyyn ja arvoon katsomatta ihminen uskoo luottavasti henkensä?»

»Ei hänen kaltaisekseen eikä minun kaltaisekseni», sanoi Ptahor ja hänen ryhtinsä suoristui ja hänen silmänsä muuttuivat viisaiksi ja teräviksi, »vaan oikeaksi lääkäriksi. Sillä suurin kaikista on oikea lääkäri. Hänen edessään on faraokin alaston ja hänen edessään rikkain on köyhimmän vertainen.»

»Tahtoisin mielelläni tulla oikeaksi lääkäriksi», sanoin arasti, sillä olin vielä poika enkä tiennyt mitään elämästä enkä tiennyt, että vanhuus haluaa aina sälyttää omat unelmansa ja pettymyksensä nuoruuden kannettavaksi.

Mutta Thotmekselle Ptahor näytti ranteessaan olevaa kultarengasta ja sanoi: »Lue!» Thotmes tavasi siihen kaiverretut kuvat ja luki epäröiden: »Tahdon maljani täytenä!» Pakosta hän hymyili.

»Älä hymyile, vintiö», torui Ptahor totisena. »Ei ole kysymys viinistä enää. Vaan jos tahdot taiteilijaksi, on sinun vaadittava maljasi täytenä. Oikeassa taiteilijassa ilmestyy itse Ptah, luoja ja rakentaja. Taiteilija ei ole vain vesi tai kuvastin, vaan enemmän. Tosin taide on usein mairitteleva vesi ja valehteleva kuvastin, mutta sittenkin taiteilija on enemmän kuin vesi. Vaadi maljasi täytenä, poika, äläkä tyydy kaikkeen, mitä sinulle sanotaan, vaan usko enemmän kirkkaita silmiäsi.»

Sen jälkeen hän lupasi, että saisin pian kutsun Elämän taloon oppilaaksi ja että hän koettaisi, jos suinkin mahdollista, auttaa Thotmeksen Ptahin temppelin taidekouluun.

»Mutta pojat», hän sanoi, »kuulkaa tarkasti, mitä sanon, ja unohtakaa se heti sanottuani ja unohtakaa ainakin, että kuninkaallinen kallonporaaja on sen sanonut. Joudutte nyt pappien käsiin ja Sinuhe vihitään aikanaan itsekin papiksi, sillä niinkuin isäsi ja minä olemme saaneet alimman asteen vihkimyksen, niin ei ole lupa harjoittaa lääkärin ammattia kenenkään, jota ei ole vihitty papiksi. Mutta kun joudutte temppeliin pappien käsiin, olkaa epäluuloisia kuin shakaalit ja viekkaita kuin käärmeet, jotta ette menettäisi itseänne ja sokaistuisi. Mutta ulkonaisesti olkaa lempeitä kuin kyyhkyset, sillä vasta päämääränsä saavutettuaan mies voi paljastaa oman karvansa. Niin on ollut ja niin on oleva. Muistakaa tämä.»

Keskusteltuamme vielä jonkin aikaa tuli Ptahorin palvelija ja toi mukanaan vuokrakantotuolin ja puhtaat vaatteet isännälleen. Hänen oman kantotuolinsa olivat orjat pantanneet läheiseen ilotaloon ja nukkuivat siellä yhä. Ptahor antoi palvelijalle valtuuden lunastaa kantotuolin ja orjat ilotalosta, hyvästeli meitä, vakuutteli ystävyyttään isälleni ja lähti palaamaan ylhäisten kaupunginosaan.

Näin jouduin Ammonin suuren temppelin Elämän taloon. Mutta seuraavana päivänä lähetti Ptahor, kuninkaallinen kallonporaaja, Kipalle lahjaksi kalliista kivestä kaiverretun pyhän kuoriaisen, jota Kipa saisi kantaa haudassaan liinasiteitten alla sydämensä kohdalla. Eikä hän olisi voinut tuottaa äidilleni suurempaa iloa, niin että Kipa antoi hänelle anteeksi kaiken ja lakkasi puhumasta isälleni, Senmutille, viinin kirouksesta.

1

Näihin aikoihin olivat Ammonin papit Thebassa hankkineet käsiinsä oikeuden kaikkeen korkeampaan kasvatukseen eikä ollut mahdollista opiskella mitään korkeampaa virkaa varten saamatta papeilta päästötodistusta. Jokainen ymmärtää, että Elämän talo ja Kuoleman talo ovat luonnostaan ammoisista ajoista kuuluneet temppelien muurien sisäpuolelle, kuten myös varsinainen jumaluusopillinen korkeakoulu ylempien asteiden pappien kasvatusta varten. Matemaattisen ja tähtitieteellisen tiedekunnankin voi vielä ymmärtää kuuluvan pappien alaan, mutta pappien otettua haltuunsa kauppakoulut ja lainopillisen tiedekunnan alkoi sivistyneistön piirissä herätä epäilyksiä, että papit sekaantuivat asioihin, jotka kuuluivat lähinnä faraolle ja verohallitukselle. Tosin papiksi vihkimystä ei suorastaan vaadittu kaupallisessa ja lainopillisessa tiedekunnassa, mutta koska Ammonin hallussa oli vähintään viidesosa Egyptin maasta ja siten myös kaupasta ja pappien vaikutusvalta kaikilla elämän aloilla oli suuri, teki jokainen suurkauppiaaksi yrittävä ja hallinnolliselle alalle pyrkivä viisaasti suorittaessaan myös alimman asteen pappistutkinnon ja alistuessaan siten Ammonin kuuliaiseksi palvelijaksi.

Suurin tiedekunnista oli tietenkin lainopillinen tiedekunta, sillä se takasi pätevyyden ja aseman mihin virkaan hyvänsä, olipa kysymys veronkannosta, hallinnollisista viroista tai menestymisestä armeijassa. Tähtitieteilijäin ja matemaatikkojen pieni joukko eli omaa hajamielistä elämäänsä luentosalissaan halveksien syvästi kauppalaskennon ja maanmittauksen luennoille rientäviä nousukkaita. Mutta omien muuriensa sisässä temppelin alueella elivät kokonaan omaa elämäänsä Elämän talo ja Kuoleman talo ja niiden oppilaita kohtaan tunsivat kaikki muut temppelin oppilaat pelonsekaista kunnioitusta.

Mutta ennen kuin pääsin jalallani astumaan Elämän taloon, oli minun suoritettava alimman asteen pappistutkinto jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Tähän kului minulta kolmatta vuotta, sillä samaan aikaan sain seurata isääni sairaskäynneillä ja oppia hänen kokemuksistaan tulevaa elämänuraani varten. Asuin kotona, vietin aikani kuten ennenkin, mutta joka päivä minun oli oltava läsnä jollakin luennolla. Alimman asteen pappistutkinnon suorittivat lainopilliseen tiedekuntaan pyrkivät usein muutamassa viikossa, jos heillä oli ylhäisiä ystäviä ja suosittelijoita. Siihen kuului kirjoitus ja lukutaidon sekä laskennon alkeiden lisäksi vain ulkoa opeteltuja, pyhiä tekstejä sekä samoin ulkoa luettavia tarinoita pyhistä kolminaisuuksista ja pyhistä yhdeksäisyyksistä, joiden huippuna tietenkin oli aina kaikkien jumalien kuningas Ammon. Mutta koko tämän ulkoaluvun ja koneellisen muistamisen tarkoituksena oli viime kädessä tukahduttaa oppilaiden luonnollinen halu ajatella itsenäisesti ja opettaa heidät sokeasti luottamaan ulkoa luettavien tekstien merkitykseen. Vasta alistuttuaän sokeasti Ammonin valtaan saattoi nuori opiskelija päästä ensimmäisen asteen papiksi. En tiedä, miten kerta kerralta harvenevaa ja vanhenevaa joukkoa opetettiin kolmannella, neljännellä ja viidennellä asteella, sillä ylempien asteiden papeilla oli omat pyhästi varjellut salaismenonsa. Jo toisen asteen papin oli pystyttävä muuttamaan kansanjoukon edessä keppinsä käärmeeksi. Muitakin silmänkääntötemppuja he saivat harjoitella temppelin esipihoilla ja heidän koulutukseensa kuului paastoja ja valvomisia, näkyjen ja unien selittämistä. Mitään varmaa tietoa tästä kaikesta ja sen lopullisesta tarkoituksesta ei kuitenkaan liene muilla kuin papeilla, jotka ovat nämä asteet läpikäyneet. Toisen asteen papit saattoivat joskus mullistusten aikoina lörpötellä, mutta ylimpien asteiden pappien en tiedä milloinkaan paljastaneen jumalien salaisuuksia vihkimättömille.

Minä tutustuin temppeliin ja temppelin mahtavuus ja suunnaton rikkaus teki pojanmieleeni syvän vaikutuksen. Jo esipihoissa ja temppelin halleissa aamusta iltaan tungeksiva kansa oli nähtävyys. Kaikki kansanluokat, kaikki kielet ja ihonvärit saapuivat kunnioittamaan Ammonia, rukoilemaan menestystä itselleen, yrityksilleen ja omaisilleen tai tuomaan Ammonille lahjoja, jotka Ammon oli ansainnut suojelemalla liikeyrityksiä, terveyttä ja kaupallisia juonia. Silmäni tylsistyivät näkemään aarteita, kalliita astioita, norsunluuveistoksia ja musta puisia rasioita. Nenäni tylsistyi tuntemaan suitsukkeiden ja kalliitten pihkojen tuoksua. Korvani tylsistyivät kuulemaan vieraita kieliä ja pyhää ulkolukua, jota kansa ei enää ymmärtänyt. Ammonin mahtavuus lankesi rusentavana ylleni, niin että öisin näin pahoja unia ja valitin unissani.

Alimman asteen pappistutkinnon suorittajat oli jaettu ryhmiin sen mukaan, mitä tutkintoja he myöhemmin aikoivat suorittaa. Me, Elämän talon tulevat oppilaat, muodostimme oman ryhmämme, mutta ainoatakaan läheistä ystävää en tovereitteni joukosta löytänyt. Olin pannut mieleeni Ptahorin viisaan varoituksen ja sulkeuduin itseeni, nöyrästi totellen jokaista käskyä ja heittäytyen tyhmäksi muiden lasketellessa sukkeluuksia ja pilkatessa jumalia poikien tapaan. Joukossa oli ylhäisten erikoislääkärien poikia, joiden isien sairaskäynnit, neuvot ja hoito punnittiin kultana. Oli myös yksinkertaisten maalaislääkärien poikia, usein meitä muita vanhempia, jo täysikasvuisia, jotka kömpelöinä ja ruskeiksi paahtuneina koettivat salata arkuuttaan ja päntätä läksynsä tunnollisesti muistiin. Oli alhaissyntyisiä poikia, joilla oli luontainen jano tietoon ja jotka pyrkivät eroon vanhempiensa ammatista ja sääty luokasta, mutta heitä kohdeltiin ankarimmin ja heiltä vaadittiin eniten, sillä papeilla oli luontainen epäilys niitä kohtaan, jotka eivät tyytyneet entiseen.

Varovaisuuteni oli minulle hyödyksi, sillä pian saatoin havaita, että papeilla oli vakoilijansa ja käskyläisensä joukossamme. Varomaton sana, julki sanottu epäilys tai pilkka toveripiirissä tuli pian pappien tietoon ja syyllinen kutsuttiin tutkittavaksi ja rangaistavaksi. Oli poikia, jotka saivat alistua kepinlyönteihin, ja myös sellaisia, jotka karkotettiin temppelistä ja joilta Elämän talo niin Thebassa kuin muualla Egyptin maassa sulkeutui iäksi. Jos heissä oli tarmoa, he saattoivat päästä siirtomaihin varuskuntain säärenkatkaisijain apulaisiksi tai luoda itselleen tulevaisuuden Kushin maassa tai Syyriassa, sillä Egyptin lääkärien maine oli levinnyt kautta maailman. Mutta useimmat heistä suistuivat radaltaan ja jäivät mitättömiksi kirjureiksi, jos olivat jo ehtineet oppia kirjoitustaidon.

Kirjoitus ja lukutaitoni antoi minulle hyvän etumatkan monista vanhemmistakin tovereistani. Olin mielestäni jo aika kypsä astumaan Elämän taloon, mutta vihkimykseni viipyi eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, mistä tämä johtui, sillä se olisi leimattu uppiniskaisuudeksi Ammonia kohtaan. Aikani kului hukkaan jäljentäessäni kuolemantekstejä, joita myytiin esihalleissa. Siksi kapinoin mielessäni ja kävin alakuloiseksi. Monet lahjattomammat toverini olivat jo päässeet aloittamaan opintonsa Elämän talossa. Mutta kenties sain isäni ohjaamana paremman alkuopetuksen kuin he. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Ammonin papit olivat minua viisaampia. He näkivät lävitseni, he aavistivat uhmani ja epäilykseni ja siksi koettelivat minua.

Alakuloisuuteni kasvoi, uneni olivat levottomia ja usein iltaisin pyrin yksinäisyyteen Niilin rantaan katselemaan päivänlaskua ja tähtien syttymistä. Minulla oli tunne, kuin olisin ollut sairas. Tyttöjen nauru kadulla kiusasi ja suututti minua. Kaipasin jotakin, mitä en tiennyt, ja satujen ja runojen myrkyllinen hunaja vuoti mieleeni tehden sydämeni heikoksi ja kohottaen kyyneleitä silmiini, kun olin yksin. Isäni katsoi minua toisinaan itsekseen hymyillen ja Kipa alkoi entistä kiihkeämmin kertoa minulle tarinoita petollisista naisista, joiden miehet olivat matkoilla ja jotka pyysivät kauniita nuorukaisia iloitsemaan kanssaan.

Vihdoin minulle ilmoitettiin, että vuoroni oli tullut valvoa temppelissä. Jouduin viikoksi asumaan temppelin sisähuoneisiin eikä minulla ollut lupa sinä aikana poistua temppelin alueelta. Minun oli puhdistauduttava ja paastottava ja isälleni tuli kiire leikata pojankiharani ja kutsua naapurit pitoihin juhlimaan täysiikäisyyteni päivää. Minut oli näet tästä lähtien katsottava täysiikäiseksi, koska olin kypsä saamaan papiksivihkimyksen, niin mitätön ja merkityksetön toimitus kuin se todellisuudessa olikin. Mutta sellaisenakin se kohotti minut lähinaapurien ja ikäisteni yläpuolelle.

Kipa oli tehnyt parhaansa, mutta hunajaleivät eivät maistuneet suussani ja naapurien ilo ja karkeat pilapuheet eivät huvittaneet minua. Illalla naapurien mentyä tarttui alakuloisuuteni myös Senmutiin ja Kipaan. Senmut alkoi kertoa minulle syntymäni tarinaa, Kipa auttoi häntä muistelemaan ja minä katselin heidän vuoteensa yläpuolella riippuvaa kaislavenettä. Sen mustuneet, murtuneet korret saivat sydämeni kivistämään. Todellista isää ja äitiä ei minulla ollut maailmassa. Olin yksin tähtien alla suuressa kaupungissa. Kenties olin vain kurja muukalainen Kemin maassa. Kenties syntyperäni oli häpeällinen salaisuus.

Minulla oli haava sydämessä, kun menin temppeliin mukanani Kipan huolella ja rakkaudella varustamat vihkimysvaatteet.

2

Meitä oli viisikolmatta nuorukaista ja nuorta miestä, jotka varustauduimme vihkimykseen. Kylvettyämme temppelin lammikossa tukkamme ajeltiin ja pukeuduimme karheihin vaatteisiin. Vihkijäksemme osui pappi, joka ei ollut liian turhantarkka. Vanhan tavan mukaan hän olisi voinut alistaa meidät monenlaisiin nöyryyttäviin menoihin, mutta joukossamme oli ylhäisiä poikia ja jo ennakolta tutkintonsa suorittaneita lakitieteen kokelaita, täysikasvuisia miehiä, jotka taatakseen uransa alistuivat Ammonin palvelijoiksi. Heillä oli mukanaan runsaita eväitä ja he juottivat viiniä papille ja muutamat karkasivat yöksi ilotaloihin, sillä vihkimys ei merkinnyt heille mitään. Minä valvoin haava sydämessäni ja ajattelin monenlaisia ajatuksia mieli haikeana. Tyydyin leipäpalaan ja kupilliseen vettä, minkä tavan mukaan piti olla ateriamme, ja odotin mieli täynnä toivoa ja synkkää epäilystä, mitä oli tuleva.

Olin näet niin nuori, että sanomattoman mielelläni olisin tahtonut uskoa. Vihkimyksen yhteydessä Ammon ilmestyi ja puhui jokaiselle kokelaalle, niin sanottiin, ja minulle olisi ollut sanomaton helpotus, jos olisin voinut vapautua omasta itsestäni ja aavistaa tarkoitusta kaiken olevan takana. Mutta lääkärin edessä faraokin on alaston. Isäni seurassa olin nähnyt sairauden ja kuoleman jo poikana ja katseeni oli teroittunut näkemään enemmän kuin ikäisteni. Lääkärille ei mikään saa olla liian pyhää eikä hän kumarra muuta kuin kuolemaa, se oli isäni opetus. Siksi epäilin ja kaikki, mitä kolmen vuoden aikana olin temppelissä nähnyt, oli kasvattanut epäilystäni.

Mutta, ajattelin, ehkä esiripun takana kaikkein pyhimmän pimeässä on jotakin, jota en tiedä. Ehkä Ammon on ilmestyvä minulle ja antava sydämelleni rauhan.

Tätä kaikkea ajattelin harhaillessani temppelin maallikoille sallitussa käytävässä, katsellessani värillisiä, pyhiä kuvia ja lukiessani pyhiä kirjoituksia, joissa kerrottiin, miten määrättömiä lahjoja faraot olivat sodistaan tuoneet Ammonille jumalan osuutena saaliista. Silloin tuli vastaani kaunis nainen, jonka vaate oli ohuinta pellavaa, niin että hänen rintansa ja länteensä näkyivät sen lävitse. Hän oli suora, solakka nainen ja hänen huulensa, poskensa ja kulmakarvansa olivat värjätyt ja hän katsoi minuun uteliaasti ja ujostelematta.

»Mikä on nimesi, kaunis nuorukainen?» hän kysyi ja katseli vihrein silmin harmaata olkavaatettani, joka osoitti, että valmistauduin vihkimykseen.

»Sinuhe», vastasin hämmentyneenä enkä rohjennut katsella häntä silmiin. Mutta niin kaunis hän oli ja niin oudosti tuoksui hänen otsalleen pisaroiva öljy, että toivoin hänen pyytävän minua oppaakseen temppelissä. Sellaista sattui näet usein temppelin oppilaille.

»Sinuhe», hän sanoi miettivästi ja katsoi arvaillen minuun. »Sinä siis pelästyt kovin äkkiä ja pakenet, jos sinulle uskoo salaisuuden.»

Hän tarkoitti satua Sinuhen seikkailuista ja tämä ärsytti minua, sillä tuolla kertomuksella minua oli kylliksi kiusoiteltu jo koulussa. Siksi ryhdistäydyin ja katsoin häntä suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli niin outo ja utelias ja kirkas, että kasvojani alkoi kuumottaa ja ruumiini oli kuin tulessa.

»Miksi pelkäisin?» sanoin. »Tuleva lääkäri ei pelkää mitään salaisuutta.»

»Ah!» hän sanoi hymyillen. »Kananpoika piipittää jo, ennen kuin on pystynyt kuorensa puhkaisemaan. Mutta onko tovereittesi joukossa nuorukaista, jonka nimi on Metufer? Hän on kuninkaallisen rakentajan poika.»

Juuri Metufer oli juottanut papille viiniä ja antanut hänelle vihkimyslahjana kultaisen rannerenkaan. Jokin koski kipeästi minuun, mutta sanoin tuntevani hänet ja tarjouduin noutamaan hänet. Ajattelin, että nainen oli kenties hänen sisarensa tai sukulaisensa. Tästä mieleni helpottui ja katsoin häntä rohkeasti silmiin ja hymyilin.

»Mutta miten voin noutaa hänet, kun en tiedä nimeäsi enkä voi sanoa, kuka häntä kutsuu?» uskalsin kysyä.

»Hän tietää kyllä», sanoi nainen ja koputti kärsimättömästi kirjavin kivin koristettua sandaaliaan kivilattiaan, niin että jouduin katselemaan hänen pieniä jalkojaan, joita pöly ei ollut tahrinut ja joiden kauniit kynnet oli värjätty kirkkaanpunaisiksi. »Hän tietää kyllä, kuka häntä kutsuu. Kenties hän on minulle velkaa jotakin. Kenties mieheni on matkoilla ja odotan häntä lohduttamaan minua surussani.»

Sydämeni kävi jälleen raskaaksi, kun ajattelin, että hän oli nainut nainen. Mutta rohkeasti sanoin: »Hyvä on, tuntematon! Menen siis noutamaan hänet. Sanon hänelle, että nainen, nuorempi ja kauniimpi Kuun jumalatarta, kutsuu häntä. Siiloin hän tietää, kuka olet, sillä varmaan kukaan, joka sinut kerran on nähnyt, ei koskaan voi sinua unohtaa.»

Omaa rohkeuttani pelästyen käännyin mennäkseni, mutta hän kajosi minuun ja sanoi miettivästi: »Sinullapa on kiire! Malta vähän, kenties meillä kahdella on vielä puhumista.»

Hän katsoi taas minuun, niin että sydän suli rinnassani ja vatsani valahti polviin asti. Sitten hän ojensi sormuksista ja rannerenkaista painavan kätensä ja kosketti päälakeani sanoen ystävällisesti: »Eikö tätä kaunista päätä palele, kun pojankihara on vasta ajeltu sitä koristamasta?» Ja heti sen jälkeen hän sanoi hennosti: »Puhutko tosiaan totta? Olenko minä mielestäsi kaunis. Katso minua tarkemmin.»

Katsoin häntä ja hänen vaatteensa oli kuninkaallista pellavaa ja hän oli kaunis silmissäni, kauniimpi kaikkia naisia, mitä milloinkaan olin nähnyt, eikä hän suinkaan tehnyt mitään salatakseen kauneuttaan. Katsoin häntä ja unohdin haavan sydämessäni, unohdin Ammonin ja Elämän talon, ja hänen läheisyytensä poltti kuin tuli ruumistani.

»Et vastaa mitään», hän sanoi surullisesti. »Eikä sinun tarvitsekaan vastata, sillä olen mielestäsi varmaan vanha ja ruma nainen, joka ei ilahduta kauniita silmiäsi. Mene siis noutamaan vihittävä herra Metufer, niin pääset minusta.»

Mutta minä en mennyt enkä myöskään osannut sanoa mitään, vaikka hyvin ymmärsin hänen pilkkaavan minua sanoillaan. Temppelin jättiläispylväiden välissä oli hämärää. Hänen silmänsä loistivat etäisistä kiviristikoista vuotavan valon himmeydessä, eikä kukaan nähnyt meitä.

»Kenties sinun ei tarvitsekaan hakea häntä», sanoi nainen ja hymyili minulle. »Kenties minulle riittää, jos sinä ilahdutat minua ja iloitset kanssani, sillä muuten minulla ei ole ketään, joka minua ilahduttaisi.»

Silloin muistin, mitä Kipa oli kertonut naisista, jotka kutsuvat kauniita poikia iloitsemaan kanssaan. Muistin sen niin äkkiä, että pelästyin ja peräännyin askelen.

»Enkö arvannut, että Sinuhe pelästyy», sanoi nainen ja astui jäljessäni. Mutta kohotin hätäisesti käteni torjumaan ja sanoin:

»Minä tiedän jo, kuka olet. Miehesi on matkustanut pois ja sydämesi on petollinen ansa ja sylisi polttaa pahemmin kuin tuli.» Mutta vaikka sanoin näin, en osannut paeta.

Hän hämmentyi hieman, mutta hymyili taas ja tuli aivan lähelle minua. »Niinkö luulet?» hän sanoi vienosti. »Mutta se ei suinkaan ole totta. Sylini ei suinkaan polta kuin tuli, päinvastoin sanovat sitä varsin suloiseksi. Koeta itse!» Hän tarttui käteeni ja vei tahdottoman käteni povelleen ja tunsin hänen kauneutensa ohuen kankaan lävitse, niin että aloin vavista ja poskiani poltti. »Et varmaan usko sittenkään», hän sanoi muka pettyneesti. »Kangas on varmaan tiellä, mutta malta, siirrän sen syrjään.» Hän väisti pukunsa syrjään ja pani käteni paljasta rintaansa vasten, niin että tunsin hänen sydämensä sykkivän, mutta hänen rintansa oli pehmyt ja viileä käteni alla.

»Tule, Sinuhe!» hän sanoi hyvin hiljaa. »Tule kanssani, niin juomme viiniä ja iloitsemme yhdessä.»

»En saa poistua temppelin alueelta», sanoin hätäisesti ja häpesin pelkuruuttani ja himoitsin ja pelkäsin häntä kuin kuolemaa. »Minun on pysyttävä puhtaana, kunnes minut vihitään, muuten minut karkotetaan temppelistä enkä koskaan pääse Elämän taloon. Armahda siis minua!»

Tämän sanoin siksi, että tiesin seuraavani häntä, jos hän vielä kerran pyytäisi minua. Mutta hän oli kokenut nainen ja ymmärsi hätäni.

Siksi hän katsoi tuumivasti ympärilleen. Olimme yhä kahden, mutta ihmisiä liikkui läheisyydessä ja opas selosti äänekkäästi temppelin nähtävyyksiä Thebaan saapuneille matkailijoille ja kerjäsi heiltä kuparia näyttääkseen heille vielä uusia ihmeitä.

»Olet kovin kaino nuorukainen, Sinuhe!» hän sanoi. »Ylhäiset ja rikkaat saattavat tarjota minulle koruja ja kultaa, jotta kutsuisin heitä iloitsemaan kanssani. Mutta sinä haluat pysyä puhtaana, Sinuhe.»

»Tahdot varmaan, että kutsun Metuferin», sanoin epätoivoisesti, sillä tiesin, että Metufer ei empisi karata yöksi temppelistä, vaikka hänellä oli valvomisvuoro. Hänellä oli varaa siihen, sillä hänen isänsä oli kuninkaallinen rakentaja, mutta sen tähden olisin voinut tappaa hänet.

»Ehkä en enää tahdo, että kutsuisit Metuferin», sanoi nainen ja katsoi minua kujeilevasti silmiin. »Ehkä haluan, että eroamme ystävinä, Sinuhe. Sen tähden sanon sinulle myös nimeni ja se on Nefernefernefer, koska minua pidetään kauniina eikä kukaan, joka kerran on sanonut nimeni, voi olla toistamatta sitä toisen ja kolmannenkin kerran. Myös on tapana, että ystävät antavat erotessaan toisilleen lahjoja, jotta eivät unohtaisi toisiaan. Siksi pyydän sinulta lahjaa.»

Silloin tunsin jälleen köyhyyteni, sillä minulla ei ollut mitään antaa hänelle, ei edes pienintä korua tai kuparirengasta, vaikka sellaista en tietenkään olisi hänelle voinut tarjota. Häpesin niin katkerasti, että kumarsin pääni osaamatta sanoa mitään.

»Anna siis minulle lahja, joka virkistää sydäntäni», hän sanoi ja kohotti sormella leukaani ja toi kasvonsa aivan lähelle kasvojani. Kun ymmärsin, mitä hän tahtoi, koskin huulillani hänen pehmeitä huuliaan. Hän huokasi kevyesti ja sanoi:

»Kiitos, se oli kaunis lahja, Sinuhe. En tule sitä unohtamaan. Mutta olet varmaan muukalainen kaukaisesta maasta, koska et vielä ole oppinut suutelemaan. Vai miten on mahdollista, että Theban tytöt eivät vielä ole opettaneet tätä taitoaan sinulle, vaikka pojankiharasi on leikattu.» Hän otti peukalostaan sormuksen, joka oli kultaa ja hopeaa ja jossa oli kaivertamaton, vihreä kivi, ja pani sen käteeni. »Myös minun on annettava sinulle lahja, jotta et unohtaisi minua, Sinuhe», hän sanoi. »Kun sinut on vihitty ja pääset Elämän taloon, voit antaa kaivertaa sinettisi tähän kiveen, niin että olet rikkaiden ja ylhäisten veroinen. Mutta muista myös, että se on vihreä, koska minun nimeni on Nefernefernefer ja koska joskus on sanottu, että silmäni ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa.»

»En voi ottaa sormustasi, Nefer», sanoin ja toistin »Nefernefer», ja nimen toistaminen tuotta minulle sanomatonta iloa. »En silti milloinkaan unohda sinua.»

»Hupsu poika», hän sanoi. »Pidä sormus koska niin tahdon. Pidä se oikkuni tähden, koska se vielä kerran tuottaa minulle korkean koron.» Hän heristi kapeaa sormeaan silmieni edessä ja hänen silmänsä nauroivat, kun hän sanoi vielä: »Muista myös aina varoa naisia, joiden syli polttaa pahemmin kuin tuli.» Hän kääntyi mennäkseen eikä sallinut minun enää saattaa häntä. Temppelin ovelta näin hänen pihassa nousevan koristeltuun kantotuoliin. Esijuoksija lähti huutaen raivaamaan tietä hänelle ja ihmiset väistyivät hänen tieltään ja jäivät kuiskaillen katselemaan kantotuolin jälkeen. Mutta minut valtasi hänen mentyään niin sanomaton tyhjyyden tunne, kuin pää edellä olisin pudonnut pimeään rotkoon.

Metufer näki sormuksen sormessani muutamia päiviä myöhemmin, tarttui epäuskoisesti käteeni ja katseli sormusta. »Voi, kaikki Osiriksen neljäkymmentä oikeamielistä paviaania!» hän sanoi. »Nefernefernefer, eikö totta? Sitä en olisi sinusta uskonut.» Hän katsoi minuun melkein kunnioittavasti, vaikka pappi oli pannut minut lakaisemaan lattiat ja suorittamaan halvimmat askaret temppelissä, koska en ollut tiennyt varata lahjaa hänelle.

Vihasin silloin Metuferiä ja hänen sanojaan niin vimmaisesti ja katkerasti, kuin vain kehittymätön nuorukainen voi vihata. Miten mieleni tekikin kysyä häneltä jotakin Neferistä, en alentunut siihen. Siksi kätkin salaisuuden sydämeeni, sillä valhe on totuutta suloisempi ja unelma kirkkaampi kuin mainen kosketus. Katselin vihreää kiveä sormessani ja muistin hänen silmänsä ja hänen viileän povensa ja olin yhä tuntevinani hänen ihovoiteensa tuoksun sormissani. Takerruin häneen ja hänen pehmeät huulensa koskivat yhä huuliani ja lohduttivat minua, sillä Ammon oli jo ilmestynyt minulle ja uskoni oli romahtanut.

Siksi itsekseni häntä ajatellessani kuiskasin kasvot kuumina: Sisareni. Ja sana oli kuin hyväily suussani, sillä hamasta muinaisuudesta se on merkinnyt ja tulee merkitsemään ikuisesta ikuiseen: Rakastettuni.

3

Mutta kerron vielä, miten Ammon ilmestyi minulle.

Neljäntenä yönä oli minun vuoroni valvoa Ammonin rauhaa. Meitä oli seitsemän nuorukaista: Mata, Mose, Bek, Sinufer, Nefru, Ahmose ja minä, Sinuhe, Senmutin poika. Mose ja Bek aikoivat myös Elämän taloon, niin että heidät tunsin entuudestaan, mutta muita en tuntenut.

Olin paastoamisesta ja jännityksestä heikko. Kaikki olimme vakavia ja seurasimme hymyilemättä pappia, unohtukoon hänen nimensä, kun hän saattoi meidät temppelin suljettuun osaan. Ammon oli venheessään purjehtinut lännen vuorten taakse, vartijat olivat puhaltaneet hopeatorviinsa ja temppelin portit oli suljettu. Mutta pappi, joka meitä saattoi, oli syönyt hyvän aterian uhrieläinten lihaa, hedelmiä ja makeita leipiä, öljy vuoti pitkin hänen kasvojaan ja hänen poskensa punoittivat viinistä. Itsekseen naureskellen hän kohotti esiripun ja antoi meidän katsoa kaikkein pyhimpään. Suunnattomasta kivilohkareesta hakatussa kammiossaan seisoi Ammon, ja hänen päähineensä ja kauluksensa jalokivet loistivat pyhien lamppujen valossa punaisina, vihreinä ja sinisinä kuin elävät silmät. Meidän oli aamulla papin johdolla voideltava hänet ja puettava hänet uusiin vaatteisiin, sillä joka aamu hän tarvitsi uudet vaatteet. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin. Olin nähnyt hänet, kun hänet kannettiin esipihaan kevätjuhlan aikana kultaisessa veneessä ihmisten heittäytyessä maahan hänen edessään. Olin nähnyt hänen tulvan noustessa korkeimmillaan purjehtivan seetripuulaivassaan pyhässä järvessä. Alutta silloin halpana oppilaana olin nähnyt hänet vain kaukaa eikä hänen punainen pukunsa ollut milloinkaan tehnyt minuun niin järkyttävää vaikutusta kuin nyt lamppujen valossa kaikkein pyhimmän järkähtämättömässä hiljaisuudessa. Punaista vaatetta käyttävät vain jumalat, ja minulla oli cunne kuin hänen ylhäisiä kasvojaan katsellessani kivipaasien paino olisi laskeutunut rintaani tukahduttamaan.

»Valvokaa ja rukoilkaa esiripun edessä», sanoi pappi pidellen kiinni esiripun liepeestä, sillä hän ei ollut varma jaloistaan. »Kenties hän kutsuu teitä, sillä hänellä on tapana ilmestyä vihittäville ja kutsua heitä nimeltä ja puhutella heitä, jos he ovat sen arvoisia.» Hän teki nopeasti käsillään pyhät merkit ja mutisi Ammonin jumalalliset nimet viskaten verhon paikoilleen viitsimättä edes kumartaa ja viedä käsiään polvien tasalle.

Sitten hän meni ja jätti meidät seitsemän yksin suljetun alueen pimeään esihalliin, jonka lattiakivet huokuivat peloittavaa kylmyyttä paljaihin jalkoihimme. Mutta hänen mentyään Mose kaivoi lampun olkavaatteensa alta ja Ahmose meni kylmäverisesti kaikkein pyhimpään ja nouti sieltä Ammonin pyhän tulen, niin että saimme lampun palamaan.

»Hupsuja olisimme, jos istuisimme pimeässä», sanoi Mose, ja meidän tuli parempi olla, vaikka varmaan kaikki pelkäsimme vähän. Ahmose kaivoi leipää ja lihaa esiin ja Mata ja Nefru alkoivat pelata noppaa lattiakivillä huudellen heittonsa niin äänekkäästi, että temppelinhalli kajahteli. Mutta Ahmose kääriytyi syötyään olkavaatteeseensa ja paneutui levolle kiroiltuaan aikansa kivien kovuutta, ja Sinufer ja Nefru laskeutuivat jonkin ajan kuluttua hänen viereensä, jotta heidän kolmen olisi ollut lämpimämpi nukkua yhdessä.

Mutta minä olin nuori ja valvoin, vaikka hyvin tiesin, että pappi oli saanut Metuferiltä ruukullisen viiniä ja kutsunut hänet ja pari muuta ylhäisintä vihittävää kammioonsa eikä tulisi meitä yllättämään. Minä valvoin, vaikka muiden kertomasta tiesin, että vihittävien aina oli tapana salaa syödä, pelata ja nukkua. Mata alkoi kertoa Sekhmetin, leijonanpäisen, temppelistä, jossa Ammonin jumalallisen tyttären oli tapana ilmestyä sotilaskuninkaille ja syleillä heitä. Tämä temppeli oli Ammonin temppelin takana, mutta se ei enää ollut maineessa. Vuosikymmeniin ei farao ollut käynyt siellä, ja ruoho oli alkanut kasvaa sen esipihan kivilaattojen väliin. Mutta Mata sanoi, ettei hänellä olisi ollut mitään vastaan valvoa siellä ja syleillä jumalattaren alastomuutta juuri nyt, ja Nefru viskeli noppia kädessään ja haukotteli ja pahoitteli, ettei ollut älynnyt ottaa viiniä mukaansa. Sen jälkeen he molemmat paneutuivat nukkumaan ja pian olin ainoa, joka valvoin.

Yöni oli pitkä, ja muiden nukkuessa syvä hartaus ja kaipuu valtasivat minut, niin nuori olin vielä, ja ajattelin, että olin pitänyt itseni puhtaana ja paastonnut ja täyttänyt kaikki vanhat määräykset, jotta Ammon voisi ilmestyä minulle. Toistin hänen pyhiä nimiään ja kuuntelin jokaista rasahdusta kaikki aistit valppaina, mutta temppeli oli tyhjä ja kvlmä. Aamun lähestyessä alkoi pyhimmän esirippu heilua vedossa, mutta mitään enempää ei tapahtunut. Kun valoa alkoi tulla temppelinhalliin, puhalsin lampun sammuksiin sanomattoman pettymyksen vallassa ja herätin toverini.

Sotilaat puhalsivat torviin, vartijat vaihtuivat muureilla ja esipihoista alkoi kantautua matala sorina kuin etäisten vetten kohu tuulessa, niin että tiesimme päivän ja työn alkaneen temppelissä. Vihdoin tuli pappi hyvin kiireesti ja hänen mukanaan tuli ihmeekseni Metufer. Heistä molemmista huokui ankara viinin löyhkä ja he pitivät toisiaan käsipuolesta ja pappi heilutti hyvien arkkujen avaimia kädessään ja toisti Metuferin avulla pyhät luvut, ennen kuin tervehti meitä.

»Vihittävät Mata, Mose, Bek, Sinufer, Nefru, Ahmose ja Sinuhe», sanoi pappi. »Oletteko valvoneet ja rukoilleet, niinkuin on käsketty, ansaitaksenne vihkimyksen?»

»Olemme valvoneet ja rukoilleet», vastasimme yhdestä suusta.

»Onko Ammon lupauksensa mukaan ilmestynyt teille?» kysyi pappi ja röyhtäisi katsoen meitä harhailevin silmin. Vilkaisimme toisiimme ja emmimme. Vihdoin Mose sanoi epäröiden: »Hän ilmestyi lupauksensa mukaan.» Toinen toisensa jälkeen sanoivat toverini: »Hän ilmestyi.» Ja viimeisenä sanoi Ahmose hartaasti varmalla äänellä: »Totisesti hän ilmestyi!» Hän katsoi pappia suoraan silmiin, mutta minä en sanonut mitään ja oli kuin koura olisi puristanut sydäntäni, sillä se, mitä toverini sanoivat, oli mielestäni jumalan pilkkaamista.

Metufer sanoi julkeasti: »Myös minä olen valvonut ja rukoillut ansaitakseni vihkimyksen, sillä ensi yönä minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä. Myös minulle Ammon ilmestyi, kuten pappi voi todistaa, ja hänen hahmonsa oli suuren viiniruukun kaltainen ja hän puhui minulle lukuisia pyhiä asioita, joita minun ei sovi teille toistaa, mutta hänen sanansa olivat suloiset kuin viini suussani, niin että janosin kuulla niitä yhä enemmän ja enemmän aina aamuvarhaiseen asti.»

Silloin Mose rohkaistui ja sanoi: »Minulle hän ilmestyi poikansa Horuksen hahmossa, istahti haukkana olkapäälleni ja sanoi: 'Ole siunattu, Mose, olkoon perheesi siunattu, olkoon työsi siunattu, jotta kerran istuisit kahden portin talossa ja käskisit lukuisia palvelijoita.' Niin hän sanoi.»

Myös muille vihittäville tuli kiire kertoa, mitä Ammon oli heille sanonut, ja he puhuivat innokkaasti useat samalla kertaa ja pappi kuunteli nauraen ja nyökytellen päätään. En tiedä, kertoivatko he näkemiään unia vai valehtelivatko he. Sen vain tiedän, että seisoin orpona ja yksin enkä sanonut mitään.

Vihdoin pappi kääntyi puoleeni, rypisti ajeltuja kulmiaan ja sanoi ankarasti: »Entä sinä, Sinuhe, etkö olekaan arvollinen vihittäväksi? Vai eikö taivaallinen Ammon ilmestynyt sinulle minkäänlaisessa hahmossa? Etkö nähnyt häntä edes pienenä hiirenä, sillä lukemattomissa hahmoissa hän saattaa ilmestyä?»

Pääsyni Elämän taloon oli kysymyksessä, niin että rohkaisin mieleni ja sanoin: »Aamuvarhaisella näin pyhän esiripun liikkuvan, mutta muuta en nähnyt eikä Ammon puhunut minulle.»

Silloin kaikki purskahtivat nauruun ja Metufer nauroi niin, että läimäytteli kädellä polviinsa, ja sanoi papille. »Hän on tyhmä.» Hän nyki pappia hihasta, jonka viini oli kastellut, ja kuiskutti hänelle jotakin vilkuillen minuun.

Pappi katsoi taas ankarasti minuun ja sanoi: »Ellet ole kuunnellut Ammonin ääntä, en voi päästää sinua vihittäväksi. Mutta tämä asia on pian autettu, sillä tahdon uskoa, että olet uskollinen nuorukainen ja että tarkoituksesi ovat hyvät.» Tämän sanottuaan hän meni kaikkein pyhimmän taakse ja hävisi näkyvistä. Metufer tuli aivan viereeni ja katseli kasvojeni onnetonta ilmettä, hymyili ystävällisesti ja sanoi: »Älä pelkää.»

Mutta tuokion kuluttua kavahdimme kaikki, sillä hallin hämärässä kajahti yliluonnollinen ääni, joka ei ollut minkään ihmisäänen kaltainen, ja se kuului kaikkialta, katosta, seinistä ja pylväiden välistä, niin että kääntelimme kasvojamme ymmärtääksemme, mistä ääni kuului. Ääni sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, unikeko, missä olet? Astu äkkiä kasvojeni eteen ja kumarra minua, sillä minulla on kiire enkä jouda sinua koko päivää odottelemaan.»

Metufer veti esiripun syrjään, työnsi minut kaikkein pyhimpään ja painoi niskasta minut lattialle tervehdysasentoon, jossa tervehditään jumalia ja faraoita. Mutta kohotin kohta pääni ja näin, että kaikkein pyhin oli leimahtanut täyteen kirkasta valoa, ja ääni kuului Ammonin suusta, kun hän sanoi:

»Sinuhe, Sinuhe, senkin sika ja paviaani! Olitko päissäsi, koska nukuit, kun sinua kutsuin? Sietäisit upota kurakaivoon ja syödä mutaa koko ikäsi, mutta nuoruutesi tähden armahdan sinua, vaikka olet tyhmä, laiska ja likainen, sillä armahdan jokaisen, joka minuun uskoo, mutta muut viskaan manalan kuiluun.»

Vielä paljon muuta ääni sanoi huutaen ja herjaten ja kiroillen.

Mutta en muista enää kaikkea enkä halua muistaa, niin nöyryytetyksi ja katkeraksi tunsin mieleni, sillä tarkoin kuunnellessani erotin yliluonnollisen äänen kuminasta papin äänen ja tämä huomio tyrmistytti ja kauhistutti minua, niin etten enää osannut kuunnella. Jäin makaamaan Ammonin kuvan eteen, vaikka ääni oli vaiennut, kunnes pappi tuli ja potkaisi minut syrjään ja toverini alkoivat kiirehtien kantaa sisään suitsutusta, voiteita, kaunistusaineita ja punaisia vaatteita.

Jokaiselle oli etukäteen jaettu tehtävänsä ja muistin omani ja hain esihallista astian täynnä pyhää vettä ja pyhät pyyhkeet pestäksemme jumalan kasvot, kädet ja jalat. Mutta palatessani näin papin sylkäisevän Ammonia vasten naamaa ja pyyhkivän hänen kasvonsa tahraisella hihallaan. Sen jälkeen Mosc ja Nefru maalasivat hänen huulensa, poskensa ja kulmakarvansa. Metufer voiteli hänet ja siveli nauraen pyhällä voiteella myös papin öljyiset kasvot ja omat kasvonsa. Lopuksi riisuttiin kuva ja kuivattiin ja pestiin, ikään kuin hän olisi toimittanut tarpeensa, hänen kalunsa voideltiin ja punainen, poimuihin silitetty hame puettiin hänen ylleen, hänen ympärilleen sidottiin esivaate ja olkavaate ripustettiin hänen hartioilleen ja hänen käsivartensa pujotettiin hihoihin.

Kun kaikki tämä oli tapahtunut, keräsi pappi käytetyt vaatteet ja otti talteen pesuveden ja pyyhkeet, sillä ne kaikki myytiin joka päivä palasiksi leikeltyinä esipihassa varakkaille matkailijoille ja vesi myytiin ihottumia sairastaville parannusvetenä. Niin olimme vapaat ja menimme pihalle päivänpaisteeseen ja minä oksensin.

Yhtä tyhjä kuin oli vatsani, yhtä tyhjä oli myös sydämeni ja pääni, sillä enää en uskonut jumaliin. Mutta kun viikko oli täyteen kulunut, voideltiin pääni öljyllä ja minut vihittiin Ammonin papiksi, vannoin papinvalan ja sain todistuksen siitä. Todistuksessa oli Ammonin suuren temppelin sinetti ja minun nimeni ja se oikeutti minut pääsemään Elämän taloon.

Niin astuimme Mose, Bek ja minä Elämän taloon. Sen portti avattiin meille ja myös minun nimeni kirjoitettiin Elämän kirjaan, kuten isäni, Senmutin, nimi oli siihen kirjoitettu ennen minua ja hänen isänsä nimi ennen häntä. Mutta enää en ollut onnellinen.

4

Ammonin suuren temppelin Elämän talossa valvoivat opetusta nimellisesti kuninkaalliset lääkärit kukin omalla erikoisalallaan. Mutta heitä näimme vain harvoin, sillä heidän potilaspiirinsä oli laaja ja he saivat rikkailta suuria lääkärinlahjoja palveluksistaan ja asuivat kaupungin ulkopuolella suurissa taloissa. Mutta milloin Elämän taloon tuli potilas, jonka vaiva saattoi vakinaiset lääkärit ymmälle tai jota he eivät tiedollaan rohjenneet ryhtyä parantamaan, silloin saapui kuninkaallinen lääkäri ja esitti parhaan taitonsa alansa opiskelijoille. Siten varattominkin sairas saattoi nauttia kuninkaallisen lääkärin hoitoa Ammonin kunniaksi.

Sillä Elämän talon potilailta perittiin lahjoja heidän varojensa mukaan, ja joskin useilla oli mukanaan kaupungin lääkäreiltä todistus, joka osoitti, ettei tavallinen lääkäri pystynyt heidän vaivaansa parantamaan, niin kaikkein köyhimmät tulivat suoraan Elämän taloon eikä heiltä peritty mitään lahjaa. Kaikki tämä oli kaunista ja oikein, mutta silti en olisi halunnut sairastaa köyhänä, sillä köyhiin koettelivat taitamattomat taitoaan ja oppilaat saivat käsitellä heitä oppiakseen eikä heille uhrattu kipuja lievittäviä lääkkeitä, vaan he saivat kärsiä pihdit ja veitsen ja tulen ilman puudutusta. Siksi nousi usein parku ja valitus Elämän talon esihalleista, joissa köyhimmät otettiin vastaan.

Lääkärin oppi ja harjoitusaika oli lahjakkaallekin pitkä. Meidän oli käytävä lävitse oppi lääkkeistä ja tunnettava kasvit, opittava poimimaan ne oikeaan aikaan ja kuivaamaan ja uuttamaan ne, sillä lääkärin oli tarpeen vaatiessa osattava itse valmistaa lääkkeensä. Minä ja moni muukin napisimme tätä vastaan, koska emme käsittäneet hyötyä siitä, sillä Elämän talosta sai kirjoittamalla lääkemääräyksen kaikkia tunnettuja lääkkeitä valmiiksi sekoitettuina ja annosteltuina. Kuitenkin minulle, niinkuin tulen kertomaan, oli myöhemmin paljon hyötyä tästä opistani.

Meidän oli opittava ruumiinosien nimitykset ja ihmisen eri elinten toiminta ja tarkoitus. Meidän oli opittava käyttämään veistä ja hammaspihtejä, mutta ennen kaikkea meidän oli harjaannutettava kätemme tuntemaan ihmisen vaivat niin hänen ruumiinsa onteloissa kuin hänen nahkansa lävitse, ja,myös ihmisen silmistä meidän oli opittava lukemaan hänen vaivansa. Meidän oli pystyttävä hoitamaan naisen synnytys, jota kätilö ei enää voinut auttaa. Meidän oli pystyttävä tuottamaan kipua ja vaimentamaan kipua tarpeen mukaan. Meidän oli opittava erottamaan pienet vaivat suurista vaivoista, hengen aiheuttamat vaivat ruumiin aiheuttamista vammoista. Meidän oli seulottava valheesta totuus potilaan puheissa ja päästä jalkoihin asti osattava tehdä kaikki tarpeelliset kysymykset saadaksemme itsellemme ilmeiseksi taudin kuvan.

On siis ymmärrettävää, että kuta pitemmälle edistyin opinnoissani, sitä syvemmin tunsin, miten vähän tiesin. Niin lieneekin, että lääkäri on valmis vasta silloin, kun hän nöyrästi tunnustaa itsensä edessä, että ei todellisuudessa tiedä mitään. Sitä ei kuitenkaan sovi sanoa maallikoille, sillä tärkeintä kaikesta on, että potilas uskoo lääkäriä ja luottaa hänen taitoonsa. Se on kaiken parannustaidon pohja, jolle on rakennettava. Siksi lääkäri ei saa koskaan erehtyä, sillä erehtyväinen lääkäri menettää maineensa ja vähentää muidenkin lääkärien mainetta. Siksi myös rikkaiden taloissa, minne ensimmäisen jälkeen kutsutaan kaksi tai kolmekin lääkäriä avuksi hankalaa tapausta tutkimaan, virkaveljet mieluummin hautaavat ensimmäisen lääkärin erehdyksen kuin paljastavat sen koko lääkärikunnan häpeäksi. Siksi sanotaankin, että lääkärit hautaavat yhdessä potilaansa.

Mutta tätä kaikkea en tiennyt vielä silloin, vaan astuin Elämän taloon täynnä kunnioitusta ja uskoen löytäväni sieltä kaiken maisen viisauden ja hyvyyden. Ensimmäiset viikot siellä olivat raskaat, sillä viimeksi tullut oppilas on kaikkien muiden palvelija eikä ole alhaisintä palveluskuntaan kuuluvaa, joka ei olisi häntä ylempänä ja hänen käskijänsä. Ensimmäiseksi on oppilaan opittava puhtaus eikä ole mitään niin likaista askaretta, jota häntä ei pantaisi suorittamaan, niin että hän on inhosta sairas, kunnes lopulta paatuu. Mutta pian hän unissaankin tietää, että veitsi on puhdas vasta tulella puhdistettuna ja vaate on puhdas vasta lipeässä ja vedessä keitettynä.

Kuitenkin kaikki, mikä kuuluu lääkärin taitoon, on kirjoitettuna muissa kirjoissa, enkä puutu siihen enempää. Sen sijaan kerron sellaista, mikä kuuluu itseeni, minkä itse olen nähnyt ja mistä muut eivät ole kirjoittaneet.

Pitkän koeajan jälkeen tuli aika, jolloin muut pukivat päälleni valkoisen vaatteen puhdistauduttuani pyhin menoin, ja sain vastaanottohallissa oppia kiskomaan hampaita väkevien miesten suusta, sitoa haavoja, puhkaista paiseita ja lastoittaa taittuneita jäseniä. Eikä tämä ollut minulle uutta, vaan isäni opettamana menestyin hyvin ja minusta tuli tovereitteni käskijä ja opettaja. Joskus sain myös lahjoja, joita annetaan lääkärille, ja annoin kaivertaa nimeni, Sinuhe, vihreään kiveen, jonka Nefernefernefer oli antanut minulle, voidakseni painaa sinettini lääkemääräysten alle.

Vaikeasta vaikeampaan tehtävään minut siirrettiin ja sain valvoa saleissa, joissa makasivat parantumattomat sairaat, ja seurata kuuluisien lääkärien hoitoa ja leikkauksia, joihin kymmenen potilasta kuoli, mutta yksi parani. Opin myös näkemään, ettei kuolema lääkärille ole mitään peloittavaa, ja että kuolema sairaalle on usein armelias ystävä, niin että ihmisen kasvot monesti hänen kuollessaan ovat onnellisemmat kuin hänen elämänsä köyhinä päivinä.

Kuitenkin minä olin sokea ja kuuro, kunnes minulle tuli heräämisen päivä, niinkuin kerran poikana, jolloin kuvat, sanat ja kirjaimet alkoivat elää minulle. Minulle tuli hetki, jolloin silmäni avautuivat ja heräsin kuin unesta ja riemusta kuohuvin mielin kysyin itseltäni: Miksi? Sillä kaiken oikean tiedon peloittava avain on kysymys: Miksi? Se on väkevämpi Thotin ruokoa ja voimallisempi kiveen hakattuja kirjoituksia.

Tämä tapahtui näin: Oli muuan vaimo, joka ei ollut saanut lasta ja uskoi itsensä hedelmättömäksi, sillä hän oli jo neljäkymmentä vuotta täyttänyt. Mutta hänen kuukautiset vaivansa lakkasivat ja hän pelästyi ja huolestui ja tuli Elämän taloon epäillen, että paha henki oli mennyt häneen ja myrkytti hänen ruumiinsa. Niinkuin oli käsketty, otin jyviä ja upotin ne multaan. Muutamat jyvät kastelin Niilin vedellä, mutta muut kastelin vaimon ruumiin vedellä. Mullan panin auringon lämpöön ja käskin naisen palata jonkin päivän kuluttua. Hänen palattuaan näin, että idut olivat nousseet ja pelkällä vedellä kastellut olivat pieniä, mutta muut rehoittivat vihantina. Oli siis totta se, mikä oli kirjoitettu, joten sanoin itsekin hämmästyneenä naiselle: »Iloitse, vaimo, sillä pyhä Ammon on armeliaisuudessaan siunannut kohtusi ja olet saava lapsen, niinkuin muutkin siunatut vaimot.»

Naisparka itki ilosta ja antoi minulle lahjana ranteestaan hopearenkaan, kahden debenin painoisen, sillä hän oli jo aikaa menettänyt toivonsa. Ja kohta uskomiaan hän jo kysyi: »Onko se poika?» Hän näet luuli minun tietävän kaiken. Rohkaisin mieleni, katsoin häntä silmiin ja sanoin: »Se on poika.» Sillä mahdollisuudet olivat tasan ja minulla oli onnea pelissä niinä aikoina. Nainen ilahtui vielä enemmän ja antoi minulle toisestakin ranteestaan hopearenkaan, kahden debenin painoisen.

Mutta hänen mentyään kysyin itseltäni: Miten on mahdollista, että ohranjyvä tietää sen, mitä kukaan lääkäri ei voi tutkia, tietää tai nähdä, ennen kuin raskauden merkit ovat silmin havaittavissa? Rohkaisin mieleni ja menin kysymään opettajaltani, miksi niin on, mutta hän katsoi minuun kuin mielettömään ja sanoi vain: »Niin on kirjoitettu.» Mutta se ei ollut minulle mikään vastaus kysyessäni: Miksi? Rohkaisin vielä kerran mieleni ja kysyin kuninkaalliselta synnytyslääkäriltä synnyttäjäin talossa, miksi niin on. Hän sanoi: »Ammon on kaikkien jumalien kuningas. Hänen silmänsä näkee naisen kohtuun, johon siemen on vuotanut. Jos hän sallii hedelmöitymisen tapahtua, niin miksi hän ei sallisi ohran jyvän vihannoida mullassa, jos sitä kastelee hedelmöityneen naisen ruumiin vedellä?» Hän katsoi minuun kuin tyhmyriin, mutta minulle tämä ei ollut mikään vastaus kysyessäni: Miksi?

Silloin silmäni avautuivat ja näin, että Elämän talon lääkärit tiesivät vain kirjoitukset ja tavan, mutta ei mitään sen enempää. Sillä jos kysyin, miksi syöpyvä haava on poltettava, mutta tavallinen haava voideltava ja sidottava, ja miksi home ja hämähäkinverkot parantavat paiseita, minulle vastattiin: »Niin on tehty aina ennen.» Siten myös parantavan veitsen käyttäjällä on oikeus tehdä ne satakahdeksankymmentäkaksi leikkausta ja viiltoa, jotka on kirjoitettu, ja hän tekee ne kokemuksensa ja taitonsa mukaan paremmin tai huonommin, nopeammin tai hitaammin, kivuttomammin tai tuottaen tarpeetonta tuskaa, mutta mitään enempää hän ei voi tehdä, koska vain ne on kirjoitettu kirjoihin ja kuvattu kirjoissa, mutta muuta ei ole ennen tehty.

Oli ihmisiä, jotka laihtuivat |a kävivät kasvoiltaan valkoisiksi, mutta lääkäri ei voinut todeta heissä mitään sairautta tai vammaa. Kuitenkin he saattoivat virkistyä ja parantua, jos söisivät uhrieläinten raakaa maksaa kalliiseen hintaan, mutta miksi niin tapahtui, sitä ei saanut kysyä. Oli ihmisiä, jotka saivat tuskia vatsaansa ja joiden kasvot ja kädet polttivat. He saivat ulostavia lääkkeitä ja tuskia lievittäviä lääkkeitä, mutta toiset paranivat ja toiset kuolivat eikä lääkäri voinut ennakolta sanoa, kuka parani ja kenen vatsa pöhöttyi, niin että hän kuoli. Mutta miksi toinen parani ja toinen kuoli, sitä ei kukaan kysynyt eikä sitä saanut kysyä.

Huomasin näet pian, että kyselin liian paljon, sillä minua alettiin katsoa karsaasti ja jälkeeni tulleet pääsivät edelleni ja saivat käskeä minua. Silloin riisuin valkoisen pukuni, puhdistauduin ja lähdin ulos Elämän talosta ja mukanani minulla oli kaksi hopearengasta, joiden paino oli yhteensä neljä debeniä.

5

Mutta astuessani keskellä päivää ulos temppelistä, mitä ei vuosiin ollut minulle tapahtunut, avautuivat silmäni vielä kerran ja näin, että tehdessäni työtä ja opiskellessani Theba oli muuttunut. Näin sen kulkiessani oinasten tietä ja mennessäni torien poikki, sillä kaikkeen oli tullut uusi levottomuus ja ihmisten vaatteet olivat käyneet yhä kalliimmiksi ja ylellisemmiksi, niin ettei poimutetusta hameesta ja tekotukasta enää erottanut, kuka oli mies ja kuka nainen. Viinituvista ja ilotaloista kantautui kaduille Syyrian rämisevä musiikki ja yhä enemmän vieraita sanoja kuului kaduilla ja yhä julkeammin tunkeutuivat syyrialaiset ja rikkaat neekerit egyptiläisten joukkoon. Egyptin rikkaus ja mahtavuus oli ääretön eikä vihollinen vuosisatoihin ollut astunut sen kaupunkeihin, ja keskiikään olivat jo ehtineet miehet, jotka koskaan eivät olleet kokeneet sotaa. Mutta tuottiko se enemmän iloa ihmisille, sitä en tiennyt, sillä kaikkien katse oli levoton ja kaikilla oli kiire ja kaikki odottivat jotakin uutta tyytymättä tähän päivään.

Kävelin pitkin Theban katuja ja olin yksin ja sydämeni oli uhmasta ja surusta paisunut. Menin kotiini ja näin, että isäni Senmut oli käynyt vanhaksi, hänen selkänsä oli painunut köyryyn eikä hän enää erottanut kirjaimia paperista. Näin myös, että äitini Kipa oli käynyt vanhaksi ja läähätti astuessaan lattialla ja puhui enää ainoastaan haudastaan. Sillä säästöillään isäni oli ostanut heille molemmille haudan kuolleitten kaupungissa virran länsipuolella. Olin nähnyt sen ja se oli savitiilistä muurattu, siisti hauta, jonka seinissä oli tavalliset kuvat ja kirjoitukset. Sen vieressä ja ympärillä oli sata ja tuhat samanlaista hautaa, joita Ammonin papit myivät kunniallisille ja säästäväisille ihmisille kalliiseen hintaan, jotta he voittaisivat kuolemattomuuden. Myös olin äitini mieliksi kirjoittanut heille Kuolleitten kirjan hautaan pantavaksi, jotteivät he eksyisi pitkällä matkallaan, ja se oli virheettömästi kirjoitettu ja oivallinen Kuolleitten kirja, vaikka siinä ei ollutkaan maalattuja kuvia, kuten kirjoissa, joita myytiin Ammonin temppelin kirjapihassa.

Äitini antoi minulle ruokaa ja isäni kyseli minulta opintojani, mutta meillä ei enää ollut muuta toisillemme sanottavana ja talo oli vieras minulle ja katu oli vieras ja ihmiset olivat vieraita kadun varrella. Siksi sydämeni kävi yhä surullisemmaksi, kunnes muistin Ptahin temppelin ja Thotmesin, joka oli ystäväni ja josta piti tulla taiteilija. Silloin ajattelin: »Minulla on taskussani neljä debeniä hopeaa. Menen noutamaan ystäväni Thotmesin, jotta iloitsisimme yhdessä ja ilahduttaisimme itseämme viinillä, koska kysymyksiini en kuitenkaan koskaan saa vastausta.»

Siksi hyvästelin vanhempani sanoen, että minun oli jälleen palattava Elämän taloon, ja päivänlaskun lähestyessä löysin Ptahin temppelin ja kysyin ovenvartijalta taiteilijain koulua ja menin sisään ja kutsuin oppilas Thotmesia. Silloin vasta sain kuulla, että hänet oli jo aikaa sitten karkotettu koulusta. Oppilaat, joilta häntä kysyin ja joilla olivat saviset kädet, sylkivät maahan edessäni sanoessaan hänen nimensä. Mutta muuan heistä sanoi: »Jos Thotmesia haet, löydät hänet parhaiten oluttuvasta tai ilotalosta.» Toinen sanoi: »Jos kuulet jonkun herjaavan jumalia, niin Thotmes on varmaan lähellä.» Ja kolmas sanoi: »Sieltä, missä tapellaan ja lyödään kuhmuja ja haavoja, sieltä varmasti löydät ystäväsi Thotmesin.» He sylkivät maahan edessäni, koska olin sanonut olevani Thotmesin ystävä, mutta he tekivät sen vain opettajansa tähden ja opettajan kääntäessä selkänsä he kehoittivat minua menemään viinitupaan, jonka nimi oli Syyrialainen ruukku.

Löysin viinituvan, jonka nimi oli 'Syyrialainen ruukku'. Se sijaitsi köyhäin kaupungin ja ylhäisten kaupunginosan rajalla ja sen ovessa oli kirjoitus, jossa ylistettiin Ammonin viinimäkien viiniä ja sataman viinejä. Mutta sisäpuolella sen seiniin oli maalattu iloisia kuvia, joissa paviaanit hyväilivät tanssijatyttöjä ja vuohet puhalsivat huilua. Lattialla istui taiteilijoita, jotka piirsivät ahkerasti kuvia paperiin, ja muuan vanha mies katseli surullisena tyhjää viinimaljaa edessään.

»Sinuhe, kautta savenvalajan levyn», sanoi joku ja nousi tervehtimään minua kohottaen kätensä ilmaisemaan suurta hämmästystä. Tunsin Thotmesin, vaikka hänen olka vaatteensa oli likainen ja repeytynyt ja hänen silmänsä veristivät ja otsassaan oli iso kuhmu. Hän oli tullut vanhemmaksi ja laihtunut ja hänen suupielissään oli poimuja, vaikka hän vielä oli nuori. Mutta hänen silmissään oli yhä jotakin tartuttavan rohkeaa ja iloista, kun hän katsoi minuun, ja hän kumarsi päänsä lähemmäksi, niin että saatoimme koskea toistemme poskia. Siitä tiesin, että yhä olimme ystävät.

»Sydämeni on paisunut surusta ja kaikki on turhanpäiväistä», sanoin hänelle. »Siksi hain käsiini sinut, jotta ilahduttaisimme yhdessä sydäntämme viinillä, sillä kukaan ei vastaa minulle, kun kysyn: Miksi.»

Mutta Thotmes kohotti ilmaan esivaatteensa osoittaakseen, ettei hänellä ollut mitään, millä ostaa viiniä.

»Minulla on ranteissani neljä debeniä hopeaa», sanoin ylpeästi. Mutta Thotmes osoitti päätäni, jota yhä pidin ajeltuna sileäksi, koska halusin ihmisten tietävän, että olin ensimmäisen asteen pappi. Eihän minulla ollut muuta, mistä ylpeillä. Nyt minua kuitenkin harmitti, etten ollut antanut hiusteni kasvaa. Siksi sanoin kärsimättömästi:

»Olen lääkäri enkä pappi. Olin lukevinani ovesta, että täällä tarjotaan myös sataman viiniä. Maistakaamme sitä, jos se on hyvää.» Sen sanoessani helistin hopearenkaita käsissäni ja isäntä juoksi nopeasti luokseni ja kumarsi minulle ja laski kätensä polvien tasalle edessäni.

»Minulla on varastossani Sidonin ja Bybloksen viiniä, joiden sinettejä ei vielä ole murrettu ja jotka ovat myrhasta makeita», hän sanoi. »Myös sekoitettuja viinejä tarjoan kirjavista maljoista. Ne nousevat päähän kuin kauniin tytön hymy ja tekevät sydämen iloiseksi.» Vielä paljon muuta hän puhui ja luetteli kertaakaan välillä hengähtämättä, niin että jouduin hämilleni ja katsoin kysyvästi Thotmesiin. Thotmes tilasi meille sekoitettua viiniä ja orja tuli kaatamaan vettä käsillemme ja kantoi vadissa paahdettuja lootuksensiemeniä matalalle pöydälle eteemme. Isäntä toi kirjavat maljat. Thotmes kohotti maljansa ja kaatoi tilkan maahan sanoen: »Jumalalliselle savenvalajalle! Rutto syököön taidekoulun ja sen opettajat.» Hän luetteli nimeltä opettajat, joita eniten vihasi.

Myös minä kohotin maljani ja kaadoin tilkan lattialle. »Ammonin nimeen», sanoin, »vuotakoon hänen veneensä ikuisesti, haljetkoon hänen pappiensa mahat ja rutto syököön tietämättömät opettajat Elämän talossa.» Mutta tämän sanoin matalalla äänellä ja vilkaisin ympärilleni, ettei vain kukaan vieras kuulisi sanojani.

»Älä pelkää», huomautti Thotmes. »Tässä kapakassa on lyöty halki niin monta Ammonin korvaa, että he ovat kyllästyneet kuuntelemaan. Me tänne päätyneet olemme kadotettuja muutenkin. Minä en saisi edes leipääni ja oluttani, ellen olisi keksinyt ruveta piirtämään kuvakirjoja rikkaitten lapsille.»

Hän näytti minulle paperikäärön, johon oli piirtänyt kuvia tullessani, ja minun oli pakko nauraa, sillä hän oli piirtänyt paperiin linnoituksen, jonka muuria puolusti pelosta vapiseva kissa nyökkääviä hiiriä vastaan, ja hän oli piirtänyt paperiin virtahevosen, joka lauloi puun latvassa kyyhkysen vaivalloisesti kiivetessä puuhun pitkin tikapuita.

Thotmes katsoi minuun ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät. Mutta hän kiersi kääröä enkä nauranut enää, sillä esiin tuli kuva, jossa kalju, pieni pappi talutti köydestä suurta farao ta kuin uhrieläintä temppeliin. Vielä hän näytti kuvan, jossa pieni farao kumarsi Ammonin mahtavaa patsasta. Katsoin kysyvästi häneen ja hän nyökkäsi ja sanoi:

»Eikö näin ole? Myös vanhemmat nauravat kuville, koska ne ovat mielettömiä. Onhan naurettavaa, että hiiri hyökkää kissan kimppuun, ja yhtä naurettavaa on, että pappi taluttaa faraota. Mutta ne, jotka tietävät, alkavat ajatella kaikenlaista. Siksi minulle riittää leipää ja olutta, kunnes papit antavat vartijoitten nuijia minut hengiltä jossakin kadunkulmassa. Sellaista on tapahtunut.»

»Juokaamme», sanoin ja joimme viiniä, mutta sydämeni ei tullut iloiseksi. »Onko väärin kysyä: Miksi?» sanoin.

»Tietysti se on väärin», sanoi Thotmes, »sillä ihmisellä, joka uskaltaa kysyä, miksi, ei ole kotia eikä kattoa eikä yösijaa Kemin maassa. Kaiken on oltava niinkuin ennen, tiedäthän sen. Vapisin ilosta ja ylpeydestä, kunrpääsin taidekouluun, muistathan, Sinuhe, Olin kuin janoinen lähteen luokse päästyään. Olin kuin nälkäinen, joka tavoittelee leipää. Ja opin paljon hyvää. Opin, miten taiteilija pitää piirrintään ja miten talttaa käsitellään ja miten malli muovataan vahaan, ennen kuin käydään käsiksi kiveen, ja miten kivi kiilloitetaan ja miten värilliset kivet yhdistetään ja miten alabasteri maalataan. Mutta kun himoitsin käydä työhön ja muovata sellaista, mistä uneksin, silmieni iloksi, silloin nousi seinä eteeni ja minut pantiin sotkemaan savea muiden muovattavaksi. Sillä ennen kaikkea muuta on kaava. Taiteella on kaava niinkuin kirjaimilla, ja joka siitä poikkeaa, on kirottu. Siksi kaikella on mallinsa, ja joka poikkeaa mallista, ei ole kelvollinen taiteilijaksi. Aikojen alusta asti on määrätty, miten kuvataan seisova ihminen ja istuva ihminen. Aikojen alusta on määrätty, miten hevonen kohottaa jalkojaan ja miten härkä vetää rekeä. Aikojen alusta on määrätty, miten taiteilijan on suoritettava työnsä, ja joka siitä poikkeaa, hän ei ole kelvollinen temppeliin ja häneltä kielletään kivi ja taltta. Oh, Sinuhe ystäväni, minäkin kysyin: Miksi? Liian monta kertaa kysyin: Miksi? Sen tähden istun tässä kuhmuja päässäni.»

Me joimme viiniä ja mielemme keventyi ja sydämeni keventyi, ikään kuin paise olisi siitä puhkaistu, sillä enää en ollut yksin. Ja Thotmes sanoi:

»Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niinkuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksituhatta vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta. Kun ajattelen sitä, tahtoisin kallistaa pääni käsien varaan ja itkeä kuin lapsi.»

Mutta hän ei itkenyt, sillä joimme sekoitettua viiniä kirjavista maljoista ja joka kerta täyttäessään maljamme kumarsi 'Syyrialaisen ruukun' isäntä meille laskien kätensä polvien tasalle. Vähän väliä juoksi myös orja kaatamaan vettä käsillemme. Sydämeni keveni kevyeksi ja nuolennopeaksi kuin pääskynen talven kynnyksellä, ja olisin halunnut lukea ääneen runoja ja syleillä koko maailmaa ympärillämme.

»Menkäämme ilotaloon», sanoi Thotmes ja nauroi. »Menkäämme kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan tanssivia tyttöjä, jotta sydämemme ilahtuisi emmekä enää kysyisi, miksi, emmekä enää vaatisi maljaamme täytenä.»

Annoin maksuksi toisen rannerenkaan ja kehoitin isäntää käsittelemään sitä varovasti, koska se vielä oli kostea raskaan naisen virtsasta. Tämä ajatus huvitti minua suuresti ja myös isäntä nauroi lämpimästi ja antoi renkaasta takaisin koko joukon leimattua hopeaa, niin että saatoin antaa orjallekin hopeaa. Hän kumarsi maahan asti edessäni ja isäntä saattoi meidät ovelle ja kehoitti minua muistamaan 'Syyrialaista ruukkua'. Hän sanoi myös tuntevansa lukuisia nuoria, ennakkoluulottomia tyttöjä, jotka mielellään tutustuisivat minuun, jos menisin heidän luokseen häneltä ostamani viiniruukku kainalossa. Mutta Thotmes sanoi, että jo hänen isoisänsä oli maannut samojen syyrialaisten tyttöjen kanssa, joten heitä saattoi paremmin nimittää isoäideiksi kuin sisariksi. Niin leikillisiä olimme, kun päämme oli täynnä viiniä.

Kävelimme pitkin katuja ja päivä oli laskenut ja opin tuntemaan Theban, jossa koskaan ei ole yötä, sillä huvittelevat ihmiset tekivät loistavan kaupunginosansa yöllä yhtä valoisaksi kuin päivällä. Huvitalojen edessä leimusivat soihdut ja lamput paloivat pylväiden päissä kadunkulmissa. Orjat kantoivat juosten kantotuoleja ja esijuoksijain huuto sekaantui taloista kantautuvaan musiikkiin ja viinistä juopuneiden hälinään. Kurkistimme sisään Kushin viinituvan ovesta ja näimme neekerien käsin ja puunuijin takovan rumpuja, joiden kumiseva ääni peloittavana kantautui kauas ympäristöön. Niiden kanssa kilpaili helisevä, alkukantainen Syyrian musiikki, joka vieraudessaan särki korvia, mutta jonka poljento tarttui mieleen ja sytytti veren kuumeiseksi.

En ollut koskaan astunut jalallani ilotaloon ja pelkäsin vähän, mutta Thotmes vei minut taloon, jonka nimi oli 'Kissa ja rypäle'. Se oli pieni, siisti talo ja sen istuimina oli pehmeitä mattoja, valaistus oli kauniin keltainen ja huilujen ja kielisoitinten musiikkiin löivät tahtia punaisiksi värjätyillä kämmenillään nuoret, mielestäni kauniit tytöt. Musiikin päätyttyä he istuutuivat viereemme ja pyysivät minua tarjoamaan heille viiniä, koska heidän kurkkunsa olivat kuivat kuin olki. Musiikki alkoi uudelleen ja kaksi alastonta tanssijatyttöä esitti monimutkaisen ja suurta taitoa vaativan tanssin, jota seurasin suuresti kiinnostuneena. Lääkärinä olin tottunut katselemaan alastomia tytönruumiita, mutta niiden rinnat eivät hypähdelleet ja pienet vatsat ja takapuolet liikahdelleet niin houkuttavasti kuin näiden.

Mutta musiikki teki minut jälleen surulliseksi ja aloin ikävöidä tietämättä, mitä ikävöin. Kaunis tyttö pani kätensä käteeni ja nojasi kylkensä kylkeäni vasten ja sanoi, että minulla oli viisaan silmät. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan olleet vihreät kuin Niili kesän paahteessa eikä hänen pukunsa ollut kuninkaallista pellavaa, vaikka se jättikin hänen rintansa paljaaksi. Siksi join viiniä enkä katsonut häntä silmiin eikä minulla ollut mitään halua nimittää häntä sisarekseni ja pyytää häntä iloitsemaan kanssani. Niin että viimeinen, mitä ilotalosta muistan, oli neekerin vihainen potku takapuolessani ja kuhmu, jonka sain päähäni pudotessani portaalta. Minulle kävi juuri niin, kuin äitini Kipa oli ennustanut. Makasin kadunkulmassa ilman kuparinpalastakaan taskussani, olka vaate revittynä ja kuhmu päässä, kunnes Thotmes kohotti käsivarteni vahvan olkapäänsä varaan ja saattoi minut laiturille, jossa saatoin juoda janooni Niilin vettä ja pestä kasvoni ja käteni ja jalkani.

Sinä aamuna saavuin Elämän taloon silmät turvonneina, päässä kirvelevä kuhmu, olkavaate likaisena ja tuntematta enää pienintäkään halua kysyä: Miksi? Minun oli päivystettävä korvatautisten ja kuurojen osastolla, niin että puhdistauduin nopeasti ja puin valkoisen lääkärinpuvun ylleni mennäkseni sinne. Mutta opettajani ja valvojani tapasi minut käytävässä, katsoi minua kasvoihin ja alkoi sättiä minua puheella, jonka olin kirjoista lukenut ja osasin ulkoa.

»Mitä tulee sinusta», hän sanoi, »kun yökaudet juokset muureilla ja juot viiniä mittoja laskematta. Mitä tulee sinusta, joka vietät aikasi ilotaloissa ja lyöt kepillä ruukkuihin ja peloitat ihmisiä? Mitä tulee sinusta, joka lyöt avoimia haavoja ja juokset pakoon vartijoita?»

Mutta tehtyään tällä tavoin velvollisuutensa hän hymyili itsekseen ja huokasi helpotuksesta, vei minut huoneeseensa ja juotti minulle juoman, jonka tarkoituksena oli puhdistaa vatsani. Tunsin oloni paremmaksi ja ymmärsin, että viini ja ilotalotkin olivat sallittuja Elämän talossa, kunhan vain lakkaisin kysymästä: Miksi?

6

Niin sain minäkin vereeni Theban kiihkon ja aloin rakastaa enemmän yötä kuin päivää, enemmän soihtujen lepattavaa valoa kuin päivien aurinkoa, enemmän syyrialaista musiikkia kuin sairaiden valitusta, enemmän kauniiden tyttöjen kuiskutusta kuin vanhoja kirjoitusmerkkejä kellastuneessa paperissa. Mutta siitä ei kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavana, kunhan hoidin tehtäväni Elämän talossa ja suoriuduin kuulusteluissa enkä menettänyt kätteni varmuutta. Se kaikki kuului vihityn elämään, ja harvalla opiskelijalla oli varaa perustaa oma kotinsa ja mennä naimisiin opiskeluaikana. Siksi opettajani antoivat minun ymmärtää, että minun oli paras puskea sarvet päästäni ja keventää ruumistani ja antaa sydämeni iloita. Mutta vielä en kajonnut naiseen, vaikka luulin tietäväni, ettei heidän sylinsä polta tulen lailla.

Aika oli levoton ja suuri farao sairasti. Näin hänen kuihtuneet ukonkasvonsa, kun hänet kannettiin temppeliin syysjuhlan aikana kullan ja jalokivien koristamana, liikahtamattomana kuin jumalan kuva ja pää painuneena kaksoiskruunun painosta. Hän sairasti eivätkä kuninkaallisten lääkärien lääkkeet pystyneet enää häntä parantamaan, joten huhuttiin, että hänen aikansa oli ohitse ja että häntä pian seuraisi vallanperijä faraoiden valtaistuimella. Mutta vallanperijä oli vasta nuorukainen kuten minäkin.

Ammonin temppelissä uhrattiin ja messuttiin, mutta Ammon ei pystynyt auttamaan jumalallista poikaansa, vaikka farao Amenhotep III oli rakentanut hänelle kaikkien aikojen mahtavimman temppelin. Sanottiinkin kuninkaan suuttuneen Egyptin jumaliin ja lähettäneen pikalähettilään pyytämään apeitaan Mitannin kuninkaalta Naharanin maasta Niniven ihmeitätekevää Ishtaria häntä parantamaan. Mutta tämä oli Ammonille sellainen häpeä, että siitä puhuttiin temppelin alueella ja Elämän talossa vain kuiskaten.

Ishtarin kuva saapui ja näin kähäräpartaisten pappien oudoissa päähineissään ja paksuissa villa viitoissaan hikeä valuvina kantavan sitä halki Theban metallipuhaltimien soidessa ja pienten rumpujen kumistessa. Mutta vieraan maan jumalatkaan eivät pappien iloksi pystyneet auttamaan faraota, sillä virran alkaessa kohota kutsuttiin kuninkaallinen kallonporaaja palatsiin.

En ollut nähnyt Ptahoria Elämän talossa ollessani kertaakaan, sillä kallonpuhkaisut olivat harvinaisia enkä oppilasaikanani päässyt erikoisalojen leikkauksia ja hoitoja seuraamaan. Nyt Ptahor kannettiin kiireesti huvilastaan Elämän taloon. Hän puhdistautui puhdistushuoneessa ja pidin huolen, että olin hänen lähellään. Hän oli edelleen kalju ja hänen kasvonsa olivat käyneet ryppyisiksi ja posket riippuivat surullisina tyytymättömän ukonsuun molemmin puolin. Hän tunsi minut, hymyili ja sanoi: »Sinäkö, Sinuhe? Oletko tosiaan ehtinyt näin pitkälle, Senmutin poika?» Hän ojensi minulle mustapuisen lippaan, jossa säilytti työvälineitään, ja käski minut seuralaisekseen. Tämä oli minulle ansaitsematon kunnia, jota kuninkaallinen lääkärikin olisi voinut kadehtia, ja käyttäydyin sen mukaisesti.

»Minun on koeteltava käsieni varmuutta», sanoi Ptahor. »Puhkaisemme ensin täällä pari kalloa, niin että näemme, miten työ sujuu.» Hänen silmänsä olivat vetiset ja kätensä vapisivat vähän. Menimme sairassaliin, jossa olivat parantumattomat sairaat, halvautuneet ja kallovammaiset. Ptahor tutki muutamien kalloja ja valitsi vanhan miehen, jolle kuolema oli vapautus, ja väkevän orjan, joka oli menettänyt puhekykynsä eikä pystynyt liikuttamaan jäseniään saatuaan katutappelussa kiven päähänsä. Heille annettiin turruttava juoma ja heidät kannettiin leikkaushuoneeseen ja puhdistettiin. Työvälineensä Ptahor pesi ja puhdisti tulessa itse.

Minun tehtäväni oli ajella hiukset molempien potilaiden päästä hienoimmalla partaveitsellä. Sen jälkeen pää puhdistettiin ja pestiin vielä kerran, päänahkaan hierottiin puuduttavaa salvaa, ja Ptahor oli valmis työhönsä. Aluksi hän leikkasi vanhuksen päänahan auki ja levitti sen molemmille sivuille välittämättä runsaasta verenvuodosta. Sitten hän nopein liikkein porasi paljastuneeseen luuhun reiän ontolla poralla nostaen pois irtaantuvan luunkappaleen. Vanhus alkoi huohottaa ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.

»En näe hänen päässään mitään vikaa», sanoi Ptahor, asetti luunkappaleen paikoilleen ja neuloi muutamin pistoin päännahan kiinni ja sitoi pään, jonka jälkeen vanhus heitti henkensä.

»Käteni taitavat vavista», huomautti Ptahor. »Kenties joku nuoremmakseen hakee minulle maljan viiniä.» Meidän katsojinamme oli Elämän talon opettajien lisäksi koko joukko kallontutkijoiksi aikovia. Saatuaan viininsä Ptahor kohdisti huomionsa orjaan, joka istualleen sidottuna mulkoili vihaisesti turruttavasta juomasta huolimatta. Ptahor kehoitti sitomaan hänet vielä lujemmin ja hänen päänsä kiinnitettiin kallo telineeseen, jota jättiläinenkään ei olisi pystynyt hievauttamaan. Ptahor aukaisi hänen päänahkansa, ja tällä kertaa hän varoi huolellisesti verta. Suonet päänahan reunoissa poltettiin umpeen ja verenvuoto tyrehdytettiin lääkkeillä. Tämän saivat muut lääkärit suorittaa, sillä Ptahor ei halunnut väsyttää käsiään. Tosin Elämän talossa oli myös tavanmukainen verentyrehdyttäjä, oppimaton mies, jonka pelkkä läsnäolo sai verenjuoksun tyrehtymään muutamassa hetkessä, mutta Ptahor halusi pitää luennon ja säästi samalla voimiaan faraota varten.

Puhdistettuaan kallon pinnan Ptahor näytti kaikille kohdan, josta luu oli painunut sisään. Käyttäen poraansa, sahaa ja pihtejä hän irroitti kerrassaan kämmenen kokoisen kohdan pään luukuoresta ja näytti jälleen kaikille, miten aivojen valkoisten poimujen keskelle oli vuotanut hyytynyttä verta. Äärimmäisen varovasti hän poisti veren hiven hiveneltä ja irroitti aivoaineeseen tunkeutuneen luunsirun. Toimitukseen kului runsaasti aikaa, niin että jokainen oppilas ehti nähdä hänen työtapansa ja painaa mieleensä elävien aivojen ulkonäön. Sen jälkeen Ptahor sulki aukon tulessa puhdistetulla hopealevyllä, joka tällä välin oli valmistettu päästä irroitetun luukappaleen muotoiseksi, ja kiinnitti sen pienillä nastoilla tiiviisti pääkuoreen. Ommeltuaan päänahan paikoilleen ja sidottuaan leikkaushaavan hän sanoi: »Herättäkää mies.» Potilas oli näet jo aikaa menettänyt tajuntansa.

Orja irroitettiin siteistään, hänen kurkkuunsa kaadettiin viiniä ja hänen annettiin haistella väkeviä lääkeaineita. Tuokion kuluttua hän nousi istumaan ja alkoi kiroilla. Se oli ihme, jollaista ei voi uskoa, ellei itse ole sitä nähnyt, sillä ennen kallonpuhkaisua mies oli puhekyvytön eikä pystynyt liikuttamaan kaikkia jäseniään. Mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut kysyä, miksi, sillä Ptahor selitti itse sisään painuneen pääluun ja aivojen pintaan vuotaneen veren aiheuttaneen nuo näkyvät oireet.

»Ellei hän kuole kolmen päivän sisään, on hänet katsottava parantuneeksi», huomautti Ptahor, »ja kahden viikon kuluttua hän pystyy jo pieksämään sitä miestä, joka kumautti häntä kivellä kalloon. Enkä luule hänen kuolevan.»

Sen jälkeen hän kiitti ystävällisesti kaikkia, jotka olivat häntä auttaneet, ja mainitsi minutkin, vaikka olin vain ojentanut hänelle hänen kulloinkin tarvitsemansa työvälineet. Mutta en lainkaan aavistanut hänen tarkoitustaan hänen antaessaan minulle tuon tehtävän, sillä ojentaessaan minulle ebenholtsilippaansa hän oli samalla valinnut minut apulaisekseen faraon palatsiin. Olin nyt kahdessa leikkauksessa ojentanut hänelle työvälineet ja siten olin asiantuntija, josta hänelle oli enemmän apua kuin kuninkaallisista lääkäreistä, kun kallonpuhkaisusta oli kysymys. Mutta en ymmärtänyt tätä, siksi hämmästyin suunniltani, kun hän sanoi:

»Ehkä olemme jo kypsät käymään käsiksi kuninkaalliseen kalloon. Oletko valmis, Sinuhe?»

Niin pääsin nousemaan yksinkertaisessa lääkärinvaipassani Ptahorin rinnalle kuninkaalliseen kantotuoliin. Verentyrehdyttäjä sai tyytyä istumaan aisalla ja faraon orjat lähtivät kiidättämään meitä laiturille niin tasaista juoksua, että kantotuoli ei lainkaan keinunut. Rannassa odotti meitä faraon kuninkaallinen laiva, jonka soutajat olivat valittuja orjia ja soutivat tahdissa, niin että laiva paremmin tuntui lentävän vettä pitkin kuin uivan. Faraon laiturilta meidät kannettiin kiireesti kultaiseen taloon enkä ihmetellyt kiirettä, sillä Theban katuja marssivat jo sotilaat, portteja suljettiin ja kauppiaat kantoivat tavaroitaan varastoihin ja lukitsivat ovia ja ikkunaluukkuja. Kaikesta tästä tiesin että suuri farao oli pian kuoleva.

1

Paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, oli kerääntynyt kultaisen talon muurien luokse ja myös kielletty ranta oli täynnä veneitä, rikkaiden puisia soutualuksia ja köyhien piettyjä kaislaveneitä. Kun he näkivät meidät, kuului kansanjoukossa kuiskutus kuin etäinen veden kohina ja suusta suuhun levisi tieto, että kuninkaallinen kallonpuhkaisija oli tulossa. Silloin ihmiset kohottivat kätensä surun asentoihin ja valitus ja parku kantautui edellämme palatsiin, sillä kaikki tiesivät, ettei kukaan farao ollut koskaan elänyt kolmatta päivännousua kallonsa puhkaisemisen jälkeen.

Liljaportista meidät saatettiin kuninkaallisiin huoneisiin ja ylhäiset hoviherrat olivat palvelijoitamme ja kumarsivat maahan asti Ptahorin edessä ja minun edessäni, koska kannoimme kuolemaa käsissämme. Käyttöömme oli järjestetty tilapäinen puhdistautumishuone, mutta vaihdettuaan muutamia sanoja henkilääkärin kanssa Ptahor kohotti yksinkertaisesti kätensä ilmaisemaan surua ja kävi välinpitämättömästi lävitse puhdistautumismenot. Pyhä tuli kannettiin jäljessämme ja astuimme kuninkaan ihmeellisten huoneiden lävitse kuninkaalliseen makuuhuoneeseen.

Suuri farao makasi siellä vuoteessa kultakatoksen alla ja vuoteen pylväinä suojelivat häntä jumalat, ja leijonat kannattivat vuodetta. Hän makasi vuoteella kaikista valtansa merkeistä riisuttuna, turvonnut ruumis alastomana, raihnaisena, tajuntansa menettäneenä, laiha ukonpää sivulle kallistuneena, raskaasti koristen ja sylki valuen voimattomasta suupielestä. Niin katoava ja varjon kaltainen on mainen valta ja kunnia, ettei häntä olisi erottanut kuolevasta vanhuksesta Elämän talon vastaanottohallissa. Mutta huoneen seinissä häntä kiidättivät yhä kuninkaallisissa vaunuissa töyhtöpäiset hevoset, hänen väkevä kätensä jännitti jousta ja leijonat kuolivat hänen jalkoihinsa nuolten lävistäminä. Punaista, kultaa ja sinistä loistivat hänen huoneensa seinät ja lattiassa uivat kalat, sorsat lensivät havisevin siivin ja kaislat huojuivat tuulessa.

Kumarruimme maahan asti kuolevan faraon edessä ja jokainen, joka tunsi kuoleman, tiesi, että kaikki Ptahorin taito oli turha. Mutta kaikkina aikoina on faraon kallo puhkaistu viimeisenä keinona, mikäli hän ei ole ehtinyt kuolla luonnollista kuolemaa, joten sen täytyi tapahtua myös nyt ja ryhdyimme toimeen. Avasin ebenholtsilaatikon, puhdistin vielä kerran tulessa sen veitset, porat ja pihdit ja ojensin Ptahorille pyhän pii veitsen. Henkilääkäri oli jo ajellut kuolevan kallon ja puhdistanut sen, niin että Ptahor käski verentyrehdyttäjän istuutua vuoteelle ja ottaa faraon pään syliinsä.

Silloin suuri kuninkaallinen puoliso Teje astui vuoteen luokse ja kielsi. Hän oli tähän asti seisonut seinustalla kädet surun merkiksi kohotettuina ja liikahtamatta kuin jumalankuva. Hänen takanaan seisoivat nuori vallanperijä Amenhotep ja hänen sisarensa Baketamon, mutta en ollut tähän asti uskaltanut kohottaa katsettani heihin.

Nyt, kun huoneessa syntyi hämminkiä, tunsin heidät kuninkaallisista kuvista temppelissä. Vallanperijä oli minun ikäiseni, mutta minua pitempi. Hän piti päätään koholla, pitkää leukaansa pystyssä jä silmiään tiukasti ummessa. Hänen jäsenensä olivat sairaalloisen hontelot ja hänen silmäluomensa ja poskilihaksensa värähtelivät. Prinsessa Baketamonilla oli kauniit, ylhäiset piirteet ja pitkät, soikeat silmät. Hänen suunsa ja poskensa oli maalattu kellanpunaisiksi ja pukunsa oli kuninkaallista pellavaa, niin että hänen jäsenensä näkyivät sen alta kuin jumalien jäsenet. Mutta heitä molempia mahtavampi oli suuri kuninkaallinen puoliso Teje, vaikka hän oli kooltaan pieni ja vanhuuttaan pyylevä. Hänen ihonsa oli hyvin tumma ja poskipäänsä leveät ja ulkonevat. Hänestä väitettiin, että hän alkuaan oli yksinkertainen kansannainen ja että hänessä oli neekeri verta, mutta tästä en voi sanoa mitään, koska olen sen vain kuullut. Tiedän vain, että vaikka kirjoituksissa hänen vanhemmillaan ei ole arvonimiä, hänen silmänsä olivat viisaat, pelottomat ja terävät ja hänen ryhdistään kuvastui valta. Kun hän liikautti kättään ja katsoi verentyrehdyttäjää, oli kuin tämä olisi ollut tomua hänen leveitten, tummanruskeitten jalkojensa alla. Ymmärsin häntä, sillä verentyrehdyttäjä oli halpasyntyinen härkien ajaja, joka ei osannut kirjoittaa eikä lukea. Hän seisoi niska kumarassa ja kädet riipuksissa, suu veltosti auki ja kasvoissa tyhmän ynseä ilme. Mitään lahjakkuutta tai älyä hänessä ei ollu mutta hänellä oli kyky tyrehdyttää veren juoksu läsnäolollaan ja sen tähden hänet oli haettu auransa ja härkiensä äärestä ja palkattu temppeliin. Kaikista puhdistamismenoista huolimatta viipyi hänen ympärillään aina karjanlannan lemu eikä hän itse pystynyt selittämään, mistä hänen kykynsä johtui. Se ei ollut taitoa eikä edes tahdon harjoittamista. Se vain oli hänessä, niinkuin jalokivi voi olla sorakimpaleessa, eikä tätä kykyä voi hankkia opiskelulla tai henkisillä harjoituksilla.

»En salli, että hän kajoaa jumalaan», sanoi suuri kuninkaallinen puoliso. »Minä pitelen jumalan päätä, jos niin tarvitaan.»

Ptahor vastusteli ja sanoi, että toimitus oli verinen ja epämiellyttävä. Siitä huolimatta suuri kuninkaallinen puoliso istuutui vuoteen laidalle ja kohotti hyvin varovasti kuolevan puolisonsa pään syliinsä välittämättä syljestä, joka tippui hänen käsiinsä.

»Hän on minun», sanoi kuningatar, »älköön kukaan toinen häneen kajotko. Minun sylistäni hän astukoon kuoleman maahan.»

»Hän, jumala, on astuva isänsä auringon venheeseen ja purjehtiva suoraan autuaiden maahan», sanoi Ptahor ja viilsi piiveitsellä auki kuninkaan päänahan. »Auringosta hän on syntynyt ja aurinkoon hän on palaava ja hänen nimeään ylistävät kaikki kansat ikuisesta ikuiseen. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, mitä verentyrehdyttäjä kuhnustelee?» Hänen tarkoituksensa oli puhella kaikenlaista samantekevää johtaakseen kuninkaallisen puolison ajatukset pois itse toimituksesta, niinkuin taitava lääkäri aina puhelee potilaalleen tuottaessaan kipua hänelle. Mutta lopun hän tiuskaisi verentyrehdyttäjälle, joka nojaili ovenpieleen silmät unisesti puoliummessa, sillä veri alkoi vuotaa väsyneesti faraon päästä ja vuoti kuninkaallisen puolison syliin, niin että hän säpsähti ja hänen kasvonsa kävivät kellanharmaiksi. Verentyrehdyttäjä säpsähti myös ajatuksistaan. Ehkä hän oli ajatellut härkiään ja kastelukanaviaan, mutta nyt hän muisti ammattinsa, astui lähemmäksi ja katsoi käsiään kohottaen faraota. Veri lakkasi heti vuotamasta ja minä pesin ja puhdistin pään.

»Anteeksi, eukkoseni», sanoi Ptahor ja otti poran kädestäni. »Aurinkoonpa niinkin, suoraan isänsä tykö kultaisessa venheessä, Ammon häntä siunatkoon.» Puhuessaan hän nopein, taitavin liikkein kiersi poraa kämmentensä välissä, niin että se upposi kirskuen luuhun. Silloin vallanperijä avasi silmänsä, astui askelen eteenpäin ja sanoi kasvot vavahdellen: »Ei Ammon, vaan RaHerakhti on hänet siunaava ja Aton on hänen ilmestymismuotonsa.» Kohotin käteni kunnioittavasti, vaikka en tiennyt, mistä hän puhui, sillä kukapa tuntisi kaikki Egyptin tuhat jumalaa, kaikkein vähimmin Ammonin vihitty pappi, jolla on kylliksi ajattelemista hänen pyhissä kolminaisuuksissaan ja yhdeksäisyyksissään.

»Atonpa hyvinkin», mutisi Ptahor rauhoittavasti. »Miksipä ei Aton, miten lie kieleni lipsahtanut.» Hän otti jälleen piiveitsen ja ebenholtsivartisen vasaran ja alkoi vähäisin kopauksin irroittaa luuta. »Niinpä lienee tosiaan, muistanhan minä hänen jumalallisessa viisaudessaan pystyttäneen Atonille temppelin. Taisi olla pian prinssin syntymän jälkeen vai miten se oli, kaunis Teje? No niin, pieni hetki vielä.» Hän vilkaisi huolekkaasti vallanperijää, joka seisoi vuoteen Vieressä kädet nyrkkiin puristuneina ja kasvot nytkähtelevinä. »Oikeastaan pieni viiniryyppy vahvistaisi kättä eikä taitaisi tehdä prinssillekään pahaa. Tämän päälle kannattaisi tosiaan murtaa sinetti kuninkaallisestakin ruukusta. Hops!» Ojensin hänelle pihdit ja hän nykaisi pois irtautuvan luupalan, niin että pää kuningattaren sylissä rusahti. »Näytäpä valoa, Sinuhe.»

Ptahor huokasi, sillä pahin oli ohitse. Myös minä huokasin vaistomaisesti ja oli kuin sama kevennyksen tunne olisi siirtynyt tajuttomaan faraoon, sillä hänen jäsenensä liikahtivat, hengitys hidastui ja hän vajosi entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Kirkkaassa valossa Ptahor tuijotti tuokion tuumivasti faraon aivoja, jotka kohosivat näkyviin pääkuoreen puhkaistusta aukosta. Aivoaine oli harmaansininen ja värähteli.

»Hm!» sanoi Ptahor ja mietti. »Tehty, mikä tehty. Pitäköön hänen Atoninsa huolen lopusta, sillä tämä on jumalien asia eikä ihmisten.» Kevyesti ja varovasti hän laski luupalan takaisin paikoilleen, siveli liimaa rakoon ja veti päänahan paikoilleen sitoen sitten haavan. Kuninkaallinen puoliso laski pään takaisin kalliista puusta veistetylle niskanojalle ja katsoi Ptahoriin. Veri oli kuivunut hänen syliinsä, mutta hän ei välittänyt siitä. Ptahor kohtasi hänen pelottoman katseensa kumartamatta hänelle ja sanoi matalasti:

»Hän on elävä aamunkoittoon asti, jos hänen jumalansa sen sallii.»

Sitten hän kohotti kätensä surun merkiksi ja minä tein samoin. Mutta Ptahorin kohottaessa kätensä osoittamaan myötätuntoa en rohjennut seurata hänen esimerkkiään, sillä mikä minä olin säälimään kuninkaallisia. Puhdistin tulessa työvälineet ja panin ne takaisin Ptahorin ebenholtsilaatikkoon.

»Lahjasi tulevat olemaan suuret», sanoi suuri kuninkaallinen puoliso ja liikautti kättään merkiksi, että olimme vapaat poistumaan.

Meille oli katettu ateria kuninkaalliseen saliin ja Ptahor näki ilahtuen monta viiniruukkua seinustalla. Hän antoi avata niistä yhden tarkasti luettuaan sinetit, ja orjat kaatoivat vettä käsillemme. Kysyin, miten Ptahor uskalsi puhua niin epäkunnioittavasti kuninkaalliselle puolisolle ja vallanperijälle.

»Tosin farao on jumala jo eläessään», sanoi Ptahor ja irvisti muistuttaen tavallista enemmän vanhaa paviaania, »tosin hänelle pystytetään temppeleitä ja uhrataan uhreja maan äärissä, mutta lääkärinä olet nähnyt, että farao on vain ihminen, kuoleva ja meidän kaltaisemme. Myös suuri kuninkaallinen puoliso on vain ihminen ja hänellä on kaikki naisen ominaisuudet. Minun puheeni on vain kärpäsen surinaa kuninkaallisten korvissa, ja jos olisin surissut heille, niinkuin kaikki muut kärpäset heidän ympärillään, eivät he olisi kallistaneet korvaansa minulle. Mutta nyt he sanovat: Ptahor on kummallinen, mutta kunniallinen mies. Suokaamme hänelle hänen hupsuutensa anteeksi hänen vanhuutensa ja hyvän tarkoituksensa tähden. Ja he muistavat minut ja antavat minulle kalliita lahjoja. Paina sinäkin mieleesi, että jos tahdot hallitsijan kuulevan sanasi, puhu hänelle toisin kuin muut puhuvat, puhu hänelle kuin ihmiselle, kaltaisellesi. Silloin hän joko kuulee sanasi tai sinut karkotetaan kepeillä palatsin pihasta, mutta kummassakin tapauksessa hän muistaa sinut. Ja on suuri asia, jos farao muistaa alamaisensa.»

Ptahor joi viiniä ja tuli iloiseksi. Verentyrehdyttäjä ahmi käsin suuhunsa hunajaista lihaa, unohti uneliaan ynseytensä ja sanoi: »Enää ci ollakaan savimajassa.» Myös hän joi viiniä ja hän joi sitä kuin olutta, niin että hänen silmänsä suurenivat ja kasvonsa muuttuivat punaisiksi. Uudelleen hän sanoi: »Ei, savimajassa ei ollakaan, ei ja hei!» Palvelija kaatoi vettä hänen käsilleen ja hän räisky tri vettä ympäri salia. Ptahor vilkaisi häneen suopeasti ja kehoitti häntä katsomaan faraon talleja, koska kerran siihen oli tilaisuus, sillä palatsin alueelta emme saaneet poistua, ennen kuin farao oli vetänyt viimeisen henkäyksensä tai toipunut sairaudestaan. Niin oli tapa. Ja jos farao kuoli, oli myös meidän kuoltava.

Verentyrehdyttäjä uskoi sen ja kävi alakuloiseksi. Mutta sitten häntä ilahdutti ajatus, ettei hän kuitenkaan kuolisi savimajassa, ja hän meni katsomaan faraon talleja, niin kauan kuin siihen oli tilaisuus. Palvelijalle, joka lähti häntä taluttamaan, Ptahor huomautti, että hänet oli paras jättää talliin nukkumaan, jotta hän tuntisi olonsa kotoiseksi.

Jäätyämme kahden uskalsin kysyä Ptahorilta Atonista, sillä en tosiaan tiennyt, että Amenhotep III oli rakennuttanut Thebaan temppelin myös sen nimiselle jumalalle. Ptahor selitti, että RaHerakhti oli Amenhotepien sukujumala, koska soturikuninkaista suurin, ensimmäinen Thotmes, oli erämaassa sfinksin luona nähnyt unen, jossa tämä jumala ilmestyi hänelle ja ennusti hänen kerran kantavan päässään molempien valtakuntain kruunua, vaikka Thotmesilla ei vielä siihen aikaan näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta päästä hallitsijaksi. Muita vallanperijöitä oli näet liian monta hänen edellään. Tämä oli totta, sillä Ptahor oli itse nuoruutensa ja hulluutensa päivinä tehnyt matkan pyramidien luokse ja nähnyt omin silmin suuren sfinksin käpälien välissä Thotmesin tapauksen muistoksi pystyttämän temppelin ja siinä taulun, jossa kuningas kertoi ilmestyksestään. Siitä lähtien suku oli suosinut RaHerakhtia, joka asui alamaan Heliopoliksessa ja jonka ilmestymismuoto oli Aton. Tämä Aton oli ikivanha jumala, Ammonia vanhempi, mutta unohtunut, kunnes suuri kuninkaallinen puoliso synnytti pojan käytyään Heliopoliksessa Atonia rukoilemassa. Siksi Atonille oli pystytetty myös Thebaan temppeli, vaikka siellä ei oikeastaan käynyt muita kuin kuninkaallisen perheen jäseniä, ja Atonia esitti siellä aurinkoa sarvissaan kantava härkä ja Homskin oli kuvassa mukana haukan hahmossa.

»Tämän mukaan vallanperijä on tuon Atonin taivaallinen poika», sanoi Ptahor ja joi viiniä. »Saihan kuninkaallinen puoliso ilmestyksensä RaHerakhtin temppelissä ja synnytti sen jälkeen pojan. Sieltä hän toi mukanaan myös erittäin vallanhimoisen papin, johon oli mielistynyt. Hänen nimensä on Eje ja hän toimitti vaimonsa vallanperijän imettäjäksi. Hänellä on nimittäin tytär, jonka nimi on Nefritite ja joka on imenyt maitoa samasta nisästä vallanperijän kanssa ja leikkinyt lapsena palatsissa, hänen sisarenaan, niin että arvaat, mitä siitä tulee.» Ptahor joi lisää viiniä, huokasi ja sanoi: »Ah, ei ole vanhalle miehelle mitään suloisempaa kuin viini ja juoruaminen asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Voi, poikani Sinuhe, jospa tietäisit, miten monta salaisuutta on haudattu vanhan kallonporaajan otsan taakse. Kenties siellä piilee kuninkaallisiakin salaisuuksia ja moni ihmettelee, miksi poikalapset eivät koskaan ole syntyneet elävinä palatsin naistaloissa, sillä se sotii kaikkia lääketieteen lakeja vastaan. Eikä hän, joka nyt makaa kallo puhkaistuna, suinkaan sylkenyt maljoihin voimansa ja ilonsa päivinä. Hän oli suuri metsästäjä ja elämänsä päivinä hän kaatoi tuhannen leijonaa ja viisisataa villihärkää, mutta montako nuorta neitoa hän kaatoi vuodekatoksensa varjossa, sitä tuskin naistalon kaitsijakaan pystyy laskemaan, mutta poikalapsi hänellä on vain kuninkaallisen Tejen kanssa.»

Tulin levottomaksi, sillä olin juonut viiniä. Siksi huokasin ja katsoin vihreätä kiveä sormessani. Mutta Ptahor jatkoi armottomasti:

»Suuren kuninkaallisen puolisonsa hän löysi metsästysmatkalla, hän, joka makaa. Sanotaan Tejen silloin olleen vain linnusta ja tyttö Niilin kaislikossa, mutta kuningas kohotti hänet rinnalleen hänen viisautensa tähden ja piti kunniassa myös hänen arvottomat vanhempansa ja täytti heidän hautansa mitä kalleimmilla lahjoilla. Eikä Tejellä ollut mitään hänen huvituksiaan vastaan, niin kauan kuin haaremin naiset eivät synnyttäneet poikalapsia. Tässä häntä suosi mitä ihmeellisin onni, jota ei voisi uskoa, ellei niin tosiaan olisi tapahtunut.

Mutta joskin hän, joka makaa, piti käyräsauvaa ja ruoskaa kädessään, niin suuri kuninkaallinen puoliso piteli kättä ja käsivartta. Kun kuningas valtiollisista syistä nai Mitannin kuninkaan tyttären päästäkseen ainaisiksi ajoiksi sodista Naharanissa, ylöspäin juoksevien virto jen maassa, sai Teje hänet uskomaan, että prinsessalla oli vuohenkavio siinä kohdassa, mihin miesten halu kohdistuu, ja että hän myös haisi vuohelta, niin ainakin kerrotaan, ja tämä prinsessa tuli tosiaan myöhemmin hulluksi.»

Ptahor vilkaisi minuun ja ympärilleen ja huomautti kiireesti: »Alä, Sinuhe, kuitenkaan koskaan usko tällaisia juttuja, sillä ne ovat pahanilkisten ihmisten juoruja ja kaikki tuntevat suuren kuninkaallisen puolison lempeyden ja viisauden ja tietävät hänen taitonsa valita pystyviä miehiä ympärilleen ja valtaistuimen ympärille. Niin on.»

Ptahor kaatoi maljastaan tilkkasen lattialle ja kohotti hurskaasti kasvonsa ylöspäin. Sitten hän vilkaisi sivulleen ja purskahti nauruun. »Terve, kärpäslätkän kantaja», hän huusi. »Sinäkö se vain olet? Käy istumaan ja juo tilkka kanssani. Emmehän ole aikoihin tavanneet.»

Ponnahdin seisomaan ja kumarsin maahan asti koskien käsilläni lattiaa, sillä meitä oli astunut läsnäolollaan kunnioittamaan valtikankantaja kuninkaan oikealla puolella ja kuninkaan sinetin vartija. Hän tuli yksin ja arvonmerkit olivat kolkon juhlalliset hänen käsissään. Hänen vanhat kasvonsa olivat surun murtamat ja kyyneleitä tippui hänen poskilleen. Ne olivat vilpittömiä surun kyyneleitä, sillä hän itki yhtä paljon itsensä tähden kuin faraon tähden. Minuun hän ei vilkaissutkaan, sillä tapa oli, ettei ylhäisentarvinnut nähdä alhaisia. Nämä olivat kuin ilmaa hänen ympärillään. Hän istuutui ja pudotti valtamerkin ja ruoskan kädestään, huokaisi ja sanoi kiukkuisesti:

»Hupsuutesi tähden annetaan paljon anteeksi, kallonporaaja, mutta ei sinun sovi nauraa surun ja valituksen talossa.» Käsillään hän teki kysyvän eleen.

»Aamuun asti», sanoi Ptahor. »Mutta kun kerran emme ole savimajassa, kuten eräs viisas mies on ammoin sanonut, niin sopu sinunkin juoda lasi viiniä kanssamme, sillä viini sopii yhtä hyvin murheeseen kuin iloon. Mutta miksi olet yksin ja astut kuin varjo, ystäväni? Miksi eivät palvelijat ja ylhäiset enää parveile ympärilläsi kuin kärpäset hunajakakun kimpussa?»

Sinetin vartija pyyhki kyynelet poskiltaan ja hymyili alakuloisesti. »Valta on kuin ruoko ihmisen käsissä», hän sanoi. »Ruoko katkeaa, mutta viisas lintu hypähtää ajoissa keinumaan toisen kaislan nenään. Siksi kenties juonkin maljan viiniä kanssasi, Ptahor, vaikka se ei kuulu tapoihini, sillä sanoit oikein. Viini lääkitsee surullisen sydämen.»

»Joko näin pian?» kysyi Ptahor. Sinetinvartija levitti kätensä ilmaisemaan voimattomuutta.

»Minua ei päästetty edes valvomaan kuolevan herrani vuoteen ääressä», hän sanoi. »Ammonin kautta, kiittämättömyys on maailman palkka. Faraon sinetin on suuri kuninkaallinen puoliso ottanut haltuunsa ja varuskunta kuulee vain hänen ääntään. Hänen rinnallaan seisoo väärä pappi, ja vallanperijä, totisesti, vallanperijä tuijottelee eteensä kuin vasikka, jonka hoitaja taluttaa, mihin tahtoo.»

»Papeista puhuen», sanoi Ptahor ja kaatoi maljaan viiniä sinetinvartijalle, sillä palvelijat olivat hävinneet hänen tullessaan. »Papeista puhuen, niin sanoakseni, kerroin juuri ystävälleni Sinuhelle, miten nuoruuteni päivinä kerran pyramidien luona raaputin minäkin nimeni suuren sfinksin käpälään muiden matkaili jäin tavoin, jotta ei nimeni koskaan unohtuisi.»

Sinetinvartija vilkaisi kohteliaasti minuun, mutta ei nähnyt minua. »Ash, Aton», hän sanoi ja teki käsillään hurskaasti Ammonin merkin. »Atonin temppelin portin saranat ovat ruostuneet eikä hallitsija enää vuosiin ollut kiinnostunut hänestä. Kutsuihan hän mieluummin muukalaisen jumalan itseään parantamaan. Sekin oli oikku.» Hän vilkaisi taas minuun ja varmaan näki minut, sillä hän kiirehti lisäämään. »Jumalille sallitaan heidän oikkunsa, sillä jumalien luonto on oikukas.»

»Kuitenkin vallanperijä puhuu Atonista», yritti Ptahor.

»Vallanperijä», sanoi sinetinvartija äärimmäisen halveksivasti. »Vallanperijä on hullu ja sairas. Sanokaa minun sanoneen, ennen kuin farao on Kuoleman talossa, pukee suuri kuninkaallinen puoliso parran leukaansa ja sitoo leijonanhännän vyötäisilleen ja istuu oikeutta kuninkaallinen päähine päässään. Pappi tietysti villitsee häntä, mutta voitte myös sanoa minun sanoneen, että kuningattaren on tehtävä liitto Ammonin kanssa, jos hän aikoo hallita Egyptiä.» Hän joi viiniä ja hänen silmänsä sulivat märiksi. »Totisesti», hän sanoi, »totisesti jumalat ovat oikullisia. Ammonille olen uhrannut uhraamasta päästyäni, hänen ylipappiaan olen kumartanut isänäni, ylimpänä rakentajana olen hukuttanut Egyptinmaan hänen temppeleihinsä, mutta korkeintaan Seth kaikkine paholaisineen minua siitä kiittää.» Hän joi viiniä ja alkoi itkeä. »Minä olen vain vanha koira», hän nyyhkytti. »Vanha koira minä olen ja karvat ovat kuluneet selästäni, niin että olen karvaton. Voi, minä olin jakkara kuninkaani jalkojen alla ja kuningas polki lempeästi pääni tomuun edessään.» Hän joi viiniä, viskasi kultaisen ruoskan lattialle ja repäisi kalliin pukunsa. »Turhuuksien turhuus», hän sanoi, »mutta minulla on hauta, kalliisti varustettu, eivätkä he sitä voi minulta riistää. Minun ikuista lepoani he eivät voi riistää kuninkaani oikealla puolella, vaikka olen vain vanha, karvaton koira.» Hän laski päänsä käsiensä väliin ja itki katkerasti.

Ptahor silitti rauhoittavasti hänen päätään ja tunnusteli sen kyhmyjä sormillaan. »Sinulla on mielenkiintoinen pää», hän sanoi. »Pelkästä asianharrastuksesta voisin avata sen sinulle ilmaiseksi.» Sinetinvartija nykäisi päänsä irti hänen käsistään ja kohotti pelästyneenä kasvonsa. Ptahor oli käsittävinään väärin ja sanoi mielistelevästi. »Totisesti, aivan ilmaiseksi, pienintäkään lahjaa tahtomatta, olen valmis puhkaisemaan pääkuoresi vanhan ystävyytemme tähden, sillä sinulla on mielenkiintoinen kallo.» Sinetinvartija nousi seisomaan pidellen kiinni pöydästä ja tuijottaen hurjistuneesti eteensä, mutta Ptahor piteli kiinni hänen käsivarrestaan ja maanitteli itsepintaisesti: »Se tapahtuu kädenkäänteessä. Hellävaroen sen teen, ja kenties jo huomispäivänä saat seurata herraasi lännen asuntoihin.»

»Sinä pilkkaat», sanoi, sinetinvartija, kävi jälleen arvokkaaksi ja nosti ruoskansa lattialta. »Sinä et usko Ammoniin», hän sanoi ja kumartui varovaisuuden vuoksi uudelleen pitelemään kiinni pöydästä. »Se on paha, kovin paha», hän sanoi. »Mutta annan sen sinulle anteeksi hupsuutesi tähden, koska minulla ei enää ole rankaisijan valtaa.» Hän poistui riiputtaen ruoskaa ja käyräsauvaa vasemmassa kädessään ja hänen selkänsä oli väsynyt ja täynnä murhetta. Hänen mentyään tuli saliin jälleen palvelijoita ja he kaatoivat vettä käsillemme ja voitelivat meidät kalliilla voiteella.

»Taluta minua, poikani Sinuhe, sillä olen jo vanha mies ja jalkani ovat heikot», sanoi Ptahor. Talutin hänet ulkoilmaan, ja yö oli langennut ja idässä loi yli taivaan punaisen hehkun Theban valojen loiste. Olin juonut viiniä ja tunsin veressäni jälleen Theban kiihkon kukkien tuoksuessa puutarhassa ja tähtien väristessä pääni yllä.

»Ptahor», sanoin, »minun on jano rakkautta, kun yötaivaalla palaa Theban valojen kajastus.»

»Ei ole olemassa rakkautta», sanoi Ptahor päättävästi. »Mies on surullinen, jos hänellä ei ole naista, jonka kanssa maata. Mutta kun hän menee ja makaa naisen kanssa, hän on maattuaan vielä surullisempi. Niin on ollut ja niin on oleva.»

»Miksi?» kysyin minä.

»Sitä eivät tiedä jumalatkaan», sanoi Ptahor. »Äläkä puhu minulle rakkaudesta tai puhkaisen kallosi. Teen sen ilmaiseksi ja pyytämättä pienintäkään lahjaa, sillä siten säästän sinut paljosta surusta.»

Silloin katsoin parhaaksi suorittaa orjan tehtävät, otin hänet syliini ja kannoin hänet huoneeseen, joka oli meille määrätty. Hän oli niin pieni ja vanha, etten edes hengästynyt häntä kantaessani. Laskettuani hänet vuoteelle hän nukahti heti tavoiteltuaan turhaan viinimaljaa vierestään. Peitin hänet pehmeillä taljoilla, sillä yö oli kylmä, ja palasin ulos kukkapengermälle, sillä olin nuori eikä nuoruus kaipaa unta kuninkaan kuolinyönä.

Pengermälle asti kuulin palatsin muurin luokse yöpyneiden ihmisten matalat äänet kuin tuulen kohinan etäisessä kaislikossa.

2

Valvoin kukkien tuoksussa Theban valojen punertaessa kiihkeinä idän taivaalla ja muistin silmiä, jotka olivat vihreät kuin Niili kesän paahteessa, kunnes huomasin, etten ollut yksin pengermällä.

Kuu oli kapea ja tähtien valo värisevä ja heikko, niin etten tiennyt, lähestyikö minua mies vai nainen. Mutta joku tuli luokseni ja koetti katsoa minua kasvoihin tunteakseen minut. Liikahdin ja hän sanoi lapsekkaan kimeällä, käskevällä äänellä: »Sinäkö se olet, yksinäinen?» Silloin tunsin hänet äänestä ja hontelosta vartalosta vallanperijäksi ja kumarsin maahan asti hänen edessään uskaltamatta sanoa mitään. Mutta hän sysäsi kärsimättömästi minua jalallaan ja sanoi: »Nouse äläkä ole hölmö! Kukaan ei meitä näe, joten sinun ei tarvitse kumarrella minua. Säästä kumarruksesi jumalalle, jonka poika minä olen, sillä on olemassa vain yksi ainoa jumala ja kaikki muut ovat hänen ilmestysmuotojaan. Tiedätkö sen?» Odottamatta vastaustani hän tuumi hetken ja lisäsi: »Kaikki muut jumalat paitsi ehkä Ammon, joka on väärä jumala.»

Tein käsilläni torjuvan eleen ja sanoin: »Oh!» osoittaakseni pelkääväni tällaista puhetta.

»Älä viitsi», hän sanoi. »Tunsin sinut seisoessasi isäni vieressä ja ojentaessasi veistä ja vasaraa hupsulle Ptahorille. Siksi nimitin sinut Yksinäiseksi. Mutta Ptahorille antoi äitini nimen Vanha apina. Nämä nimet saatte, jos teidän on kuoltava, ennen kuin poistutte palatsista. Mutta sinun nimesi minä olen keksinyt.»

Ajattelin, että hän tosiaan oli sairas ja hullu puhuessaan päättömiä, mutta myös Ptahor oli sanonut, että meidän oli kuoltava, jos farao kuolisi, ja verentyrehdyttäjä oli uskonut sen. Siksi kasvavat hiukset alkoivat kutittaa päässäni ja kohotin torjuvasti käteni, sillä en halunnut kuolla.

Vallanperijä hengitti kiivaasti ja katkonaisesti vieressäni, hänen kätensä liikahtelivat ja hän mutisi itsekseen. »Olen levoton», hän sanoi, »tahtoisin olla jossakin muualla kuin olen. Jumalani ilmestyy minulle, sen tiedän, mutta pelkään. Ole sinä kanssani, Yksinäinen, sillä jumala rusentaa ruumiini voimallaan ja kieleni on kipeä, kun hän on ilmestynyt minulle.»

Minut valtasi vavistus, sillä ajattelin, että hän oli sairas ja houri. Mutta hän sanoi käskevästi: »Tule!» Siksi seurasin häntä. Hän vei minut alas pengermältä ja ohi kuninkaallisen järven, ja muurien takaa kantautui surevan kansan kuiskutus murheellisena kohinana korviimme. Sivuutimme tallit ja koirien asunnot ja pääsimme ulos palvelusväen portista vartijain estämättä. Pelkäsin kovin, sillä Ptahor oli sanonut, ettei meillä ollut oikeutta poistua palatsin alueelta ennen kuninkaan kuolemaa, mutta enhän voinut vastustaa vallanperijää.

Hän käveli ruumis jännittyneenä kiivain, liukuvin askelin, niin että minulla oli täysi työ seuratessani häntä. Hänen yllään oli vain lannevaate ja kuu valaisi hänen vaaleaa ihoaan, ohuita sääriään ja reisiä, jotka olivat leveät kuin naisen. Kuu valaisi hänen ulkonevia korviaan ja hänen kasvojaan, jotka olivat kärsivät ja kiihkeät, ikään kuin hän olisi seurannut muille tajuamatonta näkyä.

Päästyämme rantaan hän sanoi: »Otamme veneen. Minun on mentävä itään isääni vastaan.» Valitsematta veneiden joukosta hän nousi lähimpään ruoko veneeseen ja minä seurasin häntä ja aloimme meloa virran poikki eikä kukaan pidättänyt meitä, vaikka varastimme veneen. Yö oli levoton ja veneitä liikkui virralla, ja yhä mahtavampana punasi taivaan Theban valojen kajastus edessämme. Mutta rantaan päästyämme hän jätti veneen ajelehtimaan ja lähti taakseen katsomatta astumaan eteenpäin, ikään kuin olisi jo monesti ennen kulkenut tämän matkan. Kun en voinut muuta, seurasin häntä sydän täynnä pelkoa. Muitakin ihmisiä oli liikkeellä yössä eivätkä vartijat huutaneet meille, sillä Theba tiesi jo kuninkaan kuolevan sinä yönä.

Hän näännytti itsensä kävelemällä ja ihmettelin hänen heikon ruumiinsa kestävyyttä, sillä vaikka yö oli hyvin kylmä, vuoti hiki pitkin selkääni seuratessani häntä. Tähtien asento vaihtui ja kuu laski, mutta hän käveli yhä ja nousimme laaksosta viljelemättömään erämaahan ja Theba jäi taaksemme ja mustina taivasta vasten kohosivat idän kolme vuorta, Theban vartijat, edessämme. Ihmettelin mielessäni, mistä ja miten saisin kantotuolin, jossa palaisimme, sillä arvasin, ettei hän jaksaisi enää kävellä takaisin samaa matkaa.

Vihdoin hän istuutui läähättäen hiekkaan ja sanoi pelokkaasti: »Pitele kiinni käsistäni, Sinuhe, sillä käteni vapisevat ja sydämeni lyö. Hetki on lähellä, sillä maailma on autio eikä maailmassa ole enää muita kuin sinä ja minä, mutta sinne, minne minä menen, sinä et voi seurata minua. Silti en tahdo olla yksin.»

Pitelin kiinni hänen ranteistaan ja tunsin, että koko hänen ruumiinsa nytkähteli ja oli kylmän hien peittämä. Maailma oli autio ympärillämme ja jossakin kaukana alkoi shakaali haukkua kuolemaa. Hyvin hitaasti kalpenivat tähdet ja ilma ympärillämme kävi kalmanharmaaksi. Silloin hän ravisti äkkiä käteni irti ja nousi ja kohotti kasvonsa itään vuoria kohden.

»Jumala tulee!» hän sanoi hiljaa ja hänen kasvonsa leimusivat hartaina ja sairaina. »Jumala tulee!» hän sanoi korottaen äänensä. »Jumala tulee!» hän huusi erämaahan ja valo kirkastui ympärillämme ja vuoret edessämme leimahtivat kullankarvaiseksi ja aurinko nousi. Silloin hän huusi kimeästi ja vajosi maahan ja menetti tajuntansa. Vain hänen jäsenensä nytkähtelivät ja suu liikkui ja hän potki hiekkaa jaloillaan. Mutta en pelännyt enää, sillä samanlaisen huudon olin kuullut ennenkin Elämän talon pihassa ja tiesin hyvin, mitä oli tehtävä. Minulla ei ollut panna puupalasta hänen hampaittensa väliin, mutta revin lannevaatteeni ja taivutin kankaan ja tukin sen^hänen suuhunsa ja aloin sivellä hänen jäseniään. Tiesin, että hän olisi sairas ja sekaisin herätessään, ja katselin ympärilleni saadakseni apua, mutta Theba oli kaukana takanamme eikä lähellä näkynyt pienintäkään majaa.

Samassa lensi haukka ohitseni ja kirkaisi. Se suikahti suoraan noulevan auringon hehkuvista säteistä ja teki korkean kaaren yllämme. Sitten se laskeutui jälleen ja oli kuin se olisi aikonut istahtaa vallanperijän otsalle. Olin niin hämmentynyt, että tein vaistomaisesti Ammonin pyhän merkin. Kenties prinssi oli tarkoittanut jumalallaan Horusta ja jumala ilmestyi meille haukan hahmossa. Prinssi valitti ja kumarruin hoitamaan häntä. Kohottaessani pääni näin, että haukka oli muuttunut ihmisen hahmoiseksi. Edessäni seisoi nuori mies nousevan auringon säteissä kauniina ja jumalan kaltaisena. Hänellä oli keihäs kädessään ja köyhän kansan karhea olka vaate hartioillaan. Tosin en uskonut jumaliin, mutta varmuuden vuoksi kumarruin maahan asti hänen edessään.

»Mikä on hätänä», hän kysyi alamaan murteella ja osoitti vallanperijää. »Onko poika sairas?»

Häpesin ja nousin polvilleni tervehtien tavalliseen tapaan. »Jos olet rosvo», sanoin, »et meistä saa paljon saalista, mutta mukanani on lairas poika, ja kenties jumalat siunaavat sinua, jos autat meitä.»

Hän päästi kirkaisun kuin haukka, ja korkealta ilmasta pudottautui haukka äkkiä kuin kivi hänen päänsä ylle ja istahti hänen olkapäälleen. Ajattelin, että kenties oli paras olla edelleen varovainen, jos hän sittenkin sattuisi olemaan jumala, vaikkapa vain joku vähäisemmistä jumalista. Siksi puhuttelin häntä kunnioittavasti ja kysyin kohteliaasti, kuka ja mistä hän oli ja minne hän oli matkalla.

»Olen haukan poika, Horemheb», hän sanoi ylpeästi. »Vanhempani ovat vain juuston teki joitä, mutta minusta on ennustettu syntymäni päivänä, että minusta tulee monen käskijä. Haukka lensi edelläni, siksi tulin tänne, koska en löytänyt yösijaa kaupungin taloista. Theban asukkaat pelkäävät keihästä pimeän tultua. Mutta tarkoitukseni on palkkautua faraon sotilaaksi, sillä kerrotaan, että farao on lairas, ja arvelen, että hän silloin tarvitsee väkeviä käsivarsia valtaansa suojelemaan.»

Hänen vartalonsa oli uljas kuin nuoren leijonan ja hänen katseensa välkähteli kuin lentävä nuoli. Ajattelin käteisenä, että moni nainen tulisi sanomaan hänelle: Kaunis poika, etkö tahtoisi ilahduttaa minua, yksinäisyydessäni.

Vallanperijän suusta pääsi uikutus, hän tapaili käsin kasvojaan ja väänteli jalkojaan. Otin rievun hänen suustaan ja toivoin, että minulla olisi ollut vettä, jolla olisin voinut virvoittaa häntä. Horemheb katsoi uteliaasti häntä ja kysyi kylmäverisesti:

»Kuoleeko hän?»

»Ei hän kuole», sanoin kärsimättömästi. »Hän sairastaa pyhää tautia.»

Horemheb katsoi minuun ja puristi keihästään. »Sinun ei suinkaan tarvitse halveksia minua», hän sanoi, »vaikka kävelenkin paljain jaloin ja olen vielä köyhä. Osaan auttavasti kirjoittaa ja lukea kirjoituksia ja minusta on tuleva monen käskijä. Mikä jumala häneen on mennyt?»

Kansa luulee näet, että pyhää tautia sairastavasta puhuu jumala, siitä johtui hänen kysymyksensä.

»Hänellä on oma erikoinen jumalansa», sanoin. »Luulen, että hän on vähän hullu. Kun hän toipuu, autat kai minua kantamaan hänet kaupunkiin, niin että löydämme kantotuolin, jossa saatan hänet kotiinsa.»

»Hän palelee», sanoi Horemheb ja riisui olkavaippansa ja peitti sillä vallanperijän. »Theban aamut ovat kylmiä, mutta minua lämmittää oma vereni. Sitä paitsi tunnen kyllä lukuisia jumalia ja voisin luetella sinulle monta heistä, jotka ovat olleet minulle suosiollisia. Mutta minun oma erikoinen jumalani on Horus. Poika on varmaan rikkaiden lapsia, sillä hänen nahkansa on valkoinen ja ohut eikä hän ole tehnyt työtä käsillään. Entä kuka sinä olet?»

Hän puhui paljon ja vilkkaasti, sillä hän oli köyhä poika, joka oli vaeltanut pitkän matkan päästäkseen Thebaan ja kokenut epäystävällisyyttä ja nöyryytyksiä matkallaan. »Olen lääkäri», vastasin hänelle. »Minut on myös vihitty ensimmäisen asteen papiksi Theban Ammonin temppelissä.»

»Olet varmaan tuonut hänet erämaahan parantaaksesi hänet», arveli Horemheb. »Mutta sinun olisi pitänyt pukea paremmin hänen ylleen. Ei niin, että haluaisin arvostella lääkärien taitoa», hän lisäsi kohteliaasti.

Kylmä, punainen hiekka hehkui nousevan päivän valossa, hänen keihäänkärkensä välkkyi punaisena ja haukka kaarteli kirkuen hänen päänsä ympärillä. Vallanperijä nousi istumaan, hänen hampaansa kalisivat vastakkain, hän valitti heikosti ja tuijotti hämmentyneesti ympärilleen.

»Minä näin», hän sanoi. »Hetki oli kuin vuosisata, minulla ei ollut ikää ja hän ojensi tuhat siunaavaa kättä pääni ylle ja jokainen käsi ojensi minulle ikuisen elämän merkin. Enkö siis uskoisi?»

»Toivon, että et purrut kieleesi», sanoin huolestuneena. »Koetin varjella sinua, mutta minulla ei ollut puupalaa, jonka olisin voinut työntää hampaittesi väliin.» Ääneni oli kuitenkin vain kärpäsen surinaa hänen korvissaan. Hän katsoi Horemhebiin ja hänen silmänsä kirkastuivat ja avartuivat ja hän oli kaunis hymyillessään ja hämmästyessään.

»Sinutko Aton, ainoa, on lähettänyt?» hän kysyi oudoksuen.

»Haukka lensi edelläni ja seurasin haukkaani», sanoi Horemheb. »Siksi olen tässä, muuta en tiedä.» Mutta vallanperijä katsoi keihästä hänen kädessään ja hänen otsansa rypistyi.

»Sinulla on keihäs», hän sanoi moittivasti.

Horemheb näytti keihästään. »Sen varsi on oivaa puuta», hän sanoi. »Sen kuparista taottu terä himoitsee juoda faraon vihamiesten verta. Janoinen on keihääni ja sen nimi on Kurkunsurma.»

»Ei suinkaan verta», sanoi vallanperijä. »Veri on kauhistus Atonin edessä. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin vuotava veri.»

Vaikka olin nähnyt vallanperijän ummistavan tiukasti silmänsä Ptahorin suorittaessa kallonpuhkaisua, en vielä silloin tiennyt, että hiin oli niitä ihmisiä, jotka vuotavan veren näkeminen tekee sairaiksi ja saa menettämään tajuntansa.

»Veri puhdistaa kansat ja tekee ne väkeviksi», sanoi Horemheb. »Verestä lihovat jumalat ja voivat hyvin. Niin kauan kuin sotia käydään, niin kauan täytyy veren vuotaa.»

»Koskaan enää ei tule olemaan sotia», sanoi vallanperijä.

»Poika on höperö», naurahti Horemheb. »Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan, sillä' kansojen täytyy koetella toistensa kelpoisuutta, jotta eläisivät.»

»Kaikki kansat ovat hänen lapsiaan, kaikki kielet ja värit, musta maa ja punainen maa», sanoi vallanperijä ja tuijotti aurinkoon. »Hänen temppelinsä minä pystytän kaikkiin maihin ja lähetän niiden ruhtinaille elämän merkin, sillä minä näin hänet, hänestä olen syntynyt ja häneen palaan.»

»Hullu hän on», sanoi Horemheb minulle ja ravisti säälivästi päätään. »Ymmärrän jo, että hän tarvitsee parantajaa.»

»Hänen jumalansa ilmestyi hänelle äsken», sanoin vakavasti varoittaakseni Horemhebiä, sillä pidin jo hänestä. »Pyhä tauti sai hänet näkemään jumalan, emmekä ole pätevät arvostelemaan, mitä jumala hänelle puhui. Jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan.»

»Minä uskon keihääseeni ja haukkaani», sanoi Horemheb.

Mutta vallanperijä kohotti kätensä tervehtiäkseen aurinkoa ja hänen kasvonsa olivat jälleen kiihkoisat ja kauniit, kuin hän olisi nähnyt toiseen maailmaan kuin me. Annettuamme hänen rukoilla aikansa lähdimme taluttamaan häntä kaupunkiin eikä hän vastustellut. Taudinkohtaus oli runnellut hänen jäseniään, niin että hän valitti ja horjui kävellessään. Siksi kannoimme lopuksi häntä välissämme ja haukka lensi edellämme.

Ehtiessämme viljellyn alueen laitaan, mihin kastelukanavat ulottuvat, näimme kuninkaallisen kantotuolin odottavan meitä. Orjat olivat laskeutuneet maahan, ja kantotuolista nousi meitä vastaan kookas pappi, jonka pää oli ajeltu ja kasvot tummuudessaan synkän kauniit. Laskin käteni polvien tasalle hänen edessään, sillä arvasin, että hän oli RaHerakhtin pappi, josta Ptahor oli kertonut. Mutta hän ei välittänyt, minusta. Hän heittäytyi kasvoilleen vallanperijän eteen ja tervehti häntä kuninkaana. Tästä tiesin, että farao Amenhotep III oli kuollut. Sen jälkeen orjat riensivät hoitamaan uutta faraota. Hänen jäsenensä pestiin, hierottiin ja voideltiin, hänet puettiin kuninkaalliseen pellavaan ja hänen päähänsä pantiin kuninkaan päähine.

Tällä välin Eje puhutteli minua. »Kohtasiko hän jumalansa, Sinuhe?» hän kysyi.

»Hän kohtasi jumalansa», sanoin. »Mutta varjelin häntä, niin ettei mitään pahaa tapahtunut hänelle. Miten tiedät nimeni?»

Hän hymyili ja sanoi: »Minun tehtäväni on tietää kaikki, mitä palatsissa tapahtuu, kunnes aikani on tullut. Tiedän nimesi ja tiedän, että olet lääkäri. Siksi saatoin uskoa hänet varjeluusi. Myös tiedän, että olet Ammonin pappi ja vannonut hänelle valasi.» Sen hän sanoi korostaen ja uhkaavasti, mutta levitin käteni kysyen: »Mitä merkitsee vala Ammonille?»

»Olet oikeassa», hän sanoi, »eikä sinun tarvitse sitä katua. Tiedä siis, että hän tulee levottomaksi, kun jumala lähestyy häntä. Mikään ei silloin voi häntä pidättää eikä hän salli vartijain seurata häntä. Siksi olitte turvassa koko yön eikä mikään vaara teitä uhannut, ja niinkuin näet, kantotuoli odottaa häntä. Entä tuo keihäsmies?» Hän osoitti Horemhebiä, joka seisoi sivussa koetellen kädellään keihäänsä terää haukka olkapäällään. »Kenties olisi paras, että hän kuolisi, sillä faraoiden salaisuuksissa ei ole jakamista monelle.»

»Hän peitti faraon vaipallaan, kun oli kylmä», sanoin. »Hän on valmis kohottamaan keihäänsä faraon vihamiehiä vastaan. Luuten, että hyödyt hänestä enemmän elävänä kuin vainajana, pappi Eje.» Silloin Eje viskasi hänelle huolimattomasti kultarenkaan ranteestaan ja sanoi: »Voit jonakin päivänä tulla tervehtimään minua kultaiseen taloon, keihäsmies.»

Mutta Horemheb antoi kultarenkaan pudota jalkoihinsa hiekkaan ja katsoi uhmaavasti Ejeen. »Otan käskyni vain faraolta», hän sanoi. »Ellen erehdy, on farao hän, joka kantaa kuninkaallista päähinettä. Haukka ohjasi minut hänen luokseen, siinä on merkkiä kylliksi.»

Eje ei suuttunut. »Kulta on kallista ja sitä tarvitaan aina», hän sanoi, poimi kultarenkaan hiekasta ja pani sen takaisin ranteeseensa; »Kumarra siis faraotasi, mutta keihääsi sinun on pantava pois hänen seurassaan.»

Vallanperijä astui luoksemme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, mutta yhä hehkui niistä ihmeellinen kiihko, joka lämmitti sydäntäni. »Seuratkaa minua», hän sanoi, »seuratkaa minua kaikki uudelle tielle, sillä totuus on minulle kirkastunut.»

Seurasimme häntä kantotuoliin, joskin Horemheb mutisi itsekseen: »Keihäässä on totuus.» Mutta hän alistui antamaan keihäänsä esi juoksijalle ja saimme istuutua aisoille kantotuolin lähtiessä liikkeelle. Kantajat porhalsivat juoksuun, laiturin vieressä oli valmiina vene ja palasimme palatsiin samaa tietä kuin olimme tulleet herättämättä huomiota, vaikka kansaa oli valkoisenaan palatsin muurien ympärillä.

Saimme astua vallanperijän huoneisiin ja hän näytti meille suuria kreetalaisia ruukkuja, joiden pintaan oli maalattu eläviä kaloja ja eläimiä. Olisin suonut, että Thotmes olisi nähnyt ne, sillä ne todistivat, että taide saattoi olla toisenlaista kuin Egyptissä. Väsyttyään ja rauhoituttuaan vallanperijä käyttäytyi ja puhui järkevästi kuin tavallinen ikäisemme nuorukainen vaatimatta meiltä liioittelevaa kohteliaisuutta tai kunnianosoituksia. Sitten ilmoitettiin suuren kuninkaallisen äidin saapuvan häntä kumartamaan ja hän hyvästeli meitä luvaten muistaa meitä molempia. Poistuttuamme jäi Horemheb ymmällään katsomaan minuun.

»Olen huolissani», hän sanoi. »Minulla ei ole paikkaa, mihin mennä.»

»Jää huoletta tänne», neuvoin »Hän lupasi muistaa sinua. Siksi on parasta, että olet paikalla, kun hän muistaa sinut. Jumalat ovat oikullisia ja unohtavat pian.»

»Jäisinkö tänne parveilemaan näiden kärpästen kanssa», sanoi Horemheb ja osoitti hovimiehiä, jotka liikkuivat kuhisten vallanperijän huoneisiin johtavilla ovilla. »Ei, minulla on suuri syy huoleen», hän jatkoi synkin ilmein. »Mitä tulee Egyptistä, jonka farao pelkää verta ja jonka mielestä kaikki kansat, kielet ja värit ovat samanveroisia. Olen syntynyt sotilaaksi ja sotilaan järkeni sanoo, että se tietää pahaa sotilaille. Joka tapauksessa menen hakemaan keihääni. Se jäi esijuoksijalle.» Me erosimme ja kehoitin häntä tiedustelemaan minua Elämän talosta, jos hän kaipasi ystävää.

Ptahor odotti minua huoneessamme punasilmäisenä ja pahantuulisena. »Olit poissa, kun farao päivänkoitteessa veti viimeisen henkäyksensä», hän torui. »Sinä olit poissa ja minä nukuin, niin ettemme kumpikaan nähneet, miten faraon henki lensi lintuna hänen nenästään suoraan aurinkoon. Siitä on jo monta todistajaa. Myös minä olisin mielelläni ollut sitä todistamassa, sillä rakastan suuresti tällaisia ihmeitä, mutta sinä olit poissa etkä herättänyt minua. Kenen tytön vieressä makasit yösi?»

Kerroin hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, ja hän kohotti kätensä osoittamaan suurta kummastusta. »Ammon varjelkoon», hän sanoi. »Uusi farao on siis hullu.»

»En luule, että hän on hullu», sanoin epäröiden, sillä sydämeni oli oudosti kääntynyt sairaan nuorukaisen puoleen, jota olin suojellut ja joka oli ollut minulle ystävällinen. »Luulen, että hän on saanut vihiä uudesta jumalasta. Kun hänen ajatuksensa selvenevät hänelle itselleen, saamme kenties nähdä ihmeitä tapahtuvan Kemin maassa.»

»Ammon meitä sellaisesta varjelkoon», sanoi Ptahor kauhistuneena. »Kaada mieluummin minulle viiniä, sillä kurkkuni on kuiva kuin pöly maantiellä.»

Palvelija toi tallista verentyrehdyttäjän, joka kertoi ihmeissään faraon hevosten juovan kuparialtaista ja maalausten ja värillisten kivien koristavan niiden pilttuita. »Mutta härkiä en nähnyt», hän sanoi käyden alakuloiseksi. »Pelkään, ettei faraolla ole lainkaan härkiä. Sen sijaan näin lukuisia, hyvin merkillisiä unia maatessani pehkuissa. Näin Sinuhen taluttavan valkoista tammaa uhrattavaksi ja näin äitimuorini ilmielävänä puuhailevan keittiöaskareissa lännen maassa.»

»Se uni on helppo selittää», sanoi Ptahor. »Sinä olet se valkoinen tamma ja äitisi valmistaa sinulle tervetuliaisateriaa manalan majoissa, sillä ellen pahasti erehdy, meidän on kohta kuoltava kaikkien kolmen.»

Mutta verentyrehdyttäjä oli jo alistunut ajatukseen. »Luulen, että lännen maassa on suuria ja komeita härkiä», hän sanoi, »sillä äitimuorin puhellessa minulle ja varoitellessa, etten likaisi esi vaatettani, olin kuulevinani syvää ja voimakasta karjan ammuntaa läheisyydessäni. Mutta heräsin tähän ääneen ja huomasin vatsani ääntelevän ja laskeneeni veteni alleni. Se johtui viinistä. En näet ole tottunut juomaan viiniä, vaan pidän enemmän oluesta.»

Hän puheli vielä paljon muita tyhmyyksiä, kunnes meidät vieriin Oikeuden talon paviljonkiin, jossa vanha sinetin vartija istui oikeuden istuimella edessään neljäkymmentä nahkakääröä, joihin laki oli kirjoitettu. Aseelliset sotilaat ympäröivät meidät, niin ettemme voineet paeta, ja sinetinvartija luki nahkakääröstä lakia meille ja ilmoitti, että meidän oli kuoltava, koska farao ei toipunut kallonsa puhkaisemisen jälkeen. Katsoin Ptahoriin, mutta hän vain hymyili pyövelin astuessa esiin miekkoineen. »Aloittakoon verentyrehdyttäjä», hän sanoi. »Hänellä on kiireempi kuin meillä muilla, sillä hänen äitinsä keittää hänelle jo hernepuuroa lännen maassa.»

Verentyrehdyttäjä hyvästeli meitä ystävällisesti, teki Ammonin pyhät merkit ja polvistui nöyrästi lattialle nahkakääröjen eteen. Pyöveli heilautti miekkaansa ja antoi sen kieppua kaaressa tuomitun pään yllä, niin että ilma vihisi, mutta pysäytti iskunsa, niin että miekan terä vain aivan kevyesti kosketti verentyrehdyttäjän kaulaa. Kuitenkin yerentyrehdyttäjä vajosi lattialle ja luulimme hänen pelosta menettäneen tajuntansa, sillä pienintäkään haavaa ei ollut hänen kaulassaan. Kun vuoroni tuli, polvistuin pelotta, pyöveli naurahti minulle ja kosketti miekalla kaulaani viitsimättä enempää säikytellä minua. Ptahor arveli olevansa niin lyhyt, ettei hänen tarvinnut polvistua, ja pyöveli heilautti miekkaansa myös hänen kaulansa kohdalla. Näin olimme kuolleet, tuomio oli täytetty ja meille annettiin uudet nimet, jotka oli kaiverrettu painaviin kultarenkaisiin. Ptahorin renkaaseen oli tosiaan kaiverrettu: 'Hän, joka on paviaanin kaltainen', ja minun renkaaseeni oli kaiverrettu: 'Hän, joka on yksinäinen'. Sen jälkeen punnittiin Ptahorille hänen lääkärinlahjansa kultana. Myös minulle punnittiin kultaa ja yllemme puettiin uudet vaatteet ja ensimmäisen kerran kannoin poimutettua hametta, joka oli kuninkaallista pellavaa, ja kaulusta, joka oli painava hopeasta ja kalliista kivistä. Mutta kun palvelijat yrittivät nostaa maasta verentyrehdyttäjän elvyttääkseen hänet tajuihinsa, hän ei herännyt enää henkiin, vaan oli kuollut kuin kivi. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vahvistaa sen todeksi. Mutta miksi hän kuoli, sitä en voi ymmärtää, ellei ollut niin että hän kuoli, koska uskoi kuolevansa. Sillä tyhmyydestään huolimatta hänellä oli kyky tyrehdyttää verentulo eikä sellainen ihminen ole samanlainen kuin muut.

Keskellä faraon kuoleman aiheuttamaa maansurua levisi tieto verentyrehdyttäjän kummallisesta kuolemasta, ja ne, jotka sen kuulivat, eivät voineet olla huutamatta naurusta. He löivät käsillä polviinsa ja nauroivat, sillä totisesti tapaus oli varsin hullunkurinen.

Myös minut katsottiin virallisesti kuolleeksi enkä sen jälkeen voinut allekirjoittaa asiakirjoja lisäämättä nimeen Sinuhe nimeä 'Hän, joka on yksinäinen'. Hovissa ei minua muulla nimellä enää sopinut tuntea.

3

Palattuani Elämän taloon uudet vaatteet ylläni ja kultarengas ranteessani kumarsivat opettajani minulle ja laskivat kätensä polvien tasalle edessäni. Kuitenkin olin edelleen oppilas ja minun oli kirjoitettava tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus kallonpuhkaisusta ja faraon kuolemasta ja vahvistettava se nimelläni. Uhrasin kirjoitukseen paljon aikaa ja lopetin kertomukseni kuvaamalla, miten henki oli lentänyt faraon nenästä linnun hahmossa suoraan aurinkoon. Minulta tiukattiin, eikö farao ollut viimeisinä hetkinään tullut tajuihinsa ja huokaissut: »Ammon olkoon siunattu», kuten lukuisat muut todistajat vakuuttivat. Tarkoin muisteltuani katsoin parhaaksi vahvistaa myös tämän todeksi ja minulla oli ilo kuulla kertomustani luettavan kansalle esipihoilla jokaisena niistä seitsemästäkymmenestä päivästä, joiden aikana faraon ruumista valmistettiin Kuoleman talossa kestämään ikuisesti. Koko tämän suruajan olivat ilotalot, viinituvat ja olutkapakat suljetut Theban kaupungissa, niin että viiniä sai ostaa ja soittoa kuunnella vain menemällä niihin sisään takaovesta.

Mutta näiden seitsemänkymmenen päivän kuluttua minulle ilmoitettiin, että olin valmis lääkäri ja sain aloittaa ammattini harjoittamiten, missä kaupunginosassa vain halusin. Jos taas halusin jatkaa opiskelua ja antautua jollekin erikoisalalle, kuten esimerkiksi hammas tai korvalääkäriksi, synnytysten valvojaksi, kätten päälle pani jaksi tai parantavan veitsen käsittelijäksi tai ryhtyä mille hyvänsä neljästätoista eri alasta, joita opetettiin Elämän talossa parhaiden erikoislääkärien johdolla kuninkaallisten lääkärien valvonnassa, niin minun tarvitsisi vain itse sanoa, minkä alan halusin valita, tämä oli erikoinen luosionosoitus ja todisti, miten hyvin Ammon palkitsee palvelijoitaan.

Olin nuori eikä tiede Elämän talossa enää innostanut minua. Minuun oli tarttunut Theban kiihko, halusin tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi ja käyttää hyväkseni aikaa, jolloin vielä kaikki tunsivat nimen Sinuhe, Hän, joka on yksinäinen. Minulla oli kultaa ja ostin pienen talon ylhäisten kaupunginosan rajalta, kalustin sen varojeni mukaan ja ostin palvelijakseni orjan, joka tosin oli laiha ja silmäpuoli, mutta muuten tarkoituksiini kelvollinen. Hänen nimensä oli Kaptah ja hän vakuutti itse, että oli vain hyvä, jos hän oli silmäpuoli, sillä nyt hän saattoi kertoa tuleville potilailleni antaessani näiden odotella vuoroaan, että olin ostanut hänet umpisokeana ja parantanut toisen silmän näkeväksi. Siksi ostin hänet. Mutta esi huoneeseen, jossa potilaiden oli määrä odottaa, annoin maalata kuvia. Eräässä kuvassa viisas Imhotep, lääkärien jumala, opetti minua, Sinuhea. Olin hänen edessään pieni, niinkuin on tapa, mutta kuvan alla oli kirjoitus:

»Viisain ja taitavin oppilaistani on Sinuhe, Senmutin poika, Hän, joka on yksinäinen.» Toisessa kuvassa uhrasin Ammonille, jotta antaisin Ammonille, mikä Ammonille kuului, ja potilaat luottaisivat minuun Mutta kolmannessa kuvassa suuri farao katsoi minuun taivaasta linnun hahmossa ja hänen palvelijansa punnitsivat minulle kultaa ja pukivat minut uusiin vaatteihin. Nämä kuvat annoin Thotmesin maalata, vaikka hän ei ollut laillistettu taiteilija eikä hänen nimeään ollui kirjoitettu Ptahin temppelin kirjaan. Mutta hän oli ystäväni. Siksi annoin hänen maalata kuvat, ja ystävyyttämme kunnioittaen hän maalasi ne vanhan tavan mukaan ja maalasi ne ylivoimaisen taitavasti, niin että ne hehkuivat punaista ja keltaista, jotka hinnaltaan ovat väreistä halvimmat, ja onnistui saamaan aikaan, että ne, jotka ensi kerran näkivät kuvat, kohottivat kätensä hämmästyksen merkein ja sanoivat: »Totisesti, Sinuhe, Senmutin poika, Hän, joka on yksinäinen, herättää luottamusta ja parantaa taidolla potilaansa.»

Kun kaikki oli valmista, istuuduin odottamaan potilaita ja sairaita parantaakseni heidät, ja istuin kauan ja odotin, mutta potilaita ei tullut. Illan tullen menin viinitupaan ja ilahdutin sydäntäni viinillä, sillä minulla oli vielä jäljellä faraon lahjoista vähän kultaa ja hopeaa. Olin nuori ja mielestäni taitava lääkäri enkä pelännyt tulevaisuutta. Siksi ilahdutin sydäntäni viinillä yhdessä Thotmesin kanssa ja puhuimme äänekkäästi molempien valtakuntain asioista, sillä tänä aikana kaikki ihmiset toreilla, kauppiaiden talojen edessä, viinituvissa ja ilotaloissa puhuivat äänekkäästi molempien valtakuntain asioista.

Oli näet käynyt, niinkuin vanha sinetin vartija oli ennustanut. Kun suuren faraon ruumis oli valmistettu kestämään kuolema ja saatettu hautaansa kuninkaiden laaksossa ja haudan ovet oli suljettu kuninkaallisilla sineteillä, nousi suuri kuninkaallinen äiti valtaistuimelle pidellen ruoskaa ja käyräsauvaa käsissään, leuassa kuninkaallinen parta ja kuninkaallinen leijonanhäntä vyötettynä vyötäistensä ympärille. Eikä vallanperijää vielä kruunattu faraoksi, vaan sanottiin, että hän tahtoi puhdistautua ja rukoilla jumalia, ennen kuin astuisi valtaansa käyttämään. Mutta kun suuri kuninkaallinen äiti karkotti vanhan sinetin vartijan ja kohotti oikealle puolelleen tuntemattoman pappi Ejen, niin että tämä kohosi kaikkien Egyptin ylhäisten yläpuolelle ja istui kultaisessa talossa Oikeuden paviljongissa edessään neljäkymmentä nahkaista lakikirjaa ja määräsi veronkantajia ja faraon rakentajia, silloin alkoi koko Ammonin temppeli kuhista kuin mehiläispesä, monia pahoja ennusmerkkejä nähtiin ja kuninkaalliset uhrit epäonnistuivat. Myös nähtiin paljon merkillisiä unia, joita papit tulkitsivat. Tuulet muuttivat suuntiaan vastoin kaikkea luonnon järjestystä, nun että Egyptinmaassa satoi kahtena päivänä peräkkäin ja tavaravarastoja turmeltui laitureilla ja viljakasat mätänivät. Myös muuttuivat muutamat lammikot Theban ulkopuolella vereksi ja paljon ihmisiä kävi niitä katsomassa. Mutta vielä ihmiset eivät pelänneet, iillä sellaista oli sattunut kaikkina aikoina pappien suuttuessa.

Sen sijaan oli paljon levottomuutta ja turhaa puhetta, mutta faraon palkkajoukot sotilaiden taloissa, egyptiläiset, syyrialaiset, neekerit ja ihardanat, saivat kuninkaalliselta äidiltä runsaita lahjoja, heidän päälliköilleen jaettiin palatsin parvekkeelta kultaisia ketjuja ja kunniamerkkejä ja järjestys säilyi. Eikä mikään uhannut Egyptin mahtavuutta, sillä myös Syyriassa pitivät varuskunnat huolen järjestyksestä ja Bybloksen, Simyran, Sidonin ja Ghazan ruhtinaat, jotka olivat eläneet lapsuutensa faraon jalkojen juuressa ja saaneet kasvatuksensa kultaisessa talossa, valittivat hänen kuolemaansa, kuin olisivat menettäneet isänsä, ja kirjoittivat kuninkaalliselle äidille kirjeitä, joissa vakuuttivat olevansa tomua hänen jalkojensa alla. Mutta Kushin maasta, Nubiassa ja Sudanin rajoilla, on kaikkina aikoina ollut tapana käydä sotaa faraon kuoltua, ikään kuin neekerit tahtoisivat koetella uuden faraon pitkämielisyyttä. Siksi eteläisten maiden varakuningas, jumalan poika eteläisissä varuskunnissa, lähetti joukkonsa liikkeelle heti saatuaan tiedon faraon kuolemasta ja hänen joukkonsa menivät yli rajan ja polttivat lukuisia kyliä ja toivat saaliina mukanaan karjaa, orjia, jalopeuranhantiä ja strutsinsulkia, niin että tiet Kushin maahan olivat jälleen turvalliset ja kaikki rosvoheimot valittivat suuresti faraon kuolemaa nähdessään päälliköittensä riippuvan pää alaspäin rajalinnoitusten muureilla.

Myös meren saarissa valitettiin ja surtiin suuren faraon kuolemaa ja Babylonin kuningas ja Khattien maan kuningas, joka hallitsi heettiläisiä, lähettivät kuninkaalliselle äidille savitauluja pahoitellen faraon kuolemaa ja pyytäen kultaa voidakseen pystyttää hänen kuvansa temppeleihinsä, koska farao oli ollut heille kuin isä ja veli. Mutta Mitannin maan kuningas Naharinassa lähetti tyttärensä tulevan faraon vaimoksi, kuten hänen isänsä oli tehnyt ennen häntä ja kuten taivaallisen faraon kanssa oli sovittu ennen hänen kuolemaansa. Tadukhipa, se oli prinsessan nimi, saapui Thebaan mukanaan palvelijoita ja orjia ja aaseja, jotka kantoivat kalliita tavaroita, ja hän oli lapsi, joka vasta oli täyttänyt kuusi vuotta, ja vallanperijä otti hänet vai mokseen, sillä Mitannin maa oli muuri rikkaan Syyrian ja pohjoisten maiden välillä ja suojeli kaikkia karavaaniteitä kaksoisvirtojen maasta meren rantaan asti. Siten Ammonin taivaallisen tyttären, leijonanpäisen Sekhmetin, papit menettivät ilonsa ja hänen temppelinsä porttien saranat ruostuivat kiinni.

Kaikesta tästä me puhuimme äänekkäästi, Thotmes ja minä, ja ilahdutimme sydämiämme viinillä ja kuuntelimme Syyrian musiikkia ja katselimme tanssivia tyttöjä. Minun veressäni oli Theban kiihko, mutta joka aamu tuli silmäpuoli palvelijani vuoteeni luokse, laski kätensä polvien tasalle edessäni ja antoi minulle leivän ja suolaisen kalan ja kaatoi olutta maljaani. Minä puhdistauduin ja istuuduin odottamaan potilaita ja otin vastaan potilaita, kuuntelin heidän surunsa ja paransin heidät.

Mutta minä en suinkaan tullut rikkaaksi, sillä potilaita tuli luokseni harvoin ja ne, jotka tulivat, olivat köyhiä, niin että oli parempi parantaa heidät heti kuluttamatta heihin kalliita lääkkeitä, jotka eivät vahingoita ketään. Minä kiskoin hampaita ja sidoin ja poltin haavoja, lievitin vatsavaivoja ja alensin kuumeen. Myös tuli luokseni naisia, jotka pyysivät minua parantamaan hedelmättömyyden ja katsoivat minua rohkeasti silmiin ja avasivat vaatteensa edessäni, mutta kehoitin heitä menemään Ammonin temppeliin ja pyytämään neuvoa papeilta, koska näiden vallassa on hedelmöityminen. Samoin tuli luokseni äitejä, jotka peittivät kasvonsa ja pyysivät minua auttamaan heidän tyttäriään, jotka olivat hedelmöityneet merimiehistä tai vierasmaalaisista sotilaista, mutta heitä en voinut auttaa, sillä he eivät olleet kyllin rikkaita korvaamaan vahinkoa, joka minulle olisi koitunut, jos nimeni olisi pyyhitty Elämän talon kirjasta ja minut olisi karkotettu Thebasta. Mutta naisille, jotka tulivat luokseni pyytämään kauneuttaan takaisin, sekoitin juomia, jotka eivät heitä vahingoittaneet. Ja naisille, jotka valittivat, että heidän miehensä olivat käyneet laiskoiksi ja haluttomiksi, annoin lääkemarjoja, joita he saattoivat salaa sulattaa miestensä viiniin, ja he palasivat usein ja toivat minulle lahjoja varojensa mukaan, mutta toisinaan sattui, että he palasivat ja valittivat miestensä kääntyneen vieraiden naisten puoleen. Sitä en minä kuitenkaan voinut auttaa, sillä lääkäri tosin voi herättää rakkauden ja saada miehen sanomaan naiselle: sisar, ja hyväilemään häntä, mutta kenen naisen puoleen mies kääntää halunsa, sitä lääkäri ei voi ennakolta sanoa. Kuitenkin arvelin miehen valitsevan naisen, joka oli lähimpänä, ja se oli totta, sillä useimmat toivat minulle lahjoja ja vain harvat valittivat.

Myös lapsia toivat äidit joskus luokseni, ja jos äidit olivat laihoja ja lapset kuihtuneita ja heidän silmänympäryksensä kärpästen syömät, annoin orjani Kaptahin ostaa heille lihaa ja hedelmiä ja annoin tämän lahjana heille, mutta tällä tavoin en suinkaan rikastunut ja seuraavana päivänä oli taloni edessä viisi ja kymmenen äitiä lapsineen, niin etten voinut enää päästää heitä sisään, vaan käskin orjani sulkea oven heiltä ja kehoittaa heitä menemään temppeliin, jossa joskus suurten uhrien päivinä jaettiin köyhälle kansalle lihaa, kun papit eivät jaksaneet syödä kaikkea.

Nimeni oli luettu temppelin esipihoilla seitsemänäkymmenenä päivänä ja luulin tämän maineen tuovan minulle rikkaita potilaita, mutta siinä erehdyin. Sillä luokseni tuli tosin vieraita, jotka kannettiin kantotuolissa taloni eteen, mutta heitä houkutteli maineeni kallonpuhkaisijan apulaisena ja he tarjosivat runsaita lahjoja minulle, jos lääkärinä puhkaisisin kallon sellaisilta, jotka olivat heidän ja suurten perintöjen tiellä. Mutta käskin heidän kääntyä kuninkaallisen kallonpuhkaisijan, Ptahorin, puoleen. Ja jos luokseni kannettiin sairaita, joiden elämä oli vain tuskaa ja jotka näin parantumattomiksi, käskin viedä heidät Elämän taloon lievitettyäni heidän kärsimystään.

Mutta joka yö paloivat soihdut ja lamput Theban kaduilla, musiikki soi viinituvissa ja ilotaloissa ja taivas kajasti punaisena Theban yläpuolella. Tahdoin ilahduttaa sydäntäni viinillä, mutta sydämeni ei enää iloinnut ja varani kuluivat ja minun oli pakko lainata kultaa temppelistä taloani vastaan voidakseni pukeutua oikein ja ilahduttaa sydäntäni viinillä.

4

Jälleen oli tulvan aika ja vesi nousi temppelin muureihin asti ja veden paettua puhkesi maa heleän vihreäksi, linnut rakensivat pesiä ja lotukset kukkivat lammikoissa ja akasiapensaat tuoksuivat. Jonakin päivänä tuli Horemheb talooni ja tervehti minua. Hän oli pukeutunut kuninkaalliseen pellavaan ja hänen kaulassaan oli kultainen ketju ja hänellä oli ruoska kädessään merkkinä siitä, että hän oli faraon upseeri. Mutta keihästä hänellä ei enää ollut. Kohotin käteni ilmaisemaan iloa hänet nähdessäni, ja myös hän kohotti kätensä ja hymyili minulle.

»Tulin kysymään neuvoa sinulta, Sinuhe, joka olet yksinäinen», hän sanoi.

»En ymmärrä», sanoin. »Olet vahva kuin härkä ja rohkea kuin leijona. Lääkärinä tuskin voin sinua auttaa.»

»Kysyn sinulta neuvoa ystävänä enkä lääkärinä», hän sanoi ja istuutui. Silmäpuoli palvelijani Kaptah kaatoi vettä hänen käsilleen ja tarjosin hänelle äitini Kipan lähettämiä kakkuja ja kallista sataman viiniä, sillä sydämeni iloitsi hänet nähdessään.

»Olet kohonnut arvossa», sanoin. »Olet kuninkaallinen upseeri ja naiset varmaan hymyilevät sinulle.» Mutta hän synkkeni ja sanoi: »Pelkkää sontaa kaikki!»

Hän kiihtyi ja hänen kasvonsa alkoivat hehkua ja hän sanoi: »Palatsi on täynnä kärpäsiä, jotka sontivat päälleni. Theban kadut ovat kovia ja koskevat jalkoihini ja sandaalit tekevät varpaani kipeiksi.» Hän potkaisi sandaalit jalastaan ja hieroi kädellä varpaitaan. »Olen henkivartijäin upseeri», hän sanoi, »mutta siellä ovat upseereja kymmenvuotiaat pojat, joiden otsalta ei vielä ole leikattu kiharaa, ja ylhäisen syntyperänsä tähden he pilkkaavat minua ja nauravat minulle. Heidän kätensä ei jaksa jännittää jousta ja heidän miekkansa ovat kullalla ja hopealla silattuja leikkikaluja, jotka kelpaavat leikkaamaan paistia, mutta eivät vuodattamaan vihollisen verta. He ajavat sotavaunuissa pystymättä pitämään järjestystä ja sotkeutuvat omiin ohjaksiinsa ja ajavat rattaittensa pyörät kiinni viereisten vaunujen pyöriin. Sotilaat juovat viiniä ja makaavat palatsin naisorjien kanssa eivätkä tottele käskyjä. Heidän sotakoulussaan lukevat vanhoja kirjoituksia miehet, jotka eivät koskaan ole nähneet sotaa eivätkä kokeneet nälkää ja janoa ja pelkoa vihollisen edessä.»

Hän helisti vihaisesti kultaketjua kaulassaan ja sanoi: »Mitä merkitystä on ketjulla ja kunniamerkeillä, kun niitä ei voiteta taistelussa, vaan viskautumalla maahan faraon edessä. Kuninkaallinen äiti on sitonut parran leukaansa ja vyöttänyt leijonanhännän taakseen, mutta miten sotilas voi kunnioittaa naista hallitsijana? — Minä tiedän, minä tiedän», hän sanoi ja kohotti kätensä, kun yritin muistuttaa häntä suuresta kuningattaresta, joka lähetti laivoja Puntin maahan. »Niinkuin on ollut ennen, niin on nytkin oleva. Mutta minä sanon, suurten faraoiden päivinä ei sotilasta halveksittu niinkuin nyt. Thebalaisen mielestä sotilaan ammatti on halveksittavin kaikista ammateista, ja Sotilailta he sulkevat ovensa. Minun aikani kuluu hukkaan. Nuoruuteni ja voimani päivät kuluvat hukkaan, kun opettelen sotataitoa sellaisten johdolla, jotka juoksisivat kiljuen pakoon kuullessaan neekerien sotakarjunnan. Totisesti, he pyörtyisivät pelosta, jos erämaalaiSen nuoli viuhahtaisi heidän korvansa ohitse. Totisesti he piiloutuisivat äitiensä hameen alle, jos kuulisivat hyökkäävien sotavaunujen ryskeen. Haukkani kautta, vasta sodassa kasvaa sotilaan taito ja aseiden helinässä koetellaan, mihin mies kelpaa. Siksi aion lähteä pois.» Hän löi ruoskalla pöytää, niin että maljat kaatuivat ja palvelijani pakeni ulos huutaen pelästyksestä.

»Olet varmaan sittenkin sairas, ystäväni Horemheb», sanoin. »Silmäsi palavat kuin kuumeisella ja sinun on hiki.»

»Enkö minä ole mies», hän sanoi ja nousi ja kumautti nyrkeillä rintaansa. »Minä jaksan kohottaa kummallakin kädellä ilmaan väkevän orjan ja paukauttaa heidän kallonsa yhteen. Minä jaksan kantaa painavia taakkoja, kuten sotilaan tulee, juoksen matkoja hengästymättä enkä pelkää nälkää enkä janoa enkä auringonpaahdetta erämaassa. Mutta tämä kaikki on heidän mielestään häpeällistä ja kultaisen talon naiset ihailevat vain miehiä, joiden ei tarvitse ajattaa partaansa. He ihailevat miehiä, joiden käsivarret ovat ohuet ja rinta karvaton ja joilla on lanteet kuin tytöillä. He ihailevat miehiä, jotka käyttävät päivänvarjoa ja maalaavat suunsa punaiseksi ja visertävät lempein silmin kuin linnut puun oksalla. Minua halveksitaan, koska olen väkevä ja aurinko on paahtanut nahkani ja käsistäni näkee, että pystyn tekemään työtä käsilläni.»

Hän oli vaiti ja tuijotti kauan eteensä ja joi sitten viiniä. »Sinä olet yksinäinen, Sinuhe», hän sanoi. »Myös minä olen yksinäinen, yksinäisempi kuin kukaan muu, sillä aavistan, mikä on tuleva, ja tiedän, että minut on luotu monen käskijäksi ja että molemmat valtakunnat kerran tarvitsevat minua. Siksi olen kaikkia muita yksinäisempi, mutta enää en jaksa olla yksin, Sinuhe, sillä sydämessäni on tulikipunoita ja kurkkuni on käynyt ahtaaksi enkä nuku enää öisin.»

Olin lääkäri ja luulin tietäväni jotakin miehistä ja naisista. Siksi sanoin: »Hän on varmaan nainut nainen ja hänen miehensä vartioi häntä ankarasti?»

Horemheb katsoi minuun ja hänen silmänsä leimahtivat niin pahasti, että nostin nopeasti maljan lattialta ja kaasin hänelle viiniä. Hän rauhoittui ja koetti kädellä rintaansa ja kurkkuaan ja sanoi: »Minun on päästävä pois Thebasta, sillä tukehdun täällä sontaan ja kärpäset likaavat minut.» Mutta sitten hän nöyrtyi ja katsoi minuun ja sanoi matalalla äänellä: »Sinuhe, olet lääkäri. Anna siis minulle lääke, jolla voin voittaa rakkauden.»

»Se on helposti tehty», sanoin. »Voin antaa sinulle lääkemarjoja, jotka viiniin liotettuina tekevät sinut vahvaksi ja kiihkeäksi, urospaviaanin kaltaiseksi, niin että naiset huokailevat sylissäsi ja kääntävät silmänsä nurin. Se on helposti tehty, jos tahdot.»

»Ei, ei», hän sanoi. »Käsitit minut väärin, Sinuhe. Voimassani ei ole vikaa. Mutta tahdon lääkkeen, joka parantaa minut hulluudestani. Tahdon lääkkeen, joka rauhoittaa sydämeni ja tekee sen kiven kaltaiseksi.»

»Ei ole sellaista lääkettä», sanoin. »Ei tarvita kuin hymy ja katse vihreistä silmistä, niin lääketiede on voimaton. Tiedän sen itse. Mutta viisaat ovat sanoneet, että paholaisen ajaa ulos toinen paholainen. Onko se totta, sitä en tiedä sanoa, mutta sen arvaan, että toinen paholainen voi olla ensimmäistäkin pahempi.»

»Mitä tarkoitat?» hän kysyi vihaisesti. »Olen kyllästynyt sanoihin, jotka vain kääntelevät ja vääntelevät asioita ja vievät kielen solmuun.»

»Sinun on löydettävä toinen nainen, joka karkottaa ensimmäisen sydämestäsi», sanoin. »Sitä vain tarkoitin. Theba on täynnä kauniita ja houkuttelevia naisia, jotka maalaavat kasvonsa ja pukeutuvat ohuimpaan pellavaan. Kenties heidän joukossaan on joku, joka on valmis hymyilemään sinulle. Olethan nuori ja vahva, sinulla on pitkät jäsenet ja kultaketju kaulassasi. Mutta en käsitä, mikä erottaa sinut hänestä, johon halusi kohdistuu. Vaikka hän olisi naimisissa, ei mikään muuri ole kyllin korkea estämään rakkautta, ja naisen viekkaus, jos hän himoitsee miestä, voittaa kaikki esteet. Sen todistavat molempien valtakuntain sadut. Sanotaan myös, että naisen uskollisuus on kuin tuuli. Se pysyy samana, mutta kääntää vain suuntansa. Myös sanotaan, että naisen hyve on kuin vaha. Se sulaa, kun sitä lämmitetään. Eikä se kärsi häpeää, joka pettää, vaan naurunalaiseksi joutuu ie, jota petetään. Niin on ollut ja niin on aina oleva.»

»Ei hän ole naimisissa», sanoi Horemheb ärtyneesti. »Puhut turhaan uskollisuudesta ja hyveestä ja häpeästä. Hän ei edes näe minua, vaikka olen hänen silmiensä edessä. Hän ei kajoa käteeni, jos kurotan en auttaakseni häntä kantotuoliin. Kenties hän luulee minua likaiseksi, koska päivä on paahtanut ihoni mustaksi.»

»Hän on siis ylhäisiä?» sanoin.

»On turha puhua hänestä», vastusti Horemheb. »Hän on kauniimpi kuuta ja tähtiä ja kauempana minusta kuin kuu ja tähdet. Totisesti, helpompi minun on temmata kuu syliini kuin hänet. Siksi minun täytyy unohtaa. Siksi minun on lähdettävä pois Thebasta, muuten kuolen.»

»Ei kai vain halusi ole syttynyt suureen kuninkaalliseen äitiin», sanoin piloillani, sillä tahdoin saada hänet nauramaan. »Luulin häntä liian vanhaksi ja pyyleväksi nuorten miesten makuun.»

»Hänellähän on pappinsa», sanoi Horemheb halveksivasti. »Luulen heidän eläneen huoruudessa jo kuninkaan eläessä.» Mutta minä kohotin käteni ja estin hänet puhumasta ja sanoin: »Totisesti, olet juonut monesta myrkyllisestä kaivosta tultuasi Thebaan.»

Horemheb sanoi: »Hän, johon haluni on kohdistunut, maalaa huulensa ja poskensa kellanpunaisiksi ja hänen silmänsä ovat soikeat ja tummat eikä vielä kukaan ole koskenut hänen jäseniään kuninkaallisen pellavan alla. Hänen nimensä on Baketamon ja hänen suonissaan virtaa faraoiden veri, niin että nyt tiedät täysin hulluuteni, Sinuhe. Mutta jos kerrot siitä kenellekään tai muistutat siitä sanallakaan minua, niin tulen ja tapan sinut, missä hyvänsä olet, ja panen pääsi jalkojesi väliin ja viskaan ruumiisi muurille. Etkä edes hänen nimeään Saa milloinkaan mainita kuulteni, sillä silloin totisesti tapan sinut.»

Kauhistuin suuresti, sillä kauhistavaa oli, että halpasyntyinen oli rohjennut kohdistaa katseensa faraon tyttäreen ja himoita häntä sydämessään. Siksi sanoin: »Kukaan kuolevainen ihminen ei voi häneen kajota, ja jos joku hänet nai, niin se on hänen veljensä, vallanperijä, kohottaakseen hänet suurena kuninkaallisena puolisona rinnalleen. Niin on käyvä, luin sen prinsessan katseesta kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, sillä ketään muuta hän ei katsellut kuin veljeään. Pelkäsin häntä, sillä hän on nainen, jonka jäsenet eivät lämmitä ketään, ja hänen soikeissa silmissään on tyhjyys ja kuolema. Siksi sanon minäkin: lähde pois, Horemheb, ystäväni, sillä Theba ei ole sinua varten.»

Mutta Horemheb sanoi kärsimättömästi: »Tuon kaiken tiedän hyvin ja paremmin kuin sinä, niin että puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani. Palatkaamme sen sijaan siihen, mitä äsken puhuit paholaisista, sillä sydämeni on täysi ja juotuani viiniä tahtoisin naisen kenen hyvänsä hymyilevän minulle. Mutta hänen pukunsa pitää olla kuninkaallista pellavaa ja hänen päässään täytyy olla tekotukka ja hänen on maalattava suunsa ja poskensa kellanpunaisiksi, eikä himoni syty häneen, elleivät hänen silmänsä ole soikeat kuin kuun kaari taivaalla.»

Myös minä hymyilin ja sanoin: »Puhut viisaasti. Miettikäämme siis yhdessä ystävinä, miten sinun on paras menetellä. Paljonko sinulla on kultaa?» Horemheb sanoi korskeasti: »En ole viitsinyt punnita kultaani, sillä kulta on vain sontaa jaloissani. Mutta minulla on ketju kaulassani ja renkaat ranteissani. Se riittänee?»

»Ehkei kulta ole tarpeen», sanoin. »Kenties on viisaampaa, jos vain hymyilet, sillä naiset, jotka pukeutuvat kuninkaalliseen pellavaan, ovat oikullisia ja hymysi voi sytyttää jonkun heistä. Eikö palatsissa ole ketään sellaista, sillä miksi haaskaisit hukkaan kultasi, jota vielä voit tarvita?»

»Minä heitän veteni palatsin muurille», sanoi Horemheb. »Mutta tiedän toisen tavan. Upseeritovereitteni joukossa on muuan Kefta, kreetalainen, jota potkaisin, kun hän nauroi minulle, niin että hän alkoi kunnioittaa minua. Hän kutsui minut tänään kanssaan ylhäisten pitoihin taloon, joka sijaitsee jonkun kissanpäisen jumalan temppelin vieressä, mutta jumalan nimeä en satu muistamaan, sillä en aikonut mennä sinne.»

»Tarkoitat Bastia», sanoin. »Tiedän kyllä temppelin ja paikka sopii varmaan tarkoitukseesi, sillä kevytmieliset naiset rukoilevat mielellään kissanpäistä ja uhraavat hänelle saadakseen rikkaita rakastajia.»

»Mutta en mene sinne, ellet tule mukaani, Sinuhe», sanoi Horemheb ja kävi varsin noloksi. »Olen halpasyntyinen ja tosin osaan potkia ja heiluttaa ruoskaa, mutta en tiedä, miten Thebassa käyttäydytään, enkä tiedä, miten nimenomaan naisia kohtaan käyttäydytään Thebassa. Sinä olet maailmanmies, Sinuhe, ja syntynyt Thebassa. Siksi sinun on tultava mukaani.»

Olin juonut viiniä ja hänen luottamuksensa mairitteli minua enkä halunnut tunnustaa hänelle, että tiesin naisista yhtä vähän kuin hän itse. Sen verran olin juonut viiniä, että lähetin Kaptahin hakemaan meille kantotuolin ja sovin kantajien kanssa maksusta Horemhebin juodessa lisää viiniä rohkaistakseen sydäntään. Kantajat kantoivat meidät Bastin temppelin luokse ja nähtyään, että talon edessä, mihin olimme menossa, paloivat soihdut ja lamput, he alkoivat äänekkäästi riidellä maksusta, kunnes Horemheb läimäytti heitä pari kertaa ruoskallaan, niin että he loukkaantuneina vaikenivat. Temppelin portin luona oli nuoria naisia, jotka hymyilivät meille ja kutsuivat meitä uhraamaan kanssaan, mutta heidän yllään ei ollut kuninkaallista pellavaa ja heillä oli tavalliset hiukset, joten emme piitanneet heistä.

Menimme sisään ja minä astuin edellä eikä kukaan kummeksinut tuloamme, vaan iloiset palvelijat kaatoivat vettä käsillemme ja kuistikolle asti huokui talosta lämpimien ruokien ja voiteiden ja kukkien tuoksu. Orjat koristivat meidät kukkaseppeleillä ja astuimme saliin, iillä viini teki meidät rohkeiksi.

Mutta astuttuani saliin en nähnyt ketään muuta kuin naisen, joka tuli meitä vastaan. Hän oli pukeutunut kuninkaalliseen pellavaan, niin että hänen jäsenensä näkyivät kankaan lävitse kuin jumalien jälenet hänen astuessaan meitä vastaan. Hänen päässään oli painava, lininen tekotukka ja hänen yllään oli monta punaista korua ja hänen silmäkulmansa oli maalattu mustiksi ja silmänalukset vihreiksi. Mutta vihreämmät kaikkea vihreää olivat hänen silmänsä ja ne olivat kuin Niili kesän paahteessa, niin että sydämeni hukkui niihin, sillä hän oli Nefernefernefer, jonka kerran olin kohdannut Ammonin suuren temppelin pylväikössä. Hän ei tuntenut minua enää, vaan katsoi kysyvästi meitä ja hymyili Horemhebille, joka kohotti upseerinruoskansa tervehdykseen. Myös nuorukainen, jonka nimi oli Kefta, kreetalainen, näki Horemhebin ja juoksi hänen luokseen kompastellen jakkaroihin ja syleili häntä ja sanoi häntä ystäväkseen. Mutta minua ei kukaan huomannut, niin että minulla oli aikaa katsella kyllikseni Sydämeni sisarta. Hän oli vanhempi kuin muistin eivätkä hänen silmänsä enää hymyilleet, vaan olivat kovat kuin vihreät kivet. Hänen silmänsä eivät hymyilleet, vaikka hänen suunsa hymyili, ja ensimmäiseksi hän katseli kultaketjua Horemhebin kaulassa. Mutta siitä huolimatta kävivät polveni heikoiksi katsellessani häntä.

Salissa oli myös muita vieraita ja sen seinät olivat parhaiden taiteilijain maalaamat ja kattoa kannattivat kirjavat liljapylväät. Salissa oli naineita ja naimattomia naisia ja kaikkien vaatteet olivat ohuinta pellavaa ja kaikilla oli tekotukat ja paljon koruja. He nauroivat miehille, jotka heitä ympäröivät, ja miehet olivat nuoria ja vanhoja, kauniita ja rumia, ja myös miehillä oli kultaisia koruja ja heidän kauluksensa olivat jalokivistä ja kullasta painavat. Kaikki huusivat ja nauroivat ja lattialla oli nurin viiniruukkuja ja maljoja ja kukkia oli poljettu lattialle ja syyrialaiset soittajat heiluttivat heliseviä soittopelejään, niin että puhe ei kuulunut. He olivat juoneet paljon viiniä, sillä muuan nainen voi pahoin ja palvelija ojensi liian myöhään astian hänelle, niin että hän tahri pukunsa, ja kaikki nauroivat hänelle.

Kefta, kreetalainen, syleili myös minua ja tahri voiteella kasvoni sanoen minua ystäväkseen. Mutta Nefernefernefer katsoi minuun ja sanoi: »Sinuhe! Olen tuntenut kerran erään Sinuhen. Myös hän aikoi lääkäriksi.»

»Olen sama Sinuhe», sanoin ja katsoin häntä silmiin ja vapisin katsoessani häntä silmiin.

»Ei, sinä et ole sama Sinuhe», hän sanoi ja teki torjuvan eleen käsillään. »Sinuhe, jonka tunsin, oli nuori poika ja hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin gasellin silmät. Mutta sinä olet jo mies ja sinulla on miehen tavat ja kulmiesi välissä on kaksi ryppyä eivätkä kasvosi ole sileät kuin hänen.»

Näytin hänelle sormuksen ja vihreän kiven sormessani, mutta hän ravisti päätään muka ymmällään ja sanoi: »Olen saanut rosvon talooni, sillä olet varmaan tappanut tuon Sinuhen, jota katsellessa sydämeni iloitsi. Totisesti olet tappanut hänet ja varastanut häneltä sormuksen, jonka kerran hänelle annoin peukalostani ystävyytemme muistoksi. Hänen nimensäkin olet varastanut eikä enää ole olemassa Sinuhea, johon mielistyin.» Hän kohotti kätensä ilmaistakseen surunsa. Silloin sydämeni tuli katkeraksi ja suru vuoti jäseniini. Otin sormuksen sormestani, ojensin sen hänelle ja sanoin: »Ota siis sormuksesi takaisin. Menen pois, jotten häiritse iloasi, sillä en halua olla sinulle häiriöksi.» Mutta hän sanoi: »Älä mene!» Hän laski kätensä kevyesti käsivarrelleni niinkuin kerran ennen ja sanoi vielä heikosti: »Älä mene!» Hänen tehdessään näin tiesin, että hänen sylinsä polttaisi minua tulta pahemmin ja etten koskaan enää voisi olla onnellinen ilman häntä. Mutta palvelijat kaatoivat meille viiniä ja joimme ilahduttaakicmme sydäntämme eikä koskaan viini ole ollut suloisempi suussani.

Nainen, joka oli voinut pahoin, huuhteli suunsa ja joi viiniä. Sitten hän riisui tahriintuneen pukunsa ja heitti sen pois, myös tekotukkansa hän riisui, niin että oli aivan alaston, ja likisti kämmenillään rintojansa yhteen ja käski palvelijain kaataa viiniä rintojensa väliin ja juotti kämmenistään jokaista, joka halusi juoda. Huojuvin jaloin hän käveli pitkin salia ja nauroi ääneen. Hän oli nuori ja kaunis ja vallaton ja hän pysähtyi myös Horemhebin luokse ja tarjosi hänelle viiniä rintainsa välistä. Horemheb kumarsi päänsä ja joi, ja kun hän jälleen kohotti päänsä, hänen kasvonsa olivat tummat ja hän katsoi naista silmiin ja otti hänen alastoman päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä. Kaikki nauroivat ja myös nainen nauroi, mutta kävi äkkiä ujoksi ja pyysi uudet vaatteet. Palvelijat pukivat hänet ja hän asetti tekotukan uudelleen päähänsä ja istuutui Horemhebin viereen eikä enää juonut viiniä. Syyrialaiset soittajat soittivat ja tunsin veressäni ja jäsenissäni Theban kiihkon ja tiesin, että minut oli luotu elämään maailman päivänlaskun aikaa eikä minulle enää millään ollut väliä, kunhan sain istua sydämeni sisaren vieressä ja katsoa hänen silmiensä vihreyttä ja huultensa punaa.

Tällä tavoin kohtasin Horemhebin takia jälleen Neferneferneferin, rakastettuni, mutta minulle olisi ollut parempi, jos en milloinkaan olisi kohdannut häntä.

5

»Onko tämä sinun talosi?» kysyin häneltä, kun hän istui vieressäni ja katseli minua tutkivasti vihreillä, kovilla silmillään.

»Tämä on minun taloni», hän sanoi, »myös vieraat ovat minun vieraitani ja joka ilta käy luonani vieraita, sillä en halua olla yksin.»

»Olet varmaan hyvin rikas», sanoin ja masennuin, sillä pelkäsin, etten olisi hänen arvoisensa. Mutta hän nauroi minulle kuin lapselle ja sanoi minulle sadun sanoin kujeilevasti: »Olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Mitä tahdot minusta?» Mutta en ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti.

»Entä Metufer?» kysyin, sillä tahdoin tietää kaiken, vaikka se tuotti minulle tuskaa. Hän katsoi tutkivasti minuun ja rypisti hieman maalattuja kulmiaan. »Etkö tiedä, että Metufer on kuollut?» hän kysyi. »Metufer kuoli, koska hän käytti varoja, jotka farao oli antanut hänen isälleen temppelien rakentamiseksi. Metufer kuoli eikä hänen isänsä ole enää kuninkaallinen rakennusmestari. Etkö sitä tiedä?»

»Jos se on totta», sanoin ja hymyilin, »uskoisin melkein, että Ammon on rankaissut häntä, sillä hän pilkkasi Ammonia.» Kerroin hänelle miten pappi ja Metufer olivat sylkeneet Ammonin kuvaa kasvoihin ja pesseet sen ja voidelleet itsensä Ammonin pyhällä voiteella. Myös hän hymyili, mutta hänen silmänsä olivat kovat ja hän katsoi jonnekin kauas etäisyyteen. Ja äkkiä hän sanoi: »Miksi et tullut luokseni silloin, Sinuhe? Jos olisit etsinyt minua, olisit löytänyt minut. Teit pahasti, kun et tullut luokseni, vaan menit muiden naisten luokse minun sormukseni sormessasi.»

»Olin vain poika ja ehkä pelkäsin sinua», sanoin. »Mutta unissani sinä olit sisareni, Nefernefernefer, ja voit nauraa minulle, mutta vielä koskaan en ole iloinnut naisen kanssa, sillä olen odottanut kerran kohtaavani sinut.»

Hän hymyili ja teki käsillään torjuvan eleen. »Sen valehtelet varmaan», hän sanoi. »Olen varmaan silmissäsi vanha, ruma nainen ja siksi sinua huvittaa pilkata minua ja valehdella minulle.» Hän katsoi minuun ja hänen silmänsä hymyilivät iloisesti, niinkuin kerran ennen, ja hän nuortui silmissäni ja oli samanlainen kuin ennen, niin että sydämeni paisui kipeästi häntä katsellessani.

»On totta, että en koskaan ole kajonnut naiseen», sanoin. »Mutta ehkä ei ole totta, että olen odottanut vain sinua, sillä tahdon olla rehellinen sinulle. Ohitseni on näet kulkenut paljon naisia, nuoria ja vanhoja, kauniita ja rumia, viisaita ja tyhmiä, mutta olen katsellut heitä vain lääkärin silmin eikä sydämeni ole syttynyt kehenkään heistä, mutta mistä se johtuu, sitä en tiedä.» Vielä sanoin: »Minun olisi helppo sanoa, että se johtuu kivestä, jonka minulle annoit ystävyytesi muistoksi, ja että tietämättäni olet noitunut minut. Kenties noiduit minut koskiessasi huulillasi huuliani, niin pehmeät olivat huulesi. Mutta se ei ole mikään selitys. Siksi voit kysyä tuhannesti: Miksi, enkä osaa vastata sinulle.»

»Ehkä olet pudonnut lapsena hajareisin kuormalta aisan päälle, niin että olet tullut surulliseksi ja viihdyt vain yksin», hän sanoi pilaillen ja koski kevyesti minua kädellään, niinkuin ei kukaan nainen vielä ollut minuun kajonnut. Eikä minun tarvinnut vastata hänelle, sillä hän tiesi itse, ettei ollut totta, mitä hän sanoi. Siksi hän veti nopeasti kätensä pois ja kuiskasi: »Juokaamme yhdessä viiniä, jotta sydämemme iloitsisi. Kenties tosiaan vielä iloitsen kanssasi, Sinuhe.» Me joimme viiniä ja orjat kantoivat muutamia vieraita kantotuoleihin ja Horemheb kiersi käsivartensa vieressään istuvan naisen ympärille ja sanoi häntä sisarekseen. Nainen hymyili ja pani kätensä hänen suutaan vasten ja sanoi, ettei hänen pitänyt puhua tyhmyyksiä, joita katuisi seuraavana päivänä. Mutta Horemheb nousi seisomaan ja huusi viinilasi kädessään:

»Mitä hyvänsä teenkin, sitä en enää milloinkaan tule katumaan, sillä tästä päivästä lähtien olen katsova vain eteenpäin enkä koskaan taaksepäin. Sen vannon haukkani kautta ja molempien valtakuntain tuhannen jumalan kautta, joiden kaikkien nimiä en tosin pysty luettelemaan, mutta kuulkoot he kaikki valani.» Hän otti kultaketjun kaulastaan ja tahtoi ripustaa sen naisen kaulaan, mutta nainen ei suostunut siihen, vaan sanoi vihastuen: »Olen kunniallinen nainen enkä kanityttö.» Hän nousi suuttuneena ja meni pois, mutta ovelta hän muiden huomaamatta kutsui kädellään Horemhebiä ja Horemheb seurasi häntä enkä enää sinä iltana nähnyt heitä kumpaakaan.

Tämä ei kuitenkaan herättänyt huomiota, sillä ilta oli myöhäinen ja vieraiden olisi jo aikaa pitänyt lähteä. Silti kaikki joivat yhä viiniä ja hoipertelivat pitkin lattiaa jakkaroihin kompastellen ja heilutellen kalistimia, joita he olivat riistäneet soittajilta. He syleilivät toisiaan ja sanoivat toisiaan veljiksi ja ystäviksi ja tuokion kuluttua he löivät toisiaan ja nimittelivät toisiaan karjuiksi ja kuohilaiksi. Naiset riisuivat häpeämättä tekotukkansa ja sallivat miesten hyväillä käsin heidän sileitä päälakiaan, sillä siitä läntien, kun rikkaat ja ylhäiset naiset alkoivat ajella päälakensa paljaiksi, ei mikään hyväily ole enemmän kiihdyttänyt miesten mieltä. Muutamat miehistä lähestyivät myös Neferneferneferiä, mutta tämä torjui heidät käsillään, ja minä poljin heitä varpaille, kun he kävivät tunkeileviksi, välittämättä heidän arvostaan ja asemastaan, sillä he kaikki olivat viinistä juopuneita.

Mutta minä en juopunut viinistä, vaan hänen läheisyydestään ja hänen kätensä kosketuksesta. Kunnes hän antoi merkin ja palvelijat alkoivat sammuttaa valoja ja kantoivat pois pöydät ja jakkarat ja poimivat poljetut kukat ja seppelet lattialta ja veivät kantotuoleihin vieraat, jotka olivat nukahtaneet viiniruukkujen ääreen. Siksi sanoin hänelle: »Minun on varmaan mentävä.» Mutta jokainen sana kirveli sydäntäni, niinkuin suola kirvelee haavassa, sillä en tahtonut menettää häntä ja minulle oli turha jokainen hetki, jona en ollut hänen lähellään.

»Minne aiot mennä?» hän kysyi hämmästystä teeskennellen.

»Menen valvomaan yötä kadulla talosi edessä», sanoin. »Menen uhraamaan jokaiseen Theban temppeliin kiittääkseni jumalia siitä, että sain tavata sinut, sillä sinut nähtyäni uskon jälleen jumaliin. Menen poimimaan kukkia puista sirotellakseni ne tiellesi, kun astut ulos talostasi. Menen ostamaan myrhaa voidellakseni sillä porttisi pihtipielet.»

Mutta hän hymyili ja sanoi minulle: »Parempi on, että et mene, sillä kukkia ja myrhaa on itsellänikin. Parempi on, että et mene, sillä viinistä kiihtyneenä voisit eksyä vieraiden naisten luokse enkä tahtoisi sallia sitä.»

Hänen sanansa riemastuttivat minua niin, että tahdoin tarttua käsiksi häneen, mutta hän torjui minut ja sanoi: »Älä! Palvelijani näkevät enkä soisi sitä, sillä vaikka asunkin yksin, en ole halveksittava nainen. Mutta koska tahdoit olla rehellinen minulle, tahdon minäkin olla rehellinen sinulle. Siksi emme käy vielä asiaan, jonka vuoksi olet tullut, vaan vien sinut kanssani puutarhaani, jotta voin kertoa sinulle sadun.»

Hän vei minut puutarhaansa, jota kuunpaiste valaisi, ja myrtit ja akaasiat tuoksuivat siellä ja lootukset olivat sulkeneet kukkansa yöksi altaassa, jonka reunus oli päällystetty kirjavilla kivillä. Palvelijat kaatoivat vettä käsillemme ja toivat eteemme paistettua hanhea ja hunajoituja hedelmiä ja Nefernefernefer sanoi: »Syö ja iloitse kanssani, Sinuhe.» Mutta kurkkuni oli himosta karhea enkä voinut syödä. Hän katseli minua kujeilevasti hymyillen ja söi halukkaasti, ja joka kerta, kun hän katsoi minuun, heijastui kuunpaiste hänen silmistään. Syötyään hän sanoi:

»Lupasin kertoa sinulle sadun ja kerron sen nyt, sillä aamuun on vielä aikaa eikä minua nukuta. Tämä satu kertoo Setne Khemvesestä ja Tabubuesta, Bastin papittaresta.»

»Olen kuullut sen sadun», sanoin voimatta hillitä kärsimättömyyttäni. »Olen kuullut sen monesti, sisareni. Tule kanssani, jotta sulkisin sinut syliini vuoteella ja nukkuisit käsivarsilleni. Tule, sisareni, sillä ruumiini on sairas kaipauksesta, ja ellet tule, haavoitan kasvoni kiviin ja huudan himosta.»

»Vaiti, vaiti, Sinuhe», hän sanoi ja koski minua kädellään. »Olet liian raju ja pelkään sinua. Siksi kerron sinulle sadun rauhoittaakseni sinua. Oli siis niin, että Setne, Khemvesen poika, etsiessään Thotin lukittua kirjaa näki temppelissä Tabubuen, Bastin papittaren, ja joutui niin suunniltaan, että lähetti palvelijansa tarjoamaan hänelle kymmenen debeniä kultaa, jotta hän suostuisi viettämään tunnin Setnen kanssa ja ilahduttamaan häntä. Mutta Tabubue sanoi: 'Olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Jos herrasi tosiaan haluaa sitä, mitä lanoo, tulkoon itse luokseni talooni, missä kukaan ei näe meitä, niin ettei minun tarvitse käyttäytyä katutytön tavoin.' Setne ilahtui tästä ja meni kiireesti taloon, jossa Tabubue toivotti hänet tervetulleeksi ja tarjosi hänelle viiniä. Ilahdutettuaan viinillä sydäntään Setne halusi käydä asiaan, jonka vuoksi oli tullut, mutta Tabubue sanoi: 'Pääset kyllä taloosi, jossa jo olet, mutta olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Jos tosiaan haluat minulta sitä, mitä sanot, on sinun luovutettava minulle varasi ja omaisuutesi, talosi ja maatilasi ja kaikki, mitä omistat.' Setne katseli häntä ja lähetti noutamaan lainoppineen kirjurin ja kirjoitti sopimuksen, jossa hän luovutti Tabubuelle kaiken, mitä omisti. Silloin Tabubue nousi ja pukeutui kuninkaalliseen pellavaan, jonka lävitse hänen jäsenensä näkyivät kuin jumalien jäsenet, ja koristautui kaikin tavoin. Mutta kun Setne halusi käydä asiaan, jonka vuoksi oli tullut, torjui Tabubue hänet ja sanoi: 'Aivan heti pääset taloosi, jossa jo olet. Mutta olen papitar enkä mikään halveksittava nainen ja siksi sinun on lähetettävä pois vaimosi talostasi, jotta minun ei tarvitse epäillä sinun kääntävän sydämesi hänen puoleensa.' Setne katseli häntä ja lähetti palvelijat karkottamaan vaimonsa. Silloin Tabubue sanoi: 'Tule huoneeseeni ja laskeudu vuoteelleni, niin olet saava palkkasi.' Setne nousi riemuiten hänen huoneeseensa ja laskeutui vuoteelle saadakseen palkkansa, mutta silloin tuli palvelija sanomaan hänelle: 'Lapsesi ovat täällä ja valittavat portin luona itkien äitiään.' Mutta Setne ei ollut kuulevinaan, vaan tahtoi vihdoin käydä asiaan, jonka vuoksi oli tullut. Silloin Tabubue sanoi: 'Olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Siksi johtuu mieleeni, että lapsesi voisivat riidellä perinnöstä minun lasteni kanssa. Niin ei saa tapahtua ja siksi sinun on annettava minun surmata lapsesi.' Setne antoi hänen surmata lapset läsnäollessaan ja heittää heidät ikkunasta pihaan koirien ja kissojen syötäväksi. Juodessaan viiniä Tabubuen kanssa hän kuuli koirien ja kissojen kiljuvan tapellessaan keskenään lasten lihasta.»

Silloin minä keskeytin hänet ja sydän kouristui rinnassani, niinkuin jo lapsena tuon sadun kuullessani, ja sanoin: »Mutta tuo kaikki oli vain unta. Sillä laskeuduttuaan Tabubuen vuoteelle Setne kuuli Tabubuen kirkaisevan ja heräsi unestaan. Ja oli kuin hän olisi ollut tulisessa uunissa eikä hänellä ollut vaatteenriekaletta yllään. Kaikki oli ollut vain unta ja unen oli kujeillaan saanut aikaan Neneferkaptah, josta kerrotaan toinen satu.»

Mutta Nefernefernefer sanoi rauhallisesti: »Setne näki unta ja heräsi, mutta monet muut ovat heränneet unestaan vasta Kuoleman talossa. Sinuhe, minun on sanottava sinulle, että myös minä olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Myös minun nimeni saattaisi olla Tabubue.» Mutta kuunvalo heijastui hänen silmistään hänen katsoessaan minuun enkä uskonut häntä. Siksi tavoittelin häntä syliini, mutta hän torjui minut ja kysyi: »Etkö tiedä, miksi Bast, rakkauden jumalatar, kuvataan kissan kaltaiseksi?»

»En välitä kissoista enkä jumalista», sanoin ja tavoittelin häntä syliini silmät himosta kyynelissä. Mutta hän torjui käteni ja sanoi: »Aivan kohta saat koskea käsilläsi jäseniäni ja mielellään saat panna kätesi rinnalleni ja syliini, jos se rauhoittaa sinua, mutta ensin sinun on kuunneltava minua ja tiedettävä, että nainen on kissan kaltainen ja myös intohimo on kissan kaltainen. Sen käpälät ovat pehmeät, mutta niiden kätkössä piilevät raatelevat kynnet, jotka armahtamatta uppoavat sydämeen asti. Totisesti nainen on kissan kaltainen, sillä myös kissalle tuottaa nautintoa, kun se kiusaa uhriaan ja tuottaa kynsillään kipua sille kyllästymättä koskaan tähän leikkiin. Vasta uhrinsa lamaannuttua kissa syö sen ja menee etsimään uutta uhria. Tämän kaiken kerron sinulle, jotta olisin rehellinen sinulle, sillä en mitenkään tahtoisi aiheuttaa sinulle mitään pahaa.»

»Ei, mitään pahaa en mitenkään tahtoisi sinulle aiheuttaa», hän toisti ja kohotti hajamielisesti käteni ja pani sen rinnalleen ja toisen käteni hän vei syliinsä, niin että aloin vavista ja kyynelet juoksivat silmistäni. Mutta aivan kohta hän työnsi kärsimättömästi käteni pois ja sanoi: »Minun nimeni on Tabubue, ja kun sen tiedät, mene pois luotani äläkä koskaan palaa, jotten vahingoittaisi sinua. Mutta ellet mene, et voi ainakaan minua syyttää, jos sinulle jotakin tapahtuu.»

Hän antoi minulle aikaa lähteä, mutta en lähtenyt. Silloin hän huokasi kevyesti, ikään kuin olisi kyllästynyt leikkiin, ja sanoi: »Olkoon sitten. Minun on varmaan annettava sinulle se, mitä tulit hakemaan. Mutta älä ole kovin raju, sillä minua väsyttää ja pelkään nukahtavani käsivarsillesi.»

Hän vei minut huoneeseensa. Hänen vuoteensa oli norsunluuta ja mustaa puuta ja hän riisui vaatteensa ja avasi sylinsä minulle. Minulla oli tunne kuin koko ruumiini ja sydämeni ja kaikki minussa olisi palanut poroksi hänen sylissään. Mutta pian hän haukotteli ja sanoi: »Olen tosiaan väsynyt ja uskon jo, että et koskaan ennen ole kajonnut naiseen, sillä olet kovin kömpelö etkä tuota minulle iloa. Mutta nuorukainen, joka ensimmäisen kerran tulee naisen luokse, antaa hänelle korvaamattoman lahjan. Siksi en pyydä sinulta mitään muuta lahjaa. Mutta mene jo ja salli minun nukkua, sillä olethan saanut, mitä tulit hakemaan.» Yrittäessäni uudelleen syleillä häntä hän torjui minut ja lähetti minut pois, niin että lähdin kotiini. Mutta ruumiini oli kuin tulessa ja kaikki minussa kuohui ja soi ja tiesin, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa.

6

Seuraavana päivänä annoin palvelijani Kaptahin lähettää pois kaikki potilaat, jotka tulivat minua etsimään, ja kehoitin kärsimättömästi heitä hakemaan muita lääkäreitä. Itse kävin parturin käsiteltävänä ja pukeuduin ja puhdistauduin ja voitelin ruumiini tuoksuvalla öljyllä, mutta ollessani jo menossa Neferneferneferiä tapaamaan tuli Horemheb luokseni ja pidätti minut.

»Ystäväni Sinuhe», hän sanoi. »Samaa sontaa on kaikki.» »Minulla on kiire», huomautin kärsimättömästi. »Mutta mene palvelijani luokse, niin hän antaa sinulle suolaisen kalan ja saviruukusta kylmää olutta.» Aioin mennä, mutta Horemheb pidätti minut käsivarresta, ja hän oli väkevämpi minua, niin että minun oli pakko palata taloon kuulemaan hänen huolensa. Hän pureksi suolakalaa ja joi olutta ja sanoi:

»Vaimo, jonka kanssa eilen lähdin, oli minulle ystävällinen, mutta en tiedä, oliko hänellä lopulta tarjottavana minulle sen enempää, kuin halvin orjatyttökin voi tarjota miehelle.» Hän mietti hetken. »Tosin minun on myönnettävä, että hänen ruumiinsa oli pehmeä ja pinnalta valkoinen ja että minusta oli miellyttävää päihtyneenä kuulla hänen vikisevän voimastani, mutta sittenkään en tiedä, maksoiko nähdä niin paljon vaivaa sen asian vuoksi. Sitä paitsi hän on nainut nainen, vaikka hänen miehensä on matkoilla, ja minun on varmaan tapettava hänen miehensä, kun hän palaa, tai muuten hänen miehensä tulee ja tappaa minut.»

»Sitä sinun ei tarvitse pelätä», sanoin kärsimättömästi. »Sellainen ei ole tapana Thebassa. Jos joskus hänen luonaan tapaat hänen miehensä, voit kumartaa hänelle ja laskea kätesi polvien tasalle. Sen jälkeen hänen miehensä tarjoaa viiniä sinulle ja juo itsensä humalaan, jonka jälkeen voit iloita hänen vaimonsa kanssa hänen omassa vuoteessaan. Niin on ollut ja niin tulee olemaan ja molemmat ovat tyytyväisiä, vaimo sinuun ja mies siihen, että vaimo sallii hänen juoda itsensä juovuksiin torumatta ja lakkaamatta varoittelematta häntä, niinkuin on naisten tapa.»

»Hänen miehensä on laiha, kalju ja saita, niin hän sanoi minulle», kertoi Horemheb ja joi olutta. »Siksi annoin hänelle kultaketjun kaulastani, sillä kulta on vain tomua jaloissani eikä sillä ole arvoa minulle, ellen voita sitä taistelussa. Hän antoi puolestaan minulle lahjaksi tekotukkansa, sillä olimme tosiaan molemmat aika lailla päissämme, vaikka en lainkaan tiedä, mitä tällä tekotukalla teen.» Horemheb kaivoi esi vaatteensa alta tekotukan, jonka kiiltävät hiukset oli taidokkaasti värjätty kirkkaanvihreiksi, ja alkoi huolimattomasti heilutella sitä kädessään. »Ainoa, mikä minua harmittaa, on se, että juovuspäissäni unohdin ruoskani hänen vuoteensa alle, niin etteivät sotamiehet enää tervehdi minua kadulla. Luuletko, että torilla voisi vaihtaa tekotukan upseerinruoskaan, sillä en usko, että enää viitsin palata takaisin hänen luokseen, niin pehmeä kuin hän olikin.»

Sanoin, että se kävi hyvin päinsä, ja sanoin vielä kerran, että minulla oli kiire. Mutta Horemheb ei hievahtanut lähteäkseen. Hän sanoi, että hänen suussaan oli maku, ikään kuin hän olisi syönyt mutaa, ja että häntä inhotti naisen haju, joka oli jäänyt hänen käsiinsä. Hän nuuhki myös minua ja arveli, että minäkin olin varmaan maannut naisen kanssa yöni, koska haisin voiteilta. Sanoin käyneeni parturin käsiteltävänä, sillä mielestäni olisi ollut alentavaa, jos olisin rinnastanut Neferneferneferin hänen naiseensa. Minulla oli näet tunne, ikään kuin olisin tehnyt jotakin kokonaan muuta kuin hän, ikään kuin olemukseni olisi ollut kiedottuna näkymättömiin kultalankoihin. Kenties olin oikeassa, sillä ehkä ei merkitse mitään, mitä ihminen tekee, vaan kaikkea merkitsee se, mitä ihmisen sydän tuntee hänen tehdessään sen, minkä tekee.

»Muistatko valan, jonka vannoin», sanoi Horemheb. »Tosin olin luonut runsaasti viiniä, mutta viini toi minulle selvyyden moneen Iliaan, jota olen aprikoinut. Minulle selvisi, että kaikki nuo muut, jotka huvittelivat ylpeillen varoistaan ja arvostaan, ovat vain kärpäsiä yrmpärilläni. Kenties on niin, että myös prinsessa Baketamon, hän, jota rakastan, on vain itsepintainen kärpänen ympärilläni. Ainoa, mikä merkitsee jotakin, on valta. Eikä ilman aseita ole valtaa. Siksi haukkani oli oikeassa, kun se teki minusta sotilaan.»

»Ei valta ole niiden, jotka taistelevat», sanoin, »vaan niiden, jotka lähettävät sotilaita taistelemaan puolestaan.»

»En ole tyhmä», sanoi Horemheb. Mutta kaikki ne, jotka luulevat käskevänsä ja istuvat korkeilla istuimilla, eivät kenties lopulta käske mitään, vaan kokonaan toisilla miehillä on valta salassa. Niinpä luulen, että Ammonin pappisneuvostolla on suuri valta Egyptinmaassa ja että sillä papilla, joka istuu kuninkaallisen äidin oikealla puolella, on parhaillaan koko joukko valtaa käsissään. Mutta jos olisi joku, joka kokoisi armeijan ja veisi sen sotaan ja saisi sen tottelemaan käskyjään, silloin hän olisi todellinen valtias, vaikka kukaan ei tietäisi sitä.»

»Sittenkin olet tyhmä», sanoin, »sillä sotilaan on vannottava uskollisuutta faraolle. Siksi farao on aina hänen yläpuolellaan.»

»Olet oikeassa», myönsi Horemheb, »sotilaalle kuuluu uskollisuus, sillä siihen perustuu koko sotilaskomento. Alhaista väkeä opettaa ruoska uskollisuuteen, mutta upseeri tietää, että ilman uskollisuutta ei ole armeijaa, ja ellei ylin ole uskollinen, ei alinkaan ole sitä ja kaikki menee hajalle. Tässä on pulma. Mutta siitä huolimatta luulen jääväni Thebaan, kunnes aikani tulee. Maattuani naisen kanssa olen huomattavasti rauhoittunut, ja vaikka edelleen rakastan saavuttamatonta, on rakkaus sydämessäni hiljentynyt sen verran, ettei se enää ole tavallista mahakipua pahempi. Siksi kiitän sinua, ystäväni Sinuhe, hyvistä neuvoistasi, ja jos joskus tarvitset neuvoa tai apua, löydät minut varmaan kultaisesta talosta.»

Hän meni torille vaihtamaan vihreän tekotukan upseerinruoskaan ja minä tilasin kantotuolin ja hoputin kantajia juoksemaan rientääkseni Neferneferneferin taloon, sillä en tahtonut tahria jalkojani ja vaatteitani kadun tomuun. Silmäpuoli palvelijani Kaptah katsoi huolestuneena jälkeeni ja ravisti päätään, sillä keskellä päivää en vielä koskaan ollut jättänyt työhuonettani ja hän pelkäsi lääkärinlahjojen ehtyvän, kun laiminlöin potilaani. Mutta minulla ei ollut muuta ajatusta mielessäni kuin yksi ainoa ajatus ja ruumiini paloi kuin tulessa. Kuitenkin tämä tuli oli suloinen.

Palvelija päästi minut sisään ja ohjasi minut Neferneferneferin huoneeseen. Hän kaunisti parhaillaan itseään kuvastimen ääressä ja katsoi minuun silmät kovina ja välinpitämättöminä kuin vihreät kivet.

»Mitä haluat, Sinuhe?» hän kysyi. »Pitkästytät minua läsnäolollasi.»

»Tiedät hyvin, mitä haluan», sanoin ja koetin syleillä häntä muistaen hänen ystävällisyytensä yöllä. Mutta hän torjui minut tylysti.

»Oletko tyhmä vai pahansuopa, kun häiritset minua», hän sanoi kiivaasti. »Etkö näe, että minun on kaunistettava itseäni, sillä Thebaan on saapunut Sidonista kauppias, jolla on mukanaan haudasta löytynyt kuningattaren otsakoru. Tänä iltana joku lahjoittaa sen minulle, sillä jo kauan olen himoinnut korua, jollaista ei ole kenelläkään toisella. Siksi minun on kaunistettava itseni ja annettava voidella ruumiini.» Ujostelematta hän riisui vaatteensa ja laskeutui vuoteelle antaakseen orjattaren hieroa voidetta jäseniinsä. Sydän nousi kurkkuuni ja kämmeneni hikosivat katsellessani hänen kauneuttaan.

»Miksi viivyttelet, Sinuhe?» hän kysyi orjattaren mentyä jääden huolettomasti makaamaan vuoteelle. »Miksi et jo ole mennyt? Minun on pukeuduttava.»

Silloin kiihko valtasi minut ja syöksyin hänen luokseen, mutta hän torjui minut taitavasti, niin etten voinut hänelle mitään, vaan aloin itkeä voimattomassa himossani. Lopuksi sanoin: »Jos minulla olisi varaa, ostaisin sinulle otsakorun, tiedät sen hyvin. Mutta en salli, että kukaan toinen kajoaa sinuun. Mieluummin kuolen.»

»Etkö tosiaan?» hän sanoi heikosti ja ummisti puoleksi silmänsä. »Etkö tosiaan salli kenenkään muun syleillä minua? Entäpä jos uhraisin sinulle tämän päivän? Entäpä, jos söisin ja joisin ja iloitsisin kanssasi, Sinuhe, ja tekisin sen tänään, koska huomisesta päivästä ei kukaan voi tietää mitään edeltäpäin. Mitä antaisit minulle?» Hän levitti käsivarsiaan ja venytti vartaloaan vuoteella, niin että hänen sileä vatsa painui kuopalle silmieni edessä eikä hänen vartalossaan ollut ainoatakaan ihokarvaa, ei päälaella eikä muuallakaan, missä niitä tavallisesti kasvaa. »Mitä antaisit minulle?» hän toisti ja venytti itseään ja katsoi minuun.

»Eihän minulla ole sinulle mitään antamista», sanoin ja katselin ympärilleni, sillä hänen vuoteensa oli norsunluuta ja mustaa puuta, lattia oli lapislazukiveä ja koristettu turkooseilla, ja huoneessa oli monta kultaista maljaa. »Ei, totisesti ei minulla ole mitään, minkä voisin sinulle antaa lahjaksi», sanoin ja polveni veltostuivat ja aioin kääntyä pois hänen luotaan. Mutta hän pidätti minut.

»Minun on sääli sinua, Sinuhe», hän sanoi heikosti ja venytti jälleen pehmeästi ruumistaan. »Olet tosiaan jo antanut minulle sen, mikä sinussa oli antamisen arvoista, joskin minusta jälkeenpäin tuntuu, että sen asian arvoa suuresti liioitellaan. Mutta onhan sinulla kuitenkin talo ja vaatteita ja kapineita, joita lääkäri tarvitsee. Aivan köyhä et liene.»

Vapisin päästä jalkoihin, mutta sanoin: »Kaikki se on sinun, Nefernefernefer, jos vain tahdot. Kaikki se on sinun, jos iloitset kanssani tänään. Tosin se ei ole paljon arvoista, mutta talo on varustettu lääkäriä varten ja joku oppilas Elämän talossa voi maksaa siitä hyvänkin hinnan, jos hänen vanhemmillaan on varoja.»

»Niinkö arvelet?» hän sanoi ja käänsi paljaan selkänsä minuun päin, katseli itseään kuvastimesta ja koetteli sormin kulmakarvojensa mustia viivoja. »Olkoon, niinkuin tahdot. Nouda siis kirjuri, jotta hän kirjoittaa tämän asian paperiin ja voin siirtää omalle nimelleni kaiken, mitä omistat. Sillä joskin asun yksin, en ole mikään halveksittava nainen ja minun on huolehdittava tulevaisuudestani, jos kerran hylkäät minut, Sinuhe.»

Katselin hänen paljasta selkäänsä ja kieli kävi paksuksi suussani ja sydämeni alkoi lyödä niin rajusti, että käännyin kiireesti pois ja hain lainoppineen kirjurin, joka lyhyessä ajassa kirjoitti kaikki tarpeelliset paperit ja lähetti ne säilytettäväksi kuninkaan arkistoon. Kun palasin, oli Nefernefernefer pukeutunut kuninkaalliseen pellavaan ja hänellä oli päässään tekotukka, punainen kuin kulta, ja hänen kaulaansa ja ranteitaan ja nilkkojaan koristivat ihmeelliset korut ja ylhäinen kantotuoli odotti hänen talonsa oven edessä. Annoin hänelle lainoppineen kirjurin kirjoittaman kuitin ja sanoirf:

»Kaikki, mitä omistan, on nyt sinun, Nefernefernefer, kaikki on sinun, jopa vaatteet ylläni ovat sinun. Syökäämme siis ja juokaamme ja iloitkaamme yhdessä tämä päivä, sillä huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin.»

Hän otti paperin ja sulki sen välinpitämättömästi ebenholtsilippaaseensa ja sanoi: »Olen suuresti pahoillani, Sinuhe, mutta äsken havaitsin, että minulle alkoi kuukautinen vaivani, joten et voi kajota minuun, kuten tahtoisin. Siksi on parempi, että menet pois ja jätät minut puhdistautumaan, niinkuin on määrätty, sillä pääni on raskas ja kupeitani kivistää. Jonakin toisena päivänä voit palata ja silloin saat, mitä haluat .»

Katselin häntä ja minulla oli kuolema rinnassani enkä voinut sanoa mitään. Hän kävi kärsimättömäksi ja polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: »Mene tiehesi, sillä minulla on kiire.» Kun koetin kajota häneen, hän sanoi: »Älä tahri kasvojeni maalausta.»

Menin talooni ja järjestin tavarani, jotta kaikki olisi valmista uutta omistajaa varten. Silmäpuoli orjani seurasi minua jokaisella askelella ja ravisteli päätään, kunnes hänen läsnäolonsa alkoi ärsyttää minua ja sanoin kiivaasti: »Älä kulje perässäni, sillä en enää ole isäntäsi, vaan toinen omistaa sinut. Ole kuuliainen hänelle, kun hän tulee, äläkä varasta häneltä yhtä paljon kuin minulta, sillä hänen keppinsä voi olla kovempi kuin minun keppini.»

Silloin hän kumarsi maahan asti edessäni ja kohotti kätensä päänsä päälle syvässä surussa ja itki katkerasti ja sanoi: »Älä lähetä minua pois luotasi, herrani, sillä vanha sydämeni on kääntynyt puoleesi ja halkeaa surusta, jos lähetät minut pois. Olen aina ollut uskollinen sinulle, vaikka olet kovin nuori ja yksinkertainen, ja minkä olen varastanut sinulta, sen olen varastanut tarkoin laskien sinun etusi ja paljonko sinulta kannattaa varastaa. Vanhoilla jaloillani olen juossut pitkin katuja ja keskipäivän helteen aikana huutaen julki sinun nimeäsi ja parannustaitoasi, vaikka muiden lääkärien palvelijat ovat lyöneet minua kepeillä ja heitelleet minua sontakakkaroilla.»

Sydämeni oli täynnä suolaa ja suussani oli karvas maku, kun katselin häntä, mutta kuitenkin liikutuin ja kosketin käsilläni hänen olkapäitään ja sanoin: »Nouse, Kaptah!» Hänen nimensä oli näet kauppakirjassa Kaptah, vaikka en koskaan puhutellut häntä nimeltä, jottei hänen itsetuntonsa olisi noussut, niin että hän olisi kuvitellut itsensä minun veroisekseni. Siksi kutsuessani häntä olin aina huutanut vain 'orja, hölmö, hulttio' tai 'varas'.

Kuullessaan nimensä suustani hän itki entistä katkerammin ja koski otsallaan käsiäni ja jalkojani ja pani jalkani päänsä päälle, kunnes luutuin ja potkaisin häntä ja käskin hänen nousta. »Parku ei hyödytä enää mitään», sanoin. »Mutta sinun on ehkä tiedettävä, etten suinkaan vihasta sinua luovuttanut toiselle, sillä olen ollut tyytyväinen palveluksiisi, vaikka usein häpeämättömästi osoitat mieltäsi paiskelemalla ovia ja helisyttämällä astioita, kun jokin ei ole ollut sinulle mieleen. Joskin olet varastanut minulta, en ole siitäkään ollut pahoillani, iillä se on orjan oikeus. Niin on ollut ja niin tulee aina olemaan. Vaan minun oli pakko luovuttaa sinut, vaikka en tahtonut, koska minulla ei ollut muuta antamista. Myös taloni olen luovuttanut ja kaiken, minkä omistan, niin etteivät edes vaatteet ylläni enää ole omani. Siksi linun on hyödytöntä parkua edessäni.»

Silloin Kaptah nousi ja alkoi kynsiä päätään ja sanoi: »Tämä on paha päivä.» Hän tuumi ankarasti ja sanoi: »Olet suuri lääkäri, Sinuhe, vaikka olet nuori, ja koko maailma on edessäsi avoin. Siksi on parasta, että kiireesti kokoan kaikki arvokkaimmat tavarat ja pakenemme yöllä, kun on pimeä, ja piiloudumme johonkin laivaan, jonka kapteeni ei ole turhantarkka, ja lähdemme virtaa alas. Molemmista valtakunnissa on monta kaupunkia, ja jos sinut tunnetaan oikeudenpalvelijain etsiessä sinua tai jos minut tunnetaan karanneitten orjien luettelosta, voimme mennä punaisiin maihin, joissa kukaan ei linua tunne. Myös meren saariin voimme mennä, missä viini on raikasta ja naiset iloisia. Samoin Mitannin maassa ja Babylonissa, missä virrat juoksevat väärään suuntaan, kunnioitetaan suuresti Egyptin lääketaitoa, niin että voit tulla rikkaaksi ja minusta tulee kunnioitetun herran palvelija. Joudu siis, herrani, jotta ehdimme koota tavarasi ennen pimeän tuloa.» Hän nyki minua hihastani.

»Kaptah! Kaptah!» sanoin. »Älä häiritse minua tyhmillä puheillasi, sillä sydämeni on synkkä kuin kuolema eikä ruumiini enää ole omani. Minut on sidottu kahlein, jotka ovat kupariketjuja kestävämmät, vaikka et niitä näe. Siksi en voi paeta, sillä jokaisen hetken, jonka olen poissa Thebasta, eläisin kuin tulisessa uunissa.»

Palvelijani istuutui lattialle, sillä hänen jalkansa olivat täynnä kipeitä patteja, joita silloin tällöin joutessani parantelin. Hän sanoi: »Ilmeisesti Ammon on hylännyt meidät, mitä en suurestikaan ihmettele, koska niin harvoin käyt uhraamassa hänelle. Minä sen sijaan olen uskollisesti uhrannut hänelle viidenneksen siitä, minkä olen sinulta varastanut, kiitokseksi siitä, että sain nuoren ja yksinkertaisen isännän, mutta minutkin hän on hylännyt. Yks'kaikki! Meidän on siis vaihdettava jumalaa ja mentävä kiireesti uhraamaan jollekulle toiselle jumalalle, joka kenties kääntää pois pahan ykämme ja muuttaa kaiken jälleen hyväksi.»

»Älä hölpötä joutavia», sanoin ja kaduin jo, että olin kutsunut häntä nimeltä, koska hän heti kävi tuttavalliseksi. »Puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani ja unohdat, ettei meillä enää ole mitään, minkä voisimme uhrata, koska toinen omistaa kaiken, mitä meillä on.»

»Onko hän mies vai nainen?» kysyi Kaptah käyden uteliaaksi.

»Nainen», sanoin, sillä miksipä olisin salannut sitä häneltä. Sen kuultuaan hän puhkesi uudelleen parkumaan ja repi hiuksiaan ja huusi: »Jospa en koskaan olisi syntynyt tähän maailmaan! Jospa äitini olisi kuristanut minut napanuoraani jo syntymäni päivänä! Sillä ei ole orjalle katkerampaa kohtaloa kuin palvella sydämetöntä naista, ja sydämetön hänen täytyy olla, joka tämän on tehnyt sinulle. Hän käskee minun hyppiä ja juosta aamusta iltaan kipeillä jaloillani ja pistelee minua neuloilla ja lyö kepillä vanhaa selkääni, kunnes huudan ja itken. Näin käy minulle, vaikka olen siunannut Ammonia ja uhrannut hänelle kiitokseksi, kun hän antoi minut nuoren ja kokemattoman isännän palvelijaksi.»

»Hän ei suinkaan ole sydämetön», sanoin, sillä niin mieletön on ihminen, että tahdoin puhua Neferneferneferistä edes orjani kanssa, koska minulla ei ollut muuta puhekumppania, jolle olisin uskoutunut. »Alastomana vuoteellaan hän on kauniimpi kuuta ja hänen jäsenensä ovat sileät kalliista öljystä ja hänen silmänsä ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa. Olet kadehdittava ja onnellinen, Kaptah, jos saat elää hänen läheisyydessään ja hengittää ilmaa, jota hän hengittää.»

Kaptah alkoi parkua entistä enemmän ja huusi: »Tietysti hän myy minut lastinkan ta jaksi tai kivilouhoksiin, niin että keuhkoni läkähtyvät ja veri juoksee kynsierti alta ja kuolen kuraan kuin potkittu aasi.»

Sydämessäni tiesin, että hän kenties puhui totta, sillä Neferneferneferin talossa tuskin oli sijaa ja leipää hänen kaltaiselleen. Myös minun silmistäni alkoivat vuotaa kyynelet, mutta en tiedä, itkinkö hänen tähtensä vai itseni tähden. Sen nähdessään Kaptah vaikeni heti ja katsoi pelästyneenä minuun. Mutta panin pääni käsieni väliin enkä välittänyt, vaikka orjani näki minun itkevän. Kaptah koski leveällä kädellään päätäni ja sanoi alakuloisesti:

»Tämä kaikki on oma syyni, koska en paremmin varjellut herraani Mutta enhän arvannut, että hän on valkoinen ja puhdas kuin vaate, jota vielä kertaakaan ei ole pesty. Sillä muuten en tätä kaikkea voi ymmärtää. Tosin kummeksuin suuresti, ettei isäntäni koskaan lähettänyt minua hakemaan tyttöä viereensä palatessaan yöllä viinituvasta. Ja naiset, jotka lähetin luoksesi, jotta he paljastaisivat itsensä edessäsi ja saisivat sinut iloitsemaan kanssaan, poistuivat luotasi tyytymättöminä ja nimittelivät minua rotaksi ja tunkiolinnuksi. Heidän joukossaan oli kuitenkin kohtalaisen nuoria, jopa kauniitakin naisia. Mutta tämä huolenpitoni meni hukkaan ja minä tyhmyri riemuitsin sydämessäni ajatellessani, ettet ehkä milloinkaan toisi taloosi vaimoa, joka löisi minua päähän ja viskaisi kuumaa vettä jaloilleni riideltyään kanssasi. Minä tyhmyri ja hullu! Kun heittää ensimmäisen kekäleen kaislamajaan, se palaa heti poroksi.»

Vielä hän sanoi: »Miksi et edes kysynyt minulta neuvoa kokemattomuudessasi, herrani, sillä minä olen nähnyt paljon ja tiedän paljon, vaikka et sitä luule. Myös minä olen maannut naisten kanssa, vaikka siitä on kauan, ja vakuutan sinulle, että leipä ja olut ja täysinäinen vatsa on parempi kuin kauneimmankin naisen syli. Voi, herrani, kun mies menee naisen luokse, hänen on otettava mukaansa keppi, sillä muuten nainen hallitsee häntä ja sitoo hänet kahleihin, jotka syöpyvät lihaan kuin ohut lanka ja hierovat sydäntä, niinkuin kivi sandaalissa hieroo jalkaa. Ammonin kautta, herrani, olisit tuonut taloosi tyttöjä öisin, niin olisimme säästyneet tästä kaikesta. Aivan turhaan kulutit aikasi viinituvissa ja ilotaloissa, jos kerran nainen tekee sinut oriakseen.»

Vielä paljon muuta hän puhui, kunnes hänen puheensa oli kuin kärpäsen surinaa korvissani. Lopulta hän rauhoittui ja valmisti minulle ruokaa ja kaatoi vettä käsilleni, mutta en voinut syödä, silla ruumiini oli kuin tulessa, enkä illan tullen voinut ajatella muuta kuin yhtä asiaa.

Kaptah söi runsaasti ja joi olutruukun tyhjäksi ja lauloi surullisia lauluja, repi hiuksiaan ja ravisti tuhkaa ylleen keittiössä, kunnes nukahti. Mutta minä en osannut nukkua, niin levoton oh ruumiini. Siksi lähdin kävelemään pimeässä ja harhailin Bastin temppelin ympärillä ja näin, että soihdut paloivat Neferneferneferin talon edessä ja kantotuoleista nousi iloisia vieraita ja astui hänen taloonsa. Mutta en uskaltanut mennä hänen luokseen, koska hän oli kieltänyt. Siksi harhailin Bastin temppelin ympärillä ja ajatukseni olivat kuin myrkylliset käärmeet ja purivat lihaani. Tytöt nykivät hihojani ja nauroivat ja kuiskuttelivat minulle pimeässä, kunnes lopuksi olin niin tuskastunut ja epätoivoinen, että seurasin erästä heistä. Hän pyysi minulta lahjaa ja annoin hänelle viimeiset kuparinpalani ja seurasin häntä Bastin temppelin muurin vierelle, missä hän laskeutui maahan ja avasi vaatteensa ja sylinsä minulle. Mutta en voinut kajota häneen, vaikka olisin tahtonut, ja maa temppelinmuurin vieressä haisi virtsalle ja tyttö tuli perässäni ja sylki jälkeeni ja kirosi minua.

Palasin kotiini uupuneena kuin ruoskittu, mutta vuoteeni oli kuin tulinen uuni ja valitin unissani. Aamulla puhdistauduin ja pukeuduin ja voitelin kasvoni mennäkseni Neferneferneferin taloon, sillä luulin kuolevani, ellen saisi nähdä häntä ja koskea hänen kättään. Kaptahin silmät punoittivat kyynelistä ja oluesta ja hän ravisti tuhkaista päätään ja heittäytyi maahan eteeni estääkseen minut menemästä. Mutta kovetin sydämeni ja poljin häntä jalallani päästäkseni menemään, vaikka parempi olisi ollut, etten olisi mennyt.

1

Jo varhain aamulla menin Neferneferneferin taloon, mutta hän nukkui yhä ja hänen palvelijansa nukkuivat ja kirosivat minua ja viskasivat likavettä päälleni, kun herätin heidät. Siksi istuin portin luona kerjäläisen kaltaisena, kunnes kuulin talosta liikettä ja ääniä ja pyrin uudelleen sisään.

Nefernefernefer lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvonsa olivat pienet ja kalpeat ja hänen silmänsä olivat yhä viinistä himmeänvihreät. »Pitkästytät minua, Sinuhe», hän sanoi. »Totisesti pitkästytät suuresti minua. Mitä haluat?»

»Tahdon syödä ja juoda ja iloita kanssasi», sanoin suru sydämessä, »sillä niin olet luvannut.»

»Se oli eilen, ja tänään on uusi päivä», hän sanoi ja orjatyttö riisui hänen yltään rypistyneen puvun ja voiteli ja hieroi hänen jäsenensä. Sitten hän katseli itseään kuvastimesta ja maalasi kasvonsa ja pani tekotukan päähänsä ja otti otsakorun, jonka vanhaan kultaan oli upotettu helmiä ja kalliita kiviä, ja pani sen otsalleen.

»Koruni on kaunis», hän sanoi. »Se on epäilemättä hintansa arvoinen, joskin olen väsynyt ja jäseneni ovat raukeat, aivan kuin olisin paininut koko yön.» Hän haukotteli ja joi viiniä maljasta virkistyäkseen ruumistaan. Myös minulle hän tarjosi viiniä, mutta viini ei maistunut minulle tuijottaessani häntä.

»Valehtelit siis eilen minulle», sanoin, »eikä sinulla ollut mitään vaivaa, joka olisi estänyt sinua iloitsemasta kanssani.» Mutta sen sanoin aivan suotta, sillä sydämeni tiesi sen jo eilen.

»Erehdyin», hän sanoi. »Mutta aikani olisi tosiaan pitänyt jo olla. Olen siitä suuresti huolissani, sillä kenties olet tehnyt minut raskaaksi, Sinuhe, kun olin heikko sylissäsi ja olit kovin raju minua kohtaan.» Mutta hän hymyili sen sanoessaan ja katsoi ilkamoiden minuun, niin että tiesin hänen vain pilkkaavan minua.

»Korusi on varmaan löytynyt kuninkaiden haudasta Syyriassa», sanoin. »Muistan sinun eilen kertoneen sellaista.»

»Oh», hän sanoi heikosti. »Otsakoruni löytyi tosiaan syyrialaisen kauppiaan vuoteesta päänojan alta, mutta siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi, sillä hän oli isomahainen mies, rasvainen kuin sika, ja haisi sipulilta. En aio tavata häntä enää saatuani mitä tahdoin.»

Hän riisui tekotukan ja otsakorun päästään ja pudotti ne välinpitämättömästi lattialle vuoteensa viereen ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Hänen päälakensa oli sileä ja kaunis, kun hän paljasti sen katseelleni, ja hän venytti vartaloaan ja pani kätensä niskansa taakse. »Olen heikko ja väsynyt, Sinuhe», hän sanoi. »Käytät väärin uupunutta tilaani katsellessasi minua näin, kun en jaksa sitä estää. Sinun on muistettava, että en suinkaan ole mikään halveksittava nainen, vaikka asun yksin, ja minun on varjeltava mainettani.»

»Tiedät hyvin, ettei minulla enää ole mitään lahjaa antaa sinulle, koska omistat jo kaiken, mitä minulla oli», sanoin ja kumarsin pääni hänen vuoteensa laidalle ja tunsin hänen voiteittensa ja ihonsa tuokiun. Hän kosketti kädellä hiuksiani, mutta veti kohta kätensä pois ja naurahti ja ravisti päätään maatessaan.

»Miten petollisia ja kavalia miehet ovat», hän sanoi. »Sinäkin valehtelet minulle, mutta en voi mitään sille, että pidän sinusta, Sinuhe, ja olen heikko. Sanoit kerran, että sylini polttaisi tulta pahemmin, mutta se ei suinkaan ole totta. Voit koettaa syliäni ja se on viileä ja Suloinen sinulle. Myös rintojani voit hyväillä käsilläsi, sillä ne ovat väsyneet ja kaipaavat hyväilyjä.»

Mutta kun tahdoin iloita hänen kanssaan, hän torjui minut luotaan ja nousi istumaan vuoteellaan ja sanoi suuttuneena: »Vaikka olenkin heikko ja yksin, en salli petollisen miehen kajota minuun. Sillä olethan salannut minulta, että isälläsi, Senmutilla, on talo sataman köyhien kaupunginosassa. Talo ei ole paljon arvoinen, mutta maa, jolle 8C on rakennettu, on lähellä laitureita ja kenties hänen huoneittensa kalustuksesta voi saada jotakin, jos tavarat myydään torilla. Ehkä voisin syödä ja juoda ja iloita kanssasi tämän päivän, jos antaisit tuon omaisuutesi minulle, sillä huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin ja minun on varjeltava mainettani.»

»Ei isäni omaisuus ole minun omaisuuttani», sanoin kauhistuneena. »Et voi vaatia minulta sellaista, mikä ei ole omaani, Nefernefernefer.»

Mutta hän kallisti päänsä ja katsoi minuun vihrein silmin ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pienet, kun hän sanoi: »Isäsi omaisuus on sinun laillinen perintösi, Sinuhe, tiedät sen hyvin, sillä eihän vanhemmillasi ole tytärtä, jolla pojan rinnalla olisi etuoikeus perintöön, vaan sinä olet heidän ainoa lapsensa. Salaat myös minulta, että isäsi on sokea ja siksi luovuttanut sinulle sinettinsä ja oikeuden valvoa hänen omaisuuttaan ja määrätä siitä, kuin se olisi omasi.»

Se oli totta, sillä näkönsä heikennyttyä isäni Senmut oli luovuttanut minulle sinettinsä ja pyytänyt minua huolehtimaan omaisuudestaan ja tavaroistaan hänen edukseen, koska ei itse enää nähnyt kirjoittaa nimeään. Kipa ja hän puhuivat myös usein, että talo oli myytävä edulliseen hintaan, jotta he voisivat ostaa pienen maatalon kaupungin ulkopuolella elääkseen siellä, kunnes pääsisivät hautaansa ja aloittaisivat matkansa ikuiseen elämään.

En voinut sanoa mitään, niin suuri kauhu täytti mieleni ajatellessani, että pettäisin isäni ja äitini, jotka luottivat minuun. Mutta Nefernefernefer ummisti puoleksi silmänsä ja sanoi: »Ota pääni käsiisi ja koske huulillasi poveani, sillä sinussa on jotakin, joka tekee minut heikoksi, Sinuhe. Siksi en katso lainkaan omaa etuani, kun sinusta on kysymys, ja koko tämän päivän iloitsen kanssasi, jos luovutat minulle isäsi omaisuuden, vaikka se ei olekaan paljon arvoinen.»

Otin hänen päänsä käsiini ja se oli sileä ja pieni käsissäni ja sanomaton kiihtymys valtasi minut. »Olkoon, niinkuin tahdot», sanoin ja oma ääneni särisi korvissani. Mutta kun tahdoin kajota häneen, hän sanoi: »Aivan heti pääset taloosi, jossa jo olet, mutta hae ensin lainoppinut kirjuri, jotta hän kirjoittaa kaikki tarpeelliset paperit lain mukaan, sillä en luota miesten lupauksiin, niin petollisia he ovat, ja minun on pidettävä huolta maineestani.»

Hain lainoppineen kirjurin, ja jokainen askel, jonka olin poissa Neferneferneferin luota, oli minulle kärsimys. Siksi joudutin kirjuria, minkä kerkisin, ja leimasin hänen paperinsa isäni sinetillä ja kirjoitin hänen nimensä hänen puolestaan, niin että kirjuri saattoi samana päivänä lähettää paperit kuninkaan arkistoon säilytettäväksi. Mutta minulla ei ollut enää hopeaa eikä kuparia maksaakseni kirjurille hänen työnsä ja hän oli tyytymätön, vaikka suostui odottamaan palkkaansa, kunnes omaisuus myytäisiin, ja myös tämä kirjoitettiin papereihin.

Mutta palatessani sanoivat palvelijat, että Nefernefernefer nukkui, ja minun oli odotettava hänen heräämistään myöhäiseen iltaan asti. Vihdoin hän heräsi ja otti minut vastaan ja annoin hänelle kirjurin kuitin ja hän sulki sen välinpitämättömästi mustaan lippaaseensa. »Olet kovin itsepintainen, Sinuhe», hän sanoi, »mutta olen kunniallinen nainen ja pidän lupaukseni. Ota siis se, mitä tulit noutamaan.» Hän laskeutui vuoteelleen ja avasi sylinsä minulle, mutta hän ei suinkaan iloinnut kanssani, vaan käänsi päänsä sivulle ja katseli kuvaansa kuvastimesta ja salasi kädellä haukotuksena, niin että ilo, jota himoitsin, oli kuin tuhkaa minulle. Kun nousin hänen luotaan, hän sanoi: »Olet saanut, mitä tahdoit, Sinuhe, ja jätä minut jo rauhaan, sillä pitkästytät suuresti minua. Mitään iloa et tuota minulle, kun olet kömpelö ja raju, ja kätesi tekevät kipeää minulle. En kuitenkaan halua laskea vaivojani tähtesi, koska et parempaa osaa, kunhan vihdoin jätät minut rauhaan. Jonakin toisena päivänä voit palata, vaikka varmaan oletkin jo kyllästynyt minuun.»

Olin kuin tyhjäksi puhallettu munankuori ja menin hoipertaen pois hänen luotaan ja palasin kotiini. Tahdoin päästä rauhaan pimeään huoneeseen voidakseni peittää pääni käsiini ja vaikertaa sydämeni surua ja pettymystä, mutta kuistillani istui vieras, jolla oli punottu peruukki päässään ja yllään kirjava, syyrialainen puku. Hän tervehti kopeasti minua ja pyysi neuvoani lääkärinä.

»En ota enää vastaan potilaita», sanoin, »sillä talo ei ole minun.»

»Jaloissani on kipeitä patteja», hän sanoi sekoittaen syyrialaisia sanoja puheeseensa. »Viisas orjasi Kaptah suositteli minulle sinua taitosi vuoksi pattien käsittelijänä. Vapauta siis minut vaivastani etkä varmasti tule katumaan.»

Hän oli niin itsepintainen, että lopuksi vein hänet työhuoneeseeni ja kutsuin Kaptahia, jotta hän olisi tuonut minulle kuumaa vettä puhdistautuakseni. Mutta Kaptah oli poissa ja vasta tutkiessani syyrialaisen jalkoja huomasin, että ne olivat Kaptahin kyhmyiset pattijalat. Kaptah otti peruukin päästään ja paljasti kasvonsa ja nauroi äänekkäästi minulle.

»Mitä ilveilyä tämä on?» sanoin ja löin häntä kepillä, niin että hänen naurunsa äkkiä muuttui parkunaksi. Mutta heitettyäni kepin pois hän sanoi:

»Koska en enää ole orjasi, vaan toisen orja, voin huoletta sanoa, että aion karata, ja siksi koettelin, tuntisitko minut tässä asussani.»

Muistutin häntä rangaistuksista, jotka uhkaavat karanneita orjia, ja sanoin, että hän varmasti kerran joutuisi kiinni, sillä milläpä hän itsensä elättäisi. Mutta hän sanoi: »Juotuani paljon olutta näin yöllä unen. Unessa sinä, herrani, makasit tulisessa uunissa, mutta minä tulin ja sanoin sinulle ankaria sanoja ja nostin niskasta sinut virtaavaan veteen, joka vei sinut mukanaan. Menin torille ja kysyin unienselittäjältä, mitä uneni merkitsi, ja hän sanoi, että isäntäni on vaarassa ja että minä tulen röyhkeyteni takia saamaan lukuisia kepiniskuja ja että isäntäni edessä on pitkä matka. Tämä uni on tosi, sillä eihän tarvitse kuin katsoa kasvojasi, herrani, tietääkseen, että olet suuressa vaarassa, ja kepiniskut olen jo saanut, joten lopunkin unesta täytyy olla tosi. Siksi olen varustanut itselleni tämän puvun, jotta minua ei tunnettaisi, sillä totisesti aion seurata sinua matkallesi.»

»Uskollisuutesi liikuttaa minua, Kaptah», sanoin koettaen olla ivallinen. »Saattaa tosiaan olla niin, että edessäni on pitkä matka, mutta jos niin on, se matka vie minut Kuoleman taloon, ja sille matkalle tuskin haluat minua seurata.»

»Huomista päivää ei tiedä kukaan», sanoi Kaptah julkeasti. »Olet vielä nuori ja vihreä kuin vasikka, jota emo ei ole nuollut puhtaaksi, isäntäni. Siksi en rohkene päästää sinua yksin hankalalle matkalle Kuoleman taloon ja lännen maahan. Luultavasti seuraan mukanasi, jos niin käy, auttaakseni sinua kokemuksellani, sillä sydämeni on kiintynyt sinuun kaikesta hulluudestasi huolimatta eikä minulla ole koskaan ollut poikaa, vaikka olen luultavasti siittänyt lukuisiakin lapsia. En vain ole heitä koskaan joutunut näkemään ja siksi tahdon ajatella, että olet minun poikani. Tätä en sano suinkaan häväistäkseni sinua, vaan osoittaakseni, millaisin tuntein katselen sinua.»

Hänen julkeutensa meni liian pitkälle, mutta en viitsinyt enää lyödä häntä kepilläni, koska hän ei ollut minun orjani. Sulkeuduin huoneeseeni, peitin pääni vaatteella ja nukuin kuin kuollut aamuun asti, sillä kun ihmisen häpeä ja katumus on kyllin suuri, se vaikuttaa turruttavan lääkkeen tavoin. Mutta aamulla herättyäni muistin ensimmäiseksi Neferneferneferin silmät ja ruumiin ja olin pitävinäni hänen sileää päätään käsissäni ja tunsin hänen povensa rintani alla. Miksi niin oli, sitä en voi sanoa, ja kenties hän tosiaan oli noitunut minut tavalla, jota en tiedä, vaikka en enää suurestikaan usko noituuteen. Sen vain tiedän, että puhdistauduin ja pukeuduin ja voitelin kasvoni mennäkseni hänen luokseen.

2

Nefernefernefer otti minut vastaan puutarhassaan lootuslammikon luona. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja iloiset ja vihreämmät Niilin vettä. Hän huudahti nähdessään minut ja sanoi: »Oi, Sinuhe! Tulit kuitenkin takaisin luokseni. Ehkä en olekaan vielä vanha ja ruma, koska et ole kyllästynyt minuun. Mitä haluat minusta?»

Katselin häntä, niinkuin nälkään nääntyvä katselee leipää, ja hän kallisti päänsä, tuli pahoilleen ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, et kai vain taas tahdo iloita kanssani. Tosin asun yksin, mutta en silti ole halveksittava nainen ja minun on varjeltava mainettani.»

»Luovutin eilen sinulle kaiken isäni omaisuuden», sanoin. »Hän on köyhä mies nyt, vaikka hän ennen oli kunnioitettu lääkäri, ja kenties hänen täytyy sokeana kerjätä leipänsä vanhuutensa päivinä ja äidistäni tulee pesijä.»

»Eilen oli eilen ja tänään on tänään», sanoi Nefernefernefer ja katteli minua silmiensä raoista. »Mutta en ole mitenkään vaativainen ja tallin mielelläni sinun istua rinnallani ja kättänikin saat pidellä, jos haluat. Sydämeni iloitsee näet tänään ja tahdon ainakin jakaa kanssasi tydämeni ilon, vaikka luultavasti en muulla tavoin rohkenekaan iloita kanssasi.» Hän katsoi minuun kujeilevasti ja hymyili ja siveli kevyesti kädellä poveaan. »Et lainkaan kysy, miksi sydämeni iloitsee», hän tanoi moittivasti. »Mutta voin silti kertoa sen sinulle. Tiedä siis, että kaupunkiin on saapunut alamaasta ylhäinen mies, jolla on mukanaan kultainen astia, lähes sadan debenin painoinen, ja astian kylkiin on kuvattu monenlaisia kauniita ja huvittavia kuvia. Hän on tosin vanha ja niin laiha, että hänen luunsa luultavasti pistelevät kupeitani, mutta luulen silti, että huomenna tuo kultainen astia koristaa taloani. En näet suinkaan ole mikään halveksittava nainen, ja minun on lujasti pidettävä kiinni maineestani.»

Hän oli huokaavinaan syvään, kun en sanonut mitään, ja katseli uneksivasti lootuksia ja puutarhan muita kukkia. Sitten hän hitaasti riisui vaatteensa ja laskeutui lammikkoon uimaan. Hänen päänsä kohosi vedestä lootusten rinnalla ja hän oli kauniimpi lootuksia. Hän laskeutui edessäni kellumaan vedessä ja kohotti kätensä niskansa taakse ja sanoi: »Olet kovin vaitelias tänään, Sinuhe. En kai tietämättäni vain ole pahoittanut mieltäsi. Jos suinkin voin korjata pahuuteni, teen sen mielelläni.»

Silloin en voinut enää olla sanomatta: »Tiedät hyvin, mitä tahdon, Ne ferne ferne fer.»

»Kasvosi ovat punaiset ja kaikki suonet tykkivät ohimoissasi, Sinuhe», hän sanoi. »Ehkä olisi parempi, jos riisuisit vaatteesi ja tulisit lammikkoon vilvoittelemaan kanssani, sillä tänään on tosiaan kuuma päivä. Täällä ei kukaan näe meitä, niin ettei sinun tarvitse epäröidä.»

Riisuin vaatteeni ja laskeuduin veteen hänen rinnalleen ja vedessä hänen kylkensä koski kylkeäni. Mutta kun tahdoin kajota häneen, hän pakeni nauraen ja viskeli vettä silmilleni. »Tiedän hyvin, mitä tahdot, Sinuhe», hän sanoi, »vaikka olenkin liian ujo katsellakseni sinua. Mutta ensin sinun on annettava minulle lahja, sillä tiedät hyvin, etten ole mikään halveksittava nainen.»

Kiihdyin ja huusin hänelle: »Olet mieletön, Nefernefernefer, sillä tiedät hyvin, että olet riistänyt minulta kaiken. Häpeän jo itseäni enkä koskaan uskalla kohdata vanhempiani. Mutta yhä olen lääkäri ja nimeni on kirjoitettu Elämän kirjaan. Ehkä joskus vielä ansaitsen sen verran, että voin antaa sinulle arvoisesi lahjan, mutta armahda jo minua, sillä vedessäkin on ruumiini kuin tulessa ja puren käteni verille katsellessani sinua.»

Hän laskeutui veden varaan ja kellui kevyenä vedessä ja hänen rintansa kohosivat kuin punertavat kukat vedenkalvosta. »Lääkäri harjoittaa ammattiaan käsillään ja silmillään, eikö totta, Sinuhe?» hän sanoi. »Ilman käsiä ja silmiä tuskin enää olisit lääkäri, vaikka nimesi olisi tuhannesti kirjoitettu Elämän talon kirjaan. Ehkäpä söisin ja joisin ja iloitsisin kanssasi tämän päivän, jos antaisit puhkaista silmäsi ja katkaista kätesi, niin että voisin ripustaa ne voiton merkkinä huoneeni oven kamanaan, jotta vieraani kunnioittaisivat minua ja tietäisivät, etten ole mikään halveksittava nainen.»

Hän katsoi minuun vihreiksi maalattujen silmäluomiensa varjosta ja jatkoi välinpitämättömästi: »Ei, tuskin sentään siitä välittäisin, sillä silmilläsi en tee mitään ja kätesi alkaisivat haista ja keräisivät kärpäsiä huoneeseeni. Emmekö tosiaan keksi enää mitään, mitä voisit minulle antaa, sillä teet minut heikoksi, Sinuhe, ja olen maltiton katsellessani sinua alastomana lammikossani. Olet tosin kömpelö ja kokematon, mutta luulen voivani päivän kuluessa opettaa sinulle paljon sellaista, mitä vielä et tiedä, sillä tiedän lukuisia tapoja, jotka miellyttävät miehiä ja joista naisellakin voi olla huvia. Ajattele sitä hieman, Sinuhe.»

Mutta tavoitellessani häntä hän nousi nopeasti lammikosta ja jäi seisomaan puun varjoon ravistellen vettä käsivarsistaan. »Olen vain heikko nainen, ja miehet ovat kavalia ja petollisia», hän sanoi. »Niin sinäkin, Sinuhe, kun yhä valehtelet minulle. Sydämeni on surullinen, kun ajattelen sitä, eivätkä kyyneleni ole kaukana, koska ilmeisesti olet kyllästynyt minuun. Muuten varmaan et salaisi minulta, että vanhempasi ovat varustaneet itselleen kauniin haudan Kuolleiden kaupungissa ja tallettaneet temppeliin tarpeelliset varat, jotta heidän ruumiinsa säilytettäisiin kestämään kuoleman ja he saisivat tarpeelliset varusteet matkaansa varten lännen maahan.»

Kun sen kuulin, revin kynsillä rintaani, niin että veri vuoti ja huusin: »Totisesti sinun nimesi on Tabubue, nyt sen uskon!»

Mutta hän sanoi surullisesti: »Ei sinun sovi syyttää minua siitä, etten halua olla halveksittava nainen. Minä en myöskään ole pyytänyt sinua luokseni, vaan itse tulit. Mutta hyvä on. Nyt tiedän, että et minkään rakasta minua, vaan tulet luokseni vain pilkataksesi minua, koska mokoma asia on esteenä välissämme.»

Kyynelet alkoivat vieriä poskilleni ja huohotin surusta, mutta menin hänen luokseen ja hän kosketti seisoessaan kevyesti ruumiillaan ruumistani. »Jo pelkkä ajatus on syntinen ja jumalaton», sanoin. »Riistäisinkö vanhemmiltani ikuisen elämän ja antaisin heidän ruumiittensa hajota tyhjyyteen, kuten hajoavat orjain ja köyhän kansan ruumiit ja niiden ruumiit, jotka heitetään virtaan rikosten tähden. Sellaista et suinkaan voi minulta pyytää.»

Mutta hän painautui alastomana minua vasten ja sanoi: »Luovuta minulle vanhempiesi hauta, niin kuiskaan korvaasi: veljeni, ja sylini on sinulle täynnä suloista tulta ja opetan sinulle tuhat asiaa, joita et tiedä ja jotka miellyttävät miehiä.»

Enkä enää voinut hallita itseäni, vaan itkin ja sanoin: »Olkoon, niinkuin tahdot, ja olkoon nimeni kirottu hamaan iankaikkisuuteen, mutta sinua en voi vastustaa, niin väkevällä noituudella olet noitunut minut.»

Mutta hän sanoi: »Älä suinkaan puhu noituudesta minun kuulteni, iillä se loukkaa suuresti mieltäni, koska en ole mikään halveksittava nainen ja asun omassa talossani ja pidän huolen maineestani. Mutta koska olet pahalla tuulella ja ikävä, lähetän palvelijani hakemaan lainoppineen kirjurin ja sillä välin syömme ja juomme viiniä, jotta sydämesi ilahtuisi ja voisimme iloita yhdessä, kun paperit on kirjoitettu.» Hän nauroi iloisesti ja juoksi sisään taloon.

Pukeuduin ja seurasin häntä, ja palvelijat kaatoivat vettä käsilleni ja kumarsivat minulle laskien kätensä polvien tasalle edessäni. Mutta takanani he nauroivat ja pilkkasivat minua, niin että kuulin sen hyvin, vaikka olin olevinani, kuin heidän pilkkapuheensa olisivat olleet vain kärpäsen surinaa korvissani. He vaikenivat heti, kun Nefernefcrnefer tuli alas, ja me söimme ja joimme yhdessä, ja lihaa oli viittä lajia ja leivoksia oli kahtatoista lajia, ja joimme sekoitettua viiniä, joka nousee nopeasti päähän. Lainoppinut kirjuri tuli ja kirjoitti caikki tarpeelliset paperit ja luovutin Neferneferneferille vanhempieni haudan Kuolleitten kaupungissa kaikkine varusteineen ja heidän talletuksensa temppelissä, niin että he menettivät ikuisen elämän ja mahdollisuuden suorittaa matkansa lännen maahan kuolemansa jälkeen. Painoin papereihin isäni sinetin ja kirjoitin hänen nimensä hänen puolestaan ja kirjuri otti toimittaakseen vielä samana päivänä paperit kuninkaan arkistoon, niin että ne saivat lain voiman. Mutta Neferneferneferille kirjuri antoi kuitin tästä kaikesta ja hän sulki sen välinpitämättömänä mustaan lippaaseensa ja maksoi kirjurille hänen vaivansa, niin että kirjuri poistui kumartaen ja laskien kätensä polvien tasalle edessämme.

Hänen mentyään sanoin: »Olen kirottu ja häpäisty tästä hetkestä lähtien ihmisten ja jumalien edessä, Nefernefernefer. Todista nyt, että tekoni on hintansa arvoinen.» Mutta hän hymyili ja sanoi: »Juo viiniä, veljeni, jotta sydämesi ilahtuisi.» Kun tahdoin kajota häneen, hän väisti minua ja kaatoi ruukusta viiniä maljaani. Jonkin ajan kuluttua hän katsoi aurinkoon ja sanoi: »Kas, päivä on kulunut ja pian on ilta. Mitä vielä haluat, Sinuhe?»

»Tiedät kyllä, mitä haluan», sanoin. Mutta hän kysyi: »Tiedät kai, mikä kaivo on syvin ja mikä kuoppa on pohjaton, Sinuhe. Siksi minun on jouduttava pukeutumaan ja maalaamaan kasvoni, sillä eräs kultainen malja odottaa minua koristaakseen huomenna taloani.» Kun tahdoin tarttua häneen, hän väisti minua ja nauroi kimeästi ja huusi kovalla äänellä, niin että palvelijat ryntäsivät sisään. Ja hän sanoi palvelijoilleen: »Mistä tämä sietämätön kerjäläinen on tullut talooni? Viskatkaa hänet joutuin ulos älkääkä päästäkö häntä enää milloinkaan oveni sisäpuolelle, ja jos hän vastustelee, lyökää häntä kepeillä.»

Palvelijat heittivät minut ulos viinistä ja vimmasta voimattomana ja tulivat uudelleen lyömään minua kepeillä, kun aloin kivellä takoa suljettua porttia. Mutta kun yhä karjuin ja huusin, niin että väkeä alkoi kerääntyä paikalle, he sanoivat: »Tämä humalainen mies loukkasi emäntäämme, joka asuu omassa talossaan eikä suinkaan ole mikään halveksittava nainen.» He löivät minut kepeillään tajuttomaksi ja jättivät minut makaamaan kadulle, missä ihmiset sylkivät päälleni ja koirat heittivät vettä vaatteilleni.

Mutta toipuessani ja havaitessani kurjuuteni en halunnut nousta, vaan makasin samalla paikalla liikahtamatta aamuun asti. Pimeys suojeli minua, ja minusta tuntui, kuin en koskaan enää voisi näyttää kasvojani kenellekään ihmiselle. Vallanperijä oli antanut minulle nimen 'Hän, joka on yksinäinen', ja totisesti olin yksinäisin maailman ihmisistä sinä yönä. Mutta aamunkoitteessa, kun väkeä alkoi jälleen liikkua kaduilla ja kauppiaat nostivat tavaransa näkyviin myymäläinsä eteen ja härät alkoivat kiskoa rekiään, nousin ja menin kaupungin ulkopuolelle ja piileskelin kaislikossa kolme päivää ja kolme yötä syömättä ja juomatta. Ruumiini ja sydämeni oli kuin yhtä ainoata haavaa, ja jos joku olisi sinä aikana puhutellut minua, olisin karjunut ääneen ja huutanut ja pelkäsin tulevani mielenvikaiseksi.

3

Kolmantena päivänä pesin kasvoni ja jalkani ja kuivuneen veren vaatteistani ja palasin kaupunkiin ja menin talooni. Mutta talo ei enää ollut minun ja sen portilla oli vieraan lääkärin lääkärinmerkki. Kutsuin Kaptahia ja hän tuli juosten ja nyyhkytti ilosta nähdessään minut ja kietoi käsin polviani.

»Herrani», hän sanoi, »sillä sydämessäni olet yhä isäntäni, tulipa kuka hyvänsä minua käskemään. Tänne on tullut nuori mies, joka luulee olevansa suuri lääkäri, hän koettelee vaatteitasi ja nauraa ilosta. Hänen äitinsä on jo käynyt keittiössä ja viskannut kuumaa vettä jaloilleni ja nimitellyt minua rotaksi ja sontakärpäseksi. Mutta potilaasi kaipaavat sinua ja sanovat, ettei hänen kätensä ole yhtä kevyt kuin sinun ja että hänen käsittelynsä tuottaa ylenmäärin kipuja eikä hän sitä paitsi tiedä heidän vaivojaan niinkuin sinä.»

Hän lörpötteli pitkään ja hänen ainoa punareunainen silmänsä oli täynnä pelkoa, kun hän katsoi minuun, niin että lopulta sanoin: »Kerro vain kaikki minulle, Kaptah. Sydän on jo kuin kivi rinnassani eikä mikään koske minuun.»

Silloin hän kohotti kätensä ilmaisemaan syvintä surua ja sanoi: »Ainoan silmäni olisin antanut, jos tämän surun olisin voinut sinulta säästää. Mutta tämä on paha päivä ja oli hyvä, että tulit. Sillä tiedä, että vanhempasi ovat kuolleet.»

»Isäni Senmut ja äitini Kipa», sanoin ja kohotin käteni, kuten tapa vaati, ja sydän liikahti rinnassani.

»Tänä aamuna mursivat oikeudenpalvelijat auki heidän talonsa annettuaan eilen heille häädön», kertoi Kaptah, »mutta he makasivat vuoteessaan eivätkä hengittäneet enää. Siksi saat tämän päivän aikaa korjataksesi heidän ruumiinsa Kuoleman taloon, sillä huomenna talo revitään, niin on uusi omistaja määrännyt.»

»Tiesivätkö vanhempani, miksi niin tapahtui?» kysyin enkä voinut katsoa orjaani.

»Isäsi Senmut tuli etsimään sinua», sanoi Kaptah. »Äitisi talutti häntä, koska hän ei nähnyt enää eteensä, ja he molemmat olivat vanhoja ja raihnaisia ja vapisivat kävellessään. Mutta en tiennyt, missä olit. Silloin isäsi sanoi, että ehkä niin oli parempi. Ja hän kertoi, että oikeudenpalvelijat olivat häätäneet hänet talostaan ja merkinneet sineteillä hänen lippaansa ja kaikki tavaransa, niin ettei heillä enää ollut muuta kuin risaisimmat vaatteet yllään. Hänen kysyessään, miksi niin tapahtui, olivat oikeudenpalvelijat nauraneet ja sanoneet, että hänen poikansa Sinuhe oli myynyt talon ja tavarat ja vanhempiensa haudan saadakseen kultaa huonolle naiselle. Kauan emmittyään isäsi pyysi minulta kuparia voidakseen jollakulla kirjurilla sanella sinulle kirjeen. Mutta taloosi oli tullut uusi mies ja juuri silloin hänen äitinsä tuli kutsumaan minua ja löi minua kepillä, koska kulutin aikaani puhelemalla kerjäläisten kanssa. Kai uskot minua, kun sanon, että olisin antanut isällesi kuparia, sillä vaikka en vielä ole ehtinyt varastaa uudelta isännältäni, on minulla säästössä kuparia ja hopeaakin, minkä olen varastanut sinulta ja entisiltä isänniltäni. Mutta kun palasin kadulle, olivat vanhempasi jo menneet ja uuden herrani äiti esti minut juoksemasta heidän jälkeensä ja sulki minut yöksi paistinkuoppaan, jotten karkaisi.»

»Isäni ei siis jättänyt minulle mitään sanaa?» kysyin. Ja Kaptah sanoi: »Isäsi ei jättänyt sinulle mitään sanaa, herrani.»

Sydän oli kuin kivi rinnassani eikä liikahdellut enää, mutta ajatukseni olivat kuin linnut kylmässä ilmassa, yhtä kirkkaat ja rauhalliset. Ajateltuani aikani sanoin Kaptahille: »Anna minulle kaikki kuparisi ja hopeasi. Anna ne joutuin minulle ja ehkä Ammon tai joku muu jumala palkitsee tekosi, ellen minä pysty sitä palkitsemaan, sillä minun on saatava vanhempani Kuoleman taloon eikä minulla ole enää mitään, millä maksaisin heidän ruumiittensa säilyttämisen.»

Kaptah alkoi itkeä ja vaikertaa ja kohotti useita kertoja kätensä osoittamaan syvintä surua, mutta lopulta hän meni puutarhani nurkkaan ja katseli mennessään taakseen kuin koira, joka menee hakemaan maahan kaivamaansa luuta. Puutarhan nurkassa hän väänsi nurin kiven ja otti sen alta rievun, johon oli sitonut kuparinsa ja hopeansa, eikä sitä ollut edes kahta debeniä, vaikka se oli orjan elämänikäinen säästö. Mutta sen kaiken Kaptah antoi minulle, joskin itkien ja osoittaen syvää surua, ja olkoon hän sen tähden siunattu ajasta likoihin ja säilyköön hänen ruumiinsa ikuisesti.

Sillä tosin minulla oli ystäviä ja Ptahor ja Horemheb olisivat kenties voineet lainata minulle kultaa ja Thotmeskin olisi voinut minua tuttaa, mutta olin nuori ja uskoin, että häpeäni oli jo kaikkien ihmisten tiedossa, enkä olisi voinut katsoa ystäviäni kasvoihin, vaan mieluummin olisin kuollut. Tekoni tähden olin kirottu ihmisten ja jumalien edessä enkä voinut edes kiittää Kaptahia, sillä samassa tuli hänen uuden isäntänsä äiti kuistille kutsumaan orjaa häijyllä äänellä ja hänen kasvonsa olivat kuin krokotiilin ja hänellä oli keppi mukanaan. Siksi Kaptah juoksi kiireesti luotani ja alkoi parkua jo kuistin portaalla, ennen kuin keppi edes koski häneen. Eikä hänen sillä kertaa tarvinnut teeskennellä, sillä hän itki katkerasti kuparinsa ja hopeansa tähden.

Menin kiireesti isäni taloon, ja sen ovet oli murrettu auki ja tavaroissa oli oikeudenpalvelijain sinetit. Naapureita seisoi pihassa ja he kohottelivat käsiään surun merkiksi eikä kukaan sanonut minulle sanaakaan, vaan kaikki väistyivät kauhistuen tieltäni. Mutta sisähuoneessa makasivat Senmut ja Kipa vuoteessaan ja heidän kasvonsa punersivat, ikään kuin he vielä olisivat eläneet, ja lattialla oli yhä kytevä hiiliastia, sillä he olivat nukkuneet häkään suljettuaan tiukasti ovet ja ikkunaluukut. Käärin heidän ruumiinsa peitteeseen välittämättä oikeudenpalvelijain sinetistä ja hain aasinajajan, joka suostui kuljettamaan ruumiita. Hänen kanssaan kuormasin isäni ja äitini ruumiit aasin kupeille ja vein heidät Kuoleman taloon. Mutta Kuoleman talossa ei heitä otettu vastaan, sillä minulla ei ollut kylliksi hopeaa edes halvimpaan ruumiinsäilytykseen. Silloin sanoin ruumiinpesijoille:

»Olen Sinuhe, Senmutin poika, ja nimeni on kirjoitettu Elämän kirjaan, vaikka kova kohtalo on minua koetellut, niin ettei minulla ole kylliksi hopeaa maksaakseni vanhempieni hautauksen. Siksi rukoilen teitä Ammonin kautta ja kaikkien Egyptin jumalien kautta, Säilyttäkää vanhempieni ruumiit kestämään kuolema, niin palvelen teitä kaikella taidollani koko sen ajan, minkä ruumiiden säilyttäminen kestää.»

He kirosivat itsepintaisuuttani ja sättivät minua, mutta lopuksi rutonsyömä esipesijä otti minulta Kaptahin kuparin ja hopean ja iski koukkunsa isäni leuan alle ja viskasi hänet köyhien suureen altaaseen. Ja hän iski koukkunsa myös äitiini ja viskasi hänetkin samaan altaaseen. Altaita oli kolmekymmentä ja joka päivä täyttyi yksi altaista ja yksi tyhjennettiin, niin että köyhien ruumiit saivat levätä kaikkiaan kolmekymmentä päivää ja yötä suolassa ja lipeässä säilyäkseen kestämään kuoleman eikä mitään muuta tehty heidän säilymisekseen, vaikka silloin en vielä tiennyt tätä.

Minun oli vielä palattava isäni taloon viedäkseni takaisin peitteen, jossa oli oikeudenpalvelijain sinetti. Esipesijä nauroi pilkallisesti minulle ja sanoi: »Palaakin aamuksi takaisin, sillä ellet ole aamuksi palannut meitä palvelemaan, vedämme pois altaasta vanhempiesi ruumiit ja viskaamme ne koirien syötäväksi.» Siitä arvasin, ettei hän uskonut minua laillistetuksi lääkäriksi, vaan luuli minun valehtelevan.

Palasin isäni taloon ja sydän oli kuin kivi rinnassani, vaikka ravistuneet savitiilit seinissä huusivat minulle. Jokainen tiili huusi minulle ja vanha sykomori pihassa huusi minulle ja lapsuuteni lammikko huusi minulle. Siksi poistuin nopeasti pantuani peitteen paikoilleen. mutta portilla tuli minua vastaan kirjuri, joka harjoitti ammattiaan kadunkulman päässä maustekauppiaan myymälän vieressä, Hän kohotti kätensä surun merkiksi minut nähdessään ja sanoi:

»Sinuhe, oikeamielisen Senmutin poika, sinäkö se olet?» Ja vastasin hänelle: »Minä se olen.»

Kirjuri sanoi: »Älä pakene minua, sillä isäsi jätti minulle sanansa, jotka hän tahtoi sanoa sinulle, vaikka ei tavannut sinua talossasi.» Silloin vajosin maahan ja peitin käsillä pääni, mutta kirjuri otti esiin paperinsa ja luki minulle: »Senmut, jonka nimi on kirjoitettu Elämän kirjaan, ja hänen vaimonsa Kipa lähettävät tämän tervehdyksen pojalleen Sinuhelle, jolle faraon talossa on annettu nimi 'Hän, joka on yksinäinen'. Jumalat lähettivät sinut meille, ja kaikkina elämäsi päivinä olet tuottanut meille vain iloa etkä koskaan surua, ja ylpeytemme on ollut suuri sinun tähtesi. Nyt olimme murheellisia tähtesi, koska sinulla on ollut vastoinkäymisiä emmekä voi sinua auttaa, niinkuin tahtoisimme. Ja me uskomme, että kaiken, minkä olet tehnyt, olet tehnyt oikein etkä ole voinut olla tekemättä sitä. Äläkä suinkaan sure meidän tähtemme, vaikka sinun täytyi myydä hautammekin, sillä varmaan et olisi tehnyt sitä, ellei sinulla olisi ollut syysi siihen. Mutta oikeudenpalvelijat pitävät kiirettä emmekä enää malta odottaa kuolemamme päivää, vaan kuolema on meille tervetullut kuin uni väsyneelle ja koti pakolaiselle. Elämämme on ollut pitkä ja sen ilot ovat olleet monet, mutta suurimmat ilot olet sinä, Sinuhe, meille tuottanut, kun tulit luoksemme virrasta, vaikka olimme jo vanhoja ja yksinäisiä. Siksi siunaamme sinua eikä sinun pidä olla pahoillasi, vaikka meillä ei ole hautaa, sillä kaiken olevan turhuus on suuri ja siksi on kenties parempi meidän hävitä olemattomuuteen kokematta enää hätää ja vaaroja hankalalla matkalla lännen maahan. Muista aina, että kuolemamme oli helppo ja että siunasimme sinua ennen lähtöämme. Varjelkoot kaikki Egyptin jumalat sinua vaaroista, säästyköön sydämesi surulta ja olkoon sinulla yhtä paljon iloa lapsistasi kuin meillä on ollut sinusta. Tätä toivovat sinulle isäsi Senmut ja äitisi Kipa.»

Eikä sydämeni enää ollut kiven kaltainen, vaan liikahteli ja suli ja vuoti kyynelinä maan tomuun edessäni. Mutta kirjuri sanoi: »Tässä on kirje. Tosin isäsi sinettiä ei ole siinä eikä hän nähnyt kirjoittaa nimeään, mutta varmaan uskot minua, kun sanon kirjoittaneeni sen hänen sanelunsa mukaan tarkasti sanasta sanaan ja varmemmaksi vakuudeksi ovat äitisi kyynelet tuhrineet kirjaimet tästä ja tästä.» Hän näytti paperia minulle, mutta silmäni olivat kyynelten sokaisemat enkä nähnyt mitään. Hän kiersi paperin jälleen kääröksi ja pani sen käteeni sanoen: »käsi Senmut oli oikeamielinen mies ja äitisi Kipa oli hyvä nainen, vaikka joskus äkäinen suustaan, kuten on naisten tapa. Siksi kirjoitin tämän kaiken isällesi, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään lahjaa antaa minulle, ja annan myös paperin sinulle, vaikka se on hyvää paperia ja sen voisi puhdistaa ja varsin hyvin käyttää uudelleen.»

Mietin hetken ja sanoin: »Minullakaan ei ole mitään lahjaa antaa sinulle, hyvä mies. Ota sen tähden olkavaatteeni, sillä se on hyvää kangasta, vaikka onkin likainen ja rypistynyt.» Riisuin olkavaatteeni ja annoin sen hänelle ja hän koetteli epäluuloisesti kangasta, mutta kohotti sitten hämmästyneenä kätensä ja sanoi: »Auliutesi on suuri, Sinuhe, sanokoot ihmiset sinusta mitä tahansa. Ja vaikka ihmiset sanoisi vatkin sinun rosvonneen isäsi ja äitisi ja ajaneen heidät alastomina kuolemaan, niin minä puolustan sinua. Mutta olkavaatettasi en toki voi ottaa, sillä se on kallista kangasta ja ilman sitä aurinko paahtaa selkäsi punaiseksi, kuten orjien selät, ja kohottaa siihen rakkoja, jotka kirvelevät pahasti.»

Mutta minä sanoin: »Ota se ja siunatkoot kaikki Egyptin jumalat sinua ja säilyköön ruumiisi ikuisesti, sillä et itse tiedä, miten hyvän työn olet tehnyt minulle.»

Silloin hän otti olka vaatteen ja meni kohottaen vaatteen korkealle päänsä yläpuolelle ja nauraen ilosta. Mutta minä menin Kuoleman taloon pukeutuneena pelkkään lannevaatteeseen, kuten orjat ja häränajajat, palvellakseni ruumiinpesijoitä kolmekymmentä päivää ja kolmekymmentä yötä.

4

Olin lääkärinä luullut nähneeni kylliksi kuolemaa ja kärsimystä ja paatuneeni tuntemaan pahoja hajuja ja koskettelemaan paiseita ja märkiviä haavoja, mutta aloitettuani palveluni Kuoleman talossa huomasin, että olin vasta lapsi enkä tiennyt mitään. Köyhistä ei tosin ollut paljon vaivaa, sillä he lepäsivät rauhassa altaissaan lipeän ja suolan kitkerässä hajussa, ja opin pian käsittelemään koukkua, jolla heitä liikuteltiin. Mutta korkeamman asteen ruumiit vaativat enemmän taitoa, ja sisälmysten huuhteleminen ja sullominen ruukkuihin vaati paatunutta mieltä. Eniten paatumusta vaati kuitenkin huomio, että Ammon ryösti ihmisiä vielä enemmän vainajina kuin elävinä, sillä ruumiiden säilyttämisen hinnat vaihtelivat varallisuuden mukaan ja balsamoijat valehtelivat vainajien omaisille ja luettelivat monenlaisia kalliita öljyjä, voiteita ja säilytysaineita, joita vakuuttivat käyttävänsä, vaikka kaikki oli vain yhtä ja samaa ja sesamöljyä. Vain ylhäisten ruumiit valmistettiin kaikella taidolla, mutta muiden ruumiiden onteloihin ruiskutettiin öljyä, joka sulatti sisälmykset, ja niiden sisään tungettiin kaisloja, jotka oli kasteltu pihkassa. Mutta köyhille ei tehty senkään vertaa, vaan heidän annettiin kuivua, kun heidät oli kolmantenakymmenentenä päivänä vedetty koukulla altaasta, ja luovutettiin sitten omaisilleen.

Papit valvoivat Kuoleman taloa, mutta siitä huolimatta ruumiinpesijät ja balsamoijat varastivat, minkä ehtivät, ja pitivät sitä oikeutenaan. He varastivat yrttejä ja kalliita öljyjä ja voiteita ja liinasiteitä myydäkseen ne jälleen ja varastaakseen ne taas uudelleen eivätkä papit voineet heitä estää, sillä he osasivat ammattinsa, milloin viitsivät, eikä Kuoleman taloon ollut helppo saada työntekijöitä. Vain jumalten kiroamat ja rikolliset, jotka pakenivat viranomaisia, palkkautuivat ruumiinpesi joiksi ja heidät tunnettiin jo kaukaa suolan ja lipeän ja ruumiiden hajusta, joka tarttui heihin Kuoleman talossa, niin että ihmiset väistivät heitä eikä heitä päästetty sisään viinitupiin tai ilotaloihin.

Siksi ruumiinpesijät luulivat minua kaltaisekseen, kun olin itse tarjoutunut heidän apulaisekseen, eivätkä salanneet minulta tekojaan. Ellei minulle jo olisi tapahtunut sellaista, mikä oli vielä pahempaa, olisin kauhistunut ja paennut nähdessäni, miten he pilkkasivat ylhäistenkin ruumiita ja silpoivat niitä myydäkseen noidille ruumiinosia, joita noidat tarvitsevat. Jos on olemassa lännen maa, niinkuin toi voitin vanhempieni tähden, luulen monen vainajan hämmästyvän suuresti havaitessaan, miten vajaana aloittaa hankalan matkansa, vaikka onkin tallettanut kultaa temppeliin hautaansa varten.

Mutta suurin ilo syntyi Kuoleman talossa, kun sinne tuotiin nuoren naisen ruumis, eikä ollut väliä oliko nainen kaunis tai ruma. Häntä ei työnnetty heti altaaseen, vaan hän sai viipyä yön ruumiinpesijäin vuodekumppanina ja he riitelivät ja heittivät arpaa hänestä, kuka ensin saisi hänet vierelleen. Sillä niin suuri oli kauhu ruumiinpesijöitä kohtaan, ettei alhaisinkaan kanityttö suostunut iloitsemaan heidän kanssaan, vaikka he olisivat tarjonneet kultaa hänelle, eivätkä edes neekerinaiset huolineet heitä luokseen, vaan pelkäsivät liiaksi heitä. Ennen he olivat keränneet varoja ja ostaneet orjatyttöjä yhteiseksi ilokseen, milloin orjia myytiin halvalla suurten sotaretkien jälkeen, mutta niin kauhea oli elämä Kuoleman talossa, että sinne tuotu nainen, orjakin, pian menetti järkensä ja piti melua ja herätti pahennusta, kunnes pappien oli pakko kieltää naisorjien myyminen Kuoleman taloon. Sen jälkeen ruumiinpesijät valmistivat itse ruokansa ja pesivät itse vaatteensa ja tyytyivät iloitsemaan ruumiiden kanssa. Mutta itse he sanoivat selitykseksi, että joskus suuren kuninkaan aikana Kuoleman taloon tuotu nainen oli herännyt henkiin ruumiinpesi jäin käsissä, mikä oli suuri ihme Ammonin kunniaksi ja ilo naisen vanhemmille ja aviomiehelle. Sen tähden heidän hurskas velvollisuutensa oli koettaa edelleen tehdä ihmeitä ja lämmittää kamalalla lämmöllään naisia, jotka tuotiin Kuolleiden taloon, elleivät nämä olleet niin vanhoja, ettei heidän henkiinheräämisestään enää ollut iloa kenellekään. Mutta tiesivätkö papit, että näin tapahtui, sitä en voi sanoa, sillä kaikki tämä tapahtui salaa ja öisin, kun Kuoleman talo oli suljettu.

Sillä joka kerran oli astunut Kuoleman taloon ja palkkautunut ruumiin pesi jaksi, hän poistui sieltä vain harvoin välttääkseen ihmisten pilkkaa ja eli elämänsä ruumiiden keskellä. Ensimmäisinä päivinä pidin heitä kaikkia jumalan kiroamina ja heidän puheensa heidän pilkatessaan ruumiita ja häväistessään niitä kauhistivat korviani. Mutta ensimmäisinä päivinä näin vain riettaimmat ja häijyimmät, jotka ilokseen komentelivat minua ja antoivat minun suorittaa alhaisimmat työt, mutta myöhemmin opin huomaamaan, että ruurriiinpesijäin ja balsamoijain joukossa oli myös taitavia ammattimiehiä, joiden tieto periytyi etevimmästä etevimpään ja jotka pitivät tehtäväänsä suuressa arvossa ja kaikista tehtävistä tärkeimpänä. Jokaisella heistä oli erikoisalansa ja tehtävänsä kuten lääkäreillä Elämän talossa, niin että yksi hallitsi vainajan päätä, toinen vatsaa, kolmas sydäntä, neljäs keuhkoja, kunnes ruumiin kaikki osat oli säilytetty kestämään ikuisesti.

Heidän joukossaan oli muuan Ramose, jo vanha mies, jonka tehtävä oli hankalin kaikista. Hän näet irroitti ja poisti pihdeillään ruumiin aivot nenän kautta huuhdellen sen jälkeen kallon puhdistavilla öljyillä. Hän huomasi käsieni taitavuuden ja ihmetteli sitä ja alkoi opettaa minua, niin että kun puolet ajastani Kuoleman talossa oli kulunut, hän teki minut apulaisekseen ja oloni kävi siedettävämmäksi. Joskin kaikki ruumiinpesijät silmissäni olivat riivattuja ja eläinten kaltaisia, niin että heidän ajatuksensa ja puheensa eivät olleet enää samanlaisia kuin ihmisten, jotka elivät auringonvalossa, niin Ramose eläimenä muistutti eniten kilpikonnaa, joka elää hiljaisena kuorensa sisässä. Myös hänen niskansa oli köyry kuin kilpikonnan ja kasvonsa ja käsivartensa ryppyiset kuin kilpikonnan. Minä autoin häntä hänen työssään, joka oli puhtain ja arvokkain työ Kuoleman talossa, ja hänen valtansa oli niin suuri, etteivät muut enää rohjenneet säikytellä minua ja viskellä sisälmyksiä ja ruumiiden likaa päälleni. Mutta mistä hänen valtansa johtui, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan korottanut ääntään.

Nähdessäni, miten kaikki ruumiinpesijät varastivat ja miten vähän köyhien ruumiita autettiin säilymään, vaikka maksu oli suuri, päätin auttaa vanhempiani minkä voin ja varastaa heille ikuisen elämän. Sillä syntini heitä kohtaan oli mielestäni jo niin suuri, ettei varkaus sitä voinut enää mustemmaksi muuttaa. Ramose opetti hyvyydessään minua, mitä ja miten paljon minun sopi kultakin ylhäiseltä ruumiilta varastaa, sillä hän käsitteli vain ylhäisiä ruumiita ja minä olin hänen apulaisensa. Siten saatoin vetää vanhempieni ruumiit koukulla köyhien altaasta ja täyttää heidän ontelonsa pihkaisilla kaisloilla ja kietoa heidät liinasi teisiin, mutta sen enempää en heidän hyväkseen voinut tehdä, sillä varkaudella oli tarkat rajansa, joita ei Ramosenkaan sopinut ylittää.

Sen lisäksi hän hiljaisen ja hitaan työnsä aikana Kuoleman talon luolissa opetti minulle paljon viisautta. Kun aikaa oli kulunut, uskalsin myös kysellä häneltä yhtä ja toista eikä hän pelästynyt kysymystä: Miksi? Tähän aikaan oli nenäni jo turtunut Kuoleman talon löyhkään ja kirpeihin hajuihin, sillä ihminen on mukautuvainen ja tottuu kaikkeen, ja Ramosen viisaus sai kauhuni häviämään ja kyselin häneltä lukuisia asioita työskennellessämme luolissa pihteinemme ja öljyruukkuinemme.

Ensiksi kysyin häneltä, miksi ruumiinpesijät puhuivat jumalattomasti ja tappelivat naisten ruumiista eivätkä osanneet ajatella muuta kuin himoaan, vaikka olisi luullut heidän rauhoittuneen eläessään päivästä päivään elämänsä vuodet yhdessä kuoleman kanssa. Ramose sanoi:

»He ovat alhaista väkeä ja heidän tahtonsa liikkuu mudassa, niinkuin ihmisen ruumiskin on vain mutaa, jos sen päästää hajoamaan. Mutta mudassa on himo elämään, ja se himo on synnyttänyt eläimet ja ihmiset, ja jumalatkin se himo on synnyttänyt, niin uskon. Mutta kuta lähempänä ihminen on kuolemaa, sitä väkevämmäksi syttyy mudan himo hänessä, jos hänen tahtonsa elää mudassa. Siksi kuolema rauhoittaa viisaan, mutta alhaisen ihmisen kuolema tekee pedon kaltaiseksi, joka nuolen lävistämänä vielä vuodattaa siemenensä hiekkaan. Näidenkin sydämen on nuoli lävistänyt, sillä muuten he eivät koskaan olisi joutuneet Kuoleman taloon. Älä siis ihmettele heidän käyttäytymistään, vaan sääli mieluummin heitä. Sillä eivät he ruumiille enää tuota vahinkoa tai häpeää, sillä ruumis on kylmä eikä tunne mitään, vaan joka kerta he tuottavat itselleen vahinkoa palatessaan mutaan takaisin.»

Hellävaroen ja hitaasti hän mursi lyhyillä pihdeillä nenän kautta kallon ohuet sisäluut ylhäisen miehen päässä ja otti pitkät, taipuisat pihtinsä ja alkoi poimia aivoja astiaan, jossa oli väkevää öljyä.

»Miksi?» kysyin. »Miksi ihmisen ruumis on säilytettävä kestämään kuoleman, vaikka se on kylmä eikä tunne mitään?»

Ramose vilkaisi minuun pienillä, pyöreillä kilpikonnansilmillään, pyyhki kätensä esivaatteeseensa ja joi olutta ruukusta, joka oli aivoruukun vieressä.

»Niin on ollut ja niin on oleva», hän sanoi. »Mikä olen minä selittämään sellaista, mikä aikojen alusta on tapahtunut. Mutta sanotaan, että haudassa ihmisen Kaa, joka on hänen sielunsa, palaa ruumiiseen ja syö ruoan, joka hänelle uhrataan, ja iloitsee kukista, jotka kannetaan hänen eteensä. Mutta Kaa kuluttaa perin vähän, niin vähän, että sitä ihminen ei silmillään voi huomata. Siksi sama uhri voidaan uhrata monelle ja kuninkaan uhri kannetaan hänen hautansa luota hänen ylhäistensä hautojen eteen ja lopuksi uhripapit syövät uhrin, kun ilta on tullut. Mutta Baa, joka on ihmisen henki, lentää hänen nenästään kuoleman hetkenä, mutta minne se lentää, sitä en voi sanoa. Mutta että niin tapahtuu, sen ovat monet todistajat vakuuttaneet kaikkina aikoina. Sen sijaan Kaalia ja ihmisellä itsellään ei ole muuta eroa kuin että Kaalia ei ole varjoa valossa, vaikka ihmisellä on varjo. Mutta muuten he ovat samankaltaiset. Niin sanotaan.»

»Sanasi ovat kuin kärpäsen surinaa korvissani, Ramose», sanoin. »En ole täysin yksinkertainen mies eikä sinun tarvitse lörpötellä minulle vanhoja asioita, joita olen kuullut ja lukenut kirjoituksista kyllästymiseen asti. Mutta mikä on totuus?»

Ramose joi vielä kerran olutta olutruukusta ja katseli hajamielisesti aivoja, jotka pieninä paloina kelluivat öljyn pinnalla viereisessä ruukussa. »Olet vielä nuori ja kiihtynyt, kun kysyt sellaista», hän sanoi ja virnisteli itsekseen, avasi suunsa ja nauroi hiljaa. »Sydämesi on tulehtunut, kun kysyt sellaista. Minun sydämeni on vanha ja arpinen eikä kivistä enää lukuisien kysymysten tähden. Mutta onko ihmisellä hyötyä vai ei, jos hänen ruumiinsa säilytetään kestämään kuoleman, sitä en voi sanoa eikä sitä voi kukaan muukaan sanoa, eivät edes papit. Mutta koska niin on tehty ja tullaan tekemään kaikkina aikoina, on varminta noudattaa tapaa, sillä silloin ei ainakaan kärsi vahinkoa. Sen vain tiedän, että lännen maasta ei kukaan vielä koskaan ole palannut kertomaan, millaista siellä on. Tosin jotkut sanovat, että heidän rakkaitten vainajiensa Kaat palaavat unessa heidän luokseen ja neuvovat, opettavat ja varoittavat heitä, mutta unet ovat unia ja aamulla ei unia enää ole ja ne ovat hälvenneet. Tosin on totta, että muuan nainen heräsi kerran kuolemasta Kuoleman talossa ja palasi miehensä ja vanhempiensa luokse ja eli vanhaksi, ennen kuin kuoli uudelleen, mutta tämä saattoi tapahtua vain siksi, ettei hän todella ollut kuollut, niin uskon, vaan että joku oli noitunut hänet kuolleen kaltaiseksi kenties varastaakseen hänen ruumiinsa ja hallitakseen sitä tahdollaan, sillä sellaista tapahtuu. Tosin tuo nainen kertoi kuolemassa joutuneensa tuonelan rotkoon, jossa oli pimeä ja monenkaltaiset hirveät hahmot ahdistivat häntä, kuten esimerkiksi koiraspaviaanit, jotka syleilivät häntä, ja krokoriilinpäiset hirviöt, jotka purivat hänen nisiään, ja tästä kaikesta on kirjoitettu kertomus, jota säilytetään temppelissä ja ja luetaan maksusta niille, jotka haluavat. Mutta kuka uskoo naisen puheita? Joka tapauksessa kuolema oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän loppuikänsä eli hurskaana ja kävi joka päivä temppelissä ja kulutti uhreihin myötäjäisensä ja myös miehensä omaisuuden, niin että hänen lapsensa jäivät köyhiksi eikä heillä enää ollut varaa säilyttää hänen ruumistaan kestämään kuolemaa, kun hän lopulta todella kuoli. Sen sijaan temppeli lahjoitti haudan hänelle ja säilytti hänen ruumiinsa. Hautaa näytetään yhä Kuolleitten kaupungissa, kuten ehkä tiedät.»

Mutta kuta enemmän hän puhui, sitä lujemmin päätin saada vanhempieni ruumiit säilymään, sillä sen olin velkaa heille, vaikka elettyäni Kuoleman talossa en enää tiennyt, oliko siitä heille hyötyä vai ei. Ruumiin säilyminen ikuisesti oli ollut heidän ainoa ilonsa ja toivonsa vanhuuden päivinä, ja siksi tahdoin heidän toivonsa täyttää ja säilytin heidät Ramosen avulla ja kiedoin heidät liinasi teisiin ja viivyin tämän kaiken vuoksi Kuoleman talossa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, sillä muuten en olisi ehtinyt varastaa riittävästi vanhempieni ruumiiden säilyttämiseksi oikealla tavalla. Mutta minulla ei ollut hautaa heitä varten eikä edes puista arkkua. Siksi neuloin heidät molemmat samaan härän vuotaan, jotta he olisivat yhdessä eläneet ikuisesti.

Mutta kun olin valmis lähtemään Kuoleman talosta, aloin empiä ja sydän vapisi rinnassani. Myös Ramose, joka oli havainnut käsieni taitavuuden, pyysi minua jäämään apulaisekseen ja hänen apulaisenaan olisin voinut ansaita hyvin ja varastaa paljon ja elää ikäni Kuoleman talon luolissa kenenkään ystäväni tietämättä, missä olin, ja kokematta kaikkea tavallisen elämän murhetta ja kärsimystä. Kuitenkaan en jäänyt Kuoleman taloon, mutta miksi en jäänyt, sitä en voi sanoa, vaikka totuttuani sen luoliin minun oli siellä hyvä olla enkä kaivannut mitään.

»Ruumiit ovat kylmiä eivätkä liiku enää», sanoi Ramose. »Jää siis tänne, sillä kuolleitten seura on parempi kuin elävien seura. Kuolleena ihminen ei enää haavoita eikä loukkaa ketään eikä tuota kenellekään kärsimystä, niinkuin elämänsä päivinä. Myös sinun sydämesi on nuoli lävistänyt, sillä muuten et olisi täällä. Miksi palaisit ihmisten joukkoon, missä myrkylliset nuolet viuhuvat ja he puhkaisevat silmäsi ja katkaisevat kätesi ja haavoittavat sydäntäsi, kunnes se on niin vanha ja arpinen, ettei mikään enää koske siihen.»

»Miksi sinä olet tullut Kuoleman taloon, Ramose?» kysyin. »Olet viisas ja taitava mies ja elättäisit varmaan itsesi myös muulla ammatilla. Miksi tulit tänne?»

Mutta Ramose heilautti kiivaasti päätään kuin kilpikonna, kyyristi niskansa eikä katsonut minua silmiin. »Tiedät itse, ettei Kuoleman taloon tule kukaan, jonka ei ole pakko tulla», hän sanoi. »Riittäköön se sinulle vastaukseksi.» Mutta sitten hän avasi suunsa ja hihitti ja joi jälleen olutruukustaan kylmää olutta. »Minun on täällä hyvä olla», hän sanoi, »enkä kaipaa mitään, sillä kaikki on turhuutta. Tiedä kuitenkin, että ken kerran on ollut Kuoleman talossa, hän pysyy Kuoleman talossa, vast'edes on Kuoleman talo oleva sinussa etkä sitä voi välttää.»

Mutta silloin en vielä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, vaan luulin häntä hupsuksi. Siksi peseydyin ja puhdistauduin parhaani mukaan ja astuin ulos Kuoleman talosta ja ruumiinpesijät huusivat kirouksia jälkeeni ja pilkkasivat minua. Pahaa he eivät sillä kuitenkaan tarkoittaneet, sillä se oli vain heidän tapansa puhua toisilleen eivätkä he muuta tapaa osanneet. He auttoivat minua kantamaan ulos häränvuodan, johon olin neulonut vanhempieni säilytetyt ruumiit. Mutta vaikka olin puhdistautunut, väistivät ihmiset minua ja pitelivät nenäänsä ja tekivät häpäiseviä eleitä, niin syvälle oli Kuoleman talon haju syöpynyt minuun, eikä kukaan suostunut soutamaan minua virran poikki. Siksi odotin yön tuloa ja vartijoita pelkäämättä varastin rannasta kaislaveneen ja soudin vanhempieni ruumiit virran poikki Kuolleitten kaupunkiin.

5

Kuolleitten kaupunkia vartioitiin tarkasti myös öisin enkä löytänyt ainoatakaan vartioimatonta hautaa, johon olisin voinut piilottaa vanhempieni ruumiit, niin että he olisivat eläneet ikuisesta ikuiseen ja saaneet nauttia uhreista, joita tuotiin rikkaille ja ylhäisille. Siksi kannoin häränvuodan selässäni erämaahan ja aurinko poltti selkäni ja vei voiman jäsenistäni, niin että huohotin ja luulin kuolevani. Mutta kannoin häränvuodan selässäni vuorille pitkin vaarallisia polkuja, joita vain ruumiinrosvot uskalsivat käyttää, ja vein sen kiellettyyn laaksoon, jonne faraot on haudattu. Shakaalit haukkuivat yöllä ja erämaan myrkylliset käärmeet sähisivät minulle ja skorpioneja liikkui kuumilla kallioilla, mutta en pelännyt, sillä sydämeni oli turtunut kaikilta vaaroilta, ja vaikka olin nuori, olisin tervehtinyt kuolemaa iloiten, jos kuolema olisi halunnut minua. Palattuani taas päivänvaloon ja nähtyäni ihmisiä tunsin häpeäni katkerana kuin lipeän eikä elämällä ollut mitään tarjottavana minulle.

Silloin en tiennyt vielä, että kuolema väistää ihmistä, joka ikävöi kuolemaa, ja että kuolema tavoittelee vain sellaista, jonka sydän on kiinni elämässä. Siksi käärmeet väistyivät tieltäni eivätkä skorpionit vahingoittaneet minua eikä päivänpaahde erämaassa pystynyt tukehduttamaan minua. Myös kielletyn laakson vartijat olivat sokeita ja kuuroja eivätkä nähneet minua eivätkä kuulleet kivien kolinaa laskcutuessani laaksoon. Sillä jos he olisivat minut nähneet, he olisivat viipymättä tappaneet minut ja jättäneet ruumiini shakaalien syötäväksi. Mutta tulin yöllä ja kenties vartijat pelkäsivät laaksoa, jota vartioivat, sillä papit olivat noituneet ja taikoneet kaikki kuninkaiden haudat väkevimmällä noituudellaan. Jos he näkivät minut laaksossa ja kuunvalossa kantamassa häränvuotaa selässäni tai kuulivat kivien kolisevan vuorenrinteellä, niin he kenties käänsivät kasvonsa pois ja peittivät päänsä vaatteillaan luullen kuolleitten vaeltavan laaksossa. Sillä minä en väistänyt ketään enkä voinut edes väistää, koska en tiennyt vartioiden sijoituspaikkoja, enkä piilotellut itseäni. Niin avautui edessäni kielletty laakso kuolemantyynenä ja hiljaisena ja kaikessa kolkkoudessaan majesteettisempana silmissäni kuin faraot koskaan olivat olleet valtaistuimellaan elämänsä päivinä.

Kiersin laaksossa koko yön löytääkseni suuren faraon haudan kiinnimuuratun oviaukon, jonka papit olivat sineteillään sulkeneet, sillä päästyäni näin pitkälle oli mielestäni vain paras kyllin hyvää vanhemmilleni. Tahdoin myös löytää haudan, jonka farao ei ollut astunut Ammonin veneeseen liian kauan sitten, jotta hänen uhrinsa olisivat olleet yhä tuoreet ja palvelus hänen kuoHntemppelissään virran rannassa moitteetonta, sillä vain paras oli kyllin hyvää vanhemmilleni, kun en voinut antaa heille omaa hautaa.

Kuun laskiessa kaivoin hiekkaan suuren faraon haudan oviaukon viereen kuopan ja hautasin siihen häränvuodan, johon olin neulonut vanhempieni ruumiit, ja peitin sen hiekalla. Etäällä erämaassa haukkuivat shakaalit, niin että tiesin Anubiksen liikkuvan erämaassa ja pitävän huolen vanhemmistani ja saattavan heitä viimeisellä matkalla. ja Osiriksen edessä tiesin vanhempieni sydänten kestävän suuren punnitsijan kokeen ilman pappien kuoleman kirjoja ja ulkoa opeteltuja valheita, joihin rikkaat turvautuvat. Siksi täytti suuri kevennys mieleni, kun käsilläni loin hiekkaa vanhempieni ylle. Sillä tiesin heidän elävän ikuisesta ikuiseen suuren faraon läheisyydessä ja nauttivan nöyrästi hänelle osoitetuista hyvistä uhrista. Lännen maassa he saivat soutaa faraon laivassa ja syödä faraon leipää ja juoda faraon viiniä. Sen minä sain aikaan panemalla ruumiini alttiiksi kielletyn laakson vartijain keihäille, mutta ansioksi sitä ei minulle voi lukea, sillä en pelännyt heidän keihäitään, koska kuolema olisi sinä yönä ollut minulle myrhaa suloisempi.

Mutta lapioidessani hiekkaa umpeen osui käteni kovaan ja sain käteeni pyhän kuoriaisen, joka oli kaiverrettu punaiseen kiveen, ja sen silminä oli pienet jalokivet ja se oli kaiverrettu täyteen pyhiä merkkejä. Silloin vavistus valtasi minut ja kyyneleni valuivat hiekkaan, sillä keskellä kuoleman laaksoa luulin saaneeni vanhemmiltani merkin, että he olivat tyytyväisiä ja että heidän oli hyvä olla. Niin tahdoin ajatella, vaikka tiesin, että kuoriainen oli varmaan pudonnut faraon hautavarusteista ja hukkunut hiekkaan.

Kuu laski ja taivas kävi kalmanharmaaksi. Kumarruin hiekkaan ja kohotin käteni ja hyvästelin isäni Senmutin ja äitini Kipan. Kestäköön heidän ruumiinsa ikuisesti ja olkoon heidän elämänsä suloinen lännen maassa, sillä vain heidän tähtensä tahtoisin, että olisi olemassa lännen maa, vaikka en sitä enää usko. Sitten lähdin pois enkä katsonut enää taakseni. Mutta kädessäni kannoin pyhää kuoriaista ja sen voima oli väkevä, sillä vartijat eivät nähneet minua, vaikka minä näin heidät, kun he nousivat majoistaan ja sytyttivät tulensa valmistaakicen ruokaa. Kuoriainen oli hyvin väkevä, sillä jalkani ei luiskahtanut kallioilla eivätkä skorpionit ja käärmeet kajonneet minuun, vaikka en enää kantanutkaan härän vuotaa selässäni. Samana iltana pääsin takailin Niilin rantaan ja join Niilin vettä ja vajosin maahan ja nukuin kaislikossa. Jalkani olivat veriset ja haavoittuneet ja käteni olivat veriset ja nahattomat ja erämaa oli sokaissut silmäni ja ruumiini oli punaiseksi palanut ja täynnä rakkoja. Mutta minä elin eikä kipu estänyt untani, sillä olin hyvin väsynyt.

6

Aamulla heräsin sorsien huutoon kaislikossa ja Ammon souti kultaisessa veneessään pitkin taivasta ja virran takaa kantautui korviini kaupungin humu. Veneet ja laivat uivat pitkin virtaa puhtain purjein ja pesijänaiset läiskyttivät kurikoitaan ja nauroivat ja huusivat äänekkäästi työtä tehdessään. Aamu oli nuori ja kirkas, mutta sydämeni oli tyhjä ja elämä oli tuhkaa käsissäni.

Ruumiini kivut tuottivat minulle iloa, sillä ne antoivat jonkin tarkoituksen olemassaololleni. Sillä tähän asti minulla oli ollut päämäärä ja ainoa tehtäväni oli ollut hankkia vanhemmilleni ikuinen elämä, onka olin heiltä ryöstänyt siten ajaen heidät ennenaikaiseen kuolemaan. Tekoni oli nyt hyvitetty sillä tavoin kuin voin, mutta sen jälkeen ei elämälläni ollut muuta tarkoitusta tai päämäärää. Ylläni oli vain risainen lannevaate kuin orjilla, selkäni oli palanut rupiseksi eikä minulla ollut pienintä kuparipalasta, jolla olisin ostanut ruokaa. Jos likaisin liikkua, tiesin, että pian tulisi hetki, jolloin joutuisin vartijain eteen ja he huutaisivat minulle ja kysyisivät, kuka ja mistä olen, enkä voisi vastata tähän, sillä uskoin, että Sinuhen nimi oli kirottu ja häväisty ainaisiksi ajoiksi. Siksi en myöskään voinut mennä ystävieni luokse, sillä en tahtonut heidän jakavan minun häpeääni enkä myöskään tahtonut heidän kohottavan käsiään torjuvasti edessäni ja kääntävän selkänsä minulle, koska se olisi tuottanut heille karvasta mieltä. Kylliksi pahaa olin näet jo mielestäni saanut aikaan.

Tätä kaikkea ajattelin, kun huomasin, että ympärilläni hiiviskeli elävä olento, mutta ensin en osannut ajatella häntä ihmiseksi, vaan uskoin, että hän oli haamu pahasta unesta. Hänen nenänsä paikalla oli kuoppa ja hänen korvansa oli leikattu pois ja hän oli peloitta van laiha, mutta kun katsoin tarkemmin, näin, että hänen kätensä olivat isot kuhmuiset ja vahvat ja ruumiinsa sitkeä ja täynnä lyöttymiä taakkojen kantamisesta tai köysien hankaamisesta.

Hän puhutteli minua huomattuaan, että olin nähnyt hänet, ja kysyi: »Mitä pidät kädessäsi niin lujasti nyrkkiin puristettuna?»

Avasin käteni ja näytin hänelle faraon pyhän kuoriaisen, jonka olin löytänyt kielletyn laakson hiekasta, ja hän sanoi: »Anna se minulle, jotta se toisi minulle onnea, sillä tarvitsen suuresti onnea, minä, köyhä mies.» Mutta sanoin: »Myös minä olen köyhä eikä minulla ole muuta kuin tämä kuoriainen. Tahdon pitää sen taikakaluna, jotta se toisi minulle hyvän onnen.» Hän sanoi: »Tosin olen köyhä ja kurja, mutta annan sinulle palan hopeaa, vaikka se on liian paljon mokomasta kirjavasta kivestä. Mutta säälin köyhyyttäsi. Siksi annan sinulle palan hopeaa.» Hän kaivoi tosiaan vyöstään palan hopeaa, mutta sitä lujemmin päätin itse pitää kuoriaisen ja minut valtasi usko, että kuoriainen toisi minulle menestystä, ja sanoin sen hänelle. Silloin hän sanoi vihaisesti:

»Unohdat, että olisin voinut tappaa sinut maatessasi, sillä katselin kauan aikaa nukkuessasi ja ihmettelin, mitä pitelet kädessäsi niin lujasti nyrkkiin puristettuna. Siksi jäin odottamaan kunnes heräät, mutta nyt kadun, etten tappanut sinua, kun olet noin kiittämätön.»

Vastasin hänelle ja sanoin: »Nenästäsi ja korvistasi näen, että olet rikollinen ja karannut kivilouhoksesta. Olisit vain tappanut minut nukkuessani, niin olisit tehnyt hyvän teon, sillä olen yksin eikä minulla ole tietä mihin kääntyä. Mutta pidä varasi ja pakene täältä, sillä jos vartijat näkevät sinut, he ottavat sinut kiinni ja lyövät sinua kepeillä ja ripustavat sinut muurille pää alaspäin tai ainakin lähettävät sinut takaisin kaivokseen, josta olet karannut.»

Hän sanoi: »Voisin tappaa sinut vieläkin, jos tahtoisin, sillä kaikessa kurjuudessani olen vahva mies. Mutta kivenpalan takia en sitä viitsi tehdä, sillä olemme lähellä Kuolleitten kaupunkia ja vartijat voisivat kuulla huutosi. Sen tähden pidä onnesi, sillä ehkä tosiaan tarvitset sen paremmin kuin minä. Myös kysyn, mikä muukalainen sinä olet, kun et tiedä, ettei minun suinkaan tarvitse pelästyä vartijoita, koska olen vapaa mies enkä enää orja. Kaupunkiinkin voisin mennä, mutta en välitä mennä kaduille, koska lapset pelästyvät kasvojani.»

»Miten elinkaudeksi kaivokseen tuomittu voisi olla vapaa mies, sillä sen näen nenästäsi ja olemattomista korvistasi?» sanoin pilkallisesti, iillä luulin hänen kerskuvan.

»En suutu sanoistasi, koska olen hurskas mies ja pelkään jumalia», hän sanoi. »Siksi en myöskään tappanut sinua nukkuessasi. Mutta etkö tosiaan tiedä, että vallanperijä, kun hänet kruunattiin molempien valtakuntain kruunuilla, käski kirvoittaa kaikki kahleet ja vapauttaa orjiksi tuomitut kaivoksista ja kivilouhoksista, niin että niissä työskentelevät tästä lähtien vain vapaat miehet palkasta.» Hän nauroi pitkään itsekseen ja jatkoi: »Siksi meitä on täällä kaislikossa monta vankkaa poikaa, jotka elämme syömällä uhreja rikkaiden pöydiltä Kuolleitten kaupungissa, sillä vartijat pelkäävät meitä emmekä me puolestamme pelkää vainajia. Kaivoksissa ollut mies ei näet pelkää enää mitään, sillä pahempaa ei ihmiselle voi tapahtua kuin joutua orjaksi kaivokseen, niinkuin tiedät. Useat meistä eivät pelkää edes jumalia, mutta minun mielestäni varmuus on paras ja siksi olen hurskas mies, vaikka olen elänyt kymmenen vuotta kaivoksessa, niinkuin näet minusta.»

Siten vasta sain kuulla, että vallanperijä oli noussut valtaistuimelle neljäntenä Amenhotepina ja vapauttanut kaikki orjat ja vangit, niin että kaivokset ja kivilouhokset idässä meren rannalla tyhjentyivät ja myös Siinain kaivokset tyhjentyivät. Ei näet ollut ketään niin hullua miestä Egyptinmaassa, että hän olisi mennyt vapaaehtoisesti työhön kaivoksiin. Suurena kuninkaallisena puolisona oli nyt Mitannin prinsessa, joka leikki nukeilla, ja faraona oli mies, joka palveli uutta jumalaa.

»Hänen jumalansa on varmaan hyvin merkillinen jumala», sanoi entinen kaivosorja, »koska hän saattaa faraon tekemään mielettömiä tekoja. Sillä rosvot ja murhamiehet kävelevät nyt vapaina molemmissa valtakunnissa ja kaivokset ovat autiot eikä Egypti rikastu enää. Tosin minä olen viaton pahoihin tekoihin ja kärsinyt vääryyden takia, mutta sellaista on aina tapahtunut ja tulee vastakin tapahtumaan. Siksi on hullua päästää kahleista sata ja tuhat rikollista, jotta yksi viaton samalla vapautuisi. Mutta se on faraon asia eikä minun. Hän ajatelkoon puolestani.»

Puhuessaan hän katseli minua ja hypisteli käsiäni ja koetteli rupia selässäni. Kuoleman talon haju minussa ei peloittanut häntä ja nähtävästi hän sääli nuoruuttani, sillä hän sanoi: »Nahkasi on palanut. Minulla on öljyä. Kai sallit, että voitelen sinut.» Hän voiteli selkäni ja jalkani ja käteni, mutta tehdessään sen hän kiroili ja sanoi: »Ammonin kautta, totisesti en tiedä, miksi tämän teen, sillä mitäpä hyötyä minulla on sinusta eikä kukaan voidellut minua, kun olin lyöty ja haavainen ja kirosin jumalia vääryyden takia, joka minulle tapahtui.»

Tiesin kyllä, että kaikki orjat ja tuomitut vannoivat itsensä syyttömiksi, mutta hän oli ystävällinen minulle. Siksi tahdoin olla ystävällinen hänelle, ja niin yksin olin, että pelkäsin hänen lähtevän luotani ja jättävän minut jälleen yksin sydämeni kanssa. Siksi sanoin: »Kerro minulle vääryys, joka sinulle tapahtui, jotta voisin murehtia sitä yhdessä kanssasi.»

Hän sanoi: »Murhe piestiin minusta ulos kepeillä jo ensimmäisenä vuonna kuparikaivoksessa. Viha oli sitkeämpi, sillä kesti viisi vuotta, ennen kuin vihakin oli hakattu ulos minusta ja sydämeni kävi kaljuksi kaikista ihmisen tunteista. Mutta miksi en kertoisi sinulle kaikkea huvittaakseni sinua, sillä sormeni tekevät varmaan kipeää selässäsi, kun hieron rupiasi. Tiedä siis, että ennen olin vapaa mies ja viljelin maata ja minulla oli maja ja härkiä ja vainio ja olutta ruukussani. Kuitenkin minulla oli naapuri, mahtava mies, nimeltä Anukis, hajotkoon hänen ruumiinsa. Hänen tiluksiaan ei silmä pystynyt mittaamaan ja hänen karjansa luku oli kuin hiekka ja sen mylvinä oli kuin meren pauhu, mutta siitä huolimatta hän himoitsi pientä maapalaani. Siksi hän teki minulle monenlaista kiusaa ja jokaisen tulvan jälkeen, kun maat mitattiin uudelleen, siirtyi rajakivi lähemmäksi majaani ja menetin maata. Enkä voinut sille mitään, sillä maanmittarit kuuntelivat häntä eivätkä minua, koska hän antoi heille hyviä lahjoja. Myös hän tukki kasteluojani ja esti veden tulon pelloilleni, niin että härkäni kärsivät janoa ja viljani kuivui ja olut loppui ruukustani. Mutta hän ei kuullut valituksiani asuessaan talvet Thebassa suuressa talossaan ja kesäisin käydessään virvoittamassa mieltään tiluksillaan, vaan hänen palvelijansa löivät minua kepeillä ja usuttivat koirat päälleni, jos uskalsin lähestyä häntä.»

Nenätön huokasi syvään ja voiteli öljyä selkääni. Sitten hän jatkoi: »Mutta kenties eläisin vieläkin majassani, elleivät jumalat olisi kironneet minua antamalla minulle kauniin tyttären. Minulla oli viisi poikaa ja kolme tytärtä, sillä köyhä sikiää nopeasti, ja heidän kasvettuaan minulla oli suuri apu heistä ja he tuottivat iloa minulle, vaikka yhden pojista varastikin syyrialainen kulkukauppias hänen ollessaan pieni. Mutta nuorin tyttäristäni oli kaunis ja hulluudessani olin ylpeä hänestä, niin ettei hänen tarvinnut tehdä raskasta työtä eikä polttaa nahkaansa pellolla eikä kantaa vettä. Viisaammin olisin tehnyt, jos olisin leikannut hänen hiuksensa ja noennut hänen naamansa, sillä naapurini Anukis näki hänet ja himoitsi häntä eikä minulla sen jälkeen enää ollut rauhan päivää. Hän haastoi minut oikeuteen ja vannoi härkieni tallanneen hänen peltonsa ja poikieni ilkivaltaisesti tukkineen hänen kasteluojansa ja viskanneen raatoja hänen kaivoihinsa. Myös hän vannoi minun lainanneen häneltä viljaa huonoina vuosina, ja kaiken tämän vannoivat hänen palvelijansa todeksi eikä tuomari kuunnellut minua. Mutta hän olisi antanut minun pitää peltoni, jos olisin antanut hänelle tyttäreni. Siihen en kuitenkaan suostunut, sillä toivoin tyttäreni kauneudellaan saavan kunniallisen miehen, joka elättäisi minut vanhuuteni päivinä ja olisi armelias minulle. Lopuksi hänen palvelijansa karkasivat päälleni eikä minulla ollut kuin sauvani, mutta sillä löin yhtä päähän, niin että hän kuoli. Silloin leikattiin korvani ja nenäni ja minut lähetettiin kaivokseen ja maksamattomista veloista vaimoni ja lapseni myytiin orjiksi, mutta nuorimman Anukis piti itse ja iloittuaan hänen kanssaan antoi hänet palvelijoittensa ilokli. Siksi uskon, että minulle tapahtui vääryys, kun minut lähetettiin kaivokseen. Kuninkaan vapautettua minut nyt kymmenen vuoden kuluttua palasin kiireesti kotiin, mutta majani oli hajoitettu ja niityillä kävi vieras karja laitumella eikä tyttäreni tahtonut enää tuntea minua, vaan viskasi kuumaa vettä jaloilleni karjamiesten talossa. Kuitenkin kuulin, että Anukis oli kuollut ja että hänen suuri hautansa on Theban kuolleitten kaupungissa ja sen ovessa on pitkä kirjoitus. Siksi tulin Thebaan huvittaakseni sydäntäni kuulemalla, mitä hänen hautansa oveen on kirjoitettu, mutta en osaa lukea eikä kukaan ole sitä minulle lukenut, vaikka löysin kyselemällä haudan.»

»Jos tahdot, luen kirjoituksen sinulle», sanoin, »sillä osaan lukea.» »Säilyköön ruumiisi ikuisesti», hän sanoi, »jos tahdot tehdä minulle palveluksen. Sillä olen köyhä mies ja uskon kaiken, mikä on kirjoitettu. Siksi tahdon tietää, mitä Anukiksesta on kirjoitettu, ennen kuin kuolen.»

Hän voiteli ruumiini öljyllä ja pesi lannevaatteeni vedessä. Menimme yhdessä Kuolleitten kaupunkiin, eivätkä vartijat estäneet meitä. Kävelimme hautarivien välitse, kunnes hän näytti minulle suuren haudan, jonka eteen oli kannettu lihaa ja monenlaisia leivoksia, hedelmiä ja kukkia. Myös sinetöity viiniruukku oli kannettu haudan eteen. Nenätön söi uhreista ja antoi minullekin ja pyysi sitten, että lukisin, mitä haudan oveen oli kirjoitettu. Luin hänelle:

»Minä, Anukis, kasvatin viljaa ja istutin hedelmäpuita ja satoni olivat suuret, sillä pelkäsin jumalia ja uhrasin jumalille viidenneksen kaikesta sadostani. Niili tervehti minua suosiollisesti eikä tiluksillani kukaan kärsinyt nälkää elämäni päivinä eivätkä naapurini kärsineet nälkää, sillä ohjasin veden heidän pelloilleen ja ruokin heitä viljalla huonoina vuosina. Minä kuivasin orpojen kyynelet enkä rosvonnut leskiä, vaan annoin anteeksi kaikille heidän velkansa, niin että maan äärestä toiseen siunattiin nimeäni. Joka menetti härän, hänelle minä, Anukis, annoin terveen härän. Rajakiviä varoin siirtämästä enkä estä nyt vettä juoksemasta naapurieni pelloille, vaan olin oikeamielinen ja hurskas kaikkina elämäni päivinä. Kaiken tämän tein minä, Anukis, jotta jumalat olisivat minulle suosiollisia ja tekisivät matkani helpoksi lännen maahan.»

Nenätön kuunteli hartaasti ja luettuani loppuun hän itki katkerasti ja sanoi: »Olen köyhä mies ja uskon kaiken, mikä on kirjoitettu. Näen siis, että Anukis oli hurskas mies ja häntä kunnioitetaan hänen kuolemansa jälkeen. Myös tulevat sukupolvet lukevat kirjoituksen hänen hautansa ovesta ja kunnioittavat häntä. Mutta minä olen rikollinen ja kurja eikä minulla ole korvia eikä nenää, niin että jokainen ihminen näkee häpeäni, ja kun kuolen, heitetään ruumiini virtaan eikä minua enää ole. Eikö siis kaikki tässä maailmassa ole mitä suurin turhuus?»

Hän avasi sinetin viiniruukusta ja joi viiniä. Vartija tuli hänen luokseen ja uhkasi häntä kepillä, mutta hän sanoi: »Anukis teki minulle paljon hyvää elämäni päivinä. Siksi tahdon kunnioittaa hänen muistoaan syömällä ja juomalla hänen hautansa ääressä. Mutta jos kajoat minuun tai ystävääni, joka seisoo vieressäni ja on oppinut mies, koska osaa lukea kirjoituksia, tai jos huudat muita vartijoita avuksesi, niin tiedä, että meitä on monta vankkaa miestä kaislikossa ja monella meistä on veitset ja tulemme yöllä ja leikkaamme kurkkusi poikki. Se pahoittaisi kuitenkin mieltäni, sillä olen hurskas mies ja uskon jumaliin enkä tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Siksi on parempi, että annat meidän olla rauhassa etkä ole meitä näkevinäsi. Itseli takia niin on parempi.»

Hän mulkoili vartijaan ja oli hirveä nähdä ryysyissään nenättömänä ja korvattomana, niin että vartija uskoi häntä ja katseli ympärilleen ja meni pois. Me söimme ja joimme Anukiksen haudan ääressä, ja uhrikatos oli viileä ja varjoisa, ja juotuaan viiniä nenätön sanoi:

»Nyt ymmärrän, että olisi ollut parempi, jos vapaaehtoisesti olisin antanut tyttäreni Anukikselle. Kenties hän olisi antanut minun pitää majani ja kenties hän olisi antanut lahjojakin minulle, sillä tyttäreni oli kaunis ja viaton, vaikka hän nyt onkin vain Anukiksen palvelijain kulunut makuumatto. Nyt tiedän, että maailmassa ei ole muuta oikeutta kuin rikkaan ja väkevän oikeus eikä köyhän sana kuulu faraon korviin.»

Hän kohotti ruukkua käsissään ja nauroi äänekkäästi ja sanoi: »Maljasi, oikeamielinen Anukis, ja säilyköön ruumiisi ikuisesti, sillä minulla ei ole halua tulla perässäsi lännen maahan, jossa jumalien estämättä vietätte iloista elämää, sinä ja kaltaisesi. Kuitenkin olisi mielestäni oikein, jos vielä jatkaisit hyvyyttäsi maan päällä ja tasaisit kanssani kultamaljat ja korut, jotka on säilytetty hautaasi. Siksi aion ensi yönä tulla tervehtimään sinua, jos kuu menee pilveen.»

»Mitä puhut, Nenätön?» sanoin pelästyneenä ja vaistomaisesti tein käsilläni Ammonin pyhät merkit. »Et kai vain aio ryhtyä haudanryöstäjäksi, sillä se on häpeällisin rikos kaikista rikoksista jumalien ja ihmisten edessä.»

Mutta Nenätön sanoi viinistä hurjistuneena: »Puhut sontaa oppineesti, mutta Anukis on minun velalliseni enkä ole yhtä armelias kuin hän, vaan perin saatavani. Jos aiot estää minua, katkaisen niskasi, mutta jos olet viisas, autat minua, sillä neljä silmää näkee paremmin kuin kaksi ja yhdessä jaksamme kantaa pois haudasta enemmän kuin yksin jaksan kantaa, kun hauta kerran on murrettu auki, jos kuu ei paista ensi yönä.»

»En halua piestynä riippua muurilta pää alaspäin», sanoin peloissani. Mutta kun aloin ajatella, huomasin, että häpeäni tuskin suurenisi, vaikka ystäväni näkisivät minut riippumassa muurilta pää alaspäin, eikä kuolema sinänsä peloittanut minua.

Siksi söimme ja joimme ja juotuamme ruukun tyhjäksi särjimme sen ja viskelimme sirpaleilla hautoja ympärillämme. Eivätkä vartijat huutaneet meille, vaan kääntyivät selin meihin, sillä he olivat peloissaan. Yöksi souti sotilaita kaupungista Kuolleitten kaupunkiin suojelemaan hautoja, mutta uusi farao ei ollut antanut heille lahjoja, niinkuin oli tapana kruunauksen jälkeen. Siksi he napisivat ja sytyttivät soihtuja ja alkoivat murtaa auki hautoja ja ryöstää niitä juotuaan ensin viiniä, sillä viiniruukkuja oli paljon hautojen uhrikatoksissa. Eikä kukaan estänyt Nenätöntä ja minua, kun mursimme auki Anukiksen haudan ja kaadoimme hänen arkkunsa ja veimme mukanamme kultaisia maljoja ja kalleuksia niin paljon kuin jaksoimme kantaa. Aamunkoitteessa oli rannassa koko joukko syyrialaisia kauppiaita, jotka olivat valmiit ostamaan haudoista rosvottuja tavaroita viedäkseen ne veneissään alas virtaa. Me myimme heille saaliimme ja saimme kultaa ja hopeaa lähes kaksisataa debeniä ja tasasimme sen keskenämme sen mukaan, miten paino oli leimattu kultaan ja hopeaan. Mutta hinta, jonka saimme haudan kalleuksista, oli vain pieni osa niiden todellisesta hinnasta, ja kulta, jonka saimme, oli sekoitettua kultaa. Silti Nenätön riemuitsi suuresti ja sanoi:

»Minusta tulee rikas mies, sillä totisesti tämä ammatti on kannattavampi kuin taakkojen kantaminen laiturilla tai veden nostaminen kasteluojista pellolle.» Mutta minä sanoin: »Ruukku menee kaivolle, kunnes se särkyy.» Siksi erosimme ja palasin kauppiaan veneessä takaisin toiselle rannalle ja Thebaan. Ostin itselleni uudet vaatteet ja söin ja join viinituvassa, sillä Kuoleman talon haju alkoi jo hälvetä minusta. Mutta pitkin päivää kantautui joen poikki Kuolleitten kaupungista torvien toitotus ja aseiden helinä. Sotavaunut ajoivat pitkin hautojen käytäviä ja faraon henkivartijat metsästivät keihäillään rosvoavia sotilaita ja kaivoksista palanneita, niin että heidän kuolinparkaisunsa kuuluivat kaupunkiin asti. Sinä iltana oli muuri täynnä pää alaspäin riippuvia ruumiita ja järjestys palautui Thebaan.

7

Maattuani yöni majatalossa menin entisen taloni luokse ja kutsuin Kaptahia. Kaptah tuli ontuen ja hänen poskensa oli paisunut lyönneistä, mutta minut nähdessään hän alkoi itkeä ilosta ainoalla silmällään ja heittäytyi jalkoihini ja sanoi: »Herrani, sinä palasit, vaikka luulin jo, että olet kuollut. Sillä ajattelin, että jos eläisit, palaisit varmaan pyytämään minulta lisää kuparia ja hopeaa. Niin on näet, että joka kerran antaa, hän joutuu aina antamaan. Mutta et tullut, vaikka linua varten olen varastanut uudelta herraltani, hajotkoon hänen ruumiinsa, niin paljon kuin suinkin olen ehtinyt, kuten näet poskestini ja polvesta, johon hän eilen potkaisi. Hänen äitinsä, krokotiili, hajotkoon hän tomuksi, on uhannut myydä minut ja siksi olen suuresti peloissani. Niin että lähdetään kiireesti pois tästä pahasta talosta, herrani, ja minä karkaan kanssasi.»

Epäröin, ja hän varmaan ymmärsi väärin epäröintini, sillä hän sanoi: »Olen tosiaan varastanut niin paljon, että muutamia aikoja voin elättää sinut, herrani, ja kun varani loppuvat, voin tehdä työtä puolestasi, kunhan vain otat mukaasi minut tämän emäkrokotiilin ja hänen poikansa käsistä.»

»Tulin vain maksamaan velkani sinulle, Kaptah», sanoin ja laskin hänen käteensä kultaa ja hopeaa, moninkertaisesti sen summan, minkä hän oli minulle antanut. »Mutta jos tahdot, voin ostaa sinut herraltasi vapaaksi, niin että voit mennä, mihin haluat.»

Tuntiessaan kullan ja hopean painon käsissään Kaptah joutui suunniltaan ilosta ja alkoi hyppiä, vaikka oli jo vanha mies, eikä enää muistanut ontumistaan. Mutta sitten hän häpesi ja sanoi: »Tosin itkin katkerasti antaessani säästöni sinulle, mutta älä lue sitä viaksi minulle. Jos taas vapauttaisit minut, niin minne menisin, kun koko ikäni olen ollut orja. Ilman sinua olen kuin sokea kissanpoika tai vuona, jonka emo on hylännyt. Eikä sinun sovi kuluttaa kallista kultaa vapauttaakvesi minut, sillä miksi maksaisit siitä, mikä jo on omasi.» Hän räpytteli viekkaasti ainoata silmäänsä ja tekeytyi ovelan näköiseksi. »Sinua odottaessani olen tiedustellut joka päivä laivavuoroja», hän sanoi. »Parhaillaan tekee lähtöä Simyraan iso ja tukevan näköinen laiva, jossa ehkä uskaltaisi matkustaa, jos uhraisi riittävästi jumalille. On vain niin ikävästi, etten vielä ole löytänyt riittävän väkevää jumalaa hylättyäni Ammonin, joka sai aikaan pelkkää vahinkoa. Olen uutterasti tiedustellut lukuisia jumalia ja olen koetellut myös faraon uutta jumalaa, jonka temppeli on jälleen avattu ja jossa käy paljon väkeä päästäkseen faraon suosioon. Mutta kerrotaan faraon sanoneen, että hänen jumalansa elää totuudesta, ja siksi pelkään, että hänen jumalansa on perin hankala jumala, josta minulle tuskin on hyötyä.»

Muistin kuoriaisen, jonka olin löytänyt, ja annoin sen Kaptahille tanoen: »Tässä on sinulle jumala, joka on hyvin väkevä, vaikka pieni kooltaan. Talleta hänet hyvin, sillä luulen hänen tuottavan onnea meille, koska minulla on jo kultaa pussissani. Pukeudu siis syyrialaiseksi ja karkaa, jos tosiaan haluat, mutta älä syytä minua, jos joudut kiinni karkulaisena. Auttakoon tämä pieni jumala sinua, sillä ehkä tosiaan on paras säästää varamme, jotta saamme maksetuksi matkan Simyraan. Thebassa en näet enää voi katsoa ketään ihmistä kasvoihin enkä muuallakaan koko Egyptinmaassa. Siksi lähden pois, koska minun ilmeisesti täytyy jossakin elää, enkä milloinkaan enää palaa takaisin Thebaan.»

Mutta Kaptah sanoi: »Vannomatta paras, herrani, sillä huomisesta päivästä ei tiedä kukaan, ja mies, joka on kerran juonut Niilin vettä, ei saa janoaan sammutetuksi muulla vedellä. Mutta muuten ajatuksesi ja päätöksesi on viisas, ja vielä viisaammin teet, kun otat minut mukaasi, sillä ilman minua olet kuin lapsi, joka ei itse pysty kapaloitaan sitomaan. Enkä tiedä, mitä pahaa olet tehnyt, vaikka silmäsi menevätkin nurin siitä puhuessasi, mutta olet vielä nuori ja unohdat kerran. Ihmisen teko on näet kuin kivi, joka viskataan veteen. Se polskahtaa kovin ja vesi kuohahtaa, mutta tuokion kuluttua vesi on jälleen tasainen eikä kivestä näy jälkeäkään. Sellainen on myös ihmisten muisti. Kun aikaa on riittävästi kulunut, ovat kaikki unohtaneet sinut ja tekosi ja voit palata ja toivon, että olet niin mahtava ja rikas silloin, että voit varjella myös minua, jos sattumalta karanneiden orjien etsintäluettelo tuottaisi minulle hankaluuksia.»

»Lähden enkä milloinkaan palaa», sanoin päättävästi, mutta samassa uusi emäntä huusi Kaptahia kimakalla äänellä. Menin pois ja odotin häntä kadunkulmassa, ja jonkin ajan kuluttua hän tuli mukanaan kori ja korissa mytty ja helistellen kuparinpaloja kourassaan.

»Kaikkien krokotiilien emo lähetti minut torille ostoksille», hän sanoi suuresti iloiten. »Tosin hän antoi minulle aivan liian vähän kuparia kuten tavallisesti, mutta lisä on pienikin lisä matkalla, sillä luulen Simyran olevan sangen kaukana täältä.»

Hänellä oli mukanaan korissa pukunsa ja tekotukkansa. Menimme rantaan ja hän vaihtoi vaatteita kaislikossa ja ostin hänelle komean sauvan, jollaisia ylhäisten palvelijat ja esijuoksijat käyttävät. Sitten menimme laitureille, joihin Syyrian laivat laskevat, ja löysimme suuren laivan, jonka keulasta perään juoksi miehenpaksuinen touvi ja mastossa liehui lähtöviiri. Kapteeni oli syyrialainen ja iloitsi suuresti kuullessaan, että olin lääkäri, sillä hän kunnioitti Egyptin lääketaitoa ja monet hänen merimiehistään olivat sairaita. Kuoriainen tuotti toliaan meille onnea, sillä hän kirjoitti meidät laivan kirjaan eikä ottanut meiltä maksua matkasta, kunhan itse kustansimme ateriamme. Tästä lähtien Kaptah kunnioitti kuoriaista jumalana, voiteli sen joka päivä hyvällä voiteella ja kantoi sitä kiedottuna kalliiseen kankaaseen.

Laiva irtautui laiturista, orjat alkoivat soutaa ja matkustettuamme kahdeksantoista päivää tulimme molempien valtakuntain rajalle ja matkustettuamme vielä kahdeksantoista päivää tulimme kohtaan, jossa virta haarautuu kahdeksi laskeakseen mereen, ja vielä kaksi päivää matkustettuamme oli meri edessämme. Sivuutimme matkallamme kaupunkeja ja temppeleitä, näimme peltoja ja karjalaumoja, mutta Egyptin rikkaus ei ilahduttanut sydäntäni, vaan himoitsin maltittomasti, että matka joutuisi ja pääsisin pois mustasta maasta. Mutta kun meri oli edessämme eikä sen vastapäistä rantaa näkynyt, kävi Kaptah levottomaksi ja kysyi, eikö sittenkin ollut parempi nousta maihin ja matkustaa maitse Simyraan, vaikka matka olisi hankala ja rosvot ahdistaisivat meitä. Hänen levottomuutensa kasvoi, kun soutajat ja merimiehet hyvän tavan mukaan alkoivat valittaa ja haavoittivat kasvojaan terävillä kivillä, niin että veri vuoti, välittämättä kapteenin kielloista, sillä hän ei halunnut säikyttää matkustajia, joita laivassa oli paljon. Laivan nimi oli 'Nokkakala'. Kapteeni antoi ruoskia soutajia ja merimiehiä, mutta tämä ei suinkaan vähentänyt heidän parkuaan ja valitustaan, niin että myös monet matkustajat alkoivat katkerasti valittaa ja uhrasivat jumalilleen. Egyptiläiset huusivat Ammonia avukseen ja syyrialaiset repivät partojaan ja kutsuivat Simyran, Sidonin, Bybloksen ynnä muiden kaupunkien Baaleja riippuen siitä, mistä olivat kotoisin.

Tämän vuoksi kehoitin myös Kaptahia uhraamaan jumalallemme jos hän pelkäsi, ja hän aukaisi pyhän kuoriaisen riepujen sisästä ja heittäytyi maahan sen edessä ja viskasi veteen palan hopeaa lepyttääkseen meren jumalia ja itki sekä itsensä että hukatun hopean tähden. Merimiehet lakkasivat huutamasta ja kohottivat purjeet, laiva kallistui ja alkoi keinua ja soutajat saivat olutta ja leipää.

Mutta laivan alkaessa keinua Kaptah kävi harmaaksi kasvoiltaan eikä huutanut enää, vaan piteli kiinni laivan touveista. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi minulle haikealla äänellä, että hänen vatsansa nousi korviin asti ja että hän tiesi kuolevansa. Mutta hän ei halunnut soimata minua, vaikka olin houkutellut hänet tälle matkalle, vaan antoi anteeksi minulle, jotta myös jumalat olisivat suopeita hänelle, sillä hänellä oli heikko toivo, että merivesi olisi riittävän suolaista säilyttämään hänen ruumiinsa, niin että hän nukuttuaan pääsisi lännen maahan. Mutta merimiehet, jotka kuulivat hänen puheensa, nauroivat hänelle ja sanoivat, että meri oli täynnä hirviöitä, jotka ahmisivat hänet, ennen kuin hän ehtisi edes pohjaan asti.

Tuuli kiihtyi ja laiva alkoi keinua yhä rajummin ja kapteeni ohjasi sen niin kauas merelle, ettei rantaa enää näkynyt. Silloin aloin minäkin huolestua, koska en käsittänyt, miten hän löytäisi enää koskaan rantaan takaisin kadottaessaan sen näkyvistään. Enkä enää nauranut Kaptahille, vaan päätäni huimasi ja tunsin oloni kummalliseksi. Jonkin ajan kuluttua Kaptah oksensi ja lyyhistyi kokoon laivan kannelle ja hänen kasvonsa muuttuivat vihreiksi eikä hän enää sanonut mitään. Silloin hätäännyin ja nähtyäni, että myös monet muut matkustajat oksensivat ja muuttuivat kasvoiltaan ja valittivat kuolevansa, menin kiireesti kapteenin puheille ja sanoin, että jumalat ilmeisesti olivat kironneet hänen laivansa, koska kaikesta lääkärintaidostani huolimatta laivassa oli puhjennut peloittava kulkutauti. Sen tähden vannotin kapteenia kääntämään laivansa ja palaamaan takaisin rantaan, niin kauan kuin hän kenties vielä saattoi löytää rannan, sillä muuten en lääkärinä enää voinut vastata seurauksista. Myös sanoin, että myrsky, joka raivosi ympärillämme keinuttaen laivaa, niin että sen liitokset rutisivat, oli kauhistava, joskaan en halunnut sekaantua hänen ammattiaan koskeviin asioihin.

Mutta kapteeni rauhoitti minua ja sanoi lohduttaen, että meillä oli vain parahultainen purjetuuli, joka sopivasti joudutti matkaa, joten minun ei sopinut pilkata jumalia puhumalla myrskystä. Sairaus taas, joka oli puhjennut matkustajien keskuudessa, johtui yksinomaan siitä, että he olivat maksaneet myös ruoasta matkan aikana ja syöneet liiaksi ahnehtien, mistä simyralaiselle kauppahuoneelle, joka omisti laivan, koitui melkoinen vahinko. Sen tähden kauppahuone varmaan oli Simyrassa uhrannut sopiville meren jumalille, jotta matkustajat eivät voisi pitää ruokaa sisässään eivätkä sen tähden tyhjentäisi kuin villipedot laivan vaatimattomia muona varasto ja.

Hänen selityksensä ei suurestikaan lohduttanut minua ja uskalsin kysyä, luuliko hän varmasti löytävänsä rantaan takaisin, koska pimeäkin tulisi pian. Hän vakuutti, että hänen kapteeninmajassaan laivassa oli koko joukko erilaisia jumalia, jotka auttoivat häntä löytämään oikean suunnan sekä päivällä että yöllä, kunhan vain tähdet näkyivät yöllä ja aurinko päivällä. Mutta sen hän varmaan valehteli, sillä sellaisia jumalia tuskin on olemassa.

Sen tähden pilkkasin häntä ja kysyin, mistä johtui, etten minä sairastunut kuten muut matkustajat. Hän sanoi, että se oli varsin luonnollista, koska jouduin maksamaan ruokani laivassa erikseen enkä siten aiheuttanut vahinkoa laivanvarustajille. Kaptahista taas hän sanoi, että palvelijat olivat erikseen. He sairastuivat tai pysyivät terveinä, miten sattui. Mutta hän vakuutti partansa kautta, että jokainen matkustaja olisi terve kuin nuori vuohi astuessaan taas maankamaralle Simyrassa, joten minun ei tarvinnut pelätä lääkärin maineeni vuoksi. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä katsellessani matkustajien kurjaa tilaa.

Mutta miksi en itse sairastunut yhtä pahasti, sitä en voi sanoa, ellei tämä ehkä johtunut siitä, että minut heti syntymäni jälkeen oli laskettu kaislaveneeseen keinumaan Niilin laineilla. Muuta selitystä en voi keksiä.

Koetin hoitaa Kaptahia ja matkustajia parhaani mukaan, mutta kun koetin kajota matkustajiin, he kirosivat minua, ja kun tarjosin ruokaa Kaptahille, jotta hän vahvistuisi, hän käänsi päänsä pois ja päästeli louskuttavia ääniä kuin virtahevonen tyhjentääkseen vatsansa, vaikka siinä ei enää ollut mitään tyhjentämistä. Mutta ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että Kaptah olisi kääntänyt päänsä pois ruokavadista, ja siksi aloin tosiaan uskoa, että hän kuolisi, ja olin suuresti pahoillani, sillä olin jo ehtinyt tottua hänen tyhmiin puheisiinsa.

Tuli yö ja nukuin lopulta, vaikka minua hirvitti laivan notkuminen ja purjeiden kamala pauke ja ryske, joka syntyi laineiden iskiessä laivan kylkeen. Näin kului useita päiviä, mutta kukaan matkustajista ei kuollut, vaan useat alkoivat jälleen syödä ja kävellä pitkin kantta. Vain Kaptah makasi paikoillaan eikä kajonnut ruokaan, mutta sikäli hän osoitti elonmerkkejä, että hän alkoi taas rukoilla kuoriaistamme, mistä päättelin, että hänessä oli herännyt toivo päästä sittenkin vielä elävänä maihin. Kunnes matkan seitsemäntenä päivänä ranta tuli jälleen näkyviin ja kapteeni sanoi purjehtineensa Joppen ja Tyroksen ohitse ja ohjanneensa suoraan Simyraan suotuisan tuulen ansiosta. Mutta mistä hän sen kaiken tiesi, sitä en tänäkään päivänä voi sanoa. Joka tapauksessa tuli Simyra näkyviin seuraavana päivänä ja kapteeni uhrasi runsaasti uhreja meren jumalille ja laivamajansa jumalille. Purjeet laskettiin, soutajat työnsivät aironsa veteen ja laiva soudettiin Simyran satamaan.

Päästyämme tyyneen veteen Kaptah nousi jaloilleen ja vannoi kuoriaisen nimeen, ettei ikänä enää nousisi jalallaan laivan kannelle.

1

Minun on nyt kerrottava Syyriasta ja kaupungeista, joihin jouduin, ja parhaiten teen sen kertomalla, että punaisissa maissa kaikki on ja tapahtuu päinvastoin kuin mustassa maassa. Niinpä siellä ei ole virtaa, vaan virta sataa taivaasta maan päälle ja kastelee maan. Jokaisen laakson vieressä on vuori ja vuoren takana on jälleen laakso ja jokaisessa laaksossa asuu erilainen kansa ja sitä hallitsee itsenäinen ruhtinas, joka maksaa veroa faraolle tai maksoi ainakin siihen aikaan, josta kerron.

He puhuvat erilaisia kieliä ja murteita ja rannikkolaiset saavat merestä elatuksensa joko kalastajina tai kaupankävijöinä, mutta sisämaassa he elävät viljelemällä maata ja rosvoamalla toisiaan, mitä egyptiläiset varuskunnat eivät voi estää. Heidän yllään olevat vaatteet ovat kirjavia ja villasta taitavasti kudottuja ja he peittävät ruumiinsa päästä jalkoihin luullakseni siksi, että heidän maassaan on kylmempi kuin Egyptissä, mutta myös siksi, että he pitävät häpeällisenä paljastaa ruumiinsa paitsi tehdessään tarpeensa ulkoilmassa, mikä on egyptiläiselle kauhistus. He pitävät myös tukkansa pitkänä ja kasvattavat itselleen parran ja syövät ateriansa aina seinien sisäpuolella, ja heidän jumalansa, joita jokaisella kaupungilla on omia, vaativat myös ihmisuhreja. Kun tämän kaiken olen sanonut, ymmärtää jo jokainen, että punaisissa maissa kaikki on toisin kuin Egyptissä, mutta miksi niin on, sitä en voi sanoa, koska en sitä tiedä.

Siksi myös jokainen ymmärtää, että ne Egyptin ylhäiset, jotka lähetettiin noina aikoina lähettiläiksi Syyrian kaupunkeihin valvomaan veronmaksua faraolle ja johtamaan varuskuntia, pitivät tehtäväänsä paremmin rangaistuksena kuin kunniana ja ikävöivät takaisin virran rannoille paitsi muutamia, jotka veltostuivat ja uuden ja oudon houkuttamina vaihtoivat vaatteita ja ajatuksia ja alkoivat uhrata vieraille jumalille. Myös syyrialaisten oudot tavat ja alituiset juonet ja kiertelyt verojen maksamisessa sekä riidat eri ruhtinaiden välillä tekivät egyptiläisten hallitusmiesten elämän katkeraksi. Kuitenkin myös Simyrassa oli Ammonin temppeli ja egyptiläinen siirtokunta piti pitoja ja seurusteli ja vietti juhlia keskenään sekaantumatta syyrialaisiin säilyttäen omat tapansa ja parhaansa mukaan koettaen kuvitella olevansa Egyptissä.

Asuin Simyrassa kaksi vuotta ja tänä aikana opettelin Babylonin kielen ja kirjoituksen, koska minulle sanottiin, että mies, joka ne osasi, saattoi matkustaa kautta koko tunnetun maailman ja joka paikassa tehdä itsensä ymmärretyksi sivistyneiden parissa. Babylonin kirjoitus kirjoitetaan savitauluihin painelemalla terävällä kirjoituspuikolla, kuten jokainen tietää, ja kuninkaiden kesken tapahtuu kaikki kirjeenvaihto tällä tavoin. Mutta miksi niin tapahtuu, sitä en osaa sanoa, ellei siksi, että paperi voi palaa, mutta savitaulu säilyy ikuisesti kertomassa, miten nopeasti kuninkaat ja hallitsijat unohtavat liittonsa ja pyhät sopimuksensa.

Kun sanoin, että Syyriassa kaikki on toisin kuin Egyptissä, tarkoitan sillä myös, että lääkärin on itse haettava potilaat käsiinsä eivätkä potilaat hae lääkäriä, vaan sairastuessaan ottavat sen lääkärin, joka tulee heidän luokseen, sillä he arvelevat, että heidän jumalansa lähettivät juuri sen lääkärin heidän luokseen. Myös he antavat lääkärille llhjoja etukäteen eivätkä vasta sen jälkeen kuin ovat parantuneet, mikä on lääkärille edullista, koska potilas parannuttuaan unohtaa kiitollisuutensa. Mutta myös on tapa, että ylhäisillä ja rikkailla on oma läÄkärinsä, jolle he antavat lahjoja, niin kauan kuin pysyvät terveinä, mutta sairastuttuaan eivät enää anna mitään lahjoja, vaan vasta parannuttuaan.

Aikomukseni oli aloittaa Simyrassa kaikessa hiljaisuudessa lääkärin ammatin harjoittaminen, mutta Kaptah sanoi: »Ei.» Hän tahtoi, että panin kaikki varani komeihin vaatteisiin ja palkkasin kuuluttajia levittämään mainettani kaikkialla kaupungissa, missä ihmisiä kokoontui. Kuuluttajien oli myös sanottava, etten etsinyt sairaita käsiini, vaan sairaitten oli etsittävä minut käsiinsä eikä Kaptah sallinut minun Ottaa vastaan puhutellakseni ketään, joka ei tuonut minulle lahjana vähintään kultapalasta. Sanoin hänelle, että tämä oli järjettömyyttä kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut taitoani ja jonka tavat olivat toiset kuin mustassa maassa. Mutta Kaptah piti päänsä enkä voinut hänelle mitään, sillä saatuaan jotakin päähänsä hän oli itsepintainen kuin aasi.

Hän sai minut myös menemään Simyran etevimpien lääkärien luokse ja sanomaan heille: »Olen egyptiläinen lääkäri, Sinuhe, jolle uusi farao on antanut nimen: Hän, joka on yksinäinen, ja maineeni on suuri kotimaassani. Minä herätän kuolleet ja teen sokeat näkevikai, jos jumalani niin tahtoo, sillä minulla on mukanani pieni, mutta väkevä jumala matkaarkussani. Tieto ei kuitenkaan ole sama kaikkialla eivätkä sairaudet ole samat kaikkialla. Sen tähden olen saapunut kaupunkiinne tutkimaan sairauksia ja parantamaan niitä ja hyötymään tiedoistanne ja viisaudestanne. Enkä mitenkään aio häiritä teitä luvallisessa ammatissanne, sillä mikä minä olen kilpailemaan teidän kanssanne. Myös kulta on kuin tomua jaloissani ja sen tähden ehdotan teille, että lähetätte luokseni sellaiset potilaat, joihin jumalanne on vihastunut, niin että ette voi heitä parantaa, ja nimenomaan sellaiset, joihin pitäisi kajota veitsellä, koska ette käytä veistä, voidakseni tutkia, parantaako minun jumalani heidät. Jos tällaisen potilaan parannan, annan teille puolet lahjasta, minkä hän antaa minulle, sillä otisesti en ole tullut tänne hakemaan kultaa, vaan tietoa. Mutta jos en häntä paranna, en myöskään tahdo häneltä mitään lahjaa, vaan lähetän hänet lahjoineen takaisin teidän luoksenne.»

Simyran lääkärit, joita kohtasin kaduilla ja toreilla heidän etsiessään potilaita ja joille puhuin näin, heiluttivat vaippojaan ja raapivat partojaan ja sanoivat minulle: »Olet tosin nuori, mutta varmaan jumalasi on siunannut sinut viisaudella, sillä puheesi on mieluinen korvillemme. Nimenomaan tuo, mitä sanot kullasta ja lahjoista, on viisaasti sanottu. Myös, mitä puhut veitsestä, sopii meille hyvin, sillä paran taessam me sairaita emme milloinkaan käytä veistä, koska sairas, johon kajotaan veitsellä, kuolee vielä varmemmin kuin jos häneen ei olisi kajottu veitsellä. Vain yhtä pyydämme ja se on, että et parantaisi ketään noituudella, sillä oma noituutemme on erittäin voimallinen, ja tällä alalla on liiaksikin kilpailua Simyrassa ja muissa meren rannan kaupungeissa.»

Totta oli, mitä he sanoivat noituudesta, sillä kaduilla kierteli lukuisia oppimattomia miehiä, jotka eivät osanneet kirjoittaa, mutta lupasivat parantaa sairaita noituudella ja elivät lihavia päiviä hyväuskoisten taloissa, kunnes heidän potilaansa paranivat tai kuolivat. Myös tässä he olivat erilaisia kuin egyptiläiset, sillä kuten jokainen tietää, saa Egyptissä harjoittaa noituutta vain temppelissä ja sitä harjoittavat ylemmän asteen papit, niin että kaikkien muiden on harjoitettava noituutta salaa ja peläten rangaistuksia.

Mutta seurauksena tästä kaikesta oli, että luokseni tuli potilaita, joita muut eivät osanneet parantaa, ja minä paransin heitä, mutta ne, joita en osannut parantaa, lähetin takaisin Simyran lääkäreille. Hain Ammonin temppelistä talooni pyhän tulen voidakseni puhdistautua, niinkuin on määrätty, ja siten uskalsin käyttää myös veistä ja suorittaa leikkauksia, joita Simyran lääkärit ihmettelivät suuresti raapien partojaan. Myös onnistui minun parantaa eräs sokea saamaan näkönsä takaisin, vaikka häntä olivat hoitaneet sekä lääkärit että noidat sivellen hänen silmiinsä tomuun sekoitettua sylkeä voimatta häntä parantaa. Mutta minä paransin hänet neulalla, niinkuin Egyptissä on tapana, ja saavutin tällä teolla suuren maineen, vaikka sokea jonkin ajan kuluttua menetti uudelleen näkönsä, sillä nämä parannukset eivät ole pysyviä.

Simyran kauppiaat ja rikkaat viettivät ylen laiskaa ja ylellistä elämää ja olivat lihavampia kuin egyptiläiset ja potivat hengenahdistusta ja vatsan vaivoja. Minä käsittelin heitä veitsellä, niin että veri vuoti heistä kuin sioista, ja lääkevarastoni loppuessa minulla oli suuri hyöty siitä, että olin oppinut keräämään lääkeyrttejä oikeina päivinä tähtien ja kuun mukaan, sillä tässä oli Simyran lääkärien tieto vähäinen, niin etten lainkaan voinut luottaa heidän lääkkeisiinsä. Annoin lihaville lääkkeitä, jotka lievittivät heidän vatsan vaivojaan ja estivät heidät tukehtumasta, ja nämä lääkkeet myin kalliiseen hintaan kullekin hänen varallisuutensa mukaan enkä ollut riidassa kenenkään kanssa, vaan annoin lahjoja kaupungin lääkäreille ja hallitusmiehille ja Kaptah levitti mainettani ja ruokki talossani kerjäläisiä ja sadunkertojia, jotta nämä ylistäisivät mainettani kaduilla ja toreilla, niin ettei nimeni päässyt unohtumaan.

Ansaitsin koko joukon kultaa, ja kaiken sen, mitä en itse käyttänyt tai jakanut lahjoina, sijoitin Simyran kauppahuoneisiin, jotka lähettivät laivoja Egyptiin ja meren saariin ja Khattien maahan, niin että minulla oli osuus monessa laivassa, milloin sadasosa, milloin viidessadasosa, aina kulloinkin varojeni mukaan. Oli laivoja, jotka eivät milloinkaan palanneet, mutta useimmat palasivat ja kultani merkittiin kauppahuoneen kirjoihin kaksinkertaisena ja kolminkertaisena. Tämä oli Simyran tapa, jota ei tunneta Egyptissä, ja myös köyhät keinottelivat ja kartuttivat varojaan tällä tavoin tai köyhtyivät, sillä he keräsivät kuparia keskenään, kymmenen ja kaksikymmentä köyhää, voidakseen ostaa tuhanneksen laivasta ja sen lastista. Eikä minun tällä tavoin tarvinnut pitää kultaa kotonani houkuttelemassa varkaita ja rosvoja, vaan kaikki kultani oli kauppahuoneen kirjoissa merkittynä, ja milloin matkustin muihin kaupunkeihin, kuten Byblokseen ja Sidoniin, parantamaan sairaita, ei minun tarvinnut pitää kultaa mukanani, vaan sain kauppahuoneelta savitaulun ja sitä näyttämällä sain kultaa Bybloksen ja Sidonin kauppahuoneilta, milloin tarvitsin ja halusin ostaa jotakin erikoista. Mutta useinkaan en tarvinnut, sillä sain kultaa sairailta, joita paransin ja jotka olivat lähettäneet hakemaan minut Simyrasta menetettyään uskon oman kaupunkinsa lääkäreihin.

Tällä tavoin menestyin ja varani karttuivat ja Kaptah lihoi ja pukeutui kalleihin vaatteisiin ja voiteli itsensä hyvillä voiteilla ja käyttäytyi korskeasti myös minua kohtaan, kunnes löin häntä kepillä. Mutta miksi niin hyvin menestyin, sitä en voi sanoa. Olin nuori ja uskoin taitooni eikä käteni vavissut veistä pidellessä ja uskalsin paljon parantaessani sairaita, koska minulla ei mielestäni ollut mitään menettämistä. En myöskään halveksinut Syyrian taitoa, vaan käytin heidän lääkkeitään, milloin havaitsin ne hyviksi, ja erikoisesti tulisen raudan käyttämisessä he olivat taitavia käyttäessään sitä veitsen sijasta, vaikka tämä tapa oli potilaalle tuskallisempi. Kenties menestykseni johtui pyhästä kuoriaisesta, jota Kaptah palveli jumalana, niin että annoin teettää sille asunnon kullasta ja hopeasta ja Kaptah haki sille uhrina joka päivä tuoretta lehmänlantaa, jotta se olisi saanut kieritellä sontapalloja, kuten on kuoriaisten tapa, vaikken milloinkaan nähnyt sen mitään kierittävän. Varmasti en tiedä, johtuiko menestykseni kuoriaisesta, mutta ollakseni varma kohtelin sitä hyvin ja annoin Kaptahin palvella sitä, niin että hän alkoi kuvitella olevansa pappi eikä enää palvelija.

Mutta menestykseni oli niin suuri, koska en kadehtinut ketään enkä kilpaillut kenenkään kanssa, vaan jaoin auliisti lahjoja muille ja otin vastaan sairaita, joita muut eivät tahtoneet parantaa, ja tieto oli minulle kultaa tärkeämpi. Saatuani näet kylliksi kultaa elääkseni hyvin ja arvoni mukaisesti, oli tieto minulle kultaa tärkeämpi ja paransin joskus myös köyhiä oppiakseni heidän vaivoistaan. Minulta kuoli myös potilaita eikä taitoni riittänyt kaikkia parantamaan, mutta siitä minua ei soimattu, vaikka usein lääkäri menettää maineensa, jos hänen potilaansa kuolee. Vaan niistä, jotka kuolivat hoitooni, sanottiin: »Hänen Baalinsa tahtoi niin, koska Sinuhe egyptiläinenkään ei voinut häntä parantaa.» Niin suuri oli maineeni Simyrassa.

2

M utta edelleen olin yksinäinen eikä elämä tuottanut minulle iloa. Kyllästyin myös viiniin, sillä se ei ilahduttanut sydäntäni, vaan teki kasvoni mustiksi kuin noki, niin että tahdoin kuolla juotuani viiniä. Siksi kartutin tietoani ja opettelin Babylonin kirjoituksen ja kielen, niin ettei päivässäni ollut yhtään toimetonta hetkeä, ja öisin nukuin sikeästi. Sillä jos olin toimeton, turposi sydämeni ja sydäntäni söi lipeää katkerammin haikeus itseni ja tekojeni tähden.

Tutkin myös Syyrian jumalia nähdäkseni, oliko heillä minulle mitään sanomista. Kuten kaikki muukin, olivat jumalat Simyrassa erilaisia kuin Egyptissä. Heidän suuri jumalansa oli Simyran Baal ja hän oli julma jumala, jonka papit kuohitsivat itsensä ja joka vaati ihmisverta ollakseen suosiollinen kaupungille. Myös meri vaati heiltä uhrejapa pieniä lapsiakin Baal vaati heiltä, niin että Simyran kauppiaat ja hallitusmiehet saivat lakkaamatta olla toimessa hankkiakseen uhreja. Siksi ei Simyrassa näkynyt yhtäkään viallista orjaa ja köyhää kantta uhkasivat julmat rangaistukset pienistäkin rikoksista, niin että mies, joka varasti kalan elättääkseen perhettään, paloiteltiin uhrina Baalin alttarilla. Sen sijaan mies joka petti toista väärentämällä painoja tai sekoittamalla hopeaa kultaan, ei saanut rangaistusta, vaan hyvän maineen ovelana kauppiaana, sillä he sanoivat: »Ihminen on luotu petettäväksi.» Siksi myös heidän laivamiehensä ja kapteeninsa varastivat lapsia Egyptistä asti ja pitkin rannikoita voidakseen uhrata ne Baalille ja tämä laskettiin heille suureksi ansioksi.

Heidän naisjumalansa oli Astarte, jota myös sanottiin Ishtariksi, kuten Niniven Ishtaria, ja hänellä oli monta rintaa ja hänet puettiin joka päivä koruihin ja ohuihin vaatteihin ja häntä palvelivat naiset, joita jostakin syystä sanottiin temppelin neitsyiksi, vaikka he eivät luinkaan olleet neitsyitä. Vaan päinvastoin heidän virkansa oli ilonpito temppelissä, mitä pidettiin jumalalle otollisena tekona ja sitä Otollisempana, mitä enemmän hopeaa tai kultaa vieras lahjoitti temppelille. Siksi nämä naiset kilpailivat keskenään taidossa miellyttää miehiä erilaisin tavoin ja heidät kasvatettiin lapsesta asti miellyttämään miehiä monenlaisin tavoin, jotta miehet olisivat heidän tähtensä uhranneet paljon kultaa Astartelle. Myös tämä oli toisin kuin Egyptissä, jossa on suuri synti iloita naisen kanssa temppelin alueella, niin että jos joku siitä tavataan, hänet lähetetään kaivoksiin ja temppeli puhdistetaan.

Mutta omia naisiaan Simyran kauppiaat vartioivat ankarasti ja pitivät heidät suljettuina taloihinsa ja pukivat heidät päästä jalkoihin paksuihin vaatteihin, jotteivät he houkuttelisi vieraita miehiä ulkonäöllään. Itse he kuitenkin kävivät temppelissä saadakseen vaihtelua ja ollakseen otollisia jumalilleen. Sen tähden Simyrassa ei ollut ilotaloja kuten Egyptissä, vaan jos joku ei ollut tyytyväinen temppelin neitsyihin, niin hänen oli otettava itselleen vaimo tai ostettava torilta orjatyttö iloitakseen hänen kanssaan. Orjia olikin myytävänä lukuisia joka päivä, sillä lakkaamatta saapui laivoja Simyran satamaan, ja heitä oli eri värejä ja kokoja, lihavia ja laihoja, lapsia ja neitoja, jokaisen halun ja toivomusten mukaan. Mutta vialliset orjat osti kaupungin hallitus halpaan hintaan uhratakseen heidät Baalille, ja sen tehtyään he hymyilivät ja löivät rintoihinsa ja arvelivat olevansa hyvin ovelia pystyessään pettämään jumalaansa. Jos kuitenkin orja oli kovin vanha ja hampaaton ja jalaton tai kuolemansairas, niin he panivat siteen jumalansa silmille, jottei tämän olisi nähnyt virhettä uhrissa, vaan iloitsisi tuntiessaan nenässään veren hajun sen vuotaessa hänen kunniakseen.

Myös minä uhrasin Baalille, koska hän oli sen kaupungin jumala ja oli varminta olla hyvissä väleissä hänen kanssaan. Mutta egyptiläisenä en ostanut hänelle ihmisuhria, vaan annoin hänelle kultaa. Jonkin kerran kävin myös Astarten temppelissä, joka avattiin iltaisin, ja kuuntelin heidän musiikkiaan ja katselin, miten temppelin naiset, joita en halua sanoa neitsyiksi tanssivat hekumallisia tansseja jumalattarensa kunniaksi. Koska niin oli tapa, iloitsin heidän kanssaan ja ihmetykseni oli suuri, kun he opettivat minulle kaikenlaista, mitä en tiennyt. Mutta sydämeni ei iloinnut heidän kanssaan, vaan kaikki tapahtui uteliaisuudesta, ja kun he olivat opettaneet minulle, mitä heillä oli opettamista, kyllästyin heihin enkä enää mennyt heidän temppeliinsä eikä mielestäni ollut mitään niin yksitoikkoista kuin heidän taitonsa.

Kaptah oli kuitenkin huolissaan tähteni ja ravisteli usein päätään katsellessaan minua, kun kasvoni vanhenivat ja rypyt kulmieni välissä painuivat syvemmiksi ja sydämeni sulkeutui. Siksi hän tahtoi, että ostaisin itselleni naisorjan iloitakseni hänen kanssaan, milloin minulla oli aikaa, koska en voinut vaimoakaan ottaa vieraasta kansasta enkä seurustellut egyptiläisen siirtokunnan kanssa enkä siten voinut ilahduttaa naisia, joiden miehet olivat matkoilla tai sotilaskomennuksilla sisämaassa. Koska Kaptah oli taloudenhoitajani ja kantoi kultaani, hän osti eräänä päivänä minulle orjatytön oman makunsa mukaan ja pesi ja puki ja voiteli hänet ja näytti hänet minulle illalla, kun päivän parannustyöstä väsyneenä halusin mennä rauhassa levolle.

Tämä tyttö oli meren saarista ja hänen ihonsa oli valkoinen ja hampaansa virheettömät eikä hän ollut laiha ja hänen silmänsä olivat pyöreät ja lempeät kuin nuoren lehmän silmät. Hän katseli kunnioittavasti minua ja pelkäsi vierasta kaupunkia, johon oli joutunut. Kaptah näytteli häntä minulle ja selosti minulle innokkaasti hänen kauneuttaan, niin että ollakseni hänelle mieliksi yritin iloita tytön kanssa. Mutta vaikka tein parhaani, jotta en olisi ollut yksin, ei sydämeni iloinnut hänen kanssaan enkä parhaalla tahdollanikaan voinut sanoa häntä sisarekseni.

Mutta tein virheen ollessani ystävällinen hänelle, sillä tästä hän kävi ylpeäksi ja häiritsi minua suuresti tutkiessani potilaita. Hän söi runsaasti ja lihoi ja pyyteli lakkaamatta kaikenlaisia koruja ja uusia vaatteita ja käveli perässäni katsellen minua haikein silmin ja tahtoi lakkaamatta iloita kanssani. Eikä auttanut, vaikka menin matkoille ja matkustelin sisämaassa ja rannikon kaupungeissa, sillä kotiin palatessa hän oli ensimmäisenä minua vastassa ja itki ilosta nähdessään minut ja alkoi taas kävellä perässäni, jotta olisin iloinnut hänen kanssaan. Eikä auttanut, vaikka löin häntä vihoissani kepillä, sillä hän innostui tästä entistä enemmän ja ihaili voimaani, niin että elämä kävi sietämättömäksi talossani. Halusin lopulta antaa hänet Kaptahille, joka hänet oli valinnut makunsa mukaan, jotta Kaptah olisi iloinnut hänen kanssaan ja minä olisin päässyt rauhaan hänestä, mutta hän puri ja potki Kaptahia ja kirosi häntä sekä Simyran kielellä, jota hän oli oppinut muutamia sanoja, että meren saarten kielellä, jota me kumpikaan emme ymmärtäneet. Eikä auttanut, vaikka molemmat löimme häntä kepillä, sillä sitä kiivaammin hän tahtoi iloita kanssani.

Mutta kuoriainen tuotti minulle onnea, sillä eräänä päivänä tuli potilaakseni ruhtinas sisämaasta ja hän oli Amorin kuningas, nimeltä Aziru, joka oli kuullut maineestani. Käsittelin hänen hampaitaan ja valmistin hänelle norsunluusta uuden hampaan sen hampaan tilalle, jonka hän oli menettänyt taistelussa naapuriensa kanssa, ja päällystin kullalla hänen vialliset hampaansa. Kaiken tein parhaani mukaan ja hän asui Simyrassa neuvotellen kaupungin hallitusmiesten kanssa Amorin ja Simyran välisistä asioista ja kävi luonani joka päivä. Tällä tavoin hän näki orjatyttöni, jolle olin meren saarten mukaan antanut nimen Keftiu, koska en osannut hänen pakanallista nimeään sanoa, ja mielistyi suuresti häneen. Tämä Aziru oli väkevä kuin härkä ja valkoinen iholtaan. Hänen partansa oli sinimusta ja kiiltävä ja hänen silmissään oli ylimielinen välke, niin että Keftiu puolestaan alkoi katsoa häntä halukkaasti, sillä kaikki vieras kiinnostaa naisia. Erikoisesti häntä viehätti Keftiun lihavuus, vaikka tyttö vielä oli nuori, ja vaatteet, joita Keftiu käytti kreetalaiseen tapaan, kiihdyttivät suuresti ruhtinasta, koska ne peittivät kaulan, mutta jättivät rinnan paljaaksi ja hän oli tottunut näkemään naisensa peitettyinä päästä jalkoihin. Kaiken tämän vuoksi hän lopulta ei voinut vastustaa himoaan, vaan alkoi huokailla raskaasti ja sanoi minulle:

»Tosin olen ystäväsi, Sinuhe, egyptiläinen, ja olet korjannut hampaani ja saanut aikaan, että suuni välkkyy kullalta, kun vain aukaisen sen, joten maineeni on oleva suuri Amorin maassa. Tästä kaikesta olen antava sinulle niin suuria lahjoja, että kohotat kätesi hämmästyksestä. Siitä huolimatta minun on pakko loukata sinua, vaikka en tahtoisi, sillä katsottuani naista, joka asuu talossasi, olen mieltynyt häneen enkä voi enää estää haluani, sillä haluni repii ruumistani kuin villikissa eikä mikään taitosi voi tätä sairautta parantaa. Niin väkevä on näet haluni tähän naiseen, että pidän sitä sairautena. Koska en milloinkaan ole nähnyt hänen kaltaistaan, käsitän hyvin, että rakastat suuresti häntä, kun hän öisin lämmittää sinua vuoteellasi. Siitä huolimatta pyydän häntä sinulta tehdäkseni hänestä vaimon muitten vaimojeni rinnalla, niin ettei hän enää ole orja. Sanon tämän kaiken sinulle suoraan, sillä olen ystäväsi ja kunniallinen mies ja olen maksava hänestä sinulle, mitä vain pyydät. Mutta sanon myös suoraan, että ellet suosiolla anna häntä minulle, olen ryöstävä hänet väkivalloin ja vievä hänet maahani, mistä et häntä koskaan löydä, vaikka uskaltaisit tulla häntä etsimään. Vaikka pakenisit Simyrasta tämän naisen kanssa, olen löytävä sinut, ja lähettilääni löytävät hänet maan ääristä asti ja tappavat sinut ja tuovat hänet minulle. Tämän kaiken sanon sinulle etukäteen, koska olen kunniallinen mies ja ystäväsi enkä tahdo puhua sinulle petollisia sanoja.»

Hänen sanoistaan riemastuin niin, että kohotin käteni iloni merkiksi, mutta Kaptah; joka myös kuuli hänen sanansa, alkoi repiä hiuksiaan ja sanoi parkuen: »Tämä on paha päivä ja parempi olisi, ettei herrani olisi koskaan syntynyt, kun aiot viedä häneltä ainoan naisen, jonka kanssa hänen sydämensä iloitsee. Eikä tätä menetystä voi mikään korvata, sillä herralleni hän on kalliimpi kaikkea kultaa ja jalokiviä ja suitsutuksia, sillä onhan hän kauniimpi kuin täysikuu ja hänen vatsansa on pyöreä ja valkoinen kuin nisuläjä, vaikka et vielä ole sitä nähnyt, ruhtinas, ja hänen rintansa ovat kuin meloonit, kuten omat silmäsi voivat todistaa.»

Tämän hän sanoi, koska oli Simyrassa oppinut kauppiaitten tavat ja tahtoi saada tytöstä kalliin hinnan, vaikka me molemmat emme mitään muuta enemmän tahtoneet kuin päästä hänestä eroon. Kuullessaan tämän myös Keftiu purskahti itkuun ja sanoi, ettei koskaan hylkäisi minua, mutta itkiessään hän sormiensa välistä katseli ihaillen ruhtinas Azirua ja hänen kähärää partaansa.

Kohotin käteni ja sain heidät vaikenemaan ja tekeytyen vakavaksi innoin. »Ruhtinas Aziru, Amorin kuningas ja ystäväni! Tosin tämä nainen on sydämelleni rakas ja sanon häntä sisarekseni, mutta ystävyytesi on minulle kaikkea muuta kalliimpi ja siksi annan hänet sinulle ystävyytemme pantiksi, en myyden, vaan lahjana, ja pyydän kinua pitämään hänet hyvänäsi ja tekemään hänelle kaiken, mitä villikiusa ruumiissasi haluaa, sillä ellen erehdy, hänen sydämensä on kääntynyt sinun puoleesi ja hän on oleva tästä kaikesta mielissään, mikäli häntä tunnen, sillä hänenkin ruumiissaan piileskelee monta villikissaa.»

Aziru huusi ääneen ilosta ja sanoi: »Totisesti, Sinuhe, vaikka olet egyptiläinen ja kaikki paha tulee Egyptistä, olet tästä päivästä lähtien veljeni ja ystäväni ja nimesi on oleva siunattu koko Amorin maassa, ja milloin tulet vieraakseni, olet istuva oikealla puolellani ennen kaikkia ylimyksiäni ja muita vieraita, vaikka kuninkaita olisi vierainani, ien vannon.»

Sen sanottuaan hän nauroi, niin että hänen hampaansa välkkyivät kultaisina, ja katsoi Keftiuta, joka oli unohtanut itkunsa, ja kävi totiicksi. Hänen silmänsä alkoivat hehkua kuin kekäleet ja hän kaappasi tytön syliinsä, niin että meloonit heilahtivat, ja viskasi hänet kantotuoliinsa tuntematta hänen painoaan. Niin hän meni ja vei Keftiun mukanaan enkä nähnyt häntä sen jälkeen kolmeen päivään eikä kukaan muu nähnyt häntä Simyran kaupungissa, sillä hän sulkeutui majapaikkaansa kolmeksi päiväksi ja yöksi. Mutta Kaptah ja minä iloitsimme suuresti päästyämme tuosta hankalasta tytöstä eroon. Kuitenkin Kaptah soimasi minua, kun en vaatinut tytöstä lahjoja, vaikka olisin saanut Azirulta hänestä mitä hyvänsä. Mutta sanoin Kaptahille:

»Olen sitonut Azirun ystäväkseni antamalla tytön lahjana hänelle. Huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin. Vaikka Amorin maa on pieni ja mitätön ja kasvattaa vain aaseja ja lampaita, niin kuninkaan ystävyys on kuninkaan ystävyyttä ja kenties kultaa tärkeämpi.»

Kaptah ravisti päätään, mutta voiteli kuoriaisemme myrhalla ja kantoi sen eteen tuoretta lantaa kiittääkseen sitä, kun olimme päässeet eroon Keftiusta.

Ennen paluutaan Amorin maahan Aziru palasi vielä luokseni ja kumarsi edessäni maahan asti ja sanoi: »En tarjoa sinulle lahjoja, Sinuhe, sillä olet antanut minulle jotakin, mitä lahjoilla ei voi korvata. Tyttö on vielä ihmeellisempi kuin uskoin ja hänen silmänsä ovat kuin pohjattomat kaivot enkä koskaan saa hänestä kyllikseni, vaikka hän on jo puristanut minusta ulos siemenen, niinkuin öljy puristetaan marjoista. Ollakseni sinulle rehellinen ei maani ole järin rikas enkä voi hankkia kultaa muulla tavoin kuin verottamalla kauppiaita, jotka matkustavat maani lävitse, ja järjestämällä sotia naapureitani vastaan, mutta silloin egyptiläiset ovat heti kuin paarmat niskassani ja vahinko on usein hyötyä suurempi. Senkään vuoksi en voi antaa sinulle sellaisia lahjoja kuin tekosi ansaitsisi ja olen katkera Egyptiä kohtaan, joka on tuhonnut maani muinaisen vapauden, niin etten enää voi rauhassa käydä sotia ja rosvota kauppiaita, kuten isieni oli tapana tehdä. Mutta sen lupaan, että jos milloin hyvänsä tulet luokseni ja pyydät minulta mitä hyvänsä, niin annan sen sinulle, jos se on vallassani, kunhan et pyydä tätä naista minulta etkä hevosia, sillä hevosia minulla on vähän ja tarvitsen ne sotavaunujani varten. Mutta mitä hyvänsä muuta minulta pyydät, sen annan, jos se on vallassani. Ja jos joku pahoittaa mielesi, lähetä vain sana minulle, niin mieheni tappavat hänet, olipa hän missä hyvänsä, sillä minulla on miehiäni täällä Simyrassa, vaikka kaikki eivät sitä tiedä, ja myös muissa Syyrian kaupungeissa minulla on miehiäni, vaikka toivon sinun pitävän sen salaisuutenasi. Sanonkin sen sinulle vain, jotta tietäisit, että kenen hyvänsä tahdot, annan lyödä hengiltä eikä kukaan saa tietää siitä eikä sinun nimeäsi sekoiteta asiaan. Niin suuri on ystävyyteni sinua kohtaan.»

Sen sanottuaan hän syleili minua syyrialaiseen tapaan ja huomasin, että hän kunnioitti ja ihaili suuresti minua, sillä hän antoi minulle kaulastaan kultaketjun ja ripusti sen kaulaani, vaikka teko oli varmaan hänelle suuri uhraus, sillä hän huokasi raskaasti sen tehdessään. Siksi annoin hänelle omasta kaulastani kultaketjun, jonka olin saanut Simyran rikkaimmalta laivanvarustajalta pelastettuani hänen vaimonsa hengen hankalassa synnytyksessä, ja ripustin sen hänen kaulaansa eikä hän menettänyt vaihdossa, mikä oli hänelle suuresti mieleen. Tällä tavoin erosimme.

3

Vapauduttuani tuosta naisesta oli sydämeni kevyt kuin lintu ja silmäni himoitsivat nähdä uutta ja levottomuus täytti mieleni, niin etten enää viihtynyt Simyrassa. Oli jälleen kevät ja laivat satamassa varustautuivat pitkille matkoille ja papit menivät kaupungin ulkopuolelle maan puhjettua vihreään kaivamaan taas esiin jumalansa Tammuzin, jonka he olivat syksyllä haudanneet suurin valituksin ja viiltäen haavoja ruumiiseensa, niin että veri vuoti.

Levottomuudessani seurasin pappeja kansanjoukkojen mukana ja maa oli heleänvihreä, lehdet puhkesivat puihin, kyyhkyset kujersivat ja sammakot pitivät melua lammikoissa. Papit vierittivät kiven pois haudan suulta ja kaivoivat esiin jumalansa ja puhkesivat riemuhuutoihin sanoen hänen elävän ja nousseen ylös. Myös kaikki kansa puhkesi riemuhuutoihin ja alkoi kiljua ja mellastaa ja katkoa oksia puista ja joi olutta ja viiniä markkinakojuista, joita kauppiaat olivat kiireesti pystyttäneet haudan ympärille. Naiset vetivät jäljessään rattaissa isoa, puusta tehtyä miehen kalua kohottaen riemuhuutoja ja yön tultua he viskasivat vaatteet yltään ja juoksivat pitkin niittyjä eikä ollut väliä, kuka oli nainut tai naimaton, vaan jokainen otti parinsa mistä löysi, niin että niityt ja vuorenrinteet kihisivät. Myös tässä kaikessa he olivat erilaisia kuin egyptiläiset. Katsellessani heitä minut valtasi kateus ja ajattelin, että olin varmaan vanha jo syntyessäni, niinkuin musta maa oli vanhempi kaikkia muita maita, kun taas nämä olivat nuoria kansoja ja palvelivat jumalaansa sen mukaisesti.

Kevään mukana levisi myös tieto, että khabirit olivat saapuneet erämaasta ja rosvoilivat Syyrian rajamaita pohjoisesta etelään ja polttivat kyliä ja piirittivät kaupunkeja. Mutta myös faraon sotajoukot tulivat Siinain erämaan läpi Taniksesta ja taistelivat khabireja vastaan ja kahlehtivat heidän päällikkönsä ja karkottivat heidät takaisin erämaahan. Tällaista tapahtui joka kevät ja oli aina tapahtunut, mutta tällä kertaa Simyran asukkaat olivat huolissaan, sillä khabirit olivat ryöstäneet Katnan kaupungin, jossa oli egyptiläinen varuskunta, surmanneet sen kuninkaan ja lyöneet miekalla kaikki egyptiläiset, naiset ja lapsetkin, ottamatta heitä orjikseen saadakseen lunastushinnan, eikä tällaista ollut tapahtunut niin kauan kuin muistettiin, sillä varustettuja kaupunkeja khabirit tavallisesti väistivät.

Tällä tavoin oli sota puhjennut Syyriassa enkä minä ollut koskaan nähnyt sotaa. Siksi matkustin faraon joukkojen luokse, sillä halusin kokea myös sodan nähdäkseni, oliko sodalla minulle mitään sanottavana, ja tutkiakseni lyömäaseiden ja sotanuijain aiheuttamia haavoja. Mutta ennen kaikkea matkustin sen tähden, että faraon lähettämiä joukkoja johti päällikkönä Horemheb ja himoitsin yksinäisyydessäni nähdä ystävän kasvot ja kuulla ystävän äänen. Siksi taistelin itseni kanssa ja ajattelin, ettei hänen tarvinnut tuntea enää minua, jos hän häpesi tekojeni tähden. Mutta aikaa oli kulunut ja kahdessa vuodessa minulle oli tapahtunut paljon ja kenties sydämeni oli paatunut, koska häpeäni muisto ei enää kauhistanut minua niin pahasti kuin ennen. Siksi matkustin ja matkustin laivassa pitkin rannikkoa etelään ja pääsin muonitusjoukkojen mukana rannikolta sisämaahan härkien kiskoessa viljarekiä ja aasien kantaessa öljy ja viiniruukkuja ja sipulisäkkejä. Näin saavuin pieneen kaupunkiin, joka oli vuoren laella ja muurien ympäröimä ja jonka nimi oli Jerusalem. Siellä oli pieni egyptiläinen varuskunta ja tämän kaupungin Horemheb oli ottanut päämajakseen jatkaessaan sotaretkeään. Mutta huhut Simyrassa olivat suuresti liioitelleet faraon armeijan voimaa, sillä hänellä oli käskettävällään vain osasto sotavaunuja ja parituhatta jousi ja keihäsmiestä, kun taas khabirien laumojen sanottiin tänä keväänä olevan erämaan hiekkaa lukuisampia.

Horemheb otti minut vastaan likaisessa savimajassa ja sanoi: »Tunsin kerran erään Sinuhen, joka myös oli lääkäri, ja hän oli ystäväni.» Hän katsoi minua, ja syyrialainen vaippa, jota olin tottunut käyttämään, hämmästytti häntä. Myös olin vanhentunut kuten hän ja kasvoni olivat muuttuneet. Mutta hän tunsi minut ja kohotti kultapunoksisen päällikönruoskansa tervehdykseen ja hymyili ja sanoi: »Ammonin kautta, sinä olet Sinuhe, vaikka luulin sinun kuolleen.» Hän karkotti esikuntaupseerit ja kirjurit kamoineen ja papereineen huoneesta ja pyysi viiniä ja tarjosi viiniä minulle sanoen: »Merkilliset ovat Ammonin tiet, kun tapaamme toisemme punaisessa maassa tässä sontaisessa kaupunkirähjässä.» Kuullessani hänen sanansa liikahti sydän rinnassani ja tiesin, että olin kaivannut häntä. Kerroin hänelle elämästäni ja vaiheistani sen verran kuin katsoin sopivaksi ja hän sanoi:

»Jos tahdot, saat lääkärinä seurata joukkojamme ja jakaa kunnian kanssamme, sillä totisesti aion antaa sontaisille khabireille sellaisen löylytyksen, että he muistavat nimeni ja itkevät syntymistään tähän maailmaan.» Vielä hän sanoi: »Olin varmaan aika hölmö poika, kun tapasimme ensimmäisen kerran, enkä ollut vielä pessyt sontaa varpaitteni välistä. Sinä olit maailmanmies jo silloin ja annoit minulle hyviä neuvoja. Nyt tiedän jo enemmän ja kädessäni on kultainen ruoska, kuten näet. Mutta sen olen ansainnut kurjalla työllä faraon vartijajoukoissa metsästämällä rosvoja ja rikollisia, jotka hän hulluudessaan päästi valloilleen kaivoksista, niin että meillä oli suuri työ tappaessamme heitä. Mutta kun kuulin khabirien hyökkäävän, pyysin faraolta joukkoja heitä vastaan eikä kukaan ylempi upseeri kilpaillut kanssani, sillä kultaa ja kunniamerkkejä sataa enemmän faraon ympärillä kuin erämaassa ja khabireilla on terävät keihäät ja heidän sotakarjuntansa on kamala, kuten jo itse olen joutunut kokemaan. Tällä tavoin pääsin vihdoin hankkimaan itselleni kokemusta ja harjoittamaan joukkoja todellisissa taisteluissa, mutta faraon ainoa huoli on, että pystytän temppelin hänen jumalalleen tänne Jerusalemiin ja karkotan khabirit vuodattamatta verta.» Horemheb purskahti nauruun ja läimäytti ruoskalla säärtään. Myös minä nauroin, mutta pian hän lakkasi nauramasta ja joi viiniä ja sanoi:

»Ollakseni rehellinen, Sinuhe, olen muuttunut suuresti viime näkemästä, sillä ihminen, joka elää tämän faraon läheisyydessä, muuttuu väkisinkin, vaikka ei tahtoisi. Hän tekee minut levottomaksi, sillä hän ajattelee paljon ja puhuu jumalastaan, joka on toisenlainen kuin muut jumalat, niin että minullakin Thebassa oli usein tunne, ikään kuin muurahaisia olisi kävellyt pääkopassani enkä saanut unta öisin juomatta viiniä ja makaamatta naisten kanssa pääni selvittämiseksi. Niin merkillinen on hänen jumalansa. Eikä hänen jumalallaan ole muotoa, vaikka hän on kaikkialla, ja hänen kuvansa on pyöreä ja hän siunaa käsillään kaikkia luotuja eikä orjalla ja ylhäisellä ole eroa tämän jumalan edessä. Sano minulle, Sinuhe, eikö tämä kaikki ole sairaan miehen puhetta, enkä osaa ajatella muuta kuin että kipeä apina on purrut häntä hänen ollessaan pieni. Sillä eihän kukaan muu kuin hullu'voi ajatella, että khabirit karkotettaisiin vuodattamatta verta. Kunhan kuulet heidän karjuvan taistelussa, niin tiedät, että olen oikeassa. Mutta farao pesköön kätensä, jos se on hänen tarkoituksensa. Minä otan mielelläni synnin päälleni hänen jumalansa edessä ja sotken khabirit sota vaunujeni alle.»

Hän joi lisää viiniä ja sanoi: »Horus on minun jumalani eikä minulla ole mitään Ammoniakaan vastaan, sillä Thebassa olen oppinut lukuisia, oivallisia kirouksia hänen nimiinsä ja ne tehoavat sotilaihin. Mutta ymmärrän kyllä, että Ammon on käynyt liian mahtavaksi ja että uusi jumala kilpailee sen tähden Ammonin kanssa faraon vallan vahvistamiseksi. Sen on suuri kuninkaallinen äiti minulle itse sanonut, ja myös pappi Eje, joka nykyään kantaa käyräsauvaa kuninkaan oikealla puolella, on vahvistanut tämän. Atoninsa avulla he aikovat kaataa Ammonin tai ainakin rajoittaa Ammonin valtaa, sillä eihän sovi, että Ammonin papit hallitsevat Egyptiä kuninkaan yläpuolella. Tämä on valtioviisautta ja oikein ja sotilaana ymmärrän hyvin, miksi uusi jumala on välttämätön. Eikä minulla olisi mitään vastaan, jos farao tyytyisi rakentamaan hänelle temppeleitä ja palkkaamaan hänelle pappeja, mutta farao ajattelee liiaksi jumalaansa ja puhuu hänestä eikä tapahdu mitään asiaa niin, ettei hän ennemmin tai myöhemmin johtaisi puhetta jumalaansa. Tällä hän tekee ihmiset ympärillään vielä hullummiksi kuin hän itse on. Hän sanoo elävänsä totuudesta, mutta totuus on kuin terävä veitsi lapsen käsissä, ja vielä vaarallisempi totuus on hullun käsissä, sillä veistä on pidettävä tupessa ja käytettävä vain todellisen tarpeen vaatiessa. Niin on myös totuuden laita eikä kenellekään totuus ole vaarallisempi kuin hallitsijalle ja käskijälle.»

Hän joi viiniä ja sanoi: »Kiitän haukkaani, että pääsin pois Thebasta, sillä Theba kuohuu kuin käärmeitten pesä hänen jumalansa tähden enkä tahdo sekaantua jumalien välisiin kiistoihin. Ammonin papit kertovat jo monenlaisia rivoja juttuja hänen syntyperästään ja yllyttävät kansaa hänen jumalaansa vastaan. Myös hänen avioliittonsa on herättänyt närkästystä, sillä Mitannin prinsessa, joka leikki nukeilla, kuoli äkkiä ja farao on kohottanut suureksi kuninkaalliseksi puolisoksi Nefrititenimisen tytön, joka on saman pappi Ejen tytär. Tosin tämä Nefritite on kaunis ja pukeutuu hyvin, mutta hän on hyvin itsepintainen ja kaikin puolin isänsä tytär.»

»Miten Mitannin prinsessa kuoli?» kysyin, sillä olin nähnyt tuon suurisilmäisen lapsen, joka pelästyneesti katseli Thebaa, kun häntä kannettiin oinasten kujaa pitkin temppeliin puettuna ja koristettuna kuin jumalankuva.

»Lääkärit sanovat, ettei hän kestänyt Egyptin ilmanalaa», sanoi Horemheb ja nauroi. »Se on suurta pötyä, sillä kaikki tietävät, ettei missään maassa ole terveellisempää ilmanalaa kuin Egyptissä. Mutta itse tiedät, että lasten kuolevaisuus faraon naistalossa on suuri, suurempi kuin Theban köyhien kaupunginosassa, vaikka sitä ei uskoisi. Viisaampaa on olla mainitsematta nimiä, mutta minä puolestani ajaisin vaununi pappi Ejen talon eteen, jos uskaltaisin.»

Hän puhui huolettomasti ja läiskytteli kultaisella ruoskalla sääriään juodessaan viiniä, mutta hän oli kasvanut ja miehistynyt ja hänen henkensä oli tullut levottomaksi, niin ettei hän enää ollut vain kerskaileva poika. Ja hän sanoi:

»Jos haluat tutustua faraon jumalaan, niin tule huomenna vihkimään temppeliä, jonka hänelle olen kiireesti rakennuttanut tähän kaupunkiin kallion laelle. Lähetän vihkimisestä sanan hänelle eikä hänen tarvitse tietää mitään kaatuneista ja verestä, joka jo on vuodatettu, vaan iloitkoon kultaisessa talossaan jumalansa kanssa.» Vielä hän sanoi: »Nuku yösi teltassa, jos löydät sijan teltoissa. Minun on arvoni vuoksi nukuttava täällä ruhtinaan talossa, mutta täällä on riivatusti syöpäläisiä. Syöpäläiset kuuluvat kuitenkin sotaan, kuten nälkä ja jano ja haavat ja palavat kylät, joten en halua valittaa.»

Vietin yöni teltassa ja oloni tehtiin mukavaksi, sillä olin ystävystynyt muonitusupseerin kanssa matkalla rannikolta Jerusalemiin. Hän hyvitteli minua kaikin tavoin, kun kerroin seuraavani lääkärinä sotajoukkoa, sillä kukapa sotilas ei tahtoisi olla hyvissä väleissä lääkärin kanssa. Koko illan hän huokaili ja valitti ja sanoi: »Jospa en koskaan olisi syntynyt sotilaaksi, sillä yöt ja päivät järsii pelko rottana sotilaan sydäntä. Jo lapsena hän saa enemmän ruoskaa kuin ruokaa ja sotaretkellä hänen on kannettava muonansa ja vetensä aasin lailla hartioillaan, niin että hänen niskansa on jäykkä kuin aasin niska ja olkajänteet vioittuvat. Vihollinen pistelee häntä keihäillään ja ampuu nuolia hänen lihaansa, ja jos hän joutuu vangiksi, hän on kuin lintu häkissä ja häntä lyödään ja hänen jäsenensä sidotaan. Pilaantunut vesi on sotilaan juoma ja kurja palkkansa hänen on itse ryöstettävä tai voitettava viholliselta. Sotilas, joka vihdoin pääsee palaamaan Egyptiin, on kuin madonsyömä puu eikä kelpaa enää mihinkään. Haavoihin hänet on lyöty tai hän sairastuu ja makaa pitkänään, niin että häntä kuljetetaan aasin selässä pitkiä matkoja ja hänen vaatteensa varastetaan ja hänen palvelijansa juoksee tiehensä. Jospa tosiaan en koskaan olisi syntynyt sotilaaksi.»

Hän näytti minulle kahta sotilasta, jotka olivat yrittäneet karata ja jotka Horemheb oli antanut ripustaa muurille pää alaspäin, mutta he olivat jo kuolleet, sillä jousimiehet, heidän toverinsa, olivat armeliaasti käyttäneet heitä maalitauluinaan valmistautuessaan taisteluun. Myös pari vangittua khabiria hän näytti minulle ja he olivat kookkaita, vihaisia miehiä, joilla oli iso, paksu nenä ja pää verissä. Sen jälkeen menimme nukkumaan telttaan.

Aamulla torvet herättivät minut ja sotilaat kokoontuivat ryhmiksi ja järjestäytyivät riveihin ja aliupseerit ja päälliköt juoksivat pitkin rivejä kiljuen ja tyrkkien heitä ja läimäytellen heitä ruoskillaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet, tuli Horemheb ruhtinaan likaisesta savitalosta kultainen ruoska kädessään ja palvelija piteli päivänvarjoa hänen päänsä yllä ja hätisteli lätkällä kärpäsiä hänen ympäriltään, kun hän puhui sotilaille. Horemheb puhui seuraavasti:

»Egyptin sotilaat! Sanon Egyptin sotilaat, ja tarkoitan tällä yhtä hyvin teitä, saastaiset neekerit, kuin teitä, likaiset syyrialaiset keihäsmiehet, ja tarkoitan myös teitä, shardanat ja hyökkäysvaunujen ajajat, jotka eniten muistutatte sotilaita ja egyptiläisiä tässä määkivässä ja ammuvassa karjalaumassa. Olen ollut pitkämielinen kanssanne ja harjoittanut teitä kärsivällisesti, mutta nyt on pitkämielisyyteni lopussa enkä viitsi enää edes komentaa teitä harjoituksiin, sillä jos marssitte harjoituksiin, sotkeudutte omiin keihäisiinne, ja jos ammutte jousillanne juostessanne, lentävät nuolenne kaikkiin taivaan tuuliin ja vahingoitatte toisianne ja nuolenne hukkuvat, mihin meillä ei ole varaa, kiitos faraon, kestäköön hänen ruumiinsa ikuisesti. Sen tähden vien teidät tänä päivänä taisteluun, sillä vakoojani ovat ilmoittaneet khabirien leiriytyneen vuorten taakse, mutta paljonko heitä on, sitä en voi sanoa, koska vakoojat pötkivät pelästyneinä pakoon, ennen kuin ehtivät laskea heidät. Mutta toivon heitä olevan kyllin paljon, jotta he tappavat teidät kaikki, niin että vihdoin pääsen näkemästä inhottavia ja pelkurimaisia naamataulujanne ja voin palata Egyptiin kokoomaan armeijan, jossa on todellisia miehiä ja joka rakastaa saalista ja kunniaa. Joka tapauksessa annan teidän tänään viimeisen kerran yrittää. Aliupseeri, sinä siellä, halkinenä, potkaise tuota miestä, joka kaivelee takapuoltaan, kun minä puhun! Niin, tänään annan teidän viimeisen kerran yrittää!»

Horemheb katseli tuimasti miehiä ja hänen katseensa osui jokaiseen eikä kukaan uskaltanut enää hievahtaa hänen puhuessaan, kun hän jatkoi:

»Vien teidät taisteluun ja tietäköön jokainen, että minä ajan itse ensimmäisenä taisteluun enkä jää katsomaan, kuka tulee minun jäljessäni vai tuleeko kukaan. Sillä minä olen Horuksen poika ja haukka lentää edelläni ja aion tänä päivänä lyödä khabirit, vaikka minun täytyisi'tehdä se yksin. Sanon kuitenkin etukäteen, että ruoskani tulee tänä iltana tippumaan verta, sillä omin käsin aion piestä jokaisen, joka ei minua seuraa, vaan yrittää piiloutua tai paeta, ja pieksen heidät niin, että he toivoisivat, etteivät koskaan olisi syntyneetkään, ja vakuutan teille, että ruoskani puree pahemmin kuin khabirien keihäät, jotka ovat huonoa kuparia ja murtuvat helposti. Eikä khabireissa ole muuta peloittavaa kuin heidän äänensä, joka tosiaan on peloittava, mutta jos joku pelkää karjuntaa, niin tukkikoon korvansa savella. Siitä ei näet ole vahinkoa, sillä ette kuitenkaan kuule käskyjä keskellä khabirien karjuntaa, vaan seuratkoon jokainen päällikköään ja kaikki icuratkaa haukkaani. Vielä sanon khabireista, että he taistelevat epäjärjestyksessä kuin karjalauma, mutta teidät olen harjoittanut pysymään riveissä ja jousiampujat olen harjoittanut ampumaan yhtaikaa komennon tai merkin mukaan. Niin että Seth ja kaikki hänen paholaisensa korventakoot jokaisen, joka ampuu ennen aikojaan tai ampuu nuolensa hukkaan tähtäämättä. Älkääkä viitsikö lähteä taisteluun parkuen kuin akat, vaan yrittäkää edes olla olevinanne miehiä, joilla on lannevaate ympärillään hameen asemesta. Jos lyötte khabirit, saatte tasata keskenänne heidän karjansa ja tavaransa ja tulette rikkaiksi, sillä he ovat keränneet paljon ryöstösaalista polttamistaan kylistä, enkä aio varata itselleni yhtä ainoata orjaa enkä härkää, vaan saatte kaiken tasata keskenänne. Myös heidän naisensa saatte tasata, ja uskon, että teidän on hauska kieriskellä illalla näiden naisten kanssa sillä khabirien naiset ovat kauniita ja tulisia ja rakastavat urhoollisia sotilaita.»

Horemheb katseli joukkojaan, ja äkkiä miehet alkoivat huutaa yhteen ääneen ja takoivat keihäillä kilpiään ja heiluttivat jousiaan ja huusivat. Horemheb hymyili ja huitaisi välinpitämättömästi ruoskallaan ilmaan ja sanoi:

»Huomaan, että palatte innosta saada selkäänne, mutta meidän on ensin vihittävä temppeli faraon uudelle jumalalle, jonka nimi on Aton. Hän on kuitenkin luonteeltaan epäsotilaallinen jumala, joten en usko teillä tänään olevan paljon iloa hänestä. Siksi lähtekööt pääjoukot marssimaan ja jälkijoukko jääköön vihkimään temppeliä vakuuttautuakseen faraon armosta meitä kohtaan. Teillä on näet edessänne pitkä marssi, sillä aion antaa teidän taistella niin väsyneinä kuin suinkin, jotta ette jaksaisi juosta pakoon, vaan taistelisitte sitä urhoollisemmin henkenne edestä.»

Hän huiskautti välinpitämättömästi kultaisella ruoskallaan ja joukot huusivat uudelleen innokkaasti ja lähtivät virtaamaan pois kaupungista suuressa epäjärjestyksessä seuraten kukin joukko omaa sotamerkkiään, jota kannettiin joukon etunenässä tangon päässä. Tällä tavoin he seurasivat leijonanhäntiä ja haukkoja ja krokotiilinpäitä taisteluun ja kevyet hyökkäysvaunut ajoivat joukkojen edellä varmistamassa tietä. Mutta ylemmät päälliköt ja jälkijoukko seurasivat Horemhebiä temppeliin, joka oli rakennettu korkealle kalliolle kaupungin laitaan. Kävellessämme sinne kuulin upseerien keskustelevan tyytymättöminä ja sanovan toisilleen: »Onko laitaa, että sotapäällikkö ajaa ensimmäisenä taisteluun? Sitä emme me suinkaan aio tehdä, sillä kaikkina aikoina on ollut tapana, että päälliköitä ja upseereita kannetaan kantotuolissa joukkojen jäljessä, sillä he ovat ainoat kirjoitustaitoiset ja miten he muuten voisivat kirjoittaa muistiin, mitä sotilaat tekevät, ja rangaista pelkureita.» Horemheb kuuli hyvin heidän puheensa, mutta läiskytteli vain ruoskaansa ja hymyili eikä sanonut mitään.

Temppeli oli pieni ja kiireesti kyhätty kokoon puusta ja savesta eikä se ollut, niinkuin temppelit tavallisesti, vaan se oli keskeltä avoin ja keskellä oli alttari eikä jumalaa näkynyt lainkaan, niin että sotilaat katselivat hämmästyneinä ympärilleen nähdäkseen jumalan. Horemheb sanoi:

»Hänen jumalansa on pyöreä ja auringonkehrän kaltainen, niin että tirkistelkää sitä taivaalta, jos silmänne kestävät. Hän siunaa teitä käsillään, vaikka epäilen, että tänään marssinne jälkeen hänen sormensa tuntuvat teistä hehkuvilta neuloilta selässänne.»

Mutta sotilaat napisivat ja sanoivat, että faraon jumala oli liian kaukana. He halusivat jumalaa, jonka eteen saattoi heittäytyä maahan ja jota saattoi koskea käsillään, jos uskalsi. Kuitenkin he vaikenivat, kun pappi astui esiin, ja pappi oli hintelä nuorukainen, jonka pää ei ollut ajeltu ja jonka yllä oli valkoinen olkavaate. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja innostuneet ja hän uhrasi alttarilla kevään kirjavia kukkia ja öljyä ja viiniä, kunnes sotilaat alkoivat nauraa ääneen. Hän lauloi myös hymnin Atonille ja sanottiin, että farao itse oli sen sepittänyt. Se oli varsin pitkä ja yksitoikkoinen ja sotilaat kuuntelivat sitä suu auki eivätkä ymmärtäneet siitä mitään. Hän lauloi näin:

»Kaunis olet sinä noustessasi taivaanrannasta,

sinä elävä Aton, elävistä ensimmäinen!

Noustessasi idän taivaalle

täytät jokaisen maan ihanuudellasi,

sillä kaunis olet, suuri ja hehkuva, korkealla maan yllä.

Säteesi syleilevät kaikkia maita, jotka olet luonut

ja joita sidot rakkautesi sätein,

vaikka olet kaukainen, ovat säteesi maan pinnalla,

vaikka olet ylhäinen, koskevat jalkapohjasi multaa.»

Sitten hän kuvasi yön synkeyttä ja leijonia, jotka tulevat yöllä luolistaan, ja käärmeitä, niin että monia kuulijoita alkoi peloittaa. Hän kuvasi päivän kirkkautta ja vakuutti lintujen aamuisin räpyttelevän siipiään Atonin ylistykseksi. Myös hän vakuutti tuon uuden jumalan antavan elämän sikiöön naisen kohdussa ja hedelmöittämisvoiman miehen siemeneen. Häntä kuunnellessa saattoi uskoa, ettei tosiaan ollut niin pientä asiaa maailmassa, johon tuo Aton ei olisi sekaantunut, sillä hänen mielestään ei edes kananpoika pystynyt puhkaisemaan kuortaan ja piipittämään ilman Atonin apua. Ja hän jatkoi:

»Niin moninaiset ovat tekosi,

jotka tapahtuvat salassa meiltä,

oi, ainoa jumala, jonka valtaa ei ole kenelläkään muulla jumalalla.

Yksin sinä loit maan halusi mukaan,

ihmiset ja karjan ja suuret ja pienet eläimet,

kaiken, mikä maan päällä on ja kävelee jaloillaan,

kaiken, mikä ilmassa on ja siivillään lentää,

Syyrian ja Nubian maat

ja Egyptin maan.

Jokaisen juuri sinä asetat omalle paikalleen

ja annat kaikille, mitä he tarvitsevat,

jokaisella on paikkansa

ja hänen päivänsä olet sinä lukenut.

Monenlaisia kieliä he puhuvat tahtosi mukaan,

heidän värinsä ja hahmonsa on erilainen,

niin sinä erotat ihmiset toisistaan.»

Vielä hän vakuutti juuri Atonin luoneen sekä maallisen Niilin että taivaallisen Niilin, niin että upseerit mutisivat hänen sekaantuvan Ammonin asioihin. Vuodenajat hän oli luonut ja eli miljoonissa hahmoissa kaupungeissa, kylissä ja siirtokunnissa, virralla ja maanteillä. Ja han lopetti: '

»Sinä yksin olet sydämessäni

eikä sinua tunne kukaan toinen

kuin poikasi, kuningas.

Sinä vihit hänet suunnitelmiisi

ja voimallasi hänet vihit.

Maailma on sinun kädessäsi

sellaisena, miksi sen loit,

ihmiset elävät sinun valostasi,

jos laskeudut näkymättömiin, ja kuolevat,

sillä sinä olet elämä

ja sinun kauttasi elää ihminen.

Kaikki silmät katsovat kauneuttasi,

kunnes lasket,

kaikki työ keskeytyy,

kun lasket länteen.

Siitä asti kuin maailman perustit,

olet järjestänyt sen poikasi tuloa varten,

joka syntyi sinun sylistäsi,

kuningasta varten, joka elää totuudesta,

molempien maiden herraa, Raan poikaa,

joka elää totuudesta,

kruunujen herraa varten loit maailman

ja hänen suurta kuninkaallista puolisoaan varten,

rakastettua, molempien maiden valtiatarta,

Nefrititeä varten, joka eläköön ja kukoistakoon ikuisesta ikuiseen.»

Sotilaat kuuntelivat kaivellen varpaillaan hiekkaa ja huusivat lopulta laulun päätyttyä keventyneinä faraon kunniaksi, sillä ainoa, minkä he hymnistä ymmärsivät, oli, että tarkoituksena oli ylistää faraota ja julistaa hänet jumalan pojaksi, mikä oli oikein ja hyvin, koska niin oli ollut ja niin on aina oleva. Horemheb päästi papin menemään ja poika meni ihastuneena joukkojen suosiosta kirjoittamaan kuninkaalle tapauksesta Mutta luulen, ettei laulusta ja sen ajatuksista ollut paljon iloa sotilaille, jotka kaivelivat varpaillaan hiekkaa ja olivat menossa taisteluun ja monet väkivaltaiseen kuolemaan.

4

Jälkijoukko lähti marssimaan ja sen mukana seurasivat härkien reet ja kuormaaasit. Horemheb karautti edelle vaunuineen ja myös ylemmät päälliköt lähtivät kantotuoleissaan marssille valitellen päivän hellettä. Minä tyydyin istumaan aasin selässä ystäväni muonitusupseerin tavoin ja kuormasin mukaan lääkärinarkkuni, koska arvasin sitä tarvittavan.

Joukot marssivat iltapäivään asti leväten vain lyhyen ajan, jolloin miesten sallittiin syödä ja juoda. Yhä useampia jalkavaivaisia jäi tiepuoleen pystymättä enää nousemaan, vaikka aliupseerit ruoskivat heitä ja hyppivät jaloillaan heidän päällään. Miehet vuorotellen lauloivat ja kiroilivat ja varjojen käydessä pitemmiksi alkoi tietä reunustavilta vuorilta näkymättömistä viuhahdella nuolia, niin että toisinaan joku kiljahti sekasortoisessa rivistössä ja tarrasi olkapäähänsä, josta törrötti nuoli, tai suistui suulleen tielle. Mutta Horemheb ei pysähtynyt puhdistamaan tienvartta, vaan kiihdytti vauhtia, kunnes joukot etenivät puolijuoksua. Kevyet hyökkäysvaunut raivasivat tien ja pian näimme tiepuolessa muutamia khabirien ruumiita repaleisissa viitoissaan makaamassa suu ja silmät kuhisten täynnä kärpäsiä. Muutamat miehistä poikkesivat tieltä kääntelemään ruumiita etsiäkseen sotamuistoja, mutta heissä ei enää ollut mitään ryöstämistä.

Muonitusupseeri hikoili aasinsa selässä ja pyysi minua viemään viimeisen tervehdyksensä vaimolleen ja lapsilleen, sillä hänellä oli aavistus, että tämä oli hänen viimeinen päivänsä. Sitä varten hän antoi minulle vaimonsa osoitteen Thebassa ja pyysi minua pitämään huolta, ettei hänen ruumistaan ryöstettäisi, mikäli khabirit eivät tappaneet meitä kaikkia ennen iltaa, kuten hän otaksui synkästi päätään ravistellen.

Vihdoin oli edessämme avara kenttä, jolle khabirit olivat leiriytyneet. Horemheb antoi puhaltaa torviin ja järjesti joukot hyökkäystä varten, keihäsmiehet keskelle ja jousimiehet molemmille sivustoille. Mutta hyökkäysvaunut hän lähetti pois ja ne ajoivat tiehensä hurjaa vauhtia, niin että pöly tupruili korkealle ja peitti ne näkyvistä. Luonaan hän piti vain muutamia raskaita sotavaunuja. Etäisistä laaksoista vuorten takaa kohosi palavien kylien savu. Khabirien luku näytti määrättömältä lakeudella ja heidän mylvintänsä ja huutonsa täytti ilman kuin meren kohina, kun he lähtivät etenemään meitä vastaan kilvet ja keihäänkärjet välkkyen peloittavasti päivänvalossa. Mutta Horemheb huusi kovalla äänellä:

»Älkää tutisuttako polvianne, rakkaat sontakärsäni, sillä khabireita on vähän taisteluun ja se, minkä näette, on karjaa ja vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ennen iltaa ovat saalistanne. Heidän keittoruukuissaan odottaa teitä jo lämmin ruoka, niin että antakaa huhkia, jotta pääsemme syömään ennen iltaa, sillä olen jo nälkäinen kuin krokotiili.»

Mutta khabirien sotalauma vyöryi meitä vastaan peloittavana ja heitä oli enemmän kuin meitä ja heidän keihäänsä näyttivät teräviltä päivänpaisteessa eikä minua enää lainkaan huvittanut sota. Keihäsmiesten rivit huojuivat ja he katselivat taakseen, kuten minäkin, mutta aliupseerit heiluttivat ruoskiaan ja kiroilivat ja varmaan sotilaat arvelivat olevansa liian väsyneitä ja nälkäisiä jaksaakseen juosta khabireita pakoon, sillä rivit järjestyivät uudelleen ja jousimiehet alkoivat näppäillä hermostuneesti jousiensa jänteitä odottaen merkkiä.

Päästyään kyllin lähelle khabirit kohottivat sotahuutonsa ja heidän karjuntansa oli niin peloittava, että veri laskeutui päästäni ja jalkani alkoivat tutista. Samalla he alkoivat juosta meitä vastaan ja ampua jousillaan ja kuulin korvissani nuolten suhinan niiden suristessa kärpästen tavoin ja äännellessä: pst, pst. Enkä elämässäni ole kuullut kiihdyttävämpää ääntä kuin nuolen vihuna miehen korvan ohitse. Mutta minua rohkaisi suuresti huomio, etteivät nuolet saaneet aikaan paljon vahinkoa, sillä ne lensivät ylitsemme ja muut torjuttiin kilvillä. Samassa Horemheb huusi: »Seuratkaa minua, sontakärsäni!» Hänen ajajansa karautti hevoset juoksuun, sotavaunut seurasivat häntä, jousimiehet ampuivat yhteislaukauksen ja keihäsmiehet lähtivät juoksemaan sotavaunujen jäljessä. Samalla hetkellä kohosi kaikkien kurkusta huuto, vielä peloittavampi kuin khabirien karjunta, sillä jokainen huusi henkensä edestä hälventääkseen pelkonsa ja myös minä huomasin huutavani täyttä kurkkua, mikä helpotti suuresti oloani.

Sotavaunut ajoivat hirvittävällä ryskeellä keskelle khabirien hyökkäävää laumaa ja etumaisena pölykierteiden ja heiluvien keihäiden yläpuolella loisti Horemhebin kypärä strutsinsulkineen. Sotavaunujen jäljessä juoksivat keihäsmiehet seuraten leijonanhäntiä ja haukkoja ja jousimiehet levittäytyivät tasangolle ampuen yhteislaukauksia khabirien sekasortoiseen rykelmään. Tästä lähtien oli kaikki yhtä ainoata hirvittävää sekamelskaa, pauhua, ryskettä, karjuntaa ja kuolinkiljuntaa. Nuolet vihisivät korvissani ja aasini pillastui ja lähti juoksemaan keskelle pahinta rymyä, niin että potkin ja kiljuin hädissäni, mutta en saanut sitä pysähtymään. Khabirit taistelivat sitkeästi ja pelotta ja hevosten maahan tallaamat miehet sohivat vielä maasta keihäillään niitä, jotka juoksivat heidän ylitseen, ja moni egyptiläinen sai surmansa kumartuessaan katkaisemaan voitonmerkiksi kättä kaatamaltaan mieheltä. Veren haju kävi väkevämmäksi hien ja sotilaiden hajua ja korpit laskeutuivat kaarrellen taivaalta kasvavina parvina.

Mutta äkkiä khabirit päästivät raivokkaan kiljunnan ja lähtivät pakenemaan juosten, sillä he näkivät tasangon ympäri kiertäneiden sotavaunujen ajaneen leiriinsä ja hätyyttävän naisia ja ajavan rosvotun karjan hajalle eivätkä he voineet tätä näkyä kestää, vaan kääntyivät pakoon pelastaakseen leirinsä ja naisensa, ja se oli heidän tuhonsa. Sillä sotavaunut kääntyivät heitä vastaan ja hajoittivat heidät ja lopusta pitivät huolen Horemhebin keihäsmiehet ja jousimiehet. Kun päivä laski, oli lakeus täynnä kädettömiä ruumiita, leiri paloi ja kaikkialla mylvi hajaantunut karja.

Mutta voittonsa vimmassa sotilaat jatkoivat tappamista ja iskivät keihäänsä kaikkeen, minkä näkivät, ja surmasivat myös miehiä, jotka jo olivat heittäneet aseensa, ja kolhivat nuijillaan lapsia hengiltä ja ampuivat jousillaan järjettömästi pakenevaa karjaa, kunnes Horemheb antoi puhaltaa torviin ja päälliköt ja aliupseerit tulivat järkiinsä ja ajoivat ruoskillaan kokoon sotilaat. Mutta minun vimmastunut aasini juoksenteli yhä edelleen ympäri kenttää, niin että ruumiini hyppi sen selässä voimattomana kuin säkki enkä enää tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Sotilaat nauroivat minulle ja pilkkasivat minua, kunnes lopulta eräs läimäytti keihään varrella aasia vasten turpaa, niin että se pysähtyi hämmästyneenä ja kohotti korvansa ja pääsin laskeutumaan sen selästä. Tästä lähtien sotilaat käyttivät minusta nimeä Villiaasin poika.

Vangit koottiin ja ajettiin aitauksiin, aseet kerättiin kasoihin ja paimenet lähetettiin kokoamaan pakenevaa karjaa. Khabireita oli niin paljon, että suuri osa heistä oli päässyt pakoon, mutta Horemheb arveli, että he juoksisivat koko yön eivätkä palaisi pitkiin aikoihin. Palavien rehukuormain ja telttojen valossa kannettiin Horemhebin luokse jumalan arkku ja hän avasi sen ja nosti näkyviin Sekhmetin, leijonanpäisen, joka ylpeänä kohotti pystyyn puiset rintansa tulen valossa. Sotilaat roiskuttivat hänen ylleen riemuiten haavoistaan vuotavaa verta ja viskasivat hänen eteensä voitonmerkiksi katkaisemansa kädet. Näitä katkaistuja käsiä kertyi korkea kasa ja oli miehiä, jotka viskasivat kasaan neljä ja viisikin kättä. Horemheb jakoi heille kaulaketjuja ja rannerenkaita ja palkitsi urhoollisimmat määräämällä heidät aliupseereiksi. Hän oli tomuinen ja verinen ja hänen kultaisesta ruoskastaan tippui verta, mutta hänen silmänsä hymyilivät sotilaille ja hän nimitteli heitä rakkaiksi sontakärsikseen ja verenlaskijoikseen.

Minulla oli paljon työtä, sillä khabirien keihäät ja nuijat olivat iskeneet peloittavia haavoja. Työskentelin palavien telttojen valossa ja haavoittuneiden tuskankiljuntaan sekaantui naisten parkuna, kun sotilaat raastoivat heitä mukanaan ja heittivät arpaa heistä iloitakseen heidän kanssaan. Minä pesin ja ompelin kiinni ammottavia haavoja ja tungin riippuvia suolia takaisin halkaistuihin vatsoihin ja korjasin silmille riippuvat päänahat paikoilleen. Niille, joiden täytyi kuolla, annoin olutta ja turruttavia lääkkeitä, jotta he kuolisivat rauhassa yön kuluessa.

Paransin myös khabireja, jotka haavojensa tähden eivät päässeet pakoon, ja neuloin heidän haavojaan, mutta miksi sen tein, sitä en osaa sanoa, kenties siksi, että ajattelin Horemhebin saavan heistä paremman hinnan myydessään heidät orjiksi, jos parantaisin heidät. Mutta monet heistä eivät huolineet avustani, vaan repivät haavansa uudellen auki kuullessaan lastensa itkun ja vaimojensa parkunan egyptiläisten iloitessa heidän kanssaan. He koukistivat jalkansa ja peittivät päänsä vaatteillaan ja kuolivat verenvuotoon.

Katselin heitä enkä enää ollut niin ylpeä voitosta kuin heti taistelun jälkeen, sillä he olivat köyhää kansaa erämaasta ja laaksojen karja ja vilja houkutteli heitä heidän kärsiessään nälkää. Siksi he tulivat ryöstämään Syyriaa ja heidän jäsenensä olivat laihat ja monet sairastivat silmätauteja. Siitä huolimatta he olivat hurjia ja peloittavia taistelussa ja heidän jäljessään kohosi palavien kylien savu ja ihmisten itku ja valitus. Mutta en voinut mitään sille, että säälin heitä, kun heidän isot, paksut nenänsä kävivät kalpeiksi ja he kuollessaan vetivät ryysyiset vaatteensa päänsä peitoksi.

Seuraavana päivänä kohtasin Horemhebin ja hän kiitti minua ja kehoitin häntä perustamaan paikalle vartioidun leirin, jossa parantuisivat pahimmin haavoittuneet sotilaat, sillä jos heidät kuljetettaisiin Jerusalemiin, he kuolisivat matkalla. Horemheb kiitti minua avustani ja sanoi:

»En luullut sinua niin urhoolliseksi kuin eilen näin omin silmin ratsastaessasi raivoavan aasin selässä pahimpaan melskeeseen. Mutta varmaan et tiennyt, että lääkärin työ sodassa alkaa vasta taistelun jälkeen. Olen kuullut sotilaiden nimittävän sinua Villiaasin pojaksi, ja jos tahdot, otan sinut joskus taistelussa omaan hyökkäysvaunuuni, sillä sinulla on onnea, koska olet yhä hengissä, vaikkei sinulla ollut keihästä eikä edes nuijaa.»

Hän katsoi minua totisesti enkä tiennyt, pilkkasiko hän minua. Siksi sanoin: »En ole koskaan ennen nähnyt sotaa ja siksi halusin nähdä sodan mahdollisimman läheltä. Mutta sodalla ei ollut minulle mitään sanottavaa ja luulen, että jos sallit, palaan takaisin Simyraan.»

Hän sanoi: »Olet pelastanut monen sotilaan hengen taidollasi ja siitä ansaitset kunniamerkin yhtä hyvin kuin upseeri, joka taidollaan ja rohkeudellaan pelastaa sotilaittensa hengen.»

Mutta sanoin: »Anna olla! Minulla on kultaa kylliksi itselläni ja sinun kunniamerkkisi ovat tomua jaloissani.»

»Olet varmaan oikeassa», myönsi Horemheb, »mutta yksinkertaisille miehille, kuten minulle, merkitsee paljon kaulassa killuva kulta, jos se on ansaittu taistelussa. Nyt olen nähnyt mieheni taistelussa ja tiedän osaavani johtaa heitä ja Sekhmet, leijonanpäinen, on ollut minulle suosiollinen, niin että olen saavuttanut voiton, josta varmaan veistetään kuvia kiveen, jos haluan. Kuitenkin tämä voitto on tomua jaloissani, sillä karjan varkaiden voittamiseen ei tarvita suurta taitoa.»

»Miehesi ylistävät nimeäsi ja lupaavat seurata jäljessäsi, mihin hyvänsä menet», sanoin mairitellakseni häntä. »Mutta miten on mahdollista, että et ole edes haavoittunut, vaikka luulin sinun varmasti kuolevan ajaessasi ensimmäisenä keihäitä ja nuolia vastaan?»

»Minulla on taitava ajaja», hän sanoi. »Sitäpaitsi haukkani suojelee minua, koska minua vielä tarvitaan suuriin tekoihin. Siksi ei käytöksessäni ole mitään ansiota tai urheutta, koska tiedän, että vihollisen keihäät ja nuolet ja sotanuijat väistävät minua. Ajan ensimmäisenä, koska minut on määrätty vuodattamaan verta runsaasti, vaikka surmattuani kylliksi veren vuotaminen ei tuota minulle enää järin suurta iloa eivätkä niiden kiljaisut, jotka jäävät vaununpyörieni alle, suurestikaan huvita minua. Kunhan joukkoni ovat kylliksi harjaantuneet eivätkä pelkää kuolemaa, annan kantaa itseni kantotuolissa heidän jäljessään, kuten järkevä sotapäällikkö tekee, sillä oikea sotapäällikkö ei tee käsillään roskaista ja veristä työtä, minkä halvinkin orja voi tehdä, vaan hän tekee työtä sydämellään ja kuluttaa paljon paperia ja sanelee lukuisille kirjureille monenlaisia tärkeitä käskyjä, joita sinä, Sinuhe, et ymmärrä, koska se ei ole sinun ammattisi, kuten en minä puolestani ymmärrä lääkärin ammattia, vaikka kunnioitan taitoasi. Siksi minua paremmin hävettää, kun olen tahrinut käteni ja kasvoni karjanvarkaitten vereen, mutta en voinut muuta, sillä ellen olisi ajanut miesteni edellä, he olisivat menettäneet rohkeutensa ja pudonneet polvilleen maahan ja alkaneet parkua, sillä totta puhuen nämä Egyptin sotilaat, jotka pariin miespolveen eivät ole nähneet sotaa, ovat vielä kurjempaa ja pelkurimaisempaa roskaväkeä kuin khabirit. Siksi sanon heitä sontakärsiksi ja he ylpeilevät jo tästä nimityksestä.»

En kuitenkaan voinut uskoa, ettei hän pelännyt taistelussa henkensä vuoksi ajaessaan ensimmäisenä suoraan keihäitä vastaan. Siksi sanoin itsepintaisesti: »Sinulla on lämmin nahka ja veri juoksee sen alla, kuten kaikilla muilla ihmisillä. Oletko noitunut itsesi jollakin väkevällä noituudella, niin ettet haavoitu, vai mistä johtuu, ettet pelkää?»

Hän sanoi: »Olen tosin kuullut sellaisesta noituudesta ja monet sotilaat pitävät kaulassaan taikapusseja, joiden pitäisi varjella heitä, mutta tämänkin taistelun jälkeen on monta sellaista taikapussia kerätty kaatuneiden kauloista, joten en usko sellaiseen noituuteen, vaikka siitä tietenkin on hyötyä, koska se saa oppimattoman miehen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, luottamaan itseensä ja tekee hänet rohkeaksi taistelussa. Totta puhuen tuo kaikki on pelkkää sontaa, Sinuhe. Minun laitani on kokonaan toisin, sillä tiedän, että minut on määrätty tekemään suuri tekoja, mutta miten sen tiedän, sitä en voi sinulle sanoa. Sotilaalla joko on onnea tai hänellä ei ole onnea ja minulla on ollut onni myötä siitä lähtien, kun haukkani vei minut faraon luokse. Tosin haukkani ei viihtynyt palatsissa, vaan lensi tiehensä eikä palannut enää, mutta marssiessamme läpi Siinain erämaan Syyriaan ja kärsiessämme nälkää ja nimenomaan ankaraa janoa, sillä myös minä kärsin sotilaitteni kanssa oppiakseni tietämään, mitä he tunsivat ja siten osatakseni käskeä heitä, näin eräässä laaksossa palavan pensaan. Se oli elävää tulta ja ison pensaan taikka puun kaltainen eikä se kulunut loppuun eikä vähentynyt, vaan paloi yötä päivää ja sen ympärillä oli maassa haju, joka nousi päähän ja teki minut rohkeaksi. Näin sen ajaessani joukkojen edellä vaunuissani ja metsästäessäni erämaan villipetoja eikä kukaan muu nähnyt sitä kuin minä ja ajajani, joka voi sen todistaa. Mutta siitä lähtien tiesin, ettei keihäs tai nuoli tai sotanuija osu minuun, ennen kuin aikani on täysi, mutta mistä sen tiedän, sitä en voi sanoa, koska sellainen on salattua.»

Uskoin hänen kertomuksensa ja kunnioitin suuresti häntä, sillä Horemhebillä ei ollut mitään syytä keksiä tällaista kertomusta huvittaakseen minua enkä usko, että hän olisi sellaista pystynyt keksimään, vaikka olisi halunnut, sillä hän oli ihminen, joka uskoi ja tiesi vain sen, minkä näki ja mitä saattoi koskea käsillään.

Hän antoi joukkojensa pitää leiriä khabirien leirissä ja syödä ja juoda ja ampua maaliin ja harjoitella keihäänheittoa ja maaleina olivat sellaiset khabirit, jotka eivät kelvanneet orjiksi vammojensa vuoksi tai olivat liian sisukkaita kelvatakseen orjiksi. Tällä tavoin miehet eivät napisseet harjoitusten tähden, vaan ampuivat ja heittivät keihästä ilomielin. Mutta kolmantena päivänä kävi kentällä lepäävien ruumiiden haju kamalaksi ja korpit ja shakaalit ja hyeenat erämaasta, jotka kerääntyivät haukkuviksi laumoiksi taistelukentälle, pitivät niin pahaa melua öisin, ettei kukaan enää osannut nukkua. Myös khabirien naisista useat kuristivat itsensä omilla hiuksillaan, sillä he pitivät hiuksensa pitkinä, eikä heistä enää ollut iloa kenellekään. He olivat luisevia ja likaisia naisia ja heidän silmänsä olivat villit kuin erämaa, vaikka sotamiehet kerskuivat heistä ja pitivät heitä kauniina koska eivät olleet pitkiin aikoihin iloinneet naisten kanssa. Kaikesta tasta johtui, ettei sota enää miellyttänyt minua, vaan sydämeni kävi raskaaksi kaiken sen kurjuuden tähden, mitä ihmiset tuottavat toisilleen. Katsellessani ruumiita, joita korpit nokkivat ja joiden luita shakaaht ja hyeenat jyrsivät, sanoin ystävälleni muonitusupseerille:

»Pian heidän kallonsa ovat paljaat eikä kukaan tiedä, kuka heistä oli egyptiläinen ja kuka khabiri, enkä usko edes jumalien erottavan enaa, kenen sydän oli puhdas ja kuka taisteli oikean asian puolesta kuka väärän.»

Mutta ystäväni muonitusupseeri voi hyvin merkitessään kirjoihinsa khabinen ryöstämää viljaa ja laskiessaan karjaa ja hän sanoi»Meillä on suun ja viisas päällikkö, jonka karjunta taistelussa on uljaampi leijonan karjuntaa. Myös on shakaalien ja hyeenain haukunta korvissani suloisempi khabirien sotakiljuntaa ja mieluummin haistelen ruumnnhajua kuin keihäänkärkeä, joka uppoaa lihaani. Mutta mitä sanot kalloista ja jumalista, on ajattelemisen arvoinen asia, sillä joskin tiedän, että egyptiläinen, joka Ammonia kutsuen ja luottaen lujaso Osinkseen kaatuu sodassa, pääsee suoraan lännen maahan vaikka hänen ruumiinsa ei säilyisi, niin siitä huolimatta olen varsin iloinen, etten kaatunut taistelussa. Jumalilla tulee näet totisesti olemaan paljon vaivaa erotellessaan tällä kentällä vanhurskaita vääristä Mutta miksi en kaatunut, johtuu siitä, että peloissani karjuin niin kovaa, että khabint, jotka tavoittelivat minua keihäillään, alkoivat vavista ja pudottivat keihäänsä ja heittäytyivät maahan edessäni.»

Kolmantena päivänä Horemheb hajoitti joukkonsa ja lähetti osan takaisin Jerusalemiin kuljettamaan sinne saalista, koska taistelupaikalle ei saapunut kylliksi kauppiaita, jotka olisivat voineet ostaa orjia, keittoastioita ja viljaa, ja osan hän lähetti laiduntamaan karjaa. Haavoittuneille pystytettiin leiri, jota suojelemaan jäi leijonanhännällinen sotilaita, vaikka haavoittuneista kuolivat kuitenkin useimmat. Mutta itse hän lähti sotavaunuineen ajamaan takaa khabireita, sillä vankeja kuulustelemalla hän oli saanut tietää, että khabirit olivat paetessaan saaneet viedyksi jumalansa mukanaan.

Minut hän otti mukaansa, vaikka en halunnut, ja seisoin sotavaunuissa hänen takanaan pidellen kiinni hänen vyötäisistään ja toivoen, etten koskaan olisi syntynyt, sillä hän ajoi eteenpäin kuin mieletön ja pelkäsin joka hetki vaunujen kaatuvan, niin että suistuisin päälleni kivikkoon. Mutta hän nauroi minulle ja pilkkasi minua ja sanoi antavansa minun maistaa sotaa, koska olin tullut katsomaan, oliko sodalla minulle mitään sanomista.

Hän antoi minun maistaa sotaa ja sain nähdä sotavaunujen hyökkäävän myrskynä khabirien kimppuun näiden ilosta laulaen ja palmunoksia huiskuttaen ajaessa varastamaansa karjaa erämaahan piilopaikkoihinsa. Hänen hevosensa sotkivat jalkoihinsa vanhuksia ja naisia ja lapsia ja häntä ympäröi palavien telttojen savu ja hän opetti verellä ja kyynelillä khabireille, että näiden oli parempi pysyä köyhinä erämaassa ja kuolla nälkään piilopaikoissaan kuin hyökätä viljavaan ja rikkaaseen Syyriaan voidellakseen öljyllä palaneet nahkansa ja lihoakseen varastetusta viljasta.Tällä tavoin maistoin sotaa, joka ei enää ollut sotaa, vaan vain takaaajoa ja tappamista, kunnes Horemheb kyllästyi ja antoi kohottaa pystyyn khabirien kaatamat rajakivet viitsimättä siirtää niitä loitommaksi erämaahan, vaikka olisi voinut, sillä hän sanoi:

»Minun on säilytettävä khabireista siemen, jotta voin harjoittaa joukkoja taisteluun, sillä jos rauhoitan heidät kaikki kuolemalla, ei koko maan piirissä ole enää paikkaa, jossa voisin käydä sotaa. Maailmassa on näet vallinnut rauha jo neljäkymmentä vuotta ja kaikki kansat elävät sovussa keskenään ja suurten valtioiden kuninkaat nimittelevät kirjeissään toisiaan veljiksi ja ystäviksi ja farao lähettää heille kultaa, jotta he voisivat tehdä kullasta hänen kuvansa ja pystyttää sen jumaliensa temppeleihin. Siksi minun on säilytettävä khabireista siemen, sillä muutaman vuoden kuluttua nälkä ajaa heidät taas erämaasta ja he unohtavat sen, mitä nyt ovat kokeneet.»

Myös khabirien jumalan hän tavoitti sotavaunuillaan ja iski haukkana hänen niskaansa, niin että kantajat heittivät jumalansa maahan ja hylkäsivät hänet ja pakenivat vuorille sotavaunujen alta. Horemheb antoi hakata heidän jumalansa haloiksi ja poltti hänet Sekhmetin edessä, niin että sotilaat löivät rintoihinsa ja sanoivat ylpeinä: »Tällä tavoin me poltamme khabirien jumalan.» Tämän jumalan nimi oli Jehou tai Jahve eikä khabireilla ollut muita jumalia, niin että heidän täytyi palata erämaahan ilman jumalaa ja vielä köyhempinä kuin olivat sieltä lähteneet, vaikka he olivat jo laulaneet ilosta ja heilutelleet palmunoksia.

5

Horemheb palasi takaisin Jerusalemiin, jonne rajamaan pakolaiset tällä välin olivat kerääntyneet, ja hän myi heille takaisin heidän karjansa ja viljansa ja keittoastiansa, niin että he repivät vaatteensa ja huusivat: »Tämä rosvo on khabifeja pahempi.» Mutta heillä ei ollut mitään hätää, sillä he saivat lainata rahaa temppeleistään ja kauppiailta ja verotoimistosta ja sen, mitä he eivät pystyneet ostamaan takaisin, myi Horemheb kauppiaille, joita oli koko Syyriasta kerääntynyt Jerusalemiin. Tällä tavoin hän saattoi jakaa sotilaille saaliin kuparina ja hopeana ja nyt ymmärsin, miksi useimmat haavoittuneet olivat kuolleet kaikesta vaivannäöstäni huolimatta. Heidän tovereilleen jäi näet sillä tavoin enemmän jaettavaksi ja he olivat sitä paitsi varastaneet haavoittuneiden vaatteet ja aseet ja korut eivätkä olleet antaneet heille vettä eivätkä ruokaa, niin että he olivat kuolleet. Siten ymmärsin, miksi oppimattomat lihanleikkaajat niin mielellään seurasivat joukkojen mukana sotaan ja palasivat rikkaina Egyptiin, vaikka heidän taitonsa oli vähäinen.

Mutta Jerusalem oli täynnä melua ja hoilausta ja syyrialaisten soittopelien räminää. Sotilailla oli kuparia ja hopeaa ja he joivat olutta ja iloitsivat maalattujen tyttöjen kanssa, joita kauppiaat olivat tuoneet mukanaan, ja tappelivat keskenään painien tai asein ja löivät haavoja toisiinsa ja rosvosivat toisiaan ja kauppiaita, niin että joka päivä riippui miehiä muurilta pää alaspäin. Sotilaat eivät kuitenkaan tästä pahoittaneet mieltään, vaan sanoivat: »Niin on ollut ja niin on aina oleva.» He kuluttivat olueen ja tyttöihin kuparinsa ja hopeansa, kunnes kauppiaat lähtivät pois ja veivät heidän kuparinsa ja hopeansa mukanaan. Horemheb kantoi veroa kauppiailta heidän tullessaan ja lähtiessään ja tuli rikkaaksi, vaikka oli luopunut osuudestaan saaliista sotilaiden hyväksi. Tämä ei kuitenkaan tuottanut iloa hänelle, sillä mennessäni hyvästelemään häntä palatakseni Simyraan hän sanoi minulle:

»Tämä sotaretki loppui, ennen kuin alkoikaan, ja farao nuhtelee minua kirjeessään, koska olen vuodattanut verta, vaikka hän kielsi. Minun on palattava Egyptiin ja vietävä sontakärsäni sinne takaisin ja hajoitettava heidät ja luovutettava heidän haukkansa ja leijonanhäntänsä temppeleihin säilytettäväksi, mutta mitä siitä seuraa, sitä en tosiaan osaa sanoa, sillä nämä ovat ainoat harjoitetut joukot Egyptissä eivätkä muut pysty muuhun kuin sontimaan muurille ja nipistelemään naisia torilla. Ammonin kautta, helppo on faraon kultaisessa palatsissaan sepitellä lauluja jumalalleen ja uskoa rakkaudella hallitsevansa kaikkia kansoja, mutta kuuksipa hän kerran silvottujen miesten valituksen ja naisten parkunan kylien palaessa, kun vihollinen ryntää yli rajojen, niin hän ehkä ajattelisi toisin.»

»Egyptillä ei ole vihollisia, siihen Egypti on liian rikas ja mahtava», sanoin. »Myös on maineesi levinnyt kautta Syyrian eivätkä khabirit tule enää kajoamaan rajakiviin. Miksi siis et hajoittaisi joukkojasi, sillä totta puhuen he mellastavat juopuneina kuin pedot ja heidän majapaikkansa haisevat virtsalta ja heidän ruumiinsa kuhisevat syöpäläisiä.»

»Et lainkaan tiedä, mitä puhut», hän sanoi ja tuijotti eteensä ja kaiveli vihaisesti kainaloitaan, sillä myös kaupungin kuninkaan savitalo oli täynnä syöpäläisiä. »Egypti on kylliksi itselleen ja se on väärin, sillä maailma on suuri ja näkymättömissä kylvetään siemeniä, joista voi kasvaa tuli ja tuho. Niinpä olen kuullut, että Amorin kuningas kerää innokkaasti hevosia ja ostelee sotavaunuja, mikä ei suinkaan ole soveliasta, koska hänen pitäisi mieluummin maksaa säännöllisemmin veronsa faraolle. Hänen pidoissaan hänen ylhäisensä puhuvat, että amorilaiset ovat muinoin hallinneet koko maailmaa, missä onkin sen verran perää, että viimeiset hyksot asuvat Amorin maassa.»

»Tämä Aziru on ystäväni ja turhamainen mies, sillä olen silannut hänen hampaansa kullalla», sanoin. »Myös luulen, että hänellä on nyt muuta ajattelemista, sillä olen kuullut hänen ottaneen vaimon, joka imee voiman hänen kupeistaan ja tekee hänen polvensa heikoiksi ennen pitkää.»

»Tiedät paljon asioita, Sinuhe», sanoi Horemheb ja katsoi minuun tarkkaavasti. »Olet vapaa mies ja määräät itse teoistasi ja matkustat kaupungista toiseen kuullen paljon asioita, mitä muut eivät kuule. Jos minä olisin sinun sijassasi ja vapaa kuin sinä, matkustaisin kaikissa maissa oppiakseni. Mitannin maassa matkustaisin ja kävisin Babylonissa ja kenties vilkaisisin myös, millaisia sotavaunuja heettiläiset nykyään käyttävät ja miten he harjoittavat joukkojaan, ja meren saarissa kävisin nähdäkseni, miten mahtavia ovat meren saarten sotalaivat, joista niin paljon puhutaan. Mutta en voi tehdä sitä, koska farao kutsuu minut takaisin. Myös on nimeni jo kuuluisa koko Syyriassa, niin etten ehkä kuulisikaan sellaista, mitä haluan kuulla. Mutta sinä, Sinuhe, olet pukeutunut syyrialaisiin vaatteisiin ja puhut kieltä, jota sivistyneet puhuvat kaikissa maissa. Myös olet lääkäri eikä kukaan usko sinun ymmärtävän muuta, kuin mitä lääkärille kuuluu. Puheesikin on yksinkertaista ja usein lapsellista korvissani ja katsot minua avoimin silmin, mutta silti tiedän, että sydämesi on sulkeutunut ja että sinussa on sellaista, mitä kukaan ihminen ei tiedä. Puhunko oikein?»

»Ehkä puhut oikein», sanoin, »mutta mitä haluat minusta?»

»Entäpä, jos antaisin sinulle paljon kultaa», hän sanoi, »ja lähettäisin sinut näihin maihin, joista puhuin, harjoittamaan ammattiasi ja levittämään Egyptin lääketieteen mainetta ja omaa mainettasi parantajana, niin että jokaisessa kaupungissa rikkaat ja ylhäiset kutsuisivat sinut luokseen ja näkisit heidän sydämensä ja kenties kuninkaat ja hallitsijatkin kutsuisivat sinut luokseen ja näkisit heidän sydämensä. Mutta samalla kun harjoittaisit ammattiasi, sinun silmäsi olisivat minun silmäni ja sinun korvasi olisivat minun korvani ja painaisit mieleesi kaiken, mitä näet ja kuulet, voidaksesi palata Egyptiin ja kertoa sen minulle, kun kerran palaat.»

»En aio milloinkaan palata Egyptiin», sanoin. »Myös puhut asioita, jotka ovat vaarallisia, eikä minulla ole halua riippua vieraan kaupungin muurilta pää alaspäin.»

»Huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin», hän sanoi. »Uskon, että olet palaava Egyptiin, sillä ken kerran on Niilin vettä juonut, hänen janoaan ei mikään muu vesi voi sammuttaa. Myös pääskyset ja kurjet palaavat Egyptiin joka talvi eivätkä viihdy missään muussa maassa. Siksi puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani. Myös kulta on kuin tomua jaloissani ja vaihdan sen mieluummin tietoon. Samoin on pelkkää sontaa tuo, mitä sanot muurista, sillä en pyydä sinua tekemään mitään vahingollista tai väärää tai rikkomaan vieraiden maiden lakeja vastaan. Eivätkö kaikki suuret kaupungit kutsu luokseen matkailijoita katselemaan temppeleitään ja järjestä monenlaisia juhlia ja huvituksia houkutellakseen matkailijoita, jotta nämä jättäisivät kultansa kaupungin asukkaille? Jokaiseen maahan olet tervetullut, jos sinulla on kultaa mukanasi. Myös parannustaitosi on tervetullut maissa, joissa vanhukset tapetaan kirveellä ja sairaat viedään erämaahan kuolemaan, kuten olen kuullut. Kuninkaat ovat ylpeitä mahtavuudestaan ja antavat usein sotilaittensa marssia ohitseen, jotta muukalaisetkin sen nähdessään kunnioittaisivat heidän mahtavuuttaan. Eikä ole mitään pahaa siinä, jos katselet, miten sotilaat marssivat ja millaisia aseita heillä on, ja lasket hyökkäysvaunujen luvun ja painat mieleesi, ovatko ne isoja ja raskaita vai pieniä ja kevyitä ja kuljettavatko ne kahta vai kolmea miestä, sillä olen kuullut, että jotkut käyttävät ajajan lisäksi taistelussa myös kilvenkantajaa. Myös on tärkeä tietää, ovatko sotilaat hyvin syötettyjä ja öljystä kiiltäviä vai laihoja ja täynnä syöpäläisiä ja silmävammaisia kuten minun sontakärsäni. Samoin kerrotaan, että heettiläiset ovat noituneet maasta uuden metallin, josta taottu ase lyö lovia parhaitenkin taotun kuparikirveen terään, ja tämä metalli on sinistä ja sitä sanotaan raudaksi, mutta onko tämä totta, sitä en tiedä, sillä mahdollista on, että he ovat oppineet vain uuden tavan karkaista kuparia ja sekoittaa sitä, mutta millainen tämä tapa on, sen tahtoisin tietää. Mutta tärkeintä on tietää, millainen on hallitsijain sydän ja millainen on heidän neuvonantajansa sydän.»

Katselin häntä, mutta hän ei katsonut enää minuun, vaan heilutti välinpitämättömästi kädessään kultaista ruoskaa ja tuijotti ohitseni ikkunaaukosta Jerusalemin savimuureja ja kallioita, jotka paloivat punaisina päivänpaisteessa, ja öljypuita, joiden lehdet olivat pölystä harmaat. Mutta hän katsoi myös kaiken tuon ohitse, ikään kuin olisi katsonut kaukaisiin maihin, ja hänen niskansa kohosi ja hänen silmissään oli synkkä leimu.

»Ymmärrän kyllä puheesi», sanoin mietittyäni kauan. »Myös oma sydämeni on ollut viime aikoina levoton ja vilkas kuin lintu häkissä. Siksi tulin luoksesi maistaakseni, millaista on sota, vaikka palvelijani minua varoitteli. Eikä minulla ole mitään vastaan matkustaa kaukaisiin maihin, joissa moni egyptiläinen ei ole käynyt, sillä Simyra on pieni ja olen kyllästynyt jo Simyraan ja puhuessasi ihmettelin, miten näinkin kauan olen siellä viipynyt. Mutta kenties ihminen on hidas päättämään ja hidas lähtemään, ellei joku muu käske ja lähetä häntä. Sinä et kuitenkaan ole minun käskijäni enkä ymmärrä, miksi tuon kaiken tahdot tietää ja mitä hyötyä sinulla siitä on istuessasi faraon kultaisessa talossa ja leikkiessäsi naisten kanssa.»

Hän sanoi vain: »Katso minuun.»

Katsoin häneen ja katsoessani hän kasvoi silmissäni ja hänen silmissään oli synkkä leimu ja hän oli jumalan kaltainen, niin että sydämeni vapisi ja kumarsin häntä laskien käteni polvien tasalle ja hän sanoi: »Joko uskot, että olen sinun käskijäsi?»

»Sydämeni sanoo, että olet minun käskijäni, mutta miksi niin on, sitä en tiedä», sanoin hänelle ja kieli oli paksu suussani ja minua peloitti. »Kai on myös totta, että sinut on määrätty monen käskijäksi, kuten sanot. Lähden siis matkalle ja minun silmäni ovat sinun silmäsi ja minun korvani ovat sinun korvasi, mutta en tiedä, onko näkemästäni ja kuulemastani sinulle hyötyä, sillä olen tyhmä sellaisessa, mitä tahdot tietää, ja vain lääkärinä muita etevämpi. Kuitenkin tahdon tehdä kaiken parhaani mukaan enkä suinkaan tee sitä kullasta, vaan koska olet ystäväni ja jumalat ovat ilmeisesti niin määränneet, jos ylipäänsä jumalia on olemassa.»

Hän sanoi: »En usko sinun koskaan katuvan, että olet ystäväni, mutta kultaa annan mukaasi joka tapauksessa, sillä tulet sen tarvitsemaan, mikäli tunnen ihmisiä. Eikä sinun tarvitse tietää, miksi tämä tieto, jota haluan, on minulle kultaa tärkeämpi. Sen voin kuitenkin sinulle sanoa, että suuret faraot lähettivät taitavia miehiä muiden valtakuntain hoveihin, mutta nykyisen faraon lähettiläät ovat pässinpäitä, jotka eivät tiedä muuta, kuin miten poimuttavat hameensa ja miten kantavat arvonmerkkejään ja missä järjestyksessä kukin seisoo faraon oikealla tai vasemmalla puolella. Niin että heistä sinun ei tule välittää, jos sellaisia tapaat, vaan olkoon heidän puheensa kuin kärpästen surinaa korvissasi.»

Mutta erotessamme hän luopui arvokkuudestaan ja pani kätensä poskilleni ja koski kasvoillaan olkapäitäni ja sanoi: »Sydämeni on raskas, kun lähdet pois, Sinuhe, sillä jos sinä olet yksinäinen, niin olen minäkin yksinäinen eikä sydämeni salaisuuksia tunne kukaan ihminen.» Luulen, että hän tämän sanoessaan yhä ajatteli prinsessa Baketamonia, jonka kauneus oli noitunut hänet.

Hän antoi minulle paljon kultaa, enemmän kuin saatoin arvatakaan, ja luulen, että hän antoi minulle kaiken kullan, minkä oli Syyriassa voittanut sotaretken aikana, ja saattojoukon hän määräsi saattamaan minut rannikolle, niin että saatoin matkustaa turvassa rosvoilta. Rannikolla sijoitin kullan suureen kauppahuoneeseen ja vaihdoin sen savitauluihin, joita oli turvallisempi kuljettaa kuin kultaa, koska varkaat eivät hyötyneet niistä mitään, ja nousin laivaan matkustaakseni takaisin Simyraan.

Mainitsen kuitenkin vielä, että ennen Jerusalemista lähtöäni puhkaisin kallon eräältä sotilaalta, joka oli saanut nuijaniskun päähänsä tapellessaan humalassa Atonin temppelin luona, niin että pääluu oli murtunut ja hän makasi henkitoreissaan eikä voinut enää puhua eikä liikuttaa käsiään. Hän ei kuitenkaan parantunut, vaan hänen ruumiinsa tuli kuumaksi ja hän viuhtoi ympärilleen ja kuoli seuraavana päivänä.

1

Ennen kuin aloitan uuden kirjan, on minun ylistettävä tuota mennyttä aikaa, jolloin matkustin monessa maassa kenenkään häiritsemättä ja opin paljon viisautta, sillä sellainen aika tuskin enää koskaan palaa samanlaisena. Minä matkustin maailmassa, joka neljäänkymmeneen vuoteen ei ollut nähnyt sotaa, ja kuninkaiden vartijat suojelivat karavaaniteitä ja kauppiaita, ja faraon ja kuninkaiden sotalaivat suojelivat virtaa ja meriä rosvoilta. Rajat olivat avoimet ja kauppiaat ja matkailijat, jotka toivat kultaa mukanaan, olivat tervetulleet kaikkiin kaupunkeihin eivätkä ihmiset solvanneet toisiaan, vaan kumarsivat ja laskivat kätensä polvien tasalle toistensa edessä ja oppivat toistensa tavoista ja monet sivistyneet ihmiset puhuivat lukuisia kieliä ja kirjoittivat kahta kirjoitusta. Peltoja kasteltiin ja ne kantoivat suuria satoja ja Niilin asemesta kasteli taivaallinen Niili punaisten maiden peltoja. Matkustaessani kävelivät karjalaumat turvallisesti laitumilla eikä paimenilla ollut keihästä, vaan he puhalsivat pilleihin ja lauloivat iloisia lauluja. Viinimäet kukoistivat ja hedelmäpuut notkuivat hedelmien painosta, papit olivat lihavia ja kiilsivät öljystä ja voiteista ja lukemattomien uhrien savu kohosi temppelien esipihoilta kaikissa maissa. Myös jumalat voivat hyvin ja olivat suopeita ja lihoivat runsaista uhreista. Rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja mahtavat yhä mahtavammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi, kuten jumalat ovat säätäneet, niin että kaikki ihmiset olivat tyytyväisiä eivätkä napisseet Tällaisena kangastelee mielessäni tuo mennyt aika, joka luultavasti ei koskaan enää samanlaisena palaa, jolloin miehuuteni oli nuori eivätkä jäseneni väsyneet pitkillä matkoilla ja silmäni olivat uteliaat ja himoitsivat nähdä uutta ja sydämeni himoitsi tietoa ja ahmi sitä täysin mitoin.

Merkkinä siitä, miten järjestyneet ja samanlaiset olot olivat kaikkialla, voin mainita, että temppelin kauppahuone Babylonissa antoi minulle empimättä kultaa savitauluista, jotka olin saanut kauppahuoneeltani Simyrassa, ja jokaisessa suuressa kaupungissa sai ostaa sataman tai vuorten viiniä, joka tuotiin kaukaa, niin että Syyrian kaupungeissa pidettiin Babylonin vuorten viiniä parhaana ja Babylonissa maksettiin kultaa Syyrian viineistä. Kenellä vain oli kultaa, hän saattoi ostaa orjia, eri värisiä ja eri kokoisia, lapsia ja miehiä ja nuoria tyttöjä, joiden kanssa saattoi iloita, ja palkata itselleen palvelijoita, mutta kenellä ei ollut kultaa, hän sai tehdä työtä käsillään, kunnes hänen nahkansa oli karhea ja paksu ja kätensä kuhmuiset ja niskansa painunut kumaraan. Mutta jos joku tahtoi murtautua rikkaan taloon ja varastaa kultaa juodakseen viiniä ja iloitakseen ja ostaakseen itselleen orjia, niin hänet otettiin kiinni ja hänet ripustettiin muurille pää alaspäin muille varoitukseksi.

Ylistettyäni tällä tavoin tuota onnellista aikaa, jolloin päiväkin paistoi kirkkaammin ja tuuli oli lempeämpi kuin nykyisinä pahoina päivinä, kerron matkoistani ja kaikesta, mitä näin silmilläni ja kuulin korvillani. Kuitenkin minun on ensin kerrottava, miten palasin Simyraan.

Sillä palatessani Simyraan ja talooni juoksi Kaptah minua vastaan ja huusi kovalla äänellä ja itki ilosta ja heittäytyi jalkoihini ja sanoi: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin. Sinä palasit kuitenkin, vaikka luulin sinun jo kuolleen sodassa ja uskoin varmasti, että sinut oli puhkaistu keihäällä, koska et välittänyt varoituksistani, vaan tahdoit lähteä maistamaan, millaista on sota. Mutta kuoriaisemme on tosiaan väkevä jumala ja on varjellut sinua, niin että tämä on hyvä päivä. Sydämeni on täynnä iloa, kun näen sinut, ja ilo pursuu kyyneleinä silmistäni, koska en voi hillitä itseäni, vaikka uskoin jo periväni sinut ja kaiken kullan, jonka olet sijoittanut Simyran kauppahuoneisiin. Mutta en murehdi tätä menettämääni rikkautta, sillä ilman sinua olen kuin vuona, joka on eksynyt emostaan, ja määkisin surkeasti ja päiväni olisivat pimeät. Enkä ole poissaollessasi varastanut sinulta lainkaan enempää kuin ennen, vaan olen pitänyt huolen talostasi ja tavaroistasi ja kaikista eduistasi, niin että palatessasi olet rikkaampi kuin lähtiessäsi.»

Hän pesi jalkani ja kaatoi vettä käsilleni ja huolehti minusta kaikin tavoin ja parkui lakkaamatta, kunnes käskin hänen olla vaiti ja sanoin: »Ala varustaa kaikkea valmiiksi, sillä lähdemme pitkälle matkalle, joka kenties kestää monta vuotta ja on täynnä rasituksia, sillä lähdemme Mitannin maahan ja Babyloniin ja meren saariin.»

Kaptah vaikeni heti ja hänen kasvonsa tulivat pelosta harmaiksi ja menettivät kiiltonsa ja hän huusi: »Kuoriaisen kautta, herrani on menettänyt järkensä ja minun on paras sitoa hänet ja upottaa iilimatoja hänen käsivarsiensa ja polviensa taipeisiin. Sillä Simyrassa meidän on hyvä olla ja kastelemme leipämme hunajaan ja kaupungin kauppiaat ja hallitusmiehet kunnioittavat meitä ja myös Ishtarin temppelin neitsyet ovat oppineet merimiehiltä lukuisia uusia tapoja, jotka suuresti miellyttävät miehiä ja saavat heidän ruumiinsa hypähtelemään kuin kalat kuivalla maalla, joten sinun on paras mennä kiireesti temppeliin uhraamaan, jotta unohtaisit noin hullut puheet.»

Sanoin hänelle: »En enää määrää itse askelistani, mutta miksi niin on, sitä en halua sanoa sinulle, joka olet orja ja tyhmä. Mutta olkoon, niinkuin tahdot, jää sinä tänne ja hoida taloani ja omaisuuttani ja iloitse parhaasi mukaan temppelin naisten kanssa, joita en halua sanoa neitsyiksi, sillä välin kun olen poissa. Matkustan näet yksin, jos kerran et tahdo tulla mukaani, sillä en suinkaan pakota sinua, koska sinusta varmaan on minulle pitkällä matkalla enemmän vaivaa kuin hyötyä.»

Silloin Kaptah alkoi parkua ja huusi: »Totisesti soisin etten milloinkaan olisi syntynyt tähän maailmaan. Myös soisin, etten koskaan olisi Uhonnut ja nähnyt hyviä päiviä, sillä kuta parempi ihmisen on olla, sitä vaikeampi hänen on luopua hyvästään. Jos lähtisit matkalle kuukaudeksi tai kahdeksi, kuten ennenkin olet tehnyt, en sanoisi mitään, vaan jäisin huoletta Simyraan. Mutta jos matkasi kestää vuosia, on mahdollista, ettet milloinkaan palaa enkä koskaan enää näe sinua. Siksi minun on seurattava sinua ja otettava pyhä kuoriaisemme mukaani, sillä sellaisella matkalla tarvitset kaiken hyvän onnen, mikä sinulla on, ja ilman kuoriaista putoat rotkoihin matkallasi ja rosvot keihästävät sinut. Ilman minua ja kokemustani olet myös kuin vasikka, jolta varas sitoo takajalat kantaakseen sen selässään minne hyvänsä, ja ilman minua olet kuin mies, jonka silmät on sidottu ja joka turnaan haroo käsillä eteensä, niin että jokainen, joka sinut kohtaa, varastaa ilomielin sinulta, minkä kerkiää, enkä salli sitä, sillä jos jonkun täytyy sinulta varastaa, on parempi, että se olen minä, koska varastan kohtuullisesti ja varojesi mukaan tarkoin ottaen huomioon sinun etusi. Mutta parempi meidän olisi jäädä taloomme Simyraan.»

Kaptah oli näet käynyt julkeammaksi vuosi vuodelta ja puhui jo 'meidän talostamme' ja 'meidän kuoriaisestamme' ja maksaessaan hän puhui 'meidän kullastamme'. Mutta kyllästyin tähän ja kyllästyin hänen parkuunsa, niin että lopulta otin kepin opettaakseni häntä ja voitelin kepillä hänen lihonutta takapäätään, jotta hänellä olisi todellinen aihe parkuunsa, ja sanoin:

»Sydämeni sanoo, että joskus vielä riiput muurilla pää alaspäin julkeutesi tähden. Päätä siis lopulta, lähdetkö mukaani vai jäätkö, mutta ennen kaikkea lopeta iankaikkinen jankutuksesi, joka häiritsee korviani varustautuessani pitkälle matkalle.»

Tämän jälkeen Kaptah rauhoittui ja alistui kohtaloonsa ja varustauduimme matkaan. Koska hän oli vannonut, ettei astuisi jalallaan laivan kannelle, liityimme karavaaniin, joka oli matkalla pohjoiseen Syyriaan, sillä halusin nähdä Libanonin seetrimetsät, joista noudettiin palatsien rakennuspuut ja rakennettiin Ammonin pyhä venhe.

Matkasta minulla ei ole paljon kertomista, sillä se oli yksitoikkoinen eivätkä rosvot hätyyttäneet meitä. Majatalot olivat hyvin varustettuja ja söimme ja joimme hyvin ja joissakin pysähdyspaikoissa tuli sairaita luokseni ja paransin heidät. Annoin kantaa itseäni kantotuolissa, sillä olin saanut kyllikseni aaseista eikä Kaptahkaan ollut ihastunut aaseihin, mutta en voinut päästää häntä kantotuoliini, jotten olisi menettänyt arvoani muiden matkustajien silmissä, koska hän oli palvelijani. Siksi Kaptah valitti suuresti ja toivoi olevansa kuollut. Muistutin hänelle, että olisimme voineet suorittaa tämän matkan nopeammin ja mukavammin laivassa, mutta se ei suurestikaan lohduttanut häntä. Tosin kuiva tuuli söi kasvojani, niin että minun oli lakkaamatta voideltava ihoani, ja pöly takertui kurkkuuni ja hiekkakirput vaivasivat minua, mutta nämä vastukset olivat mielestäni vähäisiä ja silmäni iloitsivat kaikesta näkemästään.

Näin myös seetrimetsiä ja puita, jotka olivat niin suuria, ettei kukaan egyptiläinen uskoisi minua, jos siitä kertoisin, niin että jätän sen kertomatta. Kuitenkin minun on sanottava, että näiden metsien tuoksu on ihmeellinen ja purot kirkkaita, ja ajattelin, ettei varmaan kukaan ihminen voi olla täysin onneton eläessään tässä ihanassa maassa. Näin ajattelin, kunnes näin orjat, jotka kaatoivat puita ja veistivät niitä kuljettaakseen ne vuorten rinteitä pitkin merenrantaan. Näiden orjien kurjuus oli suuri ja heidän kätensä ja jalkansa olivat täynnä puunkuoren ja työaseiden leikkaamia, märkiviä haavoja ja heidän selkänsä olivat täynnä kärpäsiä, jotka viihtyivät ruoskanjäijissä, niin että heidät nähtyäni en enää ajatellut, niinkuin ensin ajattelin.

Mutta Kaptah huvitteli laskemalla, miten rikas olisi, jos omistaisi nämä kaikki puut Egyptissä ja lastattuina laivasta Theban laitureille. Hän laski, että yhden ainoan suuren puun hinnalla saattoi vaatimaton mies elättää perheensä koko ikänsä ja kouluttaa poikansa kirjureiksi ja naittaa tyttärensä hyviin sukuihin. Hän alkoi laskea puita, mutta puilla ei ollut loppua ja hänen päänsä sekaantui ja hän aloitti uudelleen laskunsa, kunnes lopulta alkoi parkua ja sanoi: »Sydämeni kirvelee nähdessäni kaiken tämän suunnattoman rikkauden huojuvan tuulessa aivan hukkaan.» Siksi hän peitti päänsä vaatteella ollakseen enää näkemättä puita. Mutta kuunnellessani seetrien ylhäistä huminaa ajattelin, että vain sen kuullakseni kannatti lähteä pitkälle matkalle.

Lopulta saavuimme Kadeshin kaupunkiin, jossa oli linnoitus ja suuri egyptiläinen varuskunta. Mutta linnoituksen muureilla ei ollut vartijoita ja sen kaivannot olivat kasvaneet umpeen ja sotilaat ja upicerit elivät elämänsä kaupungissa perheineen muistaen olevansa sotilaita vain niinä päivinä, jolloin faraon varastosta jaettiin viljaa ja sipuleita ja olutta. Viivyimme kaupungissa, jotta ratsastushaavat Kaptahin takapuolessa olisivat ehtineet arpeutua, ja paransin siellä lukuisia sairaita, sillä sen kaupungin egyptiläiset lääkärit olivat kelvottomia ja sellaisia, joiden nimet oli jo ammoin pyyhitty Elämän kirjasta, mikäli heidän nimensä koskaan olivat olleet Elämän kirjassa. Siksi sairaat antoivat kuljettaa itsensä Mitannin maahan, jos heillä oli kylliksi kultaa, ja antautuivat siellä Babylonissa taitonsa hankkineiden lääkärien hoitoon. Näin tässä kaupungissa muistomerkit, joita suuret faraot olivat pystyttäneet, ja luin niiden kirjoitukset, joissa he kertoivat voitoistaan ja kaatamistaan vihollisista ja norsunmetsästyksistään. Annoin myös tässä kaupungissa kaivertaa itselleni sinetin kalliista kivestä, jotta minua olisi kunnioitettu näissä maissa, sillä myös sinetit ovat täällä toisenlaisia kuin Egyptissä eikä niitä kanneta sormukseen kiinnitettyinä sormessa, vaan nauhasta kaulassa, sillä ne ovat lieriöitä, joiden keskelle on puhkaistu reikä, ja niitä kieritetään savitaulua vasten, niin että ne jättävät kuvansa saveen. Mutta köyhät ja oppimattomat painavat ainoastaan peukalonsa jäljen saveen, milloin heillä on tekemistä savitaulujen kanssa.

Mutta Kadesh oli niin iloton ja murheellinen, niin päivänpaisteessa paahtunut ja paheellinen kaupunki, että myös Kaptah halusi pian jatkaa matkaa, vaikka pelkäsikin suuresti aasiaan. Ainoana vaihteluna siellä olivat kaikista maista saapuvat karavaanit, sillä se sijaitsi karavaaniteiden risteyksessä. Mutta sellaisia ovat kaikki rajamaitten kaupungit, tottelivatpa ne ketä kuningasta hyvänsä, ja upseereille ja sotilaille ne ovat rangaistuspaikkoja, kuuluivatpa he Egyptin tai Mitannin, Babylonin tai Khattien maan armeijaan, niin etten missään rajakaupungissa kuullut sotilaiden ja upseereiden tekevän muuta kuin kiroavan syntymistään tähän maailmaan, pelaavan ja tappelevan keskenään, juovan huonoa olutta ja iloitsevan naisten kanssa, joista tuskin oli iloa vaan paremmin surua.

Niin jatkoimme matkaa ja saavuimme rajan poikki Naharanin maahan eikä kukaan estänyt meitä, vaan kohtasimme virran, joka virtaa ylöspäin eikä alaspäin kuten Niili. Meille sanottiin, että olimme Mitannin maassa, ja maksoimme matkailijoille säädetyn veron kuninkaan rahatoimistoon. Mutta koska olimme egyptiläisiä, kohtelivat ihmiset meitä kunnioittavasti ja tulivat kadulla luoksemme ja sanoivat: »Olkaa tervetulleet, sillä sydämemme iloitsee nähdessämme egyptiläisiä. Emme näet pitkään aikaan ole egyptiläisiä nähneet. Siksi sydämemme on täynnä levottomuutta, sillä faraonne ei ole lähettänyt maahamme sotilaita eikä aseita eikä kultaa, ja huhutaan, että hän on tarjonnut kuninkaallemme uutta jumalaa, josta emme mitään tiedä, vaikka meillä on Niniven lshtar ja koko joukko muita mahtavia jumalia, jotka tähän asti ovat meitä suojelleet.» He kutsuivat minut taloihinsa ja syöttivät ja juottivat minua ja myös Kaptahia he syöttivät ja juottivat, koska hän oli egyptiläinen, vaikka hän olikin vain palvelijani, niin että Kaptah sanoi: »Tämä on hyvä maa. Jääkäämme tänne, herrani, harjoittamaan lääketaitoa, sillä kaikesta päättäen nämä ovat tietämättömiä ja hyväuskoisia ihmisiä, joita on helppo pettää.»

Mitannin kuningas ja hänen hoviväkensä olivat siirtyneet vuorille pohjoiseen kesän kuumimmaksi ajaksi eikä minulla ollut halua matkustaa heidän jälkeensä, sillä olin maltiton ja himoitsin nähdä Babylonin kaikki ihmeet, joista olin paljon kuullut. Mutta noudattaen Horemhebin käskyä puhuin ylhäisten ja alhaisten kanssa ja kaikki puhuivat samaa ja ymmärsin, että heidän sydämensä tosiaan oli täynnä levottomuutta. Sillä Mitannin maa oli muinoin ollut mahtava, mutta nyt se oli ilmassa riippuva maa ja sitä piirittivät idässä Babylon ja pohjoisessa raakalaiskansat ja lännessä heettiläiset, joiden valtakunta oli Khattien maa. Kuta enemmän kuulin heidän puhuvan heettiläisistä, joita he pelkäsivät, sitä paremmin ymmärsin, että minun oli matkustettava myös Khattien maahan, mutta ensin tahdoin käydä Babylonissa.

Tämän Mitannin maan asukkaat olivat pienikokoisia ja heidän naisensa olivat kauniita ja siroja ja heidän lapsensa olivat kuin nuket. Ehkä he joskus olivat olleet väkevä kansa, sillä he sanoivat kerran hallinneensa kaikkia kansoja pohjoisessa ja etelässä ja idässä ja lännessä, mutta niin sanoivat kaikki muutkin kansat. Enkä uskonut heidän joskus muinoin voittaneen ja ryöstäneen Babylonia, vaikka he niin sanoivat, vaan jos he sen olivat tehneet, he olivat sen tehneet faraoiden avulla. Sillä suurten faraoiden ajasta lähtien tämä maa oli ollut Egyptistä riippuvainen ja kahden sukupolven ajan sen kuninkaiden tyttäret olivat asuneet faraon kultaisessa talossa vaimoina. Amenhotepien esiisät olivat sotavaunuissaan ajaneet tämän Naharanin maan päästä päähän ja kaupungeissa näytettiin vielä heidän voittotaululian. Kuullessani mitannilaisten puheita ja valituksia ymmärsin, että tämä maa oli järjestetty puskuriksi suojelemaan Syyriaa ja Egyptiä Babylonin vallalta ja raakalaiskansoilta ja sen tuli olla Syyrian kilpenä ja upottaa ruumiiseensa keihäät, jotka tähtäsivät Egyptin valtaan. Siksi ja vain siksi pitivät faraot pystyssä sen kuninkaan horjuvaa valtaistuinta ja lähettivät hänelle kultaa ja aseita ja palkkajoukkoja. Mutta tätä asukkaat eivät ymmärtäneet, vaan ylpeilivät suuresti maastaan ja sen mahtavuudesta ja sanoivat: »Kuninkaamme tytär Tadukhipa oli suuri kuninkaallinen puoliso Thebassa, vaikka oli vasta lapsi ja kuoli äkkiä. Emmekä käsitä, miksi farao ei enää lähetä meille kultaa, vaikka faraot ovat rakastaneet kuninkaitamme kuin veljiä, niin kauan kuin muistamme, ja tämän rakkauden vuoksi lähettäneet heille sotavaunuja ja aseita ja kultaa ja kalliita lahjoja.»

Mutta näin, että tämä maa oli väsynyt ja kuoleva maa ja sen temppelien ja kauniiden rakennusten yllä oli kuoleman varjo. Itse he eivät sitä ymmärtäneet, vaan huolehtivat suuresti ruoasta, mitä söivät, valmistaen sen monenlaisin merkillisin tavoin ja kuluttivat aikaa koetellessaan uusia vaatteita ja kippurakärkisiä kenkiä ja korkeita hattuja ja valitsivat huolellisesti korunsa. Heidän käsivartensa olivat yhtä ohuet kuin egyptiläisten ja heidän naistensa iho oli niin hieno, että näki veren vuotavan sinisenä heidän suonissaan, ja he puhuivat ja käyttäytyivät sirosti ja opettelivat lapsesta asti kävelemään kauniisti, sekä miehet että naiset. Tässä maassa oli miellyttävä elää eikä sen huvitaloissa melu ja hoilotus särkenyt korvia, vaan kaikki oli ja tapahtui hiljaisesti ja hienosti, niin että tunsin itseni isoksi ja kömpelöksi seurustelussani heidän kanssaan ja juodessani viiniä heidän kanssaan. Mutta sydämeni oli raskas, kun katselin heitä, sillä olin maistanut sotaa, ja jos kaikki oli totta, mitä he puhuivat Khattien maasta, niin heidän maansa oli häviävä maa.

Heidän lääketaitonsa oli myös korkealla tasolla ja heidän lääkärinsä olivat taitavia miehiä, jotka osasivat ammattinsa ja tiesivät paljon sellaista, mitä minä en tiennyt. Niinpä sain heiltä lääkkeen, joka ajoi ulos matoja vähemmällä vaivalla ja pienemmin hankaluuksin kuin mikään muu lääke, minkä tunsin. Myös he osasivat neulalla parantaa sokeita näkeviksi ja opin heiltä käsittelemään neulaa paremmin kuin ennen. Mutta kallonpuhkaisemista he eivät lainkaan tunteneet eivätkä uskoneet, mitä kerroin heille, vaan sanoivat, että vain jumalat voivat parantaa päävammaisia, ja jos jumalat heidät parantavat, he eivät kuitenkaan koskaan ole samanlaisia kuin ennen, niin että on parempi, että he kuolevat.

Kuitenkin Mitannin asukkaat olivat uteliaita ja tulivat luokseni ja toivat sairaita luokseni, sillä kaikki vieras viehätti heitä, ja samalla tavoin kuin he pukeutuivat vieraihin vaatteihin ja söivät outoja ruokia ja joivat vuorten viiniä ja rakastivat vieraita koruja, samalla tavoin he halusivat vieraan lääkärin parantavan heitä. Myös naisia tuli luokseni ja he hymyilivät minulle ja kertoivat minulle vaivoistaan ja valittivat, että heidän miehensä olivat kylmiä ja laiskoja ja väsyneitä. Tiesin hyvin, mitä he minusta tahtoivat, mutta en suinkaan kajonnut heihin iloitakseni heidän kanssaan, sillä en tahtonut loukata vieraan maan lakeja. Sen sijaan annoin heille lääkkeitä, joita he saattoivat salaa sekoittaa miestensä viiniin, ja Simyran lääkäreiltä olin saanut lääkkeitä, jotka olisivat saaneet kuolevankin iloitsemaan naisten kanssa, sillä tässä asiassa olivat Syyrian lääkärit taitavimmat maailmassa ja heidän lääkkeensä voimallisempia kuin Egyptin lääkkeet. Mutta antoivatko naiset näitä lääkkeitä miehilleen vai kenties aivan vieraille miehille, sitä en tiedä, vaikka luulen heidän suosineen vieraita omien miestensä kustannuksella, sillä heidän tapansa olivat vapaat eikä heillä ollut lapsia, mistä myös päättelin, että tämän maan yllä lepäsi kuoleman varjo.

Minun on vielä kerrottava, että tämän maan asukkaat eivät enää tienneet maansa rajoja, koska heidän rajakivensä siirtyivät lakkaamatta, sillä heettiläiset kuljettivat niitä mukanaan sotavaunuissaan ja pystyttivät ne, mihin kulloinkin halusivat. Jos he vastustelivat, heettiläiset vain nauroivat heille ja kehoittivat heitä siirtämään kivet takaisin, jos heillä oli siihen niin suuri halu. Mutta heillä ei ollut halua siihen, sillä jos oli totta, mitä he heettiläisistä kertoivat, ei maan päällä milloinkaan vielä ollut elänyt niin julmaa ja peloittavaa kansaa. Heidän kertomansa mukaan heettiläisten paras ilo oli kuulla silvottujen valitusta ja nähdä veren vuotavan avoimista haavoista ja he katkaisivat kädet rajamaan mitannilaisilta, jotka valittivat heidän karjansa sotkevan peltoja ja syövän laihoa, ja kehoittivat sen jälkeen ivaten heitä nostamaan rajakivet takaisin paikoilleen. Myös he katkaisivat heidän jalkansa ja kehoittivat heitä juoksemaan kuninkaansa luokse valittamaan ja leikkasivat auki heidän päänahkansa ja kiskoivat sen heidän silmilleen, jotta he eivät näkisi, miten he siirtelivät rajakiviä. Mitannin asukkaat sanoivat myös heettiläisten pilkkaavan Egyptin jumalia, mikä oli suuri häväistys koko Egyptiä kohtaan, ja siinä jo oli syytä kylliksi faraon lähettää kultaa ja keihäitä ja palkkajoukkoja Mitannin maahan, jotta he voisivat käydä sotaa heettiläisiä vastaan, vaikka he eivät rakastaneetkaan sotaa, vaan toivoivat heettiläisten väistyvän nähdessään, että faraon voima oli Mitannin tukena. Enkä voi toistaa enkä luetella kaikkea pahaa, mitä heettiläiset olivat heille tehneet, ja julmuuksia ja häpeällisiä menoja, mitä heettiläiset harjoittivat. Mutta he sanoivat, että heettiläiset olivat pahempia kuin heinäsirkat, sillä heinäsirkkojen jälkeen kasvoi maa uudelleen, mutta missä heettiläisten sotavaunut olivat ajaneet, siellä ei ruoho enää kasvanut. En halunnut viipyä enää kauemmin Mitannin maassa, koska arvelin saaneeni tietää jo kaiken, mitä halusin tietää, mutta lääkärinkunniaani loukkasi Mitannin lääkärien epäilys, kun he eivät uskoneet, mitä olin kertonut heille kallonpuhkaisusta. Kuitenkin majatalooni tuli ylhäinen mies, joka valitti, että hän kuuli korvissaan lakkaamatta meren kohinan ja kaatuili ja menetti tajuntansa ja poti niin hirvittäviä kipuja päässään, ettei halunnut enää elää, jos ei kukaan voinut häntä parantaa. Eivätkä Mitannin lääkärit halunneet häntä parantaa. Siksi hän aikoi kuolla, koska elämä oli hänelle kärsimys. Sanoin hänelle: »On mahdollista, että paranet, jos sallit minun puhkaisevan kallosi, mutta vielä mahdollisempaa on, että kuolet, sillä vain yksi sadasta paranee kallonporaamisen jälkeen.» Hän sanoi: »Olisinpa hullu, ellen suostuisi ehdotukseesi, sillä jäähän minulle silloin yksi mahdollisuus sadasta elää, mutta jos itse vapautan pääni sen kärsimyksistä, makaan pitkälläni enkä nouse enää. Tosin en usko, että voit minut parantaa, mutta jos sinä puhkaiset kalloni, en riko jumalia vastaan, kuten tekisin, jos itse päättäisin päiväni. Jos kuitenkin vastoin odotustani parannat minut, annan ilomielin sinulle puolet kaikesta, mitä omistan, eikä se ole vähän, mutta jos kuolen, et ole silloinkaan katuva, vaan lahjasi on oleva suuri.»

Tutkin hänet perusteellisesti ja koetin kädellä hänen päätään joka kohdasta, mutta kosketukseni ei tuottanut hänelle kipua eikä mikään kohta päässä eronnut muista. Silloin Kaptah sanoi: »Koputa häntä vasaralla päähän, ethän menetä mitään.» Koputin häntä vasaralla päähän eri kohtiin eikä hän valittanut, mutta äkkiä hän parkaisi ja kaatui maahan ja menetti tajuntansa. Siksi arvelin kenties löytäneeni kohdan, josta kallo oli paras avata. Kutsuin kokoon Mitannin lääkärit, jotka eivät olleet uskoneet minua, ja sanoin: »Uskokaa tai älkää, mutta aion puhkaista tämän miehen kallon parantaakseni hänet, vaikka luultavinta on, että hän kuolee.» Mutta lääkärit nauroivat minulle pilkallisesti ja sanoivat: »Sen tahdomme totisesti nähdä.»

Lainasin tulen Ammonin temppelistä ja puhdistauduin ja puhdistin myös ylhäisen miehen, joka oli potilaani, ja puhdistin kaiken, mikä oli huoneessa. Kun keskipäivän valo oli kirkkain,.aloitin työni ja avasin hänen päänahkansa ja tukahdutin runsaan verentulon hehkuvalla raudalla, vaikka pahoittelin aiheuttamaani kipua. Mutta potilaani sanoi, ettei tämä kipu ollut mitään niiden kipujen rinnalla, mitä pää tuotti hänelle joka päivä. Olin juottanut hänelle runsaasti viiniä, johon olin sekoittanut turruttavia lääkkeitä, niin että hänen silmänsä seisoivat päässä kuin kuolleen kalan silmät ja hän oli hyvin iloinen. Sen jälkeen aukaisin hänen pääkuorensa niin varovasti kuin mahdollista niillä työkaluilla, jotka minulla oli käytettävänä, eikä hän edes pyörtynyt, vaan hengitti syvään ja sanoi olonsa tuntuvan heti kevyemmältä, kun kohotin irroittamani luun paikoiltaan. Sydämeni riemuitsi, sillä juuri kohtaan, jonka olin avannut, oli paholainen tai sairauden henki muninut munansa, kuten Ptahor opetti, ja se oli punertava ja ruma ja noin pääskysen munan kokoinen. Kaikella taidollani irroitin sen ja poltin pois kaiken, mikä piteli sitä kiinni aivoissa, ja näytin sitä lääkäreille eivätkä nämä enää nauraneet. Mutta pään suljin hopealevyllä ja neuloin päänahan umpeen sen päälle eikä potilas koko aikana menettänyt tajuntaansa, vaan nousi ja käveli ja kiitti minua suuresti, koska ei enää kuullut peloittavaa huminaa korvissaan ja kivutkin olivat lakanneet.

Tästä teostani sain suuren maineen koko Mitannin maassa ja maineeni kiersi edelläni aina Babyloniin asti. Mutta potilaani alkoi juoda viiniä ja ilahduttaa sydäntään ja hänen ruumiinsa tuli kuumaksi ja hän houraili ja kuumehoureissaan hän kolmantena päivänä karkasi vuoteestaan ja putosi muurilta ja katkaisi niskansa ja kuoli. Kuitenkin kaikki sanoivat, ettei vika ollut minun, ja ylistivät suuresti taitoani.

Mutta Kaptah ja minä vuokrasimme soutulaivan ja matkustimme virtaa alas Babyloniin.

2

Maata, jota Babylon hallitsee, nimitetään monella nimellä ja sitä nimitetään Kaldeaksi ja myös Khosseaksi kansan mukaan, joka siinä asuu. Mutta minä nimitän sitä Babyloniksi, koska silloin jokainen tietää, mistä maasta on kysymys. Se on viljava maa ja sen pellot ovat täynnä kastelukanavia ja maa on laakea, niin kauas kuin silmä kantaa, toisin kuin Egypti, kuten kaikki muukin siellä on toisenlaista, jopa siinä määrin, että kun Egyptissä naiset jauhavat viljan polvistuen maahan ja kierittäen pyöreää kiveä, niin Babylonissa naiset istuvat ja kiertävät kahta kiveä vastakkain, mikä on paljon raskaampaa.

Eikä tässä maassa kasva puita, vaan puita on niin vähän, että siellä pidetään rikoksena ihmisiä ja jumalia vastaan, jos joku katkaisee puun, ja laissa säädetään tästä rangaistus. Mutta joka istuttaa puita, hän hankkii siten jumalien suosion. Myös ihmiset Babylonissa ovat lihavampia ja rasvaisempia kuin missään muualla ja nauravat paljon, kuten lihavat ihmiset tekevät. He syövät raskaita, jauhoisia ruokia ja näin heidän luonaan linnun, jota he sanovat kanaksi ja joka ei osannut lentää, vaan asui ihmisten kanssa ja muni lahjaksi ihmisille joka päivä munan, joka oli jokseenkin krokotiilinmunan kokoinen, vaikka tiedän, ettei kukaan uskoisi, jos kuulisi tästä. Minulle tarjottiin näitä munia syötäväksi ja Babylonin asukkaat pitivät niitä suurena herkkuna. En kuitenkaan rohjennut kajota niihin, sillä varmuus on paras, vaan tyydyin ruokiin, jotka tunsin, tai joista ainakin tiesin, miten ne oli valmistettu.

Maan asukkaat sanoivat, että Babylon oli vanhin ja suurin maailman kaikista kaupungeista, vaikka en uskonut heitä, kun tiesin, että Theba oli kaupungeista vanhin ja suurin. Edelleenkin sanon, ettei maailmassa ole toista Theban kaltaista kaupunkia, mutta minun on myönnettävä, että Babylon yllätti minut mahtavuudellaan ja rikkaudellaan, sillä jo kaupungin muurit olivat vuoren korkuiset ja peloittavat ja torni, jonka he olivat rakentaneet jumalilleen, ulottui taivaaseen asti. Kaupungin talot oli rakennettu neljään ja viiteen kerrokseen, niin että ihmiset asuivat ja elivät elämänsä toistensa päällä ja alla, enkä missään, en edes Thebassa, ole nähnyt niin rikkaita ja ylellisiä myymälöitä ja sellaista tavaran määrää kuin temppelin kauppahuoneissa.

Heidän jumalansa oli Marduk ja Ishtarille he olivat rakentaneet portin, joka oli suurempi kuin Ammonin temppelin pyloni, ja päällystäneet sen kirjavilla, lasitetuilla tiilillä, joiden muodostamat kuvat huikaisivat silmää päivänpaisteessa. Tältä portilta vei leveä tie Mardukin tornin luokse ja torni oli rakennettu kerroksiksi, joita pitkin tie vei tornin huipulle, ja tie oli niin loiva ja leveä, että sitä pitkin saattoivat ajaa useat vaunut rinnakkain. Mutta tornin huipussa asuivat tähtien selittäjät, jotka tiesivät kaiken taivaankappaleista ja laskivat niiden radat ja ilmoittivat suotuisat päivät ja pahaenteiset päivät, niin että jokainen saattoi järjestää elämänsä sen mukaisesti. Sanottiin heidän myös osaavan ennustaa ihmisen tulevaisuuden, mutta sitä varten ihmisen täytyi tietää syntymänsä hetki ja aika, joten en voinut koetella heidän taitoaan, niin mielelläni kuin sen olisinkin tehnyt, sillä enhän tiennyt syntymäni tarkkaa hetkeä.

Minulla oli kultaa niin paljon kuin halusin nostaa temppelin rahastosta savitaulujani vastaan ja sen tähden asetuin asumaan Ishtarin portin luokse suureen vierasmajaan, joka oli monikerroksinen ja jonka katolla kasvoi hedelmäpuita ja myrttipensaita ja juoksi puroja ja hyppi kaloja lammikoissa. Tässä vierasmajassa asuivat ylhäiset, jotka tulivat maatiloiltaan kaupunkiin, jos heillä ei ollut omaa taloa Babylonissa, ja myös ulkovaltain lähettiläät asuivat siinä ja huoneet olivat täynnä paksuja mattoja ja leposijat oli pehmustettu eläinten taljoilla ja seinissä oli lasitiilistä sommiteltuja kirjavia ja iloisia ja kevytmielisiä kuvia. Tämän talon nimi oli 'Ishtarin huvimaja' ja jumalan torni omisti sen, kuten kaiken muunkin, mikä oli merkittävää Babylonissa. Jos laskee sen kaikki huoneet ja asukkaat ja palveluskunnan, uskon, että yksin siinä talossa oli yhtä paljon asukkaita kuin kokonaisessa kaupunginosassa Thebassa, vaikka sitä ei kukaan uskoisi, joka ei itse ole siinä asunut.

Eikä missään muualla maailmassa näe niin paljon erilaisia ihmisiä kuin Babylonissa eikä missään kuule kaduilla samalla kertaa puhuttavan niin monta kieltä kuin siellä, sillä Babylonin asukkaat sanovat itse, että heidän kaupunkiinsa juoksevat kaikki tiet ja että Babylon on maailman keskipiste. He vakuuttavat näet, ettei heidän maansa ole maailman laidassa, niinkuin Egyptissä uskotaan, vaan että idässä on vuoristojen takana mahtavia valtakuntia, joiden aseistetut karavaanit tuovat toisinaan Babyloniin ihmeellisiä tavaroita ja kankaita ja kalliita, särkyviä astioita. Minun on myös sanottava, että näin Babylonissa ihmisiä, joiden kasvot olivat keltaiset ja silmät vinosti päässä, eivätkä he suinkaan olleet maalanneet kasvojaan, vaan harjoittivat siellä kauppaa ja myivät kankaita, jotka olivat ohuet kuin kuninkaallinen pellava, mutta vielä sileämpiä ja läikehtivät kaiken maailman värein kuin puhdas öljy.

Sillä Babylonin asukkaat ovat ennen kaikkea kauppiaita eivätkä kunnioita mitään muuta enempää kuin kaupankäyntiä, niin että heidän jumalansakin käyvät kauppaa keskenään. Siksi he myöskään eivät rakasta sotaa, vaan palkkaavat sotilaita ja pystyttävät muureja vain kauppaansa suojellakseen ja haluavat, että tiet ovat avoimet kaikille kansoille ja kaikissa maissa. Mutta tätä he haiuavat nimenomaan sen tähden, että tietävät olevansa parhaat kauppiaat ja hyötyvänsä enemmän kaupan kuin sodankäynnistä. Silti he ovat ylpeitä sotilaista, jotka vartioivat heidän kaupunkinsa muureja ja temppeleitään ja marssivat joka päivä Ishtarin portille kypärät ja rintasuojukset kullasta ja hopeasta välkkyen. Heidän miekkojensa kahvat ja keihäittensä terät on päällystetty kullalla ja hopealla heidän rikkautensa merkiksi. Ja he sanovat: »Oletko, muukalainen, koskaan nähnyt tällaisia sotilaita ja tällaisia sotavaunuja?»

Babylonin kuningas oli vielä parraton poika, jonka täytyi valtaistuimelle noustessaan pukea tekoparta leukaansa. Hänen nimensä oli Burraburiash. Hän rakasti leikkikaluja ja merkillisiä kertomuksia ja Mitannista asti oli maineeni rientänyt edelläni Babyloniin, niin että asetuttuani 'Ishtarin huvimajaan' ja käytyäni temppelissä ja puhuttuani Tornin pappien ja lääkäreiden kanssa minulle tuotiin sana, että kuningas kutsui minut eteensä. Kaptah tuli tapansa mukaan levottomaksi ja sanoi: »Älä mene, vaan paetkaamme yhdessä kiireesti, sillä kuninkaista ei koidu mitään hyvää.» Mutta sanoin hänelle: »Hölmö, oletko unohtanut, että meillä on kuoriainen matkassamme?»

Hän sanoi: »Kuoriainen on kuoriainen enkä sitä ole suinkaan unohtanut, mutta varmuus on aina paras ja parempi kuin epävarmuus, eikä meidän pidä liian paljon koetella kuoriaisenkaan kärsivällisyyttä. Jos kuitenkin lujasti olet päättänyt mennä, en voi sinua estää ja lähden kanssasi, jotta ainakin kuolisimme yhdessä. Jos näet vastoin kaikkea todennäköisyyttä joskus palaisimme Egyptiin, haluan kertoa, että olen maannut mahallani Babylonin kuninkaan edessä. Olisin siis tyhmä, ellen käyttäisi tilaisuutta hyväkseni, kun se minulle tarjoutuu. Kuitenkin, jos menemme, on meidän pidettävä kiinni arvostamme ja sinun on pyydettävä kuninkaan kantotuoli noutamaan meitä emmekä mene tänään, sillä tänään on paha päivä tämän maan tapojen mukaan ja kauppiaat ovat sulkeneet myymälänsä ja ihmiset lepäävät asunnoissaan eivätkä tee työtä, koska kaikki kuitenkin tänään epäonnistuisi, koska on viikon seitsemäs päivä.»

Mietin asiaa ja huomasin Kaptahin olevan oikeassa, sillä joskin egyptiläisille kaikki päivät ovat samanlaisia paitsi ne, jotka tähtien mukaan määrätään pahoiksi päiviksi, niin kenties tässä maassa joka seitsemäs päivä tosiaan oli paha päivä egyptiläisellekin, joten oli paras valita varmuus epävarmuuden asemesta. Siksi sanoin kuninkaan palvelijalle: »Luulet varmaan, että olen hupsu ja muukalainen, koska tällaisena päivänä vaadit minua kuninkaan eteen. Mutta huomenna tulen, jos kuninkaasi lähettää kantotuolin minua noutamaan, sillä en suinkaan ole mikään halveksittava mies enkä halua astua hänen eteensä varpaat aasinlannassa.» Palvelija sanoi: »Pelkään, saastainen egyptiläinen, että noiden sanojesi vuoksi sinut tuodaan kuninkaan eteen keihäänkärjet takapuoltasi kutkutellen.» Mutta hän meni ja varmaan kunnioitti minua, sillä seuraavana päivänä tuli kuninkaan kantotuoli noutamaan minua Ishtarin huvimajasta.

Mutta kantotuoli oli tavallisia kantotuoleja, joissa kauppiaita ja muuta halpaa väkeä noudetaan palatsiin näyttämään koruja ja sulkia ja apinoita. Siksi Kaptah huusi kovalla äänellä kantajille ja esijuoksijalle ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, piesköön Marduk teitä skorpioniruoskalla ja juoskaa tiehenne, sillä herrani ei sovi istuutua mokomaan hökötykseen.» Kantajat tulivat noloiksi ja esijuoksija uhkasi Kaptahia sauvallaan ja koko joukko ihmisiä kerääntyi vierasmajan eteen. He nauroivat ja huusivat: »Totisesti tahdomme nähdä herrasi, jolle kuninkaan kantotuoli on liian alhainen.» Mutta Kaptah vuokrasi vierasmajan suuren kantotuolin, jota kantamaan tarvittiin neljäkymmentä väkevää orjaa ja jota suurvaltain lähettiläät käyttivät tärkeissä tehtävissä ja jossa kannettiin vieraita jumalia, milloin näitä saapui kaupunkiin. Eivätkä ihmiset enää nauraneet, kun laskeuduin huoneestani pukeutuneena vaatteihin, joihin hopealla ja kullalla oli kudottu monenlaisia lääkärin ammattiin soveltuvia kuvia, ja kaulukseni loisti päivänvalossa kultaa ja kalliita kiviä ja kaulassani helisivät kultaiset ketjut ja vierasmajan orjat kantoivat jäljessäni norsunluuupotuksin koristettuja ebenholtsi ja seetriarkkuja, joissa olivat lääkkeeni ja lääkärin välineeni. Ei, ihmiset eivät totisesti enää nauraneet, vaan kumarsivat syvään edessäni ja sanoivat toisilleen: »Tämä mies on varmaan pienempien jumalien veroinen viisaudessaan. Seuratkaamme häntä palatsiin.» Siten suuret väkijoukot seurasivat kantotuolin jäljessä palatsin porteille asti ja kantotuolin edellä ratsasti Kaptah valkoisella aasilla ja hopeakulkuset helisivät aasin valjaissa. Mutta itseni tähden en tehnyt kaikkea tätä, vaan Horemhebin tähden, koska hän oli antanut minulle paljon kultaa ja minun silmäni olivat hänen silmänsä ja minun korvani hänen korvansa.

Palatsin porteilla sotilaat karkottivat keihäillään väkijoukot ja kohottivat kilpensä suojelemaan portteja, niin että kilvet muodostivat kultaisen ja hopeisen muurin, ja siivekkäät leijonat vartioivat tietä, jota pitkin minut kannettiin kantotuolissa palatsin sisäpihoille. Täällä minua vastaan tuli vanha mies, jonka leuka oli ajeltu oppineitten tapaan. Hänen korvissaan killuivat kultaiset renkaat ja hänen poskensa riippuivat tyytymättöminä ja hän katseli minua vihaisin silmin ja sanoi: »Maksani on vimmastunut kaiken melun ja turhan hälinän tähden, jonka tullessasi aiheutat, sillä kaikkien neljän maailmanosan herra kysyy jo, mikä on se mies, joka tulee, milloin hänelle sopii eikä milloin kuninkaalle sopii ja tuo pahan rähinän ja ryskeen tullessaan.»

Sanoin hänelle: »Vanha mies! Puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani, mutta kuitenkin kysyn, kuka olet, voidaksesi tällä tavoin puhutella minua.» Hän sanoi: »Olen neljän maailmanosan herran henkilääkäri ja ylin hänen lääkäreistään, mutta mikä huijari sinä olet, joka tulet tempuillasi houkuttelemaan kultaa ja hopeaa kuninkaalta. Tiedä kuitenkin, että jos kuningas suopeudessaan antaa sinulle leimattua hopeaa tai kultaa, sinun on annettava puolet siitä minulle.»

Sanoin hänelle: »Maksasi ei liikuta minua ja parempi olisi nähtävästi, jos puhuisit palvelijani kanssa, sillä hänen tehtävänsä on karkottaa kiristäjät ja pistikkäät ympäriltäni. Kuitenkin haluan olla ystäväsi, koska olet vanha mies etkä ymmärrä parempaa. Sen tähden annan sinulle nämä kultarenkaat ranteistani osoittaakseni, että kulta ja hopea on vain tomua jaloissani enkä ole tullut tänne hakemaan kultaa, vaan tietoa.»

Annoin hänelle kultarenkaat ranteistani ja hän hämmästyi suuresti eikä tiennyt enää, mitä sanoa minulle. Sen tähden hän salli myös Kaptahin seurata minua ja vei minut kuninkaan eteen. Kuningas Burrasburiash istui pehmeillä patjoilla ilmavassa huoneessa, jonka seinät hehkuivat lasitettujen tiilien väreistä. Hän oli vain hemmoteltu poika, joka istui käsi poskella, ja hänen vieressään makasi leijona, joka murisi kumeasti meidät nähdessään. Vanha mies viskautui mahalleen pyyhkimään suullaan lattiaa kuninkaan edessä ja Kaptah teki samoin, mutta leijonan murinan kuullessaan hän ponnahti ilmaan lattialta käsin ja jaloin kuin sammakko ja parkaisi pelosta, niin että kuningas purskahti nauruun ja viskautui taaksepäin patjoillaan ja kieriskeli naurusta. Mutta Kaptah suuttui ja sanoi: »Viekää pois tuo paholaisen elukka, ennen kuin se puree minua, sillä peloittavampaa otusta en elämässäni ole nähnyt ja sen murina on kuin sotavaunujen jyrinä Theban torilla henkivartijain ajaessa juhlapäivän jälkeen vielä juovuksissa harjoituksiin.» Hän nousi istumaan lattialla ja kohotti kätensä torjuviksi ja myös leijona nousi istumaan ja haukotteli pitkään ja sen sulkiessa leukansa hampaat loksahtivat helähtäen vastakkain kuin temppelin kassalipas ahmaistessaan lesken rovon.

Kuningas nauroi niin, että kyynelet kierivät hänen silmistään, mutta sitten hän muisti kipunsa ja voihkaisi ja vei taas käden poskelleen ja hänen poskensa oli turvonnut niin pahasti, että toinen silmäkin oli puoleksi ummessa. Hän rypisti kulmiaan ja vanha mies katsoi häneen ja sanoi kiireesti: »Tässä on se itsepäinen egyptiläinen, joka ei tullut, kun käskit. Sano vain sana, niin annan sotilaiden puhkaista hänen maksansa keihäillään.»

Mutta kuningas potkaisi häntä jalallaan ja sanoi: »Nyt ei ole aika puhua joutavia, vaan parantakoon hän minut joutuin, sillä kipuni on hirveä ja pelkään, että kuolen, kun en ole nukkunut moneen yöhön enkä voi syödäkään muuta kuin kuumaa lientä.»

Silloin vanha mies vaikersi ja löi otsaansa lattiaan ja sanoi: »Neljän maailmanosan herra, olemme tehneet kaikkemme parantaaksemme sinut ja olemme uhranneet leukoja ja hampaita temppelissä karkottaaksemme pirun, joka on paneutunut leukaperiisi, ja olemme lyöneet rumpuja ja puhaltaneet torviin ja tanssineet punaiset vaatteet yllä edessäsi karkottaaksemme pirun, emmekä ole voineet muuta tehdä, koska et ole sallinut meidän kajota pyhään leukaasi parantaaksemme sinut. Enkä usko, että tämä saastainen muukalainen voi tehdä mitään sen paremmin, kuin me voimme tehdä.»

Mutta minä sanoin: »Olen Sinuhe, egyptiläinen, Hän, joka on yksinäinen, Villiaasin poika, eikä minun tarvitse tutkia sinua nähdäkseni, että takahampaasi on nostanut paiseen poskeesi, koska et ajoissa ole antanut puhdistaa sitä tai vetää sitä pois, kuten varmaan lääkärisi neuvoivat. Tämä vaiva on lasten ja pelkurien vaiva eikä suinkaan neljän maailmanosan herran, jonka edessä kansat vapisevat ja leijonakin kumartaa päänsä, kuten omin silmin näen. Mutta tiedän, että tuskasi on suuri, ja siksi tahdon auttaa sinua.»

Kuningas piteli kättä poskellaan ja sanoi: »Puheesi on röyhkeä, ja jos olisin terve, antaisin varmasti repiä julkean kielesi suustasi ja halkaista maksasi, mutta siihen ei nyt ole aikaa, niin että paranna minut joutuin ja palkkasi on oleva suuri. Mutta jos tuotat kipua minulle, annan viipymättä tappaa sinut.»

Sanoin hänelle: »Olkoon, niinkuin sanot. Minulla on varjelijanani pieni, mutta erittäin väkevä jumala, jonka ansiosta en tullut luoksesi eilen, sillä tuloni olisi silloin ollut turha. Nyt kuitenkin havaitsen sinua tutkimatta, että vaivasi on kypsynyt puhkaistavaksi, ja teen sen, jos tahdot, mutta kivusta eivät jumalat voi varjella kuningastakaan. Kuitenkin vakuutan sinulle, että helpotuksesi on oleva niin suuri, ettet jälkeenpäin enää muista kipua, ja vakuutan tekeväni sen sinulle niin helpoksi kuin ihminen taidollaan sen voi tehdä.»

Kuningas empi tuokion käsi poskella ja katseli kulmat rypyssä minua. Ilman vaivaansa hän varmaan oli kaunis nuorukainen, vaikka kovin itsetietoinen, ja tunsin pitäväni hänestä. Hän tunsi katseeni ja sanoi lopulta ärtyisästi: »Tee joutuin, mitä teet.»

Vanha mies alkoi vaikertaa ja lyödä otsaansa lattiaan, mutta en välittänyt hänestä, vaan käskin lämmittää viiniä ja sekoitin turruttavan lääkkeen ja annoin kuninkaan juoda sen, niin että hän tuokion kuluttua tuli iloiseksi ja sanoi: »Vaivani vähenee äläkä enää tule luokseni pihteinesi ja veitsinesi.»

Mutta tahtoni oli hänen tahtoaan voimakkaampi ja sain hänet avaamaan suunsa ja pitelin tiukasti hänen päätään kainalossani ja puhkaisin paiseen hänen leuassaan veitsellä, jonka olin puhdistanut Kaptahin mukanaan tuomalla tulella. Tuli ei tosin ollut Ammonin pyhä tuli, sillä sen Kaptah oli päästänyt huolimattomuudessaan sammumaan jokimatkan aikana, mutta Kaptah oli tehnyt sen huoneessani vierasmajassa tuliporalla uskoen hulluudessaan, että kuoriainen oli yhtä väkevä kuin Ammon.

Kuningas parkaisi pahasti veitsen kajotessa häneen ja leijona nousi ja ärjähti ja alkoi viuhtoa hännällään silmät leimuten. Kuninkaalla oli kuitenkin kylliksi puuhaa sylkiessään pois mätää, joka vuoti hänen paiseestaan, ja hänen helpotuksensa oli suuri ja autoin häntä painelemalla kevyesti hänen poskeaan. Hän sylki ja itki ilosta ja sylki jälleen ja sanoi: »Sinuhe, egyptiläinen, olet siunattu mies, vaikka tuotit minulle kipua.» Hän sylki sylkemistään.

Mutta vanha mies sanoi: »Olisin osannut tehdä tuon yhtä hyvin kuin hän ja paremmin kuin hän, jos vain olisit sallinut minun kajota pyhiin leukaperiisi. Parhaiten sen olisi tehnyt hammaslääkärisi.» Hän hämmästyi suuresti, kun sanoin: »Tämä vanha mies puhuu totta, sillä hän olisi tehnyt sen yhtä hyvin kuin minä ja parhaiten sen olisi tehnyt hammaslääkärisi. Mutta heidän tahtonsa ei ollut yhtä voimakas kuin minun. Siksi he eivät voineet vapauttaa sinua vaivastasi. Sillä lääkärin täytyy uskaltaa tuottaa kipua myös kuninkaalle, jos niin on välttämätöntä, pelkäämättä itsensä tähden. Nämä pelkäsivät, mutta minä en pelännyt, sillä kaikki on minulle samantekevää, ja jos haluat, voit mielellään antaa sotilaittesi halkaista maksani, kun olen parantanut sinut.»

Kuningas sylki ja paineli kädellä poskeaan ja sylki taas eikä poski enää tehnyt kipeää ja hän sanoi: »En ole vielä kenenkään kuullut puhuvan, niinkuin sinä puhut, Sinuhe. Jos on totta, mitä sanoit, ei minun kannata antaa sotilaitteni halkaista maksaasi, jos et kerran ole siitä pahoillasi, sillä mitäpä hyötyä siitä silloin olisi. Vaan totisesti olet tuottanut minulle suuren helpotuksen ja sen tähden annan sinulle anteeksi julkeutesi ja myös palvelijallesi annan anteeksi, vaikka hän näki pääni kainalossasi ja kuuli minun parkuvan. Mutta hänelle annan anteeksi sen tähden, että hän sai minut nauramaan pitkistä ajoista tehdessään hullunkurisen hypyn.» Hän sanoi Kaptahille: »Tee se uudelleen.» Mutta Kaptah sanoi nyreästi: »Se ei ole arvoni mukaista.»

Burraburiash hymyili ja sanoi: »Saammepa nähdä.» Hän kutsui leijonaa ja leijona nousi ja venytteli ruumistaan, niin että nivelet naksahtelivat, ja katseli isäntäänsä viisain silmin. Kuningas osoitti sille Kaptahia ja leijona alkoi laiskasti astella Kaptahia kohden ja sen häntä viuhtoi ja Kaptah peräytyi sen edellä tuijottaen siihen kuin noiduttuna. Kunnes leijona äkkiä avasi kitansa ja karjahti kumeasti. Silloin Kaptah kääntyi ja tempaisi oviverhon syliinsä ja kapusi oviverhoa pitkin oven kamanalle ja parkui hädissään, kun leijona tavoitteli häntä käpälällään. Kuningas nauroi entistä enemmän ja sanoi: »Hullunkurisempaa en ole koskaan nähnyt.» Leijona istuutui lattialle ja nuoleskeli suupieliään Kaptahin istuessa oven kamanalla suuresti hädissään. Mutta kuningas pyysi syötävää ja juotavaa ja sanoi: »Minun on nälkä.» Silloin vanha mies itki ilosta, sillä kuningas oli parantunut, ja kuninkaalle tuotiin monenlaisia ruokia hopeisissa astioissa, joihin oli kaiverrettu kuvia, ja viiniä tuotiin hänelle kultaisissa maljoissa ja hän sanoi: »Syö kanssani, Sinuhe, vaikka se ei ole arvoni mukaista, mutta unohdan tänään arvoni, koska olet pitänyt päätäni kainalossasi ja tonkinut sormillasi suutani.»

Tällä tavoin söin ja join kuninkaan kanssa ja sanoin hänelle: »Vaivasi on nyt helpottunut, mutta se uusiutuu milloin hyvänsä, ellet anna vetää pois hammasta, joka sen aiheuttaa. Siksi sinun on annettava hammaslääkärisi vetää pois tuo hammas heti, kun poskesi turvotus on laskenut ja sen voi tehdä tuottamatta haittaa terveydellesi.»

Hän synkistyi ja sanoi ärtyisästi: »Puhut pahoja sanoja ja pilaat iloni, hullu muukalainen.» Mutta tuokion mietittyään hän sanoi: »Ehkä olet oikeassa, sillä vaivani uusiutuu tosiaan joka syksy ja kevät jalkojeni kastuessa ja tuottaa minulle kipuja, joiden tähden toivoisin olevani kuollut. Mutta jos niin on tehtävä, saat sinä sen tehdä, sillä hammaslääkäriäni en tahdo enää nähdä silmieni edessä, niin paljon turhaa kipua hän on minulle tuottanut.»

Sanoin hänelle: »Puheistasi huomaan, että lapsena olet juonut enemmän viiniä kuin maitoa eivätkä makeiset ole sinulle terveellisiä, sillä makeiset tässä kaupungissa valmistetaan taatelisiirapista, joka turmelee hampaat, kun sen sijaan Egyptissä valmistetaan makeiset hunajasta, jota hyvin pienet linnut keräävät ihmiselle suuriksi kakuiksi. Niin että syö tästä lähtien vain sataman makeisia ja juo maitoa joka aamu, kun heräät.»

Hän sanoi: »Olet varmaan suuri leikinlaskija, Sinuhe, sillä en usko, että pienet linnut keräävät ihmisille makeisia. Sellaisesta en koskaan ole kuullut.» Mutta sanoin: »Kohtaloni on kova, sillä omassa maassani ihmiset tulevat sanomaan minua valehtelijaksi, kun kerron heille nähneeni täällä siivettömiä lintuja, jotka asuvat ihmisten kanssa ja vastalahjaksi munivat heille joka aamu tuoreen munan tehden omistajansa rikkaiksi. Näin ollen lienee parempi, etten puhu mitään, koska menetän maineeni, jos minua luullaan valehtelijaksi.» Mutta hän vastusti innokkaasti ja sanoi: »Puhu toki, sillä kukaan ei ole puhunut minulle niinkuin sinä.»

Silloin sanoin hänelle vakavasti: »En aio vetää pois hammasta suustasi, vaan hammaslääkärisi saa sen tehdä, sillä sellaisissa asioissa hän on taitavin mies tässä maassa ja varmaan myös minua taitavampi enkä tahdo saada hänen vihaansa päälleni. Mutta jos haluat, voin seisoa vieressäsi ja pitää kiinni kädestäsi ja rohkaista sinua, kun hän tekee sen. Myös lievitän kipusi kaikella sillä taidolla, minkä monessa maassa ja monien kansojen keskuudessa olen oppinut. Tapahtukoon tämä kahden viikon kuluttua tästä päivästä, sillä on parempi, että päivä on määrätty etukäteen, jotta et kadu. Silloin on näet leukasi kylliksi parantunut ja siihen mennessä huuhtele joka aamu ja ilta suusi lääkkeellä, jonka sinulle annan, vaikka se kenties kirvelee ja maistuu pahalta.»

Hän kävi nyreäksi ja sanoi: »Entäpä, jos en tee sitä?»

Sanoin: »Sinun on luvattava kuninkaallisella sanallasi, että annat tehdä, kuten olen sanonut, sillä kuninkaallista sanaansa ei toki neljän maailmanosan herra voi pettää. Jos annat tehdä sen, huvitan sinua taidollani ja muutan veden vereksi silmiesi edessä ja opetan myös sinut tekemään sen, jotta voit hämmästyttää alamaisiasi. Sinun on kuitenkin luvattava, että et opeta tätä salaisuutta kenellekään muulle, sillä se on Ammonin pappien pyhä salaisuus enkä tietäisi sitä, ellen itse olisi ensimmäisen asteen vihitty pappi, enkä uskaltaisi opettaa sitä sinulle, ellet olisi kuningas.»

Mutta tämän sanottuani huusi Kaptah oven kamanalta surkealla äänellä ja sanoi: »Viekää pois tuo paholaisen eläin tai kiipeän alas ja tapan sen, sillä käteni ovat puutuneet ja takapuoleeni koskee istuessani tässä epämukavassa paikassa, joka ei sovi arvolleni. Totisesti kiipeän alas ja tapan tuon eläimen, ellei sitä heti viedä pois.»

Burraburiash nauroi entistä enemmän kuullessaan hänen uhkauklensa, mutta tekeytyi sitten vakavaksi ja sanoi: »Olisi tosiaan vahinko, jos tappaisit leijonani, sillä se on pennusta asti kasvanut silmieni edessä ja käynyt ystäväkseni. Siksi kutsun sen pois, jotta et tekisi hirmutekoja palatsissani.» Hän kutsui leijonan luokseen ja Kaptah kiipesi alas verhoa pitkin ja hieroi kangistuneita koipiaan ja katseli leijonaa hyvin vihaisesti, niin että kuningas nauroi ja löi käsillä polviinsa ja sanoi: »Totisesti, hullunkurisempaa miestä en ole ikänäni nähnyt. Myy hänet minulle, niin teen sinut rikkaaksi.»

En kuitenkaan halunnut myydä hänelle Kaptahia eikä hän ollut itsepäinen, vaan erosimme ystävinä, kun hänen päänsä alkoi nuokkua ja silmänsä ummistuivat, sillä uni vaati velkaansa. Hän ei näet kipujensa tähden ollut nukkunut moneen yöhön. Vanha mies, hänen henkilääkärinsä, saattoi minut ulos ja sanoi minulle: »Käytöksestäsi ja sanoistasi olen nähnyt, että et ole mikään huijari, vaan taitava mies ja osaat ammattisi. Kuitenkin ihmettelen rohkeutta, jolla olet puhunut neljän maailmanosan herran edessä, sillä jos joku hänen omista lääkäreistään olisi sillä tavoin rohjennut puhua, hän lepäisi jo saviruukussa esivanhempiensa seurassa.»

Sanoin hänelle: »On paras, että neuvottelemme kaikesta, mitä kahden viikon kuluttua tapahtuu, sillä se tulee olemaan paha päivä ja on parasta, että uhraamme kaikille sopiville jumalille ennen sitä.»

Puheeni miellytti suuresti häntä, sillä hän oli hurskas mies, ja sovimme, että tapaisimme temppelissä uhrataksemme ja pitääksemme lääkärien kokouksen kuninkaan hampaista. Mutta ennen kuin lähdimme palatsista, hän antoi kestitä kantajia, jotka minut olivat tuoneet palatsiin, ja he söivät ja joivat esipihassa ja ylistivät suuresti minua. Kantaessaan minut takaisin vierasmajaan he lauloivat korkealla äänellä, ja kansanjoukkoja seurasi jäljessäni, ja siitä päivästä asti nimeni oli kuuluisa Babylonissa. Mutta Kaptah ratsasti valkoisella aasilla hyvin nyreänä eikä puhutellut minua, sillä hänen arvoaan oli loukattu.

3

Kahden viikon kuluttua tapasin Mardukin Tornissa kuninkaan lääkärit ja uhrasimme yhdessä lampaan ja annoimme pappien tarkastaa sen maksan ja ennustaa meille, sillä Babylonissa papit ennustavat uhrien maksasta ja osaavat lukea siitä paljon, mikä muille on selittämätöntä. He sanoivat, että kuningas vihastuisi suuresti meihin, mutta ettei kukaan menettäisi henkeään eikä kukaan saisi pysyvää vammaa. Kuitenkin meidän oli varottava kynsiä ja keihäitä parantaessamme kuningasta. Annoimme vielä tähtienselittäjien lukea Taivaan kirjasta, oliko päivä sovelias tarkoitukseen. He sanoivat päivän sopivan tarkoitukseen, vaikka suotuisammankin päivän olisimme voineet valita. Vielä annoimme pappien kaataa öljyä veteen js katsella siitä tulevaisuutta, mutta katseltuaan öljyä nämä papit sanoivat, etteivät he nähneet öljyssä mitään mainittavaa, ei ainakaan mitään järin pahaenteistä. Tullessamme ulos temppelistä lensi korppikotka ylitsemme kantaen muurilta sieppaamaansa ihmispäätä kynsissään, ja tämän tulkitsivat papit suotuisaksi enteeksi tarkoitustamme varten, vaikka minun mielestäni enne oli kaikkea muuta kuin suotuisa.

Lampaanmaksan neuvoa noudattaen lähetimme pois kuninkaan henkivartijat emmekä sallineet kuninkaan leijonan seurata häntä, vaan suljimme sen ovien ulkopuolelle, sillä suuttuessaan kuningas olisi voinut usuttaa sen päällemme ja se olisi repinyt meidät, kuten lääkärit kertoivat sen tehneen. Mutta kuningas Burraburiash tuli rohkeana ja oli juonut viiniä ilahduttaakseen maksaansa, kuten Babyloniassa sanottiin, mutta nähdessään hammaslääkärin tuolin, jonka tämä oli tuonut palatsiin, hän tunsi sen ja kävi aivan kalpeaksi ja sanoi, että hänellä oli vielä tärkeitä hallitustoimia suoritettavana, vaikka hän viiniä juodessaan oli unohtanut ne.

Hän aikoi mennä pois, mutta muiden lääkärien maatessa mahallaan lattialla ja pyyhkiessä huulillaan lattiaa tartuin kuninkaan käteen ja rohkaisin häntä ja sanoin, että kaikki olisi aivan pian ohitse, kunhan hän pysyisi rohkeana. Käskin lääkärien puhdistautua ja puhdistin kuoriaisen tulella hammaslääkärin työkalut ja hieroin puuduttavaa voidetta kuninkaan ikeniin, kunnes hän käski minun lopettaa, sillä hän sanoi, että hänen poskensa oli kuin puuta eikä kieli tahtonut kääntyä hänen suussaan. Silloin istutimme hänet tuoliin ja sidoimme hänen päänsä kiinni tuoliin ja työnsimme kiilat hänen suuhunsa, niin ettei hän enää voinut sulkea suutaan. Pidin kiinni hänen kädestään ja rohkaisin häntä, ja huutaen äänekkäästi avukseen kaikkia Babylonin jumalia hammaslääkäri työnsi pihtinsä hänen suuhunsa ja kiskaisi hampaan hänen leuastaan niin taitavasti, etten koskaan ole nähnyt kenenkään kiskaisevan viallista hammasta ihmisen suusta yhtä taitavasti. Kuitenkin kuningas kiiloista huolimatta parkaisi kauheasti ja leijona alkoi karjua oven ulkopuolella ja heittäytyi ovea vasten, niin että ovi jymähteli, ja raapi ovea kynsillään.

Tämä oli peloittava hetki, sillä irroitettuamme kuninkaan pään ja otettuamme kiilat hänen suustaan hän sylki verta vatiin ja voihki ja huusi ja kyynelet kierivät hänen poskiaan pitkin. Syljettyään veren pois hän huusi itkien henkivartijoitaan tappamaan meidät kaikki ja kutsui leijonaansa ja potki nurin pyhän tulen ja löi kepillä lääkäreitään, kunnes otin kepin pois häneltä ja käskin hänen huuhdella suunsa. Hän teki sen ja lääkärit makasivat lattialla hänen jaloissaan kaikki jäsenet vavisten ja hammaslääkäri luuli viimeisen hetkeasä tulleen. Mutta kuningas rauhoittui ja joi viiniä vaikkakin suu vääränä, ja pyysi minua huvittamaan häntä, kuten olin luvannut.

Menimme kuninkaan suureen huvisaliin, sillä huone, jossa hampaanveto oli tapahtunut, ei enää miellyttänyt häntä, vaan hän antoi sulkea sen ainaisiksi ajoiksi ja nimitti sen Kirotuksi huoneeksi. Huvisalissa kaadoin vettä astiaan ja annoin kuninkaan maistaa vettä ja annoin myös lääkärien maistaa vettä, niin että he kaikki saattoivat todistaa sen olevan tavallista vettä. Sitten kaadoin veden hitaasti toiseen astiaan ja sitä mukaa kuin vesi juoksi toiseen astiaan se muuttui vereksi, niin että kuningas ja hänen lääkärinsä huudahtelivat hämmästyksestä ja olivat hyvin peloissaan.

Vielä annoin Kaptahin tuoda sisään laatikon, jossa oli krokotiili, sillä kaikki leikkikalut, joita myytiin Babylonissa,.olivat savesta valmistetut ja taidokkaita, mutta muistaen puista krokotiilia, jolla lapsena olin leikkinyt, olin antanut taitavan käsityöläisen neuvojeni mukaan valmistaa samanlaisen krokotiilin. Hän oli tehnyt sen seetripuusta ja hopeasta ja maalannut ja koristanut sen, niin että se muistutti elävää krokotiilia. Nyt otin sen laatikosta ja vetäessäni sitä pitkin lattiaa se seurasi minua jalat liikkuen ja louskuttaen yläleukaansa alaleukaa vasten, kuten krokotiili tekee saalista tavoittaessaan. Tämän krokotiilin annoin lahjaksi kuninkaalle ja hän oli siitä suuresti mielissään, sillä hänen virroissaan ei ollut krokotiileja. Vetäessään krokotiilia pitkin lattiaa kuningas unohti kokonaan karsimansa kivun ja lääkärit katselivat toisiinsa ja hymyilivät ilosta.

Sen jälkeen kuningas antoi lääkäreille runsaasti lahjoja ja hammaslääkäristä hän teki rikkaan miehen ja lähetti heidät pois edestään. Mutta minut hän piti luonaan ja opetin hänelle, miten vesi muutetaan vereksi ja annoin hänelle aineen, joka sekoitetaan veteen, ennen kuin tämä ihme voi tapahtua. Tämä taito on hyvin yksinkertainen, kuten tietävät kaikki, jotka sen osaavat. Mutta kaikki suuri taito on yksinkertaista ja kuningas ihmetteli kovin ja ylisti minua. Eikä hän tyytynyt, ennen kuin oli kutsunut hovinsa ylhäiset miehet puutarhaan ja myös muurien luota hän kutsui kansaa puutarhaan ja kaikkien nähden hän muutti vesialtaan veden vereksi, niin että ylhäiset ja alhaiset huusivat pelosta ja heittäytyivät kasvoilleen maahan hänen eteensä ja hän oli hyvin mielissään.

Eikä hän enää lainkaan muistanut hammastaan, vaan sanoi minulle: »Sinuhe, egyptiläinen! Olet parantanut minut pahasta vaivasta ja ilahduttanut maksaani monella tavalla. Sen tähden pyydä minulta mitä vain haluat, ja mainitse lahja jonka haluat, niin annan sen sinulle, olipa se mitä hyvänsä, sillä myös minä tahdon ilahduttaa sinun maksaasi.»

Silloin sanoin hänelle: »Kuningas Burraburiash, neljän maailmanosan herra, lääkärinä olen pitänyt päätäsi kainalossani ja pidellyt kättäsi sinun parkuessasi pahalla äänellä eikä minusta ole sopivaa, että minulle, muukalaiselle, jää Babylonin kuninkaasta sellainen muisto, kun palaan omaan maahani kertoakseni, mitä täällä olen nähnyt. Sen tähden on parempi, että säikäytät minut ihmisenä näyttämällä minulle kaiken mahtavuutesi ja puet parran leukaasi ja vyötät hännän vyötäisillesi ja annat sotaväkesi marssia ohitsesi, jotta tuntisin mahtavuutesi ja voisin nöyrästi heittäytyä maahan ja pyyhkiä suullani multaa edessäsi. Muuta en sinulta pyydä.»

Pyyntöni oli hänelle mieleen, sillä hän sanoi: »Totisesti ei kukaan ole puhunut minulle niinkuin sinä, Sinuhe. Sen tähden täytän pyyntösi, vaikka se on minulle ikävystyttävää, sillä silloin minun on istuttava kokonainen päivä kuninkaana kultaisella istuimella ja silmäni väsyvät ja minua alkaa haukotuttaa. Mutta olkoon, niinkuin sanoit.» Hän lähetti sanan kaikkiin maakuntiin kutsuakseen sotaväen koolle ja määräsi päivän, jona sen oli marssittava hänen ohitseen.

Tämä tapahtui Ishtarin portin luona, ja kuningas istui kultaisella istuimella ja leijona makasi hänen jaloissaan ja kaikki hänen ylhäisensä seisoivat aseistettuna hänen ympärillään, niin että kaikki hänen ympärillään oli kuin kultaista ja hopeista ja purppuraista pilveä. Mutta alhaalla leveällä tiellä marssi sotaväki hänen ohitseen juosten, keihäsmiehet ja jousimiehet kuusikymmentä miestä kerrallaan rivissä rinnakkain, ja sotavaunut ajoivat hänen ohitseen kuudet vaunut kerrallaan rivissä rinnakkain, ja kesti kokonaisen päivän, ennen kuin kaikki olivat astuneet kuninkaan ohitse. Sotavaunujen pyörät jyrisivät kuin ukkonen ja juoksevien jalkojen läiske ja aseitten kalina oh kuin meren kohina myrskyssä, niin että päätä huimasi ja jalkoja vapisutti tätä kaikkea katsellessa.

Mutta Kaptahille sanoin: »Ei riitä, että sanomme: Babylonin sotaväen määrä on lukuisa kuin meren hiekka tai tähdet taivaalla. Vaan meidän on laskettava heidän lukunsa.» Mutta Kaptah napisi ja sanoi. »Herrani, se on mahdotonta, sillä niin paljon numeroita ei ole maailmassa.» Mutta laskin, minkä voin, ja jalkaväkeä oli kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä, ja sotavaunuja oh kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä, sillä kuusikymmentä on pyhä luku Babylonissa ja pyhiä lukuja ovat myös viisi ja seitsemän ja kaksitoista, mutta miksi niin on, sitä en tiedä, vaikka papit sen minulle selittivät. En näet ymmärtänyt heidän selityksiään.

Myös näin, että kuninkaan henkivartijoiden kilvet välkkyivät kultaa ja hopeaa ja heidän aseensa olivat silatut kullalla ja hopealla ja heidän kasvonsa kiilsivät öljystä ja he olivat niin lihavia, että hengästyivät juostessaan kuninkaan ohitse aseineen puuskuttaen kuin harkälauma. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja maakunnista saapuneet joukot olivat päivänpaahtamia ja likaisia ja haisivat virtsalta suurena joukkona. Monilla heistä ei ollut edes keihäitä, kun kuninkaan kutsu oli yllättänyt heidät, ja kärpäset olivat syöneet heidän silmanympäryksensä, niin että ajattelin sotaväen olevan samanlaista joka maassa. Myös huomasin, että monet sotavaunut olivat vanhoja ja kitiseviä ja muutamista irtaantuivat pyörät ajaessa ja vaunuihin kiinnitetyt viikatteet olivat homeesta vihreät.

Illalla kuningas kutsutti minut eteensä ja hymyili ja sanoi: »Näitkö mahtavuuteni, Sinuhe?» Heittäydyin maahan hänen eteensä ja pyyhin suullani lattiaa hänen jaloissaan ja sanoin: »Totisesti ei ole mahtavampaa kuningasta kuin sinä eikä sinua suotta sanota neljän maailmanosan herraksi. Silmäni ovat väsyneet ja pyörivät päässäni ja jäseneni ovat hervottomat pelosta, sillä sotilaittesi lukumäärä on kuin meren hiekka tai tähdet taivaalla.» Hän hymyili tyytyväisenä ja sanoi: »Sait, minkä pyysit, Sinuhe, vaikka olisit voinut uskoa vähemmällä, sillä neuvonantajani ovat hyvin vihaisia tämän päähänpiston tähden ja se on tullut maksamaan kokonaisen maakunnan verot vuoden ajalta, sillä sotilaat on syötettävä ja juotettava ja tänä iltana he mellastavat kaupungissa ja tekevät kaikenlaista ilkivaltaa, kuten on sotilaiden tapa, ja vielä kuukauden tämän jälkeen ovat maantiet rauhattomat sotilaiden tähden, niin etten luule toista kertaa tekeväni tällaista. Myös takapuoleni on puutunut istumisesta kultaisella tuolilla ja silmät pyörivät minunkin päässäni. Juokaamme siis viiniä ja ilahduttakaamme maksaamme tämän väsyttävän päivän jälkeen, sillä minulla on sinulta paljon kysymistä.»

Join viiniä kuninkaan edessä ja hän kyseli minulta paljon asioita, niinkuin kyselevät lapset ja nuorukaiset, jotka vielä eivät ole nähneet maailmaa. Mutta vastaukseni miellyttivät häntä ja lopuksi hän kysyi: »Onko faraollasi tytärtä, sillä kaiken sen tähden, mitä olet kertonut Egyptinmaasta, olen päättänyt pyytää vaimokseni faraon tyttären. Minulla on tosin naistalossani jo neljäsataa vaimoa ja siinä on minulle enemmän kuin kylliksi, sillä en jaksa tavata enempää kuin yhden naisen päivässä ja sekin olisi kyllästyttävää, elleivät he kaikki olisi erilaisia. Mutta arvoani kohottaisi, jos vaimojeni joukossa olisi faraon tytär, ja kansat, joita hallitsen, kunnioittaisivat minua entistä enemmän.»

Kohotin kauhistuneena käteni ja sanoin »Burraburiash, et tiedä, mitä puhut, sillä vielä milloinkaan, niin kauan kuin maailma on ollut, ei faraon tytär ole sekaantunut muukalaiseen mieheen, vaan faraon tyttäret menevät naimisiin ainoastaan veljiensä kanssa, ja ellei heillä ole veljiä, he jäävät iäkseen naimattomiksi ja heistä tulee papittaria. Sen tähden sanasi ovat häväistys Egyptin jumalia kohtaan, mutta annan sen sinulle anteeksi, koska et tiedä, mitä puhut.»

Hän rypisti kulmiaan ja sanoi äreästi: »Mikä sinä olet antamaan minulle mitään anteeksi? Eikö minun vereni muka ole yhtä jumalallinen kuin faraoiden veri?»

»Olen nähnyt veresi vuotavan, kun olet sylkenyt sitä ruukkuun vieressäni», myönsin. »Myös olen nähnyt suuren farao Amenhotepin veren vuotavan enkä voi väittää, että teidän kahden veressä olisi mitään eroa. Mutta sinun on myös muistettava, että faraoni on ollut naimisissa vasta vähän aikaa enkä tiedä, onko hänelle vielä syntynyt.

»Olen vielä nuori ja voin odottaa», sanoi Burraburiash ja katsoi viekkaasti minuun, sillä hän oli kauppiaitten kansan kuningas, »Sitä paitsi, ellei faraollasi ole tytärtä lähettää minulle ja ellei han tahdo lähettää minulle tytärtään, niin lähettäköön minkä hyvfcisä ylhäisen neidon Egyptistä, jotta voin täällä sanoa, että hän on faraon tytär. Kukaan ei täällä epäile sanaani eikä farao menetä mitään. Mutta e lei hän suostu, lähetän sotajoukkoni hakemaan faraon tytärtä, silla olen hyvin itsepintainen ja se, minkä olen saanut päähäni, pysyy myös päässäni.»

Hänen sanansa säikähdyttivät minua ja sanoin hänelle, että sota tulisi maksamaan paljon ja häiritsisi pahasti maailmankauppaa, mistä olisi hänelle itselleen enemmän vahinkoa kuin Egyptille. Myös sanoin: »Ehkä sinun on paras odottaa, kunnes lähettilääsi kertovat, että faraolle on syntynyt tyttäriä. Silloin voit kirjoittaa hänelle asiasta savitaulun, ja jos hän suostuu, hän lähettää varmasti sinulle tyttärensä eikä petä sinua, sillä hänellä on uusi, voimakas jumala, jonka kanssa hän elää totuudessa. Siksi kaikki valhe on kauhistus hänelle.»

Mutta tätä Burraburiash ei voinut ymmärtää, vaan sanoi: »1 uollaisesta jumalasta en halua kuulla ja ihmettelen suuresti, että faraosi on valinnut sellaisen jumalan, sillä kaikki ihmiset tietävät, että monesti totuus vahingoittaa ihmistä ja tekee hänet köyhäksi. Tosin rukoilen kaikkia jumalia ja myös jumalia, joita en tunne, koska varmuus on paras ja niin on tapa, mutta tämän jumalan kanssa en halua o la tekemisissä muuten kuin kaukaa.» Vielä hän sanoi: »Viini on virkistänyt minua ia ilahduttanut maksaani, ja puheesi faraon tyttäristä ,a heidän kauneudestaan on kiihdyttänyt minua, niin että luulen vetäytyväni naistalooni. Mutta seuraa sinä mukanani, sillä lääkärinä voit sen tehdä ja kuten sanoin, minulla on vaimoja liikaakin enkä pahastu, jos valitset heistä jonkun iloitaksesi hänen kanssaan, kunhan et tee lasta hänelle, sillä se aiheuttaisi monenlaisia hankaluuksia. Olen myös utelias näkemään, miten egyptiläinen makaa naisen kanssa, silla jokaisella kansalla on omat tapansa etkä uskoisi minua, jos kertoisin, millaisia tapoja on kaukaisista maista tuoduilla vaimoillani, vaan hämmästyisit suuresti.»

Eikä hän suostunut kuuntelemaan kieltojani, vaan vei minut väkisin naistaloonsa ja näytti minulle sen seinissä kuvia, joita hänen taiteilijansa olivat valmistaneet värillisistä lasitiilistä ja joissa miehet ja naiset iloitsivat keskenään monin erilaisin tavoin. Hän näytti minulle myös muutamia vaimojaan, jotka olivat pukeutuneet koruihin ja jalokiviin ja kalliisiin vaatteisiin, ja heidän joukossaan oli naisia ja nuoria tyttöjä kaikista tunnetuista maista ja myös raakalaisnaisia, joita kauppiaat olivat tuoneet mukanaan. Heidän värinsä ja muotonsa oli erilainen ja he lörpöttelivät monella kielellä äänekkäästi kuin apinat ja tanssivat kuninkaan edessä paljastaen vatsansa ja huvittivat häntä monella tavoin, sillä jokainen heistä kilpaili kuninkaan suosiosta. Lakkaamatta hän tyrkytti minua valitsemaan jonkun naisista, kunnes lopulta sanoin hänelle, että olin luvannut jumalalleni pidättyä naisista aina, milloin minulla oli parannettavia. Seuraavana päivänä olin luvannut veitsellä parantaa erään hänen ylhäisistään, jolla oli kasvettuina kiveksissään, enkä sen tähden voinut kajota naiseen, vaan minun oli parempi poistua, jotten saattaisi parannustaitoani häpeään. Kuningas uskoi tämän ja päästi minut pois, mutta naiset olivat tästä suuresti pahoillaan ja osoittivat monin elein ja äänin paheksumistaan. Lukuun ottamatta kuninkaan kuohilaita he eivät näet vielä koskaan olleet naistalossa nähneet miehuuden voimissa olevaa miestä ja kuningas oli nuori ja heikkorakenteinen ja vielä parraton.

Mutta ennen kuin lähdin, kuningas sanoi itsekseen nauraen: »Virrat ovat tulvineet ja kevät on tullut. Sen tähden papit ovat valinneet tästä päivästä kolmannentoista päivän kevätjuhlien päiväksi ja väärän kuninkaan päiväksi. Tätä päivää varten minulla on varattuna sinulle yllätys, jonka luulen suuresti huvittavan sinua ja toivon siitä paljon huvia myös itselleni, mutta mikä se on, sitä en tahdo etukäteen sinulle sanoa, jotta et pilaisi huviani.»

Siksi poistuin aavistellen pahaa, sillä pelkäsin, että se, mikä huvitti kuningas Burraburiashia, ei lainkaan huvittaisi minua. Tässä asiassa Kaptah kerrankin oli samaa mieltä kanssani.

4

Kuninkaan lääkärit eivät tienneet, miten osoittaa suosiotaan minulle, koska he minun ansiostani eivät olleet joutuneet kuninkaan vihoihin, vaan saaneet suuria lahjoja, ja olin puolustanut heitä kuninkaan edessä ja ylistänyt heidän taitoaan. Tämän tein syystä, sillä he olivat kukin alallaan taitavia miehiä ja minulla oli heidän taidoistaan paljon oppimista eivätkä he salanneet minulta mitään. Tärkein, minkä heiltä opin, oli tapa, millä he juoksuttivat maitoa unikon siemenkodista ja uuttivat siitä lääkettä, joka toi hyvän unen, tajuttomuuden tai kuoleman riippuen annostelun suuruudesta. Tätä lääkettä monet Babylonissa käyttivät viinin lisäksi tai ilman viiniäkin ja sanoivat sen käytön tuottavan ihmiselle suurta nautintoa. Papit käyttivät myös sitä ennustaessaan nähdäkseen unia ja ennustaakseen niistä, sillä tämän lääkkeen viisaus oli heidän mielestään suuri. Sitä varten kasvoi Babylonin maassa unikkoa suurina peltoina ja nämä pellot monenvärisine kukkineen olivat outo ja peloittava näky väriensä runsaudessa ja niitä sanottiin jumalien pelloiksi, sillä Torni ja Portti omistivat ne.

Myös käsittelivät papit hampun siemeniä salaisin menoin ja saivat siitä lääkkeen, jota nautittuaan ihminen ei pelännyt kipua eikä kuolemaa, ja jos sitä nautti usein ja runsaasti, ei mies kaivannut enää maallisia naisia, vaan nautti taivaallisia riemuja uninaisten kanssa, joita tämä lääke toi hänen syliinsä. Tällä tavoin keräsin paljon tietoa viipyessäni Babylonissa, mutta eniten ihmettelin pappien taitoa noitua vuonkristallista kirkasta lasia, joka suurensi esineitä, jos niitä katsoi tällaisen lasin lävitse. Enkä uskoisi tätä, ellen itse olisi näitä laseja pidellyt käsissäni ja katsellut niiden lävitse, mutta miksi näillä kristalleilla oli sellainen voima, sitä en tiedä eivätkä papit osanneet sitä selittää enkä luule, että kukaan ihminen voi sitä selittää. Mutta ylhäisimmät ja rikkaimmat käyttivät näitä laseja näkönsä heikentyessä, niin että he vielä vanhoina päivinään saattoivat lukea savesta kirjoituksia ja leimata virheettömästi nimensä sineteillään.

Kuitenkin ehkä vielä suurempi ihme oli, että auringon paistaessa näiden kristallien lävitse ne saattoivat sytyttää palamaan kuivaa lantaa ja puuntomua ja kuivia lehtiä, niin että auringon paistaessa saattoi sytyttää tulen käyttämättä tuliporaa. Näiden kristallien takia uskon, että Babylonin noitien voima on suurempi kuin minkään muun valtakunnan noitien, ja kunnioitin suuresti heidän pappejaan. Nämä lasit ovat myös suunnattoman kalliita ja maksavat monin kerroin painonsa kultaa, mutta nähdessään, miten suuresti olin mielistynyt niihin, lahjoitti kuninkaan hammaslääkäri minulle sellaisen. Annoin hänelle vastalahjana seetripuisen oven hänen taloonsa ja tähän oveen annoin taiteilijain maalata egyptiläiseen tapaan kuninkaan ja hänet hänen vetäessään hammasta kuninkaan suusta suurella taidolla sekä kuninkaan palkitsemassa häntä suurin lahjoin, sillä Babylonissa oli taiteilijoita, jotka osasivat maalata egyptiläiseen tapaan, ja puu siellä on niin kallista, että ovi siirtyy perintönä isältä pojalle polvesta polveen ja muuttaessaan asuntoa rikas ja ylhäinen ottaa ovensa mukanaan.

Vielä herätti suuresti mielenkiintoani Babylonin pappien ennustustaito, ja koska olin kuninkaan suosiossa ja kuninkaan lääkärit puhuivat puolestani, sallittiin minun opiskella Tornissa ennustustaitoa. Tällä tavoin opinn lukemaan lampaanmaksaa ja erottamaan siitä vuoret ja virrat, kadut, portit ja tornit, pään, jäsenet, korvat, sormet ynnä kaiken muun aina syvintä kaivof myöten, mikä oli lääkärille suureksi hyödyksi, sillä jos sattui hyvin, hän saattoi uhraamansa lampaan maksasta lukea potilaansa vaivan ja parannuskeinon lainkaan tutkimatta itse potilasta. Tätä tapaa Babylonin lääkärit käyttivät usein ollessaan epävarmoja potilaan vaivan laadusta ja se saattoikin suuresti vahvistaa lääkärin valttämätöntä itseluottamusta, jos hän oli ymmällään taudin suhteen. Siksi otin sen opikseni.

Mutta tarkimman tiedon kaikesta, mikä on ja tapahtuu, saa lukemalla taivaan tulista kirjoitusta öisin. Tätä kirjoitusta en kuitenkaan yrittänyt oppia tavaamaan, sillä siihen olisi vaadittu vuosien ja vuosikymmenien opiskelu ja tähtienselittäjät olivat jo vanhoja miehiä ja heidän partansa olivat harmaat ja silmänsä väsyneet tähtiin tuijottamisesta ja yhä he kiistelivät keskenään eivätkä koskaan olleet samaa mieltä tähtien asentojen merkityksestä, joten katsoin tämän opiskelun turhaksi. Mutta pappien kertomana sain tietää, että kaikki, mikä tapahtuu maan päällä, tapahtuu myös taivaalla eikä ole niin pientä tai vähäpätöistä asiaa, jota ei voisi lukea tähdistä jo ennakolta, suuremmista puhumatta, jos vain on oppinut kylliksi lukemaan taivaan kirjoitusta. Tämä oppi oli minusta uskottavampi ja ymmärrettävämpi kuin moni muu oppi ihmisistä ja jumalista, ja se tekee elämän helpoksi, koska se opettaa ihmisen ymmmärtämään, että kaikki tapahtuu järkähtämättömän lain mukaan eikä kukaan voi kohtaloansa muuttaa, sillä kukapa voisi järkyttää tähtien asentoja ja määrätä niiden liikkeitä. Kun syvemmin ajattelee, on tämä oppi luonnollisin ja ymmärretävin kaikista opeista ja vastaa ihmisen sydämen uskoa, vaikka babylonialaiset puhuvatkin maksasta silloin, kun egyptiläinen puhuu sydämestä, mutta tämä erotus on mielestäni vain puheentapa eikä merkitse sen enempää.

Niin suuresti tämä ihmeellinen tieto vaikutti minuun, että jonkin aikaa harkitsin vakavasti, jäisinkö Babyloniin opettelemaan tähtien lukemista ja luopuisin matkoistani ja kaikesta muusta ymmärtääkseni vuosien ja vuosikymmenien kuluttua tähtien kirjoitusta, sillä käsitin, ettei ihmisen elämällä voinut olla suurempaa tarkoitusta kuin tämän taidon oppiminen. Puhuin tästä myös Kaptahille, mutta Kaptah sanoi: »Mitä hyötyä on ihmisellä, jos hän kuluttaa elämänsä vuodet tirkistelemällä taivaalle, kunnes tali alkaa vuotaa hänen silmistään. Sillä jos kerran tähtiin on kirjoitettu kaikki, mikä tapahtuu, niin ei ihminen voi väistää sitä, mikä tapahtuu, vaikka tietäisi sen etukäteen, ja tästä on monta tarinaa, kuten esimerkiksi tarina prinssistä ja hänen koiristaan. Mutta jos ihminen tietää etukäteen kaiken pahan, mitä hänelle tapahtuu, niin hänen vatsansa käy heikoksi ja hän tulee murheelliseksi ja yrittää turhaan muuttaa sitä, mikä kuitenkin tapahtuu. Mutta jos ihminen lukee, että hänelle on tapahtuva pelkkää hyvää, mitä ei yleensä ihmiselle kuitenkaan tapahdu, niin eikö ole parempi, että hän iloitsee ja nauttii tästä hyvästä tirkistelemättä tähtiin ja kuluttamalla siten aikaa, jonka voisi antaa ilahduttaa sydäntään. Kuitenkin ihmiselle tapahtuu sekä hyvää että pahaa sekaisin, kuten jumalat määräävät, joten tähtien lukeminen aiheuttaisi pelkkää turhaa sotkua ja ajankulua ihmisen vuorotellen iloitessa ja harmitellessa sitä, mikä on tuleva. Paljon parempi meidän on luottaa kuoriaiseemme.»

»Mutta», sanoin, »kun kerran tähtiin on kirjoitettu kaikki, mikä meille tapahtuu, ei kuoriainen voi hiventäkään muuttaa kohtaloamme eikä kuoriaisella voi olla mitään voimaa siihen, mikä meille tapahtuu.»

Tästä Kaptah kuitenkin loukkaantui syvästi ja sanoi: »Tuo on tyhmää puhetta ja haisee kuin siansonta. Sillä jos on, niinkuin sanot, niin silloin on myös varmasti tähtiin kirjoitettu, että kuoriainen tuottaa meille onnea, ja lueteltu tarkasti kaikki ne suuret ja pienet tapaukset, joissa kuoriainen tuottaa meille onnea, sillä totisesti ilman kuoriaista riippuisimme jo aikaa muurilta pää alaspäin tai kallosi valkenisi ruumiskentällä.»

Eikä minulla ollut tähän mitään sanomista, niin että luovuin ajatuksesta jäädä Babyloniin tutkimaan tähtiä. Tutkiessani sydäntäni huomasin, että tämä päätös tuotti minulle iloa, sillä matkustaminen oli jo mennyt veriini ja silmäni olivat levottomat ja himoitsin lakkaamatta nähdä jotakin uutta. Mutta minulle tuotti lohtua ajatus, etten menettänyt mitään, vaikka en jäänytkään, sillä tämä päätökseni ja Kaptahin keskustelu kanssani oli varmasti kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää, joten en olisi voinut jäädä, vaikka olisin tahtonut, koska tähdet olivat niin määränneet.

Sen sijaan tutkin lampaanmaksaa ja kirjoitin muistiin myös sen, mitä Mardukin papit tiesivät lintujen lennosta voidakseni matkojeni varrella o^taa huomioon lintujen antamat enteet. Samoin kulutin paljon aikaa antamalla heidän kaataa öljyä veteen ja selittää kuvioita, jotka tällöin muodostuivat veden pintaan, mutta tätä taitoa uskoin vähimmin, sillä kuviot olivat aina erilaisia ja niiden selittämiseen ei tarvittu paljon tietoa, vaan ainoastaan liukas kieli. Mutta painoin kuitenkin mieleeni, mitä he tästä taidosta sanoivat.

Tähän opiskeluun olin niin kiintynyt, että joksikin aikaa unohdin olevani lääkäri ja viivyin päiväkaudet temppelissä ja käännytin pois luotani potilaat, jotka tulivat minua etsimään parantajan taitoni houkuttelemina, ja lähetin heidät kuninkaan lääkärien luokse, mistä nämä olivat suuresti mielissään, sillä tämä kohotti heidän arvoaan Babylonin asukkaiden silmissä. Mutta minä, joka Egyptin viisauteen yhdistin Babylonin viisauden, vapisin mielessäni omaa viisauttani ja ajattelin, että kaikki tieto, minkä ihminen vuosituhansien aikana oli kerännyt kaikissa neljässä maailmanosassa, oli nyt minun tietoani. Tätä ajatellessani tunsin voimieni kasvavan ja kävin ylpeäksi ja ajattelin, ettei minulle ollut enää mikään mahdotonta. Niin nuori olin vielä kaikesta tiedostani ja kokemuksestani huolimatta.

Mutta ennen kuin alan kertoa Babylonin kevätjuhlasta ja väärän kuninkaan päivästä on minun kerrottava merkillisestä asiasta, joka koskee syntymääni. Sillä lukiessaan minulle lampaanmaksaa ja katsoessaan öljyä vedessä minulle papit sanoivat: »Syntymääsi liittyy peloittava salaisuus, jota emme osaa selittää, ja tästä johtuu, että et todellisuudessa ole vain egyptiläinen, niinkuin luulet, vaan olet muukalainen koko maailmassa.» Silloin kerroin heille, etten ollut syntynyt niinkuin muut ihmiset, vaan olin tullut jonakin yönä virtaa alas kaislaveneessä ja äitini oli löytänyt minut kaislikosta. Silloin papit katsoivat toisiinsa ja kumarsivat syvään edessäni ja sanoivat: »Sitä arvelimme.» Ja he kertoivat minulle, että myös heidän suuri kuninkaansa Sargon, joka alisti kaikki neljä maailmanosaa valtansa alle ja jonka valta ulottui pohjoisesta merestä eteläiseen mereen ja joka hallitsi myös meren saaria, oli tullut vastasyntyneenä heidän virtaansa alas pietyssä kaislaveneessä eikä kukaan tiennyt mitään hänen syntymästään, ennen kuin hänen suuret tekonsa osoittivat, että han oh syntynyt jumalista.

Mutta sydäntäni alkoi ahdistaa kuullessani tämän ja yritin nauraa ia sanoin heille: »Ette kai luule, että minä, lääkäri, olen jumalista syntynyt?» Mutta he eivät nauraneet, vaan sanoivat: »Sitä emme tiedä, mutta varmuus on paras ja siksi kumarramme sinua.» He kumarsivat uudelleen syvään edessäni, kunnes kyllästyin ja sanoin: »Lopettakaamme tämä leikinlasku ja palatkaamme asiaan.» Palasimme savimallin ääreen ja he alkoivat jälleen selittää minulle lampaanmaksan sokkeloita, mutta salavihkaa he katselivat minua kunnioittavasti ja kuiskailivat keskenään.

Siitä lähtien alkoi ajatus syntyperästäni rasittaa mieltäni ja sydämeni kävi raskaaksi kuin lyijy, kun ajattelin, että olin muukalainen kaikissa neljässä maailmanosassa. Mieleni teki kovin kysyä tahtiensehttajiltä syntymästäni, mutta koska en tiennyt syntymäni tarkkaa hetkeä, en voinut heiltä mitään kysyä eivätkä he voineet neuvoa minua. Pappien pyynnöstä he kuitenkin hakivat esille savitaulunsa, jotka koskivat tuota vuotta ja päiviä, jolloin virta oli tuonut minut, silla myös papit olivat uteliaita syntymäni suhteen. Mutta tähtienselittajat tiesivät vain, että jos olisin syntynyt sinä ja sinä hetkenä vuorokaudesta, olisin ollut kuninkaallista verta ja syntynyt hallitsemaan hikuisia kansoja. Eikä tämä tieto suinkaan keventänyt mieltäni, silla jos jotakin tahdoin menneisyydestä ajatella, niin minulla oli kylliksi ajattelemista rikoksessa ja häpeässä, jonka olin jättänyt taakseni Inebaan. Mutta — ajattelin — ehkä tähdet olivat kironneet minut jo syntymäni päivänä ja lähettäneet minut kaislaveneessä ajamaan ennenaikaiseen kuolemaan Senmutin ja Kipan ja ryöstämään heiltä heidän vanhuutensa ilon ja rosvoamaan haudankin heiltä. Tätä ajatellessani vavistus valtasi minut, sillä jos tähdet kerran olivat minut kironneet, en voinut väistää kohtaloani, vaan jouduin vielä tulevaisuudessa tuottamaan tuhoa ja kärsimystä ihmisille, jotka minua rakastivat. Sen tähden tulevaisuus painoi mieltäni ja pelkäsin tulevaisuutta ja ymmärsin, että kaikella, mikä minulle oli tapahtunut, oli tarkoituksensa, jotta kääntäisin sydämeni pois muista ihmisistä ja eläisin yksin, silla yksinäisenä en tuottanut kirousta muille.

5

Mutta minun on vielä kerrottava väärän kuninkaan päivästä, sillä siemenen noustua oraalle ja öiden lämmetessä hirveästä kylmyydestään menivät papit ulos kaupungista ja kaivoivat haudasta esiin jumalan ja huusivat hänen nousseen ylös naudastaan, minkä jälkeen Babylon muuttui hyppiväksi ja riehuvaksi juhlapaikaksi ja pitkin katuja virtailivat juhlapukuiset ihmisjoukot ja roska väki ryösti myymälöitä ja piti melua kaduilla vielä pahemmin kuin sotaväki ennen lähtöään kotiin suuresta katselmuksesta. Naiset ja monet tytöt menivät Ishtarin kaikkiin temppeleihin keräämään hopeaa myötäjäisiään varten ja kuka hyvänsä sai iloita heidän kanssaan eikä tätä pidetty häpeänä, vaan kukin huvitteli ja iloitsi voimiensa ja halunsa mukaan. Juhlan viimeinen päivä oli väärän kuninkaan päivä.

Olin jo tottunut monenlaisiin tapoihin Babylonissa, mutta kuitenkin hämmästyin, kun kuninkaan henkivartijat yöllä ennen aamunsarastusta tunkeutuivat Ishtarin huvimajaan viinistä juopuneina ja väänsivät väkivalloin ovia auki ja löivät vastaantulijoita keihäittensä varsilla ja huusivat täyttä kurkkua: »Missä piileskelee kuninkaamme? Antakaa meille kiireesti kuninkaamme, sillä päivä nousee pian ja kuninkaan on punnittava oikeutta kansalleen.»

Melu oli tavaton ja lamppuja sytytettiin ja hotellin palvelijat juoksivat hädissään käytävissä ja Kaptah luuli kapinan puhjenneen kaupungissa ja piiloutui vuoteeni alle, mutta minä menin sotilaita vastaan alastomana villavaippani alla, kuten juuri olin noussut vuoteesta ja kysyin: »Mitä tahdotte ja varokaa loukkaamasta minua, sillä olen Sinuhe, egyptiläinen, Villiaasin poika ja nimeni olette varmasti kuulleet.» He huusivat ja sanoivat: »Jos sinä olet Sinuhe, niin sinua juuri haemme!» He repivät vaipan päältäni, niin että olin alasti, ja ihmettelivät ja osoittelivat minua toisilleen, sillä he eivät vielä koskaan olleet nähneet ympärileikattua miestä. Siksi he sanoivat toisilleen: »Voimmeko antaa tämän miehen kävellä vapaana, sillä hän on vaarana naisillemme, koska naiset rakastavat suuresti kaikkea uutta ja merkillistä.» Vielä he sanoivat: »Totisesti tämän kummempaa emme ole nähneet siitä asti kuin näimme kähärätukkaisen, mustan miehen, joka tuli lämpimän meren saarista ja oli pujottanut luisen puikon ja kalistimen vehkeensä lävitse ollakseen mieliksi naisille.»

Mutta pilkattuaan kyllikseen minua he hellittivät minut ja sanoivat: »Älä enää kuluta aikaamme kujeillasi, vaan anna palvelijasi meille, sillä meidän on joutuin vietävä hänet palatsiin, koska tänään on väärän kuninkaan päivä ja on kuninkaan tahto, että joudutamme hänet palatsiin.» Tämän kuullessaan Kaptah pelästyi niin pahasti, että hänen raajansa alkoivat vavista ja koko vuode heilui hänen vavistessaan, joten he löysivät hänet ja kiskoivat hänet esiin vuoteen alta päästellen riemuhuutoja ja kumarrellen syvään hänen edessään. Ja he sanoivat toisilleen: »Tämä on meille suuren ilon päivä, koska vihdoin löysimme kuninkaamme, joka oli piiloutunut ja hävinnyt silmistämme, mutta nyt silmämme riemuitsevat nähdessämme hänet ja toivomme hänen palkitsevan meitä monilla lahjoilla uskollisuutemme tähden.»

Kaptah katseli heitä pää tutisten ja silmät suurina kuin suitsirenkaat. Nähdessään hänen hämmästyksensä ja pelkonsa he nauroivat entistä enemmän ja huusivat: »Totisesti hän on neljän maailmanosan kuningas ja tunnemme hänen kasvonsa.» He kumarsivat syvään hänen edessään, ja ne, jotka seisoivat hänen takanaan, potkivat häntä takapuoleen jouduttaakseen häntä lähtemään. Mutta Kaptah sanoi minulle:

»Totisesti tämä kaupunki ja koko maa on turmeltunut ja hullu ja täynnä pahuutta eikä kuoriainen nähtävästi pysty enää minua varjelemaan, koska minun käy näin. Enkä tiedä enää, seisonko päälläni vai jaloillani, vaan kenties parhaillaan nukun tuossa vuoteessa ja näen unta, niin että tämä kaikki on vain unta. Kuitenkin oli miten oli, minun on seurattava heitä, sillä he ovat vahvoja miehiä, mutta säästä sinä henkesi, herrani, jos voit, ja ota ruumiini alas muurilta, kun he ovat ripustaneet minut sinne pää alaspäin, ja säilytä se varmuuden vuoksi äläkä anna heittää minua virtaan. Sillä joskin kuolen sotilaiden käsissä ja säilyttääkseni Egyptin kunnian ja sen nojalla minulla kaikkien kirjoitusten mukaan on oikeus päästä suoraan lännen maahan, vaikka ruumiini häviäisikin, niin varmuus on aina paras ja kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi säilytä ruumiini, koska osaat sen taidon.»

Mutta sotilaat vääntelehtivät naurusta kuunnellessaan häntä ja putosivat polvilleen naurusta ja hakkasivat toisiaan selkään, kun pelkäsivät tukehtuvansa naurusta, ja sanoivat: »Mardukin kautta, tämän parempaa kuningasta emme olisi voineet löytää, sillä onhan jo ihme, ettei hänen kielensä mene solmuun hänen puhuessaan.» Kuitenkin päivä alkoi jo sarastaa ja he läimäyttivät Kaptahia keihään varrella selkään jouduttaakseen häntä ja veivät hänet mukanaan. Mutta minä pukeuduin kiireesti ja seurasin heidän jäljessään palatsiin eikä kukaan estänyt minua, vaan kaikki esipihat ja palatsin etuhuoneet olivat täynnä mellastavaa kansaa. Siksi olin varma, että Babylonissa oli puhjennut kapina ja että veri pian vuotaisi pitkin katujen ojia, kunhan maakuntien joukot ehtisivät saapua kaupungin avuksi.

Mutta kun ehdin sotilaiden jäljessä suureen valtaistuinsaliin, näin, että Burraburiash istui siellä valtakatoksen kultaisella istuimella, jota kannattivat leijonankäpälät, ja hänen yllään oli kuninkaallinen asu ja hän piteli käsissään valtansa merkkejä. Saliin hänen ympärilleen olivat kokoontuneet Mardukin ylimmät papit ja kuninkaan neuvonantajat ja maan ylhäisimmät. Mutta sotilaat eivät välittäneet heistä, vaan kiskoivat esiin Kaptahin ja tekivät tietä keihäillään ja pysähtyivät valtaistuimen eteen odottamaan. Äkkiä tuli aivan hiljaista eikä kukaan sanonut mitään, kunnes Kaptah sanoi: »Viekää pois tuo paholaisen elukka, sillä muuten kyllästyn tähän leikkiin ja lähden tieheni.» Mutta samassa puhkesi huoneeseen valo itäisistä ikkunaristikoista, aurinko nousi ja kaikki, papit ja ylhäiset, kuninkaan neuvonantajat ja sotilaat puhkesivat huutamaan: »Hän on oikeassa! Viekää pois tuo elukka, sillä olemme kyllästyneet parrattoman pojan hallitukseen. Tämä mies sen sijaan on viisas, ja siksi teemme hänestä kuninkaan, niin että hän saa käskeä meitä.»

Enkä uskonut silmiäni, kun näin heidän toisiaan tyrkkien, nauraen ja riidellen karkaavan kuninkaan kimppuun ja riistävän valtamerkit hänen käsistään ja kuninkaalliset vaatteet hänen yltään, niin että hän kohta oli yhtä alaston kuin minä sotilaiden yllättäessä minut vuoteellani. He nipistelivät häntä käsivarsista ja koettelivat hänen reisiensä lihaksia ja pilkkasivat häntä sanoen: »Hänestä näkee, että hänet on vasta vast'ikään vieroitettu ja hänen suunsa on vielä märkä äidinmaidosta. Sen tähden on jo aika, että naistalossa naiset saavat jotakin huvia ja uskomme, että tämä vanha veitikka, tämä egyptiläinen Kaptah, osaa ratsastaa myös naisen satulassa.» Eikä Burraburiash vastustanut lainkaan, vaan nauroi hänkin ja hänen leijonansa oli aivan ymmällään ja vetäytyi sivuun häntä koipien välissä suuren väkijoukon säikähdyttämänä.

Mutta tämän jälkeen en enää tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, sillä he ryntäsivät kuninkaan luota Kaptahin luokse ja pukivat kuninkaalliset vaatteet hänen ylleen ja pakottivat hänet ottamaan valtamerkit käsiinsä ja painoivat väkisin hänet istumaan valtaistuimelle ja heittäytyivät mahalleen hänen eteensä ja pyyhkivät suillaan lattiaa hänen jaloissaan. Ensimmäisenä ryömi hänen edessään Burraburiash ilkosen alastomana ja huusi: »Tämä on oikein. Hän olkoon kuninkaamme emmekä olisi parempaa kuningasta voineet valita.» He nousivat kaikki ja huusivat Kaptahin kuninkaakseen pidellen mahqjaan ja vääntelehtien naurusta.

Kaptah katseli heitä silmät pyöreinä ja hiukset törröttäen pystyssä kuninkaallisen päähineen alta, jonka he olivat kiireessään työntäneet vinoon hänen takaraivolleen. Mutta lopuksi hän suuttui ja huusi kovalla äänellä, niin että kaikki vaikenivat kuunnellakseen häntä, ja sanoi: »Varmaan on niin, että tämä on paha uni, jonka joku on noitunut minut näkemään, sillä sellaista tapahtuu. Eikä minulla ole pienintäkään halua olla teidän kuninkaanne, vaan mieluummin olisin paviaanien ja sikojen kuningas. Mutta jos niin on, että tosiaan tahdotte minut kuninkaaksenne, en voi sille mitään, koska teitä on monta yhtä vastaan. Siksi vannotan teitä rehellisesti sanomaan, olenko minä teidän kuninkaanne vai en?»

Silloin kaikki huusivat kilpaa: »Sinä olet meidän kuninkaamme ja neljän maailmanosan herra! Etkö sitä itse tunne ja tajua, senkin pölhö!» Taas he kumarsivat hänelle ja muuan heistä pukeutui leijonantaljaan ja asettui hänen jalkoihinsa ja murisi ja karjahteli ja väänteli ruumistaan nahan sisässä monella hullunkurisella tavalla. Kaptah mietti hetken ja kävi epävarmaksi. Lopulta hän sanoi: »Jos tosiaan olen kuningas, niin sen asian päälle kannattaa ottaa ryyppy. Jouduttakaa siis viiniä sisään, palvelijat, jos täällä sellaisia on, tai muuten keppini tanssii selässänne ja annan ripustaa teidät muurille, koska kerran olen kuningas. Tuokaa viiniä paljon, sillä nämä herrat ja ystäväni, jotka ovat tehneet minusta kuninkaan, juovat kanssani ja itse aion tänään uida kaulaani myöten viinissä.»

Hänen sanansa herättivät suuren riemun ja hälisevä joukko tempasi hänet mukaansa ja vei hänet suureen saliin, jossa oli katettuna monenlaisia hyviä ruokia ja viiniä. Jokainen otti, mitä löysi, ja Burraburiash puki ylleen palvelijan esivaatteen ja juoksenteli kaikkien jaloissa kuin hölmö palvelija kaadellen maljoja nurin ja pudotellen kastikkeita vieraiden vaatteille, niin että monet kirosivat häntä ja viskelivät häntä järsimillään luilla. Myös palatsin kaikilla esipihoilla tarjottiin kansalle syötävää ja juotavaa, joka oli ennakolta varustettu valmiiksi, ja kansalle paloiteltiin kokonaisia härkiä ja lampaita ja he saivat ammentaa olutta ja viiniä savialtaista ja ahmia mahansa täyteen kermalla ja makeilla taateleilla maustettua puuroa, niin että päivän kohotessa korkeammalle palatsissa vallitsi niin tavaton melske ja rähinä, huuto, nauru ja mellastus, etten olisi voinut sydämessäni kuvitella sellaista mahdolliseksi.

Heti, kun tuli tilaisuus, menin Kaptahin luokse ja sanoin hiljaa, jotta muut eivät olisi kuulleet: »Kaptah, seuraa minua, niin piiloudumme ja pakenemme, sillä tästä kaikesta ei hyvä seuraa.» Mutta Kaptah oli juonut viiniä ja hänen mahansa oli pullistunut hyvistä ruoista ja hän sanoi minulle: »Puheesi on kuin kärpästen surinaa korvissani, sillä hullumpaa en ole koskaan kuullut. Lähtisinkö tieheni nyt, kun tämä miellyttävä kansa on tehnyt minusta kuninkaan ja kaikki kumartavat minua? Kuoriainen on tämän saanut aikaan, sen tiedän, ynnä kuoriaisen lisäksi kaikki hyvät ominaisuuteni, jotka vasta tämä kansa älyää kohottaa oikeaan arvoonsa. Eikä mielestäni sinun sovi enää sanoa minulle Kaptah kuin orjalle tai palvelijalle ja puhutella noin vapaasti minua, vaan sinun tulee kumartaa minua, kuten muutkin tekevät.» Mutta vannotin häntä ja sanoin: »Kaptah, Kaptah, tämä on kuje, jonka vielä saat kalliisti maksaa. Pakene sen tähden, niin kauan kuin voit, ja annan julkeutesi anteeksi.»

Mutta Kaptah pyyhki rasvan suustaan ja huitaisi minua järsimällään aasinluulla ja huusi: »Viekää pois tämä saastainen egyptiläinen, ennen kuin suutun ja annan keppini tanssia hänen selässään.» Silloin leijonaksi pukeutunut mies karkasi päälleni karjuen ja puri minua sääreen ja kaatoi minut ja repi kynsillään kasvojani. Minulle olisi voinut käydä pahasti, ellei samalla hetkellä olisi puhallettu torviin ja julistettu, että kuninkaan oli aika käydä jakamaan oikeutta kansalle, niin että minut unohdettiin.

Kaptah hölmistyi vähän, kun häntä alettiin taluttaa oikeuden taloon, ja sanoi uskovansa mielellään oikeudenkäytön maan tuomareille, jotka olivat kunniallisia miehiä ja joihin hän luotti. Mutta kansa vastusti rajusti ja huusi: »Tahdomme nähdä kuninkaan viisauden vakuuttautuaksemme, että hän on oikea kuningas ja tuntee lait.» Tällä tavoin Kaptah nostettiin oikeuden istuimelle ja hänen eteensä asetettiin oikeuden tunnusmerkit, ruoska ja kahleet, ja kansaa kehoitettiin astumaan esiin ja esittämään asiansa kuninkaalle. Ensimmäisenä syöksyi Kaptahin jalkoihin mies, joka oli repinyt vaatteensa ja sirotellut tuhkaa hiuksiinsa. Hän pyyhki kasvojaan maahan Kaptahin jalkojen edessä ja itki ja huusi:

»Ei ole ketään niin viisasta kuin kuninkaamme, neljän maailmanosan herra. Siksi pyydän häneltä oikeutta ja asiani on tämä: Minulla on vaimo, jonka neljä vuotta sitten otin, eikä meillä ole lasta, mutta nyt on vaimoni tullut raskaaksi. Eilen sain kuitenkin tietää vaimoni pettävän minua erään sotilaan kanssa, jopa yllätin heidät itse teossa, mutta sotilas oli iso ja vahva, niin etten voinut tehdä hänelle mitään, ja nyt on maksani täynnä murhetta ja epäilystä, sillä miten voin tietää, onko lapsi, joka syntyy, minun lapseni vai tuon sotilaan siittämä. Siksi pyydän oikeutta kuninkaalta ja tahdon varman tiedon, onko tuo lapsi minun vai sotilaan, jotta voin käyttäytyä sen mukaisesti.»

Kaptah vaikeni ja katseli ympärilleen hätäisesti, mutta lopulta hän sanoi päättävästi: »Hakekaa kepit ja pieskää tuo mies, niin että hän muistaa tämän päivän.» Oikeudenpalvelijat ottivat kiinni miehen ja pieksivät häntä, niin että hän parkui ja huusi ja vetosi kansaan sanoen: »Onko tämä oikeutta?» Myös kansa alkoi mutista ja pyytää selitystä. Silloin Kaptah sanoi:

»Tämä mies on ansainnut selkäsaunan jo sen tähden, että hän häiritsee minua mokomalla asialla. Mutta vielä enemmän hän ansaitsee keppiä tyhmyytensä tähden, sillä onko ennen kuultu, että mies, joka on jättänyt kylvämättä peltonsa, tulee valittamaan, kun toinen hyvän hyvyyttään kylvää siihen ja jättää sadon hänen leikattavakseen. Eikä ole naisen vika, jos hän kääntyy toisen miehen puoleen, vaan se on miehen vika, koska tämä ei ole älynnyt antaa naiselle, mitä nainen tahtoo, ja senkin tähden tämä mies ansaitsee keppiä.»

Tämän kuultuaan kansa puhkesi huutamaan ja nauramaan ja ylisti suuresti kuninkaansa viisautta. Mutta nyt astui kuninkaan eteen vakava, vanha mies ja sanoi: »Tämän kivipylvään edessä, johon laki on kirjoitettu, ja kuninkaan edessä minä vaadin oikeutta ja asiani on seuraava: Rakennutin itselleni talon kadun varrelle, mutta rakennusmestari petti minut, niin että talo luhistui ja surmasi luhistuessaan erään satunnaisen ohikulkijan. Nyt tämän ohikulkijan omaiset syyttelevät minua ja himoitsevat hyvitystä. Mitä minun on tehtävä?»

Kaptah mietti ja sanoi sitten: »Tämä on monimutkainen asia ja vaatii tarkkaa harkintaa, ja mielestäni tämä on paremminkin jumalien asia kuin ihmisten, mutta mitä sanoo laki tällaisesta?»

Lainoppineet astuivat esiin ja lukivat lain pylväästä ja selittivät: »Jos talo luhistuu rakennusmestarin huolimattomuuden takia ja surmaa luhistuessaan talon omistajan, on myös rakennusmestari surmattava. Mutta jos talo luhistuessaan surmaa omistajan pojan, on rakennusmestarin poika surmattava. Enempää ei laki sano, mutta tulkitsemme sen siten, että mitä hyvänsä talo luhistuessaan tuhoaa, on rakennusmestarin siitä vastattava siten, että hänen omaisuudestaan tuhotaan vastaava osa. Muuta emme osaa sanoa.»

Kaptah sanoi: »En tiennyt, että täällä on niin petollisia rakennusmestareita, ja tulen vastaisuudessa pitämään varani rakennusmestarien suhteen. Mutta lain mukaan tämä asia on yksinkertainen: Menkööt tuon surmansa saaneen ohikulkijan omaiset rakennusmestarin talon luokse ja väijykööt siellä ja surmatkoot ensimmäisen ohikulkijan, joka tulee heitä vastaan, niin laki on täytetty. Mutta jos he sen tosiaan tekevät, niin vastatkoot itse seurauksista, jos tämän ohikulkijan omaiset vaativat heitä vastuuseen murhasta, sillä totisesti tämä asia on enemmän jumalien asia kuin ihmisten. Eniten vikaa on mielestäni ohikulkijassa, joka menee kävelemään luhistuvan talon alle, sillä sitä ei kukaan viisas ihminen tee, elleivät jumalat niin ole määränneet. Siksi vapautan rakennusmestarin kaikesta vastuusta ja julistan, että tämä mies, joka hakee minulta oikeutta, on hölmö, koska ei pitänyt silmällä rakennusmestaria, niin että tämä olisi tehnyt tunnollista työtä, joten rakennusmestari teki vain oikein pettäessään häntä, sillä hölmöjä on petettävä, jotta he ottaisivat kokemuksensa opikseen. Niin on ollut ja niin on oleva.»

Jälleen kansa ylisti suuresti kuninkaan viisautta ja valittaja meni nolona tiehensä. Sen jälkeen kuninkaan eteen astui lihava kauppias, joka oli pukeutunut kalliiseen pukuun. Hän esitti asiansa ja sanoi: »Kolme päivää sitten menin Ishtarin portille ja sinne olivat kokoontuneet kevätjuhlan yöksi kaupungin köyhät tytöt uhratakseen neitsyytensä jumalattarelle, niinkuin on määrätty, ja kerätäkseen siten myötäjäisiä itselleen. Heidän joukossaan oli tyttö, joka suuresti miellytti minua, niin että tingittyäni aikani hänen kanssaan annoin hänelle koko joukon hopeaa ja sovimme asiasta. Mutta kun minun piti käydä asiaan, jonka vuoksi olin tullut, sain äkkiä ankaria vatsanvaivoja, niin että minun oli poistuttava keventämään itseäni. Kun palasin, oli tyttö sopinut jo toisen miehen kanssa ja saanut häneltäkin hopeaa ja tehnyt hänen kanssaan sen, mitä varten oli tullut Portille. Hän tosin tarjoutui iloitsemaan myös minun kanssani, mutta kieltäydyin siitä, koska hän ei enää ollut neitsyt, ja vaadin hopeaani takaisin, mutta hän ei suostunut antamaan hopeaani takaisin. Sen tähden haen nyt kuninkaalta oikeutta, sillä eikö minulle tapahtunut suuri vääryys, koska menetin hopeani saamatta mitään siitä hyvästä? Jos näet ostan ruukun, niin kai ruukku on minun, kunnes itse sen särjen, eikä myyjällä ole oikeutta ruveta sitä rikkomaan ja tarjoamaan minulle ruukun sirpaleita.»

Mutta tämän kuullessaan Kaptah suuttui ja nousi seisomaan oikeuden istuimella ja löi ruoskalla eteensä ja huusi: »Totisesti, en ole missään tavannut sellaista höperyyttä kuin tässä kaupungissa enkä voi muuta ymmärtää kuin että tämä vanha pukki pitää minua pilkkanaan. Sillä tyttö menetteli aivan oikein ottaessaan toisen, kun tämä hölmö ei pystynyt ottamaan sitä, minkä vuoksi oli tullut. Myös tyttö menetteli kauniisti ja hyvin tarjotessaan tälle miehelle hyvitystä, mitä hän ei suinkaan ansainnut. Tämän miehen olisi pitänyt olla kiitollinen tytölle ja sille toiselle miehelle, koska nämä olivat hänen ilokseen yhdessä poistaneet esteen, josta ei ole muuta kuin harmia ja hankaluutta näissä asioissa. Mutta hän tulee eteeni valittamaan ja alkaa höpistä ruukuista. Jos hän kerran luulee nuoria tyttöjä ruukuiksi, tuomitsen hänet täst'edes iloitsemaan vain ruukkujen kanssa, mutta tyttöihin hän ei enää saa kajota.»

Julistettuaan tämän tuomion Kaptah kyllästyi oikeudenkäyttöön ja venytteli ruumistaan istuimella ja sanoi: »Olen tänään syönyt ja juonut ja mielestäni jo riittävästi tehnyt työtä ja harjoittanut oikeutta ja vaivannut päätäni. Niin että jatkakoot tuomarit virkaani, jos vielä ilmestyy valittajia, sillä nämä äskeiset puheet saivat minut muistamaan, että kuninkaana olen herra myös naistalossa, jossa tietääkseni on neljäsataa naista minua odottamassa. Siksi minun on mentävä tarkastamaan omaani enkä hämmästyisi, vaikka tällä .matkalla särkisin muutamia ruukkuja, sillä valta ja viini ovat ihmeellisesti vahvistaneet minua, niin että tunnen itseni väkeväksi kuin jalopeura.»

Tämän kuultuaan kansa päästi niin valtavan huudon, ettei siitä ollut tulla loppua lainkaan, ja he saattoivat hänet takaisin palatsiin ja jäivät odottamaan häntä naistalon ovella ja esipihalla. Mutta Burraburiash ei enää nauranut, vaan hieroi hermostuneesti käsiään vastakkain ja kihnutti jalalla säärtään. Minut nähdessään hän tuli luokseni ja sanoi kiireesti: »Sinuhe, olet ystäväni ja lääkärinä voit mennä kunin kaan naistaloon. Mene siis sinne hänen jäljessään ja pidä huoli, ettei han tee mitään sellaista, mitä joutuisi liiaksi katumaan, sillä totisesti annan nylkeä hänet elävänä ja ripustan hänen nahkansa muurille kuivumaan, jos hän kajoaa naisiini, mutta jos hän käyttäytyy hyvin lupaan hänelle helpon kuoleman.»

Kysyin häneltä: »Burraburiash, totisesti olen ystäväsi ja tahdon sinulle hyvää, mutta sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee, sillä maksani on pahoillaan nähdessäni sinut palvelijan asemassa ja kaikkien pilkkaamana.»

Hän sanoi kärsimättömästi: »Tänään on väärän kuninkaan päivä kaikkihan sen tietävät, mutta joudu jo hänen jälkeensä, jottei ehdi tapahtua vahinkoa.» En kuitenkaan totellut häntä, vaikka hän tempoi käsivarttani, vaan sanoin: »En tunne maasi tapoja, joten sinun on selitettävä, mitä tämä kaikki merkitsee.» Silloin hän selitti: »Joka vuosi väärän kuninkaan päivänä valitaan tyhmin ja hullunkurisin mies Babylonissa ja hän saa hallita yhden päivän aamunkoitosta päivänlaskuun kaikella kuninkaan vallalla ja kuninkaan itsensä on palveltava häntä. Enkä ole vielä koskaan nähnyt hullunkurisempaa kuningasta kuin Kaptah, jonka itse valitsin hänen suuren hullunkurisuutensa tähden. Hän ei itse tiedä, mitä hänelle tapahtuu, ja juuri se on hullunkurisinta kaikessa.»

»Mitä hänelle sitten tapahtuu?» kysyin.

»Päivän laskiessa hänet surmataan yhtä äkkiä kuin hänet aamulla kruunattiin», selitti Burraburiash. »Voin surmauttaa hänet julmalla tavalla, jos tahdon, mutta usein juotetaan hänelle viinissä lempeää myrkkyä, min että hän vain nukahtaa tietämättä itse kuolevansa, sillä ei sovi, että mies, joka on hallinnut päivän kuninkaana, jää elämään Mutta joskus ammoin sitten tapahtui, että oikea kuningas kuoli väärän kuninkaan päivänä saatuaan juovuksissa kuumaa lientä väärään kurkkuun ja väärä kuningas jäi hallitsemaan ja hallitsi Babylonia kolmekymmentäkuusi vuotta eikä kenelläkään ollut mitään valittamista hänen hallitustaan vastaan. Sen tähden minun on pidettävä varani, etten vahingossa juo kuumaa lientä tänään. Mutta joudu jo katsomaan, ettei palvelijasi tee tyhmyyksiä, joita joutuu katumaan illan tullen.»

Minun ei kuitenkaan tarvinnut mennä hakemaan Kaptahia, sillä Kaptah ryntäsi itse ulos kuninkaan naistalosta suuresti suuruksissaan ja piteli ainoata silmäänsä kädellä ja veri vuoti hänen nenästään. Hän voihki ja huusi ja sanoi: »Katsokaa, mitä he ovat minulle tehneet, sillä he tarjosivat minulle vanhoja akkoja ja lihavia neekerinaisia, mutta kun tahdoin maistaa nuorta vohlaa, tämä muuttui tiikeriksi ja löi ainoan näkevän silmäni mustaksi ja paukautti minua nenään tohvelillaan.»

Silloin Burraburiash nauroi niin makeasti, että hänen oli pakko molemmin käsin pidellä kiinni käsivarrestani pysyäkseen pystyssä. Mutta Kaptah voihki ja valitti ja sanoi: »En uskalla enää avata tuon talon ovea, sillä se nuori nainen raivoaa siellä kuin villipeto enkä keksi muuta neuvoa, vaan sinun, Sinuhe, on mentävä sinne ja puhkaistava hänen kallonsa kaikella taidollasi, niin että paha henki pääsee ulos hänestä. Hänen täytyy näet olla pahan hengen riivaama, sillä miten hän muuten rohkenisi kajota kuninkaaseensa ja lyödä kipeästi minua tohvelilla nenään, niin että veri vuotaa minusta kuin pistetystä harasta.»

Burraburiash tuuppi minua ja sanoi. »Mene, Sinuhe, katsomaan, mitä on tapahtunut, kun tunnet jo talon, sillä itse en saa astua sinne tänään, ja kerro sitten minulle, mitä on tapahtunut. Luulen kyllä tietäväni, kenestä on kysymys, sillä sinne tuotiin eilen meren saarista tyttö, josta odotan paljon huvia, vaikka hänet olisi ensin tainnutettava unikkojen mehulla.»

Hän intti niin kauan, että menin sisään kuninkaan naistaloon, jossa vallitsi suuri hämminki, eivätkä kuninkaan kuohilaat estäneet minua, sillä he tiesivät jo, että olin lääkäri. Vanhat akat, jotka olivat pukeutuneet komeasti ja koristautuneet ja maalanneet ryppyiset kasvonsa tätä päivää varten, piirittivät minut ja kyselivät yhteen ääneen. »Minne hän karkasi, meidän kultusemme, meidän sydänkäpymme, meidän pieni pukkimme, jota olemme aamusta asti odottaneet?» Iso neekerinainen, jonka rinnat riippuivat mustina kuin keittopadat hänen vatsansa päällä, oli riisuutunut valmiiksi vastaanottaakseen ensimmäisenä Kaptahin ja huusi valittaen: »Antakaa minulle lemmittyni, jotta puristaisin hänet rintaani vasten! Antakaa minulle norsuni, jotta hän kiertäisi kärsänsä ympärilleni!» Mutta kuohilaat sanoivat huolestuneina: »Alä välitä näistä naisista, sillä heidän oli vain määrä huvittaa väärää kuningasta ja he ovat kaikki juoneet maksansa täyteen viiniä odottaessaan häntä. Mutta tarvitsemme tosiaan lääkäriä, sillä tyttö, joka tuotiin tänne eilen, on tullut hulluksi ja hän on meitä vahvempi ja potkii meitä kipeästi emmekä tiedä, mitä tästä kaikesta tulee, sillä jostakin hän on saanut veitsen käteensä ja raivoaa kuin peto.»

He veivät minut naistalon pihaan, joka hehkui päivänpaisteessa täynnä kaikkia lasitettujen tiilten värejä. Sen keskellä oli pyöreä vesiallas ja altaan keskellä oli vesieläimiä, jotka suihkuttivat vettä kidoistaan. Niiden päälle oli kiivennyt tuo raivoava nainen ja kuohilaat olivat repineet hänen vaatteensa tavoitellessaan häntä ja hän oli märkä uituaan altaassa ja vesi suihkusi lukuisina suihkuina hänen ympärillään. Mutta hän piteli kädellään kiinni vettä suihkuttavasta merisian kärsästä, jottei olisi pudonnut, ja toisessa kädessä hänellä oli kiiltävä veitsi. Vesi kohisi ja kuohilaat hälisivät ja huusivat ympärilläni, niin etten voinut kuulla sanaakaan, mitä tyttö sanoi. Hän oli varmaan kaunis tyttö, vaikka hänen vaatteensa oli revitty ja hiuksensa märät, sillä hämmennyin ja sanoin vihaisesti kuohilaille: »Menkää tiehenne, jotta saan puhua hänen kanssaan ja rauhoittaa häntä, ja estäkää vesi kuohumasta, jotta kuulen hänen sanansa, sillä näettehän, että hän huutaa koko ajan.»

He sanoivat peloissaan: »Älä vain mene hänen lähelleen, sillä veitsi on hyvin terävä, kuten suruksemme olemme tunteneet.» Mutta he saivat veden lakkaamaan kohisemasta, niin että vesipedot eivät ruiskuttaneet enää vettä, vaan vesisuihkut laskeutuivat tytön ympäriltä ja paljastivat hänet, niin että näin hänet kokonaan. Hän oli hyvin kasvanut ja kaunis tyttö, vaikka en joutanut sitä silloin ajattelemaan. Mutta veden lakattua kohisemasta kuulin, ettei hän huutanut, vaan lauloi, vaikka en ymmärtänyt laulun sanoja, sillä hän lauloi vieraalla kielellä, jota en tuntenut. Hän lauloi pää pystyssä ja silmät palaen vihreinä kuin kissalla ja poskissa kiihtymyksen puna, niin että nuusin hänelle vihaisesti ja sanoin: »Lakkaa vonkumasta, senkin emäkissa, ja heitä veitsi pois ja tule luokseni, jotta voimme puhella ja saan parantaa sinut koska varmasti olet hullu.»

Hän lakkasi laulamasta ja vastasi minulle puhuen babyloninkieltä vielä huonommin kuin minä: »Hyppää lammikkoon, paviaani, ja ui luokseni, jotta saan päästää veitselläni veren maksastasi, sillä olen hyvin vihainen.» Huusin hänelle: »En suinkaan tahdo sinulle pahaa!» Hän huusi vastaan: »Juuri niin on moni mies sanonut minulle tahtoessaan minulle pahaa, sillä en saa kajota mieheen, vaikka tahtoisin. Minut on näet vihitty jumalalle tanssiakseni hänelle. Siksi minulla on tämä veitsi ja annan sen juoda omaa vertani mieluummin kuin sallin miehen kajota minuun, kaikkein vähimmin tuon yksisilmäisen paholaisen, joka muistutti paremmin turvonnutta nahkasäkkiä kuin miestä pyrkiessään minua kopeloimaan.»

»Sinäkö löit kuningasta?» kysyin. Hän vastasi: »Löin häntä nyrkillä silmään ja hukkasin tohvelini paukauttaessani hänen nenänsä verilähteet auki ja iloitsen suuresti teostani, olipa hän kuningas tai ei, sillä kuningaskaan ei kajoa minuun, ellen itse tahdo, ja jumalani kieltää minua kajoamasta kehenkään, koska minut on kasvatettu jumalan tanssijaksi.»

»Tanssi, minkä tanssit, hullu tyttö», sanoin. »Se ei kuulu minuun, mutta veitsi sinun on pantava pois,sillä voit tosiaan vahingoittaa sillä itseäsi ja se olisi paha, sillä kuohilaat sanovat kuninkaan puolesta maksaneensa sinusta orjatorilla koko joukon kultaa.»

Hän vastasi: »En ole mikään orja, vaan minut on kavalasti ryöstetty, kuten sinun pitäisi nähdä minusta, jos sinulla olisi silmät päässäsi. Mutta etkö puhu mitään säädyllistä kieltä, jota nämä täällä eivät ymmärtäisi, sillä näen kuohilaiden hiiviskelevän pylväiden välissä korvat pystyssä kuunnellakseen puhettamme.»

»Olen egyptiläinen», sanoin isänkielelläni, »ja nimeni on Sinuhe, Hän, joka on yksinäinen, Villiaasin poika. Ammatiltani olen lääkäri, niin ettei sinun tarvitse pelätä minua.» Silloin hän hyppäsi veteen ja ui loiskutellen luokseni veitsi kädessä ja heittäytyi eteeni ja sanoi: »Tiedän, että egyptiläiset miehet ovat heikkoja eivätkä tee pahaa naiselle, ellei tämä itse sitä halua. Sen tähden luotan sinuun ja toivon sinun suovan anteeksi, jos en pane veistä pois kädestäni, sillä minun on luultavasti vielä tänään päästettävä veri juoksemaan valtimoistani, jotta minussa ei häväistäisi jumalaani. Mutta jos pelkäät jumalia ja tahdot hyvää minulle, niin pelasta minut täältä ja vie minut pois tästä maasta, vaikka en voikaan palkita sinua sillä tavoin, kuin tekosi ansaitsisi, sillä en tosiaankaan saa kajota mieheen.»

»Minulla ei ole pienintäkään halua kajota sinuun», sanoin. »Siinä suhteessa voit olla rauhallinen. Mutta hulluutesi on tosiaan suuri, koska pyrit pois kuninkaan naistalosta, vaikka saat täällä syödä hyviä ruokia ja juoda viiniä ja vaatteita ja koruja saat ja mitä muuta hyvänsä sydämesi haluaa.»

»Mies puhuu syömisestä ja juomisesta ja keruista ja vaatteista, koska ei ymmärrä sen parempaa», hän sanoi ja katsoi tuikeasti minuun vihreillä silmillään. »Mutta nainen voi kaivata muutakin, mitä mies ei ymmärrä, enkä lainkaan käsitä puhettasi, ettet halua kajota minuun, sillä se loukkaa minua suuresti. Olen näet jo tottunut siihen, että kaikki miehet haluavat kajota minuun, ja olen nähnyt sen heidän kasvoistaan ja kuullut sen heidän hengityksestään tanssiessani. Parhaiten sen huomasin miesten ällistellessä alastomuuttani orjatorilla ja antaessa kuohilaittensa koetella minua vakuuttautuakseen, että olen neitsyt. Mutta tästä asiasta voimme puhua myöhemmin, jos haluat, sillä ensin sinun on vietävä minut pois täältä ja autettava minut pakenemaan Babylonista.»

Hänen julkeutensa oli niin suuri, etten osannut sanoa mitään, mutta lopulta kivahdin hänelle: »En suinkaan aio auttaa sinua pakenemaan, sillä se olisi rikos kuningasta kohtaan, joka on ystäväni ja maksanut sinusta koko joukon kultaa. Myös voin kertoa sinulle, että se turvonnut nahkasäkki, joka kävi täällä, oli väärä kuningas, joka hallitsee vain tämän päivän, ja huomenna tulee luoksesi oikea kuningas. Hän on vielä parraton nuorukainen ja muodoltaan miellyttävä ja hän odottaa sinusta paljon huvia, kunhan ensin on taltuttanut sinut. Enkä usko jumalasi voiman ulottuvan tänne asti, niin että menettäisit mitään, vaikka alistuisit välttämättömyyden takia, joten sinun on paras lopettaa hupsuttelusi ja pudottaa veitsi kädestäsi ja pukeutua ja kaunistautua häntä varten, sillä totisesti olet pahan näköinen tukka märkänä ja silmäväri ja huuliväri levinneenä pitkin poskia korviisi asti.»

Tämä vaikutti häneen, sillä hän koetti kädellä hiuksiaan ja kostutti sormenpään suuhunsa pyyhkäisten sillä kulmiaan ja huuliaan. Sen tehtyään hän hymyili minulle ja hänen kasvonsa olivat pienet ja kauniit, kun hän katsoi minuun ja sanoi vienosti: »Nimeni on Minea, jotta voit kutsua minua nimeltäni, kun viet minut pois ja pakenemme yhdessä tästä pahasta maasta.»

Kohotin käteni tyrmistyneenä hänen julkeudestaan ja menin kiireesti pois hänen luotaan, mutta hänen kasvonsa vaivasivat minua, niin että palasin takaisin hänen luokseen ja sanoin: »Minea, menen puhumaan kuninkaalle puolestasi, mutta enempää en voi tehdä, ja sillä välin sinun on pukeuduttava ja rauhoituttava, ja jos tahdot, annan sinulle lääkkeen, joka rauhoittaa sinut, niin ettet enää lainkaan välitä, mitä sinulle tapahtuu.»

Mutta hän sanoi: »Koetapa tehdä sellaista, jos uskallat. Mutta koska otat asiani omaksesi, annan sinulle tämän veitsen, joka tähän asti on varjellut minua, koska tiedän, että annettuani sinulle veitseni sinä varjelet minua etkä suinkaan petä minua, vaan viet minut pois tästä maasta ja pakenet kanssani.» Hän hymyili minulle ja pani veitsen käteeni, vaikka huusin: »En huoli veistäsi, hullu tyttö!» Eikä hän huolinut veistään takaisin, vaikka koetin pakottaa sen hänen käteensä, vaan katseli hymyillen minuun märkien hiustensa alta, kunnes läksin pois hänen luotaan veitsi kädessä ja suuresti hämilläni. Huomasin näet, että hän oli minua viisaampi, sillä antaessaan veitsensä minulle hän oli sitonut kohtalonsa minun kohtalooni, niin etten enää voinut väistää häntä.

Palatessani naistalosta Burraburiash tuli minua vastaan hyvin uteliaana ja kysyi, mitä oli tapahtunut. »Kuohilaasi ovat tehneet huonon kaupan», sanoin hänelle, »sillä Minea, tyttö, jonka he ovat sinulle ostaneet, on raivopäinen eikä tahdo kajota mieheen, koska hänen jumalansa on sen kieltänyt. Siksi sinun on parempi jättää tyttö rauhaan, kunnes hän tulee toisiin ajatuksiin.»

Mutta Burraburiash nauroi hilpeästi ja sanoi: »Totisesti tulen saamaan paljon huvia hänestä, sillä tuollaiset tytöt minä kyllä tunnen ja heidät taivutetaan parhaiten kepillä. Olen näet vielä nuori eikä partani ole kasvanut. Siksi väsyn usein iloitsemaan naisten kanssa ja minulle tuottaa suurempaa huvia, kun katselen heitä ja kuulen heidän parkunsa kuohilaitten lyödessä heitä ohuilla kepeillä. Siksi tämä vastusteleva tyttö on minulle erikoisen mieleen, koska syystä voin antaa kuohilaitten lyödä häntä kepeillä nähteni, ja totisesti vannon, että vielä ensi yönä hänen nahkansa turpoaa, niin ettei hän voi maata selällään ja huvini on siten oleva entistä suurempi.» Hän meni pois luotani ja hieroi käsiään vastakkain tirskuen kuin tyttö. Katsellessani hänen jälkeensä tiesin, ettei hän enää ollut ystäväni, enkä tahtonut hyvää hänelle, ja Minean veitsi oli yhä kädessäni.

6

Tämän jälkeen eri voinut enää iloita enkä nauraa, vaikka palatsi esipihoineen kuhisi täynnä ihmisiä ja kansa joi viiniä ja olutta ja riehui villiintyneenä kaikista kujeista, joita Kaptah keksi lakkaamatta, sillä hän oli jo unohtanut naistalossa karsimansa ikävyydet ja hänen mustaksi lyötyä silmäänsä oli haudottu tuoreilla lihanpalasilla, niin ettei se enää tehnyt kipeää, vaikka pysyi yhä mustana ja kirjavana. Mutta mikä minua vaivasi, sitä en voi sanoa, koska en tiedä sitä.

Ajattelin, että minulla oli Babylonissa vielä paljon oppimista, koska lampaanmaksan lukuni oli kesken enkä vielä osannut kaataa öljyä veteen, kuten papit sen tekivät. Myös Burraburiash oli minulle paljon velkaa parannustaidostani ja ystävyydestäni ja tiesin, että hän antaisi minulle suuria lahjoja lähtiessäni, jos pysyisin hänen ystävänään. Mutta kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän Minean kasvot vaivasivat minua, niin suuri kuin hänen julkeutensa olikin minua kohtaan, ja myös ajattelin Kaptahia, jonka täytyi kuolla tänä iltana kuninkaan tyhmän oikun tähden, kun kuningas pyytämättä minulta lupaa oli määrännyt hänet vääräksi kuninkaaksi, vaikka hän oli minun palvelijani.

Tällä tavoin paadutin sydämeni ja ajattelin, että Burraburiash oli rikkonut minua vastaan, joten minä tein vain oikein, jos rikoin samalla tavoin häntä vastaan, vaikka sydämeni sanoikin, että ajattelemalla tällä tavoin rikoin kaikkia ystävyyden lakeja vastaan. Mutta olin muukalainen ja yksin eivätkä hyvät tavat sitoneet minua. Siksi illan tullessa menin rantaan ja vuokrasin kymmenen soutajan veneen ja sanoin soutajille: »Tänään on väärän kuninkaan päivä ja tiedän, että olette juovuksissa ilosta ja oluesta ettekä mielellänne lähde soutamaan. Mutta annan teille kaksinkertaiset lahjat, sillä varakas setäni on kuollut ja minun on vietävä hänen ruumiinsa hänen esivanhempiensa joukkoon ja tehtävä se joutuin, ennen kuin hänen omat lapsensa ja minun veljeni alkavat kinastella perinnöstä ja jättävät minut ilman. Siksi annan teille runsaita lahjoja, jos ehdimme perille tavallista nopeammin, vaikka matka on pitkä. Esivanhempamme on näet kerätty entisen kotitalomme alle lähelle Mitannin maan rajaa.»

Soutajat nurisivat, mutta ostin heille kaksi ruukullista olutta ja sanoin, että saivat juoda sen päivänlaskuun mennessä, kunhan olivat valmiit lähtemään pimeän tultua. Silloin he vastustelivat kiivaasti ja sanoivat: »Emme suinkaan lähde soutamaan pimeässä, sillä yö on täynnä erilaisia suuria ja pieniä paholaisia sekä pahoja henkiä, jotka päästelevät peloitta via ääniä ja ehkä kaatavat veneemme tai tappavat meidät.» Mutta sanoin heille: »Menen uhraamaan temppeliin, jottei meille matkalla tapahtuisi mitään pahaa, ja kaiken sen hopean helinä, jonka tulen antamaan teille päästyämme perille, tukkii varmasti korvanne kuulemasta paholaisten kiljuntaa.»

Meninkin Torniin ja uhrasin lampaan esipihassa eikä temppelissä ollut montakaan ihmistä, sillä kaikki väki kaupungissa oli kerääntynyt palatsin ympärille väärän kuninkaan juhlaan. Tutkin lampaan maksan, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, ettei maksa sanonut mitään mainittavaa minulle. Huomasin vain, että se oli tavallista mustempi ja haisi pahalta, niin että pahat aavistukset täyttivät mieleni. Mutta lampaan veren juoksutin ja keräsin nahkasäkkiin ja vein sen kainalossani palatsiin. Astuessani kuninkaan naistaloon lensi pääskynen pääni ohitse ja se teki sydämeni lämpimäksi ja rohkaisi ruumistani, sillä se oli kotimaani lintu ja ajattelin sen tietävän minulle hyvää.

Mutta naistalossa sanoin kuohilaille: »Jättäkää minut rauhaan tämän hullun naisen kanssa, jotta saan karkottaa paholaisen hänestä.» He tottelivat minua ja veivät minut pieneen huoneeseen ja siellä selitin Minealle, mitä hänen oli tehtävä, ja jätin hänelle hänen veitsensä ja nahkasäkin, joka oli täynnä verta. Hän lupasi noudattaa neuvojani, niin että jätin hänet sinne ja suljin oven jälkeeni ja sanoin kuohilaille. ettei kukaan saanut häiritä häntä, koska olin antanut hänelle lääkettä, joka karkottaisi paholaisen hänestä, ja irtaantunut paholainen voisi vahingossa mennä ensimmäiseen, joka avaisi oven ilman käskyäni. He uskoivat minua ilman enempiä vakuutuksia.

Päivä oli laskussa ja valo oli punainen kuin veri kaikissa palatsin huoneissa ja Kaptah söi ja joi jälleen ja Burraburiash palveli häntä naureskellen ja tirskuen kuin tyttö. Pitkin lattioita makasi viinilätäköissä miehiä, ylhäisiä ja alhaisia, jotka olivat nukahtaneet humalaansa. Sanoin Burraburiashille: »Tahdon varmistautua, että Kaptah saa kivuttoman kuoleman, sillä hän on palvelijani ja olen vastuussa hänestä, niinkuin herra on vastuussa palvelijastaan.» Burraburiash sanoi: »Pidä siis kiirettä, sillä vanha mies sekoittaa jo myrkkyä viiniin ja palvelijasi kuolee päivän laskiessa, niinkuin hyvä tapa vaatii.»

Löysin vanhan miehen, kuninkaan henkilääkärin, ja hän uskoi minua, kun kerroin kuninkaan lähettäneen minut, ja lauloi ja höpötti itsekseen ja sanoi: »Parempi onkin, että sinä sekoitat myrkyn, sillä käteni vapisevat viinistä ja silmäni ovat vedestä märät, niin etten näe mitään. Niin paljon olen näet tänä päivänä nauranut tuon hupsun palvelijasi kujeille.» Kaadoin pois hänen sekoituksensa ja sekoitin viiniin unikkojen mehua kuitenkin varoen, ettei se tappaisi Kaptahia. Maljan vein Kaptahille ja sanoin: »Kaptah, mahdollista on, että emme koskaan enää tapaa toisiamme, sillä pääsi on noussut täyteen ylpeyttä etkä varmaan enää huomenna tunne minua. Juo sen tähden tämä malja, jonka tarjoan sinulle, jotta Egyptiin palattuani voisin kertoa olleeni neljän maailmanosan herran ystävä. Juotuasi sen tiedä, että aina tarkoitan sinulle pelkkää hyvää, tapahtuipa sinulle mitä tahansa, ja muista kuoriaistamme.»

Kaptah sanoi: »Tämän egyptiläisen puhe olisi kuin kärpästen surinaa korvissani, elleivät korvani olisi jo niin täynnä viinin surinaa, etten kuule, mitä hän sanoo. Mutta maljaan en ole koskaan sylkäissyt, kuten kaikki tietävät ja kuten tänään olen parhaani mukaan yrittänyt todistaa alamaisilleni, joihin olen suuresti mielistynyt. Sen tähden juon tarjoamasi maljan, vaikka hyvin tiedän, että huomenna villiaasit potkivat pääparkaani.» Hän tyhjensi maljan, ja samassa päivä laski ja soihtuja kannettiin sisään ja lamput sytytettiin ja kaikki nousivat seisomaan ja vaikenivat, niin että palatsissa oli täysin hiljaista. Mutta Kaptah vetäisi Babylonin kuninkaan päähineen päästään ja sanoi: »Tämä vietävän kruunu painaa päätäni ja olen kyllästynyt siihen. Myös jalkani puutuvat ja silmäluomeni ovat kuin lyijyä, niin että minun lienee paras käydä nukkumaan.» Hän vetäisi painavan pöytä verhon päälleen ja laskeutui lattialle nukkumaan, ja pöytäverhon mukana kaatuivat ruukut ja maljat hänen päälleen, niin että hän ui kaulaansa myöten viinissä, kuten hän itse oli aamulla luvannut. Mutta kuninkaan palvelijat riisuivat hänet ja pukivat viinistä märät vaatteet Burraburiashin ylle ja panivat kuninkaallisen päähineen hänen päähänsä ja ojensivat hänelle hänen valtansa merkit ja päästivät hänet istumaan valtaistuimelle.

»Tämä on ollut väsyttävä päivä», sanoi Burraburiash, »mutta olen kuitenkin pannut merkille yhden ja toisen, joka ei ole osoittanut minua kohtaan tarpeellista kunnioitusta leikin kestäessä luultavasti toivoen, että vahingossa tukehtuisin kuumaan liemeen. Sen tähden ruoskikaa ulos makaajat lattioilta ja siivotkaa sali ja karkottakaa kansa pihoista ja sulkekaa ikuiseen ruukkuun tuo hupsuttelija, johon olen kyllästynyt, mikäli hän on jo kuollut.»

Kaptah käännettiin selälleen ja henkilääkäri tutki hänet viinistä vapisevin sormin ja katse hämärtävänä ja vakuutti: »Totisesti tämä mies on kuollut kuin sontiainen.» Silloin palvelijat kantoivat sisään ison saviruukun, jollaisiin babylonialaiset sulkevat vainajansa, ja Kaptah nostettiin sen sisään ja ruukku suljettiin savella. Kuningas käski kantamaan hänet talon alle muiden väärien kuninkaiden joukkoon, kuten oli tapa, mutta silloin minä sanoin: »Tämä mies on egyptiläinen ia ympärileikattu kuten minä. Sen tähden minun on säilytettävä hänen ruumiinsa kestämään kuoleman egyptiläiseen tapaan ja varustettava hänen mukaansa lännen maahan kaikki, mikä on tarpeen, jotta hän voi syödä ja juoda ja iloita työtä tekemättä kuoleman jälkeen. Tämä kaikki kestää kolmekymmentä päivää tai seitsemänkymmentä päivää riippuen siitä, mikä arvo vainajalla on ollut eläessään. Mutta tästä Kaptahista luulen selviäväni kolmessakymmenessä päivässä, koska hän oli vain palvelijani. Sen jälkeen tuon hänet takaisin ja hautaan hänet hänen edeltäjiensä väärien kuninkaiden seuraan heidän hautaholviinsa talosi alle.».

Burraburiash kuunteli uteliaana ja sanoi: »Olkoon, niinkuin tahdot vaikka luulen, että vaivasi tulee olemaan turha, silla ihminen, joka on kuollut, makaa pitkällään ja hänen henkensä harhailee kaikkialla rauhaa vailla ja syö jätteitä kaduilta, elleivät omaiset pidä ruumista talossaan saviruukussa, niin että henki saa osansa talon aterioista Näin käy kaikille, paitsi minulle, joka olen kuningas ja jonka jumalat ottavat seuraansa kuoltuani, niin ettei minun tarvitse hätäillä puurostani ja oluestani kuoleman jälkeen kuten muiden Mutta tee hänelle, mitä haluat, koska se on maasi tapa enkä halua kiistellä tavoista, vaan rukoilen myös jumalia, joita en tunne, ja lepytän neita synneistä, joita en tiedä tehneeni, koska varmuus on paras.»

Annoin palvelijain kantaa Kaptahin ruumiin saviruukussa kantotuoliin, jonka olin varannut palatsin muurin luokse, mutta ennen kuin lähdin, sanoin kuninkaalle: »Kolmeenkymmeneen paivaan et tule minua näkemään, sillä ruumiin säilyttämisen aikana en voi näyttäytyä muille ihmisille, jotten tartuttaisi muihin ruumiin ympärillä liikkuvia paholaisia.» Burraburiash nauroi ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot, ja jos näyttäydyt, annan palvelijoitteni karkottaa sinut kepeillä jottet toisi pahoja henkiä palatsiini.» Mutta kantotuolissa puhkaisin saven, jolla ruukku oli suljettu, sillä savi oli vielä pehmeää jotta Kaptah saisi ilmaa hengittääkseen. Sen jälkeen palasin salaa palatsiin ja menin naistaloon, jossa kuohilaat iloitsivat suuresti nähdessään minut sillä he pelkäsivät joka hetki kuninkaan tulevan.

Mutta avattuani oven huoneeseen, johon olin sulkenut Minean, palasin heti takaisin, revin hiuksiani ja huusin valittaen: »Tulkaa katsomaan, mitä on tapahtunut, sillä tuossa hän makaa verissään hengettömänä ja verinen veitsi on lattialla hänen vieressään ja hänen hiuksensakin ovat veressä.» Kuohilaat tulivat katsomaan ja kauhistuivat suuresti nähdessään veren, sillä kuohilaat pelkäävät verta, eivätkä uskaltaneet kajota häneen. He alkoivat itkeä ja valittaa peläten kuninkaan vihaa, mutta sanoin heille:

»Meidät on pantu samaan sekoitusastiaan, teidät ja minut. Sen tähden tuokaa pian matto, johon voin kääriä ruumiin, ja peskää veri pois lattiasta, jottei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Sillä kuningas toivoi paljon huvia tästä tytöstä, vaikkei vielä ollut nähnyt häntä, ja hänen vihansa on oleva peloittava, jos hän saa tietää, että te ja minä olemme taitamattomuudessamme antaneet tytön kuolla, kuten hänen jumalansa vaati. Sen tähden menkää kiireesti ja hankkikaa toinen tyttö tämän tytön tilalle ja mieluimmin sellainen, joka tulee kaukaisesta maasta eikä osaa kieltänne. Pukekaa ja koristakaa hänet kuningasta varten, ja jos hän vastustelee, lyökää häntä kepeillä kuninkaan nähden, sillä se tuottaa kuninkaalle suurta mielihyvää ja hän on palkitseva teidät runsaasti.»

Kuohilaat huomasivat sanojeni viisauden ja tingittyäni heidän kanssaan annoin heille puolet hopeasta, minkä he sanoivat uuden tytön maksavan, vaikka tiesinkin heidän varastavan tämän hopean minulta, koska he tietysti ostivat uuden tytön kuninkaan hopealla ja varastivat vielä siitäkin antaen myyjän kirjoittaa savitauluunsa suuremman hinnan kuin he maksoivat, sillä niin on ollut ja niin on aina oleva kuohilaitten tapa kaikkialla maailmassa. Mutta en halunnut kinastella heidän kanssaan. He toivat minulle maton, johon käärin Minean ruumiin, ja auttoivat minua kantamaan hänet pimeitten pihojen lävitse kantotuoliin, jossa jo oli Kaptah ruukussaan.

Tällä tavoin lähdin yön pimeässä pakolaisena Babylonista menettäen paljon kultaa ja hopeaa, vaikka olisin voinut rikastua ja hankkia, vielä paljon tietoa siellä. Mutta kantajat napisivat ja sanoivat: »Mikä on tämä mies, joka pakottaa meidät kulkemaan yön pimeässä ilman soihtuja ja lastaa kuormaamme ruumisarkkuja ja kuninkaallisia mattoja, niin että niskamme painuvat kumaraan kuin härkien niskat ikeen alla ja kantopuut kalvavat haavoja olkapäihimme. Totisesti, maksamme ovat mustat pelosta, kun meidän on kannettava ruumista yön pimeässä ja matosta vuotaa verta niskaamme. Tästä kaikesta hänen on maksettava meille runsaasti.»

Päästyämme rantaan annoin heidän nostaa ruumisruukun veneeseen, mutta maton nostin itse veneeseen ja piilotin katoksen alle.

Kantajille sanoin: »Te orjat ja koirien pojat! Tänä yönä ette ole nähneet ettekä kuulleet mitään, jos joku teiltä kysyy, ja siitä merkiksi annan teille jokaiselle palan hopeaa.» He hypähtelivät ilosta ja huusivat: »Totisesti olemme palvelleet ylhäistä herraa, mutta korvamme ovat kuurot ja silmämme ovat sokeat emmekä ole nähneet emmekä kuulleet mitään tänä yönä.» Tällä tavoin päästin heidät pois, vaikka tiesin, että he joisivat itsensä juovuksiin, kuten kaikkina aikoina on ollut kantajien tapa, ja juovuspäissään lörpöttelisivät kaiken, minkä olivat nähneet. Mutta sitä en voinut auttaa, sillä heitä oli kahdeksan ja he olivat vahvoja miehiä enkä voinut heitä kaikkia tappaa ja heittää virtaan, vaikka olisin tahtonut.

Heidän mentyään herätin soutajat ja kuun noustessa he työnsivät aironsa virtaan ja soutivat minut pois kaupungista haukotellen ja manaillen kohtaloaan, sillä heidän päänsä olivat kipeät oluesta, jonka he olivat juoneet. Tällä tavoin pakenin Babylonista, mutta miksi tämän kaiken tein, sitä en voi sanoa, koska en sitä tiedä, vaan se oli kai kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää enkä voinut sitä estää.

1

Päästyämme ulos kaupungista vartijain huutamatta meille, sillä virtaa ei ollut suljettu yöksi, ryömin veneen majaan painaakseni levolle väsyneen pääni, sillä kuninkaan sotilaat olivat herättäneet minut jo ennen aamun sarastusta, kuten olen kertonut, ja päivä oli ollut niin täynnä levottomuutta ja turhaa menoa ja hälinää, etten sellaista päivää koskaan aikaisemmin ollut kokenut. Mutta rauhaa en saanut vieläkään, sillä Minea oli kääriytynyt esiin matosta ja peseytyi verestä kurottaen kädellään vettä virrasta ja kuunvalo hehkui vedestä, joka vuoti hänen käsistään. Hän katsoi minuun eikä hymyillyt, vaan sanoi moittivasti:

»Olen ryvettänyt itseni pahasti neuvojesi tähden ja haisen vereltä enkä varmaan koskaan tule puhtaaksi enää, ja se kaikki on sinun syytäsi. Myös kantaessasi minua matossa likistit minua rintaasi vasten paljon lujemmin kuin oli tarpeellista, niin etten voinut hengittää.»

Mutta olin kyllästynyt hänen puheisiinsa ja kovin väsynyt. Siksi haukottelin ja sanoin: »Tuki suusi, kirottu nainen, sillä ajatellessani, mitä kaikkea olet saanut minut tekemään, karvastelee sydämeni ja mieluummin heittäisin sinut virtaan, missä vesi varmaan sinut puhdistaisi, kuten tunnut haluavan. Sillä ilman sinua istuisin Babylonissa kuninkaan oikealla puolella ja Tornin papit opettaisivat minulle kaiken viisautensa salaamatta minulta mitään, niin että olisin viisain kaikista lääkäreistä maan päällä. Myös lääketaidollani ansaitsemani lahjat olen menettänyt sinun tähtesi ja kultani on vähissä enkä uskalla käyttää savitauluja, joilla saisin nostaa temppelien rahastoista kultaa. Kaikki tämä tapahtuu sinun tähtesi, niin että totisesti kiroan päivän, jona sinut näin, ja joka vuosi tulen muistaessani tätä päivää pukeutumaan säkkiin ja tuhkaan.»

Hän uitti kättään virrassa kuun paisteessa ja vesi halkesi hänen kätensä tieltä kuin sula hopea ja hän sanoi matalalla äänellä katsomatta minuun: »Jos niin on, lienee parasta, että hyppään virtaan, kuten tahdot. Sillapa pääset minusta.» Hän nousi hypätäkseen virtaan, mutta tartuin lujasti häneen ja sanoin: »Lopeta hupsutuksesi, sillä jos hyppäät virtaan, olen tehnyt tämän kaiken aivan turhan tähden ja se olisi kaiken hulluuden huippu. Sen tähden anna kaikkien jumalien tähden minun vihdoin maata rauhassa, Minea, äläkä häiritse minua päähänpistoillasi, sillä olen hyvin väsynyt.»

Sen sanottuani ryömin maton alle ja vedin sen päälleni, sillä yö oli kylmä, vaikka oli jo kevät ja haikarat huusivat kaislikossa. Mutta hän ryömi viereeni maton alle ja sanoi heikosti: »Kun en voi muilta tehdä hyväksesi, saan kai lämmittää sinua ruumiillani, koska yö on kylmä.» En jaksanut vastustaa häntä enää, vaan nukahdin ja hän lämmitti minua ruumiillaan ja nukuin hyvin, sillä hän oli nuori ja hänen ruumiinsa oli kuin kapea uuni kylkeäni vasten.

Aamulla herättyäni olimme ehtineet kauas ylävirtaan, mutta soutajat napisivat ja sanoivat: »Hartiamme ovat jo kuin puuta ja seikiämme kivistää. Aiotko tappaa meidät soudulla, sillä emme suinkaan ole menossa sammuttamaan palavaa taloa.» Mutta paadutin sydämeni ja sanoin heille: »Joka lakkaa soutamasta, saa maistaa keppiäni, sillä lepäämme vasta puolenpäivän aikaan. Silloin saatte syödä ja juoda ja jokaiselle annan kulauksen taateli viiniä, niin että virkistytte ja tunnette olonne kevyeksi kuin linnut. Mutta jos napisette minua vastaan, manaan kaikki paholaiset niskaanne, sillä tietäkää, että olen pappi ja noita ja tunnen lukuisia paholaisia, jotka mielellään syövät ihmislihaa.» Tämän sanoin peloittaakseni heitä, mutta päivä paistoi kirkkaasti eivätkä he uskoneet minua, vaan sanoivat: »Hän on yksin ja meitä on kymmenen!» Ja lähin heistä yritti lyödä minua airollaan.

Mutta silloin ruumisruukku veneen keulassa alkoi kolista ja Kaptah jyskytti ruukkuun sisäpuolelta ja alkoi karjua ja manailla käheällä äänellä, niin että soutajat kävivät kauhusta harmaiksi ja hyppäsivät veteen toinen toisensa jälkeen ja uivat pakoon häviten näkyvistä virtaavan veden mukana. Vene kääntyi ajelehtimaan ja kallistui, mutta sain sen ohjatuksi rantaan ja pudotin ankkurikiven. Minea tuli veneen majasta kammaten hiuksiaan enkä pelännyt enää mitään, sillä hän oli kaunis silmissäni ja päivä paistoi ja haikarat huusivat kaislikossa. Menin ruumisruukun luokse ja särjin saven ja huusin korkealla äänellä: »Nouse, mies, joka makaat!»

Kaptah nosti ruukusta takkuisen päänsä ja katseli ällistellen ympärilleen, enkä liene koskaan nähnyt hämmästyneempää ihmistä kuin hän oli sinä hetkenä. Hän valitti ja sanoi: »Mitä kujeilua tämä on? Missä minä olen ja missä on kuninkaallinen päähineeni ja mihin on piilotettu valtani merkit, kun olen aivan alaston ja palelen. Myös pääni on täynnä ampiaisia ja jäseneni ovat lyijynraskaat, ikään kuin myrkyllinen käärme olisi purrut minua. Varo, Sinuhe, kujeilemasta kanssani, sillä kuninkaiden kanssa ei ole leikkimistä.»

Tahdoin rangaista häntä hänen röyhkeydestään edellisenä päivänä. Siksi tekeydyin tietämättömäksi ja sanoin: »En lainkaan ymmärrä, mitä puhut, Kaptah, ja olet varmaan yhä viinistä sekaisin, sillä muistat kai, että eilen lähtiessämme Babylonista joit liiaksi viiniä ja aloit riehua täällä veneessä ja puhuit sellaista sekamelskaa, että soutajien oli pakko sulkea sinut tähän ruukkuun, jotta et olisi vahingoittanut heitä. Puhuit jotakin kuninkaasta ja tuomareista ja höpisit kaikenlaista muutakin.»

Kaptah ummisti silmänsä ja mietti kauan aikaa ja sanoi lopulta: »Herrani, en koskaan elämässäni aio enää juoda viiniä, sillä viini ja uni ovat kuljettaneet minua hirvittävissä seikkailuissa, jotka ovat niin kauheita, etten voi niitä sinulle kertoa. Sen verran voin sanoa, että kuoriaisen armosta kuvittelin olevani kuningas ja jaoin oikeutta kuninkaan istuimelta, jopa kävin kuninkaan naistalossa ja huvittelin siellä perusteellisesti erään kauniin tytön kanssa. Vielä paljon muuta minulle tapahtui, mutta en jaksa ajatella sitä, sillä pääni on hyvin kipeä ja olisit armelias, herrani, jos antaisit minulle lääkkeen, jota viininjuojat tuossa kirotussa Babylonissa käyttävät seuraavana päivänä.»

Sen sanottuaan Kaptah huomasi Minean ja vetäytyi äkkiä takaisin ruukkuun piiloon ja sanoi uikuttavalla äänellä: »Herrani, en varmaan ole aivan terve tai näen yhä unta, sillä luulen tuolla veneen perässä näkeväni tytön, jonka kohtasin unissani kuninkaan naistalossa. Kuoriainen minua varjelkoon, sillä pelkään tulevani hulluksi.» Hän koetti kädellä mustaksi lyötyä silmäänsä ja turvonnutta nenäänsä ja alkoi parkua kovalla äänellä. Mutta Minea tuli ruukun viereen ja tarttui hänen tukkaansa ja veti hänen päänsä näkyviin ja sanoi: »Katso minuun! Minäkö olen se nainen, jonka kanssa muka huvittelit viime yönä?» Kaptah katsoi pelokkaasti häneen, ummisti silmänsä ja sanoi vikisten: »Kaikki Egyptin jumalat minua armahtakoot ja antakoot minulle anteeksi, kun olen palvellut vieraita jumalia ja uhrannut heille, mutta sinä se olet ja anna minulle anteeksi, sillä se oli vain unta.» Minea otti tohvelin jalastaan ja läimäytti sillä häntä molemmille poskille, niin että läiskyi, ja sanoi: »Olkoon tämä rangaistus sopimattomasta unestasi, jotta tietäisit, että nyt olet valveilla.» Mutta Kaptah parkui entistä enemmän ja sanoi: »Totisesti, en tiedä enää, nukunko vai olenko valveilla, sillä sama tapahtui minulle unessani, kun tuo kauhea nainen tuli minua vastaan kuninkaan naistalossa.»

Autoin hänet ylös ruukusta ja annoin hänelle hänen vatsansa puhdistamiseksi karvaan lääkkeen ja sidoin köyden hänen ympärilleen ja pudotin hänet veteen, vaikka hän huusi kovaa, ja annoin hänen uiskennella vedessä, jotta hän selviäisi unikko ja viinihumalastaan. Mutta nostettuani hänet vedestä armahdin häntä ja sanoin: »Olkoon tämä sinulle opetukseksi julkeutesi tähden minua, herraasi, kohtaan. Mutta tiedä, että kaikki on totta, mikä sinulle tapahtui, ja ilman minua lepäisit nyt hengettömänä ruukussa väärien kuninkaiden hautaholvissa.» Tämän jälkeen kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja sain kertoa sen hänelle monta kertaa, ennen kuin hän ymmärsi ja uskoi kaiken. Lopuksi sanoin: »Henkemme on vaarassa eikä minua enää lainkaan naurata, sillä niin totisesti kuin tässä veneessä istumme, niin totta on, että riipumme muurilta pää alaspäin, jos kuningas saa meidät käsiinsä, ja vielä pahempaa hän voi tehdä meille. Sen tähden ovat hyvät neuvot kalliit, kun soutajammekin ovat karanneet, ja sinun, Kaptah, on keksittävä tapa, jolla selviämme hengissä Mitannin maahan.»

Kaptah kynsi tukkaansa ja mietti kauan. Lopuksi hän sanoi: »Jos olen ymmärtänyt oikein sanasi, on kaikki totta, mikä tapahtui, enkä nähnyt unta eikä viini riivannut minua. Jos niin on, ylistän tätä päivää hyväksi, sillä silloinhan voin huoletta juoda viiniä pääni parannukseksi, vaikka jo luulin, etten uskaltaisi kajota viiniin enää ikänäni.» Sen sanottuaan hän ryömi hyttiin ja mursi sinetin viiniruukusta ja joi pitkään ylistäen kaikkia Egyptin ja Babylonin jumalia, joiden nimiä ei tiennyt. Jokaisen jumalan nimen mainitessaan hän kallisti ruukkua, kunnes kallistui itse matolle ja nukahti alkaen kuorsata kumealla äänellä kuin virtahevonen.

Olin niin vimmoissani hänen käytöksensä tähden, että halusin kierittää hänet veteen ja hukuttaa hänet, mutta Minea sanoi: »Tämä Kaptah on oikeassa, sillä jokaisella päivällä on huoli itsestään. Miksi emme siis joisi viiniä ja iloitsisi paikassa, johon virta on meidät tuonut, sillä tämä on kaunis paikka ja kaislat varjostavat meitä ja haikarat huutavat kaislikossa. Myös näen sorsien lentävän kaulat ojossa pesiään rakentamaan ja vesi loistaa päivänvalossa vihreänä ja keltaisena ja sydämeni on kevyt kuin lintu vapauduttuani orjuudesta.»

Ajattelin hänen sanojaan ja havaitsin ne oikeiksi ja sanoin: »Koska te molemmat olette hulluja, niin miksen minäkin olisi hullu, sillä totta puhuen ei minulle millään ole mitään väliä ja kenties on samantekevää, riippuuko nahkani muurilla kuivumassa jo huomenna vai vasta kymmenen vuoden kuluttua, sillä tämä kaikki on kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymämme päivää, kuten Tornin papit minulle opettivat. Päivä paistaa suloisesti ja laiho viheriöi rantapellossa. Siksi aion mennä uimaan virtaan ja tavoitella kaloja käsilläni, kuten joskus lapsena tein, sillä tämä päivä on yhtä hyvä päivä kuin jokin toinen päivä.»

Tällä tavoin uimme virrassa ja annoimme auringon kuivata vaatteemme ja söimme ja joimme viiniä ja Minea uhrasi jumalalleen ja tanssi minulle veneessä jumalansa tansseja, niin että rintani salpaantui häntä katsellessani ja hengitykseni kävi hankalaksi. Siksi sanoin hänelle: »Vain kerran elämässäni olen sanonut naiselle: sisareni, mutta hänen sylinsä oli minulle kuin tulinen uuni ja hänen ruumiinsa oli kuin kuiva erämaa eikä virvoittanut minua. Siksi rukoilen sinua, Minea, vapauta minut tästä noituudesta, johon jäsenesi minut kahlehtivat, äläkä katso minua silmilläsi, jotka ovat kuin kuunvalo virran kalvossa, sillä muuten sanon sinulle: sisareni, ja myös sinä viet minut rikoksiin ja kuolemaan, kuten tuo paha nainen teki.»

Minea katseli minua uteliaasti ja sanoi: »Olet varmaan seurustellut omituisten naisten kanssa, Sinuhe, kun kerrot minulle tuollaista, mutta kenties naiset sinun maassasi ovat sellaisia. Minun tähteni sinun ei kuitenkaan tarvitse huolehtia, sillä en suinkaan aio houkutella sinua iloon, kuten nähtävästi pelkäät. Jumalani on näet kieltänyt minua kajoamasta mieheen, ja jos sen teen, täytyy minun itseni kuolla. Siksi varon itseäni enkä suinkaan aio houkutella sinua, kuten näyt luulevan, vaikka en lainkaan ymmärrä, mistä saat tuollaisia ajatuksia päähäsi.»

Hän otti pääni käsiensä väliin ja pani pääni polvelleen ja koski kädellään poskiani ja hiuksiani ja sanoi: »Kovin tyhmä on tosiaan pääsi, kun puhut pahaa naisista, sillä joskin lienee naisia, jotka myrkyttävät kaikki kaivot, niin varmaan on myös naisia, jotka ovat kuin lähde erämaassa tai kaste paahtuneella nurmella. Mutta vaikka pääsi on paksu ja ymmärtämätön ja hiuksesi ovat mustat ja karheat, pidän mielelläni päätäsi käsissäni, siliä sinussa ja silmissäsi ja käsivarsissasi on jotakin, joka suloisesti kutsuu minua. Siksi olen kovin pahoillani, etten voi antaa sinulle sitä, mitä tahtoisit, enkä ole pahoillani vain sinun tähtesi vaan myös itseni tähden, jos sinua ilahduttaa kuulla tämä häpeämätön tunnustus.»

Vesi solisi vihreänä ja kultaisena veneen laitaa vasten ja pidin kiinni hänen käsistään ja hänen kätensä olivat lujat ja kauniit. Kuin hukkuva pidin kiinni hänen käsistään ja katsoin hänen silmiinsä, jotka olivat kuin kuunpaiste virrassa ja lämpimät kuin hyväily, ja sanoin: »Minea, sisareni! Maailmassa on monta jumalaa ja jokaisella maalla on omat jumalansa eikä jumalten luvulla ole loppua ja olen kyllästynyt kaikkiin jumaliin, joita ihmiset pystyttävät luullakseni vain oman pelkonsa tähden. Luovu sen tähden jumalastasi, sillä hänen vaatimuksensa on julma ja hyödytön ja kaikkein julmin juuri tänään. Vien sinut maahan, johon jumalasi valta ei ulotu, vaikka meidän pitäisi matkustaa maan ääriin ja syödä ruohoa ja kuivaa kalaa raakalaisten maassa ja maata yömme kaisloilla elämämme loppuun asti, sillä jossakin täytyy olla raja, mihin jumalasi valta ei ulotu.»

Mutta hän piti tiukasti kiinni käsistäni ja käänsi pois silmänsä ja sanoi: »Jumalani on piirtänyt rajansa omaan sydämeeni, niin että mihin hyvänsä menen, hänen valtansa ulottuu minuun ja minun täytyy kuolla, jos kajoan mieheen. Tänään katsoessani sinuun uskon, että jumalani kenties on julma ja hyödytön jumala vaatiessaan sellaista, mutta itse en voi hänelle mitään ja huomenna kenties kaikki on taas toisin, kun kyllästyt minuun ja unohdat minut, sillä miehet ovat sellaisia.»

»Huomisesta päivästä ei kukaan voi tietää mitään edeltäpäin», sanoin kärsimättömästi ja kaikki minussa leimahti häntä vastaan, ikään kuin ruumiini olisi ollut kaislaruko, jota päivä on rannassa paahtanut vuodesta vuoteen, kunnes kipinä sen sytyttää. »Kaikki puheesi on turhaa veruketta ja haluat vain kiusata minua, kuten on naisten tapa, nauttiaksesi tuskastani.»

Mutta hän veti kätensä pois ja katsoi nuhtelevasti minuun ja sanoi: »En suinkaan ole oppimaton nainen, vaan puhun paitsi omaa kieltäni myös Babylonin kieltä ja sinun kieltäsi ja osaan kirjoittaa nimeni kolmenlaisin kirjoitusmerkein yhtä hyvin saveen kuin paperiin. Myös olen käynyt monessa suuressa kaupungissa ja Egyptissäkin olen käynyt rannikolla jumalani mukana ja monenlaisille katsojille olen tanssinut, niin että he ovat ihmetelleet taitoani, kunnes kauppiaat ryöstivät minut laivani haaksirikkouduttua. Tiedän hyvin, että miehet ja naiset ovat samanlaisia kaikissa maissa, vaikka heidän ihonvärinsä ja kielensä on erilainen ja he palvelevat erilaisia jumalia. Samoin tiedän, että sivistyneet ihmiset kaikissa suurissa kaupungeissa ovat samanlaisia eivätkä suurestikaan ajatuksissaan ja tavoissaan eroa toisistaan, vaan ilahduttavat itseään viinillä eivätkä enää sydämessään usko jumaliin, vaikka palvelevat heitä, koska se on hyvä tapa ja varmuus on paras. Tämän kaiken tiedän hyvin, mutta lapsesta asti olen kasvanut jumalan talleissa ja minut on vihitty kaikkiin jumalani salaismenoihin eikä mikään valta tai noituus maailmassa voi erottaa minua jumalastani. Jos itse olisit tanssinut härkien edessä ja tanssiessasi hypännyt terävien sarvien väliin ja koskenut leikkien jalallasi härän möyryävää turpaa, tietäisit jotakin siitä, mistä puhun. Mutta luulen, ettet koskaan ole nähnyt tyttöjen ja nuorukaisten tanssivan härkien edessä.»

»Olen kuullut sellaisesta», sanoin. »Myös tiedän, että alamaassa on harjoitettu näitä leikkejä, mutta olen luullut, että kaikki tämä on tapahtunut kansan huviksi, vaikka tietysti olisin voinut arvata, että jumalilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä, kuten kaikessa, mikä on ja tapahtuu. Mutta jos niin on, palvelemme myös Egyptissä härkää, jossa on jumalan merkit ja joka syntyy vain kerran miespolven aikana, vaikka en koskaan ole kuullut, että kukaan olisi hypellyt hänen niskassaan, sillä se olisi ollut häväistys ja loukannut hänen arvoaan. Tämä härkä näet ennustaa. Mutta jos tahdot antaa minun ymmärtää, että sinun on säästettävä härille neitsyytesi, niin mielestäni tämä puheesi on ennenkuulumaton, vaikka hyvin tiedän, että maaemon salaismenoissa Syyriassa papit uhraavat pukille koskemattomia tyttöjä, jotka valitaan tähän tarkoitukseen kansan joukosta.»

Silloin hän löi minua kipeästi molemmille poskille ja hänen silmänsä kipunoivat kuin villikissan silmät pimeässä ja hän huusi vihaisesti: »Kun puhut tuollaista, tiedän, ettei miehellä ja pukilla ole mitään eroa, vaan ajatuksesi pyörivät vain ruumiillisissa asioissa, niin että vuohi voi tyydyttää himosi yhtä hyvin kuin nainen. Painu sen tähden manalaan minun puolestani ja jätä minut rauhaan äläkä kiusaa minua mustasukkaisuudellasi, sillä puhut asioista, joita et ymmärrä sen enempää kuin sika hopeasta.»

Hänen puheensa oli häijyä ja hänen lyöntinsä kirvelivät poskissani, niin että kylmenin ja vetäydyin eroon hänestä ja menin veneen perään. Kuluttaakseni aikaani avasin lääkärinlippaani ja aloin puhdistaa työvälineitäni ja punnita lääkkeitä. Hän istui keulassa ja potki vihaisesti kantapäillään veneen pohjaa, mutta jonkin ajan kuluttua hän vihoissaan viskasi vaatteet yltään ja voiteli ruumiinsa öljyllä ja alkoi tanssia ja voimistella niin rajusti, että vene heilahteli. Salavihkaa en voinut olla vilkuilematta häneen, sillä hänen taitonsa oli suuri ja uskomaton ja hän viskautui vaivatta taaksepäin käsiensä varaan jännittäen ruumiinsa jouseksi ja kohosi tästä asennosta seisomaan käsiensä varaan. Hänen ruumiinsa kaikki lihakset värähtelivät öljystä kiiltävän nahan alla ja hän hengästyi ja hänen hiuksensa hulmahtelivat pään ympärillä, sillä hänen tanssinsa vaati suurta voimaa ja taitoa enkä koskaan ollut nähnyt mitään sen kaltaista, vaikka ilotaloissa monessa maassa olin nähnyt tanssi jäin taituruutta.

Katsellessani häntä suli viha sydämestäni enkä ajatellut enää, miten paljon olin menettänyt varastaessani tämän oikullisen ja kiittämättömän tytön kuninkaan naistalosta Babylonissa. Myös ajattelin, että hän siellä oli valmis surmaamaan itsensä veitsellä puolustaakseen koskemattomuuttaan, ja ymmärsin, että menettelin väärin ja kehnosti vaatiessani häneltä sellaista, mitä hän ei voinut minulle antaa. Tanssittuaan itsensä niin uuvuksiin, että hiki peitti helminä koko hänen ihonsa ja jokainen lihas vavahteli väsymyksestä, hän kaapi ruumiinsa ja pesi jäsenensä virrassa. Mutta sen tehtyään hän peitti itsensä vaatteella ja peitti päänsäkin ja kuulin hänen itkevän. Silloin unohdin lääkkeeni ja työvälineeni ja menin kiireesti hänen luokseen, koskin varoen hänen olkaansa ja kysyin: »Oletko sairas?» Mutta hän ei vastannut, vaan sysäsi käteni pois ja itki entistä rajummin.

Istuuduin hänen viereensä ja sanoin sydän surusta turvonneena: »Minea, sisareni, älä itke, älä ainakaan minun tähteni, sillä totisesti en aio kajota sinuun, en koskaan, vaikka itse sitä minulta pyytäisit, sillä tahdon säästää sinulta kivun ja surun ja tahdon, että aina pysyt sellaisena kuin nyt olet.»

Hän kohotti päänsä ja pyyhki vihaisesti kyynelet silmistään ja tiuskaisi: »En suinkaan pelkää kipua enkä surua, jos niin luulet, senkin hölmö. Enkä suinkaan itke sinun tähtesi, vaan itken kohtaloani, joka on erottanut minut jumalastani ja tehnyt minut heikoksi kuin märän rievun, niin että tyhmän miehen katse tekee polveni pehmeiksi kuin taikinan.» Mutta tämän sanoessaan hän ei katsonut minuun, vaan tuijotti itsepintaisesti pois minusta ja räpytteli kyyneleitä silmistään.

Pidin kiinni hänen käsistään eikä hän vetänyt käsiään pois, vaan kääntyi lopulta puoleeni ja sanoi: »Sinuhe, egyptiläinen, olen varmaan kovin kiittämätön ja ärsyttävä mielestäsi, mutta en voi sille mitään, koska enää en tunne itseäni. Myös kertoisin mielelläni sinulle jumalastani, jos voisin, jotta ymmärtäisit paremmin minua, mutta kertominen vihkimättömille ei ole sallittua. Sen vain voin sanoa, että hän on meren jumala ja asuu vuoressa pimeässä talossa eikä kukaan, joka hänen taloonsa astuu, ole koskaan palannut, vaan elää hänen kanssaan ikuisesti. Mutta jotkut sanovat, että hän on härän kaltainen, vaikka hän elää meressä, ja sen tähden meidät, jotka hänelle on vihitty, kasvatetaan tanssimaan härkien edessä. Myös sanotaan, että hän on ihmisen kaltainen, vaikka hänellä on härän pää, joskin käytyäni monessa maassa ja vierailtuani suurissa kaupungeissa luulen, että se on satua. Sen vain tiedän, että joka vuosi valitaan arvalla hänelle vihityistä kaksitoista, jotka saavat astua hänen taloonsa, kukin vuorollaan kuun ollessa täysi, eikä kenellekään vihitylle ole suurempaa iloa kuin saada astua jumalan taloon. Myös minulle lankesi arpa, mutta ennen kuin vuoroni tuli, haaksirikkoutui laivani, kuten kerroin, ja kauppiaat ryöstivät minut ja myivät minut Babylonin orjatorilla. Koko nuoruuteni olen uneksinut jumalan ihmeellisistä saleista ja jumalan vuoteesta ja ikuisesta elämästä, sillä viivyttyään kuukauden jumalan luona, saa arvalla vihitty palata, jos haluaa, mutta kukaan ei vielä koskaan ole palannut jumalan talosta. Siksi uskon, ettei elämä maan päällä enää tarjoa mitään sellaiselle, joka on kohdannut jumalan.»

Hänen puhuessaan oli kuin varjo olisi peittänyt auringon ja kaikki kävi kalmanharmaaksi mielessäni ja minut valtasi vavistus, sillä tiesin, ettei Minea ollut minua varten. Hänen satunsa oli samanlainen, mitä papit kertovat kaikissa maissa, mutta hän uskoi sen ja se erotti hänet ainaisesti minusta. Enkä tahtonut enää järkyttää häntä sanoillani tai pahoittaa hänen mieltään, vaan lämmitin hänen käsiään käsissäni ja lopulta sanoin: »Ymmärrän, että tahdot palata jumalasi luokse. Siksi vien sinut meren yli Kreetaan takaisin, sillä tiedän nyt, että tulet Kreetan saaresta. Aavistin sen jo kertoessasi häristä, mutta nyt tiedän sen, kun kerroit jumalasta, joka asuu pimeässä talossa, sillä kauppiaat ja purjehtijat ovat kertoneet minulle hänestä Simyrassa, vaikka en ole uskonut heitä tähän asti. He tosin kertoivat pappien surmaavan ne, jotka yrittävät palata jumalan talosta, jottei kukaan saisi tietää, millainen on meren jumala. Mutta tämä on tietysti merimiesten ja alhaisen kansan juttua ja sinä tiedät kaiken paremmin, koska olet vihitty.»

»Minun täytyy palata, sen tiedät», hän sanoi pyytävästi. »Ei minulla olisi rauhaa missään maan päällä, ellen palaisi, sillä lapsesta asti olen kasvanut jumalan talleissa. Silti iloitsen jokaisesta päivästä, Sinuhe, jonka saan olla kanssasi, ja jokaisesta hetkestä iloitsen, jona vielä näen sinut. En sen vuoksi, että pelastit minut pahasta, vaan sen tähden, ettei kukaan ole minulle sellainen kuin sinä, enkä kaipaa enää jumalan taloon kuten ennen, vaan menen sinne suru sydämessä. Jos niin on sallittu, palaan sieltä luoksesi määräajan jälkeen, vaikka en usko sitä, koska kukaan ei vielä ole palannut. Mutta aikamme on lyhyt eikä huomisesta päivästä kukaan tiedä mitään edeltäpäin, kuten sanoit. Iloitkaamme sen tähden, Sinuhe, jokaisesta päivästä, iloitkaamme sorsista, jotka lentävät ylitsemme räpyttävin siivin, iloitkaamme virrasta ja kaisloista, ruoasta ja viinistä ajattelematta, mikä on tuleva. Niin on paras.»

Jos olisin ollut toinen mies, olisin pakottanut hänet ja ottanut hänet väkisin ja vienyt hänet omaan maahani ja elänyt hänen kanssaan kaikki elämäni päivät. Mutta tiesin, että hän puhui totta eikä hänellä olisi ollut ainoatakaan rauhallista päivää, jos hän olisi pettänyt jumalansa, jota varten oli elänyt ja kasvanut, vaan olisi tullut päivä, jona hän olisi kironnut minut ja paennut luotani. Niin suuri on jumalien voima, jos ihminen heihin uskoo mutta niihin, jotka eivät usko, ei jumalien valta ulotu. Siksi luulen, että hän.kenties tosiaan olisi kuollut, jos olisin kajonnut häneen, sillä Elämän talossa olin nähnyt ihmisten kuihtuvan ja kuolevan ilman mitään näkyvää vammaa tai sairautta vain sen tähden, että he olivat rikkoneet jotakuta jumalaa vastaan, johon uskoivat.

Tämä kaikki oli varmaan kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää eikä sitä voinut muuttaa. Siksi söimme ja joimme veneessä kaislikkoon piiloutuneina ja tulevaisuus oli kaukana meistä. Minea kumarsi päänsä ja hiveli hiuksillaan kasvojani ja hymyili minulle, ja juotuaan viiniä hän koski viinistä tuoksuvilla huulillaan huuliani, ja kipu, jonka hän toi sydämeeni, oli suloinen, kenties suloisempi kuin jos olisin kajonnut häneen, vaikka en silloin sitä ajatellut.

2

Illansuussa Kaptah heräsi veneen majassa ja ryömi esiin maton alta ja hieroi silmiään ja haukotteli ja sanoi: »Kuoriaisen kautta ja unohtamatta Ammoniakaan, pääni ei enää ole kuin alasin sepän pajassa, vaan tunnen olevani taas sovussa maailman kanssa, kunhan vain saan jotakin syödäkseni, sillä minulla on tunne, kuin vatsassani olisi muutamia kauan paastonneita leijonia.» Lupaa pyytämättä hän yhtyi ateriaamme ja alkoi rouskutella savessa paistettuja lintuja ja sylki luut suustaan veteen veneen laidan yli.

Mutta hänet nähdessäni muistin jälleen asemamme ja kauhistuin suuresti saneen: »Sinä humalainen yökkö, sinun olisi pitänyt neuvoillasi rohkaista ja auttaa meitä pääsemään pälkähästä, jottemme pian roikkuisi muurilta rinnakkain pää alaspäin kaikki kolme, mutta sen sijaan menit ja joit itsesi juovuksiin maaten rähmälläsi kuin sika liejussa. Sano pian, mitä teemme, sillä kuninkaan sotilaat ajavat varmaan jo takaa meitä veneissään tappaakseen meidät.»

Kaptah ei kuitenkaan hätääntynyt, vaan sanoi: »Jos oli totta, mitä puhuit, ei kuningas odota näkevänsä sinua kolmeenkymmeneen päivään, vaan lupasi antaa kepeillä ajaa sinut talostaan, jos ennen määräajan täyttymistä tulisit hänen eteensä. Sen tähden ei mielestäni meillä ole kerrassaan mitään kiirettä, mutta jos on käynyt hullusti ja kantajat ovat antaneet pakosi ilmi tai kuohilaat naistalossa ovat sotkeneet asiansa, niin sitä asiaa emme enää voi auttaa. Kuitenkin luotan yhä kuoriaiseen, ja mielestäni teit erittäin sopimattomasti juottaessasi minulle unikko juomaa, niin että pääni tuli kipeäksi, kuin suutari olisi pistellyt sitä neuloillaan, sillä ellet olisi suotta kiirehtinyt, olisi Burraburiash varmaan saanut luun kurkkuunsa tai kompastunut jalkoihinsa ja taittanut niskansa, niin että minusta olisi tullut Babylonin kuningas ja neljän maailmanosan herra eikä meillä olisi nyt mitään hätää. Niin lujasti luotan kuoriaiseen, mutta annan sinulle kuitenkin anteeksi tekosi, koska olet herrani etkä ymmärtänyt parempaa. Senkin annan sinulle anteeksi, että suljit minut saviruukkuun, jossa olin vähällä tukehtua, mikä ei lainkaan sopinut arvolleni. Mutta kaiken tämän takia oli mielestäni paras ensin parantaa pääni, ennen kuin antaisin sinulle neuvoja, sillä aamulla olisit helpommin saanut neuvoja mädästä juureksesta kuin minun päästäni. Nyt sen sijaan olen valmis antamaan kaiken viisauteni käyttöösi, sillä tiedän hyvin, että ilman minua olet maailmassa kuin emostaan eksynyt vuona ja itket äitiäsi.» Käskin hänen lopettaa iankaikkisen lörpötyksensä ja sanoa, mihin meidän hänen mielestään oli nyt ryhdyttävä paetaksemme Babylonin maasta. Kaptah kynsi päätään ja sanoi: »Totisesti, tämä vene on liian iso soutaaksemme kolmisin sitä vastavirtaan, enkä totta puhuen pidä lainkaan airoista, sillä ne hankaavaat rakkoja kämmeniin. Siksi meidän on noustava maihin ja varastettava jostakin pari aasia, joiden selkään sälytämme tavaramme. Jotta emme herättäisi huomiota, on parasta, että pukeudumme huonoihin vaatteisiin ja tingimme kaikesta majataloissa ja kylissä etkä ilmaise olevasi lääkäri, vaan esiinnyt toisena kuin olet. Olkaamme sen tähden ilveilijäseurue, joka iltaisin huvittaa kansaa kylien puimapaikoilla, sillä ilveilijöitä ei vainoa kukaan eivätkä rosvotkaan pidä heitä ryöstämisen arvoisina. Ennusta sinä moukille öljystä, kuten olet oppinut, niin minä kerron heille huvittavia tarinoita, joita osaan loppumattomiin, kuten hyvin tiedät, ja tyttö voi tanssia leipänsä edestä. Mutta yhtä hyvin voimme vuokrata soutajia ja soutaa tällä samalla veneellä rajalle asti, koska kaikki viime kädessä riippuu kuoriaisesta ja hän voi varjella meitä yhtä hyvin virralla kuin maantiellä. Kuitenkin varmuus on paras eikä olisi kauniisti tehty, jos ryöstäisimme veneen köyhiltä soutajilta, jotka varmaan hiiviskelevät ympärillämme kaislikossa odotellen pimeän tuloa voidakseen tappaa meidät. Sen tähden on parasta, että lähdemme heti, ja jos soutajat yrittävät usuttaa kuninkaan vartijat jälkeemme, niin en luule kenenkään uskovan heidän juttujaan, sillä he tulevat puhumaan ruumisruukuissa riehuvista paholaisista ja kokemistaan ihmeistä, niin että sotilaat ja tuomarit lähettävät heidät temppeliin pappien puheille vaivautumatta tutkimaan heidän tarinoitaan.»

Ilta oli käsissä, joten meidän oli pidettävä kiirettä, sillä Kaptah oli varmaan oikeassa arvellessaan, että soutajat voittaisivat pelkonsa ja yrittäisivät tulla hakemaan veneensä takaisin, ja heitä oli kymmenen vahvaa miestä meitä vastaan. Sen tähden voitelimme itsemme soutajien öljyllä ja likasimme savella vaatteemme ja kasvomme ja jaoimme lopun kultani ja hopeani keskenämme ja piilotimme sen vöihimme ja vaatteisiimme. Lääkärinlippaani, josta en tahtonut luopua, sidoimme mattoon ja sälytimme Kaptahin selkään kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta, ja kahlattuamme rantaan päästimme veneen ajelehtimaan kaislikkoon. Veneeseen jäi ruokavaroja ja pari viiniruukkua, niin että Kaptah arveli soutajien tyytyvän siihen ja juovan itsensä humalaan viitsimättä lähteä ajamaan takaa meitä. Jos he humalasta selvittyään menivät tuomarien eteen kertomaan meistä, niin he kertoisivat kaikki kymmenen eri tavalla asiasta ja heidän juttunsa kävisivät niin sekaviksi, että viranomaiset ajaisivat heidät kepeillä luotaan. Niin toivoin.

Tällä tavoin lähdimme vaeltamaan ja saavuimme viljellyille alueille ja löysimme karavaanitien ja seurasimme sitä koko yön, vaikka Kaptah napisi ja kirosi syntymisensä tähän maailmaan käärön takia, joka painoi hänen niskansa vinoon. Aamulla tulimme kylään, jonka asukkaat ottivat meidät hyvin vastaan ja kunnioittivat suuresti meitä, koska olimme uskaltaneet vaeltaa yöllä paholaisista välittämättä. He antoivat meille maitoon keitettyä puuroa syötäväksi ja myivät meille kaksi aasia ja viettivät ilojuhlaa lähtiessämme, sillä he olivat yksinkertaista väkeä eivätkä olleet nähneet kuukausimääriin leimattua hopeaa, vaan maksoivat viljalla ja karjalla veronsa ja asuivat savimajoissa yhdessä karjansa ja eläintensä kanssa.

Näin vaelsimme päivästä päivään pitkin Babylonin teitä ja kohtasimme kauppiaita ja väistyimme tiepuoleen ylhäisten kantotuolien tieltä ja kumarsimme niitä. Aurinko paahtoi ihomme, ja vaatteemme kuluivat ryysyiksi ja totuimme esiintymään kansan edessä savisilla puimalattioilla. Kaadoin heille öljyä veteen ja ennustin heille hyviä päiviä ja runsaita satoja, poikalapsia ja rikkaita naimakauppoja, sillä säälin heitä heidän köyhyytensä tähden enkä tahtonut ennustaa heille mitään pahaa. He uskoivat minua ja iloitsivat suuresti. Mutta jos olisin ennustanut heille totta, olisin ennustanut heille häijyjä veronkantajia, kepiniskuja ja petollisia tuomareita, nälkää katovuosina, kuumesairautta tulvan aikana, heinäsirkkoja ja kärpäsiä, tulista kuivuutta ja mätänevää vettä kesäisin, raatamista ja kuolemaa raatamisen jälkeen, sillä se oli heidän elämänsä. Kaptah kertoi heille tarinoita noidista ja prinsessoista ja vieraista maista, joissa ihmiset kävelevät pää kainalossa ja muuttuvat susiksi kerran vuodessa, ja he uskoivat hänen tarinansa ja kunnioittivat suuresti häntä ja syöttivät hänet lihavaksi. Myös Minea tanssi heille puimatanterella, koska hänen täytyi tanssia joka päivä säilyttääkseen taitonsa jumalaansa varten, ja he ihmettelivät hänen taitoaan ja sanoivat: »Tällaista emme ole koskaan ennen nähneet.»

Tämä matka oli minulle suureksi hyödyksi, sillä opin näkemään, että jos rikkaat ja ylhäiset kaikissa maissa ja suurissa kaupungeissa ovat pohjaltaan samanlaisia ja ajattelevat samalla tavoin, niin myös köyhät kaikissa maissa ovat samanlaisia ja ajattelevat samalla tavoin, vaikka heidän tapansa ovat erilaiset ja heidän jumalillaan on eri nimet. Opin näkemään, että köyhät ovat armeliaampia kuin rikkaat, sillä luullessaan meitä köyhiksi he antoivat meille lahjana puuroa ja kuivaa kalaa toivomatta meiltä vastalahjaa, vain hyvän sydämensä tähden, kun taas rikkaat ajoivat köyhät kepeillä pois oviltaan ja halveksivat heitä. Opin näkemään, että myös köyhät tuntevat ilon ja surun, kaipauksen ja kuoleman ja että köyhän lapsi syntyy maailmaan samanlaisena kuin rikkaan lapsi. Sydämeni pehmeni heitä kaikkia kohtaan heidän yksinkertaisuutensa tähden enkä voinut olla parantamatta sairaita nähdessäni heitä ja puhkaisematta paiseita ja puhdistamatta silmiä, joiden tiesin pian tulevan sokeiksi ilman apuani. Enkä pyytänyt heiltä lahjoja tästä kaikesta, vaan tein sen omasta halustani.

Mutta miksi tämän kaiken tein vaarantaen itseni joutumaan ilmi, sitä en voi sanoa. Kenties sydämeni oli pehmeä Minean tähden, jonka näin joka päivä ja joka nuoruudellaan lämmitti kylkeäni öisin maatessamme savilattioilla, jotka lemusivat viljanoljilta ja väkevältä lannalta. Kenties tein sen hänen tähtensä lahjoakseni jumalia hyvillä töillä, mutta myös voi olla, että tahdoin koetella lääkärintaitoani, jotten olisi unohtanut kätteni varmuutta ja silmieni tarkkuutta tautien tutkimisessa. Sillä kuta kauemmin olen elänyt, sitä paremmin olen oppinut ymmärtämään, että mitä hyvänsä ihminen tekee, sen hän tekee monesta syystä eikä aina itsekään tiedä, miksi sen tekee. Siksi kaikki ihmisen teot ovat tomua jaloissani, kun en tiedä, mitä he ovat tarkoittaneet ja tahtoneet tekonsa tehdessään.

Koimme matkalla monenlaisia rasituksia ja käteni kävivät koviksi ja nahka paksuksi jalkapohjissani, aurinko kuivatti öljyn kasvoistani ja tomu sokaisi silmäni, mutta kaikesta huolimatta jälkeenpäin ajatellen tämä matkamme pitkin Babylonin tomuisia teitä oli kaunis enkä voi unohtaa sitä, vaan paljon antaisin, mitä olen kokenut ja omistanut maan päällä, jos vielä kerran saisin tehdä sen matkan yhtä nuorena, yhtä valppain silmin ja väsymättä, ja Minea astuisi rinnallani silmät välkkyen kuin kuunpaiste virrassa. Koko matkan ajan seurasi kuolema varjona meitä eikä kuolemamme olisi ollut helppo, jos olisimme joutuneet ilmi ja kuninkaan käsiin. Mutta en muistanut kuolemaa noina etäisinä päivinä enkä pelännyt sitä, vaikka elämä oli minulle arvokkaampi kuin koskaan ennen, niin kauan kuin sain kulkea Minean rinnalla ja nähdä hänen tanssivan puimalattioilla, joiden savi oli kostutettu vedellä pölyn sitomiseksi. Hänen tähtensä unohdin nuoruuteni häpeän ja rikoksen, ja joka aamu herätessäni lampaiden määkinään ja karjan ääniin oli sydämeni kevyt kuin lintu astuessani ulos ja nähdessäni auringon syntyvän ja purjehtivan jälleen kultaisena laivana pitkin yön siniseksi pesemää taivaankantta.

Vihdoin saavuimme rajamaahan, joka oli poltettu autioksi, mutta paimenet opastivat meitä luullen meitä köyhiksi, niin että pääsimme Mitannin maahan ja Naharinaan maksamatta veroa ja välttäen molempien kuninkaiden vartijat. Vasta saavuttuamme suureen kaupunkiin, jossa ihmiset eivät enää tunteneet toisiaan, menimme myymäläin käytäviin ja ostimme itsellemme uudet vaatteet, puhdistauduimme ja pukeuduimme arvomme mukaisesti ja asetuimme asumaan ylhäisten majataloon. Koska kultani oli vähissä, jäin joksikin aikaa tähän kaupunkiin harjoittamaan ammattiani ja sain paljon potilaita ja paransin lukuisia sairaita, sillä Mitannin asukkaat olivat yhä edelleen uteliaita ja rakastivat kaikkea vierasta. Myös Minea herätti huomiota kauneudellaan ja useat tarjoutuivat ostamaan hänet minulta. Kaptah lepäsi vaivoista ja lihoi ja kohtasi lukuisia naisia, jotka olivat suopeita hänelle hänen juttujensa tähden. Nautittuaan viiniä ilotaloissa hän kertoi heille päivästään Babylonin kuninkaana ja ihmiset nauroivat hänelle ja löivät polviinsa ja sanoivat: »Mokomaa valehtelijaa emme koskaan ole kuulleet. Hänen kielensä on pitkä ja liukas kuin virta.»

Niin kului aikaa, kunnes Minea alkoi katsella minuun ja levottomuus syttyi hänen silmiinsä ja hän valvoi ja itki öisin. Lopulta sanoin hänelle: »Tiedän, että ikävöit maahasi ja jumalasi luokse ja edessämme on pitkä matka. Kuitenkin minun on ensin käytävä Khattien maassa, missä heettiläiset asuvat, syistä, joita en voi sinulle kertoa. Kyseltyäni kauppiailta ja matkamiehiltä ja majataloista ja saatuani paljon tietoja, jotka tosin ovat ristiriitaisia keskenään, luulen, että heidän maastaan voimme purjehtia Kreetaan, mutta varmasti en sitä tiedä, ja jos tahdot, vien sinut suoraan rannikolle Syyriaan, mistä joka viikko lähtee laivoja maahasi. Kuitenkin olen kuullut, että aivan pian lähtee täältä retkikunta viemään Mitannin kuninkaan jokavuotiset lahjat heettiläisten kuninkaalle ja heidän mukanaan voimme matkustaa turvassa ja nähdä ja kokea paljon, mitä emme ole tienneet ennen, eikä tällaista tilaisuutta tule minulle ennen kuin vuoden kuluttua. En kuitenkaan tahdo tätä itse päättää, vaan päätä sinä tahtosi mukaan.»

Sydämessäni tiesin pettäväni häntä, sillä haluni päästä Khattien maahan oli vain halua saada pitää hänet kauemmin rinnallani, ennen kuin minun oli pakko luopua hänestä hänen jumalansa tähden. Mutta hän sanoi: »Mikä minä olen muuttamaan sinun suunnitelmiasi. Seuraan mielelläni sinua, mihin hyvänsä menetkin, kun kerran olet luvannut saattaa minut maahani. Myös tiedän, että rannikolla heettiläisten maassa on tyttöjen ja nuorukaisten tapana tanssia villihärille kedolla, joten sieltä ei voi enää olla kovin pitkä matka Kreetaan. Siten minulla on tilaisuus harjoitella tanssiani, sillä pian vuoteen en ole tanssinut härkien edessä ja pelkään niiden seivästävän minut sarviinsa, jos harjaantumattomana joudun tanssimaan härkien edessä Kreetassa.»

Sanoin hänelle: »Häristä en tiedä mitään, mutta minun on kerrottava, että kaikkien tietojen mukaan heettiläiset ovat julmaa ja petollista kansaa, joten matkalla voivat monet vaarat kohdata meitä ja surmakin voi meidät kohdata. Siksi sinun on kenties paras jäädä Mitanniin odottamaan, kunnes palaan, ja voin jättää sinulle kultaa elääksesi hyvin täällä sen ajan.» Mutta hän sanoi: »Sinuhe, tuo on tyhmää puhetta. Mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja jos surma meidät kohtaa, en ole pahoillani itseni tähden, vaan sinun tähtesi.»

Tällä tavoin päätin liittyä lääkärinä kuninkaalliseen saattueeseen matkustaaksemme turvassa Khattien maahan, josta myös käytetään nimeä Kheta. Mutta kuultuaan tästä Kaptah alkoi kirota ja huutaa jumalia avukseen ja sanoi: »Tuskin olemme päässeet yhdestä surman suusta, niin jo isäntäni himoitsee toista surman kitaa. Jokainen ihminen tietää että heettiläiset ovat petojen kaltaisia ja pahempia kuin pedot ja syövät ihmislihaa ja puhkaisevat muukalaisilta silmät pannakseen heidät vääntämään suuria kivimyllyjään. Jumalat ovat lyöneet isäntäni hulluudella, ja myös sinä Minea olet hullu, kun puolustat häntä, ja parempi olisi meidän sitoa isäntämme ja panna hänet suljettuun huoneeseen ja upottaa iilimatoja hänen polventaipeisiinsa, jotta hän rauhoittuisi. Kuoriaisen kautta, tuskin olen päässyt entisiin lihoihini, kun jo taas pitäisi lähteä hankalalle matkalle ilman aihetta. Sen tähden olkoon kirottu se päivä, jona synnyin tähän maailmaan kärsimään mielettömän isäntäni hulluja oikkuja.»

Minun oli näin ollen lyötävä jälleen häntä kepillä, kunnes hän rauhoittui, ja hänen rauhoituttuaan sanoin: »Olkoon, niinkuin tahdot. Lähetän sinut täältä kauppiaitten mukana suoraan Simyraan ja maksan matkasi. Hoida siellä taloani, kunnes palaan, sillä totisesti olen lopen kyllästynyt iankaikkiseen jankutukseesi.»

Mutta Kaptah kiihtyi jälleen ja sanoi: »Onko tämä laitaa ja voisiko tulla kysymykseen, että päästäisin isäntäni yksin Khattien maahan, sillä yhtä hyvin voisin päästää vastasyntyneen karitsan koirahäkkiin eikä sydämeni koskaan lakkaisi syyttämästä minua sellaisesta rikoksesta. Siksi kysyn sinulta vain yhtä asiaa ja vastaa minulle avoimesti sen mukaan, mitä tiedät. Matkustetaanko Khattien maahan meritse?»

Sanoin hänelle, että sen mukaan kuin tiesin Khattien maan ja Mitannin välillä ei ollut merta, joskin yksi puhui yhtä ja toinen toista eikä matkan pituudesta ollut varmuutta. Tähän Kaptah vastasi: »Kuoriaiseni olkoon siunattu, sillä jos olisi pitänyt matkustaa meritse, en olisi voinut tulla mukaasi, sillä olen vannonut jumalille syistä, joita kävisi liian pitkäksi selittää, etten ikänä astu jalallani merikuvaan. En edes sinun tähtesi enkä tämän julkean Minean tähden, joka puhuu ja käyttäytyy kuin poika, voisi rikkoa lupaustani jumalille, joiden nimet voin heti luetella, jos niin on tarvis.»

Tämän sanottuaan hän alkoi kerätä tavaroitamme ja varustautua matkaa varten ja jätin kaiken hänen huolekseen, sillä hän oli perehtynyt sellaiseen paremmin kuin minä.

3

Olen jo kertonut, mitä Mitannin maassa kerrottiin heettiläisistä, mutta tämän jälkeen kerron vain sen, minkä olen omin silmin nähnyt ja tiedän todeksi. Mutta en tiedä, uskoisiko kukaan todeksi, mitä kerron, niin suuren kauhun valtaan on heettiläisten valta saattanutmaailman ja niin paljon kerrotaan heidän pahoista teoistaan. Kuitenkin myös heissä on jotakin hyvää ja oppimisen arvoista, joskin heovat vaarallista kansaa, jonka tavat eroavat muun maailman tavoista.Eikä heidän maassaan suinkaan vallitse sekasorto, kuten on kerrottu,vaan siellä vallitsee järjestys ja kuri, niin että matkustaminen heidänvuorillaan on turvallisempi sellaiselle, joka siihen on saanut luvan,kuin matkustaminen missä muussa maassa hyvänsä, jopa siinä määrin,että jos joku luvan saanut joutuu hukkaan tai ryöstetään matkalla,niin heidän kuninkaansa korvaa kaksinkertaisesti hänen karsimansavahingot, ja jos matkustaja kuolee heettiläisten käsissä, kuningasmaksaa hänen omaisilleen hinnan hänen hengestään erikoisen asteikon mukaan, joka lasketaan sen arvon mukaan, mikä vainajalla onollut eläessään.

Sen tähden myös matkustaminen Mitannin kuninkaan lähettiläiden mukana oli yksitoikkoista eikä matkasta ole paljon kertomista, sillä heettiläisten sotavaunut seurasivat meitä koko ajan ja heettiläiset pitivät huolen, että meillä oli ruokaa ja juomaa majoituspaikoissamme. Heettiläiset ovat karaistuneita eivätkä pelkää kylmyyttä eivätkä kuumuutta, sillä he asuvat hedelmättömillä vuorilla ja saavat lapsesta asti tottua vuorten aiheuttamiin rasituksiin. Siksi he ovat pelottomia taistelussa eivätkä sääli itseään ja halveksivat velttoja kansoja alistaessaan heidät alaisikseen, mutta kunnioittavat rohkeita ja pelottomia ja etsivät heidän ystävyyttään.

Myös on heidän kansansa jakaantunut lukuisiin heimoihin ja kyliin, joita ruhtinaat hallitsevat täydellä vallalla, mutta ruhtinaita hallitsee puolestaan heidän suuri kuninkaansa, joka asuu kaupungissaan Khattushashissa vuorten keskellä. Hän on heidän ylimmäinen pappinsa ja ylimmäinen sotapäällikkönsä ja ylimmäinen tuomarinsa, niin että hänessä yhdistyy kaikki valta, millä kansoja hallitaan, niin ihmisten kuin jumalienkin valta, enkä tiedä, kenenkä kuninkaan valta olisi yhtä ehdoton kuin hänen, vaikka kuninkaiden valtaa sanotaankin rajattomaksi. Muissa maissa ja myös Egyptissä näet papit ja tuomarit määräävät kuninkaan tekoja enemmän kuin uskoisi.

Mutta millainen on heidän suuren kuninkaansa kaupunki vuorten keskellä, siitä tulen kertomaan, vaikka tiedän, ettei minua uskottaisi, jos joku lukisi kertolmani.

Matkustaessa pitkin poltettuja rajamaita, joita hallitsevat vartiojoukot ryöstäen palkkansa naapurimaista ja siirrellen mielensä mukaan rajakiviä kenenkään uskaltamatta heitä estää, ei kukaan voisi aavistaa heettiläisten valtakunnan rikkautta eikä sitä voi aavistaa nähdessään heidän karut vuorensa, joita kesäisin paahtaa aurinko, mutta jotka talvisin peittyvät kylmistä höyhenistä, kuten minulle on kerrottu, vaikka itse en ole sitä nähnyt. Nämä höyhenet näet satavat maahan taivaasta ja peittävät sen sulaen vedeksi kesän tullen. Niin paljon ihmeitä olen nähnyt heettiläisten maassa, että uskon myös tämän, vaikka en ymmärrä, miten höyhenet voisivat sulaa vedeksi. Mutta muutamien vuorten huiput näin valkoisina höyhenistä omin silmin.

Poltetulla tasangolla Syyrian rajalla on heidän rajalinnoituksensa Karkemish, jonka muurit on rakennettu suunnattomista kivistä ja hakattu täyteen peloittavia kuvia. Tästä linnoituksesta käsin he kantavat veroa kaikilta karavaaneilta ja kauppiailta, jotka joutuvat kulkemaan heidän maansa halki, ja keräävät siten suuria rikkauksia, sillä heidän veronsa ovat ankarat ja Karkemish sijaitsee lukuisien karavaaniteiden risteyksessä. Joka on nähnyt tämän linnoituksen kohoavan peloittavana vuorellaan aamunhämärässä keskellä poltettua tasankoa, jossa korpit laskeutuvat nokkimaan valjenneita kalloja ja ihmisluita, hän uskoo, mitä kerron heettiläisistä, eikä epäile kertomaani. Mutta karavaanien ja kauppiaitten he sallivat kulkea maansa halki vain määrättyjä teitä pitkin, ja näiden teiden varsilla ovat kylät köyhiä ja yksinkertaisia ja kauppiaat näkevät vain vähän viljeltyä maata, ja jos joku poikkeaa tieltä, johon on saanut luvan, hänet vangitaan ja hänen tavaransa ryöstetään ja hänet viedään orjaksi kaivoksiin.

Sillä heettiläisten rikkaus perustuu luullakseni kaivoksiin, joista he kaivavat vangeillaan ja orjillaan, paitsi kultaa ja kuparia, myös tuntematonta metallia, joka välkkyy harmaana ja sinisenä ja joka on kaikkia metalleja kovempaa ja niin kallista, että sitä Babylonissa käytettiin koruina, mutta heettiläiset käyttävät sitä aseihinsa. Mutta miten tätä metallia pystytään takomaan tai muokkaamaan, sitä en tiedä, sillä missään muussa maassa sitä ei pystytä takomaan eikä se sula kuumuudessa, missä kupari sulaa. Tämän olen itse nähnyt. Kaivoksien lisäksi heidän vuortensa laaksoissa on hedelmällisiä peltoja ja kirkkaita puroja ja he kasvattavat hedelmäpuita, jotka peittävät metsinä vuorten rinteet, ja viljelevät rannikoillaan myös viiniä. Suurin rikkaus, minkä jokainen voi nähdä, on heidän karjalaumoissaan.

Kun mainitaan suuret maailmankaupungit, mainitaan Theba ja Babylon, ja jotkut mainitsevat myös Niniven, vaikka en ole siellä käynyt, mutta kenenkään en ole kuullut mainitsevan Khattushashia, joka on heettiläisten suurkaupunki ja heidän valtansa pesä, kuten kotkalla on pesänsä vuorilla keskellä saalistusaluettaan. Kuitenkin tämä suurkaupunki mahtavuudessaan vetää vertoja Theballe ja Babylonille, ja kun ajattelee, että sen peloittavat rakennukset on rakennettu hakatuista kivistä suuriksi kuin vuoret, ja sen muurit ovat sortumattomat ja vahvemmat kaikkia muureja, mitä ikänäni olen nähnyt, niin pidän tätä kaupunkia yhtenä suurimmista ihmeistä, mitä koskaan olen nähnyt, sillä mitään sellaista en ollut odottanut näkeväni. Mutta tämän kaupungin salaperäisyys johtuu siitä, että heidän kuninkaansa on sulkenut sen muukalaisilta, niin että vain kuninkaiden lähettiläät pääsevät sinne tapaamaan kuningasta ja tuomaan hänelle lahjansa ja heitäkin vartioidaan tarkasti koko sen ajan, minkä he viipyvät Khattushashissa. Sen tähden kaupungin asukkaat eivät mielellään puhuttele muukalaisia, vaikka osaisivat näiden kieltä, ja milloin heiltä kysyy jotakin, he vastaavat: »En ymmärrä» tai »En tiedä», ja katselevat ympärilleen peläten jonkun näkevän heidän keskustelevan muukalaisen kanssa. Silti he eivät ole pahansuopia, vaan heidän luonteensa on ystävällinen ja he katselevat mielellään muukalaisten vaatteita, jos nämä ovat komeat, ja seuraavat heitä kaduilla.

Heidän omien ylhäistensä ja hallitusmiestensä vaatteet ovat kuitenkin yhtä komeat kuin muukalaisten ja kuninkaiden lähettiläiden, sillä he pukeutuvat värjättyihin vaatteihin, joihin on neulottu kuvia kullalla ja hopealla ja tällaisia kuvia ovat muurikruunut ja kaksoiskirves, jotka ovat heidän jumaliensa merkit. Heidän juhlavaatteissaan näkee myös usein siivekkään auringon kuvan. Jalassa heillä on pehmeästä, värjätystä nahasta tehdyt saappaat tai kengät, joiden kärjet ovat pitkät ja kaartuvat ylöspäin, päässä heillä on korkeat suippohatut ja he käyttävät leveitä hihoja, jotka saattavat ulottua maahan asti, ja maata viistäviä.hameita, jotka on taitavasti poimutettu. Syyrian, Mitannin ja Babylonin asukkaista he eroavat siinä, että he ajelevat leukansa egyptiläisten tavoin, ja muutamat ylhäisistä ajelevat myös hiuksensa jättäen päälaelle vain tupsun, jonka he palmikoivat. Heillä on paksu, mahtava leuka ja heidän nenänsä ovat paksut ja koukkuiset kuin petolinnuilla. Kaupungissa elävät hallitusmiehet ja ylhäiset ovat lihavia ja heidän kasvonsa ovat rasvaiset, sillä he ovat tottuneet ylelliseen elämään, kuten rikkaat muissa suurkaupungeissa.

Sotilaita he eivät palkkaa, kuten sivistyneet kansat, vaan he kaikki ovat sotilaita ja miehet jaetaan arvossa heidän sotilaanarvonsa mukaan siten, että vihaisimpia ovat ne, joilla on varaa pitää sotavaunuja, eikä heidän asemaansa määrää syntyperä, vaan taito aseiden käytössä. Siksi kerääntyvät joka vuosi kaikki miespuoliset päällikköittensä ja ruhtinaittensa johdolla sotaharjoituksiin. Eikä Khattushash ole kauppakaupunki niinkuin kaikki muut suuret kaupungit, vaan se on täynnä työpajoja ja verstaita, joista kantautuu alinomainen takomisen kilkutus kaduille, sillä he takovat näissä työpajoissa keihäänteriä ja nuolenkärkiä ja valmistavat niissä hyökkäysvaunujen pyöriä ja runkoja.

Heidän oikeudenkäyttönsä eroaa myös kaikista muista kansoista, sillä heidän rangaistuksensa ovat outoja ja nurinkurisia. Niinpä jos joku ruhtinas juonittelee kuningasta vastaan tavoitellen itse kuninkuutta, häntä ei surmata, vaan hänet lähetetään rajamaihin hankkimaan itselleen ansioita ja parantamaan maineensa. Eikä heillä ole montakaan rikosta, jota ei voisi lahjoilla sovittaa, sillä mies voi surmata toisen kärsimättä ruumiinrangaistusta ja hänen on vain lahjoilla korvattava surmaamansa omaisille näiden kärsimä vahinko. Aviorikosta he eivät myöskään rankaise, sillä jos nainen löytää miehen, joka tyydyttää hänen halunsa paremmin kuin hänen oma miehensä, hänellä on vapaa valta poistua kotoaan toisen miehen luokse, mutta tämän on maksettava korvaus hänestä. Myös avioliitot, jotka jäävät hedelmättömiksi, puretaan julkisesti, sillä heidän kuninkaansa vaatii alamaisiltaan paljon lapsia. Jos joku lyö toisen hengiltä autiolla paikalla, ei hänen tarvitse maksaa yhtä paljon kuin jos tappo olisi tapahtunut kaupungissa ihmisten nähden, sillä heidän mielestään mies, joka menee yksin autioon paikkaan, johtaa tahallaan toisen kiusaukseen tappaa hänet harjoittaakseen tappamistaitoaan. Vain kaksi asiaa on, joista he tuomitsevat ihmisen kuolemaan, ja näistä rangaistuksista huomaa parhaiten heidän järjettömyytensä lakiasioissa. Sisarukset eivät näet kuolemanrangaistuksen uhalla saa mennä naimisiin keskenään eikä kukaan saa harjoittaa luvatta noituutta, vaan noitien on osoitettava taitonsa hallitusmiesten edessä ja saatava näiltä lupakirja ammattinsa harjoittamiseen.

Saapuessani Khattien maahan oli heidän suuri kuninkaansa Shubbiluliuma hallinnut jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta ja hänen nimensä oli niin pelätty, että ihmiset kumarsivat ja kohottivat kätensä sen kuullessaan, huutaen ääneen hänen kunniaansa, sillä hän oli saattanut voimaan järjestyksen Khattien maassa ja alistanut lukuisia kansoja heettiläisten valtaan. Hän. asui kivipalatsissaan keskellä kaupunkia ja hänen sankariteoistaan sodissa ja syntymästään kerrottiin lukuisia tarinoita, kuten kerrotaan kaikista suurista kuninkaista, mutta häntä itseään en saanut nähdä eivätkä häntä nähneet edes Mitannin lähettiläät, vaan he saivat jättää lahjansa hänen vastaanottosalinsa lattialle ja hänen sotilaansa nauroivat heille ja pilkkasivat heitä.

Eikä lääkärillä aluksi näyttänyt olevan paljon tehtävää Khattushashissa, sillä mikäli ymmärsin, heettiläiset häpesivät sairautta ja salasivat sen niin kauan kuin voivat, ja vialliset ja heikot lapset surmattiin kohta synnyttyään ja myös sairastuneet orjat surmattiin. Heidän lääkäreillään ei sen tähden nähdäkseni ollut paljon taitoa, vaan he olivat oppimattomia miehiä, jotka eivät osanneet lukea, mutta haavoja ja ruhjevammoja he paransivat taitavasti ja myös vuorien aiheuttamia tauteja vastaan heillä oli hyviä lääkkeitä, jotka alensivat nopeasti ruumiin kuumuuden. Tämän opin heiltä. Mutta jos joku sairastui tautiin, joka uhkasi kuolemalla, niin hän mieluummin etsi kuolemaa kuin parannusta peläten jäävänsä heikoksi tai vaivaiseksi loppuiäkseen. Heettiläiset eivät näet pelänneet kuolemaa, kuten kaikki sivistyneet kansat, vaan he pelkäsivät ruumiin heikkoutta enemmän kuin kuolemaa.

Kuitenkin kaikki suuret kaupungit ovat lopulta samanlaisia ja rikkaat ja ylhäiset kaikissa maissa ovat lopulta samanlaisia. Siten maineeni levitessä tuli minulta etsimään parannusta majataloon koko joukko heettiläisiä, joiden vaivat tunsin ja saatoin parantaa, vaikka he tulivat mielellään väärissä vaatteissa ja salaa ja pimeässä, jotteivät olisi menettäneet mainettaan. Tämän vuoksi he myös antoivat minulle runsaasti lahjoja, niin että ansaitsin lopulta koko joukon kultaa ja hopeaa Khattushashissa, vaikka aluksi luulin, että joutuisin lähtemään sieltä kerjäläisenä. Suuri ansio tässä kaikessa oli Kaptahilla, joka tapansa mukaan kulutti aikansa oluttuvissa ja myymälöissä ja kaikkialla, missä ihmiset kokoontuivat, ja suuriäänisesti kerskaili ja ylisti mainettani ja taitoani kaikilla osaamillaan kielillä, niin että palvelijat kertoivat herroilleen minusta.

Heettiläisten tavat olivat ankarat eikä ylhäisen sopinut näyttäytyä kadulla juopuneena menettämättä mainettaan, mutta kuten kaikissa suurissa kaupungeissa ylhäiset ja rikkaat joivat runsaasti viiniä ja myös vaarallisia, sekoitettuja viinejä ja paransin heitä viinin aiheuttamista vaivoista ja poistin heidän käsiensä vapinan, kun heidän oli astuttava kuninkaan eteen, ja muutamia autoin kylvyillä ja rauhoittavilla lääkkeillä, kun he luulivat hiirien järsivän ruumistaan. Myös annoin Minean tanssia heidän huvikseen ja he ihailivat häntä suuresti ja antoivat hänelle kalliita lahjoja pyytämättä häneltä mitään, sillä heettiläiset olivat runsaskätisiä, jos joku miellytti heitä. Tällä tavoin voitin heidän ystävyytensä, niin että uskalsin kysyä heiltä kaikenlaista, mitä en julkisesti rohjennut tiedustella. Eniten sain tietoja kuninkaan arkistonhoitajalta, joka puhui ja kirjoitti lukuisia kieliä ja hoiti kuninkaan ulkomaisen kirjeenvaihdon eikä ollut tapojen sitoma. Annoin hänen kuitenkin uskoa, että minut oli karkotettu Egyptistä, niin etten voinut koskaan sinne palata, ja että kiersin kaikissa maissa ansaitakseni kultaa ja kartuttaakseni tietojani eikä matkoillani ollut muuta tarkoitusta. Tämän vuoksi hän luotti minuun ja vastasi kysymyksiini, kun vain tarjosin hänelle hyvää viiniä ja annoin Minean tanssia hänen edessään. Niinpä kysyin häneltä ja sanoin:

»Miksi Khattushash on suljettu muukalaisilta ja miksi karavaanit ja kauppiaat ohjataan vain määrättyjä teitä, vaikka maanne on rikas ja kaupunkinne kilpailee nähtävyyksien runsaudessa minkä hyvänsä muun kaupungin kanssa? Eikö olisi parempi, että muut kansat saisivat tuntea mahtavuutenne voidakseen ylistää teitä keskuudessaan, kuten maanne hyvin ansaitsee?»

Hän maisteli viiniä ja katseli halukkaasti Minean notkeita jäseniä ja sanoi: »Suuri kuninkaamme Shubbiluliuma sanoi valtaistuimelle noustessaan: 'Antakaa minulle aikaa kolmekymmentä vuotta, niin teen Khattien maasta mahtavimman valtakunnan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt.' Tämä aika on pian kulunut loppuun ja luulen maailman pian saavan tietää Khattien maasta enemmän kuin haluaisivatkaan tietää.»

»Mutta», sanoin, »Babylonissa näin kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä kertaa kuusikymmentä sotilasta marssivan kuninkaansa ohitse ja heidän askelensa olivat kuin meren pauhu heidän juostessaan. Täällä olen samalla kertaa nähnyt koolla ehkä vain kymmenen kertaa kymmenen sotilasta enkä ymmärrä, mitä teette kaikilla sotavaunuilla, joita valmistetaan kaupunkinne työpajoissa, sillä mitäpä te vuorillanne teette sotavaunuilla, jotka on tarkoitettu taistelua varten tasaisella maalla.»

Hän nauroi ja sanoi: »Olet kovin utelias lääkäriksi, Sinuhe, egyptiläinen, mutta kenties ansaitsemme niukan leipämme myymällä sotavaunuja tasankomaiden kuninkaille.» Sen sanoessaan hän nipisti silmänsä kiinni ja oli viekkaan näköinen.

»Sitä en usko», sanoin rohkeasti. »Yhtä mielellään susi lainaa hampaansa ja kyntensä jänikselle, mikäli teitä tunnen.» Hän nauroi äänekkäästi ja löi kädellä polveensa, niin että viini läikkyi maljasta, ja sanoi: »Tuo minun on kerrottava kuninkaalle ja kenties elämäsi päivinä joudut vielä näkemään suuren jänisjahdin, sillä heettiläisten oikeus on erilainen kuin tasankojen oikeus. Mikäli ymmärrän, teidän maissanne rikkaat hallitsevat köyhiä, mutta meidän maassamme väkevät hallitsevat heikkoja ja luulen, että maailma tulee tuntemaan uuden opin, ennen kuin hiuksesi ovat ehtineet harmaantua, Sinuhe.»

»Myös uusi farao Egyptissä on löytänyt uuden jumalan», sanoin tekeytyen tyhmäksi.

»Tiedän siitä», hän sanoi, »koska luen kaikki kuninkaani kirjeet ja tämä uusi jumala rakastaa suuresti rauhaa ja sanoo, ettei ole mitään riitaa kansojen kesken, jota ei voisi sovussa selvittää, eikä meillä ole mitään tätä jumalaa vastaan, vaan päinvastoin pidämme suuresti hänestä, niin kauan kuin hän hallitsee Egyptissä ja tasangoilla. Faraonne on lähettänyt suurelle kuninkaallemme egyptiläisen ristin, jota hän sanoo elämän merkiksi, ja rauhan hän saa varmaan pitääkin vielä muutamia vuosia, kunhan lähettää meille runsaasti kultaa, jotta voimme koota varastoihin vielä enemmän kuparia ja rautaa ja viljaa ja perustaa uusia työpajoja ja valmistaa vielä raskaampia sotavaunuja kuin ennen, sillä kaikkeen tähän tarvitaan paljon kultaa ja kuninkaamme on kerännyt Khattushashiin kaikkien maiden taitavimmat asesepät maksaen heille runsaan palkan, mutta miksi hän sen on tehnyt, siihen en luule lääkärin viisauden antavan vastausta.»

»Tulevaisuus, jota ennustat, voisi ilahduttaa korppia ja shakaalia», sanoin, »mutta minua se ei ilahduta enkä näe siinä mitään nauramista. Olen näet huomannut, että jauhomyllyjenne kiviä pyörittävät vangit, joiden silmät on puhkaistu, ja hirmuteoistanne rajamaissa kerrotaan Mitannissa tarinoita, joita en halua toistaa, jotten loukkaisi korviasi, sillä ne eivät sovi sivistyneelle kansalle.»

»Mitä on sivistys?» hän kysyi ja kaatoi lisää viiniä maljaansa. »Myös me osaamme lukea ja kirjoittaa ja keräämme numeroituja savitauluja arkistoomme. On vain ihmisystävällisyyttä, jos puhkaisemme silmät vangeilta, jotka joutuvat ikänsä pyörittämään myllynkiviä, sillä tämä työ on hyvin raskasta ja tuntuisi heistä vielä raskaammalta, jos he näkisivät taivaan ja maan ja lintujen lentävän taivaalla. Se herättäisi heissä vain turhia ajatuksia ja heidät surmattaisiin pakoyritysten tähden. Jos sotilaamme rajamaissa katkovat kädet muutamilta ja kiskovat päänahan toisten silmille, ei tämä tapahdu suinkaan julmuudesta, sillä itse olet nähnyt, että kodeissamme olemme vieraanvaraisia ja ystävällisiä, rakastamme lapsia ja pieniä eläimiä emmekä lyö vaimojamme. Vaan tarkoituksena on herättää pelkoa ja kauhua viholliskansoissa, jotta he ajan tullen alistuisivat valtaamme ilman taistelua aiheuttamatta siten turhaa vahinkoa ja tuhoa itselleen. Emme näet suinkaan rakasta tuhoa ja vahingontekoa sinänsä, vaan haluamme maat haltuumme mahdollisimman säilyneinä ja kaupungit ehyinä. Vihollinen, joka pelkää, on jo puoleksi voitettu.»

»Ovatko siis kaikki kansat vihollisianne?» kysyin ivallisesti. »Eikö teillä ole lainkaan ystäviä?»

»Ystäviämme ovat kaikki kansat, jotka alistuvat valtaamme ja maksavat meille veroa», hän sanoi opettavasti. »Annamme heidän elää omissa oloissaan emmekä suurestikaan loukkaa heidän tapojaan tai jumaliaan, kunhan vain saamme hallita heitä. Ystäviämme ovat yleensä myös kaikki kansat, jotka eivät ole naapureitamme, ainakin siihen asti, kunnes heistä tulee naapureitamme, sillä silloin havaitsemme heissä usein monenlaisia loukkaavia asioita, jotka häiritsevät naapurisovun ja pakottavat meidät sotaan heidän kanssaan. Niin on tähän asti käynyt, ja niin pelkään käyvän vastakin, mikäli tunnen suurta kuningastamme.»

»Eikö jumalillanne ole tähän mitään sanomista?» kysyin. »Sillä muissa maissa jumalat usein määräävät oikeasta ja väärästä.»

»Mikä on oikeaa ja mikä on väärin?» hän kysyi puolestaan. »Meille oikeaa on se, mitä me haluamme, ja väärää se, mitä naapurikansat haluavat. Tämä on hyvin yksinkertainen oppi ja tekee elämän ja valtiotaidon helpoksi, eikä se mielestäni suurestikaan eroa tasankojen jumaluusopista, sillä mikäli olen oikein ymmärtänyt, tasankojen jumalat pitävät oikeana sitä, mitä rikkaat haluavat, ja vääränä sitä, mitä köyhät haluavat. Mutta jos tosiaan haluat tietää jotakin jumalistamme, niin ainoat jumalamme ovat maaemo ja taivas ja juhlimme heitä joka kevät, kun ensimmäinen taivaasta lankeava sade hedelmöittää maan, kuten miehen siemen hedelmöittää naisen. Näissä juhlissa hellitämme tapojemme ankaruutta, sillä myös kansan täytyy saada purkautua kerran vuodessa. Siksi näiden juhlien aikana siitetään paljon lapsia, mikä on hyvä, sillä maa voimistuu lapsista ja varhaisista avioliitoista. Kansalla on myös tietysti koko joukko muita pienempiä jumalia, kuten kansalla aina täytyy olla, mutta heitä sinun ei tarvitse ottaa lukuun, sillä heillä ei ole valtiollista merkitystä. Et näin ollen voine kieltää uskonnoltamme eräänlaista suuripiirteisyyttä, jos niin saan sanoa.»

»Kuta enemmän saan kuulla jumalista, sitä enemmän alan kyllästyä jumaliin», sanoin sydän masentuneena, mutta Shubbiluliuman arkistonhoitaja vain nauroi ja nojasi taaksepäin istuimellaan viinistä kylläisenä ja paksu nenä punoittaen. »Jos olet kaukonäköinen», hän sanoi, »jäät luoksemme ja alat palvella meidän jumaliamme, sillä kaikki muut kansat ovat jo kukin vuorostaan hallinneet tunnettua maailmaa ja nyt on meidän vuoromme. Meidän jumalamme ovat erittäin väkevät ja heidän nimensä ovat Valta ja Pelko ja aiomme rakentaa heille suuria alttareita valjenneista ihmiskalloista. Enkä edes kiellä sinua kertomasta tätä muille, jos olet tyhmä ja lähdet luotamme, sillä kukaan ei kuitenkaan uskoisi sinua, koska kaikki tietävät, että heettiläiset rakastavat vain laitumia ja ovat köyhä, likainen paimentolaiskansa, joka elää vuorilla vuohiensä ja lampaittensa seurassa. Mutta olen jo kuluttanut aivan liiaksi aikaa luonasi, joten minun on lähdettävä jälleen pitämään kurissa kirjureitani ja pistelemään kiilanmerkkejä pehmeään saveen vakuuttaakseni kaikille kansoille hyviä tarkoituksiamme, kuten virkaani kuuluu.»

Hän lähti, ja samana iltana sanoin Minealle: »Olen saanut tietää tarpeeksi Khattien maasta ja olen löytänyt sen, mitä tulin hakemaan. Siksi olen valmis lähtemään kanssasi pois tästä maasta, jos jumalat sen sallivat, sillä täällä haisee ruumiilta ja kurkkuani tukahduttaa kalmanhaju. Totisesti, kuolema lepää painavana varjona ylläni, niin kauan kuin täällä viivymme, enkä epäile, että heidän kuninkaansa antaisi työntää ruumiini seipääseen, jos tietäisi kaiken, minkä olen saanut tietää. Sillä kenet he tahtovat tappaa, häntä he eivät ripusta muurille kuten sivistyneet kansat, vaan istuttavat seipääseen, kunnes hän kuolee. Siksi vatsani on kipeä, niin kauan kuin viivyn tämän maan rajakivien sisäpuolella. Kaiken sen jälkeen, mitä olen kuullut, soisin myös mieluummin syntyneeni korppina tähän maailmaan kuin ihmisenä.»

Ylhäisten potilaitteni avulla sain hankituksi lupakirjan, joka oikeutti meidät matkustamaan määrättyä tietä rannikolle ja nousemaan siellä laivaan matkustaaksemme pois maasta, vaikka potilaani pahoittelivat suuresti lähtöäni kehoitellen minua jäämään ja vakuutellen, että muutamassa vuodessa tulisin rikkaaksi, jos jatkaisin ammattini harjoittamista heidän joukossaan. Kukaan ei kuitenkaan estänyt lähtöäni ja hymyilin ja nauroin heille ja kerroin heille kaskuja, joista he pitivät, niin että erosimme ystävinä ja sain lähtiessäni runsaasti lahjoja. Niin jätimme taaksemme Khattushashin peloittavat muurit, joiden takana väijyi tulevaisuuden maailma, ja ratsastimme aasien selässä ohi jyrisevien kivimyllyjen, joita pyörittivät sokaistut orjat, ja sivuutimme tien molemmin puolin seivästettyjen noitien ruumiit, sillä noitina surmattiin Khattushashissa kaikki ne, jotka opettivat oppeja, mitä valtio ei hyväksynyt, ja valtio hyväksyi vain yhden opin. Joudutin matkaa niin paljon kuin voin ja kahdenkymmenen päivän kuluttua saavuimme satamakaupunkiin.

4

Tähän satamakaupunkiin saapui laivoja Syyriasta ja kaikista meren saarista ja se oli samanlainen kuin kaikki satamat maailmassa, vaikka heettiläiset vartioivatkin sitä ja kantoivat veroa laivoilta ja tarkastivat kaikkien niiden savitaulut, jotka aikoivat pois maasta. Mutta sisämaahan ei pyrkinyt laivoista kukaan eivätkä kapteenit, perämiehet ja merimiehet tunteneet heettiläisten maasta muuta kuin tämän sataman ja satamassa samat oluttuvat, samat ilotalot, samat tytöt ja saman hurjan syyrialaisen musiikin kuin olivat tavanneet kaikissa muissa satamissa maailmassa. Siksi he tunsivat sen kodikseen ja viihtyivät siellä kiirehtimättä lähtöään ja uhrasivat varmuuden vuoksi myös heettiläisten jumalille, taivaalle ja maaemolle, unohtamatta silti omia jumaliaan, joita kapteenit pitivät suljettuina laivamajoihinsa.

Pöristen kuin kärpäsparvi he kerääntyivät satamalaitureille imemään pilleillään olutta ruukuista, niin että saman ruukun ympärillä saattoi istua kymmenen ja kaksitoista miestä kaikista maista imien kilpaa olutta. Heettiläisten olut oli vahvaa ja nousi päähän kuin savu, niin että he illan tullen särkivät oviluukkuja ilotaloissa ja potkivat nurin savenvalajain pyörät ja löivät veitsillä ja kartuilla haavoja toisiinsa ja veivät väkisin tyttöjä laivoihinsa, kunnes heettiläisten vartiomiehet tulivat ja rauhoittivat heidät keihään varsillaan. Mutta mitä hyvänsä he tekivät, sen he saivat maksaa ja hyvittää kuparilla ja hopealla eikä kukaan ahdistanut heitä enempää, niin että he jo etukäteen tiesivät, paljonko maksoi halkaistu pää ja puhkaistu silmä ja avoin haava ruumiissa. Siksi he nauroivat keskenään äänekkäästi ja sanoivat: »Tämä on hyvä maa ja tänne palaamme.» Ja jos he näkivät noidan seivästettynä muurin vierellä, niin he sanoivat: »Noituus on paha asia ja tämä mies on noitunut kielellään suolensa puhki.» Mutta taitavimmat merimiehet heettiläiset ottivat palvelukseensa ja saivat heidät karkaamaan laivoistaan, sillä he eivät itse olleet merikansaa, ja niinkuin muut kansat palkkaavat sotilaita, niin he palkkasivat merimiehiä ja luotseja ja laivanrakentajia ja kohtelivat heitä hyvin, niin että he kerskailivat suuriäänisesti palkastaan ja hyvistä oloistaan houkutellen siten muitakin karkaamaan laivoistaan.

Viivyimme tässä kaupungissa jonkin aikaa, vaikka se oli meluisa kaupunki ja täynnä paheita ja rikoksia, sillä jos näimme laivan, jonka oli määrä poiketa Kreetaan, niin Minea sanoi: »Se on liian pieni ja voi joutua merihätään enkä välitä kokea uutta haaksirikkoa.» Ja jos näimme isomman laivan, hän sanoi: »Se on syyrialainen laiva enkä tahdo matkustaa syyrialaisessa laivassa.» Ja kolmannesta laivasta hän sanoi: »Kapteenilla on paha silmä ja pelkään hänen myyvän matkustajat orjiksi vieraihin maihin.»

Tällä tavoin viivyimme satamassa enkä pahoitellut, sillä minulla oli siellä kylliksi työtä heuloessani ja puhdistaessani haavoja ja puhkoessani murtuneita kalloja. Myös sataman vartiopäällikkö turvautui minuun, sillä häntä vaivasi sataman tauti eikä hän voinut kajota tyttöihin, koska se tuotti hänelle suuria tuskia, mutta tunsin taudin Simyrasta ja saatoin parantaa sen Simyran lääkärien lääkkeillä eikä hänen kiitollisuudellaan minua kohtaan ollut rajaa, kun hän taas saattoi hankaluudetta iloita sataman tyttöjen kanssa. Tämä näet kuului hänen palkkaetuihinsa, koska jokaisen tytön, joka tahtoi harjoittaa ammattiaan satamassa, oli iloittava ilmaiseksi hänen ja hänen kirjureittensa kanssa. Siksi hän oli pahoillaan, kun ei voinut käyttää tätä etua hyväkseen.

Parannettuani hänet hän sanoi minulle: »Minkä lahjan voin antaa sinulle, Sinuhe, suuren taitosi palkaksi? Punnitsenko kullalla sen, minkä olet parantanut, ja annan kullan sinulle?» Mutta sanoin: »En välitä kullastasi. Anna minulle veitsi vyöltäsi, niin minä olen kiitollinen sinulle etkä sinä minulle, kun minulla on sinusta pysyvä muisto.» Hän vastusti ja sanoi: »Tämä veitsi on yksinkertainen eivätkä sudet juokse sen terää pitkin eikä sen kahva ole silattu hopealla.» Mutta tämän hän sanoi, koska veitsi oli heettiläisten metallia eikä sitä ollut lupa antaa tai myydä muukalaisille, niin että Khattushashissa en ollut saanut ostetuksi tuollaista asetta, kun en tahtonut olla liian itsepäinen ollakseni herättämättä epäluuloja. Tällaisia veitsiä näki vain Mitannin ylhäisimmillä ja niiden hinta oli kymmenen kertaa kullan paino ja neljätoista kertaa hopean paino eivätkä omistajat silti tahtoneet myydä niitä, koska tällaisia veitsiä ei ollut monta tunnetussa maailmassa. Mutta heettiläiselle ei veitsellä ollut järin suurta arvoa, koska hänen ei ollut lupa myydä sitä muukalaiselle.

Mutta sataman vartiopäällikkö tiesi, että pian lähtisin pois maasta, ja ajatteli, että voisi käyttää kultansa paremmin kuin lääkärin lahjoiksi. Siksi hän lopuksi antoi veitsen minulle ja se oli niin terävä, että se huoletta leikkasi partakarvat kevyemmin kuin paras pii veitsi ja sen terällä saattoi lyödä lovia kupariin terän vahingoittumatta. Iloitsin suuresti tästä veitsestä ja päätin päällystää sen hopealla ja kahvoittaa sen kullalla, kuten Mitannin ylhäiset tekivät saatuaan tuollaisen veitsen käsiinsä. Eikä vartiopäällikkö ollut pahoillaan, vaan meistä tuli ystävät, koska olin pysyvästi parantanut hänen vaivansa. Kuitenkin käskin hänen karkottaa satamasta tytön, jonka kanssa iloittuaan hän oli saanut vaivansa, mutta hän sanoi antaneensa jo seivästää tytön, koska tuollainen vaiva ilmeisesti johtui noituudesta.

Tässä satamakaupungissa oli myös keto, jolla pidettiin villihärkiä, kuten näinä aikoina useimmissa satamakaupungeissa, ja nuorukaiset harjoittelivat notkeuttaan ja rohkeuttaan taistelemalla villihärkien kanssa, lyömällä niiden niskaan piikkejä ja hyppimällä niiden ylitse. Minea ihastui suuresti nähdessään härät ja halusi koettaa taitoaan. Tällä tavoin näin ensimmäisen kerran hänen tanssivan villihärkien edessä enkä ollut koskaan nähnyt mitään sen veroista, vaikka sydämeni kylmeni pelosta häntä katsellessani. Sillä villihärkä on peloittavin kaikista pedoista ja peloittavampi norsuakin, joka on rauhallinen, ellei sitä häiritä, ja sen sarvet ovat pitkät ja neulanterävät ja se puhkaisee ihmisen kevyesti ja viskaa hänet korkealle ilmaan ja sotkee jalkoihinsa.

Mutta Minea tanssi härkien edessä vain kevyt vaate yllään ja väisteli vaivatta härkiä niiden painaessa niskansa alas ja hyökätessä möyryten häntä vastaan. Hänen kasvonsa kuumenivat ja hän kiihtyi ja viskasi pois hopeisen hiusverkkonsa, niin että hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, ja hänen tanssinsa oli niin nopeaa, ettei silmä erottanut hänen kaikkia liikkeitään, kun hän hypähti hyökkäävän härän sarvien väliin ja pitäen kiinni sen sarvista ponnisti jalkansa härän otsalta heittäytyen pyörimään ilmaan ja pudottautuen seisomaan härän selkään. Katselin hänen taitoaan ja tieto tästä luullakseni yllytti häntä, niin että hän teki sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut ihmisen voivan tehdä, jos joku olisi sellaista kertonut. Siksi katselin häntä ruumis hiestä märkänä osaamatta istua katse li jäin parvekkeella, vaikka takanani istuvat kirosivat ja kiskoivat olkavaatteeni liepeistä.

Hänen palattuaan kedolta häntä juhlittiin suuresti ja hänen päähänsä ja kaulaansa kiedottiin kukkaseppeleitä ja nuorukaiset lahjoittivat hänelle ihmeellisen maljan, johon punaisella ja mustalla oli maalattu härkien kuvia. Kaikki sanoivat: »Tällaista emme milloinkaan ole nähneet.» Ja kapteenit, jotka olivat käyneet Kreetassa, sanoivat puhaltaen viininhöyryjä sieraimistaan: »Tuskin Kreetassakaan on hänen veroistaan härkätanssijaa.» Mutta hän tuli luokseni ja nojautui minuun kevyt vaate hiestä märkänä. Hän nojautui minuun koko kapealla, jäntevällä vartalollaan jokainen lihas uupumusta ja ylpeyttä vavisten ja sanoin hänelle: »En ole koskaan nähnyt ketään sinun kaltaistasi.» Mutta sydämeni oli raskas haikeudesta, sillä nähtyäni hänen tanssivan härkien edessä tiesin, että härät erottivat hänet minusta kuin paha noituus.

Pian tämän jälkeen tuli satamaan laiva Kreetasta eikä se ollut liian iso eikä liian pieni eikä sen kapteeni ollut pahannäköinen, vaan puhui hänen omaa kieltään. Siksi hän sanoi: »Tämä laiva vie minut turvassa äidinmaahani jumalani luokse, niin että varmaan nyt jätät minut ja iloitset suuresti sydämessäsi päästessäsi minusta eroon, kun olen aiheuttanut sinulle niin paljon hankaluutta ja vahinkoa.» Mutta sanoin: »Tiedät hyvin, Minea, että seuraan sinua Kreetaan.» Hän katsoi minuun ja hänen silmänsä olivat kuin meri kuunvalossa ja hän oli värjännyt huulensa ja hänen kulmakarvansa olivat kuin ohuet, mustat viivat hänen silmiensä yläpuolella, kun hän sanoi: »En lainkaan ymmärrä, miksi haluat seurata minua, Sinuhe, vaikka laiva vie minut turvassa suoraan äidinmaahani eikä minulle enää voi tapahtua mitään pahaa.» Sanoin: »Tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin, Minea.»

Silloin hän pani pitkät, vahvat sormensa käteeni ja huokasi ja sanoi: »Olen kokenut kanssasi paljon, Sinuhe, ja nähnyt erilaisia kansoja, niin että äidinmaani on mielessäni hälvennyt etäiseksi kuin kaunis uni enkä enää ikävöi jumalaani kuten ennen. Siksi olen lykännyt matkaa turhilla syillä, kuten hyvin tiedät, mutta tanssiessani härkien edessä tiesin taas, että minun täytyy kuolla, jos kajoat minuun.» Sanoin hänelle: »Niin, niin, niin, niin, siitä olemme jo monesti turhaan puhuneet enkä aio kajota sinuun, sillä asia ei liene sen arvoinen, että suututtaisit jumalasi, vaan kuka hyvänsä orjatyttö voi antaa minulle sen, minkä sinä minulta kiellät, eikä asiassa ole mitään eroa, kuten Kaptah sanoo.»

Silloin hänen silmänsä leimahtivat vihreiksi kuin villikissan pimeässä ja hän upotti kyntensä kämmeneeni ja tiuskaisi: »Mene pian orjatyttöjesi luokse, sillä näkemisesi inhottaa minua. Juokse suoraan sataman likaisten tyttöjen luokse, kun niin mielesi tekee, mutta tiedä, etten sen jälkeen tunne sinua enää, vaan kenties päästän veresi juoksemaan omalla veitselläsi. Mitä ilman voin minä olla, sitä ilman voit sinäkin olla.» Hymyilin hänelle ja sanoin: »Kukaan jumala ei ole kieltänyt minulta sitä asiaa.» Mutta hän sanoi: »Minä kiellän ja yritäpä tulla luokseni sellaista tehtyäsi.» Sanoin hänelle: »Ole huoletta, Minea, sillä olen perinjuurin kyllästynyt asiaan, josta puhut, eikä liene mitään yksitoikkoisempaa kuin iloitseminen naisen kanssa, niin että sen kerran koettuani en tunne halua uudistaa tätä kokemusta.» Mutta hän kimmastui uudelleen ja sanoi: »Puheesi loukkaa syvästi naista minussa ja olen varma, että tuskin kyllästyisit minuun, jos niin olisi.» Tällä tavoin en voinut sanoa mitään hänen mielikseen, vaikka yritin parhaani, eikä hän tullut yöksi viereeni kuten ennen, vaan otti mattonsa ja meni toiseen huoneeseen ja peitti päänsä nukkuakseen.

Silloin kutsuin häntä ja huusin: »Minea, miksi et enää lämmitä kylkeäni kuten ennen, kun olet nuorempi minua, vaikka yöt ovat kylmiä ja värisen vilusta matollani.» Hän sanoi: »Et puhu lainkaan totta, sillä ruumiini on kuuma, kuin olisin sairas, enkä jaksa hengittää tässä tukahduttavassa helteessä. Siksi nukun mieluummin yksin, ja jos sinua palelee, pyydä hiiliastia huoneeseesi tai ota kissa makaamaan viereesi äläkä enää häiritse minua.» Menin hänen luokseen ja koettelin häntä ja hänen ruumiinsa oli tosiaan kuuma ja vapisi peitteen alla, niin että sanoin: »Olet kenties sairas. Salli minun parantaa sinut.» Mutta hän potki peitettään ja torjui minut ja sanoi vihaisesti: »Totta vie, mene tiehesi enkä epäile, että jumalani parantaa sairauteni.» Mutta jonkin ajan kuluttua hän sanoi: »Anna kuitenkin minulle jokin lääke, Sinuhe, sillä muuten rintani pakahtuu ja itken.» Annoin hänelle rauhoittavan lääkkeen, ja lopulta hän nukahti, mutta minä valvoin, kunnes aamun kalmanharmaassa valossa koirat alkoivat haukkua satamassa.

Niin tuli lähtömme päivä ja sanoin Kaptahille: »Korjaa kokoon tavaramme, sillä nousemme laivaan matkustaaksemme Keftiun merensaareen, joka on Minean äidinmaa.» Mutta Kaptah sanoi: »Aavistin tämän enkä sen tähden revi vaatteitani, koska ne köitenkin on neulottava jälleen kokoon, etkä petollisuudessasi ole sen arvoinen, että ripottaisin tuhkaa hiuksiini, sillä etkö lähtiessämme Mitannista vannonut, ettei meidän tarvitse purjehtia merellä. Aavistin tämän nähdessäni sinun hiiviskelevän satamassa varkaan lailla ja kuullessasi sinun salaa sopottelevan tuon kirotun Minean kanssa, joka lopultakin vie meidät viimeiseen tuhoon, kuten arvasin jo ensi kerran hänet nähdessäni, kun hän tohvelillaan löi veren vuotamaan nenästäni tahtoessani hänelle pelkkää hyvää. Mutta olen kovettanut mieleni enkä sano mitään enkä edes paru enää, jottei näkö menisi ainoasta silmästäni, sillä niin paljon olen jo itkenyt tähtesi kaikissa eri maissa, joihin kirottu hulluutesi on vienyt meidät. Sanon vain sinulle, että tiedän etukäteen tämän viimeiseksi matkakseni, koska vatsani sanoo sen minulle, mutta en viitsi enää edes syyttää sinua, koska pelkkä näkemisesi ja lääkärinhajusi on minulle syvästi vastenmielinen. Mutta tavarat olen koonnut ja olen valmis lähtöön, sillä ilman kuoriaista et voi lähteä merelle laivassa ja ilman kuoriaista en taas minä selviäisi täältä elävänä maitse Simyraan, joten seuraan kuoriaista ja kuolen laivassa tai hukun kanssasi mereen eikä minulla ole muuta lohdutusta kuin tieto siitä, että tämän kaiken kirjoitit jo etukäteen kepillä takapuoleeni samana päivänä, kun ostit minut Theban orjatorilta.»

Ihmettelin suuresti Kaptahin myöntyväisyyttä, kunnes huomasin, että hän oli kuulustellut satamassa merimiehiltä monenlaisia keinoja ja ostanut heiltä kalliiseen hintaan taikakaluja meren tautia vastaan. Niinpä hän ennen lähtöämme sitoi kaulaansa taikakalunsa ja paastosi ja vyötti vyön tiukasti mahansa ympärille ja joi huumaavaa yrttilientä, niin että laivan kannelle astuessa hänen silmänsä tuijottivat kuin keitetyn kalan silmät ja hän pyysi puuromaisella äänellä rasvaista sianlihaa, koska merimiehet olivat vannoneet sen parhaaksi lääkkeeksi meren tautia vastaan. Sitten hän kallistui kojuunsa ja nukahti sianlapa toisessa kädessä ja puristaen tiukasti toiseen käteensä kuoriaista. Vartiopäällikkö otti savitaulumme ja hyvästeli minua, minkä jälkeen soutajat työnsivät aironsa veteen ja laiva soudettiin ulos satamasta. Näin aloitimme matkan Kreetaan ja sataman ulkopuolella kapteeni uhrasi meren jumalalle ja laivamajansa salaisille jumalille ja antoi kohottaa purjeet, niin että laiva kallistui ja alkoi viiltää vettä ja vatsani kohosi vyötäisistä kurkkuuni asti, sillä meri velloi äärettömänä edessämme eikä rantaa näkynyt missään.

1

Meri velloi äärettömänä edessämme ja ympärillämme monta päivää eikä rantaa näkynyt, mutta en pelännyt, sillä Minea oli kanssani ja hengittäessään meren ilmaa hän elpyi ja kuun loisto kohosi hänen silmiinsä, kun hän seisoi laivan keulakuvan luona kurottuen eteenpäin ja ahmien ilmaa, kuin olisi tahtonut kiirehtiä omalla voimallaan laivan kulkua. Taivas oli yllämme sininen, päivä paistoi eikä tuuli ollut raju, vaan paisutti tasaisesti purjeita ja vei meitä oikeaan suuntaan. Niin ainakin kapteeni sanoi eikä minulla ollut syytä epäillä hänen sanojaan. Totuttuani laivan liikkeisiin en tullut sairaaksi, vaikka tuntemattoman pelko ahdisti sydäntäni, kun viimeiset merilinnut hylkäsivät laivan toisena päivänä ja lensivät pois kaarreltuaan siihen asti ympärillämme valkoisin siivin. Sen sijaan alkoivat laivaa saattaa meren jumalan valjakot ja merisiat pyllähtelivät vedessä kiiltävin selin ja Minea huusi ääneen tervehtien niitä omalla kielellään, sillä ne toivat hänelle terveisiä hänen jumalaltaan.

Eikä meri ollut tyhjä, vaan vastaamme tuli kreetalainen sotalaiva, jonka kylkiä kuparikilvet reunustivat ja joka tervehti meitä viireillään huomattuaan, ettei laivamme ollut merirosvolaiva. Myös Kaptah nousi kojustaan huomattuaan voivansa kävellä laivassa ja hän kerskui suuresti merimiehille matkoistaan monessa maassa. Huomattuaan, ettei enää tullut sairaaksi, hän kertoi matkastaan Egyptistä Simyraan ja myrskystä, joka repi purjeet laivasta, niin että kapteeni ja hän olivat ainoat, jotka saattoivat syödä laivassa, mutta muut makasivat voihkien kannella ja tyhjensivät vatsansa tuulen suuntaan. Hän kertoi myös hirmuisista meripedoista, jotka vartioivat Niilin suistoa ja ahmaisivat kitaansa kokonaisen kalastaja veneen, milloin vene uskaltautui liian kauas ulapalle. Merimiehet vastasivat hänelle samalla mitalla ja kertoivat hänelle pylväistä, jotka kannattavat taivasta meren toisella puolen, ja kalanpyrstöisistä merenneidoista, jotka väijyvät merimiehiä noituakseen heidät iloitsemaan kanssaan, ja meripedoista he kertoivat juttuja, jotka saivat hiukset pöyhistymään Kaptahin päässä, niin että hän pakeni luokseni kasvot harmaina ja piteli kiinni olkavaatteestani. Mutta sianlavan hän heitti mereen, koska ei voinut syödä sitä.

Minea kävi vilkkaammaksi päivä päivältä ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa ja hänen silmänsä olivat kuin kuun valo meressä ja hän oli notkea ja kaunis katsella, niin että sydän suli vedeksi rinnassani katsellessani häntä ja ajatellessani, miten pian menettäisin hänet. Paluu Simyraan ja Egyptiin tuntui turhalta minusta ilman häntä, kun olin tottunut häneen, ja koko elämä oli kuin tuhkaa suussani, kun ajattelin, että tulisi aika, jolloin en enää näkisi häntä eikä hän pistäisi kättään käteeni ja koskisi kyljellään kylkeäni. Mutta kapteeni ja merimiehet kunnioittivat häntä suuresti kuultuaan, että hän tanssi härkien edessä ja oli nostanut arvan, joka oikeutti hänet astumaan jumalan taloon täydenkuun aikana, vaikka haaksirikko oli estänyt hänet siitä. Kun koetin kysyä heiltä heidän jumalastaan, he eivät kuitenkaan vastanneet minulle, vaan sanoivat: »Emme tiedä.» Ja muutamat sanoivat: »Emme ymmärrä kieltäsi, muukalainen.» Sen vain ymmärsin. että Kreetan jumala hallitsi merta ja että meren saaret lähettivät nuorukaisensa ja tyttönsä tanssimaan hänen härkiensä edessä.

Niin tuli päivä, jolloin Kreeta kohosi edessämme merestä kuin sininen pilvi, ja merimiehet päästivät ilonhuutoja ja kapteeni uhrasi meren jumalalle, joka oli antanut meille hyvän tuulen ja sään. Kreetan vuoret ja korkeat rannat öljypuineen kohosivat silmieni eteen ja katselin sitä kuin vierasta maata, josta en tiennyt mitään, vaikka minun oli haudattava sydämeni sinne. Mutta Minea katseli sitä äidinmaanaan ja itki ilosta nähdessään vuorten jylhyyden ja maan lempeän vihreyden meren sylissä, kunnes purjeet laskettiin ja soutajat työnsivät aironsa veteen ja soutivat laivan laiturin luokse ohi ankkuroituneitten laivojen, joiden joukossa oli laivoja kaikista maista ja sotalaivoja. Kreetan satamassa oli näet tuhat laivaa ja Kaptah sanoi niitä katsellessaan, ettei koskaan olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että niin monta laivaa on maailmassa. Eikä satamassa ollut torneja tai muureja tai varustuksia, vaan kaupunki alkoi suoraan satamasta. Niin täydellisesti Kreeta hallitsi merta ja niin väkevä oli Kreetan jumala.

2

Minun on nyt kerrottava Kreetasta ja tahdon kertoa sen, minkä omilla silmilläni näin, mutta en tahdo kertoa, mitä Kreetasta ja sen jumalasta ajattelen, vaan suljen sydämeni kertomasta sitä ja kerron vain silmilläni. Siksi minun on sanottava, että mitään niin kaunista ja outoa kuin Kreeta en ole nähnyt missään maailmassa kierrettyäni kaikki tunnetut maat. Niinkuin meri ajaa rantaan kimmeltävän vaahdon ja kuplat hehkuvat kaikkia sateenkaaren viittä väriä ja simpukkain kuoret loistavat helmiäiskirkkaina, samalla tavoin loisti ja hehkui Kreeta vaahtona silmissäni. Sillä ihmisen elämänilo ja nautinto ei ole missään yhtä välitön ja oikullinen kuin Kreetassa eikä kukaan ihminen suostu tekemään siellä mitään muuta kuin mikä mieleen juolahtaa, niin että heidän kanssaan on vaikea tehdä sopimuksia tai lupauksia, koska kukin mielensä mukaan päättää yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista. Sen vuoksi he myös puhuvat kaikkea, mikä on kaunista tai mieluista, vaikka se ei olisi totta, koska sanojen sointi miellyttää heitä, eikä heidän maassaan tunneta kuolemaa enkä luule, että heidän kielessään on edes sanaa kuolema, sillä he kätkevät sen, ja jos joku kuolee, hänet viedään salaa pois, jotteivät muut pahottaisi mieltään. Luulen myös heidän polttavan vainajainsa ruumiit, vaikka en sitä tiedä, sillä Kreetassa ollessani en nähnyt ainoatakaan kuollutta enkä hautaa paitsi muinaisten kuninkaiden hautoja, jotka on rakennettu ammoin sitten suurista kivistä ja joita he väistävät kaukaa, koska eivät tahdo ajatella kuolemaa, ikään kuin siten välttäisivät sen.

Myös heidän taiteensa on ihmeellinen ja oikullinen ja jokainen taiteilija maalaa, niinkuin itse haluaa, välittämättä säännöistä ja rakastaen vain sitä, mikä on kaunista hänen silmissään. Heidän ruukkunsa ja maljakkonsa leimuavat hehkuvia värejä ja niiden kyljissä uivat elävinä kaikki meren merkilliset eläimet ja kalat, kukat kasvavat niissä ja perhoset lepattavat ilmassa, niin että ihminen, joka on tottunut sääntöjen hallitsemaan taiteeseen, tulee levottomaksi ja luulee näkevänsä unta heidän taidettaan katsellessaan.

Heidän rakennuksensa eivät ole suuria ja mahtavia kuten temppelit ja palatsit muissa maissa, vaan rakentaessaan he tavoittelevat mukavuutta ja ylellisyyttä välittämättä rakennustensa ulkomuodosta. He rakastavat ilmaa ja puhtautta ja heidän ikkunaristikkonsa ovat väljät, niin että huoneisiin tuulee, ja heidän taloissaan on lukuisia kylpyhuoneita, joiden kirkkaihin altaisiin juoksee kuumaa ja kylmää vettä hopeaputkista hanaa kääntämällä. Myös heidän käymälöihinsä juoksee vesi kohisten ja puhdistaen kaikki altaat, niin etten missään ole tavannut sellaista ylellisyyttä kuin Kreetan taloissa. Eikä näin ole vain ylhäisillä ja rikkaimmilla, vaan kaikilla, jotka eivät asu satamassa, missä muukalaiset ja työntekijät asuvat.

Heidän naisensa kuluttavat loppumattomasti aikaa peseytymiseen ja ihokarvojen nyppimiseen nahastaan ja kasvojensa hoitamiseen ja kaunistamiseen ja maalaamiseen, niin että alkaessaan pukeutua he eivät koskaan ole valmiit määräaikana, vaan saapuvat kutsuihin milloin sattuu. Myös kuninkaansa vastaanottoihin he saapuvat milloin sattuu, eikä kukaan pidä sitä pahana. Mutta ihmeellisimmät ovat heidän vaatteensa, sillä naiset pukeutuvat hopeasta ja kullasta kudottuihin, ruumiinmukaisiin pukuihin, jotka peittävät heidän ruumiinsa lukuunottamatta käsivarsia ja rintoja, jotka he pitävät paljaina, sillä he ovat ylpeitä kauniista rinnoistaan, mutta leveät, poimutetut hameensa he koristavat tuhansin kirjailuin ja antavat taiteilijain maalata nuhin koristekuvia. Myös heillä on pukuja, jotka on koottu sadoista kultalevyistä, mustekaloista, perhosista ja palmunlehdistä, ja heidän ihonsa paistaa niiden lomitse. Mutta tukkansa he käherryttävät taidokkaasti korkeiksi hiuslaitteiksi kuluttaen tähän kokonaisia päiviä ja koristavat hiuslaitteensa pienillä, kevyillä hatuilla kiinnittäen ne kultaneuloilla hiuksiinsa, niin että ne leijuvat kuin lentoon pyrähtävät perhoslinnut heidän päälaellaan. Heidän vartalonsa ovat sirot ja notkeat ja heidän länteensä ovat kapeat kuin pojilla, niin että synnytykset ovat vaikeita heille ja he välttävät parhaansa mukaan lasten saamista eivätkä pidä häpeänä, vaikkei heillä olisi lainkaan lapsia tai vain yksi tai kaksi lasta.

Miehet käyttävät koristeltuja saappaita, jotka ulottuvat polviin asti, mutta muuten heidän lanne vaatteensa on yksinkertainen ja he vyöttävät itsensä tiukasti, sillä he ovat ylpeitä kapeista vyötäisistään ja leveistä hartioistaan. Heidän päänsä ovat pienet ja sirot ja jäsenensä ja ranteensa hennot, eivätkä he naisten tavoin siedä minkäänlaisia ikokarvoja ruumiissaan. Vain harvat heistä puhuvat vieraita kieli a, sillä he viihtyvät omassa maassaan eivätkä kaipaa muihin maihin, jotka eivät tarjoa heille samaa mukavuutta ja iloa kuin heidän äidinmaansa. Vaikka he saavat kaiken rikkautensa satamasta ja kaupasta, tapasin heidän joukossaan miehiä, jotka eivät suostuneet koskaan menemään satamaan, koska siellä haisi, eivätkä osanneet laskea yksinkertaisiakaan laskuja, vaan luottivat kaikessa taloudenhoitajiinsa. Siksi muukalaiset, jotka ovat taitavia, tulevat nopeasti rikkaiksi Kreetassa, jos tyytyvät asumaan satamassa.

Heillä on myös soittokojeita, jotka soittavat, vaikka soittajia ei ole talossa, ja he väittävät osaavansa kirjoittaa musiikkia muistiin, niin että lukemalla heidän kirjoituksensa oppii soittamaan musiikin, vaikka ei olisi sitä koskaan aikaisemmin kuullut. Myös Babylonin musiikkimiehet väittivät osaavansa tällaisen taidon enkä halua väittää heitä enkä kreetalaisia vastaan, koska itse en ole musiikkimies ja en maiden soittopelit ovat hämmentäneet korvani. Mutta kaiken tämän tähden ymmärrän kuitenkin, miksi muualla maailmassa sanotaan sananlaskuna: »Valehtelee kuin kreetalainen.»

Heillä ei myöskään ole näkyviä temppeleitä eivätkä he puttaa paijon jumalista, vaan tyytyvät palvelemaan härkiään. Mutta tämän he tekevät sitä suuremmalla innolla eikä usein kulu päivää, ettei heitä tapaisi härkien kentän katsomossa. En kuitenkaan luule tämän tapahtuvan niin paljon kunnioituksesta jumalia kohtaan kuin jännityksestä ja huvista, minkä tanssi härkien edessä tarjoaa katsojille.

En myöskään voi sanoa, että he kunnioittaisivat suuresti kuningastaan, sillä tämä on heidän kaltaisensa, vaikka asuu monin verroin suuremmassa palatsissa kuin alamaisensa. Vaan he seurustelevat kuninkaansa kanssa kuin vertaisensa kanssa ja pilailevat ja kertovat kaskuja hänelle ja saapuvat hänen luokseen kutsuttuina milloin sattuu ja poistuvat oman mielensä mukaan, milloin heidän on ikävä tai heidän mieleensä juolahtaa jotakin muuta. Viiniä he juovat taidolla tullakseen iloisiksi, ja heidän tapansa ovat varsin vapaat, mutta juovuksiin he eivät koskaan juo itseään, koska pitävät sitä raakalaismaisena enkä ole nähnyt kenenkään oksentavan ylenmääräisen juomisen takia heidän kutsuissaan, kuten Egyptissä ja muissa maissa usein sattuu. Sen sijaan he syttyvät toisiinsa riippumatta siitä, kenen mies tai vaimo kukin on, ja iloitsevat keskenään, miten ja milloin mieleen vain juolahtaa. Härkien edessä tanssivat nuorukaiset ovat suosittuja naisten keskuudessa, niin että monet ylhäiset miehet harjoittelevat tanssimaan härkien edessä, vaikka eivät ole vihittyjä, vaan tekevät sen huvikseen ja saavuttavat joskus yhtä suuren taidon kuin jumalalle vihityt nuorukaiset, jotka eivät saisi kajota naiseen, kuten vihityt neidot eivät saa kajota mieheen. Mutta mistä tämä johtuu, sitä en voi ymmärtää, sillä heidän tavoistaan päätellen ei luulisi heidän kiinnittävän sellaista huomiota tähän asiaan.

Tämän kaiken kerron osoittaakseni, että hämmästyin monesti, ennen kuin totuin Kreetan tapoihin, mikäli koskaan ehdin niihin tottua, sillä heidän ylpeytensä on aina keksiä jotakin uutta ja yllättävää, niin ettei koskaan tiedä etukäteen, mitä seuraavana hetkenä tapahtuu. Mutta minun on kerrottava Mineasta, vaikka sydämeni käy raskaaksi kertoessani hänestä.

Saavuttuamme satamaan majoituimme muukalaisten majataloon, joka mukavuudessaan oli ylellisin kaikista majataloista, mitä olen nähnyt, vaikkei se ollut järin suuri, niin että 'Ishtarin huvimaja' Babylonissa kaikessa pölyisessä loistossaan ymmärtämättömine orjineen tuntui raakalaismaiselta sen rinnalla. Siellä peseydyimme ja pukeuduimme ja Minea antoi käherryttää hiuksensa ja osti itselleen uudet vaatteet voidakseen näyttäytyä ystävilleen, niin että hämmästyin nähdessäni hänet, sillä hänen päässään oli pieni hattu, joka muistutti lamppua, ja jalassa hänellä oli korkeakorkoiset kengät, joissa oli hankala kävellä. Mutta en tahtonut pahoittaa hänen mieltään sanomalla hänelle mitään hänen vaatteistaan ja siksi lahjoitin hänelle korvakorut ja kaulaketjun, joka oli sorvattu erivärisistä kivistä, sillä myyjä sanoi sellaisten olevan sinä päivänä käytössä Kreetassa, mutta huomisesta päivästä hän ei osannut sanoa mitään. Myös katsoin oudoksuen hänen paljaita rintojaan, jotka puhkesivat näkyviin ruumiin hopeakuoresta ja joiden päät hän oli värjännyt punaisiksi, niin että hän väisti katsettani ja sanoi uhmaten, ettei hänellä ollut rinnoissaan mitään häpeämistä, vaan ne saattoivat kilpailla kenen hyvänsä Kreetan naisen rintojen kanssa. Katsottuani tarkasti en vastustanut häntä, sillä tässä asiassa hän varsin hyvin saattoi olla oikeassa.

Tämän jälkeen annoimme kantaa itsemme satamasta ylängölle itse kaupunkiin, joka sataman jälkeen kevyine rakennuksineen ja puutarhoineen oli kuin toinen maailma sataman ahtauden, melun, kalanhajun ja kaupankäynnin jälkeen. Minea vei minut tapaamaan vanhahkoa ylhäistä, joka oli hänen erikoinen suosijansa ja ystävänsä ja löi vetoa hänen taidostaan härkien kentällä, niin että Minea asui hänen luonaan ja käytti hänen taloaan kuin omaansa. Hän tutki parhaillaan härkäluettelojaan ja teki merkintöjä paperiin huomispäivän vedonlyöntejä varten, mutta Minean nähdessään hän unohti paperinsa ja ilahtui suuresti ja syleili ujostelematta Mineaa sanoen: »Missä olet piileksinyt, kun en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan ja luulin sinun jo vuorollasi menneen jumalan taloon. En ole kuitenkaan vielä valinnut uutta suojattia itselleni, joten huoneesi on ennallaan, mikäli palvelijat ovat muistaneet pitää huolen siitä tai vaimoni ei ole antanut repiä sitä ja rakentaa vesiallasta sen tilalle, sillä hän on alkanut kasvattaa erilaisia kaloja altaissa eikä osaa ajatella muuta nykyisin.»

»Onko Heleä alkanut kasvattaa kaloja altaissa?» kysyi Minea hämmästyneenä.

»Ei hän enää ole Heleä», sanoi vanha herra hieman hermostuneena. »Vaan minulla on uusi vaimo ja hänellä on juuri luonaan joku vihkimätön härkänuorukainen katselemassa kaloja enkä luule hänen ilahtuvan, jos häiritsemme heitä. Mutta esitä minulle ystäväsi, jotta hän olisi myös minun ystäväni ja tämä talo olisi hänen talonsa.» »Ystäväni on Sinuhe, egyptiläinen, Hän, joka on yksinäinen, ja ammatiltaan lääkäri», sanoi Minea.

»Epäilen, tuleeko hän täällä kauankaan olemaan yksinäinen», sanoi vanhus leikkisästi. »Mutta et kai vain ole sairas, Minea, kun kuljet lääkäri mukanasi, sillä sitä en soisi, koska toivon sinun jo huomispäivänä tanssivan härkien edessä ja parantavan onneni. Taloudenhoitajani satamassa näet valittaa, että tuloni eivät enää riitä menoihin tai menot tuloihin, kuinka päin vain, sillä en ymmärrä hänen monimutkaisia laskujaan, joita hän pitelee lakkaamatta edessäni, niin että hermostun.»

»En suinkaan ole sairas», sanoi Minea. »Vaan ystäväni on pelastanut minut monesta vaarasta ja olemme matkustaneet monen maan kautta päästäkseni takaisin äidinmaahani, sillä kärsin haaksirikon ollessani matkalla tanssimaan härille Syyriassa.»

»Niinkö? Tosiaanko?» sanoi vanha herra levottomana. »Toivon sinun kuitenkin kaikesta ystävyydestä huolimatta säilyneen koskemattomana, sillä muuten sinut suljetaan pois kilpailuista ja tapahtuu muuta ikävää, kuten itse hyvin tiedät. Olen tästä tosiaan pahoillani, sillä huomaan rintojesi epäilyttävästi kasvaneen ja kehittyneen ja silmissäsi on kostea ilme. Minea, Minea, et kai vain ole tärvellyt itseäsi?»

»En», sanoi Minea vihastuen. »Ja kun sanon ei, voit luottaa sanaani eikä kenenkään tarvitse koetella minua, kuten tehtiin orjatorilla Babylonissa. Tuskin älyät, että vain tämän ystäväni ansiosta olen kaikkien vaarojen jälkeen päässyt äidinmaahani, ja luulin ystävieni iloitsevan paluustani, mutta sinä ajattelet vain härkiäsi ja vetojasi.» Hän alkoi itkeä kiukusta ja kyynelet vierivät tahrien hänen poskensa silmävärillä.

Vanha herra hämmentyi suuresti ja pahoitti mielensä ja sanoi: »En epäile, että olet järkyttynyt matkoistasi, sillä vieraissa maissa tuskin sait edes kylpeä joka päivä, vai mitä? Enkä usko, että härät Babylonissa ovat meidän härkiemme veroisia. Mutta tästä muistan, että minun olisi pitänyt jo aikaa olla Minoksen luona, vaikka unohdin koko asian, niin että varmaan lähden enkä välitä vaihtaa pukua. Tuskin kukaan kuitenkaan huomaa pukuani, sillä siellä on aina niin paljon väkeä. Syökää ja juokaa siis, hyvät ystävät, ja koeta rauhoittua, Minea, ja jos vaimoni tulee, sanokaa, että menin edellä Minoksen luokse, kun en halunnut häiritä hänen iloaan härkänuorukaisen kanssa. Oikeastaan voisin yhtä hyvin mennä nukkumaan, sillä tuskinpa kukaan Minoksen luona huomaa, olenko siellä vai en, mutta mieleeni juolahtaa, että samalla voisin pistäytyä tallissa kysymässä sen uuden härän kuntoa, jolla on täplä kyljessä, niin että paras lienee kuitenkin, jos menen. Se on näet aivan erinomainen härkä.» Hän hyvästeli meitä hajamielisesti, kunnes Minea sanoi: »Tulemme kanssasi Minoksen luokse, niin että saan nähdä kaikki ystäväni ja esittää Sinuhen heille.»

Tällä tavoin menimme Minoksen palatsiin ja lopuksi menimme jalkaisin, koska vanha herra ei voinut päättää, kannattiko ottaa kantotuolia vai ei niin pientä matkaa varten. Vasta tullessamme palatsiin ymmärsin, että Minos oli heidän kuninkaansa, ja sain tietää, että heidän kuninkaansa nimi on aina Minos, jotta he erottaisivat hänet toisistaan. Mutta monesko Minos hän oli, sitä ei kukaan tiennyt, sillä kukaan ei ole malttanut laskea heitä ja panna heitä mieleensä, koska Minos jonakin päivänä häviää ja hänen sijalleen tulee uusi Minos, joka on kaikin puolin samanlainen kuin entinen, eikä sen tähden mikään muutu Kreetassa.

Palatsissa oli lukemattomia huoneita ja vastaanottosalin seinissä huojuivat merilevät ja mustekalat ja maneerit uivat läpikuultavassa vedessä. Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet toinen toistaan oudommin ja ylellisemmin, ja he liikkuivat ja seurustelivat keskenään ja puhelivat vilkkaasti toistensa kanssa ja nauroivat ääneen ja joivat pienistä maljoista jäähdytettyjä juomia, viiniä ja hedelmien mehuja, ja naiset vertailivat toistensa vaatteita. Minea esitti minut useille ystävilleen, jotka kaikki olivat yhtä kohteliaita ja hajamielisiä, ja kuningas Minos lausui minulle omalla kielelläni muutamia ystävällisiä sanoja ja kiitti minua, koska olin pelastanut Minean heidän jumalalleen ja tuonut hänet takaisin, niin että hän ensi tilassa sai astua jumalan taloon, vaikka hänen vuoronsa arvan mukaan oli jo aikaa ohitse.

Sen jälkeen jäin sivuun ja katselin ympärilleni ja tunsin itseni oudoksi tässä seurassa, jonka kieltä ja ilonaiheita en ymmärtänyt, kunnes luokseni tuli vanhan puoleinen nainen, jonka hiuslaite oli korkea kuin torni ja koristettu elävillä kukilla ja jonka mielestäni ei olisi maksanut paljastaa rintojaan nähtäväksi. Hän sanoi minulle huonolla egyptinkielellä: »Olemme varmaan tavanneet aikaisemmin, vaikka en muista nimeäsi, mutta olet varmaan se egyptiläinen pappi, joka tuli vihkimään meitä asianharrastajia Isiksen salaismenoihin.» Sanoin, etten muistanut nähneeni häntä ennen, ja vakuutin, että varmasti olisin muistanut hänet, jos kerran olisin nähnyt hänet, mikä olikin totta, sillä niin elävästi hän muistutti puhuessaan vuohta, joka näykkii heinätukkoa. Myös sanoin, etten ollut pappi, vaan lääkäri ja hän kysyi: »Parannatko myös härkiä?» Loukkaannuin, mihin minulla ei suinkaan ollut syytä, sillä härät ovat Kreetassa arvokkaampia kuin ylhäisimmät ihmiset ja niiden parantaminen ja ärsyttäminen vauhkoiksi on taito sinänsä. Mutta sitä en tiennyt ja siksi sanoin: »Olen tosin parantanut eräitä vuohia ja naaraspaviaaneja, mutta härkiin en vielä ole kajonnut.» Silloin hän leikkisästi löi minua viuhkallaan ja sanoi, että olin häijy mies. Olisin luullakseni ollut pääsemättömissä hänen kanssaan, ellei Minea olisi pelastanut minua ja hakenut minua pois hänen ulottuviltaan.

Minea liikkui palatsissa kuin kotonaan ja vei minut huoneesta huoneeseen huudahdellen ihastuksesta nähdessään tuttuja esineitä ja tervehtien palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, ikään kuin hän ei olisi ollut lainkaan poissa. Minea kertoikin, että kuka hyvänsä Kreetan ylhäisistä saattoi lähteä maatilalleen tai matkalle, milloin mieleensä juolahti, unohtaen mainita siitä ystävilleen, eikä kukaan ihmetellyt sitä tai hämmästynyt hänen poissaoloaan, vaan palatessaan hän yhtyi muihin, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut sillä välin. Tämä teki varmaan heille myös kuoleman helpoksi, sillä jos joku hävisi, ei kukaan kysynyt häntä, kunnes hänet unohdettiin, ja jos joku häntä kaipasi sopimusten tai tapaamisten tai kutsujen takia, joihin hän oli suostunut, niin kukaan ei ihmetellyt, vaikka hän ei saapunutkaan, sillä olihan hänen mieleensä saattanut juolahtaa jotakin muuta.

Lopuksi Minea vei minut kauniiseen huoneeseen, joka sijaitsi muuta taloa ylempänä vuorenrinteellä, niin että sen väljästä ikkunasta avautui näköala yli hymyilevien kenttien, peltojen, öljypuumetsikköjen ja istutusten kaupungin ulkopuolella. Hän sanoi, että se oli hänen huoneensa, ja kaikki siinä oli paikoillaan, ikään kuin hän vasta eilen olisi poistunut siitä, vaikka puvut ja korut hänen vaatearkuissaan ja lippaissaan olivat jo vanhentuneet, niin ettei hän enää voinut niitä käyttää. Silloin vasta sain tietää, että hän oli syntyään Kreetan Minoksia, vaikka minun olisi pitänyt se aavistaa jo hänen nimestään. Sen tähden kulta ja hopea ja kalliit lahjat eivät merkinneet hänelle mitään, koska hän oli lapsesta asti tottunut saamaan kaiken, mitä halusi. Mutta jo lapsena hänet oli vihitty jumalalle, ja sen tähden hän oli saanut kasvatuksensa härkien talossa ja asui siellä, milloin ei asunut palatsissa tai vanhan suosijansa kotona tai jonkun ystävättärensä luona, sillä kreetalaisten asuminen oli yhtä oikullista kuin heidän elämänsä.

Olin jo utelias näkemään härkien talon, niin että menimme takaisin vastaanottosaliin hyvästelemään Minean suosijaa, joka hämmästyi suuresti nähdessään minut ja kysyi kohteliaasti, olimmeko tavanneet aikaisemmin, koska olin hänen mielestään niin tutun näköinen. Sen jälkeen Minea vei minut härkien taloon, joka oli kokonainen kaupunki sinänsä talleineen, kenttineen, katsomoineen, juoksutarhoineen, koulurakennuksineen ja pappien asuntoineen. Kuljimme tallista talliin härkien tympeässä hajussa eikä Minea kyllästynyt puhuttelemaan härkiä lempinimillä ja kutsumaan niitä, vaikka ne yrittivät sohia häntä sarvillaan aitausten lävitse ja möyrysivät kumeasti ja kuopivat hiekkaa terävillä kavioillaan silmät punertavina leimuten.

Hän kohtasi myös nuorukaisia ja tyttöjä, jotka tunsi, vaikka härkien edessä tanssijat eivät yleensä olleet ystäviä, koska he kadehtivat toistensa taitoa eivätkä halunneet opettaa toisilleen temppujaan. Mutta papit, jotka valmensivat härkiä ja kasvattivat tanssijoita, ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja kuultuaan, että olin lääkäri, kyselivät minulta lukuisia asioita, jotka koskivat härkien ruoansulatusta, rehunsekoituksia ja karvan kiiltoa, vaikka he todennäköisesti tiesivät näistä asioista enemmän kuin minä. Minea oli heidän suosiossaan, sillä hän sai heti härän ja numeron seuraavan päivän kilpailuja varten. Hän oli näet kiihtynyt halusta saada näyttää taitoaan minulle parhaiden härkien edessä.

Lopuksi Minea vei minut pieneen rakennukseen, jossa asui yksinäisyydessään Kreetan jumalan ja härkien ylimmäinen pappi, sillä joskin Minos oli nimellisesti myös ylimmäinen pappi, ei hän kaupan ja hallitustoimien takia ehtinyt sekaantua härkäasioihin paitsi vedonlyöjänä kuten muutkin kreetalaiset. Niinkuin Minos oli aina nimeltään Minos, samalla tavoin oli ylimmäinen pappi aina nimeltään Minotauros ja jostakin syystä hän oli pelätyin ja kunnioitetuin mies Kreetassa, niin että hänen nimeään ei mielellään mainittu ääneen, vaan häntä sanottiin vain pienen härkätalon mieheksi. Myös Minea pelkäsi käyntiä hänen luonaan, vaikka ei tunnustanut sitä minulle, mutta näin sen hänen silmistään, joiden jokaisen ilmeen olin jo oppinut tuntemaan.

Kun meidät oli ilmoitettu hänelle, hän otti meidät vastaan hämärässä huoneessa ja ensin nähdessäni hänet luulin näkeväni jumalan ja uskoin kaikki sadut, mitä Kreetasta oli kerrottu, sillä näin miehen, joka oli ihmisen kaltainen, mutta pään asemesta hänellä oli kultainen häränpää. Kumarrettuamme häntä hän kuitenkin otti kultaisen häränpään päästään ja paljasti meille kasvonsa. Mutta vaikka hän hymyili minulle kohteliaasti, en pitänyt hänestä, sillä jotakin kovaa ja julmaa oli hänen ilmeettömissä kasvoissaan, vaikka en voinut selittää, mistä tämä tunne johtui, sillä hän oli kaunis mies, hyvin tummaihoinen ja syntynyt käskemään. Minean ei tarvinnut selittää hänelle mitään, sillä hän tiesi jo kaiken Minean haaksirikosta ja hänen matkoistaan eikä hän kysynyt mitään tarpeetonta, vaan kiitti minua ystävyydestä, jota olin osoittanut Mineaa ja siten Kreetaa ja sen jumalaa kohtaan, ja sanoi, että minua odottivat majatalossa runsaat lahjat, joihin hänen luullakseen olisin tyytyväinen.

»En välitä lahjoista», sanoin, »vaan tieto on minulle tärkeämpi kuin kulta ja siksi olen matkustanut monessa maassa kartuttaakseni tietoani, niin että tunnen nyt Babylonin ja heettiläistenkin jumalat. Siksi toivon, että saisin tuntea myös Kreetan jumalan, josta olen kuullut niin paljon ihmeellistä ja joka rakastaa koskemattomia neitoja ja virheettömiä nuorukaisia päinvastoin kuin Syyrian jumalat, joiden temppelit ovat ilopaikkoja ja joita palvelevat kuohitut papit.»

»Meillä on lukuisia jumalia, joita kansa palvelee», hän sanoi. »Myös on satamassa temppeleitä eri maiden jumalille, niin että voit uhrata täällä Ammonille tai sataman Baalille, jos haluat. En kuitenkaan halua johtaa sinua harhaan. Siksi myönnän, että Kreetan valta on riippuvainen sen jumalasta, jota on salassa palveltu niin kauan kuin tiedämme. Hänet tuntevat ainoastaan vihityt, ja hekin tuntevat hänet vasta kohdatessaan hänet eikä vielä kukaan ole palannut kertomaan hänen muotoaan.»

»Heettiläisten jumalat ovat taivas ja maaemo ja sade, joka taivaasta vuotaen hedelmöittää maan», sanoin. »Ymmärrän, että meri on Kreetan jumala, koska Kreetan valta ja rikkaus perustuu mereen.»

»Ehkä olet oikeassa, Sinuhe», hän sanoi ja hymyili oudosti. »Tiedä kuitenkin, että me kreetalaiset palvelemme elävää jumalaa eroten siinä manteren kansoista, jotka palvelevat kuolleita jumalia ja puisia kuvia. Meidän jumalamme ei suinkaan ole kuva, vaikka härät ovat voimassa hänen vertauskuvansa, vaan niin kauan kuin jumalamme elää, niin kauan säilyy myös Kreetan valta merellä. Niin on ennustettu ja tiedämme sen, vaikka luotamme myös suuresti sotalaivoihimme, joiden kanssa mikään muu merikansa ei voi kilpailla.»

»Olen kuullut, että jumalanne asuu pimeän talon sokkeloissa», sanoin itsepintaisesti. »Haluaisin mielelläni nähdä tuon sokkelotalon, josta olen paljon kuullut, mutta en käsitä, miksi vihityt eivät koskaan palaa sieltä, vaikka heidän on lupa palata viivyttyään siellä kuunkierron ajan.»

»Suurin kunnia ja ihmeellisin onni, mikä kreetalaista nuorukaista ja neitoa voi kohdata, on astuminen jumalan taloon», sanoi Minotauros toistaen sanoja, jotka oli jo lukemattomat kerrat sanonut. »Siksi meren saaretkin kilpailevat lähettääkseen kauneimmat neitonsa ja parhaat nuorukaisensa tanssimaan härkiemme edessä, jotta he saisivat osallistua arvannostoon. En tiedä, lienetkö kuullut tarinoita meren jumalan saleista, joissa elämä on niin toisenlaista kuin maan päällä, ettei kukaan niihin astunut halua enää palata maan kipuun ja murheeseen. Vai pelkäätkö, Minea, astumista jumalan taloon?»

Mutta Minea ei vastannut mitään ja minä sanoin: »Simyran rannassa olen nähnyt hukkuneiden merimiesten ruumiita ja heidän päänsä oli turvonnut ja mahansa pöhöttynyt eikä heidän ilmeensä kuvastanut iloa. Tämä on ainoa, mitä tiedän meren jumalan saleista, mutta en suinkaan epäile sanojasi ja toivon Minealle kaikkea hyvää.»

Minotauros sanoi kylmästi: »Saat kyllä nähdä sokkelotalon, sillä ei ole enää monta päivää täysikuun yöhön ja sinä yönä Minea astuu jumalan taloon.»

»Entäpä, jos Minea kieltäytyy astumasta jumalan taloon?» kysyin kiivaasti, sillä hänen sanansa yllättivät minut ja jähmettivät sydämeni epätoivoon.

»Sellaista ei vielä koskaan ole tapahtunut», sanoi Minotauros. »Voit olla huoletta, Sinuhe, egyptiläinen. Tanssittuaan härkiemme edessä Minea astuu omasta tahdostaan jumalan taloon.» Hän kohotti jälleen kultaisen häränpään päähänsä merkiksi, että meidän oli poistuttava, emmekä enää nähneet hänen kasvojaan. Minea tarttui käteeni ja vei minut pois eikä iloinnut enää.

3

Kaptah oli majatalossa, kun palasin, ja hän oli juonut runsaasti viiniä sataman viinituvassa ja sanoi minulle: »Herrani, tämä maa on palvelijoille lännen maa, sillä kukaan ei lyö kepillä palvelijoitaan eikä kukaan muista, miten paljon kultaa hänellä on kukkarossaan tai mitä koruja hän on hankkinut. Totisesti, herrani, tämä on maanpäällinen lännen maa palvelijoille, sillä jos isäntä suuttuu palvelijaansa ja käskee hänet pois talostaan, mikä täällä on pahin rangaistus, niin palvelijan tarvitsee vain piiloutua ja palata takaisin seuraavana päivänä ja isäntä on jo unohtanut kaiken. Mutta sataman merimiehille ja orjille tämä on paha maa, sillä taloudenhoitajat käyttävät teräviä keppejä ja ovat saitoja ja kauppiaat pettävät simyralaisen yhtä helposti kuin simyralainen pettää egyptiläisen. Kuitenkin heillä on pieniä kaloja, joita säilytetään öljyssä saviruukussa ja joita on mieluisa syödä viinin kera. Näiden kalojen herkullisuuden vuoksi annan heille anteeksi paljon.»

Tämän kaiken hän puhui tavalliseen tapaansa, ikään kuin olisi ollut juopunut, mutta sen jälkeen hän sulki oven ja varmistautui, ettei kukaan kuunnellut meitä, ja sanoi: »Herrani, tässä maassa tapahtuu kummallisia asioita, sillä viinituvissa merimiehet sanovat, että Kreetan jumala on kuollut ja että papit etsivät hädissään uutta jumalaa. Mutta nämä ovat vaarallisia sanoja, sillä niiden takia on merimiehiä heitetty kallioilta mereen mustekalojen syötäväksi. On näet ennustettu, että Kreetan valta tuhoutuu, jos heidän jumalansa kuolee.»

Silloin syttyi sydämeeni mieletön toivo ja sanoin Kaptahille: »Täysikuun yönä on Minean astuttava jumalan taloon, mutta jos heidän jumalansa tosiaan on kuollut, ja niin voi olla, sillä kansa tietää aina lopulta kaiken, vaikka kukaan ei kertoisi kansalle mitään, silloin Minea ehkä palaa jumalan talosta, mistä kukaan ei vielä tähän asti ole palannut.»

Kaptah sanoi: »Eikö tuo kirottu tyttö ole jo tuottanut meille kylliksi harmia ja hankaluutta, sillä ei totisesti ole arvoni mukaista, että nainen lyö tohvelillaan veren vuotamaan nenästäni. Mutta sanoit oikein: Kansa tietää aina lopulta kaiken, vaikka sille ei kukaan mitään kertoisi, ja se tietää kaiken ensin hämärästi kuin unessa, mutta kerran selviää sille kaikki kuin leimahduksena ja silloin tapellaan kadunkulmissa ja talot palavat ja monet asiat muuttuvat entisestään. Enkä minä suinkaan kadehdi Kreetan ylhäisiä, jos heidän jumalansa on tosiaan kuollut, sillä saatuaan sen tietää vyöryy satama kaupunkiin ja sepät ottavat moukarinsa ja kalastajat ottavat kalapiikkinsä ja kantajat taittavat puista nuijia kouraansa, niin luulen, vaikka toisinkin voi käydä.»

Hänen puhuessaan muistin, mitä Babylonin tähtienselittäjät olivat puhuneet ja sanoin: »Babylonin papit ovat laskeneet tähdistä, että maailman vuosi on kulumassa loppuun ja kansat siirtyvät uuteen maailman vuoteen, jolloin jumalat kuolevat, eikä sen jälkeen enää mikään ole samanlaista kuin ennen. Mutta kenties tämä ennustus tarkoittaa Kreetaa, sillä Syyrian ja Egyptin jumalat eivät suinkaan kuole, vaan pysyvät ikuisesti.»

»Viisautesi on suuri, herrani», sanoi Kaptah, »ja jos minulla olisi kylliksi viiniä päässäni, ymmärtäisin varmaan aivan selvästi, mitä sanot, mutta nyt menevät tähdet ja papit ja jumalat ja maailmanvuodet sekaisin päässäni ja ainoa, minkä ymmärrän, on se, mitä sanoit Mineasta. Tämähän on kaikissa puheissasi ikään kuin alku ja loppu ja keskipiste ympyrässä ja säälin suuresti sinua sen tähden, sillä kuten monesti olen sanonut sinulle, orjatytöltä tai ilotalosta saat saman paljon vähemmällä vaivalla. Sitä paitsi nämä Kreetan paljasrintaiset naiset eivät luullakseni pidä kovin tiukasti polviaan yhdessä, mikäli olen viinituvissa kuullut. Mutta jos kerran tahdot tytön, niin asia on yksinkertainen: kopautamme häntä päähän puunuijalla ja panemme hänet säkkiin ja viemme laivaan ja purjehdimme hänen kanssaan kuoriaisen avulla Egyptiin. Sen kummempi juttu tämä ei ole, vaikka uskonkin lujasti sinun sillä tavoin tuovan säkillisen villikissoja taloosi. Mutta sinun tähtesi olen valmis auttamaan sinua tässä vaarallisessa puuhassa, sillä en siedä nähdä sinua, kun puhuessasi määit kuin murheellinen vuohi ja laihdut silmissäni ja hiuksesi käyvät takkuisiksi kuin kollikissan turkki juoksuaikana.»

En suuttunut Kaptahiin hänen julkeutensa tähden, vaan ajattelin kauan hänen sanojaan ja hänen suunnitelmansa houkutteli minua. Mutta kunnioitin niin suuresti Mineaa ja hänen tahtoaan, etten hulluudessani suostunut noudattamaan Kaptahin neuvoa. Ajattelin näet, ettei Minea koskaan antaisi anteeksi minulle, jos ryöstäisin hänet kuin kissan säkissä.

Seuraavana päivänä sain Minean numerolla hyvän paikan suuren härkäkentän katsomossa, jonka penkit kohosivat loivasti ylöspäin, niin että jokainen kivi penkki oli toista korkeammalla ja kaikki näkivät esteittä härät. Ihmettelin ja ihailin suuresti tätä viisasta järjestelyä, jota en missään muualla ole nähnyt, sillä Egyptissä jumalien juhlakulkueita ja näytäntöjä varten rakennetaan korkeat lavat, jotta jokainen näkisi jumalan ja papit ja tanssijat. Härät päästettiin peräkkäin kentälle ja kukin tanssija sai vuorostaan suorittaa ohjelmansa, joka oli monimutkainen ja taitoa vaativa, sillä siihen kuului monta erilaista suoritusta ja ne kaikki oli suoritettava virheittä ja määrätyssä järjestyksessä, mutta vaikeimmat olivat hypyt härän sarvien väliin ja ponnahdus sieltä ilmaan ja pyörähdys ilmassa ja putoaminen seisomaan juoksevan härän selkään. Eikä tässä kaikessa taitavinkaan voinut onnistua virheettömästi, sillä paljon riippui myös närästä, miten se pysähtyi ja juoksi ja notkisti niskansa. Kreetan ylhäiset ja rikkaat löivät vetoja keskenään eri numeroista ja suosikeistaan, mutta nähtyäni lukuisia numeroita en jaksanut enää ymmärtää heidän loputonta kiihkoaan, sillä härät kävivät minusta yksitoikkoisiksi enkä osannut erottaa esitystä toisesta, vaan kaikki olivat minusta samanlaisia.

Myös Minea tanssi härkien edessä ja pelkäsin hänen puolestaan, kunnes hänen ihmeellinen taitonsa ja vartalonsa notkeus noituivat minut, niin etten muistanut enää vaaraa, johon hän antautui, vaan juhlin riemuiten häntä muiden mukana. Täällä tytöt tanssivat alastomina härkien edessä kuten nuorukaisetkin, sillä heidän leikkinsä oli niin petollista, että pieninkin vaatekappale olisi ehkäissyt heidän liikkeitään ja voinut saattaa heidän henkensä vaaraan. Mutta Minea oli mielestäni kaunein heistä tanssiessaan ruumis öljystä kiiltävänä, vaikka minun on myönnettävä, että heidän joukossaan oli myös muita varsin kauniita tyttöjä, jotka saavuttivat suurta suosiota. Minun silmäni riittivät kuitenkin vain Minealle. Hän oli vielä harjaantumaton muiden rinnalla pitkän poissaolonsa jälkeen eikä voittanut ainoatakaan seppelettä. Vanha suosija, joka oli lyönyt vetoa hänestä, oli tästä hyvin katkeroitunut ja vihainen, kunnes unohti menettämänsä hopean ja meni talliin valitsemaan uusia härkiä ja numeroita, mihin hänellä oli oikeus, koska hän oli Minean suosija.

Mutta tavatessani näytäntöjen jälkeen Minean härkien talossa hän katseli ympärilleen ja sanoi kylmästi minulle: »Sinuhe, en voi tavata sinua enää, sillä ystäväni ovat pyytäneet minut kutsuihinsa ja minun on valmistauduttava jumalaa varten, sillä täysikuun yö on jo ylihuomenna. Sen tähden emme luultavasti enää tapaa ennen kuin lähden jumalan taloon, mikäli sinulla on halua saattaa minut sinne muiden ystävieni mukana.»

»Olkoon, niinkuin sanot», myönsin. »Epäilemättä minulla on Kreetassa paljon katselemista ja tämän maan tavat ja naisten puvut huvittavat suuresti minua. Istuessani numerosi paikalla ovat useat ystävättäresi jo kutsuneet minut taloihinsa, ja heidän kasvojaan ja rintojaan on mieluisa katsella, vaikka he ovatkin jonkin verran lihavampia ja kevytmielisempiä kuin sinä.»

Silloin hän tarttui kiivaasti käsivarteeni ja hänen silmänsä välähtivät ja hän hengitti kiivaasti ja sanoi: »En salli sinun menevän huvittelemaan ystävättärieni kanssa, kun minä en ole mukana. Minun tähteni voisit odottaa ainakin niin kauan, kunnes olen poissa, Sinuhe. Joskin varmaan olen silmissäsi liian laiha, mitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi, niin voit tämän tehdä ystävyydestä minua kohtaan, kun pyydän.»

»Laskin vain leikkiä», sanoin, »enkä suinkaan halua häiritä rauhaasi, koska sinulla ymmärrettävästi on paljon tekemistä, ennen kuin astut jumalan taloon. Menen siis majatalooni ja parannan siellä sairaita, sillä satamassa on runsaasti sairaita, jotka tarvitsevat taitoani.»

Lähdin pois hänen luotaan ja vielä kauan jälkeenpäin tunsin nenässäni härkien hajun enkä koskaan tule unohtamaan härkien hajua Kreetan härkien talossa, niin että nähdessäni härkälauman ja tuntiessani sen hajun tulen kuin sairaaksi enkä voi syödä, vaan sydän kivistää rinnassani. Kuitenkin lähdin pois hänen luotaan ja otin vastaan sairaita majatalossa ja paransin heitä ja autoin heidän vaivojaan, kunnes tuli ilta ja pimeä ja valot syttyivät sataman huvitaloissa. Läpi seinien ja muurien kuulin musiikin ja naurun ja ihmisten huolettomuuden kaikki äänet, sillä myös orjat ja palvelijat Kreetassa olivat oppineet herrojensa huolettomuuden ja jokainen eli ikään kuin hänen koskaan ei tarvitsisi kuolla eikä maailmassa olisi kipua, surua ja ikävää.

Tuli pimeä ja istuin huoneessani ja Kaptah oli jo levittänyt matot nukkuakseni enkä tahtonut lamppua, vaan istuin pimeässä. Kuu nousi ja kuu oli suuri ja loistava, vaikka se ei vielä ollut täysi, ja vihasin kuuta, koska se oli erottava minut ainoasta, jonka elämässä tunsin sisarekseni, ja vihasin myös itseäni, koska olin pelkuri ja heikko enkä tiennyt, mitä tahdoin. Kunnes ovi avautui ja Minea tuli varovasti sisään katsellen taakseen ja ympärilleen, eikä hän enää ollut pukeutunut kreetalaiseen tapaan, vaan hänen yllään oli sama yksinkertainen vaate, joka yllään hän oli tanssinut ylhäisille ja alhaisille monessa maassa, ja hiuksensa hän oli sitonut kultaisella nauhalla.

»Minea», sanoin hämmästyneenä. »Miten tulet luokseni, vaikka luulin sinun valmistautuvan jumalaasi varten?»

Mutta hän sanoi: »Puhu hiljempaa, sillä en tahdo muiden kuulevan meitä.» Hän istuutui luokseni ja katsoi kuuta ja sanoi oikullisesti: »En pidä vuoteestani härkien talossa enkä viihdy ystävieni joukossa niinkuin ennen. Mutta miksi tulin juuri sinun luoksesi ja tänne sataman majataloon, vaikka se on varsin sopimatonta, sitä en lainkaan osaa sanoa. Jos kuitenkin haluat nukkua, en suinkaan halua häiritä sinua, vaan lähden pois, mutta kun en osannut nukkua, minulle tuli halu vielä kerran tuntea lääkkeiden ja yrttien tuoksu ympärilläsi ja nipistää Kaptahia korvasta ja tukistaa häntä hänen tyhmien puheittensa tähden. Sillä matkat ja vieraat kansat ovat varmaan hämmentäneet mieleni, koska en tunne enää härkien taloa kodikseni niinkuin ennen enkä iloitse suosiosta härkien kentällä enkä edes ikävöi jumalani taloon kuten ennen, vaan ihmisten puhe ympärilläni on kuin ymmärtämättömien lasten jokellusta ja heidän ilonsa kuin vaahto rannassa enkä saa enää mitään huvia heidän huveistaan. Sydämeni kohdalla on kuin tyhjä ontelo ja päänikin on aivan tyhjä eikä minulla ole ainoatakaan ajatusta, jonka voisin sanoa omakseni, vaan kaikki tekee minulle kipeää eikä mieleni ole koskaan ollut näin haikea. Siksi pyydän, että hetken pitäisit kiinni käsistäni kuten ennen, sillä mitään pahaa en pelkää enkä kuolemaakaan pelkää, kun pidät kiinni käsistäni, Sinuhe, vaikka hyvin tiedän, että mieluummin katselet lihavampia ja kauniimpia naisia kuin minä ja pitelet kiinni heidän käsistään.»

Sanoin hänelle: »Minea, sisareni, lapsuuteni ja nuoruuteni oli kuin kirkas, syvä puro, mutta miehuuteni oli kuin suuri joki, joka hajoaa laajalle alalle ja peittää paljon maata, mutta sen vesi on matala ja pysähtyy juoksussaan ja mätänee. Mutta kun tulit luokseni, Minea, kokosit kaikki vedet ja vesi lähti riemuiten juoksemaan syvään uomaan ja kaikki minussa puhdistui ja maailma hymyili silmissäni ja kaikki paha oli minulle taas kuin hämähäkinverkot, jotka käsi pyyhkäisee vaivatta tieltään. Sinun tähtesi tahdoin olla hyvä ja parantaa ihmisiä riippumatta lahjoista, joita he minulle antoivat, eikä pimeillä jumalilla ollut enää valtaa minuun. Näin oli, kun tulit luokseni, mutta cun menet luotani, käy kaikki pimeäksi ympärilläni ja sydämeni on kuin yksinäinen korppi erämaassa enkä tahdo enää hyvää ihmisille, vaan vihaan ihmisiä ja jumaliakin vihaan enkä tahdo enää kuulla heistä. Näin on, Minea, ja siksi sanon sinulle: Maailmassa on monta maata, mutta yksi ainoa virta. Anna minun viedä sinut kanssani mustaan maahan virran rannalle, missä sorsat huutavat kaislikossa ja aurinko soutaa kultaisessa venheessä joka päivä yli taivaan. Lähde kanssani, Minea, niin rikomme ruukun yhdessä ja meistä tulee mies ja vaimo emmekä koskaan eroa toisistamme, vaan elämä on meille helppo ja kuoltuamme säilyvät ruumiimme kohdataksemme toisemme lännen maassa ja elääksemme siellä yhdessä ikuisesti.»

Mutta hän puristi käsiäni käsissään ja koski sormenpäillään silmiäni ja suutani ja kaulaani ja sanoi: »Sinuhe, enää en voi seurata sinua, vaikka tahtoisin, sillä ei ole enää ainoatakaan laivaa, joka veisi meidät Kreetasta eikä ainoakaan kapteeni rohkenisi kätkeä meitä laivaansa. Minua näet jo vartioidaan jumalan tähden enkä suinkaan salli, että sinut surmattaisiin minun tähteni. Vaikka tahtoisin, en voisi seurata sinua, sillä tanssittuani härkien edessä on härkien tahto minun tahtoani voimakkaampi, vaikka en voi sitä sinulle selittää, koska et itse ole sitä kokenut. Siksi minun on astuttava jumalan taloon täysikuun yönä enkä minä etkä sinä eikä mikään valta maailmassa voi sitä estää. Mutta miksi niin on, sitä en voi selittää eikä sitä tiedä kenties kukaan muu kuin Minotauros. Lapsesta asti olen kasvanut jumalan varjossa, ja tanssiessani tänään härkien edessä härät voittivat minut. Mutta silti olen alkanut vihata härkiä katkeralla vihalla, koska ne erottavat minut sinusta, ja myös omaa kansaani olen alkanut vihata, sillä heidän ilonsa on vain varjo ja heidän elämänsä lapsekas leikki ja julmina kuin lapset he himoitsevat nähdä veren vuotavan härkien edessä. Tänäänkin he olivat varsin tyytymättömiä ja pahoillaan, kun härät eivät sarvillaan puhkaisseet ketään eikä kenenkään jalka luiskahtanut, niin että härät olisivat voineet sotkea hänet jalkoihinsa ja repiä hänen suolensa sarviensa ympärille. Tämä on totuus vedonlyönneistä ja heidän suuresta rakkaudestaan härkiä kohtaan, vaikka he eivät kenties tunnustaisi sitä toisilleen tai itselleenkään, vaan sanovat ihailevansa vain suurta taitoa.»

Hän koski huulillaan huuliani ja kaulaani ja kiersi käsivartensa ympärilleni ja painautui tiukasti minua vasten ja sanoi: »Kaiken tämän tähden, Sinuhe, aion palata luoksesi jumalan talosta, sillä siihen minulla on lupa härkien lain mukaan, vaikka kukaan ei vielä ole sieltä palannut. Mutta minä aion olla ensimmäinen ja palaan. Sen jälkeen saat tehdä minulle, mitä tahdot, ja sinun elämäsi on minun elämäni ja sinun kansasi on minun kansani ja sinun jumalasi ovat minun jumalani, Sinuhe.»

Mutta sydän oli tyhjä kuin hauta rinnassani ja sanoin: »Huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin enkä voi uskoa, että palaisit sieltä, mistä kukaan tähän asti ei ole palannut. Kenties meren jumalan kultaisissa saleissa juot jumalan kaivosta ikuisen elämän ja unohdat kaiken maisen ja minutkin unohdat, vaikka en usko sellaista, sillä kaikki sellainen on satua eikä mikään, mitä tähän asti kaikissa maissa olen nähnyt jumalista, ole omiaan vahvistamaan uskoani satuihin. Sen tähden tiedä, että ellet palaa määräajan kuluessa, tulen jäljessäsi jumalan taloon ja haen sinut sieltä. Haen sinut sieltä, vaikka et silloin enää itse tahtoisi palata. Niin aion tehdä, Minea, vaikka se olisi viimeinen tekoni maan päällä.»

Mutta hän pani peloissaan kätensä suulleni ja katseli ympärilleen ja sanoi: »Vaiti! Sellaista, et saa sanoa ääneen etkä edes ajatella, sillä jumalan talo on pimeä talo eikä kukaan vieras löydä siellä tietä ja vihkimätön, joka sinne astuu, kuolee kauhistavan kuoleman. Etkä edes pääsisi sinne, sillä kupariset portit sulkevat jumalan talon ja olen siitä iloinen, kun tiedän, että mielettömyydessäsi tosiaan voisit tehdä sen, mitä sanot, ja syöstä itsesi tuhoon. Mutta usko minua, palaan itse omasta tahdostani luoksesi, sillä jumalani ei voi olla niin paha, ettei hän sallisi minun palata luoksesi, jos tahdon. Hän on näet ihmeellinen, kaunis jumala, joka vartioi Kreetan valtaa ja tahtoo hyvää kaikille, niin että öljypuut kukoistavat ja vilja kypsyy pelloilla ja laivat purjehtivat satamasta satamaan. Hän kääntää tuulet suotuisiksi ja ohjaa laivoja sumussa, niin ettei mitään pahaa tapahdu niille, jotka ovat hänen suojeluksessaan. Miksi hän siis tahtoisi pahaa minulle?»

Hän oli kasvanut jumalansa varjossa lapsesta asti ja hänen silmänsä olivat sokaistuneet enkä voinut avata niitä näkeviksi, vaikka neulalla olin parantanut sokeita ja auttanut heitä saamaan näkönsä takaisin. Siksi voimattomuuteni vimmassa puristin hänet syliini ja suutelin häntä ja hyväilin käsilläni hänen jäseniään ja hänen jäsenensä olivat sileät kuin lasi ja hän oli sylissäni kuin lähde erämaassa vaeltajalle. Eikä hän vastustanut minua, vaan painoi kasvonsa kaulaani vasten ja vapisi ja hänen kyynelensä vuotivat kuumina kaulalleni kun hän sanoi:

»Sinuhe, ystäväni, jos epäilet, etten palaa, en tahdo enää kieltää sinulta mitään, vaan tee minulle, mitä haluat, jos se tuottaa iloa sinulle, vaikka minun sen tähden täytyisi kuolla, sillä sinun sylissäsi en pelkää kuolemaa ja kaikki on vähäpätöistä sen rinnalla, että jumalani erottaa minut sinusta.»

Kysyin häneltä: »Tuottaisiko se iloa sinulle?»

Hän empi ja sanoi: »En tiedä. Tiedän vain, että ruumiini on levoton ja lohduton, kun en ole luonasi. Tiedän vain, että minulla on sumua silmissäni ja polveni käyvät heikoiksi, kun kajoat minuun. Ennen vihasin itseäni sen tähden ja pelkäsin kosketustasi, sillä ennen oli kaikki minussa kirkasta eikä mikään samentanut iloani, vaan ylpeilin vain taidostani ja ruumiini notkeudesta ja virheettömyydestäni. Nyt tiedän, että kosketuksesi on suloinen, vaikka se tuottaisi kipua minulle, mutta silti en tiedä, tuottaisiko minulle iloa, jos tekisit minulle, mitä haluat, vaan kenties olisin surullinen sen jälkeen. Mutta jos se tuottaa iloa sinulle, älä epäröi, sillä sinun ilosi on minun iloni enkä tahdo mitään enempää kuin tuottaa iloa sinulle.»

Silloin päästin hänet sylistäni ja koskin kädelläni hänen hiuksiaan ja silmiään ja kaulaansa ja sanoin: »Minulle riittää, että tulit luokseni sellaisena kuin olit vaeltaessamme yhdessä Babylonin teitä. Anna minulle kultainen nauha hiuksistasi, se riittää minulle, enkä tahdo sinulta mitään enempää.»

Mutta hän katsoi epäillen minuun ja koetteli käsillään kupeitaan ja sanoi: »Olen kenties liian laiha mielestäsi ja luulet, ettei ruumiini tuottaisi iloa sinulle, ja pitäisit varmaan enemmän kevytmielisemmästä naisesta kuin minä. Mutta jos tahdot, koetan olla niin kevytmielinen kuin osaan ja tehdä kaiken juuri, niinkuin sinä haluat, jotta et pettyisi, sillä tahtoisin tuottaa sinulle niin paljon iloa kuin voin.»

Hymyilin hänelle koskien käsilläni hänen sileitä olkapäitään ja sanoin: »Minea, kukaan nainen ei ole silmissäni kauniimpi kuin sinä eikä kukaan voisi tuottaa minulle suurempaa iloa kuin sinä, mutta en tahdo kajota sinuun vain oman iloni tähden, sillä sinulle se ei tuottaisi iloa, kun olet levoton jumalasi tähden. Mutta tiedän jotakin, minkä voimme tehdä ja mikä tuottaa iloa meille molemmille. Siksi otamme ruukun maani tavan mukaan ja särjemme sen yhdessä. Sen tehtyämme olemme mies ja vaimo, vaikka en vielä kajoakaan sinuun ja vaikka täällä ei ole pappeja, joiden edessä sen voisimme tehdä ja jotka kirjoittaisivat nimemme temppelin kirjaan. Hakekoon siis Kaptah meille ruukun, jotta voimme sen tehdä.»

Hänen silmänsä kävivät suuriksi ja loistivat kuun valossa ja hän taputti käsiään yhteen ja hymyili ilosta. Siksi menin hakemaan Kaptahia, mutta Kaptah istui lattialla huoneeni oven ulkopuolella ja itki katkerasti ja pyyhki märkiä kasvojaan kädenselällä ja purskahti äänekkäästi parkumaan nähdessään minut. »Mikä on hätänä, Kaptah», kysyin. »Miksi itket?»

Kaptah sanoi häpeämättä: »Herrani, minulla on hellä sydän enkä ole voinut olla itkemättä kuunnellessani kaikkea, mitä sinä ja tuo kapealanteinen tyttö juttelette huoneessasi, sillä mitään niin liikuttavaa en vielä koskaan ole kuullut.»

Vimmastuin ja potkasin häntä ja sanoin: »Tarkoitatko, että olet tässä oven edessä kuunnellut meitä ja kuullut kaiken, mitä olemme puhuneet?» Mutta Kaptah sanoi viattomasti: »Juuri sitä tarkoitan, sillä huoneesi eteen tunki muita kuuntelijoita, joilla ei ollut sinulle asiaa, vaan he tulivat tytön jäljessä vakoillen häntä. Siksi ajoin heidät pois uhaten heitä kepilläsi ja istuuduin ovesi eteen vartioimaan rauhaasi, sillä arvelin, ettet suinkaan ilahtuisi, jos sinua häirittäisiin kesken tämän tärkeän keskustelun. Mutta tässä istuessani en voinut olla kuulematta, mitä puhuitte, ja kaikki se oli niin kaunista, vaikkakin lapsekasta puhetta, etten voi olla itkemättä.»

Hänen kerrottuaan tämän en enää voinut suuttua häneen hänen yksinkertaisuutensa tähden, vaan sanoin: »Jos kerran olet kuunnellut, niin tiedät, mitä tahdon. Mene siis joutuin hakemaan ruukku.» Mutta hän mutkitteli ja sanoi: »Millaisen ruukun haluat, herrani? Tuleeko sen olla saviruukku vai kiviruukku, maalattu vai maalaamaton, korkea vai matala, leveä vai kapea?»

Löin häntä kepilläni, vaikka en lyönyt kovaa, sillä sydämeni oli täynnä hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, ja sanoin: »Tiedät hyvin mitä tarkoitan, ja tiedät, että tarkoitukseeni kelpaa mikä ruukku hyvänsä. Älä siis kiertele enää, vaan hae joutuin ensimmäinen ruukku, mikä käteesi osuu.»

Hän sanoi: »Olen jo menossa ja kiirehdin ja juoksen, mutta sanoin tuon äskeisen vain antaakseni sinulle vielä aikaa ajatella mitä aiot tehdä, sillä ruukun rikkominen yhdessä naisen kanssa on tärkeä askel miehen elämässä eikä sitä sovi tehdä liian äkkiä ja harkitsematta. Mutta tietysti haen ruukun, koska niin tahdot enkä voi asiaa estää.»

Tällä tavoin Kaptah haki vanhan öljyruukun, joka haisi kalalta, ja särjimme sen yhdessä, Minea ja minä. Kaptah oli todistajamme, kun meistä tuli mies ja vaimo, ja Kaptah pani Minean jalan niskansa päälle ja sanoi: »Tästä lähtien olet emäntäni ja käsket minua yhtä paljon ja luultavasti enemmän kuin herrani, mutta toivon kuitenkin, ettet viskaa kuumaa vettä jaloilleni, kun suutut, ja myös toivon, että käytät pehmeitä tohveleita, joissa ei ole korkoja, sillä en pidä koroista tohveleissa, koska niistä jää naarmuja ja kuhmuja päähäni. Joka tapauksessa aion palvella sinua yhtä uskollisesti kuin herraani, siliä jostakin kummallisesta syystä on sydämeni suuresti kiintynyt sinuun, vaikka olet laiha ja rintasi ovat pienet enkä ymmärrä, mitä herrani sinussa luulee näkevänsä. Mutta toivon tämän asian paranevan, kunhan synnytät ensimmäisen lapsesi. Myös aion varastaa sinulta yhtä tunnollisesti kuin herraltani tähän asti, niin että varastaessani pidän tarkoin silmällä sinun etuasi enkä omaa etuani.» Tämän sanottuaan Kaptah liikuttui niin syvästi, että alkoi uudelleen itkeä ja parkui jonkin aikaa ääneen. Minea silitti hänen selkäänsä kädellään ja koski kädellään hänen paksuja poskiaan ja lohdutti häntä, niin että hän rauhoittui, minkä jälkeen annoin hänen koota ruukun sirpaleet ja ajoin hänet ulos huoneesta.

Tämän yön nukuimme yhdessä niinkuin ennen, Minea ja minä, ja hän nukkui sylissäni ja hengitti kaulaani vasten ja hänen hiuksensa hyväilivät poskeani. Mutta en kajonnut häneen, sillä ilo, joka ei tuottanut iloa hänelle, ei olisi ollut ilo minullekaan. Luulen kuitenkin, että iloni oli syvempi ja suurempi pitäessäni häntä tällä tavoin sylissäni kajoamatta häneen, kuin jos olisin kajonnut häneen. Varmasti en tätä kuitenkaan voi sanoa, koska en tiedä, millainen iloni olisi ollut, jos olisin kajonnut häneen, mutta sen tiedän, että sinä yönä tahdoin olla hyvä kaikille ihmisille eikä sydämessäni ollut ainoatakaan pahaa ajatusta, vaan jokainen mies oli veljeni ja jokainen nainen oli äitini ja jokainen neito oli sisareni niin mustassa maassa kuin kaikissa punaisissa maissa saman kuunpaisteisen taivaan alla.

4

Seuraavana päivänä Minea tanssi jälleen härkien edessä ja sydämeni vapisi hänen tähtensä, mutta hänelle ei tapahtunut mitään pahaa. Sen sijaan muuan härkänuorukainen luiskahti härän otsalta ja putosi maahan ja härkä puhkaisi hänen ruumiinsa sarvillaan ja sotki hänet jalkoihinsa, niin että katsojat kentän ympärillä nousivat seisomaan ja huusivat ääneen pelosta ja innostuksesta. Kun härkä oli hätyytetty pois ja tanssijan ruumis kannettiin talliin, juoksivat naiset katsomaan häntä ja koskivat käsillään hänen verisiä jäseniään ja hengittivät kiihtyneesti ja sanoivat toisilleen: »Mikä näky!» Mutta miehet sanoivat: »Pitkiin aikoihin emme ole nähneet niin onnistuneita kilpailuja kuin tänään.» Eivätkä he surreet maksaessaan vetoja toisilleen ja punnitessaan kultaa ja hopeaa, vaan alkoivat juoda viiniä ja juhlia keskenään taloissaan, niin että valot loistivat kaupungista myöhään yöhön ja vaimot eksyivät miehistään ja unohtuivat yöksi vieraisiin vuoteisiin, mutta kukaan ei pitänyt sitä pahana, sillä heidän tapansa oli sellainen.

Mutta minä makasin yksin matollani, sillä sinä yönä ei Minea enää voinut tulla luokseni ja aamulla varhain vuokrasin satamasta kantotuolin ja lähdin saattamaan häntä jumalan taloon. Hänet kuljetettiin sinne kultaisissa vaunuissa, joita vetivät töyhtöpäiset hevoset, ja hänen ystävänsä seurasivat häntä kantotuoleissa tai jalkaisin meluten ja nauraen ja viskellen kukkasia hänen päälleen ja pysähdellen tiepuoleen juomaan viiniä. Matka oli pitkä, mutta kaikilla oli hyviä eväitä mukanaan ja he katkoivat oksia öljypuista huiskutellen niillä toisiaan ja säikyttelivät köyhien maanviljelijäin lampaita ja keksivät monenlaisia muita kujeita. Mutta jumalan talo oli autiossa paikassa vuoren juurella lähellä merenrantaa, ja lähestyessään sitä he hiljenivät ja alkoivat puhua kuiskailemalla keskenään eivätkä enää nauraneet.

Mutta millainen oli jumalan talo, sitä minun on vaikea selittää, sillä se oli kuin matala vuori, jonka päällä kasvoi nurmea ja kukkia, ja se päättyi vuoreen. Pääsyn sinne sulkivat vuorenkorkuiset kupariportit ja niiden edessä oli pieni temppeli, jossa suoritettiin vihkiminen ja jossa asuivat jumalan talon vartijat. Illan suussa saapui juhlakulkue sen luokse ja Minean ystävät laskeutuivat kantotuoleistaan ja leiriytyivät nurmikoille ympäristöön ja söivät ja joivat ja kujeilivat keskenään muistamatta enää olla juhlallisia, kuten jumalan taloa lähestyessään, sillä kreetalaiset unohtavat nopeasti. Pimeän tultua he sytyttivät soihtuja ja kisailivat keskenään pensaikossa ja halki pimeän kuului naisten kirkaisuja ja miesten naurua, mutta Minea istui yksin temppelissä eikä häntä saanut enää kukaan lähestyä.

Katselin häntä hänen istuessaan temppelissä. Hänet oli puettu kultaan kuin jumalan kuva ja hänen päässään oli suunnaton kultainen päähine ja hän koetti hymyillä minulle kaukaa, mutta mitään iloa ei ollut hänen hymyssään. Mutta kuun noustua hänet riisuttiin kullasta ja koruista ja ohut vaate puettiin hänen ylleen ja hänen hiuksensa sidottiin hopeaverkkoon. Sen jälkeen vartijat vetivät teljet kupariporttien edestä ja avasivat ne. Portit avautuivat kumeasti jyristen ja kumpaakin porttia liikuttamaan tarvittiin kymmenen miestä ja porttien takana ammotti pimeys eikä kukaan hiiskahtanut enää, vaan oli aivan hiljaista. Minotauros vyötti itsensä kultaisella vyöllä ja sitoi miekan kupeelleen ja pani kultaisen häränpään päähänsä, niin ettei hän enää ollut ihmisen kaltainen. Minean käteen annettiin sytytetty soihtu ja häntä taluttaen astui Minotauros pimeään taloon, kunnes he hävisivät ja soihdun valo hälveni. Silloin jyrisevät kupariportit työnnettiin takaisin paikoilleen ja suljettiin mahtavilla teljillä, joita liikuttamaan tarvittiin monta vahvaa miestä, enkä enää nähnyt Mineaa.

Tämän tapahtuessa minut valtasi niin sanomaton epätoivo, että sydämeni oli kuin avoin haava, josta kaikki vereni juoksi tyhjiin, ja voimani pakeni minusta, niin että putosin polvilleni ja peitin kasvoni maahan. Sillä sinä hetkenä minuun tuli varmuus ja tieto, etten milloinkaan enää näkisi Mineaa, vaikka hän oli luvannut palata jumalan talosta seuratakseen minua ja elääkseen kanssani elämänsä. Tiesin, ettei hän palaisi, mutta mistä sen sinä hetkenä tiesin, sitä en voi sanoa, sillä siihen asti olin ollut epävarma ja uskoin ja pelkäsin ja toivoin ja tahdoin kuvitella, että Kreetan jumala oli toisenlainen kuin kaikki muut jumalat ja päästäisi Minean sen rakkauden tähden, joka sitoi hänet minuun. Mutta enää en toivonut, vaan makasin suullani maassa ja Kaptah istui vieressäni huojuttaen päätään käsissään ja valittaen. Mutta Kreetan ylhäiset ja rikkaat sytyttivät soihtuja ja juoksivat ohitseni soihdut käsissään tanssien monimutkaisia tansseja ja laulaen lauluja, joiden sanoja en ymmärtänyt. Kupariporttien sulkeuduttua heidät valtasi suuri kiihtymys, niin että he tanssivat ja hyppivät rajusti juosten itsensä väsyksiin ja heidän huutonsa kuuluivat korvissani kuin korppien kirkuna muurilta.

Mutta jonkin ajan kuluttua Kaptah lakkasi valittamasta ja sanoi: »Sille, mitä on tapahtunut, emme enää voi mitään eikä huomisesta päivästä kukaan tiedä mitään edeltäpäin. Sen tähden, herrani, syökäämme ja juokaamme ja vahvistakaamme voimiamme, sillä olen varannut mukaani viiniä ja monenlaisia hyviä ruokia kuultuani, että tapa täällä on sellainen näissä tilaisuuksissa. Myös voin sanoa sinulle, etteivät kyynelet tee ketään kylläiseksi ja laiha ihminen ajattelee pahoja ajatuksia, mutta kylläinen ihminen on sovussa koko maailman kanssa. Siksi suru aina kylliksi surtuani tekee minut varsin nälkäiseksi ja siksi aion syödä ja juoda, jos sallit.»

Hän kuivasi kyynelensä ja söi ja joi varsin runsaasti, mutta minä en voinut kajota ruokaan ja viini oli kuin mutaa kurkussani. Makasin edelleen suullani maassa, kunnes äkkiä kohotin pääni, sillä Kaptah sanoi: »Ellei silmäni petä enkä sitä luule, koska vielä en ole juonut puoleksikaan niin paljon viiniä kuin silmäni sietää näkemättä esineitä kaksinkertaisina, niin sarvipää on palannut vuoresta, mutta miten hän on palannut, sitä en ymmärrä, sillä kupariportteja ei kukaan ole avannut.»

Hän puhui totta, sillä Minotauros oli tosiaan palannut jumalan talosta ja hänen kultainen häränpäänsä hehkui peloittavana kuunvalossa, kun hän muiden tanssivien keskellä tanssi juhlallista tanssia polkien maata vuorotellen kummallakin jalallaan. Hänet nähdessäni en voinut hillitä itseäni, vaan nousin maasta ja säntäsin hänen luokseen ja tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: »Missä on Minea?» Hän karisti käteni pois ja heilautti häränpäätään, mutta kun en poistunut hänen luotaan, hän paljasti kasvonsa ja sanoi vihaisesti: »Ei ole sopivaa häiritä pyhiä menoja, mutta et varmaan tiedä sitä, koska olet muukalainen, ja siksi annan sen anteeksi sinulle, kunhan et toista kertaa kajoa minuun.»

»Missä on Minea?» kysyin häneltä yhä uudelleen, kunnes hän lopulta vastasi minulle ja sanoi: »Jätin Minean jumalan talon pimeytten, kuten on määrätty, ja palasin tanssimaan juhlatanssia jumalamme kunniaksi. Mutta mitä sinä tahdot Mineasta enää, kun olet jo Itanut lahjasi tuotuasi hänet takaisin?»

»Miten saatoit palata, vaikka hän ei palannut?» kysyin ja tungin hänen eteensä, mutta hän sysäsi minut pois ja tanssijat erottivat meidät. Kaptah tarttui käsivarteeni ja veti väkisin minut pois ja tämä oli varmaan hyvä, sillä muuten en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Kaptah sanoi: »Olet tyhmä ja hölmö, kun herätät huomiota, ja parempi olisi, että tanssisit muiden kanssa ja nauraisit ja laulaisit kuten muut, sillä muuten sinulle voi koitua ikävyyttä. Myös voin sanoa, että Minotauros tuli ulos pienestä portista, joka on kupariporttien vieressä, eikä liina ole mitään ihmeellistä, sillä kävin itse katsomassa tätä porttia ja näin vartijain sulkevan sen ja vievän avaimen mukanaan. Mutta soisin sinun juovan viiniä, herrani, jotta rauhoittuisit, sillä kasvosi ovat vääntyneet kuin raivotautisen kasvot ja pyörittelet silmiäsi kuin pöllö.»

Hän juotti minulle viiniä ja nukuin nurmelle kuunpaisteeseen soihtujen heiluessa silmieni ohitse, sillä hän oli kavaluudessaan sekoittanut unikkojen mehua viiniin nähtyään tilani. Tällä tavoin hän kosti minulle sen, minkä olin tehnyt hänelle Babylonissa pelastaakseni hänen henkensä, mutta hän ei sulkenut minua ruukkuun, vaan peitti minut peitteellä ja esti tanssivia sotkemasta minua jaloillaan. Kenties hän vuorostaan tällä tavoin pelasti henkeni, sillä epätoivossani olisin kenties voinut iskeä veitseni Minotaurokseen ja tappaa hänet. Tällä tavoin hän istui vieressäni koko yön, kunnes viiniruukku oli tyhjä ja hän nukahti viereeni ja hengitti viininhajua korvaani.

Heräsin vasta myöhään seuraavana päivänä ja lääke oli ollut niin väkevä, että ensin ihmettelin missä olin. Muistaessani missä olin ja mitä oli tapahtunut olin aivan rauhallinen ja selkeä päästäni enkä lääkkeen ansiosta raivonnut enää. Monet juhlakulkueen saattajista olivat jo lähteneet takaisin kaupunkiin, mutta muutamat nukkuivat vielä pensaiden keskellä miehet ja naiset sekaisin keskenään ruumis häpeämättömästi paljastettuna, sillä he olivat juoneet viiniä ja tanssineet ja juhlineet aamuun asti. Herättyään he pukeutuivat uusiin vaatteisiin ja naiset korjasivat hiuslaitteensa ja tunsivat olonsa ikäväksi, koska eivät voineet kylpeä, sillä purojen vesi oli liian kylmää heille, jotka olivat tottuneet kylpyhuoneittansa hopeahanoista vuotavaan kuumaan veteen.

Mutta he huuhtelivat suunsa ja voitelivat kasvonsa ja maalasivat huulensa ja värjäsivät kulmakarvansa ja haukottelivat ja sanoivat toisilleen: »Ketkä jäävät odottamaan Mineaa ja ketkä palaavat kaupunkiin?» Eikä kisailu nurmikoilla ja pensaikoissa enää viehättänyt moniakaan, vaan useimmat palasivat päivän kuluessa kaupunkiin ja vain nuorimmat ja innokkaimmat Minean ystävistä jäivät jumalan talon luokse huvittelemaan keskenään sanoen syyksi, että jäivät odottamaan Minean paluuta, vaikka jokainen tiesi, ettei jumalan talosta vielä kukaan ollut koskaan palannut. Tämän he tekivät, koska olivat tavanneet yöllä jonkun, johon olivat mielistyneet, ja vaimot käyttivät tilaisuutta lähettääkseen miehensä takaisin kaupunkiin päästäkseen eroon heistä. Tämän nähdessäni ymmärsin, miksi kaupungissa ei ollut ainoatakaan ilotaloa, vaan ainoastaan satamassa oli ilotaloja. Nähtyäni heidän leikkinsä sen päivän aikana ja seuraavana yönä ymmärsin myös, että iloitsemista ammattinaan harjoittavien tyttöjen olisi ollut sangen vaikea kilpailla Kreetan naisten kanssa.

Mutta minä sanoin Minotaurokselle ennen hänen lähtöään: »Saanko jäädä odottamaan Minean paluuta hänen ystäviensä kanssa, vaikka olen muukalainen?» Hän katsoi pahansuovasti minuun ja sanoi: »Kukaan ei sinua siitä estä, mutta luulen, että satamassa on parhaillaan sopiva laiva, joka voi viedä sinut Egyptiin, sillä odotat turhaan. Jumalan talosta ei vielä kukaan hänelle vihitty ole palannut.»

Mutta heittäydyin yksinkertaiseksi ja sanoin mielistellen hänelle: »Tosin on totta, että olin koko lailla mielistynyt Mineaan, vaikka hän kävi yksitoikkoiseksi, koska häneen ei saanut kajota hänen jumalansa tähden. Jos totta puhun, en suinkaan odota häntä palaavaksi, vaan sanon muiden tavoin jääväni odottamaan Mineaa, koska täällä on monta viehättävää neitoa ja naineitakin naisia, jotka mielellään katselevat minua silmiin ja työntävät houkuttavasti rintansa käsiini, enkä ole tällaista aikaisemmin kokenut. Totta puhuen Minea oli vietävän mustasukkainen ja hankala tyttö häiriten ilojani, vaikka en saanutkaan kajota häneen. Myös minun on kai pyydettävä sinulta anteeksi, jos viime yönä join itseni juovuksiin ja kenties loukkasin sinua tietämättäni, vaikka en täysin sitä muista, koska pääni on yhä sumea. Sen vain muistan, että panin käteni kaulallesi ja pyysin sinua opettamaan minulle askeleita tanssiin, jota erittäin kauniisti ja juhlallisesti tanssit, niin etten sellaista ole ennen nähnyt. Mutta jos loukkasin sinua, pyydän sitä tosiaan sydämestäni anteeksi, sillä muukalaisena en tunne tapojanne vielä kylliksi enkä tiennyt, ettei sinuun sovi kajota, koska olet erittäin pyhä henkilö.»

Tämän kaiken lörpöttelin hänelle sopertaen ja siristellen silmiäni ja valitellen päänkipuani, kunnes hän hymyili ja piti minua hölmönä ja sanoi: »Jos niin on, en suinkaan tahdo estää sinulta huviasi, sillä emme ole ahdasmielisiä täällä Kreetassa. Jää siis odottamaan Mineaa niin kauaksi aikaa kuin haluat, mutta varo tekemästä ketään raskaaksi, sillä se olisi sopimatonta, koska olet muukalainen. Tällä neuvollani en suinkaan tahdo loukata sinua, vaan sanon sen sinulle vain miehenä miesten kesken selittääkseni tapojamme.»

Vakuutin hänelle pitäväni varani ja lörpöttelin hänelle vielä kaikenlaista, mitä olin muka kokenut Syyriassa ja Babylonissa temppelineitsyitten parissa, kunnes hän luuli minua vielä suuremmaksi hölmöksi ja kyllästyi minuun ja taputti olkapäätäni ja lähti pois luotani palatakseen kaupunkiin. Mutta luulen, että hän silti varoitti vartijoita pitämään silmällä minua, ja luulen hänen myös kehoittaneen kreetalaisia huvittamaan minua, sillä jonkin ajan kuluttua hänen lähtönsä jälkeen tuli luokseni koko joukko naisia, jotka sitoivat seppeleitä kaulaani ja katsoivat minua silmiin ja tunkivat lähelleni painaen paljaat rintansa käsivarsiani vasten. He veivät minut mukanaan laakeripensaiden keskelle syömään ja juomaan viiniä kanssaan. Tällä tavoin näin heidän tapansa ja kevytmielisyytensä eivätkä he ujostelleet minua, mutta join runsaasti viiniä ja tekeydyin juopuneeksi, niin ettei heillä ollut iloa minusta, vaan lopulta he kyllästyivät minuun ja alkoivat sysiä minua ja sanoivat minua siaksi ja raakalaiseksi. Kaptah tuli ja kiskoi minut pois tukien minua kainaloista ja soimasi äänekkäästi juoppouttani ja tarjoutui olemaan heidän ilonaan minun sijastani. He nauroivat ja tirskuivat keskenään katsellessaan häntä ja nuorukaiset pilkkasivat häntä ja osoittelivat sormella hänen isoa mahaansa ja päätään, joka oli takaa kalju. Mutta hän oli muukalainen, ja vieraus houkuttelee naisia kaikissa maissa, niin että he kylliksi tirskuttuaan ottivat hänet seuraansa ja juottivat hänelle viiniä ja työnsivät hedelmiä hänen suuhunsa painaen kylkensä hänen kylkiään vasten ja nimittelivät häntä pukikseen ja haistelivat kauhistellen häntä, kunnes hänen hajunsakin alkoi houkutella heitä.

Jätin Kaptahin heidän haltuunsa ja pakenin heidän luotaan, sillä en voinut ajatella muuta kuin Mineaa ja epätoivoni oli kuin nälkäinen rotta sisuksissani. Vartijain nukkuessa päiväuntaan menin kupariporttien luokse ja löysin pienen portin niiden vierestä, mutta sitä oli mahdoton avata ilman avainta. Painoin kuitenkin suuni oven metallia vasten ja kuiskailin Minean nimeä, kun en uskaltanut ääneen sitä sanoa. Vartijain herättyä menin heidän luokseen viiniruukku mukanani ja juotin viiniä heille ja puhelin heidän kanssaan, niin että he ihmettelivät suuresti käytöstäni, sillä Kreetassa eivät ylhäiset keskustele alhaisten kanssa, vaan elävät elämänsä ikään kuin alhaisia ja köyhiä ei olisi olemassa. Mutta he tiesivät, että olin muukalainen, ja pitivät minua tyhmänä käytökseni vuoksi ja joivat viiniäni ja pilkkasivat minua omalla kielellään keskenään.

Myös temppelin pappi kävi kateelliseksi ja tuli talostaan luoksemme ja joi viiniäni. Hän oli vanha mies ja oli asunut koko ikänsä temppelissä vartioiden kupariportteja, mutta kun kysyin, oliko hän astunut jumalan taloon, hän kauhistui suuresti ja sanoi, etteivät jumalan taloon voineet astua muut kuin vihityt ja Minotauros, sillä kaikki muut kuolivat hirveän kuoleman, jos astuivat jumalan taloon. Todistaakseen tämän hän kertoi, että joskus ammoin sitten, kun Kreetan valta ja maine ei vielä ollut yhtä suuri, merirosvot laskivat maihin rantaan temppelin lähelle ja yllättivät vartijat toivoen löytävänsä aarteita jumalan talosta. Mutta rosvot, jotka menivät joukkona jumalan taloon, eivät koskaan palanneet, eivätkä ne, jotka menivät heitä etsimään, palanneet, vaan vartijat kuulivat kaukaa jumalan talon käytävistä peloitta via hätähuutoja. Silloin muut rosvot pelästyivät ja vapauttivat vartijat uskaltamatta tappaa heitä ja pakenivat laivaansa. Eikä sen jälkeen kukaan ollut yrittänyt tunkeutua jumalan taloon. Siksi sitä hänen mielestään oli turha vartioida, koska kukaan ei kuitenkaan uskaltanut astua sinne, ja hän vei minut taloonsa ja näytti minulle portin avaimen lainkaan salaamatta sitä ja kertoi, että Minotauros otti avaimen astuessaan jumalan taloon voidakseen palata kenenkään näkemättä pikkuportista, kun isot kupariportit oli suljettu vihityn jälkeen.

Ostin häneltä joitakin taikakaluja ja pieniä härkiä, joita hän veisti kivestä talossaan aikansa kuluksi, ja hän oli tästä kovin mielissään ja meistä tuli ystävät. Mutta puhuessaan jumalan talosta hän madalsi äänensä ja näin, että hän pelkäsi suuresti taloa, jota vartioi. Myös hän sanoi minulle, ettei uskaltaisi asua temppelissään, jos kupariportit olisivat auki, mutta miksi hän ei silloin olisi uskaltanut asua talossaan, sitä hän ei pystynyt minulle selittämään. En tahtonut viipyä liian kauan hänen luonaan, jotten olisi herättänyt huomiota, joten palasin muiden joukkoon ja join viiniä ja koetin iloita ja nauraa heidän kanssaan ja olin olevinani suuresti mielistynyt naisiin. Kaptah oli jo koko lailla päissään ja kertoi heille monenlaisia valheita maista, joissa olimme käyneet, niin että he nauroivat ja taputtivat käsiään ja huusivat riemusta kuin lapset. Myös hän kertoi heille päivästään Babylonin kuninkaana ja tuomioista, joita oli langettanut kuninkaan istuimelta, ja suuresta menestyksestään kuninkaan naistalossa, mutta tätä kaikkea he pitivät suurimpana valheena ja nauroivat entistä enemmän ja sanoivat: »Hänellä on varmasti kreetalaisten verta suonissaan.»

Tällä tavoin kului se päivä, kunnes kyllästyin heidän iloonsa ja huolettomuuteensa ja vapaihin tapoihinsa, niin että ajattelin, ettei pitkästyttävämpää elämää voinut kuvitella, sillä oikku, joka ei seuraa mitään lakeja, pitkästyttää ajan mittaan enemmän kuin elämä, jolla on jokin tarkoitus. He kuluttivat yönsä niinkuin ennenkin ja pitkin yötä häiritsivät katkeraa untani naisten kirkaisut metsiköissä heidän kiemaillen paetessaan nuorukaisia, jotka juoksivat pimeässä heidän jäljessään ja tavoittelivat heidän vaatteitaan riistääkseen ne heidän yltään. Mutta aamulla he olivat väsyneitä ja kyllästyneitä, kun eivät saaneet kylpeä, ja useimmat palasivat sinä päivänä takaisin kaupunkiin ja vain nuorimmat ja kiihtyneimmät jäivät vielä kupariporttien luokse.

Mutta kolmantena päivänä lähtivät viimeisetkin pois ja annoin heidän viedä mennessään kantotuolini, joka oli odottanut minua, sillä ne, jotka olivat tulleet jalan, eivät enää jaksaneet kävellä, vaan horjuivat kävellessään ylenmääräisen huvittelun ja valvomisen takia, ja tarkoitukseeni sopi, että he veivät kantotuolin mennessään, niin ettei kukaan ollut odottamassa minua. Joka päivä olin juottanut vartijoille viiniä eivätkä he ihmetelleet, kun illan suussa toin heille viiniruukun, vaan ottivat sen mielellään vastaan, sillä heillä oli vähän huvia yksinäisyydessään, jota kesti kuukauden kerrallaan, kunnes juhlasaatto toi uuden vihityn jumalan taloon. Jos he jotakin ihmettelivät, he ihmettelivät, miksi jäin yksin odottamaan Mineaa, sillä sellaista ei varmaan ollut ennen tapahtunut, mutta olin muukalainen ja he pitivät minua tyhmänä ja joivat viiniä ja nähtyäni myös papin yhtyvän heidän joukkoonsa menin Kaptahin luokse ja sanoin:

»Jumalat ovat määränneet, että meidän on nyt erottava toisistamme, sillä Minea ei ole palannut enkä usko hänen palaavan, ellen mene noutamaan häntä. Mutta kukaan, joka on astunut tuohon pimeään taloon, ei vielä ole palannut, ja sen tähden on luultavaa, etten minäkään palaa. Näin ollen on parasta, että piiloudut metsikköön, ja ellen ole aamuun mennessä tullut takaisin, palaat yksin kaupunkiin. Jos joku kysyy sinulta jotakin, sano minun pudonneen jyrkänteeltä mereen tai sano mitä hyvänsä, minkä katsot parhaaksi, sillä sinä osaat sellaisen keksiä paremmin kuin minä. Mutta varma olen, etten palaa, joten minun puolestani voit lähteä vaikka heti, jos haluat. Siksi olen kirjoittanut sinulle savitaulun ja varmistanut sen syyrialaisella sinetilläni, jotta voit matkustaa Simyraan ja periä siellä kauppahuoneista saatavani. Myös taloni siellä voit myydä, jos haluat. Sen tehtyäsi olet vapaa menemään ja tulemaan, niinkuin haluat, ja jos pelkäät, että sinua Egyptissä hätyytetään karanneena orjana, jää Simyraan ja asu talossani ja elä niinkuin tahdot varoillani. Eikä sinun tarvitse näin ollen huolehtia edes ruumiini säilyttämisestä, sillä ellen löydä Mineaa, on minulle samantekevää, säilyykö ruumiini vai ei. Olet ollut minulle uskollinen palvelija, joskin usein olet kyllästyttänyt minut jankutuksellasi, ja siksi kadun, jos olen liian usein ja lujaa lyönyt sinua kepilläni, mutta uskon kuitenkin, että se on ollut sinulle terveellistä, ja olen tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, joten toivon, ettet kanna siitä kaunaa minulle. Mene siis kuoriaisen onnella, sillä kuoriaisen saat viedä mukanasi, koska uskot siihen enemmän kuin minä. En näet luule tarvitsevani kuoriaista siellä, mihin olen menossa.»

Kaptah oli vaiti kauan aikaa eikä katsonut minuun, kunnes lopulta sanoi: »Herrani, en suinkaan kanna sinulle kaunaa, vaikka toisinaan olet lyönyt minua kepillä tarpeettoman kovaa, sillä olet sen tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja järkesi mukaan. Mutta useammin olet kuunnellut neuvojani ja yhtä usein olet puhutellut minua paremmin ystävänä kuin palvelijana ja orjana, niin että välistä olen ollut huolissani arvosi puolesta, kunnes keppi on taas palauttanut jumalien määräämän eron välillemme. Nyt on asianlaita niin, että tämä Minea on myös minun emäntäni, koska olen nostanut hänen siunatun pienen jalkansa pääni päälle, ja minun on vastattava hänestä, koska olen hänen palvelijansa. Muutenkaan en voi päästää sinua yksin tuohon pimeään taloon monista eri syistä, joita en tässä viitsi ruveta luettelemaan, niin että joskaan en palvelijana voi seurata sinua sinne, koska olet käskenyt minut pois ja minun on toteltava käskyjäsi, vaikka ne olisivat tyhmiä, niin ystävänä seuraan sinua, koska en voi jättää sinua yksin ja kaikkein vähimmin ilman kuoriaista, vaikka luulen, kuten sinä, että tässä asiassa tuskin kuoriainenkaan voi meitä auttaa.»

Hän puhui niin vakavasti ja harkiten, etten tuntenut enää häntä, eikä hän parkunut niinkuin ennen. Mutta mielestäni oli järjetöntä kahden lähteä kuolemaan, koska yksikin riitti, ja sanoin sen hänelle ja käskin hänen painua tiehensä käskyni mukaan ja olla puhumatta tyhmyyksiä. Mutta hän oli itsepäinen ja sanoi:

»Jos et salli minun lähteä kanssasi, tulen jäljessä etkä voi minua estää, mutta mieluummin lähtisin kanssasi, sillä pelkään kovin pimeässä. Muutenkin pelkään tuota pimeää taloa niin pahasti, että luuni muuttuvat vedeksi vain ajatellessani sitä, ja siksi toivon sinun sallivan, että otan viiniruukun mukaani voidakseni silloin tällöin matkan varrella rohkaista mieltäni, sillä pelkään muuten alkavani parkua pelästyessäni ja häiritseväni siten sinua. Asetta minun ei näet kuitenkaan kannata ottaa mukaani, koska olen helläsydäminen mies ja kauhistun verenvuodatusta ja olen aina luottanut enemmän jalkoihini kuin aseihin, niin että jos aiot taistella jumalan kanssa, saat hoitaa sen asian yksin ja minä katselen sivusta ja rohkaisen sinua neuvoillani. Oletan, että tämä kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo ennen kirotun syntymäni päivää, kuten sinulla on tapana sanoa, mutta se ei suurestikaan lohduta minua, vaan ainoa lohdutukseni on, että olen jo elänyt koko kauan yhden ihmisen kohdalta ja pöhnännyt pääni täyteen useammissa kapakoissa kuin minulta riittää numeroita luetella, ja myös naisten kanssa olen pitänyt iloa aivan kylliksi, viimeksi näiden Kreetan naikkosten kanssa, jotka eivät ole lainkaan hullumpia makuumaton pehmikkeenä, mutta joiden kanssa Ammon varjelkoon ketään särkemästä ruukkua. Tällä en kuitenkaan tarkoita emäntäämme Mineaa, joka oli liiankin siveä, niin että sanoisin liian siveyden olleen hänen pahimman vikansa, ja hänen kohtalonsa osoittaakin, miten turmiollinen on liika siveys, vaikka en voikaan kertoa sitä varoittavana esimerkkinä lapsilleni, joita lienee monessa eri tuulensuunnassa, vaikka en heitä koskaan ole nähnyt. Sen vain sanon, että jos tuo tyttö olisi rehellisesti mennyt vuoteeseen kanssasi, kuten säädyllinen nainen tekee tavatessaan miehen, johon mielistyy, ei tätä kaikkea olisi tapahtunut, vaan olisimme jo aikaa Simyrassa tai Egyptissä ja hän hallitsisi taloasi, mistä taas voisi kyllä seurata monenlaisia muita ikävyyksiä, joita en nyt välitä luetella, mutta jotka kuitenkin olisivat pieniä sen ikävyyden rinnalla, mikä meitä nyt odottaa. Myöskään ei ruumiini säilyttäminen ole minulle mikään sivuseikka kuten sinulle, vaan olen ruumiini takia varsin huolissani, miten minulle käy tulevassa elämässä. Mutta se tapahtuu, mitä ei voi estää, kuten akka sanoi sormensa jäädessä jauhinkivien väliin.»

Tiesin Kaptahin voivan puhua vaikka koko yön päästyään alkuun, kuten hän nyt oli päässyt pelon tehdessä hänen kielensä entistä kerkeämmäksi. Siksi sanoin: »Lopeta jankutuksesi ja ota viiniruukku, jos haluat, mutta lähdetään jo saadaksemme tämän asian päätökseen, sillä luulen vartijain nukkuvan sekoittamani viinin vallassa.»

Vartijat nukkuivat jo sikeässä unessa ja myös pappi nukkui, niin että vaivatta saatoin ottaa Minotauroksen portin avaimen paikasta, minkä pappi oli minulle näyttänyt. Otimme myös tuliastian ja soihtuja mukaamme, vaikka emme vielä sytyttäneet niitä, sillä kuunvalossa näki selvästi ja pieni portti avautui vaivatta avaimella. Niin menimme sisään ja astuimme jumalan taloon ja suljimme portin jäljessämme ja pimeässä kuulin Kaptahin hampaiden kalisevan viiniruukun reunaa vasten.

5

Rohkaistuaan mieltään viinillä Kaptah sanoi vaisulla äänellä: »Herrani, sytytetään soihtu, sillä valo ei täältä paista ulos ja tämä pimeys on hirveämpi manalan pimeyttä, jota ei kukaan voi välttää, mutta tähän pimeään olemme astuneet vapaaehtoisesti.»

Niinpä puhalsin hiiliin ja sytytin soihdun ja näin, että olimme suuressa onkalossa, johon pääsyn kupariportit sulkivat. Onkalosta alkoi kymmenen käytävää, jotka kulkivat eri suuntiin ja joita jykevät tiilimuurit erottivat toisistaan. Mutta olin valmistautunut tähän kuultuani, että Kreetan jumala asui sokkelotalossa, ja Babylonin papit olivat opettaneet minulle, että sokkelotalot rakennetaan uhrieläinten suolten mukaan. Siksi uskoin löytäväni oikean tien, niin monesti olin nähnyt uhrattaessa härkien suolia ja arvelin, että Kreetan sokkelotalo oli varmaan muinoin rakennettu härkien suolten mukaisesti. Siksi näytin Kaptahille etummaista käytävää ja sanoin: »Menemme tuosta.»

Mutta Kaptah sanoi: »Meillä ei lieni järin suurta kiirettä, eikä vara venettä kaada. Sen tähden on parempi varmistautua, ettemme eksy, ja ennen kaikkea varmistautua, että löydämme täältä takaisin, jos palaamme, mitä kylläkään en usko, sillä pelkään kovin, ettemme koskaan palaa.» Tämän sanottuaan hän otti laukustaan lankakerän ja sitoi langan luupuikkoon, jonka takoi lujasti kiinni tiilien vähin. Tämä hänen ajatuksensa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niin viisas, etten ikänä itse olisi sitä keksinyt, mutta sitä en suinkaan sanonut hänelle, jotten olisi menettänyt arvoani hänen silmissään. Siksi käskin vain äkäisesti hänen pitää kiirettä. Tällä tavoin lähdin kulkemaan pimeän talon sokkeloihin mielessäni kuva suolten juoksusta härän mahassa, ja Kaptah keri auki lankakerää sitä mukaa kuin kuljimme eteenpäin.

Kiersimme ympäri loppumattomiin pimeässä eri käytäviä seuraten ja uusia käytäviä avautui edessämme ja välistä palasimme takaisin, kun seinä kohosi eteemme, ja jatkoimme toista käytävää pitkin, kunnes Kaptah pysähtyi ja nuuhki ilmaa ja hänen hampaansa alkoivat kalista ja soihtu huojui hänen kädessään, kun hän sanoi: »Herrani, tunnetko härkien hajun?»

Myös minä tunsin selvästi julman, tympeän hajun, joka muistutti härkien hajua, vaikka oli vielä kamalampi, ja tämä haju tuntui uhoavan itse muureista, joiden välissä kuljimme, aivan kuin koko labyrintti olisi ollut suunnaton härkätalli. Mutta käskin Kaptahin jatkaa matkaa haistelematta ilmaa ja hänen juotuaan pitkään viiniruukusta kuljimme kiireesti eteenpäin, kunnes jalkani luiskahti johonkin liukkaaseen ja kumartuessani näin, että maassa oli mädännyt naisen kallo, jossa vielä oli hiuksia. Sen nähtyäni tiesin, etten enää näkisi Mineaa elävänä, mutta mieletön tietämisen himo ajoi minua eteenpäin, niin että sysin Kaptahia ja kielsin häntä parkumasta ja kuljimme eteenpäin kerien lankaa auki sitä mukaa kuin pääsimme eteenpäin. Mutta pian nousi seinä jälleen eteemme ja meidän oli palattava ja valittava uusi käytävä.

Äkkiä Kaptah pysähtyi ja osoitti maata ja harvat hiukset pöyhistyivät hänen päässään ja hänen kasvonsa vääristyivät harmaiksi. Myös minä katsoin ja näin, että käytävän lattialla oli kuivunutta eläimen lantaa, mutta tämä lantapaakku oli miehen ruumiin kokoinen, ja jos härkä oli sen jättänyt, täytyi tämän härän olla kooltaan niin suunnaton, ettei sellaista voinut kuvitella. Kaptah seurasi ajatuksiani ja sanoi: »Ei se voi olla härän lantaa, sillä sellainen härkä ei mahtuisi näihin käytäviin. Mutta luulen, että se on jättiläiskäärmeen lantaa.» Sen sanottuaan hän joi syvään ruukusta hampaat kalisten ruukun laitaa vasten ja ajattelin käytäviä, jotka oli kuin rakennettu suunnattoman käärmeen liikkumista varten, ja hetken ajattelin palata takaisin. Mutta muistin jälleen Minean, kauhea epätoivo valtasi minut ja vedin Kaptahin mukaani ja menin eteenpäin puristaen märässä kädessäni veistä, vaikka tiesin, että se oli hyödytön.

Mutta tämän jälkeen edetessämme haju käytävissä kävi yhä hirveämmäksi ja meitä vastaan uhosi löyhkä kuin suunnattomasta ruumiskuopasta, niin että hengityksemme kävi hankalaksi. Mutta henki minussa riemuitsi, sillä tiesin, että pian olisimme perillä. Riensimme eteenpäin, kunnes harmaus täytti käytävän kuin etäisen valon aavistus ja jouduimme vuoren sisään eivätkä käytävät enää olleet tiilistä muuratut vaan hakatut pehmeään kiveen. Käytävä vei meitä alaspäin ja kompastuimme ihmisluihin ja lantakasoihin, kuin olisimme olleet suunnattoman pedon pesässä, ja lopuksi avautui suuri luola eteemme ja jäimme kallion reunalta katselemaan veteen, ympärillämme kuvaamaton löyhkä.

Tähän luolaan tuli valoa merestä, sillä näimme ympärillemme kaamean vihertävässä valossa ilman soihtuja ja kuulimme laineiden jymisevän kallioihin jossakin kauempana. Mutta edessämme veden pinnassa kellui kuin rivi jättiläismäisiä nahkasäkkejä, kunnes silmä tajusi, että vedessä oli kuollut eläin, suurempi ja kammottavampi kuin milloinkaan ihminen voi kuvitella, uhoten mätänemisen löyhkää. Sen pää oli uponnut veteen, mutta se oli kuin suunnattoman härän pää ja sen vartalo oli kuin hirveän käärmeen sen kelluessa mätänemisestä kevyenä monessa mutkassa veden pinnassa. Tiesin, että katselin Kreetan jumalaa, mutta tiesin myös, että tämä kauhujen eläin oli kuollut jo kuukausia sitten. Missä siis oli Minea?

Ajatellessani häntä ajattelin myös kaikkia niitä, jotka ennen häntä jumalalle vihittyinä olivat astuneet jumalan taloon opittuaan tanssimaan härkien edessä. Ajattelin nuorukaisia, jotka eivät saaneet kajota naiseen, ja tyttöjä, joiden oli säilytettävä neitsyytensä, voidakseen astua jumalansa valoon ja iloon, ja ajattelin heidän kallojaan ja luitaan, jotka viruivat pimeän talon käytävissä, ja ajattelin petoa sen ajaessa heitä takaa sokkeloisissa käytävissä ja sulkiessa tien heiltä hirveällä ruumiillaan, niin etteivät heidän hyppynsä eikä heidän taitonsa härkien edessä enää auttanut heitä. Tämä peto eli ihmislihasta ja sille riitti ateria kerran kuukaudessa, ja tämän aterian uhrasivat sille Kreetan valtiaat kauneimpina neitoinaan ja virheettömimpinä nuorukaisinaan kuvitellen siten säilyttävänsä meren herruuden. Jostakin meren kauheista syövereistä oli tämä peto varmaan joskus muinoin myrskyssä ajautunut luolaan ja he olivat sulkeneet siltä paluutien ja rakentaneet sokkelotalon sen juoksu tarhaksi ja elättäneet sitä uhreillaan, kunnes se oli kuollut eikä toista tällaista petoa enää voinut olla maailmassa. Missä siis oli Minea?

Epätoivosta mielettömänä huusin Minean nimeä, niin että luola kaikui, kunnes Kaptah osoitti lattiaan ja ja näytti kuivuneet verijäljet kivessä. Seuraten niitä katsoin alas veteen ja näin Minean ruumiin tai sen, mikä Mineasta oli jäljellä, sillä tämä ruumis liikahteli hitaasti pohjassa meren äyriäisten ahmiessa sitä joka taholta, niin ettei hänellä ollut kasvojakaan enää, vaan tunsin hänet vain hopea verkosta hänen hiuksissaan. Eikä minun tarvinnut nähdä miekan haavaa hänen rinnassaan, sillä tiesin jo, että Minotauros oli saattanut hänet tänne ja takaapäin syössyt miekkansa hänen ruumiinsa lävitse ja suistanut hänet veteen, jottei kukaan saisi tietää, että Kreetan jumala oli kuollut. Saman hän oli varmaan tehnyt jo monelle neidolle ja nuorukaiselle ennen Mineaa.

Kun näin ja tiesin ja ymmärsin kaiken, puhkesi kurkustani hirveä huuto ja putosin polvilleni menettäen tajuntani ja olisin varmaan suistunut jyrkänteeltä alas Minean luokse, ellei Kaptah olisi tarttunut käsivarteeni ja temmannut minua turvaan, kuten hän jälkeenpäin kertoi minulle. Tämän jälkeen en näet tiedä enää mitään, mitä minulle tapahtui, muuten kuin Kaptahin kertomana. Niin syvänä ja armeliaana valtasi tajuttomuus minut kaiken levottomuuteni, tuskani ja epätoivoni jälkeen.

Kaptah kertoi parkuneensa aikansa ruumiini vieressä, sillä hän luuli myös minun kuolleen, ja Mineankin takia hän itki, kunnes palasi järkiinsä ja tunnusteli ruumistani ja huomasi, että elin, ja ajatteli voivansa pelastaa ainakin minut, kun ei enää voinut Mineaa auttaa. Hän kertoi myös nähneensä muiden Minotauroksen surmaamien neitojen ja nuorukaisten ruumiit, joista äyriäiset olivat järsineet kaiken lihan, niin että luut lepäsivät meren hiekkapohjassa valkoisina ja sileinä. Mutta kertoiko hän tämän lohduttaakseen minua, sitä en tiedä. Joka tapauksessa löyhkä alkoi tukehduttaa häntä, ja huomattuaan, ettei voinut samalla kertaa kantaa viiniruukkua ja minua, hän joi päättävästi viiniruukun tyhjäksi ja viskasi sen veteen ja viini antoi hänelle niin paljon voimia, että hän kantaen ja kiskoen sai minut kuljetetuksi takaisin kupariporteille seuraten lankaa, jonka oli kerinyt auki kulkiessamme. Tuumittuaan aikansa hän keri myös langan kokoon palatessaan, jottei käynnistämme olisi jäänyt jälkiä labyrinttiin, ja sanoi soihdun valossa huomanneensa käytävien seinissä ja haarautumissa salaisia merkkejä, joilla Minotauros varmaan oli merkinnyt itselleen oikean tien, jottei olisi eksynyt. Mutta viiniruukun hän sanoi viskanneensa veteen, jotta Minotauroksella olisi jotakin ihmettelemistä suorittaessaan seuraavan kerran pyövelintyötään.

Päivä oli jo valkenemassa, kun hän sai minut ulos ja sulki portin jäljessään ja vei avaimen paikalleen papin taloon, sillä vartijat ja pappi nukkuivat yhä sikeästi sekoittamani viinin tainnuttamina. Sen jälkeen hän kantoi minut piiloon puron rannalle pensaikkoon ja hautoi vedellä kasvojani ja hieroi käsiäni, kunnes tulin tajuihini. Mutta tästäkään en muista mitään, sillä hän sanoi, että olin sekaisin enkä osannut puhua, minkä vuoksi hän antoi minulle lääkettä, niin että rauhoituin. Itse tulin tajuihini vasta paljon myöhemmin, kun olimme jo lähellä kaupunkia ja hän talutti ja tuki minua käsipuolesta. Sen jälkeen muistan kaiken.

Mutta mitään tuskaa en muista tunteneeni enkä silloin enää ajatellut paljon Mineaa, vaan Minea oli vain etäinen varjo mielessäni, ikään kuin jossakin etäisessä, menneessä elämässä olisin kohdannut hänet. Sen sijaan ajattelin, että Kreetan jumala oli kuollut ja että Kreetan valta oli tuhoutuva ennustuksen mukaan enkä ollut siitä lainkaan pahoillani, vaikka Kreetan asukkaat olivat olleet ystävällisiä minulle ja heidän ilonsa oli kuin kimmeltävä vaahto meren rannalla ja myös heidän taiteensa oli kuin kimmeltävä vaahto meren rannalla. Lähestyessäni kaupunkia tunsin iloa ajatellessani, että kerran nämä kauniit, kevyet rakennukset roihuisivat liekeissä ja naisten kiimankirkaisut vaihtuisivat kuolinparkaisuiksi ja Minotauroksen kultainen häränpää lyötäisiin moukareilla litteäksi ja paloiteltaisiin saaliinjaossa eikä Kreetan vallasta olisi mitään jäljellä, vaan heidän saarensa vajoaisi meren syliin, mistä se oli noussutkin meren härkähirviön mukana.

Ajattelin myös Minotaurosta enkä ajatellut lainkaan pahaa hänestä, sillä Minean kuolema oli ollut helppo eikä hänen ollut tarvinnut hyppien paeta meren härän edessä ponnistaen kaiken taitonsa, vaan hän oli kuollut tuskin tietäen, mitä hänelle tapahtui. Ajattelin Minotaurosta ainoana ihmisenä, joka tiesi, että heidän jumalansa oli kuollut ja että Kreeta oli tuhoutuva, ja ymmärsin, ettei hänen salaisuutensa ollut helppo kantaa. Enkä tiennyt, oliko hänen salaisuutensa helppo kantaa silloinkaan, kun peto eli ja hän lähetti maansa kauneimmat neidot ja nuorukaiset pimeään taloon kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta tietäen, mitä heille siellä tapahtui. Ei, en ajatellut lainkaan pahaa Minotauroksesta, vaan lauleskelin ja nauroin älyttömästi kävellessäni Kaptahin tukemana, niin että hänen oli helppo sanoa vastaamme tulleille Minean ystäville minun olevan yhä juovuksissa odotettuani aikani Mineaa, mikä oli ymmärrettävää, koska olin muukalainen enkä tuntenut kylliksi maan tapoja enkä tiennyt, miten raakalaismaista oli esiintyä juopuneena keskellä päivää. Lopulta hän sai lainaksi kantotuolin ja kuljetti minut majataloon, missä join runsaasti viiniä omasta halustani ja nukuin sitten sikeästi ja pitkään.

Mutta herätessäni jälleen olin hyvin selkeä ja kirkas ja etäinen kaikelle menneelle, niin että ajattelin taas Minotaurosta ja ajattelin, että voisin mennä ja tappaa hänet, mutta ajattelin, ettei siitä olisi mitään hyötyä tai iloa minulle. Myös ajattelin, että voisin paljastaa sataman kansalle Kreetan jumalan kuolleen, jotta he päästäisivät tulen roihuamaan ja veren vuotamaan kaupungissa, mutta mitään iloa tai hyötyä ei siitäkään olisi ollut minulle. Vielä ajattelin, että kertomalla totuuden voisin pelastaa ne, jotka olivat nostaneet ja nostaisivat vastaisuudessa arvan astuakseen jumalan taloon, mutta tiesin, että totuus on vain paljas veitsi lapsen kädessä ja kääntyy kantajaansa vastaan.

Siksi ajattelin, ettei Kreetan jumala kuulunut minuun, koska olin muukalainen enkä kuitenkaan koskaan saisi Mineaa takaisin, vaan ravut ja äyriäiset kalvaisivat valkoisiksi hänen hennot luunsa, niin että hän lepäisi meren hiekkapohjassa ikuisesta ikuiseen. Ajattelin, että tämä kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää ja että minut oli luotu elämään maailman päivänlaskun aikaan, jolloin jumalat kuolevat ja kaikki muuttuu toiseksi kuin ennen maailman vuoden päättyessä ja uuden alkaessa. Tämä ajatus tuotti minulle lohtua ja puhuin siitä paljon Kaptahille, mutta Kaptah sanoi, että olin sairas, ja pyysi minua lepäämään eikä sallinut kenenkään tavata minua halutessani puhua muillekin sellaista.

Ylipäänsä olin suuresti kyllästynyt Kaptahiin näiden päivien aikana, sillä hän tyrkytti minulle lakkaamatta ruokaa, vaikka minun ei ollut lainkaan nälkä ja olisin tyytynyt vain viiniin. Minulla oli näet alinomainen jano, jonka vain viini saattoi tyydyttää, sillä rauhallisin ja täynnä suurinta ymmärtämystä olin niinä hetkinä, jolloin viini muutti kaiken silmissäni kaksinkertaiseksi. Myös tiesin silloin, ettei mikään kenties olekaan juuri sellaista miltä se näyttää, koska viininjuoja näkee kaiken kaksinkertaisena kylliksi juotuaan ja se on hänelle totta, vaikka hän tietäisi, ettei se ole totta. Tämä oli mielestäni pohjaltaan kaiken totuuden olemus, mutta kun kärsivällisesti ja maltilla yritin selittää tämän Kaptahille, hän ei lainkaan kuunnellut minua, vaan käski minun maata pitkälläni ja pitää silmäni kiinni, jotta rauhoittuisin. Olin kuitenkin mielestäni aivan rauhallinen ja kylmäverinen kuin kuollut kala öljyruukussa enkä halunnut pitää silmiäni kiinni, koska silloin näin kaikenlaista epämiellyttävää, kuten esimerkiksi valkoisiksi järsittyjä ihmisluita mätänevässä vedessä sekä erään Minean, jonka olin tuntenut joskus ammoin sitten, tanssimassa suurta taitoa vaativaa tanssia häränpäisen käärmeen edessä. Siksi en tahtonut lainkaan pitää silmiäni kiinni ja koetin ottaa keppini lyödäkseni sillä Kaptahia, johon olin syvästi kyllästynyt, mutta käteni oli viinistä niin heikko, että hän sai helposti väännetyksi kepin kädestäni. Myös erinomaisen kalliin veitseni, jonka olin saanut lahjaksi heettiläisten satamapäälliköltä, hän piilotti, niin etten löytänyt sitä, kun olisin kovin mielelläni tahtonut nähdä veren vuotavan valtimoistani.

Myös oli Kaptah niin julkea, ettei kutsunut luokseni Minotaurosta, vaikka monta kertaa erittäin päättävästi pyysin sitä häneltä, sillä olisin halunnut keskustella Minotauroksen kanssa ja minusta tuntui, kuin hän olisi ollut ainoa ihminen koko maailmassa, joka täysin olisi voinut ymmärtää minua ja suuria ajatuksiani jumalista ja totuudesta ja kuvitelmista. Eikä Kaptah tuonut minulle edes veristä häränpäätä, jotta olisin voinut keskustella sen kanssa häristä ja merestä ja härkien tanssista. Edes näin pientä pyyntöäni hän ei halunnut täyttää, joten olin syystä kyllästynyt häneen.

Jälkeenpäin ymmärrän kyllä, että tuona aikana varmaan olin sairas enkä tavoita enää kaikkia ajatuksia, mitä sinä aikana ajattelin, koska myös viini oli omiaan hämmentämään minua ja häiritsi muistiani. Kuitenkin uskon, että hyvä viini pelasti minut järkeni menetykseltä ja auttoi minut yli pahimman ajan menetettyäni ikuisesti Minean ja liskoni jumaliin ja inhimilliseen hyvyyteen. Sen tähden olen aina sanonut, kun joku tulee luokseni tuhkaa hiuksissaan ja repien vaatteitaan: »Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini ei lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.»

Mutta jos joku tulee luokseni kukkaseppeleitä hiuksissaan ja kaulassaan, kalliilla voiteella voideltuna ja pukeutuneena parhaisiin vaatteisiinsa, silmissä riemun kyynelet, silloin sanon: »Varo liiallista iloa, ystäväni, sillä ilo on vaarallisempi surua ja onnettomuutta, ilosi on kuin käärme, joka välkkyy valossa ja on kaunis katsella, mutta vuodattaa suoniisi tappavan myrkyn. Varo iloa, ystäväni, ja hukuta ilosi viiniin, sillä ei ole mitään iloa, jota viini ei voisi hukuttaa, aläka valita, vaikka viini ensin nostaa riemusi riehakkaaksi ja maistuu suloise ta suussasi, sillä kuta enemmän sitä juot, sen karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on enää kuin risainen vaate kuivassa hiekassa, ja niin on hyvä, sillä ilo on ihmiselle kavalin lahja, millä kuvitelmat häntä houkuttelevat.»

Tällä tavoin viinin mukana hajosi minussa jotakin samalla tavoin kuin poikana minussa oli hajonnut jotakin nähdessäni Ammonin papin kaikkein pyhimmässä sylkevän jumalaa kasvoihin ja pyyhkivän hänen naamansa hihallaan. Elämäni virta pysähtyi juoksussaan ja hajosi jälleen väljäksi lammikoksi, joka päältä oli kaunis katsella ja kuvasteli tähtiä ja taivasta, mutta jos sysäsit sauvasi siihen, oli vesi matala ia pohja täynnä mutaa ja raatoja.

Näin tuli aamu, jona jälleen heräsin majatalossa ja huomasin Kaptahin istuvan huoneeni nurkassa ja itkevän hiljaa huojutellen paataan käsissään. Kallistin viiniruukkua tutisevin käsin, mutta juotuani sanoin äkäisesti: »Mitä itket, koira?» Tämä oli ensimmäinen kerta moneen päivään, jolloin viitsin puhutella häntä, niin kyllästynyt oUn hänen huolenpitoonsa ja tyhmyyteensä. Hän kohotti päänsä ja sanoi: »Satamassa on laiva lähdössä Syyriaan ja se lienee viimeinen laiva, joka lähtee ennen pahimpia talvimyrskyjä. Sitä vain itken.»

Sanoin hänelle: »Juokse siis laivaasi, ennen kuin lyön sinua taas kepillä, jotta pääsen näkemästä kyllästyttävää naamaasi ja kuulemasta iankaikkista jankutustasi ja parkuasi.» Mutta sanoessani sen häpesin itseäni ja sysäsin viiniruukun luotani ja minulle tuotti kirvelevää lohtua ajatus, että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli riippuvainen minusta, vaikka hän olikin vain karannut orja. Mutta Kaptah sanoi: »Totisesti, herrani, myös minä olen kyllästynyt näkemään ryyppäämistäsi ja porsasteluasi, niin etfi viini on menettänyt makunsa suussani, mitä en ikänä olisi uskonut, enkä välitä enää edes imeä olutta pillillä ruukusta. Mikä on kuollut, se on kuollut eikä palaa, niin että mielestäni meidän on paras lähteä täältä, niin kauan kuin voimme. Kultasi ja hopeasi ja kaiken, minkä matkoillasi olet voittanut, olet näet viskellyt ulos ikkunasta katuojiin enkä usko sinun voivan tutisevilla käsilläsi enää edes parantaa ketään, kun tuskin pystyt pitelemään niillä viiniruukkua. Minun on myönnettävä, että aluksi mielestäni oli hyvä, kun joit viiniä, jotta rauhoittuisit, ja kehoittelin sinua juomaan ja avasin yhä uusia sinettejä viiniruukuista ja join minäkin. Myös kerskasin muille sanoen: Katsokaa, millainen isäntä minulla on! Hän juo kuin virtahevonen ja hukuttaa empimättä kultaa ja hopeaa viiniruukkuihin pitäen suurta iloa. Mutta enää en suinkaan kerskaile, vaan häpeän isäntäni puolesta, sillä kaikella on rajansa ja mielestäni sinä aina menet kaikessa liiallisuuksiin. En suinkaan halua tuomita miestä, joka juo itsensä pöhnään ja tappelee kadunkulmissa ja saa kuhmuja päähänsä ja herää ilotalossa, sillä tämä on järkevä tapa ja keventää suuresti mieltä monessa murheessa ja olen itse sitä liiankin usein harrastanut. Mutta kohmelo on parannettava järkevästi oluella ja suolaisella kalalla ja palattava taas työhön, kuten jumalat ovat määränneet ja säädyllinen tapa vaatii. Sen sijaan sinä juot kuin jokainen päivä olisi viimeisesi ja pelkään, että juot kuollaksesi, mutta jos sen tahdot tehdä, niin hukuta mieluummin itsesi viinisammioon, sillä tämä tapa on nopeampi ja mieluisampi eikä tuota häpeää sinulle.»

Mietin kaikkea, mitä hän sanoi, ja katselin käsiäni, jotka olivat olleet parantajan kädet, mutta nyt vapisivat, kuin niillä olisi ollut oma tahto, enkä enää voinut hallita niitä. Ajattelin myös kaikkea tietoa, jonka olin kerännyt monissa maissa, ja ymmärsin, että liioittelu oli mielettömyyttä ja että yhtä järjetöntä oli liioitella juomisessa ja syömisessä kuin surussa ja ilossa. Siksi sanoin Kaptahille:

»Olkoon, niinkuin sanot, mutta sinun on tiedettävä, että varsin hyvin olen itse selvillä kaikesta, mitä äsken puhuit, eivätkä sanasi vaikuta päätöksiini, vaan ovat kuin ikävien kärpästen surinaa korvissani. Mutta juomiseni lopetan tällä kertaa enkä johonkin aikaan aio avata ainoatakaan viiniruukkua. Olen näet päässyt selvyyteen itsestäni ja aion lähteä Kreetasta ja palata Simyraan.» Tämän kuultuaan Kaptah huusi ja nauroi ja hypähteli molemmin jaloin lattialla orjien tapaan, mutta jatkoin vielä ja sanoin:

»Tämä matka on ollut minulle suureksi hyödyksi, sillä täällä meren saaressa olen tehnyt tilini selväksi jumalien kanssa enkä ole enää heille mitään velkaa eivätkä jumalat ole minulle mitään velkaa, vaikka en kenties julkisesti voi sanoa sitä, koska ihmiset paheksuisivat sitä ja pitäisivät sanojani häväistyksenä. Siksi aion antaa jokaisen tulla autuaaksi omalla uskollaan sekaantumatta enää jumalien asioihin, sen paremmin egyptiläisten kuin kreetalaisten, Babylonin asukkaiden tai heettiläisten, jotka luullakseni tulevat vielä opettamaan paljon muille kansoille jumalien vallasta ja tarkoituksista. Itse lähden Simyraan ja aion kulkea jokaista tietä, joka eteeni avautuu, suuresti tuumimatta, mihin tie johtaa. Kenties elämä sittenkin on parempi kuin kuolema ja elävä ihminen tärkeämpi kuin kuollut jumala, vaikka varmasti en sitä voi sanoa, ennen kuin olen kokenut kuoleman. Kuitenkin luulen, ettei kuolema voi olla parin viikon ankaraa viinihumalaa kummallisempi, joten arvelen tavallaan jo kokeneeni kuoleman. Kiirehdi siis varaamaan meille paikat laivassa ja kokoa tavaramme, mitä niistä on jäljellä, ja auta minut laivaan, sillä vielä en tarpeeksi luota omiin jalkoihini, koska ne ovat kuin vieraat kapineet ja toisen astuessa toiseen suuntaan toinen pyrkii menemään toiseen suuntaan.»

Mutta ennen kuin hän meni iloissaan, sanoin hänelle vielä: »Tämä kaikki tapahtuu ehdolla, että et milloinkaan sano minun kuulteni nimeä Minea, joka on unohtunut ja pyyhitty pois, ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Enkä vaadi sinulta tästä asiasta mitään valoja tai lupauksia, sillä ne ovat vain kärpästen surinaa, vaan vakuutan sinulle, että jos otat tuon nimen kerrankin suuhusi, myyn sinut kivimyllyihin tai kuparikaivokseen ja annan sinut ilmi karanneena orjana, niin että nenäsi ja korvasi leikataan. Paina tämä mieleesi, Kaptah, sillä todempaa sanaa en koskaan vielä ole sinulle sanonut.»

Eikä Kaptah sanonut mitään, vaan meni pois, ja samana päivänä nousimme laivaan. Soutajat työnsivät aironsa veteen ja soutivat laivan ulos satamasta ohi kymmenien ja satojen laivojen ja Kreetan sotalaivojen, joiden laitoja kuparikilvet reunustivat. Mutta sataman ulkopuolella soutajat vetivät aironsa vedestä ja kapteeni uhrasi meren jumalalle ja laivamajansa jumalille ja antoi kohottaa purjeet. Laiva kallistui ja laineet löivät jymisten sen kylkiä vasten. Lähdimme purjehtimaan Syyrian rannikkoa kohden, kunnes Kreeta hävisi taaksemme kuin sininen pilvi tai varjo tai uni ja ympärillämme oli enää vain meren vellova lakeus.

1

Tällä tavoin kasvoin mieheksi enkä enää ollut nuori palatessani Simyraan viivyttyäni sieltä poissa kolme vuotta keräten hyvää ja pahaa tietoa monesta maasta. Merituuli puhalsi pois viinihöyryt päästäni ja teki silmäni jälleen kirkkaiksi ja palautti voiman jäseniini, niin että söin ja join ja olin kuten muutkin ihmiset, vaikka en puhunut enää yhtä paljon kuin muut, vaan olin vielä yksinäisempi kuin ennen. Kuitenkin miehuuteen kuuluu yksinäisyys, jos niin on määrätty, mutta minä olin lapsesta asti ollut yksin ja muukalainen maailmassa kaislaveneen tuotua minut Niilin rantaan, eikä minun enää tarvinnut kasvaa yksinäisyyteen, kuten monen muun täytyy, vaan yksinäisyys oli minulle kuin koti ja vuode pimeässä.

Mutta seisoessani laivan keulakuvan luona meren velloessa vihreänä ympärilläni ja tuulen puhaltaessa pois kaikki turhat ajatukset näin yhä jossakin kaukana silmät, jotka olivat kuin kuunvalo meressä, ja hyvin etäältä kuulin Minean oikullisen naurun ja näin hänen tanssivan savisilla puimalattioilla Babylonin teiden varrella kevyt vaate yllään, nuorena ja notkeana kuin puhkeava kaisla. Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää, vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu, jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta, elämää kauniimpaa. Siksi ajatellessani häntä iloitsin, että olin saanut kohdata hänet, enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä, jonka olin saanut elää hänen kanssaan, vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi, ellen olisi kohdannut häntä. Laivan keulakuva oli maalattua, kylmää puuta, mutta sillä oli naisen kasvot, ja seisoessani sen vieressä kasvot tuulessa miehuuteni täytti minut väkevänä ja tiesin, että elämässäni tulisin vielä iloitsemaan monen naisen kanssa, sillä yksinäisen on kylmä maata yksin kaikki yönsä. Mutta uskoin, että kaikki nuo muut naiset olisivat minulle vain maalattua, kylmää puuta ja syleillessäni heitä pimeässä etsisin heistä vain Mineaa, vain kuunvaloisen silmän välkähdystä, kapean kyljen lämpöä, ihon sypressintuoksua, joka toisi mieleeni Minean. Tällä tavoin sanoin hyvästini Minealle laivan keulakuvan luona.

Matkamme oli hankala, sillä tuuli rajusti ja laivan oli luovittava tuulta vasten lakkaamatta keinuen ja laineet jymisivät kuin vuoret laivan laitalankkuja vasten. Siksi Kaptahia eivät enää lainkaan auttaneet hänen taikakalunsa eikä häntä auttanut, vaikka hän oli sitonut tiukasti ja monin kerroin vyön mahansa ympärille, eikä kuoriainenkaan auttanut häntä, vaan hän uhrasi kaikkensa meren jumalille ja paastosi heidän kunniakseen ja toivoi, ettei koskaan olisi syntynyt tähän maailmaan. Mutta enää hän ei pelännyt kuolevansa niinkuin ennen, vaan hänelle tuotti lohtua kurjuudessaan tieto, että hän paranisi taas kohta saatuaan kovaa maata jalkojensa alle, vaikka hän sanoikin, että sitä olisi ollut mahdoton uskoa, ellei olisi tiennyt sitä etukäteen entisen kokemuksen nojalla.

Siksi hän noustessamme viimein Simyrassa maihin heittäytyi kasvoilleen maahan ja pyyhki suullaan laiturin kivilohkareita ja itki ja vannoi kuoriaisen kautta, ettei milloinkaan enää koskisi jalallaan laivan kantta. Myös minun mieleni täytti liikutus nähdessäni Simyran ahtaat kujat ja korkeat talot, kadunkulkijani vaateparren, kuolevat koirat ja kärpäsparvet kalakorien ympärillä, sillä olin elänyt Simyrassa kaksi vuotta elämästäni ja se oli käynyt tutuksi minulle ja olin siellä voittanut ensimmäiset voittoni lääkärinä parantaessani ihmisiä.

Taloni oli paikoillaan, joskin varkaat olivat murtaneet auki sen ikkunaluukut ja vieneet sieltä kaikki viemisen arvoiset tavarat, joita en lähtiessäni ollut tallettanut kauppahuoneen aittoihin. Viipyessäni kauan poissa olivat naapurit alkaneet käyttää taloni edustaa kaatopaikkanaan ja käymälänä, niin että haju siellä oli hirveä ja rotat loikkivat pitkin lattiaa astuessani huoneissa ja pyyhkiessäni hämähäkinverkkoja oviaukoista. Eivätkä naapurini iloinneet lainkaan nähdessään minut, vaan kääntyivät pois minusta ja sulkivat ovensa edessäni ja sanoivat toisilleen: »Hän on egyptiläinen ja kaikki paha tulee Egyptistä.» Siksi asetuin aluksi majataloon antaakseni Kaptahin valmistaa taloni kuntoon, jotta voisin käydä siihen asumaan, ja menin käymään kauppahuoneissa, joihin olin sijoittanut varani. Kolme vuotta matkustettuani palasin näet köyhänä takaisin Simyraan ja paitsi kaikkea, minkä itse olin ansainnut taidollani, olin menettänyt myös Horemhebin minulle antaman kullan, josta suuri osa oli jäänyt Minean tähden Babylonin pappien haltuun.

Kauppahuoneissa rikkaat laivanvarustajat hämmästyivät suuresti nähdessään minut ja heidän nenänsä venyivät entistä pitemmiksi ja he kynsivät huolestuneesti partojaan, sillä he olivat luulleet jo perineensä minut viivyttyäni niin kauan poissa. Kuitenkin he rehellisesti selvittivät asiani, ja joskin muutamat laivat olivat joutuneet merihätään ja olin menettänyt osuuteni niissä, niin toiset laivat olivat tuottaneet runsaasti voittoa, ja kun kaikki oli laskettu yhteen, kävi ilmi, että palatessani olin rikkaampi kuin lähtiessäni eikä minulla ollut huolta, miten eläisin Simyrassa.

Kuitenkin ystäväni laivanvarustajat kutsuivat minut huoneisiinsa ja tarjosivat minulle viiniä ja hunajaleivoksia ja sanoivat minulle nenät pitkinä: »Sinuhe, lääkärimme, olet kaikin puolin ystävämme, mutta olet egyptiläinen, ja joskin mielellämme käymme kauppaa Egyptin kanssa, emme yhtä mielellämme näe egyptiläisten pesiytyvän nurkkiimme, sillä kansa nurisee ja on suuresti kyllästynyt veroihin, joita sen on maksettava faraolle. Emmekä lainkaan tiedä, mistä tämä kaikki on alkanut, mutta on jo tapahtunut sellaista, että egyptiläisiä on kivitetty kaduilla ja sianraatoja on heitetty heidän temppeleihinsä eivätkä ihmiset halua kaduilla näyttäytyä egyptiläisten seurassa. Sinä, Sinuhe, olet ystävämme ja kunnioitamme suuresti sinua taitavien parannustesi takia, joita yhä muistamme. Siksi kerromme tämän kaiken sinulle, jotta tietäisit pitää varasi ja käyttäytyä sen mukaan.»

Heidän puheensa kummastutti suuresti minua, sillä ennen lähtöäni olivat simyralaiset kilpailleet keskenään egyptiläisten ystävyydestä ja kutsuneet heitä taloihinsa, ja samalla tavoin kuin Thebassa jäljiteltiin Syyrian tapoja, samalla tavoin jäljiteltiin Simyrassa Egyptin tapoja. Kuitenkin Kaptah vahvisti heidän sanansa ja tuli kuohuksissaan majataloon ja sanoi: »Jokin paha henki on varmasti ryöminyt sisään simyralaisten peräaukosta, sillä he käyttäytyvät kuin hullut koirat eivätkä ole enää osaavinaan puhua egyptinkieltä, vaan viskasivat minut ulos oluttuvasta, johon poikkesin, kun kurkkuni oli kuiva kuin pöly kaikkien rasitusten tähden, joihin minut pakotat, herrani. He viskasivat minut ulos, kun huomasivat, että olen egyptiläinen, ja huusivat pahoja sanoja jälkeeni ja lapset paiskelivat minua aasien sontakakkaroilla. Siksi olin viisaampi mennessäni toiseen oluttupaan, sillä totisesti kurkkuni oli kuiva kuin ruumensäkki ja ikävöin Syyrian vahvaa olutta, enkä puhunut siellä mitään, vaikka se olikin minulle vaikeaa, kuten hyvin tiedät, sillä kieleni on kuin vilkas eläin, joka ei halua pysyä paikoillaan. Joka tapauksessa olin viisaampi ja työnsin pillini muiden mukana olutruukkuun sanomatta mitään ja kuuntelin heidän puheitaan. He puhuivat, että Simyra on muinoin ollut vapaa kaupunki eikä ole maksanut veroa kenellekään eivätkä he halua enää, että heidän lapsensa syntyvät faraon orjina. Myös muut Syyrian kaupungit ovat olleet vapaita ja siksi pitäisi kaikilta egyptiläisiltä lyödä kallo halki ja karkottaa heidät Syyrian kaupungeista ja se on jokaisen tehtävä, joka rakastaa vapautta ja on kyllästynyt elämään faraon orjana. Tällaisia typeryyksiä he puhuivat, vaikka jokainen tietää, että Egypti suojelee Syyriaa vain Syyrian oman edun tähden hyötymättä siitä paljonkaan, vaan epäitsekkäästi suojellen syyrialaisia toisiltaan, sillä yksin jätettyinä Syyrian kaupungit ovat keskenään kuin villikissat säkissä ja riitelevät ja käyvät sotaa toisiaan vastaan ja raatelevat toisensa, niin että karjanhoito ja maanviljelys ja kaupankäynti häiriintyvät suuresti. Tämän tietää jokainen egyptiläinen, joka lapsena on koulussa kuullut näin opetettavan, vaikka en olekaan käynyt kouluja, vaan ainoastaan istunut koulun portilla odotellen erään aikaisemman isäntäni häijyä pojanpenikkaa, joka lakkaamatta potki minua sääriin ja pisteli minua arkoihin paikkoihin kirjoituspuikollaan. Tästä en kuitenkaan aikonut kertoa, vaan toistan vain, mitä oluttuvassa kuulin. Siellä näet nämä syyrialaiset kerskuivat voimillaan ja puhuivat liitosta kaikkien Syyrian kaupunkien kesken, kunnes minua alkoi egyptiläisenä niin suuresti kuvottaa tämä puhe, että lähdin tieheni, kun isäntä käänsi selkänsä, ja jätin oluen maksamatta ja taitoin olutpillini.»

Minun ei tarvinnut paljon liikkua kaupungissa, ennen kuin näin, että kaikki oli totta, mitä Kaptah kertoi. Tosin ei minua häiritty, koska olin oppinut käyttämään syyrialaisia vaatteita, mutta ihmiset, jotka aikaisemmin olivat tunteneet minut, käänsivät päänsä pois tullessani heitä vastaan ja egyptiläiset liikkuivat kaupungissa vartijain saattamina. Siitä huolimatta heitä pilkattiin ja mätiä hedelmiä ja kuolleita kaloja viskeltiin heidän päälleen. En kuitenkaan pitänyt tätä kaikkea järin vaarallisena, sillä simyralaiset olivat varmaan suuttuneet uusista veroista ja tällainen kuohunta laskeutui tavallisesti hyvin nopeasti, sillä Syyria hyötyi Egyptistä yhtä paljon kuin Egypti Syyriasta enkä uskonut rantakaupunkien tulevan kauankaan toimeen ilman Egyptin viljaa.

Siksi annoin järjestää taloni kuntoon ja otin siellä vastaan sairaita ja paransin heitä kuten ennenkin ja potilaat tulivat luokseni kuten ennenkin saatuaan tietää minun palanneen, sillä vaiva, sairaus ja kipu ei kysy kansallisuutta, vaan ainoastaan parantajan taitoa. Kuitenkin potilaat usein kinastelivat kanssani ja sanoivat: »Sinä, joka olet egyptiläinen, sano, eikö ole väärin, että Egypti kantaa meiltä veroa ja hyötyy meistä ja lihoo köyhyydestämme kuin iilimato, joka imee verta. Myös on egyptiläinen varuskunta kaupungissamme häväistys meitä kohtaan, sillä osaamme kyllä itse pitää järjestyksen yllä kaupungissamme ja puolustautua vihamiehiämme vastaan, jos meille vain siihen annetaan tilaisuus. Väärin on myös, ettemme saa rakentaa uudelleen muurejamme ja korjata tornejamme, jos itse niin haluamme ja suostumme tämän kustantamaan. Omat hallitusmiehemme pystyvät myös hyvin ja oikein hallitsemaan meitä egyptiläisten tarvitsematta sekaantua ruhtinaamme kruunaukseen ja oikeudenkäyttöömme. Kautta Baalin, ilman egyptiläisiä menestyisimme ja kukoistaisimme, mutta egyptiläiset ovat kuin heinäsirkat niskassamme ja faraonne tyrkyttää meille väkisin uutta jumalaa, niin että menetämme omien jumaliemme suosion.»

Minulla ei ollut halua väitellä heidän kanssaan, mutta sanoin kuitenkin: »Ketä vastaan rakentaisitte muureja ja torneja, ellei Egyptiä vastaan? Totta on tosin, että isoisienne isien aikana kenties kaupunkinne oli vapaa muuriensa sisässä, mutta vuoditte verta ja köyhdyitte lukemattomissa sodissa naapurienne kanssa, joita edelleen vihaatte, ja ruhtinaanne harjoittivat mielivaltaa, niin että yhtä vähän rikas kuin köyhä oli turvassa heidän edessään. Nyt teitä varjelevat Egyptin kilvet ja keihäät vihollisiltanne ja Egyptin laki turvaa rikkaan ja köyhän oikeuden.»

Mutta he kiivastuivat ja heidän silmänsä alkoivat punoittaa ja nenänsä väristä ja he sanoivat: »Sontaa ovat kaikki Egyptin lait, ja Egyptin jumalat ovat meille iljetys. Jos ruhtinaamme harjoittivatkin mielivaltaa ja vääryyttä, mitä emme usko, koska se on vain egyptiläisten valhe, jotta unohtaisimme vapautemme, niin he olivat kuitenkin omia ruhtinaitamme ja sydämemme sanoo, että vääryys vapaassa maassa on parempi kuin oikeus orjuutetussa maassa.»

Sanoin heille: »En näe teissä orjan merkkejä, vaan päinvastoin lihotte ja itse kerskaatte rikastuvanne egyptiläisten tyhmyydestä. Mutta jos olisitte vapaita, niin rosvoisitte toistenne laivoja ja katkoisitte hedelmäpuut toisiltanne eikä hengellänne olisi enää turvaa matkustaessanne sisämaahan.»

Mutta he eivät kuunnelleet minua, vaan paiskasivat lahjansa eteeni ja menivät pois sanoen: »Sydämessäsi olet egyptiläinen, vaikka kannat syyrialaisten vaatteita. Jokainen egyptiläinen on sortaja ja väärintekijä ja ainoa hyvä egyptiläinen on kuollut egyptiläinen.»

Kaiken tämän vuoksi en enää viihtynyt Simyrassa, vaan aloin kerätä saataviani ja valmistauduin matkustamaan sieltä pois, sillä lupaukseni mukaan minun oli tavattava Horemheb ja kerrottava hänelle, mitä olin nähnyt kaikissa maissa. Siksi minun oli matkustettava Egyptiin. En kuitenkaan pitänyt kiirettä matkustaakseni Egyptiin, sillä sydämeni valtasi outo vavistus ajatellessani, että vielä kerran joisin Niilin vettä. Sen tähden kului aikaa ja myös mieliala rauhoittui kaupungissa, sillä jonakin aamuna löytyi egyptiläinen sotilas sataman vedestä kurkku katkaistuna ja ihmiset pelästyivät tästä suuresti ja sulkeutuivat taloihinsa ja rauha palasi kaupunkiin. Mutta siirtokunnan viranomaiset eivät saaneet ilmi murhamiestä eikä mitään tapahtunut, niin että kaupunkilaiset avasivat jälleen ovensa ja kävivät puheissaan entistä julkeammiksi eivätkä enää antaneet tietä egyptiläiselle kaduillaan, vaan egyptiläisen oli väistyttävä syrjään heidän tieltään ja kuljettava aseistautuneena.

Jonakin iltana pimeässä palatessani Ishtarin temppelistä, jossa toisinaan kävin, niinkuin janoava juo vettä janoonsa katsomatta niisti kaivosta juo, tuli muurin luona miehiä vastaani ja he sanoivat toisilleen: »Eikö tämä mies ole egyptiläinen? Sallimmeko tosiaan, että tue ympärileikattu makaa neitsyittemme kanssa ja häpäisee temppelimme.»

Sanoin heille: »Neitsynne, joita paremmin voisi nimittää aivan toisella nimellä, eivät katso miehen muotoa tai kansallisuutta, vaan punnitsevat ilonsa kullalla, joka miehellä on kukkarossaan, mistä en suinkaan heitä moiti, koska itse käyn iloitsemassa heidän kanssaan ja aion tehdä sen vastakin, milloin minua huvittaa.»

Silloin he vetivät viittansa silmilleen ja karkasivat päälleni ja kaatoivat minut maahan ja löivät päätäni muuria vasten, kunnes luulin kuolevani. Mutta kun he alkoivat ryöstää minua ja vetivät vaatteita yltäni heittääkseen ruumiini satamaan, näki joku heistä kasvoni ja sanoi: »Eikö tämä ole Sinuhe, egyptiläinen lääkäri ja kuningas Azirun ystävä?» Myönsin olevani Sinuhe ja sanoin tappavani heidät ja syöttäväni heidän ruumiinsa koirille, sillä päähäni koski kovin ja olin niin vihainen, etten muistanut pelätä. Silloin he päästivät minut ja antoivat takaisin vaatteeni ja pakenivat tiehensä vetäen viittansa silmilleen, enkä lainkaan ymmärtänyt, miksi he niin tekivät, sillä heillä ei ollut syytä pelätä uhkauksiani, kun olin avuttomana heidän vallassaan.

2

Mutta muutaman päivän kuluttua ratsasti taloni eteen lähetti ja hän ratsasti hevosen selässä, mikä oli harvinainen näky, sillä egyptiläinen ei nouse koskaan hevosen selkään ja syyrialainenkin vain harvoin ja hevosen selässä ratsastavat vain erämaan sivistymättömät rosvot. Hevonen on näet korkea ja raju eläin ja potkii ja puree, jos sen selkään yrittää nousta, ja pudottaa ratsastajan selästään toisin kuin aasi, joka on tottunut kaikkeen. Vaunujenkin eteen valjastettuna hevonen on peloittava eläin eivätkä sitä osaa käsitellä muut kuin koulutuksen saaneet sotilaat, jotka hillitsevät sen työntämällä sormensa sen sieraimiin. Joka tapauksessa tämä mies ratsasti taloni eteen hevosen selässä ja hevonen oli vaahtoinen ja veri vuoti sen suusta ja se korskui peloittavasti. Miehen vaatteista näin, että hän tuli lampaiden vuorilta, ja hänen kasvoistaan näin, että hän oli hyvin hätääntynyt.

Hän ryntäsi luokseni niin kiireesti, että tuskin malttoi kumartaa minulle ja koskea kädellä otsaansa tervehtiäkseen minua, ja huusi minulle hädissään: »Käske kantotuolisi esiin, lääkäri Sinuhe, ja seuraa kiireesti minua, sillä tulen Amorin maasta ja kuningas Aziru lähettää minut hakemaan sinua. Hänen poikansa on näet sairas eikä kukaan tiedä, mikä poikaa vaivaa, ja kuningas raivoaa kuin leijona erämaassa ja katkoo jäsenet jokaiselta, joka tulee hänen lähelleen. Siksi ota lääkearkkusi ja seuraa minua kiireesti, sillä muuten leikkaan kurkkusi poikki veitselläni ja potkin päätäsi jaloillani pitkin katua.»

»Kuninkaallasi on tuskin hyötyä päästäni, sillä ilman käsiä se ei pysty ketään parantamaan», sanoin hänelle. »Mutta annan anteeksi malttamattomat sanasi ja seuraan sinua. En uhkaustesi tähden, jotka eivät peloita minua, vaan siksi, että kuningas Aziru on ystäväni ja haluan auttaa häntä.»

Annoin Kaptahin hakea kantotuolin ja seurasin lähettiä iloiten sydämessäni, sillä niin yksinäinen olin, että iloitsin saadessani tavata vain Azirunkin, jonka hampaat kerran olin silannut kullalla. Mutta en iloinnut enää, kun päästyämme solan suuhun minut nostettiin lippaineni sotavaunuihin ja kiidätettiin villien hevosten vetämänä pitkin kivikkoja ja vuorten läpi, niin että luulin jokaisen jäseneni murskaantuvan ja huusin kimeästi pelosta ja saattajani jäi kauas taakse väsyneen hevosensa selässä ja toivoin hänen taittavan niskansa.

Sotavaunuista minut vuorten takana paiskattiin lippaineni toisiin vaunuihin, joita vetivät levänneet hevoset, niin etten enää tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, enkä osannut muuta kuin huutaa ajajille: »Haaskat, hylyt, sontiaiset!» ja hakata heitä selkään nyrkeilläni, milloin tuli tasaisempi kohta tiessä ja uskalsin hellittää käteni vaununlaidoista. Mutta he eivät välittäneet minusta, vaan kiskoivat ohjasta ja läimäyttelivät ruoskaa, niin että vaunut hyppelivät kivien ylitse ja luulin pyörien irtaantuvan.

Tällä tavoin ei matkamme Amorin maahan kestänyt kauan, vaan saavuimme jo ennen päivän laskua kaupunkiin, jota ympäröivät vastarakennetut, korkeat muurit. Muureilla käveli sotilaita kiipineen, mutta portti oli avattu valmiiksi meille ja ajoimme kaupungin lävitse aasien kiljuessa, naisten parkuessa ja lasten huutaessa, hedelmäkorien sinkoillessa ilmaan ja pyörien murskatessa lukemattomia ruukkuja, sillä ajajat eivät katsoneet kenen päälle ajoivat. Mutta kun minut nostettiin vaunuista, en enää osannut kävellä, vaan horjuin jaloillani kuin juopunut, niin että ajajat kiidättivät minut sisään Azirun taloon pidellen minua kainaloista ja orjat lennättivät lääkelipasta jäljessäni. Emme kuitenkaan ehtineet kuin eteishalliin, joka oli täynnä kilpiä ja rintasuojuksia, sulkia ja leijonanhantiä keihäiden kärjissä, kun jo Aziru törmäsi vastaani karjuen kuin haavoitettu norsu. Hän oli repinyt vaatteensa ja hänellä oli tuhkaa hiuksissaan ja kynsillään hän oli kynsinyt verisiä naarmuja kasvoihinsa.

»Missä olette viipyneet, rosvot, haaskat, etanat», hän mylvi ja repi kähärää partaansa, niin että kultanauhat, joilla se oli sidottu, sinkoilivat ilmassa kuin salamat. Hän iski nyrkeillä ajajia, jotka taluttivat minua, ja karjui kuin peto: »Missä olette vitkastelleet, kurjat palvelijat, sillä poikani kuolee.»

Mutta ajajat puolustautuivat ja sanoivat: »Olemme ajaneet monta hevosta läkähdyksiin ja kiitäneet vuorten yli nopeammin kuin linnut lentävät. Suurin ansio tästä on lääkärillä, jonka noudimme, sillä hän paloi innosta päästäkseen parantamaan poikasi ja rohkaisi meitä huudoillaan, kun väsyimme, ja iski nyrkeillä selkäämme, kun vauhti hidastui, niin ettemme koskaan olisi uskoneet sellaista egyptiläisestä eikä matkaa Simyrasta Amoriin ole milloinkaan ajettu niin lyhyessä ajassa, sen uskomme.»

Silloin Aziru syleili minua kiivaasti ja itki ja sanoi: »Parannathan poikani, Sinuhe, parannathan hänet, niin kaikki mikä on minun, on oleva sinunkin.» Mutta sanoin hänelle: »Salli minun toki ensin nähdä poikasi, jotta tiedän, voinko hänet parantaa.»

Hän vei minut kiireesti suureen huoneeseen, jossa hiiliastia hehkui kuumuutta, vaikka oli kesä, niin että huoneessa vallitsi tukahduttava helle. Keskellä lattiaa oli kehto ja kehdossa karjui ja huusi pieni lapsi, korkeintaan vuoden ikäinen, käärittynä villavaatteisiin. Hän karjui niin, että hänen naamansa oli mustansininen ja hikipisaroita helmeili hänen kasvoissaan, ja hänellä oli paksu, musta tukka kuten isällään, vaikka hän oli vielä niin pieni. Katselin häntä enkä havainnut, että hänellä olisi ollut suurempaa hätää, sillä jos hän olisi ollut kuolemaisillaan, hän ei olisi pystynyt karjumaan niin kauheasti vimmasta.

Katselin myös ympärilleni ja näin, että lattialla kehdon luona makasi Kcftiu, nainen, jonka olin kerran antanut vaimoksi Azirulle, ja hän Oli lihavampi ja valkoisempi kuin milloinkaan ja hänen komeat lihania hyllyivät, kun hän surussaan takoi otsaansa lattiaan ja parkui ja huusi. Myös huoneen nurkissa parkui ja itki koko joukko naisorjia ja imettäjiä, joilla oli sinelmiä ja kuhmuja kasvoissaan Azirun piestyä heitä, kun he eivät voineet auttaa hänen poikaansa.

»Ole huoletta, Aziru», sanoin. »Poikasi ei kuole, mutta haluan ensin puhdistautua, ennen kuin tutkin hänen vaivansa, ja viekää pois tuo kirottu hiiliastia, sillä täällähän läkähtyy.»

Silloin Keftiu kohotti äkkiä kasvonsa lattiasta ja sanoi pelästyneenä: »Lapsi voi vilustua.» Mutta sitten hän katsoi pitkään minuun ja hymyili, nousi istumaan ja korjasi hiuksiaan ja vaatteitaan ja hymyili uudelleen sanoen: »Sinuhe, sinäkö se olet?»

Mutta Aziru väänteli käsiään ja sanoi: »Poika ei syö, vaan oksentaa ruokansa syötyään ja hänen ruumiinsa on kuuma eikä hän kolmeen päivään ole syönyt paljon mitään, vaan itkee ainoastaan, nun että sydämeni särkyy kuunnellessani hänen parkuaan.»

Käskin hänen karkottaa imettäjät ja orjanaiset huoneesta ja hän totteli nöyrästi minua unohtaen kokonaan olevansa kuningas. Puhdistauduttuani avasin ja riisuin villavaatteet lapsen yltä ja annoin avata ikkunaluukut, niin että huone puhdistui ja viileä iltailma virtasi huoneeseen. Lapsi rauhoittui kohta ja alkoi potkia lihavilla jäsenillään eikä parkunut enää. Koettelin hänen ruumistaan ja vatsaansa, kunnes minut valtasi epäilys ja työnsin sormeni hänen suuhunsa ja olin arvannut oikein: Ensimmäinen hammas oli puhjennut valkoisena helmenä hänen leukaansa.

Silloin sanoin kiivaasti: »Aziru, Aziru! Tätä vartenko olet lennättänyt villeillä hevosilla tänne Syyrian taitavimman lääkärin, sillä itseäni kehumatta voin sanoa oppineeni paljon matkoillani eri maissa. Lapsellasi ei ole mitään hätää, vaan hän on yhtä kärsimätön ja kiukkuinen kuin isänsä, ja kenties hänessä on ollut vähän kuumetta, mutta se on jo poissa, ja jos hän on oksentanut, hän on tehnyt sen pelkästä viisaudesta säilyttääkseen henkensä, koska olette ahtaneet hänet aivan liian täyteen rasvaista maitoa. Keftiun on jo aika lopettaa hänen imettämisensä ja totuttaa hänet oikeaan ruokaan, sillä muuten hän puraisee pian äidiltänsä nännin, mikä luullakseni pahoittaisi suuresti mieltäsi, koska varmaan yhä aiot saada iloa vaimostasi. Sinun on näet tiedettävä, että poikasi on parkunut pelkkää kärsimättömyyttään ensimmäisen hampaansa puhjetessa, ja ellet usko minua, katso itse.»

Avasin lapsen suun ja näytin hampaan Azirulle, joka puhkesi riemuun ja alkoi lyödä käsiään yhteen ja tanssia ympäri lattiaa jyskyttäen jaloillaan lattiaa. Myös Kertiulle näytin hampaan ja Keftiu sanoi, ettei vielä milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista hammasta lapsen suussa. Mutta kun hän yritti kietoa pojan uudelleen villavaatteisiin, kielsin häntä ja kiedoin vain vilpoisen liinavaatteen lapsen ympärille, jottei hän vilustuisi iltailmassa.

Aziru tömisteli jalkojaan ja tanssi ja lauloi järeällä äänellä eikä lainkaan hävennyt, että oli turhan vuoksi haettanut minut pitkän matkan takaa, vaan halusi näyttää poikansa hampaan ylhäisilleen ja päälliköilleen ja kutsui vartijat alas muureilta katsomaan poikansa hammasta, niin että he tungeksivat pojan kehdon ympärillä ja ihmettelivät häntä kalisuttaen keihäitään ja kilpiään ja yrittäen työntää likaiset peukalonsa hänen suuhunsa nähdäkseen hampaan, kunnes karkotin heidät kaikki huoneesta ja käskin Azirun muistaa arvonsa ja tulla järkiinsä.

Aziru nolostui ja sanoi: »Kenties tosiaan menetin malttini ja hätäilin liikaa valvottuani monta yötä hänen kehtonsa ääressä sydän kipeänä hänen itkustaan, mutta sinun on ymmärrettävä, että hän on poikani ja ensimmäinen lapseni, prinssini, silmäteräni, kruununkiveni, pieni leijonani, joka kerran on kantava Amorin kruunua jälkeeni ja hallitseva monia kansoja, sillä totisesti aion rakentaa Amorin maan suureksi, jotta hänellä olisi jotakin perimistä ja hän ylistäisi isänsä nimeä. Sinuhe, Sinuhe, et tiedä, miten kiitollinen olen, kun vieritit kiven sydämeltäni, sillä sinun on varmaan myönnettävä, että et vielä milloinkaan ole nähnyt näin uljasta poikalasta, vaikka oletkin matkustanut monessa maassa. Katso vaikkapa vain hänen tukkaansa, tuota mustaa leijonanharjaa hänen päässään, ja sano, oletko nähnyt kenelläkään pojalla sellaista tukkaa tuossa iässä. Itse näit myös, että hänen hampaansa on kuin helmi, kirkas ja virheetön, ja katso hänen jäseniään ja hänen vatsaansa, joka on kuin pieni tynnyri.»

Kyllästyin hänen puheisiinsa siinä määrin, että käskin hänen painua poikineen manalan kuiluun, ja sanoin, että jäseneni olivat hirveästä ajosta ruhjoutuneet ja kipeät enkä vieläkään tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani. Mutta hän hyvitteli minua ja pani käsivartensa olkapäilleni ja tarjosi minulle monenlaisia ruokia hopeisilta vadeilta ja paistettua lammasta ja rasvassa keitettyjä ryynejä ja viiniä kultaisesta maljasta, kunnes virkistyin ja annoin hänelle anteeksi.

Tällä tavoin viivyin useita päiviä hänen vieraanaan ja hän antoi minulle runsaita lahjoja, myös kultaa ja hopeaa, sillä hän oli suuresti rikastunut viime näkemästämme, mutta miten hänen köyhä maansa oli rikastunut, sitä hän ei halunnut sanoa, vaan hymyili vain kähärään partaansa ja väitti, että vaimo, jonka olin hänelle lahjoittanut, oli tuottanut hänelle onnea. Myös Keftiu oli minulle ystävällinen ja kunnioitti suuresti minua varmaan muistaen keppiä, jolla niin monesti olin koetellut hänen nahkansa kestävyyttä, ja seuraili minua omaa upeuttaan hyllyen ja helisten ja katseli minua lempeästi ja hymyili minulle. Hänen lihansa valkoisuus ja upeus oli häikäissyt myös kaikki Azirun päälliköt, sillä syyrialaiset pitävät lihavista naisista päinvastoin kuin egyptiläiset, kuten heillä kaikessa muussakin on toiset tavat kuin egyptiläisillä. Siksi Amorin runoilijat olivat sepittäneet runoja hänen kunniakseen ja lauloivat niitä pitkäveteisin äänin ja samoja sanoja toistellen ja myös vartijat muureilla lauloivat hänen ylistystään, niin että Aziru ylpeili suuresti hänestä ja rakasti häntä niin hehkuvasri, että vain harvoin enää kävi muiden vaimojensa luona ja teki tämänkin vain kohteliaisuudesta, koska oli ottanut vaimoikseen Amorin heimopäälliköiden tyttäriä sitoakseen siten kaikki päälliköt kuninkuuteensa.

Olin matkustanut niin paljon ja nähnyt niin monia maita, että hän tunsi tarvetta kerskailla kuninkuudellaan ja puhui minulle paljon sellaista, mitä kenties jälkeenpäin katui kertoneensa. Niinpä sain kuulla, että juuri hänen lähettämänsä yllyttäjät olivat käyneet kimppuuni Simyrassa viskatakseen minut sataman veteen egyptiläisenä ja hän siten oli saanut kuulla minun palanneen Simyraan. Hän pahoitteli suuresti tapahtunutta, mutta sanoi: »Vielä monelta egyptiläiseltä on lyötävä kallo halki ja monta Egyptin sotilasta on paiskattava satamaan, ennen kuin Simyra ja Byblos ja Sidon ja Ghaza vihdoin älyävät, ettei egyptiläinen ole loukkaamaton ja että myös egyptiläisen veri vuotaa ja henki pakenee hänestä, kun hänen nahkaansa pistää reiän veitsellä. Syyrian kauppiaat ovat näet ärsyttävän varovaisia ja heidän ruhtinaansa pelkureita ja kansat hitaita kuin härät. Siksi nokkelampien on käytävä etunenässä ja näytettävä heille esimerkein, mikä kuuluu heidän etuunsa.»

Kysyin häneltä: »Miksi näin pitää tapahtua ja miksi niin suuresti vihaat egyptiläisiä, Aziru?» Hän siveli kähärää partaansa katsellen viekkaasti hymyillen minuun ja sanoi: »Kuka väittää, että vihaan egyptiläisiä, Sinuhe? Enhän vihaa sinuakaan, vaikka olet egyptiläinen. Myös minä olen lapsena kasvanut faraon kultaisessa talossa, kuten isäni ennen minua ja kuten kaikki Syyrian ruhtinaat. Siksi tunnen Egyptin tavat ja osaan lukea ja kirjoittaa, vaikka opettajani tukistivat minua pojankiharastani ja löivät minua ruokokepillä sormille useammin kuin muita oppilaitaan, koska olin syyrialainen. Mutta tämän takia en suinkaan vihaa egyptiläisiä, sillä kun älyni ja ymmärrykseni kasvoi, opin Egyptissä paljon viisautta, jonka aikanaan voin kääntää Egyptiä vastaan. Opin siellä, että sivistyneiden ihmisten kesken kaikki kansat ovat viime kädessä samanlaisia eikä ole eroa kansojen välillä, vaan lapsi syntyy alastomana maailmaan, olipa hän syyrialainen tai egyptiläinen. Eikä toinen kansa ole sen urhoollisempi tai pelkurimaisempi, julmempi tai säälivämpi, oikeudenmukaisempi tai väärempi kuin toinenkaan, vaan kaikissa kansoissa on sankareita ja pelkureita, oikeita ja vääriä, niin myös Syyriassa ja Egyptissä. Siksi käskijä ja hallitsija itse ei vihaa ketään eikä näe eroa kansojen välillä, mutta viha on valtava voima käskijän kädessä, väkevämpi kuin aseet, sillä ilman vihaa ei käsivarsissa ole kylliksi voimaa kohottamaan aseita. Minä olen syntynyt käskijäksi, sillä minun suonissani virtaa Amorin kuninkaiden veri ja hyksoina kansani muinoin hallitsi kaikkia kansoja merestä mereen. Sen tähden teen kaiken voitavani pannakseni vihan Syyrian ja Egyptin välille ja puhaltaakseni hiileen, joka kovin hitaasti alkaa hehkua,, mutta kerran sytyttyään leimahtaa roihuksi ja polttaa pois Egyptin vallan Syyriasta. Siksi kaikkien kaupunkien ja heimojen koko Syyriassa on opittava tietämään, että egyptiläinen on kurjempi, pelkurimaisempi, julmempi, väärämielisempi, ahneempi ja kiittämättömämpi kuin syyrialainen. Heidän on opittava sylkemään kuullessaan egyptiläistä mainittavan ja nähtävä egyptiläiset väärämielisinä sortajina, verenimijöinä, pieksijöinä ja lastenraiskaajina, kunnes heidän vihansa on kyllin suuri siirtämään vuoria.»

»Mutta sehän ei ole totta, kuten itse sanoit», huomautin.

Hän levitti kätensä kämmenet ylöspäin ja kysyi hymyillen: »Mikä on totuus, Sinuhe? Imetty ään kylliksi veriinsä totuuden, jonka heille tarjoan, he tulevat vannomaan kaikkien jumalien nimeen sen todeksi eivätkä usko, jos joku väittää sitä valheeksi, vaan nuijivat hänet hengiltä herjaajana. Heidän on uskottava olevansa väkevämmät, urheammat ja oikeamielisemmät kuin mikään muu kansa maailmassa ja uskottava rakastavansa vapautta enemmän kuin kuolemaa ja nälkää ja rasituksia, niin että he vapaudestaan ovat valmiit maksamaan minkä hinnan hyvänsä. Tämän minä heille opetan ja monen olen jo saanut uskomaan totuuteni ja jokainen, joka uskoo, käännyttää muita, kunnes maa kytee koko Syyriassa. Eräs totuus on myös, että tulella ja verellä tuli kerran Egypti Syyriaan, ja siksi se myös kerran tulella ja verellä karkotetaan Syyriasta.»

»Mikä on vapaus, josta puhut heille?» kysyin peläten hänen puheitaan Egyptin tähden ja kaikkien siirtokuntain tähden, sillä he olivat minun kansaani.

Hän käänsi jälleen kämmenensä ylöspäin ja hymyili suopeasti: »Vapaus on monikäsitteinen sana ja yksi tarkoittaa sillä yhtä ja toinen toista, mutta tällä asialla ei ole väliä, ennen kuin tämä vapaus on saavutettu. Vapauden saavuttamiseen tarvitaan monia, mutta kun vapaus on saavutettu, on varminta olla tasaamatta sitä kovin monen kanssa, vaan pitää se itse. Siksi luulen, että Amorin maata tullaan kerran sanomaan Syyrian vapauden kehdoksi. Myös voin sanoa sinulle, että kansa, joka uskoo kaiken, mitä sille sanotaan, on kuin härkälauma, joka ajetaan piikeillä portista, tai lammaskatras, joka seuraa pässiä ajattelematta, mihin pässi sitä kuljettaa. Kenties minä olen sekä piikki että pässi.»

»Epäilen sinua tosiaan suureksi pässinpääksi», sanoin, »koska puhut tuollaista, sillä nuo ovat vaarallisia puheita ja kuultuaan niistä farao voi lähettää sotavaununsa ja keihäänsä sinua vastaan ja hajoittaa muurisi ja ripustaa sinut ja poikasi sotalaivan keulaan pää alaspäin palatessaan Thebaan.»

Mutta Aziru vain hymyili ja sanoi: »En luule, että minulla on vaaraa faraosta, sillä olen ottanut vastaan hänen kädestään elämän merkin ja pystyttänyt temppelin hänen jumalalleen. Siksi hän uskoo minua paremmin kuin ketä hyvänsä muuta Syyriassa ja paremmin kuin omia lähettiläitään ja varuskuntiensa komentajia, jotka palvelevat Ammonia. Näytänpä sinulle jotakin, mikä varmaan huvittaa sinua suuresti.»

Hän vei minut muurin luokse ja näytti kuivuneen ruumiin, joka riippui alastomana muurilta pää alaspäin, ja kärpäsiä kihisi ruumiin ympärillä. »Jos katselet tarkasti», hän sanoi, »näkisit, että tuo mies on ympärileikattu, ja totta onkin, että hän on egyptiläinen. Onpa hän kerrassaan faraon veronkantaja, joka rohkeni tulla talooni utelemaan, miksi veroni ovat viipyneet jo pari vuotta. Sotilaillani oli suurta huvia hänestä, ennen kuin he ripustivat hänet muurille hänen julkeutensa tähden. Tällä olen saanut aikaan, että egyptiläiset eivät mielellään kulje Amorin maan halki edes suurissa joukoissa, vaan kauppiaat maksavat veronsa mieluummin minulle kuin heille. Mitä se merkitsee, sen tiedät, kun sanon, että Megiddo on vallassani ja tottelee minua eikä enää egyptiläistä varuskuntaa, joka piileskelee linnoituksessaan uskaltautumatta kaupungin kaduille.»

»Tuon miesparan veri tulee päällesi», sanoin kauhistuneena. »Saat vielä peloittavan rangaistuksen, kun tekosi tulee ilmi, sillä kaiken muun kanssa voi leikkiä Egyptissä, mutta ei faraon veronkantajain kanssa.»

»Olen ripustanut totuuden muurille nähtäväksi», sanoi Aziru tyytyväisenä. »Myös on tästä asiasta pantu toimeen lukuisia tutkimuksia ja ilomielin olen tuhrinut täyteen sekä paperia että savitauluja selittääkseni tämän asian, ja myös olen saanut vastaanottaa tästä asiasta lukuisia savitauluja, jotka säilytän huolellisesti numeroituina voidakseni niihin vedoten kirjoittaa täyteen uusia savitauluja, kunnes voin savitauluista rakentaa kokonaisen muurin suojakseni. Amorin Baalin kautta, olen tehnyt tämän asian jo niin mutkikkaaksi, että maaherra Megiddossa kiroaa syntymäpäivänsä, kun kiusaan häntä lakkaamatta uusilla savitauluilla vaatiessani itselleni oikeutta, jota tuo veronkantaja loukkasi. Myös olen lukuisten todistajien avulla todistanut hänet murhaajaksi, varkaaksi ja faraon varojen kavaltajaksi. Olen todistanut hänen hätyytelleen naisia kaikissa kylissä ja kertonut hänen häväisseen Syyrian jumalia, jopa viskanneen vetensä Atonin alttarille kaupungissani, mikä tekee asiani vuorenvahvaksi faraon edessä. Katsohan, Sinuhe, laki ja oikeus, joka kirjoitetaan savitauluihin, on hidas ja mutkikas ja mutkistuu sitä enemmän, mitä useampia savitauluja pinotaan tuomarien eteen, kunnes paholainenkaan ei pysty ottamaan selvää totuudesta. Tässä asiassa olen egyptiläisiä väkevämpi ja pian olen heitä väkevämpi myös monessa muussa asiassa.»

Eikä tämä ollut ainoa, mitä Aziru kertoi minulle, vaan hän puhui vielä paljon muuta kerskaillen kuninkuudellaan ja oveluudellaan ja väitti jättävänsä pienelle pojalleen kerran perinnöksi yhtä monta ruhtinaankruunua kuin hänellä oli sormia ja varpaita. Myös hän opetti minua ja sanoi: »Jos sinulla on vastustaja, jonka tahdot kukistaa, älä koskaan unohda pääasiaa, että hänet on kukistettava, vaan pidä se aina silmiesi edessä. Sen tähden puhu väärin hänestä kaikissa suhteissa ja tulkitse väärin hänen kaikki tekonsa ja sano hänen armeliaisuuttaan valheeksi ja hänen jalouttaan kavaluudeksi ja hänen ystävällisyyttään teeskentelyksi. Jos hän on vahva ja tarjoaa sinulle sovittelua, suostu sovitteluun päästäksesi lähemmäksi hänen kurkkuaan ja ärsytä kaikki, jotka voit, häntä vastaan, ja liittoudu hänen vihamiestensä kanssa, kunhan pidät huolen, että hänen kukistuttuaan itse voit ryöstää hänen talonsa ja jättää muut ilman. Jos sinulla on monta, jotka tahdot kukistaa, erota heidät toisistaan ja kylvä valheita heidän väliinsä ja saata heidät sotimaan keskenään, mutta kukista sinä yksi kerrallaan ja vakuuttele sillä välin ystävyyttäsi muille ja saa heidät uskomaan hyvää itsestäsi, kunnes olet saanut kukistetuksi jokaisen vuorollaan. Tämän valtiotaidon olen oppinut egyptiläisiltä, sillä sen avulla he muinoin orjuuttivat Syyrian.»

Närkästykseni ja vastenmielisyyteni huvitti suuresti Azirua ja hän pilkkasi minua ja sanoi: »Jos sinussa olisi kuninkaallista verta, ymmärtäisit tämän kaiken kertomatta ja imisit sen vereesi jo äidinmaidossa, mutta sinä et ole syntynyt käskijäksi kuten minä, vaan käskettäväksi ja siksi inhoat puheitani.»

Tällä tavoin kulutin monta päivää Azirun luona enkä voinut vihata häntä, sillä hän oli ystäväni ja hänen ystävyytensä oli valloittava ja antelias ja hänen naurunsa tartutti minutkin nauramaan. Hänen isänylpeytensä ja hellyytensä poikaansa kohtaan oli myös huvittava ja lapsekas hänen kaiken muun oveluutensa vastakohtana. Vaikka hän puhui järjellään, tiesin, että hänen sydämensä oli hänen jarkeansa suurempi ja leimahteli kiivaasti, niinkuin hän puheessaan ja naurussaan ja askelissaan oli kaikkia kansansa miehiä mittavampi. Korjasin myös hänen hampaitaan ja päällystin kullalla hampaat, joista entinen kultaus oli karissut, niin että hänen suunsa välkkyi jälleen nauraessa kultaisena kuin aurinko pikimustan parran välistä ja hänen miehensä kunnioittivat häntä entistä enemmän.

Mutta kuta enemmän hän puhui minulle, sitä useammin muistin Horemhebia, sillä jotakin samaa oli hänen miehuudessaan kuin Horemhebin miehuudessa ja he molemmat olivat syntyneet sotilaiksi, vaikka Aziru oli vanhempi ja Syyrian valtiotaidon myrkyttämä. Enkä uskonut, että hänen taidollaan voisi hallita suuria kansoja, vaan ajattelin, että hänen mietteensä ja suunnitelmansa olivat perintöä hänen isiltään ja syntyneet aikana, jolloin Syyria oli kuin kähisevä käärmeiden pesä lukemattomien pikkukuninkaiden taistellessa vallasta keskenään ja murhauttaessa toisiaan, kunnes Egypti rauhoitti Syyrian ja sen ruhtinaiden pojat saivat kasvatuksensa faraon kultaisessa talossa ja sivistyivät. Myös koetin selittää hänelle, ettei hänellä ollut oikeata käsitystä Egyptin mahtavuudesta ja rikkaudesta, ja varoitin häntä pullistelemasta liiaksi, sillä myös nahkasäkki pullistuu, kun sen puhaltaa ilmaa täyteen, mutta kun pistää siihen reiän, se vajoaa kasaan ja menettää suuruutensa. Mutta Aziru vain nauroi minulle kultaisilla hampaillaan ja antoi kantaa eteeni yhä uusia paistettuja lampaita painavissa hopeavadeissa kerskaillakseen rikkaudellaan.

Hänen työhuoneensa oli tosiaan täynnä savitauluja, kuten hän oli sanonut, ja lähetit toivat hänelle kirjeitä kaikista Syyrian kaupungeista. Myös heettiläisten kuninkaalta ja Babylonista hän sai savitauluja, vaikka ei sallinutkaan minun nähdä, mitä niihin oli kirjoitettu, voimatta silti olla kerskailematta niistä. Hän kyseli minulta uteliaana heettiläisten maasta ja Khattushashista, mutta huomasin hänen tietävän heettiläisistä yhtä paljon kuin minä tiesin. Myös heettiläisten lähettiläitä kävi hänen luonaan ja keskusteli hänen sotilaittensa ja päälliköittensä kanssa, niin että tämän kaiken nähtyäni sanoin hänelle: »Leijona ja shakaali voivat kyllä liittoutua ajaakseen yhdessä saalista, mutta oletko koskaan nähnyt shakaalin saavan parhaita paloja?»

Hän vain nauroi kultaisilla hampaillaan ja sanoi: »Tiedonhaluni on suuri ja haluan oppia kuten sinäkin, vaikka minulla ei hallitustoimieni takia ole tilaisuutta matkustella kuten sinulla, joka et kanna vastuuta mistään, vaan olet vapaa kuin taivaan lintu. Eikä liene mitään pahaa siinä, että heettiläiset upseerit neuvovat päälliköilleni sotataitoa, sillä heillä on uudenlaisia aseita ja sotakokemusta, mikä meiltä puuttuu. Tämähän on faraolle vain suureksi hyödyksi, sillä jos tulee sota, on Syyria jo kauan ollut Egyptin kilpi pohjoisessa ja usein tämä kilpi on ollut verinen, minkä pidämme mielessämme, kun kerran kirjoitetaan laskuja Egyptin ja Syyrian välillä.»

Hänen puhuessasn sodasta muistin taas Horemhebin ja sanoin hänelle: »Olen nauttinut jo liiankin kauan vieraanvaraisuuttasi ja aion palata Simyraan, jos tarjoat kantotuolin käytettäväkseni, sillä peloittaviin sotavaunuihisi en enää ikänä nouse, mieluummin annan heti halkaista kalloni. Mutta Simyra on käynyt minulle kolkoksi ja egyptiläisenä lienen jo kylliksi imenyt verta köyhästä Syyriasta, niin että aion sopivassa laivassa palata takaisin Egyptiin. Näin ollen emme kenties tapaa pitkiin aikoihin emmekä kenties tapaa koskaan, sillä muisto Niilin vedestä on suloinen suussani ja kenties tyydyn juomaan sitä koko ikäni nähtyäni kylliksi maailman pahuutta ja saatuani vielä sinulta opetusta sen pahuudessa.»

Aziru sanoi: »Huomisesta päivästä ei kukaan tiedä mitään edeltäpäin eikä sammal kasva vierivään kiveen eikä levottomuus, joka kytee silmissäsi, salli varmaankaan sinun jäädä kauaksi aikaa mihinkään maahan. Mutta valitse vaimo, kuka hyvänsä, kansani joukosta, niin rakennan sinulle talon kaupunkiini, eikä sinun tarvitse katua, jos jäät tänne harjoittamaan ammattiasi.»

Piloillani sanoin hänelle: »Amorin maa on väärämielisin ja vihattavin maa maailmassa ja sen Baal on minulle iljetys ja sen naiset haisevat vuohilta sieraimissani. Siksi panen vihan itseni ja Amorin maan välille ja puhkaisen kallon jokaiselta, joka puhuu hyvää Amorista, ynnä teen paljon muuta, mitä en tällä hetkellä viitsi luetella, koska en sitä muista, mutta aion kirjoittaa lukuisiin savitauluihin monenlaisia laskuja, joissa todistan sinun raiskanneen vaimoni ja varastaneen härät, joita minulla ei koskaan ole ollut, ja harjoittaneen noituutta ynnä muuta, kunnes sinut ripustetaan muurille pää alaspäin, ja minä rosvoan talosi ja vien kultasi ja ostan sillä sata kertaa sata viiniruukkua juodakseni viiniä muistoksesi.»

Hänen naurunsa jyrisi hänen kuninkaantalonsa saleissa ja hampaat välkkyivät kultaisina hänen kähärän partansa sisästä. Sellaisena muistin hänet usein pahojen päivien tultua, mutta erosimme ystävinä ja hän antoi minulle kantotuolin ja paljon lahjoja ja hänen sotilaansa saattoivat minut takaisin Simyraan, jottei matkalla kukaan olisi loukannut minua, koska olin egyptiläinen.

Simyran portin luona lensi pääskynen nuolennopeana pääni ohitse ja mieleni kävi levottomaksi ja katu poltti jalkojani. Päästyäni talooni sanoin sen tähden Kaptahille: »Kokoa tavaramme ja myy tämä talo, sillä purjehdimme takaisin Egyptiin.»

Mutta Kaptah sanoi: »Tämä olisi minulle suuren ilon päivä, ellei sinulla olisi ilmiömäinen ja uskomaton taito aina sekoittaa koiruohoa iloni maljaan. Tosin enää en jaksa laskea vuosia, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi join Niilin vettä, ja muurahaisia kihisee pitkin selkääni, kun ajattelen Theban ilotaloja ja olutkapakoita, nimenomaan erästä pientä sataman kapakkaa, jonka nimi on Krokotiilinpyrstö, ja tämän nimensä se on saanut siitä, että kapakanisäntä väittää noitien sekoittaneen hänen viiriinsä yhtä voimalliseksi kuin krokotiilin pyrstön huitaisu. Totta hän puhuukin, sillä sen jouduin usein itse kokemaan, vaikka tästä en ehdi tällä kertaa kertoa enempää. Vaan tarkoitukseni on sanoa, etten voi seurata sinua, jos tosiaan käsittämättömässä hulluudessasi aiot matkustaa laivassa Egyptiin, kun vihdoin olemme päässeet näin pitkälle ja voisimme vaaratta ja hukkumatta suolaiseen veteen matkustaa maitse. Niinkuin tiedät, olen vannonut, etten astu jalallani laivan kannelle enää milloinkaan, eikä minun sovi rikkoa valaani, sillä kuoriainen voisi pahastua minuun ja menettäisimme hyvän onnemme.»

Muistutin Kaptahille kuvaamattomia vaivoja, joita hän oli kokenut aasin selässä ratsastaessaan, ja hän kävi vakavaksi. Muistutin myös hänelle, että koko Syyria kuohui ynseyttä egyptiläisiä kohtaan ja että maitse matkustaessamme voisimme siten joutua suurempiin ikävyyksiin kuin merellä. Kaptah alkoi kynsiä päätään ja mietti kauan, kunnes sanoi lopulta:

»Herrani, vannotko, että matkustamme rannikkolaivassa, joka ei päästä maata näkyvistään, sillä se on tosin hitaampi kuin kaukolaiva, mutta poikkeaa lukuisissa satamissa, joissa kenties on monenlaisia nähtävyyksiä ja uudenlaisia olutkapakoita. Jos niin on, seuraan sinua laivaan, mutta tämän täytyy tapahtua siten, etten koske jalallani laivan kanteen. Tätä varten on varmaan parasta, että juon itseni humalaan ja sinä annat kantaa minut laivaan ja pidät minut humalassa koko matkan ajan, niin etten pysy jaloillani, sillä vain siten voin päästä valastani rikkomatta sitä.»

Hyväksyin hänen ehdotuksestaan muun, paitsi humalaa, sillä halusin mielelläni nähdä Syyrian rantakaupungit saadakseni tietää, oliko viha Egyptiä kohtaan levinnyt jo kaikkiin kaupunkeihin voidakseni kertoa sen Horemhebille. Niinpä Kaptah myi talomme ja keräsin saatavani ja lähdin rikkaana Simyrasta. Mutta Kaptahin annoin kantaa laivaan ja pidin häntä sidottuna vuoteeseen sanoen hänen olevan sairas, jotta hän ei olisi rikkonut valaansa.

3

Minun ei hyödytä kertoa paljon paluumatkastani Egyptiin, sillä tämä matka on mielessäni kuin varjo tai levoton uni. Kun näet vihdoin olin laivassa matkalla takaisin mustaan maahan nähdäkseni vielä kerran Theban, lapsuuteni kaupungin, täytti rauhaton kaipaus mieleni niin väkevänä, etten enää voinut seisoa tai istua tai maata paikoillani, vaan kävelin edestakaisin laivan ahtaalla kannella kiertäen mattokääröjä ja tavarakasoja, Syyrian haju yhä sieraimissani, päivä päivältä yhä kiihkeämmin odottaen näkeväni vuoristoisen rannikon asemesta matalan, kaislikoista vihreän maan. Laivan pysähdellessä päiväkausiksi rannikkokaupunkien laitureihin ei minulla ollut malttia enää tutkia kaupunkeja tai kerätä tietoa, vaan aasien kiljuntaan rannassa sekaantuivat kalakauppiaiden huudot ja vieraitten kielten sorina pauhuksi, joka ei eronnut korvissani meren kohinasta.

Kevät puhkesi jälleen Syyrian laaksoihin, mereltä katsoen punersivat vuoret viinin lailla, kevät värjäsi iltaisin kuohuvan veden meren rannassa kalpean vihreäksi, Baalin papit melusivat ja huusivat kimeästi ahtailla kujilla haavoittaen kasvojaan kiviveitsillä, niin että veri vuoti, ja naiset kiskoivat silmät palaen ja hiukset sotkuisina pappien jäljessä puisia rattaitaan. Mutta tämän kaiken olin nähnyt jo ennen monta kertaa ja heidän vieraat tapansa ja raaka kiihkonsa tympäisi minua, kun kangastus kotimaasta häämötti jo silmieni edessä. Olin luullut sydämeni turtuneeksi, olin luullut jo mukautuneeni kaikkiin tapoihin ja kaikkiin uskoihin ymmärtäen erivärisiä ihmisiä, ketään halveksimatta, päämääränäni vain tiedon kerääminen, mutta tieto, että olin palaamassa mustaan maahan, pyyhkäisi pois kaiken turtuneisuuden sydämestäni kuin kuuma liekki. Vieraiden vaatteiden lailla valahtivat vieraat ajatukset mielestäni ja olin jälleen sydämessäni egyptiläinen, kaipasin rasvassa paistetun kalan lemua Theban syrjäkujilla illansuussa vaimojen sytyttäessä keittotulet savimajojensa eteen, kaipasin Egyptin viinin makua suussani, kaipasin Niilin vettä ja hedelmällisen mudan makua siinä. Kaipasin papyruskaislojen suhinaa kevättuulessa, kaipasin lootuksen puhkeavaa terää virran rannassa, kaipasin kirjavia pylväitä ikuisine kuvineen, temppelien kuvakirjoituksia kaipasin ja vanhan vihkisavun lemua kivisissä pylväissä, niin mieletön oli sydämeni.

Palasin kotiin, vaikka minulla ei ollut kotia ja olin muukalainen maan päällä. Palasin kotiin, eivätkä muistot tehneet enää kipeää, vaan aika ja tieto olivat hiekan lailla sataneet katkerien muistojen ylle. En tuntenut enää surua enkä häpeää, vain rauhaton kaipaus täytti kuluttavana sydämeni.

Taaksemme jäi rikas, hedelmällinen, vihaa ja kiihkoa sähisevä Syyria. Laivamme souti ohi Siinain punaisten rantain ja tuuli erämaasta pyyhki kuivana ja polttavana kasvojamme, vaikka oli kevät. Kunnes tuli aamu, jona meri värjäytyi keltaiseksi ja sen takana oli maa vain ohut, vihreä viiva ja merimiehet laskivat nahkaköydästä mereen saviruukun ja nostivat vettä kannelle eikä vesi enää ollut suolaista, vaan se oli ikuisen Niilin vettä ja maistui Egyptin mudalta. Eikä mikään viini ole koskaan maistunut suussani yhtä suloiselta kuin tuo mutainen vesi, joka nostettiin merestä kaukana maasta. Mutta Kaptah sanoi: »Vesi pysyy vetenä Niilissäkin. Malta, herrani, kunhan pääsemme kunnialliseen kapakkaan, jossa olut on kuohuvaa ja kirkasta, niin ettei sitä tarvitse seuloa jyvien keskeltä imupillin lävitse. Silloin vasta uskon olevani kotona Egyptissä.»

Hänen jumalaton ja herjaava puheensa sinä hetkenä loukkasi minua, niin että sanoin: »Orja pysyy orjana kalliiden villakankaidenkin peittämänä. Malta, Kaptah, kunhan saan käteeni notkean ruokokepin, jollaisen voi leikata vain Niilin kaislikosta, silloin totisesti uskot jälleen olevasi kotona.»

Mutta Kaptah ei suinkaan loukkaantunut, vaan hänen silmänsä kyyneltyi liikutuksesta, hänen leukansa alkoi täristä ja hän kumarsi edessäni laskien kätensä polvien tasalle ja sanoi: »Totisesti, herrani, sinulla on toisinaan uskomaton taito löytää oikea sana oikeana hetkenä, sillä olin jo unohtanut, miten makea on ohuen ruokokepin sivallus takapuolessa ja säärissä. Ah, herrani Sinuhe, se on elämys, jonka soisin sinunkin kokevan, sillä paremmin kuin vesi ja olut, paremmin kuin vihkisavu temppeleissä ja sorsat kaislikossa se kertoo elämästä Egyptissä, jossa jokainen on asetettu oikealle paikalleen eikä mikään muutu aikojen kuluessa, vaan kaikki pysyy samana. Älä siis ihmettele, jos itken liikutuksesta, sillä nyt vasta tunnen tosiaan palaavani kotiin nähtyäni paljon vierasta ja käsittämätöntä ja halveksittavaa. Oi, siunattu ruokokeppi, joka asetat jokaisen oikealle paikalleen ja ratkaiset kaikki ongelmat, ei ole sinun vertaistasi.»

Hän itki jonkin aikaa liikutuksesta ja meni sen jälkeen voitelemaan kuoriaisen, mutta huomasin, ettei hän enää käyttänyt voitelemiseen yhtä kallista öljyä kuin ennen, sillä ranta oli lähellä ja Egyptissä hän nähtävästi uskoi selviävänsä omalla oveluudellaan.

Vasta laskiessamme alamaan suureen satamaan ymmärsin, miten sanomattoman kyllästynyt olin näkemään kirjavia, leveitä vaatteita, kähäriä partoja ja paksuja vartaloita. Kantajien kapeat kyljet, heidän lannevaatteensa, heidän ajellut leukansa, heidän alamaan murteensa, heidän hikensä haju, mudan haju, kaislan haju, sataman haju, kaikki oli toisenlaista kuin Syyriassa, kaikki oli tuttua, ja ruumistani kietovat syyrialaiset vaatteet alkoivat ahdistaa minua eikä ruumiini enää osannut hengittää niissä. Selviydyttyäni sataman kirjureista ja kirjoitettuani nimeni moneen paperiin menin sen tähden viipymättä ostamaan itselleni uudet vaatteet ja kaiken villan jälkeen oli ohuin pellava jälleen suloinen ihoani vasten. Mutta Kaptah päätti yhä esiintyä syyrialaisena, sillä hän pelkäsi, että hänen nimensä oli yhä karanneiden orjien luettelossa, vaikka olinkin Simyran viranomaisilta hankkinut savitaulun, joka todisti hänen syntyneen orjana Simyrassa sekä minun ostaneen hänet laillisesti siellä.

Tämän jälkeen nousimme tavaroinemme jokilaivaan matkustaaksemme ylävirtaan. Päivät kuluivat matkustaessamme ja totuimme jälleen Egyptiin ja pellot kuivuivat joen molemmin puolin ja hitaat härät kiskoivat puisia auroja ja maanviljelijät astuivat vakoja pitkin pää kumarassa kylväen siementä pehmeään mutaan. Pääskyset sujahtelivat yli laivan ja hitaasti virtaavan veden levottomasti kirkuen hävitäkseen pian virran pohjaan ja kaivautuakseen mudan peittoon vuoden kuumimmaksi ajaksi. Kaartuvina kohosivat palmut Niilin rannoilla, kylien matalia savimajoja varjostivat suuret sykomorit, laiva laski pienten ja suurten kaupunkien laitureihin eikä ollut sitä rantakapakkaa, johon Kaptah ei olisi kiirehtinyt ensimmäisenä kostuttamaan kurkkuaan egyptiläisellä oluella, esiintymään mahtailevasti ja kertomaan matkoistaan ja minun taidostani mitä kummallisimpia valheita, joita sataman työläiset kuuntelivat nauraen ja pilaillen ja kutsuen jumalia avukseen. Niin kiire oli Kaptahilla, että hän usein oli laiturilla jo ennen kuin laivan kiinnitysköydet oli sidottu, mutta kun soimasin häntä tästä hän sanoi:

»Herrani, vasta nyt olen huomannut, miten tavattoman ja tyhjentymättömän janon olen hankkinut itselleni kaikkien matkojemme aikana. On kuin kaikkien maiden ja teiden ja kaupunkien pöly yhä kirvelisi kurkkuani enkä vielä ole löytänyt olutlaatua, joka parhaiten pyyhkisi sen pois. Siksi sinun ei suinkaan tule soimata minua, vaan paremminkin ylistää minua, koska näin uutterasti ja vaivojani säästämättä tutkin jokaisen kapakan löytääkseni oluen, joka parantaisi vaivani, koska tämä vaiva ajan mittaan saattaisi käydä varsin kalliiksi sinulle, herrani. Vain sinun etusi tähden näin teen äläkä suinkaan soimaa minua kiireeni tähden, sillä kuta kauemmaksi ehdimme ylävirtaan, sitä kauheammaksi yltyy janoni tuska, niin että minua toisinaan peloittaa sen ajatteleminen. Myös sinun on muistettava, että levitän mainettasi edelläsi kertoessani kaikenlaisista ihmeellisistä parannuksistasi, joita olet suorittanut kaukaisissa maissa, joiden niiniäkään nämä hölmöt eivät koskaan ole kuulleet. Vielä joudun tällä tavoin tutustumaan lukuisiin jumaliin, sillä totisesti en olisi uskonut, että Egyptissä on näin paljon jumalia. Joka päivä näet kuulen ainakin yhdestä tai kahdesta varsin huomattavasti jumalasta, joiden niiniäkään en aikaisemmin ole kuullut, vaikka sitä en tietenkään näille hölmöille ilmaise. Kaikki kunnia tietenkin kuoriaiselle, mutta silti ei olisi lainkaan pahitteeksi, jos löytäisimme jonkin sopivan jumalan, jota voisimme palvella, niin että tulisimme hurskaiksi ja saisimme hyvän maineen.»

»Tiedät, mitä ajattelen jumalista», sanoin hänelle, »enkä usko, että jumalilla, joita löydät erivärisistä olutruukuista, on paljonkaan arvoa. Sitä paitsi en muista, että janossasi olisi ollut mitään vikaa matkustaessamme kaukaisissa maissa, vaan päinvastoin sinulla on janosi puolustukseksi ollut joka maassa yhä uudet selitykset, joten älä ihmettele, jos joskus kyllästyn lörpötykseesi.»

»Voi, herrani», sanoi Kaptah ja kävi surulliseksi. »Sinulla on ihmeellinen ja uskomaton taito vain muutamin sanoin esittää niin monta väärää todistusta, että minulta kuluisi kokonainen päivä kumotessani niitä. Ensinnäkin, mitä tulee ajatuksiisi jumalista, en halua sekaantua niihin, vaan yritän yksin hoitaa nämä jumaluusopilliset asiat eduksesi, jotta et vain saisi harhaoppisen mainetta, mikä ajan mittaan vahingoittaisi ammattisi harjoittamista. Mitä taas tulee jumaliin, joita löydän olutruukuista tai paremminkin niiden ympäriltä, niin en halua kiistellä kanssasi heidän arvostaan, mutta sinunkin on tunnustettava, että heidän joukossaan on varsin mielenkiintoisia jumalia, joihin tutustuminen ei ole lainkaan vahingoksi. Niinpä esimerkiksi eilen löysin jumalan, joka turvaa naisen hedelmöitymisen vaaralta, milloin nainen ei sellaista halua erinäisistä syistä, joita minun ei tässä kannata ruveta luettelemaan. Tämä on perin ihmeellinen asia, sillä yleensähän jumalat kilpailevat keskenään päinvastaisista ansioista ja papit kerskailevat jumaliensa auttavan naisia saamaan lapsia. Siksi en lainkaan ensin halunnut uskoa tällaisen jumalan olemassaoloon, mutta nainen, joka minulle kertoi hänestä, oli niin varma asiastaan, että vasta väitteitteni ärsyttämänä näytti minulle taikakalua, jota kantoi kaulassaan, ja kehoitti minua itse koettamaan, auttoiko se vai ei. Hän vei minut majaansa ja tein parhaani saadakseni todistuksia asiasta, mutta varmuuteen en tietenkään päässyt, koska laivamme jatkoi jo iltapäivällä matkaa, enkä siis voinut jäädä odottamaan nähdäkseni, saako hän lapsen vai ei. Sen vain tiedän, että hän vei kaiken kuparin, mikä minulla oli mukanani.»

»Kaptah», varoitin, »Kaptah, olen jo sanonut, että en halua kuunnella typeryyksiäsi.» Mutta hän jatkoi kuitenkin: »Tämä jumalista, enkä lainkaan kadu kuparini tähden, sillä nainen oli yksinkertainen ja ystävällinen eikä lainkaan hullumpi muodoltaan. Mutta mitä tulee janooni, johon niin suuresti olet pahastunut, niin sinulla, herrani, pitäisi olla suurin syy kiittää janoani, sillä ilman sitä olisit köyhä mies ja kenties korpit kalvaisivat kalloasi jossakin maantien varrella. Sinun on muistettava, että janoni on erehtymättömästi ohjannut minut sellaisten ihmisten pariin, joilta olen kuullut lukemattomia sinulle hyödyllisiä asioita, aivan samalla tavoin kuin kapteenin laivamajan jumala ohjaa laivan merellä erehtymättömästi satamaan. Siksi sinun ei suinkaan pidä herjata janoani, vaan jos olisit luonteeltasi hurskaampi, saattaisit kenties nähdä myös janossani jotakin jumalallista.»

Käänsin selkäni Kaptahille ja menin pois hänen luotaan, sillä hänen kanssaan ei hyödyttänyt väitellä. Laivamme purjehti pitkin autiota virran osaa ja hiekkasärkällä rannassa makasivat vanhat krokotiilit hievahtamattomina päivän paisteessa ja pienet linnut hypähtelivät pelottomasti niiden avonaisissa kidoissa poimien ruoanjätteitä niiden hampaista. Sinä yönä kuulin myös uneni läpi virtahevosten mylvivän kaislikossa ja aamulla täyttivät lukemattomat ruusunpunaiset linnut ilman laivan ympärillä. Olin jälleen Egyptissä, kotimaassani, mutta totuttuani tähän ajatukseen, Niilin joka päivä yhtä määrättömän mahtavana vyöryessä laivan ohitse, tunsin jälleen, että olin yksin ja muukalainen maailmassa, ja sydämeni valtasi outo lamaannus ja turhuuden tunto, niin että menin kannen alle ja makasin siellä matollani haluamatta enää katsella ympärilleni ja haluamatta enää puhella kiihkeästi ihmisten kanssa, kuten matkan ensimmäisinä päivinä. Tiesin jo, ettei paluu Thebaan toisi mitään ratkaisua sydämeni ongelmaan, ja samantekevää olisi ollut, vaikka olisin jäänyt mihin hyvänsä kaupunkiin virran varrella, ostanut sieltä talon ja alkanut harjoittaa ammattiani. Mutta minun oli tavattava Horemheb ja tämä syy oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu syy jatkaakseni matkaa Thebaan asti.

Niin näin jälleen virralta idän taivasta vasten kolme vuorenhuippua, kolme Theban ikuista vartijaa. Asutus kävi runsaaksi, köyhien kylät savimajoineen vuorottelivat rikkaitten kaupunginosien kanssa, kunnes muurit nousivat näkyviin mahtavina kuin vuoret ja näin suuren temppelin katon ja pylväät ja lukemattomat rakennukset temppelin alueella ja pyhän järven. Lännessä levisi rannattomana vuoriin asti kuolleitten kaupunki ja faraoiden kuolintemppelit hehkuivat valkoisina keltaisia vuoria vasten ja suuren kuningattaren temppelin pylväiköt kannattivat yhä kukkivien puiden merta. Vuorten takana oli kielletty laakso käärmeineen ja skorpioneineen ja sen hiekassa suuren faraon haudan suulla lepäsivät isäni Senmutin ja äitini Kipan kuivuneet ruumiit häränvuotaan neulottuina säilyen ikuisesti. Mutta etäimpänä etelässä virran rannassa kohosi kevyenä ja sinervänä puutarhainsa ja muuriensa keskellä faraon kultainen talo. Ihmettelin, mahtoiko ystäväni Horemheb asua siellä.

Laiva laski tuttuun kivilaituriin virran rannassa, kaikki oli niinkuin ennen eikä montakaan kadunkulmaa ollut siihen paikkaan, missä olin elänyt lapsuuteni aavistamatta, että mieheksi tultuani tuhoisin vanhempieni elämän. Ajan hiekka katkerien muistojeni yllä alkoi liikahdella sitä ajatellessani ja minut valtasi halu piiloutua ja peittää kasvoni, enkä tuntenut iloa, vaikka suurkaupungin sataman kohu ympäröi jälleen minut ja ihmisten silmissä, kiireessä ja levottomissa liikkeissä vaistosin jälleen Theban kiihkon. En ollut valmistanut mitään suunnitelmia paluuni varalta, vaan olin päättänyt jättää kaiken riippuvaiseksi Horemhebin tapaamisesta ja hänen asemastaan hovissa. Mutta jalkojeni koskiessa laiturin kiviä oli äkkiä suunnitelma selvänä mielessäni eikä se enteillyt minulle lääkärinmainetta, rikkautta ja suuria lahjoja kaiken keräämäni tiedon ansiosta, kuten aikaisemmin olin kuvitellut, vaan se tiesi yksinkertaista elämää, maineettomuutta ja köyhiä potilaita. Kuitenkin outo rauha täytti mieleni, kun ilmestyksenä tunsin tulevaisuuteni, ja tämä osoittaa jälleen, miten vähän ihminen tuntee sydäntään, vaikka luulin jo perinpohjin tuntevani sydämeni. Kertaakaan aikaisemmin en näet ollut mitään sellaista ajatellut, mutta kenties kaiken kokemani päätöksenä tämä oli tietämättäni kypsynyt mielessäni. Kuullessani Theban kohinan ympärilläni ja jalkojeni koskiessa päivänpaisteesta kuumiin laiturinkiviin olin jälleen olevinani lapsi ja katselevani totisin, uteliain silmin isäni Senmutin työtä hänen Ottaessaan vastaan potilaita työhuoneessaan. Siksi karkotin kantajat, jotka hälisten ja keskenään tapellen tunkivat kimppuuni, ja sanoin Kaptahille:

»Jätä tavaramme laivaan ja mene kiireesti ja osta minulle talo, mikä hyvänsä, lähellä satamaa, köyhien kaupunginosassa, lähellä sitä paikkaa, missä sijaitsi isäni talo, kunnes se revittiin. Tee se pian, jotta jo tänään voin muuttaa talooni ja huomenna aloittaa ammattini harjoittamisen.»

Kaptahin leuka putosi ja hänen naamansa valahti aivan tyhjäksi, sillä hän oli uskonut meidän aluksi sijoittuvan parhaaseen majataloon orjien palveltavaksi. Mutta kerrankin kävi niin, ettei hän sanallakaan vastustanut minua, vaan katsottuaan minua kasvoihin sulki suunsa ja meni tiehensä pää kumarassa. Samana iltana muutin entiseen kuparinvalajan taloon köyhien kaupunginosassa ja tavarani kannettiin sinne laivasta ja levitin mattoni savilattialle. Köyhien kujien savimajojen edessä paloivat jälleen keittotulet ja rasvassa paistettujen kalojen käry levisi yli koko likaisen, kurjan, sairaan kaupunginosan, kunnes lamput sytytettiin ilotalojen oville, syyrialainen musiikki alkoi rämistä kapakoissa sekaantuen juopuneiden merimiesten kiljahduksiin ja taivaan Theban yllä värjäsi punertava hehku keskikaupungin lukemattomista valoista. Olin kotona jälleen kuljettuani päähän asti monta eksyttävää tietä ja paettuani itseäni tietoa keräten monissa maissa.

4

Seuraavana aamuna sanoin Kaptahille: »Hanki lääkärinmerkki taloni ovelle, mutta yksinkertainen, ilman maalauksia ja koristuksia. Ja jos joku minua kysyy, älä puhu maineestani ja tiedoistani, vaan sano vain, että lääkäri Sinuhe ottaa vastaan potilaita, myös köyhiä, vaatien kultakin lahjan vain hänen varojensa mukaan.»

»Myös köyhiä?» sanoi Kaptah vilpittömästi kauhistuneena. »Voi, herrani, et kai vain ole sairas? Et kai vain ole juonut suovettä vai onko skorpioni sinua pistänyt?»

»Tee, niinkuin käsken, jos haluat jäädä luokseni», sanoin. »Mutta ellei tämä yksinkertainen talo houkuttele sinua ja jos köyhien haju vaivaa Syyriassa hienostunutta nenääsi, olet minun puolestani vapaa menemään ja tulemaan, niinkuin tahdot. Arvaan sinun varastaneen minulta kylliksi, jotta voit ostaa oman talon ja ottaa vaimon, jos haluat. En suinkaan estä sinua.»

»Vaimon?» vastusti Kaptah vielä kauhistuneempana. »Totisesti olet sairas, herrani, ja pääsi on kuuma. Miksi ottaisin vaimon, joka sortaisi minua ja haistelisi henkeäni palatessani kaupungilta ja aamulla herätessäni pää kipeänä seisoisi vieressäni keppi kädessä ja kita täynnä häijyjä sanoja. Totisesti, miksi ottaisin vaimon, kun vähäisinkin orjatyttö ajaa saman asian, mutta siitä olen sinulle jo puhunut. Epäilemättä jumalat ovat lyöneet sinut hulluudella, enkä lainkaan ihmettele sitä, kun tiedän, mitä ajattelet jumalista, mutta sinä olet herrani ja sinun tiesi on minun tieni ja sinun rangaistuksesi on myös minun rangaistukseni, vaikka luulin vihdoin pääseväni lepoon ja rauhaan kaikkien kauheiden rasitusten jälkeen, mihin minut olet pakottanut puhumatta merimatkoista, joita en halua edes ajatella jälkeenpäin. Jos kaislamatto kelpaa sinulle makuusijaksi, niin kai se kelpaa minullekin, ja onhan tässä kurjuudessa ainakin se hyvä puoli, että oluttuvat ja ilotalot ovat käden ulottuvissa eikä Krokotiilinpyrstö, josta sinulle olen kertonut, sijaitse kaukana täältä. Toivon sinun suovan anteeksi, jos menen sinne tänään ja juon itseni humalaan, sillä tämä kaikki on ollut minulle suuri järkytys ja minun on jollakin tavoin toivuttava siitä. Tosin aina katsellessani sinua aavistan pahaa enkä koskaan etukäteen voi tietää, mitä sanot tai teet, koska ajattelet ja teet kaiken juuri päinvastoin kuin järkevät ihmiset, mutta tätä en sentään sinulta odottanut. Vain hullu piilottaa jalokiven tunkiokasaan, mutta samalla tavoin sinä hautaat roskaan taitosi ja tietosi.»

»Kaptah», sanoin. »Jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan eikä sairaudessa ole eroa köyhällä ja rikkaalla, egyptiläisellä ja syyrialaisella.»

»Kenties ei, mutta heidän antamillaan lääkärinlahjoilla on suuri ero», sanoi Kaptah varsin järkevästi. »Kuitenkin ajatuksesi on kaunis eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos joku toinen ryhtyisi sitä toteuttamaan etkä juuri sinä, kun vihdoin kaiken vaivan jälkeen olisimme päässeet keikkumaan kultaiselle oksalle. Tämä ajatuksesi on f »remminkin orjana syntyneen ajatus ja sellaisena ymmärrettävä, silä joskus nuorempana ajattelin itse samanlaisia ajatuksia, kunnes keppi opetti minut järkevämmäksi.»

»Jotta tietäisit kaiken», sanoin vielä, »kerron sinulle, että jonkin ajan kuluttua, jos tielleni osuu hylätty lapsi, aion ottaa hänet omakseni ja kasvattaa hänet poikanani.»

»Miksi se olisi tarpeen?» kysyi Kaptah ällistyneenä. »Onhan temppelissä koti hylätyille lapsille ja muutamista kasvatetaan alempia pappeja ja toisista tehdään kuohilaita ja he saavat osakseen faraon ja ylhäisten naistaloissa loistavamman elämän kuin heidän äitinsä koskaan ovat osanneet uneksia. Toiselta puolen, jos kaipaat poikaa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kunhan et vain tyhmyyksissäsi mene rikkomaan ruukkua jonkun vieraan naisen kanssa, josta meille olisi pelkkää harmia. Ellet halua ostaa naisorjaa, voit aina vietellä jonkun köyhän tytön ja hän tulee olemaan vain iloinen ja kiitollinen, jos otat lapsen omaksesi ja vapautat siten hänet häpeästä. Mutta lapsista on paljon hankaluutta ja harmia ja heidän tuottamaansa iloa varmaan suuresti liioitellaan, vaikka tästä asiasta en ole pätevä sanomaan mitään, koska en koskaan ole nähnyt lapsiani, vaikka minulla on täysi syy otaksua, että heitä on kasvamassa eri tuulensuunnissa koko joukko. Viisaimmin tekisit, jos jo tänä päivänä ostaisit jonkun nuoren naisorjan, josta minullekin olisi apua, sillä jäseneni ovat kankeat ja käteni vapisevat kaikkien kokemieni rasitusten tähden, etenkin aamuisin, ja tämän talon hoitamisessa ja ruoan valmistamisessa sinulle minulla on liiaksi puuhaa, kun minun kaiken lisäksi on valvottava omaisuutesi sijoittamista.»

»Sitä en tullut ajatelleeksi, Kaptah», sanoin. »Orjaa en kuitenkaan halua ostaa, mutta palkkaa minun varoillani itsellesi palvelija, sillä sen olet kyllä ansainnut. Jos viivyt talossani, olet vapaa menemään ja tulemaan niinkuin haluat, uskollisuutesi tähden, ja arvaan, että voit hankkia minulle paljon hyödyllisiä tietoja janosi avulla. Tee siis, kuten olen sanonut, äläkä kysele enempää, sillä päätökseni on tehnyt jokin minussa, joka on minua väkevämpi, enkä voi sitä enää peruuttaa.»

Tämän sanottuani lähdin talosta tiedustelemaan ystäviäni. 'Syyrialaisesta ruukusta' tiedustelin Thotmesia, mutta sen isäntä oli vaihtunut eikä osannut kertoa mitään köyhästä taiteilijasta, joka elätti itseään piirtämällä kissankuvia rikkaiden lasten kuvakirjoihin. Horemhebiä tiedustellakseni menin sotilaiden taloon, mutta se oli tyhjä. Sen pihassa ei ollut painijoita eivätkä sotilaat pistelleet keihäillä kaislasäkkejä, kuten ennen, eivätkä isot keittopadat höyrynneet enää keittiökatoksissa, vaan kaikki oli autiota. Umpimielinen shardanaaliupseeri katseli minua kaivellen varpaallaan hiekkaa, mustanruskeat kasvot luisevina ja öljyämättöminä, mutta kumarsi heti edessäni, kun tiedustelin Horemhebiä, faraon sotapäällikköä, joka oli käynyt sotaa joitakin vuosia sitten khabireja vastaan Syyriassa erämaan rajalla. Horemheb oli edelleen kuninkaallinen päällikkö, hän sanoi murteellisella egyptinkielellä, mutta Horemheb oli jo kuukausia ollut matkalla Kushin maassa hajoittamassa sikäläisiä varuskuntia ja vapauttamassa joukkoja palveluksesta eikä hänen paluustaan vielä ollut tietoa. Annoin hänelle palan hopeaa, koska hän oli alakuloinen, ja hän ihastui tästä niin suuresti, että unohti shardanan arvokkuutensa ja hymyili minulle kiroten hämmästyksestä jonkun tuntemattoman jumalansa nimeen. Kun aioin mennä, hän pidätti minua hihasta ja näytti avuttomasti kädellään tyhjää pihaa.

»Horemheb on suuri, päällikkö, ymmärtää sotilaita, on itse sotilas, ei pelkää», hän sanoi. »Horemheb on leijona, farao sarveton vuohi. Kasarmi on tyhjä, ei palkkaa, ei ruokaa. Toverini käyvät maalla kerjäämässä. Mitä tulee kaikesta, en tiedä. Ammon sinua siunatkoon hopeasi tähden, hyvä mies. Kuukausiin en ole juonut itseäni känniin. Vatsani on täynnä murhetta. Monin lupauksin minut houkutellaan omasta maasta. Egyptin värvääjät käyvät teltasta telttaan, lupaavat: paljon hopeaa, paljon naisia, paljon känniä. Entä nyt? Ei hopeaa, ei känniä, ja naiset!» Hän sylkäisi osoittaakseen halveksumistaan ja hieroi syljen pölyyn sarvettuneella jalkapohjallaan. Hän oli hyvin surullinen shardana ja olin pahoillani hänen tähtensä, sillä hänen puheistaan ymmärsin, että farao oli hyljännyt sotilaansa ja päästi hajalle joukkoja, jotka hänen isänsä aikana oli suurin kustannuksin kerätty ja palkattu vieraista maista. Tästä muistin vanhan Ptahorin ja saadakseni tietää, missä hän asui, karkaisin mieleni ja menin Ämmonin temppeliin ja Elämän taloon kysyäkseni häntä luettelosta. Mutta luettelon hoitaja sanoi, että kuninkaallinen kallonporaaja oli kuollut ja haudattu kuolleiden kaupunkiin jo toista vuotta sitten. Tällä tavoin en löytänyt Thebasta enää ainoatakaan ystävää.

Kun kerran olin temppelin alueella, menin suureen pylvässaliin ja tunsin taas Ammonin pyhän hämärän ympärilläni ja vihkisavun tuoksun kirjavissa kivipylväissä, jotka oli hakattu täyteen pyhiä kirjoituksia, ja pääskyset sujahtelivat korkealla ikkunain kiviristikoista sisään ja ulos. Mutta temppeli oli kovin tyhjä ja myös esipiha oli tyhjä eikä temppelin lukemattomissa myymälöissä ja työpajoissa vallinnut enää sama kiihkeä työ ja kaupankäynti kuin ennen. Papit valkoisissa vaipoissaan ja ajellut päälaet öljystä kiiltävinä vilkuilivat säikkyen minuun, ja ihmiset esipihassa puhelivat matalalla äänellä ja tähyili vät ympärilleen kuin kuulijoita peläten. Aivan hiljaiseksi oli vaimentunut esipihan entinen aamuvarhaisesta alkanut sorina ja melu, joka etäältä muistutti tuulen kohinaa kaislikossa ja jonka niin hyvin muistin opiskeluvuosieni ajalta. En suinkaan rakastanut Ammonia, mutta pakosta valtasi outo kaihomieli sydämeni kuten aina ihmisen ajatellessa iäksi paennutta nuoruuttaan, olipa tämä nuoruus ollut hyvä tai paha.

Astuessani ulos pylonista faraoiden ylhäisten jättiläispatsaiden välitse huomasin, että aivan suuren temppelin viereen oli kasvanut uusi temppeli, kooltaan mahtava ja rakenteeltaan niin outo, etten sellaista ollut nähnyt aikaisemmin. Sen ympärillä ei ollut lainkaan muureja ja astuessani sisään näin, että pylväiköt ympäröivät avointa pihaa, jonka alttareille oli uhreina ladottu viljaa, kukkia ja hedelmiä. Suuressa korkokuvassa ojensi pyöreä Aton lukemattomia säteitään uhraavan faraon ylle ja jokainen säde päättyi siunaavaan käteen ja jokaisessa kädessä oli elämän risti. Valkopukuiset papit eivät olleet ajelleet hiuksiaan, he olivat useimmat vain nuoria poikia ja heidän kasvoistaan hehkui hurmio, kun he lauloivat pyhää laulua, jonka sanat muistin kuulleeni jo kerran kaukana Syyrian Jerusalemissa. Mutta pappeja ja kuvia väkevämmin vaikutti minuun neljäkymmentä suunnatonta pylvästä, joista jokaisesta uusi farao tuijotti katsojaan yliluonnolliseen kokoon veistettynä, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla ja kädet pidellen käyräsauvaa ja kuninkaallista ruoskaa.

Nuo pylväsveistokset esittivät faraota, sen tiesin, sillä tunsin nuo kiihkeydessään peloittavat kasvot ja hintelän, lanteista paisuneen vartalon ohuine saarineen ja käsivarsineen. Mieleni valtasi kauhistunut ihmetys ajatellessani taiteilijaa, joka oli voinut ja uskaltanut veistää nämä patsaat, sillä jos ystäväni Thotmes joskus oli kaivannut vapaata taidetta, niin tässä hän näki vapaan taiteen kauheassa, irvikuvan kaitäisessä muodossa. Kaikki faraon ruumiin epämuodostumat oli taiteilija näet korostanut luonnottomasti, nuo paisuneet reidet, nuo ohuet nilkat ja tuon laihan, kiihkoisan kaulan, ikään kuin niillä olisi ollut jokin salainen, jumalallinen merkitys. iMutta peloitta vimmat olivat faraon kasvot, nuo luonnottoman pitkät kasvot vinoine kulmineen ja ulkonevine poskipäineen, paisuvien huulien ympärillä uneksijan ja pilkkaajan salaperäinen hymy. Ammonin temppelin pylonin molemmin puolin istuivat faraot kivisinä, majesteettisina, jumalien kaltaisina jättiläishahmoina. Täällä tämä turvonnut, hontelo ihminen tuijotti ihmisenä neljästäkymmenestä pylväästä Atonin alttareita. Ihmisenä hän tuijotti pylväistä etäämmäksi kuin kaikki muut ihmiset ja jännittynyttä kiihkoa, haltioitunutta ivaa oli koko hänen kiveen jähmettyneessä olemuksessaan.

Kaikki vapisi ja järähteli minussa katsellessani näitä kivipylväitä, sillä ensimmäisen kerran näin neljännen Amenhotepin sellaisena, kuin hän kenties itse näki itsensä. Olinhan kohdannut hänet kerran, olin kohdannut hänet nuorukaisena, sairaana, heikkona, pyhän taudin kouristelemana, ja liian varhaisessa viisaudessani olin tarkastellut häntä kylmäverisesti tutkijan ja lääkärin silmin käsittäen hänen sanansa vain sairaan houreiksi. Nyt näin hänet sellaisena kuin taiteilija oli nähnyt hänet, kenties vihaten ja rakastaen häntä samalla kertaa, taiteilija, jota rohkeampaa ei Egypti vielä koskaan ollut nähnyt, sillä jos joku häntä ennen olisi rohjennut veistää faraosta tuollaisen kuvan, olisi hänet ruhjottu ja ripustettu muurille häpäisijänä.

Tässäkään temppelissä ei ollut järin paljon väkeä. Muutamat miehet ja naiset arvasin kuninkaallisesta pellavasta, painavista kauluksista ja kultaisista koruista hoviväeksi ja ylhäisiksi. Tavallinen kansa kuunteli pappien laulua selvä älyttömyyden ilme kasvoissaan, sillä papit lauloivat uusia tekstejä ja olisi ollut aivan liian rasittavaa ajatella, mitä ne merkitsivät. Ne olivat toisenlaisia kuin vanhat tekstit, jotka ovat periytyneet pyramidien ajoilta parin vuosituhannen takaa ja joiden sanoihin hurskaan korva tottuu jo lapsesta asti, niin että hän tunnustaa ne tutuiksi ja ymmärtää ne sydämellään, vaikka ei olisi koskaan tullut ajatelleeksi sanojen sisällystä, mikäli noissa teksteissä enää on sisällystä, siinä määrin ne käsitykseni mukaan ovat muuttuneet ja seonneet alkuperäisestä merkityksestään sukupolvien väärin toistamina ja kirjuripappien uutteran virheellisesti jäljentäminä.

Joka tapauksessa laulun päätyttyä muuan vanha mies, jonka puvusta arvasin maalaiseksi, meni kunnioittavasti puhuttelemaan pappeja ja halusi ostaa jonkin sopivan taikakalun tai suojasilmän tai paperiliuskan taikateksteineen, mikäli niitä myytiin kohtuulliseen hintaan. Papit sanoivat hänelle, ettei sellaisia ollut myytävänä tässä temppelissä, koska Aton ei tarvinnut taikoja ja papereita, vaan lähestyi jokaista ihmistä, joka häneen uskoi, ilman uhreja ja lahjoja. Tämän kuullessaan vanhus närkästyi suuresti ja meni tiehensä itsekseen sopottaen häpäiseviä sanoja valheellisista hupsutuksista ja näin hänen menevän sisään vanhasta, tutusta Ammonin porttipylonista.

Muuan kalaeukko meni pappien luokse ja katsoi heitä hartaan hyvänsuovasti silmiin ja kysyi: »Eikö kukaan uhraa Atonille pässejä tai härkiä, jotta saisitte vähän lihaa syödäksenne, kun olette noin laihoja, poikarukat. Jos kerran jumalanne on mahtava ja väkevä, niinkuin sanotaan, ja Ammoniakin väkevämpi, vaikka sitä en tosin usko, niin pitäisi hänen pappiensa lihoa ja kiiltää rasvasta. Minä olen vain yksinkertainen vaimo enkä ymmärrä parempaa, mutta soisin sydämestäni teille paljon lihaa ja rasvaa.»

Papit naureskelivat ja kuiskailivat keskenään kujeilevien poikien tapaan, kunnes vanhin heistä kävi vakavaksi ja sanoi vaimolle: »Aton ei kaipaa verisiä uhreja eikä sinun sovi puhua Ammonista hänen temppelissään, sillä Ammon on väärä jumala ja pian on hänen valtaistuimensa kaatuva ja temppelinsä hajoava.»

Vaimo perääntyi nopeasti ja sylkäisi maahan ja teki käsillään Ammonin pyhät merkit ja sanoi kiireesti: »Sinä sen sanoit enkä minä, niin että tulkoon kirous sinun päällesi.» Hän meni nopeasti tiehensä ja hänen mukanaan muita, jotka pelokkaasti vilkuilivat taakseen pappeihin päin. Mutta nämä nauroivat äänekkäästi ja huusivat yhteen ääneen heidän jälkeensä: »Menkää vain heikkouskoiset, mutta Ammon on väärä jumala! Ammon on väärä jumala ja hänen valtansa on kaatuva kuin ruoho sirpin tieltä.» Silloin joku menijöistä otti maasta kiven ja viskaisi sillä pappeja osuen erästä heistä kasvoihin, niin että veri alkoi vuotaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti surkeasti ja papit alkoivat huutaen kutsua vartijoita, mutta heittäjä oli jo juossut pakoon ja sekaantunut ihmisvilinään Ammonin pylonin edessä.

Tämä kaikki antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, niin että menin pappien luokse ja sanoin: »Olen tosin egyptiläinen, mutta olen asunut kauan Syyriassa enkä tunne tätä uutta jumalaa, jota nimitätte Atoniksi. Ettekö tahtoisi ystävällisesti valaista ymmärtämättömyyttäni ja selittää minulle, mikä hän on, mitä hän vaatii ja miten häntä palvellaan?»

He epäröivät ja etsivät turhaan ivaa kasvoistani, mutta lopuksi he sanoivat: »Aton on ainoa jumala. Hän on luonut maan ja virran, ihmiset ja eläimet ja kaiken, mikä maan päällä on ja liikkuu. Hän on aina ollut ja ihmiset ovat palvelleet häntä hänen varhaisissa ilmestymismuodoissaan Raana, mutta meidän aikanamme hän on Atonina ilmestynyt pojalleen faraolle, joka elää vain totuudesta. Tämän jälkeen hän on ainoa jumala ja kaikki muut ovat vääriä jumalia. Hän ei hylkää ketään, joka hänen puoleensa kääntyy, ja rikas ja köyhä ovat samanarvoisia Atonin edessä ja joka aamu tervehdimme häntä auringonkehränä, joka siunaa säteillään maata, niin hyviä kuin pahojakin, ojentaen jokaiselle elämän ristin. Jos otat sen vastaan, olet hänen palvelijansa, sillä hänen olemuksensa on rakkaus ja hän on ikuinen ja häviämätön ja kaikkialla läsnäoleva, niin ettei mikään tapahtu ilman hänen tahtoaan.»

Sanoin heille: »Kaikki tämä on varmaan kaunista ja oikein, mutta hänen tahdostaanko myös äsken kivi paukahti vasten pojan suuta, niin että veri alkoi vuotaa?»

Papit hämmentyivät ja katsoivat toisiinsa ja sanoivat: »Sinä pilkkaat.» Mutta poika, joka oli saanut kiven kasvoihinsa, huusi minulle: »Hän salli sen tapahtua, koska en ole hänen arvoisensa, jotta oppisin siitä. Olen näet ylpeillyt sydämessäni liiaksi faraon suosiosta, sillä olen vain alhaista syntyperää ja isäni paimensi karjaa ja äitini kantoi vettä virrasta, kunnes farao kohotti minut suosioonsa, jotta palvelisin kauniilla lauluäänelläni hänen jumalaansa.»

Sanoin muka kunnioittavasti: »Totisesti, tämä jumala lienee mahtava jumala, koska se pystyy kohottamaan miehen mudasta faraon kultaiseen taloon asti.» He sanoivat yhteen ääneen: »Siinä olet oikeassa, sillä farao ei katso ihmisen muotoon tai rikkauteen tai syntyperään, vaan ainoastaan hänen sydämeensä ja Atonin voimasta farao näkee kaikkien ihmisten sydämiin ja heidän salaisimmatkin ajatuksensa hän näkee.»

Vastustin ja sanoin: »Silloin hän ei liene ihminen, sillä ihmisen vallassa ei ole nähdä toisen ihmisen sydämeen, vaan ainoastaan Osiris itse voi punnita ihmisten sydämet.»

He neuvottelivat keskenään ja sanoivat: »Osiris on vain kansansatu, jota ihminen ei enää kaipaa uskoessaan Atoniin. Joskin farao tahtoo kiivaasti olla vain ihminen, emme epäile, että hänen olemuksensa todellisuudessa on jumalallinen, ja sen todistavat jo hänen näkynsä, joiden aikana hän lyhyessä hetkessä voi elää monta elämää. Mutta sen saavat tietää vain ne, joita hän rakastaa. Siksi on myös taiteilija temppelin pylväissä veistänyt hänet samalla kertaa mieheksi ja naiseksi, koska Aton on se elävä voima, joka antaa elämän miehen siemeneen ja synnyttää lapsen äidin kohdusta.»

Silloin kohotin ivaillen käteni ja pitelin molemmin käsin päätäni ja sanoin: »Olen vain yksinkertainen mies, kuten äskeinen vaimo oli vain yksinkertainen vaimo, enkä jaksa täysin ymmärtää viisauttanne. Minusta tuntuu myös, että viisautenne on sekava teille itsellennekin, koska teidän on neuvoteltava keskenänne, ennen kuin voitte vastata minulle .»

He vastasivat innokkaasti ja sanoivat: »Aton on täydellinen, kuten auringonkehrä on täydellinen, ja kaikki, mikä hänessä on ja elää ja hengittää, on täydellistä, mutta ihmisen ajatus on epätäydellinen ja ihmisen ajatus on kuin sumu emmekä sen tähden voi täysin valaista sinua, koska emme vielä itsekään tiedä kaikkea, vaan opimme lisää joka päivä hänen tahdostaan ja hänen tahtonsa tuntee vain farao, joka on hänen poikansa ja elää totuudesta.»

Nämä sanat sattuivat minuun, sillä ne osoittivat mielestäni, että he olivat sydämessään vilpittömiä, vaikka pukeutuivat hienoon pellavaan ja voitelivat hiuksensa ja laulaessaan nauttivat ihailevien naisten katseista ja naureskelivat yksinkertaisille ihmisille. Jokin, mikä minussa tietämättäni oli kypsynyt tahdostani ja tiedostani riippumatta, vastasi näihin sanoihin, ja ensimmäisen kerran ajattelin, että ihmisen ajatus kenties oli epätäydellinen ja siksi saattoi ihmisajatuksen ulkopuolella olla muutakin, mitä silmä ei nähnyt eikä korva kuullut eikä käsi voinut tuntea. Kenties farao ja hänen pappinsa olivat löytäneet tämän totuuden ja nimittivät juuri tuota tuntematonta ihmisajatuksen ulkopuolella Atoniksi.

Tähän asti olin ajatellut, että ihmisen ajatus pystyi aukaisemaan kaikki ovet ja että tiedolla oli raja, jonka ihminen saattoi saavuttaa, ja että tiedon kasvaessa myös ihmisen sydän kasvoi. Mutta mitä olin saavuttanut kaikella tiedollani? Kuta enemmän tietoni oli kasvanut, sitä kuolleemmaksi oli käynyt sydämeni ja sitä matalammaksi tunsin elämäni, kunnes elämäni oli vain seisova, matala vesi keskellä mutaa. Olin sanomattoman kyllästynyt itseeni ja kaikkeen tietooni ja taitooni. Siksi olin päättänyt haudata tietoni ja taitoni ja antautua köyhien lääkäriksi. En tehnyt sitä sydämeni käskystä, vaan pelkästä kyllästyksestä itseeni, mutta nyt Aton ilmestyi minulle sinä tuntemattomana, joka oli ihmisajatuksen ja tiedon rajojen ulkopuolella, eivätkä kivipylväistä tuijottavat faraon kuvat enää herättäneet minussa närkästystä tai kauhua, vaan katsoin niitä kumman haltioitumisen vallassa, ikään kuin nuo kivisilmät olisivat katsoneet jonnekin, mihin ihminen vielä koskaan ei ollut katsonut. Siksi tuo suu hymyili niin ylevän pilkallisesti täynnä salaperäistä varmuutta. Mutta ihmettelin, oliko näillä nuorilla papeilla aavistusta siitä, mitä he puhuivat kokemattomuudessaan. Siksi en ottanut vastaan elämän ristiä, jota he turhaan tyrkyttelivät minulle.

Astuin ulos Atonin temppelistä mielessä tunne, kuin elämäni tähän asti olisi ollut kiviseinäinen kammio ilman ulospääsytietä ja nyt ensimmäisen kerran olisin löytänyt lohkareiden välistä kapean raon, josta valo paistoi pimeään ja tuli ilmaa sydämeni hengitettäväksi. Samalla tapaa kuin ensimmäisen kerran haltioittavasti tunsin lääkärin tiedon ja mahdin, samalla tapaa minulla oli tunne, kuin elämä olisi avautunut minulle uutena. Mutta luulen, että tämän tunteen voi elää vain ihminen, joka on hyvin yksinäinen ja menettänyt paljon. Minä, Sinuhe, muukalainen maan päällä, koin sen kerran Atonin temppelissä aavistaen, mitä farao oli nähnyt sairautensa silmin. Aavistin sen ihmetellen ja ihastuen hänen tähtensä, mutta tiesin samalla, ettei hänen koskaan olisi pitänyt olla farao, sillä valta on vaarallinen näkijälle, jonka näyt eivät ole tästä maailmasta.

5

Kun palasin talooni, oli jo ilta käsissä ja taloni oven yläpuolella oli yksinkertainen lääkärin merkki ja pihassa istui muutamia likaisia potilaita kärsivällisesti odottelemassa minua. Kaptah istui kuistikolla tyytymättömän näköisenä ja huiskutteli palmunlehdellä kasvoistaan ja sääristään kärpäsiä, jotka olivat tulleet köyhien mukana, mutta lohdutuksena hänellä oli vastikään avattu olutruukku vieressään.

Annoin hänen ensimmäiseksi päästää luokseni äidin joka piteli laihaa lasta sylissään, sillä hänen lääkkeekseen riitti kupari, jolla hän saattoi ostaa kylliksi ruokaa itselleen voidakseen imettää lastaan. Sen jälkeen sidoin orjan, joka oli ruhjonut sormensa viljamyllyssä, ja panin hänen sormiluunsa ja nivelensä paikoilleen ja juotin hänelle viinissä lievittävää lääkettä, jotta hän unohtaisi kipunsa. Vielä autoin vanhaa kirjuria, jonka kaulassa oli kasvain, lapsen pään kokoinen, niin että hän kulki pää vinossa ja silmät pullistuneina ja pystyi vain hankalasti hengittämään. Annoin hänelle merilevistä uutettua lääkettä, jonka olin oppinut tuntemaan Simyrassa, vaikka en uskonut, että se enää voisi hänen vaivaansa paljonkaan auttaa. Hän kaivoi puhtaasta rievusta pari kuparinpalasta ja tarjosi niitä minulle katsoen anovasti minuun köyhyyttään häveten, mutta en ottanut niitä vastaan, vaan sanoin, että lähettäisin sen sijaan kutsumaan häntä, milloin tarvitsin apua kirjoitustyössä, ja hän poistui suuresti iloiten, kun oli säästänyt kuparinsa.

Vielä pyysi apuani läheisen ilotalon tyttö, jonka silmät olivat niin rumasti ruvella, että se haittasi hänen ammattiaan. Puhdistin hänen silmänsä ja sekoitin hänelle lääkkeen, jolla hän saattoi hautoa silmiään poistaakseen vaivansa, ja hän paljasti arastellen itsensä tarjotakseen minulle lääkärinlahjaa ainoalla hänelle mahdollisella tavalla. Jotten olisi loukannut häntä, sanoin, että minun oli pysyttävä erilläni naisista tärkeän parannuksen takia, johon valmistauduin, ja hän uskoi sen, koska ei ymmärtänyt mitään lääkärin ammatista, ja kunnioitti minua suuresti itsehillintäni vuoksi. Jottei hänen auliutensa olisi mennyt kokonaan hukkaan, poistin veitselläni hänen kyljestään ja vatsastaan pari rumentavaa syylää hierottuani niiden ympärille puuduttavaa voidetta, niin että leikkaus oli melkein kivuton, ja hän poistui suuresti iloiten.

Tällä tavoin en ensimmäisenä päivänäni köyhien lääkärinä ansainnut edes suolaa leivälleni ja Kaptah ivasi minua tämän takia syöttäessään minulle rasvaista hanhea, valmistettuna Theban tapaan, minkä veroista ateriaa ei tarjota missään muualla maailmassa. Hän oli hakenut sen hienosta viinituvasta keskikaupungilta ja säilyttänyt sen kuumana paistinkuopassa ja kaatoi Ammonin viinimäkien parasta viiniä minulle kirjavaan lasimaljaan ivaillen päivän työtäni. Mutta sydämeni oli kevyt ja iloitsin päivän työstä enemmän kuin jos olisin parantanut jonkun rikkaan kauppiaan ja saanut kultaketjun lääkärinlahjana. Minun on myös tässä yhteydessä kerrottava, että viljamyllyn orja tullessaan muutaman päivän kuluttua näyttämään paranevia sormiaan toi mukanaan kokonaisen ruukullisen puuroryynejä, jotka hän oli varastanut myllystä lahjaksi minulle, joten aivan varattomaksi en jäänyt ensimmäisen päivän työstä.

Mutta Kaptah lohdutti minua ja sanoi: »Uskon, että tämän päivän jälkeen maineesi on leviävä koko kaupunginosaan ja pihasi täyttyy potilaista jo aamunkoitteessa, sillä olen jo kuulevinani köyhien supattelevan toisilleen: Menkää kiireesti satamakujan kulmaan entisen kuparinsulattajan taloon, sillä sinne on muuttanut lääkäri, joka parantaa sairaita maksutta ja kivuttomasti ja suurella taidolla ja antaa kuparia laihoille äideille ja suorittaa varattomille ilotytöille kauneusleikkauksia lahjaa pyytämättä. Menkää kiireesti hänen luokseen, sillä joka ehtii ensin, saa eniten, ja hän on varsin pian oleva niin köyhä mies, että hänen on pakko myydä talonsa ja muuttaa pois, ellei häntä suljeta pimeään huoneeseen ja hänen polventaipeisiinsa upoteta iilimatoja. Mutta siinä ne hölmöt erehtyvät, sillä onneksi sinulla on kultaa ja panen taitavasti kullan tekemään työtä puolestasi, niin ettei sinun ikänäsi tarvitse kärsiä puutetta, vaan jos haluat, voit joka päivä syödä hanhea ja juoda parasta viiniä ja sittenkin rikastut, jos tyydyt tähän yksinkertaiseen taloon. Vaikka ethän koskaan tee mitään, kuten muut ihmiset tekevät, joten en lainkaan ihmettele, jos jonakin aamuna herään jälleen tuhkaa hiuksissani ja olet viskannut kultasi kaivoon ja myynyt talosi ja minutkin sydämesi kurjan levottomuuden tähden. Ei, sitä en lainkaan ihmettele, ja siksi, herrani, olisi kenties parempi, jos antaisit kirjoittaa kuninkaan arkistoon paperin, että olen vapaa menemään ja tulemaan, kuten haluan, sillä puhuttu sana unohtuu ja häviää, mutta paperi pysyy ikuisesti, jos siihen on kiinnitetty saveen painettu sinettisi ja annat kuninkaan kirjureille tarpeelliset lahjat. Tähän ehdotukseeni minulla on muuan erikoinen syy, mutta en halua sen kertomisella vielä vaivata päätäsi ja kuluttaa aikaasi.»

Oli lempeä, keväinen ilta ja lantatulet paloivat käristen savimajojen edessä ja satamasta toi iltatuuli seetripuulastien ja syyrialaisten hajuvesien lemua. Akaasiat tuoksuivat ja kaikki tämä sekaantui nenässäni suloisesti härskissä rasvassa käryävien kalojen hajuun, joka iltaisin hallitsi köyhien kaupunginosaa. Olin syönyt hanhea Theban tapaan ja juonut viiniä ja oloni oli kevyt ja viini erotti raskaat ajatukset, kaipauksen ja surun sydämessäni jonnekin kauas hunnun taakse. Siksi annoin Kaptahin kaataa myös itselleen viiniä savikuppiin ja sanoin hänelle:

»Olet vapaa, Kaptah, ja olet ollut vapaa jo kauan, kuten hyvin tiedät, sillä julkeudestasi huolimatta olet ollut enemmän ystäväni kuin orjani siitä päivästä, jona lainasit minulle kuparisi ja hopeasi, vaikka luulit, ettet koskaan saisi niitä takaisin. Ole vapaa, Kaptah, ja tule onnelliseksi ja siitä annamme kuninkaan kirjurien huomenna laatia lailliset paperit, joihin painan sekä egyptiläisen että syyrialaisen sinettini. Mutta kerro minulle vielä, miten omaisuuteni ja kultani sijoittaminen on sinulta sujunut, kun sanot, että kulta tulee tekemään työtä puolestani, vaikka en ansaitsi mitään. Etkö vienytkään kultaani temppelin rahastoon, kuten käskin?»

»En, herrani!» sanoi Kaptah totisesti ja katsoi minua rehellisesti silmiin ainoalla silmällään. »En noudattanut käskyäsi, sillä se oli typerä käsky enkä koskaan ole noudattanut typeriä käskyjäsi, vaikka niin olet luullut, vaan olen menetellyt oman järkeni mukaan, ja sen kai voin sanoa sinulle nyt, kun olen vapaa ja olet juonut viiniä kohtuullisesti etkä suutu. Kun kuitenkin tunnen sinun äkkipikaisen ja harkitsemattoman luonteesi, jota ikä ei vielä ole pystynyt pehmentämään, olen kaiken varalta kätkenyt myös keppisi. Sen sanon, jotta et turhaan yritä sitä etsiä, kun alan kertoa, mitä olen tehnyt. Vain naudat vievät rahansa temppelin rahastoon säilytettäväksi, sillä eihän temppeli maksa mitään kullan säilyttämisestä, vaan vaatii lahjoja tallettaessaan kullan luoliinsa, missä vartijat suojelevat sitä varkailta. Mutta tämä on tyhmää jo sen vuoksi, että silloin verotusviranomaiset tietävät kultasi määrän, ja tästä on seurauksena, että kultasi laihtuu laihtumistaan maatessaan, kunnes sitä ei enää ole. Ainoa järjellinen tarkoitus kullan keräämisessä on panna kulta tekemään työtä puolestaan, jotta itse voi istua kädet ristissä ja pureskella suolaisiksi paahdettuja lootuksensiemeniä miellyttävän janon synnyttämiseksi. Siksi olen juossut koko päivän kankeilla koi villani pitkin kaupunkia hankkiakseni tietooni parhaat sijoitusmahdollisuudet Thebassa sinun suorittaessasi kävelyretkiä temppeleihin ja tarkastellessasi näköaloja. Janoni ansiosta sain tietää paljon asioita. Sain tietää muun muassa sen, että rikkaat eivät enää sijoita kultaansa temppelin luoliin, koska sanotaan, ettei kulta siellä ole turvassa, ja jos niin on, silloin ei enää kullalla ole turvaa missään Egyptinmaassa. Myös sain tietää, että Ammonin temppeli myy maata.»

»Sen valehtelet», sanoin kiivaasti ja nousin seisomaan, sillä jo pelkkä ajatus oli järjetön. »Ammon ei suinkaan myy maata, vaan ostaa maata. Kaikkina aikoina Ammon on ostanut maata, kunnes se omistaa jo neljänneksen mustan maan mullasta, ja mihin Ammon kerran on tarttunut, sitä hän ei koskaan hellitä käsistään.»

»Tietysti, tietysti», sanoi Kaptah rauhoittavasti ja kaatoi lisää viiniä iasimaljaani ja täytti samalla huomaamattaan oman savikuppinsa. »Jokainen järkevä ihminen tietää, että maa on ainoa omaisuus, mikä aina säilyy ja pitää arvonsa, jos vain osaa olla hyvissä väleissä maanmittareiden kanssa ja älyää antaa heille lahjoja joka vuosi tulvan jälkeen. Mutta nyt on kuitenkin niin, että Ammon salassa ja kiireesti myy maata kenelle hyvänsä uskolliselleen, jolla on kultaa. Myös minä kauhistuin suuresti tämän kuullessani ja otin selvää asiasta ja Ammon myy tosiaan halvalla maata, mutta kaupassa on ehtona, että Ammonilla on oikeus, jos haluaa, määräajan kuluttua lunastaa maa takaisin samaan hintaan. Mutta silti tämä kauppa on edullinen, sillä siihen kuuluvat talousrakennukset, maanviljelysvälineet, karja ja orjat, niin että ostaja saa varoilleen joka vuosi suuren voiton viljelemällä hyvin maata. Tiedäthän itse, että Ammon omistaa Egyptin viljavimmat maat. Jos kaikki olisi niinkuin ennen, ei olisi mitään houkuttelevampaa kuin tällainen kauppa, sillä voitto on varma ja nopea. Lyhyessä ajassa Ammon onkin myynyt suunnattoman määrän maata ja kerännyt luoliinsa kaiken irtonaisen kullan Egyptistä, niin että kullasta on puute ja kiinteistöjen hinnat ovat suuresti halventuneet. Mutta tämä kaikki on salaista eikä siitä saa puhua enkä tietäisi siitä mitään, ellei hyödyllinen janoni olisi saattanut minua kosketuksiin juuri oikeiden ihmisten kanssa.»

»Et kai vain ole ostanut maata, Kaptah?» kysyin kauhistuneena.

Mutta Kaptah rauhoitti minua ja sanoi: »Niin hullu en ole, herrani, sillä pitäisihän sinunkin tietää, etten ole syntynyt sontaa varpaiden välissä, vaikka olen orja, vaan olen syntynyt kivetyille kaduille ja korkeihin taloihin. Minä en ymmärrä mitään maasta, ja jos ostaisin maata sinun laskuusi, varastaisi jokainen vouti ja paimen ja orja ja palkkapiika minulta, minkä kerkiäisi, kun sen sijaan Thebassa ei kukaan pysty minulta mitään varastamaan, vaan minä päinvastoin varastan muilta. Ammonin kauppojen suuri edullisuus on myös niin ilmeinen, että tyhmäkin sen huomaa, ja siksi aavistan, että näihin kauppoihin on shakaali haudattuna ja samaa todistaa rikkaiden epäilys temppelin rahaston turvallisuutta kohtaan. Luulen tämän kaiken tapahtuvan faraon uuden jumalan tähden. Paljon on tapahtuva, herrani, paljon merkillistä on tapahtuva, ennen kuin näemme ja ymmärrämme, mihin tämä kaikki päättyy. Mutta minä, joka katson vain sinun etuasi, olen ostanut kullallasi koko joukon edullisia kaupunkitaloja, kauppataloja ja vuokrataloja, sillä ne tuottavat vuosittain kohtalaisen voiton, ja nämä kaupat ovat niin valmiit, että niihin tarvitaan vain sinun sinettisi ja allekirjoituksesi. Usko minua, että olen ostanut ne halvalla, ja jos myyjät antavatkin minulle lahjoja, kun kauppa on solmittu, ei se kuulu sinuun, vaan on minun ja myyjien välinen asia ja heidän omaa tyhmyyttään, enkä saa kaupoissa varastetuksi sinulta mitään. Kuitenkaan ei minulla ole mitään vastaan, jos omasta tahdostasi haluat antaa minulle joitakin lahjoja, kun olen nämä kaupat niin edullisesti järjestänyt sinun hyväksesi.»

Tuumin hetken ja sanoin: »Ei, Kaptah, mitään lahjoja en aio tästä asiasta sinulle antaa, koska ilmeisesti olet laskenut voivasi varastaa kylliksi minulta periessäsi vuokria taloista ja sopiessasi rakennusurakoitsijain kanssa niiden jokavuotisista korjauksista.»

Kaptah ei ollut lainkaan pettynyt, vaan alistui sanoihin ja myönsi: »Juuri niin olen ajatellut, sillä sinun rikkautesi on minun rikkauteni ja sen tähden sinun etusi on minun etuni ja minun on kaikessa katsottava sinun etuasi. Mutta minun on myönnettävä, että kuultuani Ammonin kaupoista maanviljelys alkoi suuresti kiinnostaa minua ja menin viljakauppiasten pörssiin ja kuljin siellä kapakasta kapakkaan janoni tähden ja kuuntelin heidän puheitaan, kunnes opin paljon asioita. Sinun kullallasi ja luvallasi, herrani, aion ostaa viljaa varastoon, ensi kesän satoa nimittäin, sillä siitä tehdään parhaillaan kauppoja ja hinnat ovat vielä varsin kohtuulliset. Tosin on niin, että vilja on häviävämpää kuin kivi ja talot, ja rotat syövät sitä ja orjat varastavat, mutta niin tapahtuu myös maanviljelyksessä, ja jos jotakin tahtoo voittaa, on myös uskallettava antautua vaaraan. Joka tapauksessa maanviljelys ja sato riippuu tulvasta ja heinäsirkoista, peltohiiristä ja kastelukanavista ynnä monista seikoista, joita en tässä halua enempää luetella, koska en niitä tunne. Tahdon vain sanoa, että maanviljelijällä on suurempi vastuu kuin minulla, joka nyt ostaessani tiedän juuri tähän hintaan saavani viljan syksyllä varastooni. Varastossa aion sen pitääkin ja vartioida sitä huolellisesti, sillä jokin minussa sanoo, että viljan hinnat tulevat nousemaan, kunhan aikaa ehtii kulua. Sen näet arvaan omalla järjelläni Ammonin maakauppojen johdosta, sillä jos jokainen hölmö ryhtyy maanviljelijäksi, ei sato voi tulla yhtä suuri kuin ennen. Siksi olen ostanut myös varastorakennuksia viljaa varten, kuivia ja huolellisesti muurattuja, sillä kun emme niitä enää tarvitse, voimme aina vuokrata niitä viljakauppiaille ja hyötyä niistä.»

Mielestäni Kaptah näki tarpeettoman paljon vaivaa ja hankki liiaksi huolta niskoilleen näillä suunnitelmillaan, mutta varmaan ne huvittivat häntä eikä minulla ollut mitään hänen sijoituksiaan vastaan, kunhan minun ei itse tarvinnut sekaantua asiain hoitoon. Näin ajattelin ja sanoin sen hänelle ja hän salasi huolellisesti suuren tyytyväisyytensä ja sanoi vielä nyreästi:

»Olisi vielä muuan mitä edullisin suunnitelma, jonka tahtoisin toteuttaa laskuusi. Muuan orjatorin suurimpia kauppahuoneita on näet myytävänä ja luulen voivani väittää tietäväni orjista kaiken, mitä orjista voi tietää, koska koko ikäni olen itse ollut orja, niin että orjakaupalla varmaan tekisin sinut nopeasti rikkaaksi. Tiedän, miten orjan virheet ja viat on salattava, ja osaan käyttää keppiä oikealla tavalla, mitä sinä et suinkaan osaa, herrani, jos sallit minun sen sanoa nyt, kun olen piilottanut keppisi. Mutta olen suuresti pahoillani, sillä luulen, että tämä edullinen tilaisuus menee hukkaan etkä suostu siihen, vai miten on, herrani?»

»Siinä olet aivan oikeassa, Kaptah», sanoin. »Orjakauppiaiksi emme ryhdy, sillä se on likaista ja halveksittavaa työtä, mutta miksi niin on, sitä en voi sanoa, koska jokainen kuitenkin ostaa orjia, käyttää orjia ja tarvitsee orjia. Niin on ollut ja niin on oleva, mutta jokin minussa sanoo, etten halua olla orjakauppias enkä halua sinunkaan olevan.»

Kaptah huokasi helpottuneena ja sanoi: »Tunnen siis sydämesi oikein, herrani, ja näin pääsimme siitä pahasta, sillä kun tarkkaan ajattelen asiaa, voi olla, että olisin kenties kiinnittänyt naisorjiin liian suurta huomiota tutkiessani heidän ansioitaan ja siten kuluttanut tarpeettomasti voimiani, mihin minulla suinkaan ei enää ole varaa, sillä alan olla vanha ja jäseneni jäykistyvät ja sormeni tutisevat kovasti, nimenomaan aamuisin herätessäni, ennen kuin kerkiän kurottaa olutruukun käteeni. Kun näin olen tutkinut sydäntäsi, kiirehdin sanomaan, että kaikki talot, jotka ostan laskuusi, ovat kunniallisia taloja, joista tosin voitto on vähäinen, mutta varma. Ainoatakaan ilotaloa en ole ostanut enkä ole ostanut köyhien kujia, jotka kurjine majoineen tuottavat paremman voiton kuin säädyllisten perheiden kestävät talot. Tosin olen saanut taistella ankarasti itseni kanssa tehdäkseni näin, sillä miksi emme lopulta ansaitsisi samalla tavoin kuin kaikki muut ansaitsevat. Kuitenkin sydämeni sanoo, että sinä et sitä hyväksyisi, herrani, ja siksi suurin ponnistuksin luovuin näistä rakkaista toiveistani. Kuitenkin minulla on sinulle vielä muuan pyyntö.»

Kaptah kävi äkkiä epävarmaksi ja katsoi minuun tutkivasti ainoalla silmällään arvostellen mielentilani lempeyttä. Kaadoin itse viiniä hänen kuppiinsa ja rohkaisin häntä puhumaan, sillä vielä koskaan en ollut nähnyt Kaptahia epävarmana ja tämä teki minut uteliaaksi. Lopulta hän sanoi:

»Pyyntöni on julkea ja häpeämätön, mutta koska kerran sanojesi mukaan olen vapaa, rohkenen sen sinulle esittää toivoen, ettet suutu, ja varmuuden vuoksi olen piilottanut keppisi. Toivoisin nimittäin, että lähtisit seurassani siihen sataman viinitupaan, josta olen sinulle usein kertonut ja jonka nimi on 'Krokotiilinpyrstö', jotta yhdessä siellä nauttisimme pyrstöllisen ja näkisit, millainen on tuo paikka, josta näin unta avoimin silmin imiessäni pillillä sakeaa olutta Syyriassa ja Babylonissa.»

Purskahdin nauruun enkä suinkaan suuttunut, sillä viini teki minut lempeäksi. Pimenevä kevätilta oli haikea ja olin hyvin yksinäinen. Joskin oli ennenkuulumatonta ja arvolleni sopimatonta, että isäntänä lähdin palvelijani kanssa kurjaan satamakapakkaan juomaan juomaa, jota nimitettiin krokotiilinpyrstöksi sen voimallisuuden takia, niin muistin, että kerran kauan sitten Kaptah oli seurassani astunut sisään pimeästä portista omasta tahdostaan, vaikka tiesi, ettei kukaan vielä ollut elävänä tuosta portista palannut. Siksi koskin häntä kädelläni olkapäähän ja sanoin: »Sydämeni sanoo, että krokotiilinpyrstöllinen juuri nyt on paikallaan tämän päivän päätteeksi. Lähtekäämme siis.»

Kaptah hypähti ilosta orjien tapaan unohtaen jäsentensä kankeuden. Juoksujalkaa hän haki keppini piilostaan ja kiersi olka vaatteen hartioilleni. Niin kävelimme satamaan ja menimme 'Krokotiilinpyrstöön' ja tuuli toi veden yli kuivan seetripuun ja kukkivan mullan tuoksua.

6

Viinitupa 'Krokotiilinpyrstö' sijaitsi keskellä sataman aluetta suojaisen kujan varrella suurten varastorakennusten väliin likistyneenä. Se oli rakennettu savi tiilistä ja sen seinät olivat suunnattoman paksut, niin että se kesäisin oli viileä ja talvisin säilytti lämpönsä. Oven yläpuolella riippui olut ja viiniruukun lisäksi suunnaton, kuivattu krokotiili, jonka lasiset silmät kiilsivät ja kita oli auki moninkertaisine hammasriveineen. Kaptah vei minut innokkaasti sisään, huusi isäntää ja varasi meille pehmeät istuimet. Hän oli tuttu talossa ja liikkui siellä kuin kotonaan, niin että kapakan muut vieraat rauhoittuivat ja jatkoivat keskustelu jaan vilkuiltuaan ensin epäluuloisesti minuun. Huomasin ihmeekseni, että lattia oli puuta ja samoin seinät oli päällystetty puulla ja seinissä riippui monenlaisia muistoja pitkiltä matkoilta, neekerien keihäitä ja sulkatöyhtöjä, meren saarten simpukoita ja kreetalaisia, maalattuja astioita. Kaptah seurasi ylpeänä katsettani ja sanoi:

»Ihmettelet varmaan, että huoneen seinät ovat puuta, kuten rikkaitten taloissa. Tiedä siis, että jokainen lauta on vanhoista laivoista, jotka on purettu, ja vaikka en mielelläni ajattele merimatkoja, on minun mainittava, että tuo Keltainen, merensyömä lauta on joskus purjehtinut Puntiin ja tuo ruskea lauta on raapiutunut meren saarten laitureihin. Mutta jos sallit, nautimme nyt pyrstöllisen, jonka isäntä on omin käsin sekoittanut.»

Sain käteeni kauniin maljan, joka oli valettu simpukankuoren muotoiseksi ja jota pideltiin kämmenellä, mutta en katsonut sitä, vaan unohduin katsomaan naista, joka toi sen minulle. Hän ei enää ollut aivan nuori, kuten kapakkain tavalliset tarjoilu tytöt, eikä hän kävellyt puolialastomana lattian poikki vieraiden houkuttelemiseksi, vaan oli pukeutunut säädyllisesti ja hänellä oli hopeinen rengas korvassaan ja hopeavanteita kapeissa ranteissaan. Hän vastasi katseeseeni ja katsoi minua pelkäämättä silmiin eikä väistänyt katsettaan naisten tapaan. Hänen kulmakarvansa olivat ohuiksi nypityt ja hänen silmissään oli samalla kertaa hymyä ja surua. Ne olivat lämpimän ruskeat, elävät silmät, joihin katsominen teki hyvää sydämelle. Otin maljan hänen kädestään kämmenelleni ja myös Kaptah sai maljan kämmenelleen ja vaistomaisesti kysyin häneltä yhä tuijottaen häntä silmiin:

»Mikä on nimesi, kaunotar?»

Hän vastasi matalalla äänellä ja sanoi: »Nimeni on Merit eikä minua ole tapana puhutella kaunottareksi, kuten ujot pojat tekevät saadakseen aiheen ensimmäistä kertaa koskettaa kädellään tarjoilutytön kupeita. Toivon, että muistat sen, jos joskus uudelleen kunnioitat käynnilläsi taloamme, lääkäri Sinuhe, Sinä, joka olet yksinäinen.»

Loukkaannuin ja sanoin: »Minulla ei ole pienintäkään halua koetelia kupeitasi, kaunis Merit. Mutta mistä tiedät nimeni?»

Hän hymyili ja hymy oli kaunis hänen ruskeissa, sileissä kasvoissaan, kun hän kujeilevasti sanoi: »Maineesi on kulkenut edelläsi, oi, Villiaasin poika, ja nähdessäni sinut tiedän, ettei maineesi ole valehdellut, vaan että kaikki on totta, mitä maineesi on sinusta kertonut.»

Hänen silmiensä pohjassa oli etäinen suru kangastuksen kaltaisena ja hymyn lävitse etsi sydämeni hänen suruaan enkä voinut olla hänelle vihainen, vaan sanoin hänelle: »Jos maineellani tarkoitat tätä Kaptahia vieressäni, tätä entistä orjaani, josta tänään olen tehnyt vapaan miehen, niin kai tiedät, ettei hänen sanoihinsa ole luottamista. Hänen kielessään on näet syntymästä asti ollut sellainen vika, ettei se erota valhetta totuudesta, vaan rakastaa molempia yhtä paljon ja kenties usein valhetta enemmän kuin totuutta. Tätä vikaa ei lääkärintaitoni ole pystynyt parantamaan enemmän kuin keppinikään.»

Hän sanoi: »Kenties valhe on joskus totuutta suloisempi, kun ihminen on hyvin yksin ja hänen ensimmäinen keväänsä on ohitse. Siksi uskon mielelläni sanasi, kun sanot minulle: kaunis Merit, ja uskon kaiken, mitä kasvosi minulle kertovat. Mutta etkö halua maistaa krokotiilinpyrstöä, jonka sinulle toin, sillä olen utelias kuulemaan, vetääkö se vertoja ihmeellisille juomille kaikissa ihmeellisissä maissa, joissa olet käynyt.»

Katsoen yhä häntä silmiin kohotin maljan kämmenelläni ja join siitä, mutta tehtyäni sen en katsonut enää häntä silmiin, vaan veri nousi päähän ja aloin yskiä ja kurkkuni oli kuin tulessa. Kun vihdoin henki kulki jälleen rinnassani, sanoin: »Totisesti, peruutan kaiken, mitä äsken sanoin Kaptahista, sillä tässä asiassa hän ei ainakaan ole valehdellut. Juomasi on totisesti voimallisempi kuin mikään muu juoma, mitä olen maistanut, ja tulisempaa kuin maaöljy, jota babylonialaiset polttavat lampuissaan, enkä epäile, että se kaataa vahvankin miehen kuin krokotiilin pyrstön huitaisu.»

Tämän sanottuani kuuntelin itseäni ja ruumiini vuoti täyteen tulta ja korventuneessa suussani viipyi ryytien ja balsamin maku. Sydämeni sai siivet kuin pääskynen ja sanoin: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, en voi käsittää, miten tämä juoma on sekoitettu, enkä tiedä, sekö minut noituu vai sinun silmäsi, Merit, mutta noituus vuotaa jäseniini ja sydämeni on nuori jälleen, äläkä hämmästy, jos panen käteni kupeillesi, sillä siihen on syynä tämä pyrstöllinen enkä minä itse.»

Hän väistyi varovasti kauemmaksi minusta ja kohotti kujeilevasti käsiään ja hän oli solakka ja pitkäjäseninen, kun hän hymyili ja sanoi minulle: »Sinun ei sovi kiroilla, sillä tämä on säädyllinen viinitupa enkä ole vielä aivan vanha ja melkein viatonkin olen vielä, vaikka liimasi eivät ehkä sitä usko. Mutta juomasta voin sanoa, että se on iinoa myötäjäislahja, jonka perin isältäni, ja siksi tämä orjasi Kaptah on innokkaasti kosinut minua saadakseen taidon mukanani ilmaiseksi, mutta hän on silmäpuoli ja lihava ja vanha enkä usko, että kypsälle naiselle on iloa hänestä. Siksi hänen täytyi ostaa tämä kapakka kullalla ja taitonikin hän aikoo ostaa, vaikka totisesti hänen on punnittava paljon kultaa, ennen kuin pääsemme yksimielisiksi asiasta.»

Kaptah teki hänelle tyrmistyneitä eleitä saadakseen hänet vaikenemaan, mutta minä maistoin uudelleen maljasta ja tuli läikähti jälleen ruumiissani ja sanoin: »Uskon, että Kaptah on valmis särkemään ruukunkin kanssasi tämän juoman tähden, vaikka tietää, että pian häiden jälkeen alkaisit varmaan viskellä kuumaa vettä hänen jaloilleen. Mutta ilman taitoasikin ymmärrän häntä, kun katson sinua silmiin, vaikka sinun on muistettava, että minussa puhuu nyt krokotiilinpyrstö eikä kieleni kenties huomenna enää vastaa sanoistani. Mutta onko tosiaan totta, että Kaptah omistaa tämän viinituvan?»

»Mene tiehesi, julkea naiseläin!» sanoi Kaptah ja lisäsi sanoihinsa koko joukon jumalien nimiä, joita oli oppinut Syyriassa. »Herrani», hän sanoi sitten pyytävästi kääntyen puoleeni. »Tämä tuli liian äkkiä, sillä aioin hellävaraisesti valmistaa sinua asiaan ja pyytää suostumustasi, koska olen yhä palvelijasi. Mutta totta on, että olen jo ostanut tämän talon isännältä ja aion myös suostutella hänen tyttäreltään krokotiilinpyrstön sekoitussalaisuuden, sillä tuo juoma on tehnyt tästä kapakasta kuuluisan kaikkialla virran varrella, missä iloiset miehet kokoontuvat, ja olen muistanut sitä joka päivä etäällä täältä. Niinkuin tiedät, olen parhaani mukaan ja taitavasti varastanut sinulta näiden vuosien aikana ja sen tähden oli minulla sijoitusvaikeuksia myös oman kultani ja hopeani takia, sillä minun on ajateltava vanhuuttani, jolloin en enää jaksa juosta lukemattomia asioitasi ja haluan lämmittää luitani hiiliastian ääressä.»

Hän katsoi minua loukkaantuneena, sillä aloin nauraa ajatellessani, miltä näyttäisi, jos Kaptah yrittäisi juosta, hän, joka käytti kantotuolia, kun minä kävelin. Ajattelin myös, että hänen luunsa tuskin lämpenisivät paksujen rasvakerrostensa lävitse hiiliastiankaan ääressä, mutta muistin, että nämä ajatukset toi varmaan krokotiilinpyrstö mieleeni Siksi lakkasin nauramasta ja pyysin vakavasti anteeksi Kaptarulta ja kehoitin häntä jatkamaan.

»Jo ollessani nuori orja oli kapakanisännän ammatti minusta houkuttavin ja kadehdittavin kaikista ammateista», kertoi Kaptah, sillä krokotiilinpyrstö teki hänet hentomieliseksi. »Siihen aikaan tosin ajattelin etupäässä, että hän saattoi juoda ilmaiseksi miten paljon olutta hyvänsä, kenenkään moittimatta. Nyt tiedän hyvin, että kapakanisännän on juotava kohtuullisesti eikä hän koskaan saa päihtyä ja tama on oleva minulle varsin terveellistä, sillä liika olut tekee oloni valista oudoksi ja luulen näkeväni virtahevosia ja muuta peloittavaa. Mutta kapakanisäntä tapaa lakkaamatta ihmisiä, joista hänelle on nyotya, ja kuulee ja tietää kaiken, mikä tapahtuu, ja tämä viehättää minua suuresti, koska syntymästäni asti olen ollut varsin utelias. Myös on minulla kielestäni suurta hyötyä kapakanisäntänä ja luulen voivani kertomuksillani viihdyttää vieraitani, niin että he tietämättään tyhjentävät maljan toisensa jälkeen hämmästyen vasta, kun on laskun aika. Niin, kun kaikkea ajattelen, luulen, että jumalat ovat alun perin tarkoittaneet minusta kapakanisäntää, vaikka erehdyksessä synnyin orjaksi. Mutta tämäkin on minulle nyt vain hyödyksi sillä totisesti ei ole sitä kujetta, valhetta ja kepposta, jolla vieras yrittää livahtaa maksamatta kapakasta, mitä en tuntisi ja itse aikoinaan olisi yrittänyt. Vaikka itse sanon, luulen tuntevani ihmisiä ja tiedän ja sydämeni sanoo, kenen voin antaa juoda velaksi, kenen en, ja tämä on kapakanisännälle mitä tärkein asia, sillä ihmisluonto on siitä kummallinen, että mies juo huoletta paljon velaksi ajattelematta maksun paivaa, mutta varoo säästävästi hopeaansa, jos hänen on heti maksettava juomisensa.»

Kaptah joi maljansa tyhjäksi ja laski päänsä käsiensä väliin, hymyili haikeasti ja sanoi: »Myös on käsitykseni mukaan kapakanisännän ammatti varmin ja luotettavin kaikista ammateista, sillä ihmisen iano pysyy samana, mitä hyvänsä tapahtuu, ja vaikka faraoiden valta vapisisi ja jumalat kaatuisivat istuimiltaan, eivät kapakat ja viinituvat kävisi sen tyhjemmiksi kuin ennen. Sillä ihminen juo viiniä iloonsa ja suruunsa han juo viiniä, menestyksessään hän ilahduttaa sydäntään viinillä ja pettymyksensä hän hukuttaa viiniin. Hän juo viiniä ollessaan rakastunut ja hän juo viiniä, kun hänen vaimonsa lyö häntä Viiniin han turvautuu, kun epäonnistuu liikeasioissaan, ja viinillä hän valelee voittonsa. Eikä edes köyhyys estä ihmistä juomasta viiniä, sillä sitä uutterammin hän työskentelee voidakseen värjätä köyhyytensä viinillä. Sama, mikä koskee viiniä, koskee myös olutta, joskin olen puhunut viinistä ollakseni runollinen ja asettaakseni sanani kauniisti, koska kumma kyllä runoilijat eivät vielä ole sepittäneet runoja oluen ylistykseksi, minkä olut varsin hyvin ansaitsisi, sillä tarpeen vaatiessa siitä saa hyvän, kunniallisen humalan ja vielä paremman kohmelon. Mutta en halua kyllästyttää sinua ylistämällä oluen monenlaisia ansioita viinin rinnalla, vaan palaan asiaani ja sanon siis, että leikitykseni mukaan kapakanisännän ammatti on varmin kaikista ammateista ja siksi olen tähän kapakkaan sijoittanut vuosien aikana säästlmäni kullan ja hopean. Totisesti, edullisempaa ja hauskempaa ammattia tuskin osaan ajatella, ellei se olisi kenties rattotytön, joka ei tarvitse perustamispääomaa, vaan kantaa aina myymälänsä ja varastonsa mukanaan ja viettää, jos on viisas, vanhuutensa omassa talostaan, jonka on rakentanut kupeittensa varaan. Mutta suo anteeksi, että hämmennyn jälleen puhumaan vieraista asioista, sillä totta on, etten vielä ole itsekään ehtinyt tottua krokotiilinpyrstöön, vaan se tekee kieleni vallattomaksi. Tarkoitan näet, että kapakka on jo minun ja että isäntä hoitaa sitä toistaiseksi apunaan tämä noita Merit ja tasaamme voiton siitä, kunnes itse asetun vanhuuteni lepoon. Olemme tehneet tästä sopimuksen ja vannoneet pitävämme sen kaikkien Egyptin tuhannen jumalan nimeen, joten en luule, että hän tulee varastamaan voittoosastani enempää kuin on kohtuullista, sillä hän on hurskas mies ja käy juhlapäivinä temppelissä uhraamassa, vaikka luulen hänen osaltaan tekevän sen siksi, että myös pappeja käy hänen vierainaan ja he ovat hyviä asiakkaita, sillä yksi tai kaksikaan krokotiilinpyrstöä ei vielä paiskaa kumoon heitä, jotka ovat tottuneet omien viinimäkiensä väkeviin viineihin ja nauttivat niitä ruukuittain. Silti en epäile hänen hurskauttaan, sillä onhan vain oikein, jos viisas mies yhdistää liikeetunsa hurskaudenharjoitukseen eikä — niin — totisesti en enää muista, mistä aloitin ja mitä minun piti sanoa, sillä tämä on minulle suuren ilon päivä ja eniten iloitsen, ettet suutu minuun etkä soimaa minua tekoni tähden, vaan pidät minut edelleen palvelijanasi, vaikka olenkin kapakanisäntä, mitä kaikki eivät pidä Kunniallisena ammattina.»

Tämän pitkän puheen jälkeen Kaptah alkoi sopertaa ja itki ja painoi päänsä syliini ja syleili käsillään polviani syvän liikutuksen vallassa ja tuntuvasti humaltuneena. Kohotin väkisin hänet hartioista jäileen istumaan ja sanoin hänelle: »Totisesti, uskon hyvin, ettet olisi voinut keksiä soveliaampaa ammattia vanhuutesi turvaksi, mutta yhtä asiaa vain en ymmärrä. Jos kerran kapakanisäntä tietää kapakkansa niin edulliseksi ja omistaa krokotiilinpyrstön salaisuuden, niin miksi hän suostuu myymään sen sinulle eikä pidä itse voittoaan?»

Kaptah katsoi minuun moittivasti ainoa silmä kyynelissä ja sanoi: »Enkö tuhannesti ole sanonut, että sinulla on ihmeellinen taito myrkyttää kaikki iloni järjelläsi, joka on koiruohoa karvaampi. Eikö riitä, kun sanon niinkuin hän, että olemme olleet ystäviä nuoruudesta asti ja rakastamme toisiamme kuin veljet ja siksi tahdomme jakaa keskenämme ilomme ja voittomme. Mutta silmistäsi huomaan, ettei se riitä sinulle, kuten se ei riittänyt minullekaan, ja siksi myönnän, että tietysti tähänkin kauppaan on shakaali haudattuna. Huhutaan näet suurista levottomuuksista, joita tulee syntymään Ammonin ja faraon jumalan taistellessa vallasta keskenään, ja kuten hyvin tiedät, levottomuuksien aikana kapakat joutuvat ensimmäiseksi kärsimään ja niiden luukut murretaan auki ja isännät piestään ja viskataan jokeen ja ruukut kaadetaan ja kalustus rikotaan ja pahimmassa tapauksessa tuikataan lopuksi tuleen koko talo, kun ruukut on juotu tyhjiksi. Näin käy sitä varmemmin, jos omistaja sattuu olemaan väärällä puolella, ja tämä isäntä on Ammonin mies ja kaikki tietävät sen, niin ettei hän enää ehdi vaihtaa nahkaansa. Hän on näet alkanut epäillä Ammonin asiaa kuultuaan Ammonin myyvän maata ja minä olen tietenkin sopivasti lietsonut hänen epäilystään, vaikka ihminen, joka etukäteen pelkää tulevaisuutta, voi yhtä helposti luiskahtaa hedelmänkuoreen kadulla tai kattotiili voi pudota hänen niskaansa tai hän voi jäädä härkien vetoreen alle. Unohdat, herrani, että meillä on kuoriainen enkä epäile, että hän voi ohimennen varjella myös Krokotiilinpyrstöä, vaikka hänellä on tietenkin paljon vaivaa suojellessaan sinun lukuisia etujasi.»

Mietin kauan ja sanoin lopuksi: »Oli, miten oli, Kaptah, minun on tunnustettava, että olet ehtinyt saada aikaan paljon yhdessä ainoassa päivässä.» Kaptah torjui kuitenkin kiitokseni ja sanoi: »Unohdat, herrani, että nousimme laivasta jo eilen. Silti voin sanoa, ettei ruoho ole ehtinyt kasvaa jalkojeni alle, ja niin uskomattomalta kuin se sinusta varmaan kuulostaa, minun on myönnettävä, että kielenikin on väsynyt, koska yksi ainoa krokotiilinpyrstö saa sen kangertamaan.»

Niinpä nousimme lähteäksemme ja hyvästelimme isäntää ja Merit saattoi meidät ovella hopearenkaat helisten ranteissaan ja nilkoissaan. Oviaukon hämärässä laskin käteni hänen kupeelleen ja tunsin hänet lähelläni, mutta hän irroitti päättävästi käteni ja työnsi sen pois sanoen: »Kosketuksesi voisi olla miellyttävä, mutta en halua kosketuksiasi, kun krokotiilinpyrstö liian selvästi puhuu kämmenistäsi.» Nolostuneena kohotin käteni ja katselin niitä ja totisesti ne muistuttivat niin elävästi krokotiilinkäpäliä, että menimme suoraan kotiin ja levitimme mattomme ja nukuimme hyvin sikeästi sen yön.

7

Näin alkoi elämäni köyhien kaupunginosassa Thebassa kuparinvalajan entisessä talossa. Sain paljon potilaita, kuten Kaptah oli ennustanut, enkä ansainnut paljon, vaan menetin enemmän kuin ansaitsin, sillä parantaakseni tarvitsin monesti kalliita lääkkeitä eikä minun hyödyttänyt parantaa nälkäisiä, elleivät he saaneet kylliksi rasvaa ja puuroa tullakseen taas voimiinsa. Lahjat, joita sain, eivät olleet arvokkaita, mutta ne tuottivat minulle iloa ja vielä enemmän iloa minulle tuotti, kun kuulin, että köyhät ihmiset alkoivat siunata nimeäni. Joka ilta syttyi punertava hehku Theban taivaalle keskikaupungin palavista lampuista, mutta olin työstä uupunut ja ajattelin iltaisinkin potilaitteni vaivoja ja myös Atonia, faraon jumalaa, ajattelin.

Kaptah palkkasi talouttamme hoitamaan vanhan naisen, joka ei häirinnyt minua ja joka oli suuresti kyllästynyt elämään ja miehiin, minkä näki hänen kasvoistaan. Mutta hän valmisti hyvää ruokaa ja oli vaitelias eikä soimannut köyhien hajua kuistikolla eikä karkottanut heitä luotani häijyin sanoin. Totuin häneen nopeasti eikä hän häirinnyt minua, vaan hänen läsnäolonsa oli kuin varjo, niin etten enää huomannut hänen läsnäoloaan. Hänen nimensä oli Muti.

Tällä tavoin kului kuukausi toisensa jälkeen ja levottomuus kävi yhä suuremmaksi Thebassa eikä Horemhebia kuulunut palaavaksi. Päivä paahtoi pihat keltaisiksi ja kesän kuumin aika oli lähellä. Joskus kaipasin vaihtelua ja seurasin Kaptahia Krokotiilinpyrstöön ja laskin leikkiä Meritin kanssa ja katsoin häntä silmiin, vaikka hän vielä oli vieras minulle ja sydäntäni kivisti katsellessani häntä silmiin. Mutta enää en juonut voimallista juomaa, josta kapakka oli saanut nimensä, vaan tyydyin kuumana aikana kylmään olueen, joka virkisti päihdyttämättä ja teki mielen kevyeksi istuessani viileiden savimuurien sisässä. Kuuntelin viinitupaan saapuvien vieraiden keskusteluja ja huomasin pian, ettei kuka tahansa saanut istuinta ja maljaa tässä talossa, vaan vieraat olivat valittuja, ja joskin joku heistä oli kenties ansainnut kultansa hautarosvona ja töinen eli kiristäjän elämää, niin viinituvassa he unohtivat ammattinsa ja käyttäytyivät säädyllisesti. Uskoin Kaptahia, kun hän sanoi, että tässä talossa tapasivat toisiaan vain sellaiset ihmiset, joista oli toisilleen hyötyä. Vain minä olin poikkeus, sillä minusta ei hyötynyt kukaan ja olin muukalainen täälläkin, vaikka minua siedettiin eikä läsnäoloani arkailtu, koska olin Kaptahin ystävä.

Kuulin täällä paljon ja kuulin faraota sekä kirottavan että ylistettävän, mutta hänen uudelle jumalalleen pääasiassa naurettiin. Kunnes jonakin iltana viinitupaan tuli suitsukkeiden kauppias, joka oli repinyt vaatteensa ja sirottanut tuhkaa hiuksiinsa. Hän tuli vaimentamaan murhettaan krokotiilinpyrstöllä ja huusi ja sanoi: »Totisesti, olkoon kirottu hamaan iankaikkisuuteen tämä väärä farao, tämä äpärä ja valheperijä, sillä enää ei pidä häntä aisoissa kukaan ja hän tekee kaiken oman päänsä mukaan ja tuhoaa rehellisen ammattini. Olen näet tähän asti saanut parhaan voittoni suitsukkeista, jotka tuodaan Puntin maasta, eivätkä nämä merimatkat itäisellä merellä ole lainkaan vaarallisia, sillä joka kesä on varustettu laivat kauppamatkaa varten ja seuraavana vuonna on kymmenestä laivasta palannut aina vähintään kaksi eivätkä ne ole myöhästyneet sen enempää kuin vesikello, vaan olen voinut hyvin etukäteen laskea voittoni ja sijoitukseni. Mutta oletteko mokomampaa kuulleet? Laivaston varustautuessa jälleen lähtöön oli farao tarkastusmatkalla satamassa. Miksi Sethin nimeen hänen pitää nuuskia jokaista asiaa kuin hyeena? Sitä vartenhan hänellä on kirjurinsa ja neuvonantajansa, jotta nämä pitäisivät huolen, että kaikki tapahtuu lain ja hyvän tavan mukaan, niinkuin ennenkin on tapahtunut. Joka tapauksessa farao näki merimiesten parkuvan laivoissaan ja näki heidän vaimojensa ja lastensa itkevän rannassa haavoittaen kasvojaan terävillä kivillä, kuten hyvä tapa vaatii miehen valmistautuessa merimatkaa varten, sillä jokainenhan tietää, että paljon on merille menneitä, vähän takaisin palanneita. Kaikki tämä kuuluu asiaan laivaston lähtiessä Puntiin, ja niin on ollut suuren kuningattaren päivistä asti, mutta uskokaa tai älkää, tämä nuori tolvana, tämä kirottu farao, kielsi laivaston lähdön ja on julistanut, ettei koskaan enää varusteta laivoja Puntiin. Ammon varjelkoon, jokainen rehellinen kauppias tietää, mitä tämä merkitsee. Se merkitsee tuhoa ja vararikkoa lukemattomille miehille ja se merkitsee köyhyyttä ja nälkää merimiesten vaimoille ja lapsille. Eihän Sethin nimeen kukaan mies joudu merille, ellei hän ole omilla teoillaan tätä kohtaloa ansainnut ja hänet tuomitaan meripalvelukseen vain tuomarien edessä laillisten paperien nojalla eikä kovinkaan usein tapahdu, että miehiä väärin ja väkisin määrätään laivoihin, vaan näin tapahtuu ainoastaan parhaina viljavuosina, jolloin rikollisuus vähenee, mutta rikollisuutta on tämän faraon hallitessa totisesti yllin kyllin Egyptinmaassa, kun ihmiset eivät enää pelkää jumalia, vaan jokainen elää kuin viimeistä päivää. Ajatelkaa varoja, jotka on sijoitettu laivoihin ja kauppavarastoihin, lasihelmiin ja saviastioihin. Ajatelkaa egyptiläisiä kaupanedustajia, jotka nyt jäävät ainaisiksi ajoiksi Puntin maan olkimajoihin jumaliensa hylkääminä. Sydämeni vuotaa verta, kun ajattelen heitä ja heidän itkeviä vaimojaan ja lapsia, jotka koskaan enää eivät näe isäänsä, vaikka totta onkin, että monet siellä ovat perustaneet uusia perheitä ja siittäneet lapsia, joiden sanotaan syntyvän iholtaan kirjavina.»

Vasta saatuaan kämmenelleen kolmannen krokotiilinpyrstön suitsukekauppias rauhoittui ja vaikeni ja pyysi nopeasti anteeksi, jos surunsa kiihkossa oli tullut sanoneeksi häpäiseviä sanoja faraosta. »Mutta», hän sanoi, »luulin kuningatar Tejen, joka on viisas ja ymmärtäväinen nainen, pitävän poikansa kurissa ja myös pappi Ejeä luulin järkeväksi mieheksi, mutta he kaikki tahtovat vain kaataa Ammonin ja antavat siksi hänen riehua vapaana hulluine päähänpistoineen. Ammonparka! Mies tulee useimmiten järkiinsä särjettyään ruukun naisen kanssa ja mentyään naimisiin, mutta tämä Nefritite, tämä suuri kuninkaallinen puoliso, hän ajattelee vain vaatteitaan ja ruokottomia kuoseja. Uskokaa tai älkää, hovin naiset maalaavat nykyään silmänympäryksensä vihreiksi malakiitilla ja kävelevät vaatteet auki vyötäisistä alaspäin paljastaen napansa miesten nähtäväksi.»

Kaptah kävi uteliaaksi ja sanoi: »Tällaista kuosia en vielä ole nähnyt missään muussa maassa, vaikka olenkin paljon eriskummallisuuksia joutunut näkemään nimenomaan naisten pukeutumisessa. Tarkoitatko tosiaan, että he pitävät häpynsä paljaana, kuningatarkin?»

Suitsukekauppias loukkaantui ja sanoi: »Minä olen hurskas mies ja minulla on vaimo ja lapsia. Siksi en laskenut katsettani napaa alemmaksi enkä kehoittaisi sinuakaan tekemään mitään niin sopimatonta.»

Merit sekaantui keskusteluun ja sanoi ilkeästi: »Oma suusi on häpeämätön eivätkä suinkaan nämä uudet kesäkuosit, jotka ovat varsin vilpoisia ja saattavat täysiin oikeuksiinsa naisen kauneuden, jos hänellä vain on kaunis ja hyvinmuodostunut vatsa eikä taitamaton kätilö ole turmellut hänen napaansa. Aivan huoletta olisit voinut laskea katseesi alemmaksi, sillä avoimen vaatteen alla on tarpeellisessa kohdassa kapea lannevaate ohuimmasta pellavasta eikä se voi loukata hurskaimmankaan silmää, jos nainen vain antaa huolellisesti nyppiä pois ihokarvansa, kuten jokainen säädyllinen nainen tekee.»

Suitsukekauppias olisi mielellään vastannut hänelle, mutta ei voinut enää, sillä kolmas krokotiilinpyrstö oli hänen kieltään voimallisempi. Sen tähden hän laski päänsä käsiinsä ja itki katkerasti hovin naisten pukeutumista ja Puntin maahan jääneiden egyptiläisten kurjaa kohtaloa. Sen sijaan sekaantui puheeseen vanhahko Ammonin pappi, jonka lihavat kasvot ja ajeltu päälaki kiilsivät tuoksuvasta öljystä. Hän löi kämmenensä pöytään krokotiilinpyrstön yllyttämänä ja huusi ääneen ja sanoi:

»Tämä menee liian pitkälle! En tarkoita naisten pukeutumista, sillä Ammon hyväksyy minkä kuosin hyvänsä, kunhan ihminen pyhinä päivinä pukeutuu valkoisiin, ja kuka hyvänsä katselee mielellään kauniin naisen napaa ja pyöreätä vatsaa. Mutta liikaa on, jos farao näin julkealla tavalla vedoten muka merimiesten säälittävään kohtaloon haluaa estää kaikkien hyvänhajuisten puulajien tuonnin Puntista, sillä Ammon on tottunut niiden suloiseen lemuun ja lannallako sen jälkeen poltamme uhrimme. Tämä on häpeällistä kiusantekoa ja tahallista usuttamista enkä ihmettele, jos tämän jälkeen jokainen kunniallinen mies sylkäisee vasten naamaa sellaista, joka kantaa vaatteisiinsa kirjailtuna elämän ristiä sen kirotun jumalan merkiksi, jonka nimellä en tahdo saastuttaa pyhää suutani. Totisesti, kustantaisin monta krokotiilinpyrstöä sille miehelle, joka tänä yönä menisi temppeliin, jonka hyvin tiedätte, ja tekisi tarpeensa alttarille, sillä temppeli on avoin eikä siellä ole muureja ja luulen, että taitava mies voisi helposti eksyttää vartijat. Totisesti tekisin sen itse, ellei arvoni olisi esteenä ja ellei Ammonin maine joutuisi kärsimään, jos minä sen tekisin.»

Hän katsoi haastavasti ympärilleen ja tuokion kuluttua hänen luokseen meni mies, jonka kasvot rutto oli syönyt laikukkaiksi. He alkoivat kuiskailla keskenään ja pappi tilasi kaksi krokotiilinpyrstöä, kunnes rutonkasvoinen kävi äänekkääksi ja sanoi: »Totisesti teen sen enkä tee sitä kullan tähden, jonka minulle lupaat, vaan oman Kaani ja Baani tähden, sillä vaikka olen tehnyt syntisiä tekoja enkä haikaile katkaista kurkkua mieheltä korvasta korvaan viiltäen, jos niin on tarpeen, niin uskon yhä sen, minkä äitini minulle on opettanut, ja Ammon on minun jumalani ja haluan ansaita hänen suosionsa, ennen kuin kuolen, sillä joka kerta kun mahani on kipeä, muistan huolissani monia mustia tekoja, jotka olen tehnyt.»

»Totisesti», sanoi pappi yhtä päihtyneenä. »Tekosi on oleva ansiokas ja olet saava paljon anteeksi sen tähden, ja jos vaara sinua kohtaa Ammonin vuoksi, tiedä, että astut suoraan lännen maahan, vaikka ruumiisi mätänisi muurilla. Samalla tavoin astuvat suoraan lännen maahan manalan soissa rämpimättä merimiehet, jotka hukkuvat Ammonin palveluksessa noutaessaan hänelle kallista puuta ja hyviä suitsukkeita. Siksi farao on rikollinen kieltäessään heiltä mahdollisuuden hukkua Ammonin vuoksi.» Hän löi pöytään näkinkuorimaljansa ja kääntyi kaikkien kapakan vieraitten puoleen ja huusi: »Neljännen asteen pappina minulla on valta sitoa ja päästää Kaanne ja Baanne. Totisesti sanon teille, jokainen teko, minkä teette Ammonin tähden, on teille anteeksi annettu, vaikka se olisi tappo, pahoinpitely, varkaus tai väkisinmakaaminen, sillä Ammon katsoo ihmisten sydämiin ja arvostelee heidän tekonsa heidän sydämensä tarkoituksen mukaan. Menkää ja ottakaa aseita vaippojenne alle ja —.»

Hänen huutonsa katkesi kesken, sillä kapakanisäntä meni rauhallisesti hänen luokseen ja löi häntä nahkapampulla päälakeen, niin että hänen päänsä putosi polvien väliin ja sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Kaikki kavahtivat ja rutonkasvoinen veti veitsen vyöstään, mutta kapakanisäntä huomautti tyynesti:

»Tämän tekoni tein Ammonin tähden, ja siksi se on etukäteen annettu anteeksi ja pappi itse myöntää ensimmäisenä tämän todeksi, kunhan selviää. Sillä joskin hän puhui totta Ammonin nimeen, niin samalla hänestä puhui krokotiilinpyrstö, koska hän huusi liian kovaa eikä tässä talossa saa huutaa ja rähistä kukaan muu kuin minä. Luulen, että ymmärrätte kaikki, mitä tarkoitan, jos olette viisaita.»

Kaikki myönsivät, että kapakanisäntä puhui oikein ja totta. Rutonkasvoinen alkoi virvoitella pappia ja muutamat vieraat luikahtivat nopeasti ulos. Myös Kaptah ja minä lähdimme ja ovella sanoin Merirille: »Tiedät, että olen yksinäinen, mutta silmäsi ovat kertoneet minulle, että myös sinä olet yksinäinen. Olen ajatellut paljon sanoja, jotka kerran minulle sanoit, ja uskon, että ehkä joskus valhe on totuutta suloisempi yksinäiselle, kun hänen ensimmäinen keväänsä on sammunut. Sen tähden soisin sinun pukeutuvan tuollaiseen uuteen kesäpukuun, jollaisista kerroit, sillä olet kauniisti kasvanut ja jäsenesi ovat pitkät eikä sinun luullakseni tarvitse lainkaan häpeillä vatsasi takia, kun kävelen rinnallasi oinasten tiellä.» Eikä hän enää työntänyt kättäni pois kupeeltaan, vaan puristi sitä kevyesti ja sanoi: »Ehkä teen, mitä ehdotat.» Mutta hänen lupauksensa ei tuottanut minulle iloa, kun astuin ulos sataman kuumaan iltaan, vaan haikeus täytti mieleni ja jossakin kaukana soi äänettömään iltaan virralta kaksihaaraisen ruokohuilun yksinäinen ääni.

Seuraavana päivänä palasi Horemheb Thebaan ja hän palasi sotajoukko mukanaan. Mutta kertoakseni tästä ja kaikesta muusta, mikä sitten tapahtui, minun on aloitettava uusia kirja. Kuitenkin haluan vielä mainita, että köyhiä parantaessani jouduin tänä aikana kaksi kertaa puhkaisemaan kallon ja toinen potilaani oli vahva mies ja toinen oli köyhä vaimo, joka uskoi olevansa suuri kuningatar Hatshepsut. He molemmat paranivat ja toipuivat täydellisesti, mikä tuotti minulle suurta iloa taitoni vuoksi, mutta luulen, että vanha vaimo oli onnellisempi uskoessaan olevansa suuri kuningatar kuin parannuttuaan.