Sinuhe egyptiläinen

1

Horemhebin palatessa Kushin maasta oli kuumin kesä. Pääskyset olivat jo aikaa hävinneet ja kaivautuneet mutaan, vesi mätäni lammikoissa kaupungin ympärillä ja heinäsirkat ja maakirput vahingoittivat viljelyksiä. Mutta Theban rikkaiden puutarhat kukoistivat tummanvihreinä ja viileinä ja kivisten oinaiden reunustaman valtatien molemmin puolin helottivat kukkaistutukset kaikin loistavin värein, sillä raikasta vettä puuttui Thebassa vain köyhiltä ja vain köyhiltä pilasi heidän ruokansa pöly, joka laskeutui verhona joka paikkaan ja peitti kalvoonsa sykomorien ja akasiain lehdet köyhien kaupunginosassa. Mutta etelässä virran toisella puolen kohosi päivän kuumassa auteressa faraon kultainen talo muureineen ja puutarhoineen kuin sinervä ja punaisena hehkuva unelma. Vaikka oli kesän kuumin aika, ei farao ollut matkustanut huvipalatseihinsa alamaahan, vaan pysyi Thebassa. Siksi kaikki tiesivät, että jotakin oli tapahtuva, ja levottomuus täytti ihmisten sydämet kuin taivaan pimetessä ennen hiekkamyrskyä.

Eikä kukaan hämmästynyt, kun aamunkoitosta lähtien alkoi sotaväkeä marssia Thebaan kaikkia eteläisiä teitä pitkin. Kilvet pölyisinä, keihäänkärjet kuparinhohtavina, jousenjanteet kiristettyinä marssivat mustat joukot pitkin katuja töllistellen uteliaasti ympärilleen, niin että silmänvalkuaiset kiiluivat peloittavasti hikisissä kasvoissa. He seurasivat raakalaismaisia sotamerkkejään tyhjiin sotilaiden taloihin, joissa pian keittotulet alkoivat palaa ja keittokiviä kuumennettiin suuriin savipatoihin pantavaksi. Samaan aikaan laski sotalaivasto laitureihin ja päällikköjen sotavaunuja ja töyhtöpäisiä hevosia purettiin kuormaaluksista eikä näissäkään joukoissa näkynyt egyptiläisiä, vaan ne olivat valtaosaltaan neekereitä etelästä ja shardanoita luoteisista erämaista. He miehittivät kaupungin ja kadunkulmiin sytytettiin vartiotulia ja virta suljettiin. Päivän kuluessa keskeytyivät työt työpajoissa ja myllyissä, kauppaliikkeissä ja varastoissa. Kauppiaat nostivat tavaransa kaduilta sisään ja pönkittivät luukuilla ikkunansa, ja viinitupien ja ilotalojen isännät palkkasivat nopeasti vahvoja miehiä karttuineen suojelemaan talojaan. Ihmiset pukeutuivat valkoisiin ja kaikista kaupunginosista, niin köyhistä kuin rikkaista, alkoi väkeä rientää Ammonin suurta temppeliä kohden, kunnes sen pihat olivat tungokseen asti täynnä ja myös muurien ulkopuolella oli paljon väkeä.

Samaan aikaan levisi tieto, että Atonin temppeli oli yön aikana häpäisty ja liattu. Sen uhrialttarille oli viskattu mätänevä koiranraato ja vartiomies oli löydetty ruumiina kurkku korvasta korvaan asti auki viillettynä. Tämän kuullessaan ihmiset vilkuilivat ympärilleen pelokkaasti, mutta monet eivät voineet olla salaa hymyilemättä vahingonilosta. »Puhdista työvälineesi, herrani», sanoi Kaptah vakavasti. »Luulen nlet, että ennen iltaa sinulla on paljon työtä ja saat kenties puhkaista kallojakin, ellen erehdy.»

Iltaan mennessä ei kuitenkaan tapahtunut mitään mainittavaa. Vain humalaiset neekerisotilaat ryöstivät muutamia myymälöitä ja raiskasivat pari naista, mutta vartijat tapasivat heidät ja heidät piestiin kansan nähden, mistä kuitenkin rosvotuille kauppiaille ja mainituille naisille oli enää varsin vähän iloa. Kuulin, että Horemheb oli päällikönlaivassa ja menin satamaan tavatakseni hänet, vaikka en uskonut pääseväni hänen puheilleen. Hämmästyksekseni vartija kuunteli välinpitämättömästi minua ja meni ilmoittamaan minut ja palasi tuokion kuluttua kutsuakseen minut päällikön majaan laivassa. Tällä tavoin astuin ensimmäisen kerran sotalaivaan ja katselin varsin uteliaasti ympärilleni, mutta vain aseistus ja laivaväen paljous erotti sen muista laivoista, sillä meren kauppalaivoissakin saattoi olla kultausta keulassa ja värilliset purjeet.

Tällä tavoin näin jälleen Horemhebin. Hän oli kasvanut yhä pitemmäksi ja ylhäiseksi silmissäni ja hänen hartiansa olivat leveät ja käsivarsiensa lihakset vahvat, mutta hänen kasvoihinsa oli painunut poimuja ja hänen silmänsä olivat väsymyksestä veristävät ja raskasmieliset. Kumarsin syvään hänen edessään laskien käteni polvien tasalle ja hän nauroi ja huusi katkeralla äänellä: »Kas, Sinuhe, Villiaasin poika, ystäväni! Tulet totisesti oikeana hetkenä.»

Arvonsa vuoksi hän ei kuitenkaan syleillyt minua, vaan kääntyi pienen, lihavan pää'Hkön puoleen, joka varsin nolona, silmät pullottaen ja helteen takia raskaasti läähättäen seisoi hänen edessään. Horemheb ojensi tälle kultaisen päällikönruoskansa ja sanoi: »Pidä hyvänäsi ja karina vastuu!» Hän riisui kaulastaan kultakirjaisen päällikönkauluksensa ja pani sen ihravatsaisen kaulaan ja sanoi: »Pue yllesi päällikkyys ja juoskoon kansan veri sontaisiin käsiisi.» Vasta sen jälkeen hän kääntyi puoleeni ja sanoi: »Sinuhe, ystäväni, olen vapaa seuraamaan sinua, mihin haluat, ja toivon, että sinulla on talossasi matto, jolle voin oikaista koipeni, sillä Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen olen perin väsynyt ja kyllästynyt riitelemään hullujen ihmisten kanssa.» Vielä hän pani käsivartensa pienen päällikön hartioille, ja tämän pää ulottui vain hänen olkapäähänsä asti, kun hän sanoi: »Katso tarkasti, Sinuhe ystäväni, ja paina mieleesi, mitä näet, sillä tässä näet miehen, jonka käsissä on tänään Theban kohtalo ja kenties koko Egyptin kohtalo. Hänet farao on määrännyt minun sijaani, kun sanoin suoraan faraolle, että hän on hullu. Mutta katsottuasi häntä arvaat, että farao kenties pian taas tarvitsee minua.» Hän nauroi pitkään ja löi käsillä polviaan, mutta hänen naurunsa ei suinkaan kuvastanut iloa, vaan peloitti minua.

Pieni päällikkö katsoi häneen nöyrästi silmät pullistuneina helteestä ja hiki vuotaen pitkin kasvoja ja kaulaa lihavien rintojen väliin. »Älä suutu minuun, Horemheb», hän sanoi kimeällä äänellä. »Tiedät, etten ole tavoitellut sinulta päällikönruoskaa, vaan rakastan enemmän puutarhani rauhaa ja kissojani kuin taistelun melskettä. Mutta mikä minä olen vastustamaan faraon käskyä, ja hän vakuuttaa, ettei synny taistelua, vaan väärä jumala on kaatuva veren vuotamatta, niin kuin hän haluaa.»

»Hän puhuu niin kuin toivoo», sanoi Horemheb. »Hänen sydämensä juoksee hänen järkensä edellä, kuten lintu lentää etanan ohitse. Siksi hänen sanoillaan ei ole mitään merkitystä, vaan sinun on ajateltava omalla järjelläsi ja vuodatettava kohtuullisesti ja harkiten verta, vaikka se onkin egyptiläisten verta. Haukkani kautta, pieksen sinut omin käsin, jos olet unohtanut järkesi ja taitosi rotukissojesi häkkeihin, sillä entisen faraon aikana olit etevä sotilas, kuten minulle on kerrottu, ja siksi farao kai sinut valitsi tähän ikävään tehtävään.»

Hän läimäytti uutta kuninkaallista päällikköä selkään, niin että pieni mies läähätti ja haukkoi henkeään ja sanat, jotka hän aikoi vielä sanoa, salpautuivat hänen rintaansa. Horemheb loikkasi parilla harppauksella kannelle ja sotilaat ryhdistäytyivät ja tervehtivät häntä hymyilevin kasvoin ja keihäitään kohotellen. Hän heilautti heille kättään ja huusi: »Hyvästi, rakkaat sontakärsäni! Totelkaa tuota pientä, lihavaa rotukissaa, joka nyt kantaa päällikön kultaista ruoskaa faraon tahdosta. Totelkaa häntä kuin hän olisi ymmärtämätön lapsenne, ja pitäkää huolta, ettei hän putoa vaunuista tai loukkaa itseään omaan veitseensä.» Sotilaat nauroivat ja huusivat hänelle ylistäviä sanoja, mutta hän synkistyi ja pui nyrkkiä heille ja huusi: »En sanokaan teille hyvästi, vaan vain näkemiin vähäksi aikaa, sillä näen jo mikä into kiiluu sontaisista silmistänne. Sen tähden sanon, pitäkää käpälänne kurissa ja muistakaa ohjeeni, sillä muuten on selkänahkanne riekaleina, kun palaan.»

Hän kysyi missä asuin ja ilmoitti sen vartiopäällikölle, mutta kielsi tätä toimittamasta hänen tavaroitaan talooni, sillä hän arveli niiden olevan sotalaivassa paremmassa turvassa. Sitten hän pani kätensä kaulalleni, kuten joskus ennen, ja sanoi huokaisten: »Totisesti, Sinuhe, jos kukaan niin minä olen tänä iltana ansainnut kunnollisen humalan.»

Muistin Krokotiilinpyrstön ja kerroin siitä hänelle ja hän innostui ilmeisesti kertomastani, niin että uskalsin pyytää häntä järjestämään levottomuuksien varalta vartioston suojelemaan Kaptahin kapakkaa. Hän antoi käskyn tästä vartiopäällikölle, ja vartiopäällikkö totteli häntä, ikään kuin hän edelleen olisi kantanut ylipäällikön ruoskaa, ja lupasi valita luotettavia, vanhempia miehiä vartioimaan kapakkaa. Tällä tavoin saatoin tehdä palveluksen Kaptahille eikä se maksanut minulle mitään.

Tiesin jo, että Krokotiilinpyrstössä oli koko joukko salaisia pikku huoneita, joissa varastetun tavaran kauppiaat ja hautarosvot selvittelivät keskinäisiä asioitaan ja joissa toisinaan ylhäiset naiset tapasivat vahvoja sataman kantajia. Vein Horemhebin sellaiseen ja Merit toi hänelle kämmenellään näkinkuorimaljassa krokotiilinpyrstön ja hän kumosi sen yhdellä siemaisulla ja yskähti hiukan ja sanoi: »Ohhoh.» Sen jälkeen hän pyysi toista ryyppyä ja Meritin mentyä hakemaan sitä sanoi, että Merit oli kaunis nainen, ja kysyi, mitä tekemistä minulla oli hänen kanssaan. Vakuutin, ettei minulla ollut mitään hänen kanssaan, mutta olin kuitenkin iloinen, ettei Merit vielä ollut ehtinyt hankkia uutta pukuaan, vaan piti vatsansa piilossa. Horemheb ei kuitenkaan kajonnut Meritiin, vaan kiitti häntä kunnioittavasti ja otti maljan kämmenelleen ja maistoi varovasti siitä syvään huokaisten. Sen jälkeen hän sanoi:

»Sinuhe, huomispäivänä juoksee veri pitkin Theban katuja, mutta sille en voi mitään, koska farao on ystäväni ja rakastan häntä, vaikka hän on hullu, ja olen kerran peittänyt hänet olka vaatteellani ja haukkani on sitonut kohtalomme yhteen. Kenties juuri hänen hulluutensa tähden rakastan häntä, mutta tähän asiaan en sekaannu, sillä minun on ajateltava tulevaisuutta enkä tahdo kansan vihaavan minua. Voi, Sinuhe, ystäväni, paljon vettä on virrannut Niiliä pitkin ja tulva on noussut monta kertaa siitä päivästä, jona viimeksi kohtasimme toisemme haisevassa Syyriassa. Nyt saavun Kushin maasta ja faraon käskyn mukaan olen hajoittanut kaikki Kushin varuskunnat ja tuonut neekerijoukot Thebaan, niin että maa on suojaton etelässä. Sinuhe, ystäväni, kaikissa suurissa kaupungeissa ovat sotilaiden talot olleet tyhjinä jo kauan. Linnut pesivät niiden keittopatoihin ja sotilaat harhailevat pitkin maaseutua ja pieksevät kepeillä maanviljelijöitä ja rosvoavat heiltä naudanvuodat, joilla heidän pitäisi maksaa veronsa faraolle. Mutta tällekään asialle en voi mitään, sillä olen kerran peittänyt faraon olka vaatteellani ja suojellut häntä hänen heikkoudessaan ja kohtaloni on sidottu häneen, mutta häneltä itseltään ei kukaan pysty häntä suojelemaan ja siksi vapisen sydämessäni Egyptin tähden, sillä Egypti on minun maani.»

Kerroin hänelle, että farao viimeksi oli kieltänyt lähettämästä enää laivoja Puntiin, ja mainitsin myös Syyrian mielialoista. Hän ei hämmästynyt, nyökkäsi vain päätään synkkenevin silmin, maistoi krokotiilinpyrstöä kämmeneltään ja sanoi: »Jos näin jatkuu, on vain ajan kysymys, milloin kapina puhkeaa Syyriassa. Ehkä se saattaa hänet järkiinsä. Mutta sillä välin maa köyhtyy. Nyt jää laskuista pois Puntin kauppa. Myös vuorikaivokset ovat hänen kruunauksestaan lähtien työskennelleet vajaalla työvoimalla ja tehottomasti, koska laiskottelijoita ei enää saa kurittaa kepillä, vaan vain supistamalla heidän ruokaannoksiaan. Totisesti sydämeni vapisee hänen tähtensä ja Egyptin tähden ja hänen jumalansa tähden, vaikka jumalista en ymmärrä mitään enkä haluakaan ymmärtää, koska olen sotilas. Sen vain sanon, että monet, hyvin monet tulevat vielä kuolemaan hänen jumalansa tähden, ja se on järjetöntä, sillä kai jumalat ovat olemassa tehdäkseen kansan rauhalliseksi eivätkä suinkaan kylvääkseen levottomuutta kansaan.»

Vielä hän sanoi: »Huomispäivänä on Ammon kukistuva enkä suinkaan tule kaipaamaan häntä, sillä Ammon on paisunut liian lihavaksi mahtuakseen Egyptiin faraon rinnalle. Hänen on valtioviisasta kaataa Ammon, sillä hän perii Ammonilta valtavat rikkaudet, jotka vielä voivat pelastaa hänet. Kaikki muut jumalat hän myös voi saada puolelleen, jos menettelee viisaasti, sillä muiden jumalien papit ovat jääneet varjoon Ammonin rinnalla ja kadehtivat suuresti häntä. Siten hän voisi hallita heitä hajoittamalla Egyptin monen pienen jumalan valtaan. Mutta hänen Atoniaan ei kukaan pappi rakasta ja papit hallitsevat kansan sydämiä ja nimenomaan Ammonin papit hallitsevat kansan sydämiä. Siksi täytyy kaiken käydä hullusti.»

»Mutta», sanoin, »Ammon on vihattava jumala ja hänen pappinsa ovat kyllin kauan pitäneet kansaa pimeässä ja tukahduttaneet jokaisen elävän ajatuksen, kunnes kukaan ei ole uskaltanut sanoa sanaa kaan ilman Ammonin lupaa. Sen sijaan Aton lupaa valoa ja vapaata elämää, elämää ilman pelkoa, ja se on suuri asia, se on uskomattoman suuri asia, ystäväni Horemheb.»

»En käsitä, mitä tarkoitat pelolla», hän sanoi, »ellet kenties sitä, että kansaa on pelolla pidettävä kurissa, ja jos jumalat pitävät kansan kurissa, ei tarvita aseita hallituksen tueksi. Siinä suhteessa Ammon on hoitanut hyvin asiansa, ja jos hän olisi tyytynyt olemaan faraon palvelija, hän ansaitsisi täysin asemansa, sillä ilman pelkoa ei kansoja vielä koskaan ole hallittu eikä ilman pelkoa kansoja voida vastaisuudessakaan hallita. Siksi tämä Aton on varsin vaarallinen jumala kaikessa lempeydessään rakkauden risteineen.»

»Hän on suurempi jumala kuin luulet», sanoin hiljaa tuskin itsekään ymmärtäen, miksi sanoin tämän hänelle. »Kenties hän on myös sinussa, tietosi ulkopuolella, ja minussakin, tietoni ulkopuolella. Jos ihmiset ymmärtäisivät häntä, hän voisi vapauttaa kaikki kansat pelon ja pimeyden vallasta. Mutta varsin mahdollista on, että monen täytyy kuolla hänen tähtensä, kuten sanoit, sillä sen, mikä on ikuista, voi vain väkivalloin pakottaa tavallisille ihmisille.»

Horemheb katsoi minuun kärsimättömästi kuin lapseen, joka puhuu tyhmyyksiä vanhempien kuullen. Hänen kasvonsa tummenivat ja hän tavoitteli sivultaan päällikönruoskaa sivaltaakseen sillä sääriään, sillä krokotiilinpyrstö alkoi jo vaikuttaa häneen. Tavatessaan vain tyhjää käteensä hän nolostui hieman ja sanoi terävästi: »Niin kauan kuin ihminen on ihminen, niin kauan kuin on omistamisen halua, kiihkoa, pelkoa ja vihaa, niin kauan kuin on erilaisia ihonvärejä, eri kieliä ja kansoja, niin kauan pysyy rikas rikkaana ja köyhä köyhänä ja väkevä on hallitseva heikkoa ja ovela on hallitseva väkevää. Mutta tämä Aton tahtoo tehdä kaikki samanlaisiksi, niin että orja on hänen edessään rikkaan veroinen. Terve järki sanoo, että sellainen on mielettömyyttä, ja tämä asia on niin selvä ja ilmeinen, etten lainkaan halua keskustella siitä kanssasi, koska se häiritsee minua ja vaikuttaa ikävästi ajatuksiini.»

»Babylonialaiset väittävät, että tähtien mukaan uusi maailman vuosi on alkamassa», sanoin heikosti. »Kenties Aton ottaa vallan käsiinsä ja hänen valtansa säilyy, kunnes korppi muuttuu valkoiseksi ja virran vesi alkaa juosta ylävirtaan, kuten hänen pappinsa laulavat Atonin temppelissä.» Niin sanoin, mutta en itsekään uskonut sanojani.

Horemheb joi maljansa pohjaan ja katsoi säälivästi minua, mutta krokotiilinpyrstö virkisti häntä ja hän tuli jälleen hyvälle tuulelle ja sanoi: »Ainakin olemme samaa mieltä siinä, että Ammonin on aika kukistua, mutta jos sen kerran täytyy tapahtua, sen olisi pitänyt tapahtua salaa ja yllättäen ja yön pimeässä ja samalla kertaa kaikkialla maassa ja ylimmän asteen papit olisi pitänyt heti teloittaa ja muut papit lähettää kaivoksiin ja kivilouhoksiin. Mutta hulluudessaan farao tahtoo tehdä kaiken avoimesti ja kansan tieten ja jumalansa valossa, sillä auringonkehrähän on hänen jumalansa, eikö totta, eikä siinä ole sinänsä mitään uutta. Joka tapauksessa tämä on hulluutta ja maksaa paljon verta enkä suostunut tekemään sitä, kun en etukäteen saanut tietää, mitä hän suunnitteli. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, jos etukäteen olisin saanut tietää asian, olisin suunnitellut sen hyvin ja kaatanut Ammonin niin äkkiä, että hän tuskin itsekään olisi ehtinyt huomata, mitä tapahtui. Mutta nyt tietää asian jo jokainen katupoika Thebassa ja papit yllyttävät kansaa temppelin pihoissa ja miehet katkovat oksia puista aseikseen ja naiset menevät temppeliin pesukartut piilossa vaatteittensa alla. Haukkani kautta, minua itkettää, kun ajattelen faraon hulluutta.»

Hän kallisti päänsä käsiinsä polviini nojaten ja itki Theban tulevien kärsimysten tähden, ja Merit toi hänelle kolmannen krokotiilinpyrstön ja katseli niin ihailevasti hänen vahvaa selkäänsä ja paisuvia lihaksiaan, että käskin äkäisesti hänen mennä tiehensä ja jättää meidät kahden. Yritin kertoa Horemhebille, mitä olin nähnyt ja kuullut hänen käskynsä mukaan Babylonissa ja Khattien maassa ja Kreetassa, kunnes huomasin, että krokotiili oli jo huitaissut häntä pyrstöllään ja hän nukkui sikeästi pää käsien välissä. Tällä tavoin hän nukkui sinä iltana syliini ja suojelin hänen untaan ja kuulin koko yön sotilaiden mellastavan viinituvassa, sillä isäntä ja Kaptah katsoivat velvollisuudekseen huvittaa heitä, jotta he sitä innokkaammin suojelisivat taloa levottomuuksien alkaessa. Siksi ei melu päättynyt koko yönä, vaan viinitupaan haettiin sokeita soittajia ja tanssivia tyttöjä ja luulen, että sotilailla oli hauskaa, mutta minulla ei ollut hauskaa, kun ajattelin, että veitsiä ja sirppejä hiottiin jokaisessa Theban talossa, puukankia teroitettiin ja keittiönuijia vahvistettiin kuparilla. Niin, luulen, ettei monikaan nukkunut Thebassa sinä yönä eikä varmaan faraokaan nukkunut, mutta Horemheb nukkui sikeästi. Kenties tämä johtui siitä, että hän oli syntynyt sotilaaksi.

2

Koko yön valvoivat myös ihmisjoukot Ammonin temppelin pihoissa ja temppelin edustalla ja köyhät lepäsivät yönsä kukkaistutusten viileältä nurmella ja papit uhrasivat määrättömästi Ammonin kaikilla Mittareilla ja jakoivat uhrilihaa, uhrileipää ja uhriviiniä kansalle. He huusivat Ammonia korkealla äänellä ja lupasivat ikuisen elämän jokaiselle, joka uskoi Ammoniin ja pani henkensä alttiiksi Ammonin edestä. Papit olisivat näet voineet estää verenvuodatuksen, jos olisivat tahtoneet. Heidän ei olisi tarvinnut muuta kuin luopua ja alistua, niin farao olisi päästänyt heidät rauhassa menemään eikä olisi vainonnut heitä, koska hänen jumalansa inhosi vainoa ja vihaa. Mutta valta ja rikkaus oli noussut Ammonin pappien päähän, niin ettei kuolemakaan enää säikyttänyt heitä, kun he huusivat Ammonia avukseen, ja mahdollista on, että moni heistä tänä viimeisenä yönään uskoi jälleen eikä sen tähden pelännyt kuolemaa. He tiesivät näet hyvin, ettei kanna eivätkä Ammonin harvalukuiset vartijat voineet vastustaa aseistettua, taisteluun tottunutta armeijaa, vaan armeija tulisi lakaisemaan kansan tieltään niin kuin tulviva virta lakaisee tieltään kuivat oljet. Mutta he tahtoivat saada veren Ammonin ja Atonin väliin ja tehdä faraon murhaajaksi ja rikolliseksi, joka antoi likaisten neekerien vuodattaa Egyptin puhdasta verta. He tahtoivat uhreja Ammonilleen, jotta heidän Ammoninsa eläisi ikuisesti uhrien veren höyrystä, vaikka hänen kuvansa kaadettaisiin ja hänen temppelinsä suljettaisiin.

Vihdoin nousi pitkän yön jälkeen Atonin auringonkehrä idän kolmen vuoren takaa ja kesäpäivän hehkuva kuumuus karkotti hetkessä yön viileyden. Silloin puhallettiin torviin kaikissa kadunkulmissa ja toreilla ja faraon kuuluttajat lukivat faraon kirjan, jossa hän julisti Ammonin vääräksi jumalaksi ja kaatoi Ammonin ja kirosi hänet hamaan iankaikkisuuteen, niin että hänen kirottu nimensäkin oli hakattava pois kaikista kirjoituksista ja muistomerkeistä ja haudoistakin se oli hakattava pois. Kaikki Ammonin temppelit ylä ja alamaassa, kaikki Ammonin maaalueet, karja, orjat, rakennukset, kulta, hopea ja kupari lankesivat faraon ja hänen jumalansa omistukseen ja farao lupasi avata hänen temppelinsä julkisiksi kävely paikoiksi ja julisti hänen puistonsa julkisiksi puutarhoiksi ja hänen pyhät järvensä julkisiksi järviksi, joissa köyhät saivat uida kuumina päivinä ja joista köy hät saivat noutaa vettä miten paljon mielivät. Kaiken Ammonin maan hän lupasi jakaa niille, joilla ei mitään ollut, jotta he viljelisivät maata Atonin nimeen.

Aluksi kansa kuunteli ääneti faraon kirjaa, kuten hyvä tapa vaatii, mutta lopulta kohosi kaikista kadunkulmista, toreilta ja temppelin edestä kansan kumea huuto: »Ammon, Ammon.» Tämä huuto oli niin valtava, että oli kuin katukivetkin ja talojen seinät olisivat huutaneet. Silloin neekerisotilaat alkoivat epäröidä ja heidän valkoisin ja punaisin juovin maalatut kasvonsa kävivät harmaiksi ja silmät pyörivät valkoisina heidän harmaissa kasvoissaan ja he katselivat ympärilleen ja huomasivat, että heitä suuresta lukumäärästään huolimatta oli vähän tässä valtavassa kaupungissa, jonka he näkivät ensimmäisen kerran elämässään. Eikä kansan huutaessa enää monikaan kuullut, että farao poistaakseen omasta nimestään Ammonin kirotun nimen muutti nimensä tästä päivästä lähtien Ekhnatoniksi, Atonin suosikiksi.

Tähän huutoon heräsi myös Horemheb Krokotiilinpyrstön takahuoneessa ja venytti jäseniään ja sanoi minulle silmät ummessa hymyillen: »Sinäkö se olet, Baket, Ammonin rakastama, prinsessani? Sinäkö kutsut minua?» Mutta kun sysäsin häntä kylkeen, hän avasi silmänsä ja hymy valahti hänen kasvoistaan kuin vanha vaate ja hän koetti käsin päätään ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, juomasi oli voimallinen, Sinuhe, ja näin varmaan unta.» Sanoin hänelle: »Kansa huutaa Ammonia.» Silloin hän muisti kaiken, hänelle tuli kiire ja menimme viinitupaan kompastellen makaavien sotilaiden ja tyttöjen paljaihin koipiin. Horemheb sieppasi seinältä leivän ja tyhjensi ruukullisen olutta ja kiirehdimme ulos ja lähdimme rientämään temppeliä kohden pitkin katuja, jotka olivat autiommat kuin koskaan ennen. Matkan varrella Horemheb peseytyi oinaskujen suihkulähteessä ja upotti päänsä veteen ja pärskyi raskaasti, sillä krokotiilinpyrstöt jyskyttivät yhä hänen päässään.

Tällä välin tuo pieni, lihava rotukissa, jonka nimi oli Pepitamon, järjesti joukkonsa ja hyökkäysvaunut temppelin edustalle. Saatuaan tietää, että kaikki oli järjestyksessä ja jokainen ryhmä tiesi tehtävänsä, hän nousi seisomaan kultaisessa kantotuolissaan ja huusi kimeällä äänellä: »Egyptin sotilaat, Kushin pelottomat miehet ja urheat shardanat! Menkää ja kaatakaa kirotun Ammonin kuva faraon käskyn mukaan ja palkkanne on oleva suuri.» Tämän sanottuaan hän luuli tehneensä kaiken, mitä häneltä vaadittiin, ja istuutui tyytyväisenä kantotuolin pehmeille pieluksille ja antoi orjien leyhytellä ilmaa ympärilleen, sillä oli jo hyvin kuuma.

Mutta temppelin edusta oli valkoinen ihmisten valkoisista vaatteista ja siellä oli lukematon määrä kansaa, miehiä ja naisia, vanhuksia ja lapsia, eivätkä he väistyneet, kun joukot alkoivat marssia temppeliin ja sotavaunut ajoivat esiin. Neekerit sysivät heitä tieltään keihäänvarsilla ja kolhivat muutamia nuijillaan, mutta kansaa oli paljon eikä kansa väistynyt. Äkkiä kaikki huusivat ääneen Ammonia ja heittäytyivät kasvoilleen maahan sotavaunujen edessä, niin että hevoset sotkivat heitä jaloillaan ja pyörät ajoivat ihmisruumiiden ylitse' Silloin päälliköt huomasivat, etteivät voineet päästä eteenpäin vuodattamatta verta ja vetivät joukkonsa takaisin saadakseen uusia määräyksiä, koska farao oli kieltänyt vuodattamasta verta. Mutta verta oli jo vuotanut torin kiviin ja rusentuneet ihmiset voihkivat ja valittivat ja suuri huumaus valtasi kansan, kun se näki sotilaiden perääntyvän ja luuli voittaneensa.

Tällä välin Pepitamon muisti, että julistuskirjassaan farao oli muuttanut nimensä Ekhnatoniksi. Sen tähden hän kiireesti päätti muuttaa nimensä ollakseen faraolle mieliksi, ja kun päälliköt tulivat hänen puheilleen hämmentyneinä ja hikisinä ja puhuttelivat häntä pyytääkseen uusia käskyjä, hän ei ollut kuulevinaan heitä, vaan pullisteli silmiään ja sanoi: »En tunne ketään Pepitamonia. Minun nimeni on Pepitaton, Atonin siunaama Pepi.» Päälliköt, joista jokainen kultapunoksisella ruoskalla komensi tuhatta miestä, närkästyivät tästä suuresti, ja hyökkäysvaunujen komentaja sanoi: »Manalan kuiluun koko Aton, mutta mitä ilveilyä tämä on ja mitä käsket meidän tehdä kansalle avataksemme tien temppeliin?» Silloin hän pilkkasi heitä ja sanoi: »Oletteko ämmiä vai sotilaita? Hajoittakaa kansa, mutta älkää vuodattako verta, sillä sen on farao nimenomaan kieltänyt.» Tämän kuultuaan päälliköt katsoivat toisiinsa ja sylkivät maahan, mutta palasivat joukkojensa luokse, kun eivät voineet muutakaan tehdä.

Tämän ylhäisen neuvottelun aikana kiihko valtasi kansan ja kansa eteni perääntyvien neekerien jäljessä ja kaivoi maasta katukiviä ja viskeli niillä neekereitä ja heilutti keittiönuijia ja puista katkottuja oksia huutaen ääneen. Kansaa oli paljon ja he rohkaisivat huudoillaan toisiaan ja moni neekereistä sortui verissään maahan katukivien kaatamana ja hyökkäysvaunujen hevoset vimmastuivat ja pyrkivät pii lastuinaan kansan huudosta, niin että ajajat saivat kaikin voimin pidellä ohjasta hillitäkseen niitä. Palatessaan vaunujensa luokse hyökkäysvaunujen päällikkö näki, että hänen parhaan ja kalleimman vaunuhevosensa silmä oli puhki ja se ontui jalkaansa katukiven satuttamana. Tämä koski häneen niin, että hän alkoi itkeä vimmasta ja huusi: »Minun kultanuoieni, minun nopsa kauriini, minun päivänsäteeni, ne ovat puhkaisseet silmän sinulta ja katkaisseet jalkasi, mutta totisesti sinä olet sydämelleni kalliimpi kuin koko tämä kansa ja kaikki jumalat yhteensä. Siksi tahdon tämän kostaa, mutta älkäämme vuodattako verta, sillä sen on farao nimenomaan kieltänyt.»

Hyökkäysvaunujen etunenässä hän ajoi suoraan kansanjoukkoon, ja jokainen hyökkäysvaunumies kiskaisi vaunuihinsa pahimman näkemänsä huutajan ja hevoset sotkivat vanhuksia ja lapsia jalkoihinsa ja kansan huuto vaihtui parkunaksi. Mutta vaunuihin sieppaamansa miehet he hirttivät hevostensa ohjaksiin, niin ettei veri vuotanut, ja ajoivat takaisin kiskoen heidän ruumiitaan vaunujen jäljessä, jotta kansa olisi pelästynyt. Myös neekerit irroittivat jousiensa jänteet ja hyökkäsivät kansan sekaan ja kuristivat ihmisiä jousenjanteilla. Myös lapsia he kuristivat suojellen itseään kilvillä kiviä ja kepiniskuja vastaan. Mutta jokaisen maalatun neekerin, joka eksyi joukostaan kansan sekaan, kansa sotki jalkoihinsa ja repi kappaleiksi vimmassaan, ja eräästä hyökkäysvaunusta he saivat temmatuksi ajajan ja hakkasivat hänen päänsä mäsäksi katuun ulvoen kiihkosta.

Tätä kaikkea seurasimme Horemheb ja minä oinasten tieltä, mutta sekaannus, melu ja hälinä temppelin edessä oli niin tavaton, ettemme nähneet, mitä tapahtui, vaan kaikki selvisi meille vasta myöhemmin. Ja Horemheb sanoi: »Minulla ei ole valtaa sekaantua tähän asiaan, mutta luulen oppivani paljon nähdessäni tämän kaiken.» Siksi hän kiipesi oinaanpäisen leijonan selkään ja katseli sieltä kaikkea, mitä tapahtui, pureskellen leipää, jonka oli siepannut käteensä lähtiessään kapakasta.

Kuitenkin kuninkaallinen ylipäällikkö Pepitaton hermostui, kun aikaa kului ja vesikello pulisi hukkaan hänen vieressään ja kansan huuto kantautui yhä hänen korviinsa kuin vihaisen tulvan kohina. Hän kutsutti jälleen päälliköt luokseen ja moitti heitä kiivain sanoin viivyttelystä ja sanoi: »Sudanilainen emäkissani Mimo saa tänään pentuja ja olen suuresti levoton hänen puolestaan, kun en itse ole auttamassa häntä hänen häkissään. Menkää jo Atonin nimeen ja kaa takaa se kirottu kuva, jotta pääsemme kaikki kotiin, tai muuten Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen kiskon ketjut kaulastanne ja katkaisen ruoskanne, sen vannon.»

Sen kuultuaan päälliköt tiesivät olevansa myytyjä miehiä, tapahtui mitä hyvänsä, ja neuvottelivat keskenään ja kutsuivat kaikkia manalan jumalia avukseen ja päättivät ainakin säilyttää sotilaankunniansa. Sen tähden he järjestivät joukkonsa ja kävivät rynnäkköön ja lakaisivat kansan tieltään, niin kuin tulva lakaisee tieltään kuivat oljet, ja neekerien keihäät värjäytyivät punaisiksi verestä ja tori vuoti ihmisverta ja sata kertaa sata miestä, naista ja lasta kuoli sinä aamuna temppelin edessä Atonin tähden. Sillä nähdessään sotilaiden käyvän tosiaan rynnäkköön antoivat papit sulkea pylonin portit, kunnes kansa pakeni joka taholle kuin pelästynyt lammaslauma ja verestä villiintyneet neekerit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heitä nuolillaan ja hyökkäysvaunut ajoivat pitkin katuja keihästäen jokaisen pakenijan. Mutta paetessaan kansa tunkeutui Atonin temppeliin ja kaatoi sen alttarit ja surmasi papit, jotka sai käsiinsä, ja hyökkäysvaunut ajoivat heidän jäljessään temppeliin. Tällä tavoin Atonin temppelin kivilattiat olivat pian täynnä verta ja kuolevien ruumiita.

Mutta Ammonin temppelin muurien luona tie nousi pystyyn Pepitatonin joukoilta, sillä neekerit eivät olleet tottuneet valloittamaan muureja eivätkä heidän muurinmurtohirtensä pystyneet murtamaan pylonin kupariportteja, vaikka ne kenties helposti murtivat jossakin etelän viidakoissa kirahvien maassa paalukylien portit. Eivätkä he voineet muuta kuin piirittää temppelin ja papit huusivat heille muureilta kirouksia ja temppelin vartijat ampuivat heitä jousillaan ja heittivät keihäillä, niin että moni maalattu neekeri kaatui hyödyttömästi temppelien muurien eteen. Mutta torilta temppelin edestä kohosi sakeana veren haju ja kärpäset koko kaupungista kerääntyivät sinne kiehuviksi pilviksi. Pepitaton antoi kantaa itsensä torille kultaisessa kantotuolissaan ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi hirveästä hajusta, niin että hänen oli pakko antaa orjien polttaa suitsutusta ympärillään, ja hän itki ja repi vaatteensa nähdessään lukemattomat ruumiit. Mutta hänen sydämensä oli täynnä huolta sudanilaisen emokissa Mimon takia ja sen tähden hän sanoi päälliköilleen: »Pelkään, että faraon viha lankeaa peloittavana ylitsenne, sillä Ammonin kuvaa ette ole kaataneet, mutta sen sijaan veri vuotaa laineina torin kouruissa. Tehty on kuitenkin tehty. Siksi minun on kiireesti mentävä faraon luokse kertomaan, mitä on tapahtunut, ja koetan puhua hänelle puolestanne. Samalla ehdin varmaan pistäytyä kotonani vilkaisemassa emokissaani ja vaihtamassa uudet vaatteet ylleni, sillä haju täällä on kauhea ja syöpyy ihoon asti. Rauhoittakaa sillä välin neekereitä ja antakaa heille ruokaa ja olutta, sillä temppelin muureille emme tänään mahda mitään. Sen tiedän, koska olen kokenut päällikkö emmekä ole varustautuneet muurien murtamiseen. Mutta tämä ei ole minun vikani, koska farao ei sanallakaan maininnut, että temppelin piiritys tulisi kysymykseen. Siksi päättäköön nyt farao itse, mitä on tehtävä.»

Eikä sinä päivänä tapahtunut enää muuta, vaan päälliköt vetivät joukkonsa loitommaksi muureista ja ruumiskasoista ja antoivat ajaa kuormaston esiin, jotta neekerit saisivat ruokaa. Shardanat, jotka olivat neekereitä viisaampia eivätkä pitäneet päivänpaisteesta, valtasivat kaikki talot temppelin läheisyydessä ja karkoittivat niiden asukkaat ja ryöstivät niiden viiniluolat, sillä ne olivat rikkaiden ja ylhäisten taloja. Tällä välin turposivat ruumiit torilla ja ensimmäiset korpit ja ruumiskotkat lensivät vuorilta Thebaan, missä niitä ei ollut miesmuistiin nähty.

Silloin minä olin jo aikaa hylännyt Horemhebin, sillä pieni poika nenä veressä kulki ohitsemme koettaen raahata mukanaan voihkivaa isäänsä, jonka yli hyökkäysvaunut olivat ajaneet katkaisten hänen jalkansa. Autoin häntä ja sen jälkeen autoin muita, jotka pakenivat haavoittuneina, ja kuulin jälleen nuolten vihaisen vihinän korvissani, mutta en pelännyt, sillä harjoitin lääkärinammattia ja sydämeni vapisi kaiken sen tähden, mitä oli tuleva, sillä olin nähnyt Atonin ottavan vallan käsiinsä. Siksi olisin mieluummin kuollut ajatellessani, miten kansa sokaisi omat silmänsä näkemästä hyvää, jota farao sille tarjosi jumalansa tähden. Mutta nuolet väistivät minua ja koko sen päivän revin vaatteita ja sidoin siteitä ja illan tullen otin vastaan potilaita talossani, sillä köyhien kaupunginosassa ei ollut montakaan taloa, jossa sinä iltana ei ollut vamman saanutta. Pestessäni ja neuloessani heidän haavojaan moitin heitä ja sanoin:

»Oletteko mielettömiä, sillä farao tahtoo teille hyvää ja hän on luvannut jakaa kaiken Ammonin maan niille, joilla ei mitään ole? Tästä päivästä lähtien Ammonin puistot ovat teidän puistojanne ja saatte kalastaa lihavia kaloja Ammonin pyhästä järvestä.» Mutta he sanoivat: »Väärä farao tahtoo karkottaa meidät köyhistä kodeistamme, jotka ovat meille rakkaat, ja pakottaa meidät peltotyöhön ja maan orjiksi, vaikka emme suinkaan ole syntyneet sontaa varpaiden välissä. Tiedät myös hyvin, että Ammonin kaloissa on pistävät ruodot ja ne tarttuvat ihmisen kurkkuun ja tukehduttavat hänet, sillä ne ovat pyhiä kaloja.»

He alkoivat katsoa epäilevästi minuun ja sanoivat: »Et kai vain ole Atonin miehiä, sinä, Sinuhe, jota olemme oppineet kunnioittamaan. Jos niin on, emme kaipaa apuasi, sillä silloin veitsesi myrkyttää haavamme ja siteesi tarttuvat ihoomme ja polttavat sen kuin tuli.» Siksi huomasin, että minun oli parempi olla puhumatta heille mitään ja vain auttaa heitä, sillä Ammonin kiihko oli sokaissut heidät.

Myös kannettiin pihaan nuori mies, jonka hiukset kiilsivät hyvästä öljystä, mutta hänen kurkussaan oli haava, josta vesi juoksi, kun hän koetti juoda. Olisin voinut parantaa hänet, mutta potilaat, joiden haavat jo olin sitonut, näkivät, että hänen kadun pölyn ja veren tahrimaan kaulukseensa oli kirjailtu rivi elämän ristejä. Siksi he karkasivat hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet, ennen kuin ehdin estää heitä. Eivätkä he lainkaan ymmärtäneet, miksi itkin ja soimasin heitä, sillä he tahtoivat vain poistaa pahan keskeltään ja kaikki paha oli lähtöisin Atonista. »Ennen Atonia olimme köyhiä, mutta onnellisia», he sanoivat, »sillä nälässämme ja kurjuudessammekin Ammon siunasi meitä ja meillä oli mahdollisuus päästä lännen maahan hänen avullaan. Mutta kirotun Atoninsa tähden farao riistää meiltä Ammonin siunauksen ja olemme yhä köyhiä ja onnettomia, sillä neekerit lyövät meidät haavoihin ja rutto ja nälkä seuraavat faraon Atonia, jos Ammon meidät hylkää, sillä Ammon on kaikkien jumalien kuningas.»

Siksi he viskasivat nuorukaisen ruumiin kadulle ja koirat tulivat nuolemaan hänen vertaan ja nuolivat hyvän voiteen hänen hiuksistaan.

Mutta tällä välin neekerit joivat olutta toreilla ja kaduilla temppelin ympärillä ja shardanat joivat viiniä rosvoamissaan taloissa eivätkä aliupseerit voineet estää heitä eivätkä halunneetkaan, vaan joivat itsekin. Ulan tullen eivät lamput enää syttyneet valtakaduille ja taivas oli pimeä Theban yllä, mutta neekerit ja shardanat karkasivat leiripaikoistaan ja sytyttivät soihtuja ja murtivat auki ilotalojen ovet ja rosvosivat taloja ja kulkivat kadulta kadulle kysyen jokaiselta vastaantulijalta: »Ammon vai Aton?» Jos joku ei vastannut heille, niin he pieksivät hänet ja rosvosivat hänen kukkaronsa. Ja jos joku pelois saan vastasi heille: »Aton olkoon siunattu», niin he huusivat: »Valehtelet, koira, meitä et suinkaan petä, thebalainen!» Sen jälkeen he puhkaisivat hänen kurkkunsa ja iskivät keihäänsä hänen vatsaansa ja rosvosivat hänen vaatteensa ja kukkaronsa. Nähdäkseen paremmin he sytyttivät taloja palamaan katujen varrella, ja puoliyön jälkeen oli Theban taivas jälleen punainen joka puolella tulipalojen roihusta eikä ylhäisimmänkään henki ollut turvassa sinä yönä Thebassa eikä kukaan voinut paeta sieltä, sillä maantiet oli suljettu ja virtakin oli suljettu ja vartijat käännyttivät takaisin jokaisen, joka yritti paeta, sillä heidät oli määrätty valvomaan, ettei Ammonin kultaa ja kalleuksia yritettäisi salaa viedä pois kaupungista.

En tiedä mitä farao ajatteli sinä yönä nähdessään tulipalojen loimun Theban taivaalla, mutta luulen, että häneltä salattiin paljon ja että hän tahtoi uskoa sen, mitä hänelle sanottiin, sillä sydämessään hän ei rakastanut Thebaa, joka oli Ammonin pyhä kaupunki. Eikä Pepitaton menettänyt päällikkyyttään, vaan farao antoi hänelle suosionsa merkiksi kissankuvin koristetun kultaisen ketjun, koska hän ensimmäisenä oli muuttanut nimensä faraon esimerkkiä noudattaen hävittääkseen nimestään Ammonin kirotun nimen, jota enää ei saanut ääneen mainita. Eikä ketään rangaistu tapahtuneen tähden, vaan farao määräsi vain, että temppeliä oli piiritettävä, kunnes papit antautuisivat nälän vuoksi tai tulisivat järkiinsä, eikä ketään saanut enää surmata taistelussa. Mutta tämä oli kaikista järjettömin määräys, sillä temppelin varastoissa oli viljaa ja talleissa karjaa ja puistoissa laitumia karjalle, ja vaikka temppelin pihoihin oli kerääntynyt sata kertaa sata Ammonille uskollista, niin nälkää he eivät joutuneet kärsimään, vaan nälän uhriksi joutui paremminkin itse kaupunki, kun tiet ja virta oli suljettu.

Mutta pahinta mikä tapahtui oli ruumiiden jättäminen makaamaan ja mätänemään torille temppelin eteen, sillä kukaan ei ollut tietävinään ruumiista välttääkseen faraon vihan, koska faraolle oli sanottu, että vain muutamat olivat saaneet surmansa. Eikä omaisten sallittu korjata pois rakkaittensa ruumiita torilta, vaan vain rikkaimmille myivät shardanat muutamia ruumiita ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä pakenivat shardanatkin torilta löyhkän tähden. Siksi ruumiiden makea lemu myrkytti kaupungin ja joen vesikin myrkyttyi eikä kulunut monta päivää, ennen kuin taudit alkoivat raivota kaupungissa eikä niitä voinut torjua, sillä Elämän talo lääke varastoineen oli temppelin muurien sisäpuolella.

Joka yö roihusi tulipaloja kaupungissa ja taloja ryöstettiin ja maalatut neekerit joivat viiniä kultaisista maljoista ja shardanat lepäsivät yönsä pehmeissä vuoteissa vuodekatosten alla. Mutta yötä päivää huusivat papit temppelin muureilta kirousta väärälle faraolle ja kirousta kaikille, jotka kielsivät Ammonin. Pimennoistaan nousi kaikki kaupungin roskaväki, kaikki varkaat, haudanryöstäjät ja katurosvot, jotka eivät pelänneet jumalia eivätkä Ammoniakaan. He siunasivat hurskaasti Atonia ja menivät hänen temppeliinsä, joka kiireesti oli puhdistettu, ja ottivat vastaan henkiinjääneiden pappien käsistä elämän ristin ja sitoivat sen kaulaansa suojelevana taikakaluna voidakseen ryöstää, murhata ja raiskata mielensä mukaan pimeinä öinä. Eikä näiden päivien ja öiden jälkeen Theba enää moneen vuoteen palannut ennalleen, vaan valta ja rikkaus vuotivat siitä kuin veri lihavan ruumiin lukuisista haavoista.

3

Horemheb asui talossani ja valvoi ja laihtui ja hänen silmänsä kävivät synkemmiksi päivä päivältä eikä hän enää välittänyt ruoasta, jota Muti koetti tarjota hänelle aamusta iltaan, sillä Muti ihastui suuresti Horemhebiin kuten monet naiset ja kunnioitti häntä enemmän kuin minua, joka olin lihakseton ja heikko mies, vaikka tietoni olikin suuri. Ja Horemheb sanoi: »Mitä minä Ammonista tai Atonista, mutta he päästävät sotilaani villiintymään ja tekevät heistä petoja, niin että minun on ruoskittava monta selkää ja annettava päiden pudota, ennen kuin saan heidät taas järkiinsä. Tämä on suuri vahinko, sillä tunnen monen heistä nimeltä ja tiedän heidän ansionsa ja he ovat hyviä sotilaita, jos heidät pitää kurissa ja nuhtelee riittävästi heitä.»

Mutta Kaptah rikastui päivä päivältä ja hänen kasvonsa kiilsivät rasvasta ja hän vietti yönsäkin Krokotiilinpyrstössä, sillä shardanain aliupseerit ja sadanpäämiehet maksoivat kultaa ryypyistään ja viinituvan takahuoneet kertyivät täyteen rosvottuja aarteita, koruja ja lippaita ja mattoja, joita he vaihtoivat viiniin hintaa kysymättä. Eikä tätä taloa kukaan ahdistanut, vaan rosvot kiersivät sen kaukaa, sillä sitä vartioivat Horemhebin sotilaat ja Kaptah piti heidät humalassa aamusta iltaan ja illasta aamuun, niin että he vartioivat uskollisesti taloa ja kutsuivat jumalia avukseen siunaamaan hänen nimeään ja ripustivat teosta tavatun katurosvon pää alaspäin oven yläpuolelle merkiksi ja varoitukseksi mellastelijoille.

Jo kolmantena päivänä loppuivat lääkkeeni eikä lääkkeitä enää saanut ostaa edes kullan hintaan ja taitoni oli tehoton tauteihin, joita mätänevä vesi ja ruumiit levittivät köyhien kaupunginosaan. Myös olin uupunut ja sydän oli kuin haava rinnassani ja silmäni olivat valvomisesta veristävät. Siksi kyllästyin kaikkeen, kyllästyin köyhiin ja haavoihin ja Atoniin ja menin Krokotiilinpyrstöön ja join siellä sekoitettuja viinejä, kunnes nukuin, ja aamulla Merit herätti minut ja nukuin hänen matollaan ja hän lepäsi vieressäni. Häpesin suuresti ja sanoin hänelle:

»Elämä on kuin kylmä yö, mutta varmaan on kaunista, jos kaksi yksinäistä lämmittää toisiaan kylmässä yössä, vaikka heidän kätensä ja silmänsä valehtelevat toisilleen ystävyyden tähden.»

Hän haukotteli unisesti ja sanoi: »Mistä tiedät minun käsieni ja silmieni valehtelevan? Mutta olen totisesti kyllästynyt lyömään sormille sotilaita ja potkimaan heitä sääriin, ja sinun kylkesi vieressä, Sinuhe, on tässä kaupungissa ainoa turvallinen paikka, missä kukaan ei minuun kajoa. Mutta miksi niin on, sitä en totisesti ymmärrä ja melkein loukkaannun sinuun, sillä minua sanotaan kauniiksi naiseksi eikä vatsassanikaan ole mitään vikaa, vaikka t ole halunnut sitä katsella.»

Join olutta, jota hän tarjosi minulle, selvittääkseni sairaan pääni, enkä osannut sanoa hänelle mitään. Hän katsoi minua silmiin hymyilevin silmin, vaikka suru oli yhä hänen ruskeitten silmiensä pohjalla kuin musta vesi syvään kaivoon katsoessa. Ja hän sanoi: »Sinuhe, tahtoisin auttaa sinua, jos voisin, ja tiedän, että tässä kaupungissa on nainen, joka on sinulle paljon velkaa. Näinä päivinä on katto lattian paikalla ja ovet aukeavat ulospäin ja monia vanhoja velkoja peritään pitkin katuja. Kenties sinullekin tekisi hyvää, jos perisit velkasi, jotta et enää epäilisi jokaista naista erämaaksi, joka polttaa sinut.»

Sanoin hänelle, etten suinkaan pitänyt häntä erämaana, mutta menin pois hänen luotaan ja hänen sanansa alkoivat kyteä minussa, sillä minäkin olin vain ihminen ja näinä päivinä oli sydämeni turtunut verestä ja haavoista ja näinä päivinä olin maistanut vihan huumaa peläten itseäni. Siksi hänen sanansa alkoivat kyteä minussa kuin liekki ja muistin kissajumalan temppelin ja talon sen vieressä, vaikka aika oli jo vuotanut hiekan lailla muistojeni ylle. Mutta näinä Theban kauhun päivinä nousivat kaikki ruumiit haudoistaan ja muistin lempeätä isääni Senmutia ja hyvää äitiäni Kipaa ja tunsin veren maun suussani ajatellessani heitä, sillä näinä päivinä ei ollut ketään niin ylhäistä tai rikasta Thebassa, joka olisi ollut täysin turvassa, eikä minun tarvinnut muuta kuin palkata muutamia sotilaita täyttämään tahtoni. Mutta vielä en tiennyt, mitä tahdoin. Siksi menin talooni ja tein sairaiden hyväksi sen, minkä voin ilman lääkkeitä, ja kehoitin köyhien kaupunginosan väkeä kaivamaan itselleen kaivoja virran rantaan, jotta vesi puhdistuisi vuotaessaan mudan lävitse.

Mutta viidentenä päivänä alkoivat myös Pepitatonin päälliköt pelätä, sillä sotamiehet eivät enää totelleet torvia, vaan herjasivat heitä kaduilla ja sieppasivat kultaisen ruoskan heidän käsistään ja taittoivat sen polviaan vasten. He menivät Petitatonin luokse, joka myös oli suuresti kyllästynyt sotilaan epämukavaan elämään ja kaipasi kissojaan, ja vannottivat häntä astumaan faraon eteen ja kertomaan hänelle totuuden ja riisumaan kuninkaallisen päällikön kauluksen kaulastaan. Sen tähden viidentenä päivänä faraon juoksijat tulivat talooni ja kutsuivat Horemhebin faraon eteen. Horemheb nousi kuin leijona makuulta ja peseytyi ja pukeutui ja meni heidän mukanaan itsekseen karjahdellen ajatellessaan, mitä kaikkea sanoisi faraon edessä, sillä tänä päivänä vapisi jo faraonkin valta eikä kukaan enää tiennyt, mitä huomispäivänä saattoi tapahtua. Faraon edessä hän sanoi: »Ekhnaton, on jo kiire enkä ehdi muistutella sinulle mitä neuvoin sinun tekemään. Mutta jos haluat kaiken palaavan ennalleen, anna minulle kolmeksi päiväksi faraon valta, niin kolmantena päivänä palautan vallan käteesi eikä sinun tarvitse tietää, mitä on tapahtunut.»

Mutta farao sanoi hänelle: »Kaadatko Ammonin?»

Horemheb sanoi: »Totisesti olet hullumpi kuin kuun riivaama, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen on Ammonin kaaduttava, jotta faraon valta säilyisi. Siksi kaadan Ammonin, mutta älä kysy, miten sen teen.»

Farao sanoi: »Hänen pappejaan et saa vahingoittaa, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.» Horemheb vastasi hänelle ja sanoi: »Totisesti kallosi pitäisi puhkaista, sillä mikään muu ei varmaan enää paranna sinua, mutta tottelen käskyäsi, koska kerran peitin heikkoutesi vaatteellani.»

Silloin farao itki ja ojensi hänelle ruoskansa ja käyräsauvansa koi meksi päiväksi. Mutta miten tämä kaikki tapahtui, sitä en itse nähnyt, vaan tiedän sen vain Horemhebin kertomana ja sotilaisen tapaan hän usein pani kertomaansa omiaan. Joka tapauksessa hän palasi kaupunkiin ajaen faraon kultaisisssa, ja hän ajoi kadulta kadulle ja huusi sotilaita kutsueb heita nimeltä ja keräsi uskollisimmat ympärilleen ja antoi puhaltaa torviin kutsuakseen sotilaat haukkain ja leijonanhäntäin ympärille. Koko sen yön hän kävi oikeutta ja parku ja ulina kaikui sotilaiden leiripaikoista ja rykmenttien piiskurit kuluttivat kasoittain ruokokeppejä säröiksi, kunnes heidän käsivartensa väsyivät ja he valittivat, etteivät koskaan ennen olleet kokeneet mokomaa urakkaa. Mutta parhaat miehensä Horemheb lähetti partiomaan pitkin kaupunkia ja he ottivat kiini jokaisen sotilaan, joka ei ollut totellut torvia, ja taluttivat hänen piestäväksi, ja moni, jonka kädet ja vaatteet olivat veriset, sai pudottaa päänsä maahan muiden sotilaiden nähden. Aamun tullen oli Theban roskaväki paennut rottien lailla loukkoihinsa, sillä jokainen, joka tavattiin rarastamassa tai murtautuneena vieraaseen taloon, lävistettiin siihen paikkaan keihäällä. Siksi he pakenivat ja piiloutuivat ja vapisivat piilopaikoissaan ja repivät pois Atonin ristin kaulaistaan ja vaatteistaan peläten sen langettavan heidän, jos heidät tavattaisiin.

Mutta Horemheb keräsi myös kaikki kaupungin rakennusmiehet ja repi rikkaiden taloja ja hajoitti laivoja saadakseen puuta ja pani heidät rakentamaan muurinmurtajia ja tikapuita, portinsärkijöitä ja piiritystorneja, niin että vasarain pauke ja hirsien rytinä täytti Theban yön. Mutta kaikkia muita ääniä väkenämpänä kohosi ruoskittujen neekerisotilarden ja shardanain valitus taivaalle, ja tämä ääni oli mieluinen Theban asukkaille. Sen tähden he antoivat Horemhebille jo etukäteen anteeksi kaikki hänen tekonsa ja rakastivat häntä, sillä järkevimmät olivät jo kyllästyneet Ammoniin kaiken tuhon tähden ja toivoivat Ammonin pain kaatuvat, jotta kaupunki vapautuisi sotilaista.

Eikä Horemheb kuluttanut aikaa turhiin neuvotteluihin pappien kkanssa, vaan heti kun tuli valoisaa hän käskynsä päälliköille ja kutsutti myös kaikki sadanpäämmiehet luokseen ja jakoi heille heidän tehtävänsä. Siksi sotamiehet työnsivät viidessä kohdassa piiritystornit temppelin muurien luokse ja samaan aikaan alkoivat portinsärkijät ryskyttää portteja eikä kukaan edes haavoittunut, sillä sotilaat muodostivat kilpikattoja suojakseen ja papit ja temppelin vartijat olivat luottaneet piirityksen jatkumiseen ennallaan eivätkä olleet kiehuttaneet vettä ja sulattaneet pikeä muureille torjuakseen hyökkääjiä. Siten he eivät voineet torjua päättäväistä hyökkäystä, joka tehtiin suunnitelman mukaan monesta kohtaa yht'aikaa, vaan hajoittivat voimansa ja juoksentelivat päättömästi muureilla ja kansa alkoi huutaa pelosta kaikissa esipihoissa. Sen tähden ylimmän asteen papit nähdessään porttien murtuvan ja neekerien kiipeävän muureille antoivat puhaltaa torviin lopettaakseen taistelun ja säästääkseen kansan, sillä heidän mielestään Ammon oli saanut jo kylliksi uhreja ja he halusivat säästää henkiin Ammonille uskolliset tulevaisuuden varalta. Tällä tavoin portit avattiin ja sotilaat päästivät esipihoihin sulloutuneen kansan pakenemaan Horemhebin käskyn mukaan. Kansa pakeni huutaen Ammonia avukseen ja meni jo mielellään koteihinsa, sillä sen huuma oli talttunut ja aika käynyt ikäväksi ahtaissa temppelinpihoissa päivien paahteessa.

Tällä tavoin Horemheb valtasi ilman mainittavia uhreja temppelin esipihat, varastot, tallit ja työpajat. Myös Elämän talon ja Kuoleman talon hän sai valtaansa ja lähetti Elämän talon lääkärit lääkkeineen kaupunkiin parantamaan sairaita, mutta Kuoleman taloon hän ei lainkaan kajonnut, sillä Kuoleman talo elää elämän ulkopuolella ja on rauhoitettu, mitä tahansa maailmassa tapahtuukin. Mutta papit ja vartijat linnoittautuivat suureen temppeliin suojellakseen kaikkein pyhintä ja papit noituivat vartijat ja juottivat heille huumaavia aineita, jotta he taistelisivat kuolemaan asti kipua tuntematta.

Taistelu suuressa temppelissä kesti iltaan asti, mutta illan suussa oli surmattu kaikki noidutut vartijat ja papit, jotka tekivät ase kädessä vastarintaa, ja jäljellä olivat enää ylimmän asteen papit, jotka olivat kerääntyneet jumalansa ympärille kaikkein pyhimpään. Silloin Horemheb antoi puhaltaa torvilla taistelun päättyneeksi ja lähetti sotilaansa viipymättä keräämään ruumiita ja viskaamaan ne virtaan, mutta itse hän meni Ammonin pappien luokse ja sanoi:

»Minulla ei ole riitaa Ammonin kanssa, sillä itse palvelen Horusta, haukkaani. Mutta minun on toteutettava faraon käsky ja kaadettava Ammon. Kuitenkin olisi varmaan sekä teille että minulle mieluisampaa, jos kaikkein pyhimmästä ei löytyisikään kuvaa, jonka sotilaat voisivat häpäistä, sillä en suinkaan tahdo olla jumalien häpäisijä, vaikka minun on valani mukaan palveltava faraota. Ajatelkaa sanojani, ja sitä varten annan teille vesimitan verran aikaa. Sen jälkeen saatte poistua rauhassa eikä kukaan kajoa teihin, sillä en tavoittele henkeänne.»

Tämä oli mieluista puhetta papeille, jotka olivat valmistautuneet kuolemaan Ammonin tähden. He viipyivät kaikkein pyhimmässä esiripun takana, kunnes mitallinen vettä oli ehtinyt vuotaa vesikellosta. Silloin Horemheb omin käsin repäisi esiripun alas ja päästi papit menemään, mutta heidän mentyään kaikkein pyhin oli tyhjä eikä Ammonin kuvaa näkynyt missään, sillä papit olivat nopeasti hakanneet sen palasiksi ja veivät palaset mukanaan vaippojensa alla voidakseen sanoa, että ihme oli tapahtunut ja Ammon eli yhä. Mutta Horemheb antoi sinetöidä kaikki varastot faraon sinetillä, ja luolat, joissa kultaa ja hopeaa säilytettiin, hän sinetöi omin käsin. Samana iltana aloittivat kivenhakkaajat työnsä hävittääkseen soihtujen valossa jokaisesta kuvasta ja kirjoituksesta Ammonin nimen ja yöllä Horemheb antoi puhdistaa torin ruumiiden jätteistä ja sammuttaa tulipalot, joita yhä raivosi siellä täällä kaupungissa.

Mutta kuultuaan, että Ammon oli kaatunut ja rauha ja järjestys palautunut, pukeutuivat rikkaat ja ylhäiset parhaisiin vaatteisiinsa ja sytyttivät lamput talojensa eteen ja tulivat ulos kaduille juhlimaan Atonin voittoa. Myös faraon kultaiseen taloon paennut hoviväki palasi kaupunkiin antaen soutaa itsensä laivoissa virran poikki, ja pian hehkui Theban taivas jälleen ilosoihtujen ja lamppujen punaista valoa ja kukkia sirotettiin kaduille ja ihmiset huusivat ja nauroivat ja syleilivät toisiaan. Eikä Horemheb voinut estää heitä juottamasta viiniä shardanoille eikä hän voinut estää ylhäisiä naisia syleilemästä neekereitä, jotka kantoivat surmaamiensa pappien ajeltuja päitä keihäittensä kärjissä. Sillä tänä yönä riehui riemu Thebassa Atonin nimeen ja Atonin nimeen oli kaikki sallittua eikä ollut eroa egyptiläisellä eikä neekerillä, minkä todistaakseen hovinaiset veivät neekereitä taloihinsa levittäen auki uudet kesäpukunsa ja iloiten heidän voimastaan ja heidän ruumiittensa tympeästä verenhajusta. Ja kun muurien varjosta ryömi torille haavoittunut temppelin vartija huutaen kuumehoureessa Ammonia avukseen, he murskasivat kivillä hänen päänsä katua vasten ja ylhäiset naiset hyppivät riemusta hänen ruumiinsa ympärillä. Tämän kaiken näin omin silmin.

Tämän kaiken näin omin silmin ja sen nähtyäni tartuin molemmin käsin päähäni eikä minulle enää ollut millään väliä, vaan ajattelin, ettei ihmistä voi mikään jumala parantaa hänen hulluudestaan. Sinä yönä ei minulle enää millään ollut väliä ja siksi menin juosten Krokotiilinpyrstöön ja Meritin sanat hulvahtivat liekiksi sydämessäni ja kutsuin mukanani sotilaat, jotka yhä vartioivat kapakkaa. He tottelivat minua, sillä he olivat nähneet Horemheuin seurassani, ja vein heidät halki riemuitsevan, mielettömän yön ja ohi kaduilla hyppivien ihmisten kissajumalan temppelin luokse Neferneferneferin talon eteen. Myös siellä paloivat lamput ja soihdut eikä taloa ollut ryöstetty ja juopuneiden ihmisten melu ja ilo kuului kadulle asti. Mutta päästyäni näin pitkälle alkoivat polveni vavista ja vatsani putosi polviin asti ja sanoin sotilaille: »Tämä on Horemhebin, ystäväni, kuninkaallisen päällikön käsky. Menkää sisään taloon, ja siellä on nainen, joka pitää päänsä pystyssä ja jonka siimat ovat vihreät kuin kivi. Menkää ja tuokaa hänet luokseni, ja jos hän vastustaa, iskekää häntä keihäänvarrella päähän, mutta älkää muuten vahingoittako häntä.»

Sotilaat menivät sisään ilomielin ja kohta alkoivat pelästyneet vieraat paeta ulos horjuvin jaloin ja palvelijat alkoivat huutaa vartijoita. Mutta sotilaat palasivat pian hedelmiä ja hunajaleipiä ja viiniruukkuja käsissään ja kantoivat mukanaan Neferneferneferiä, sillä hän oli vastustanut heitä ja siksi he olivat kolhaisseet häntä päähän keihäänvarrella, niin että hänen sileä päänsä oli veressä ja tekotukka oli pudonnut hänen päästään. Panin käteni hänen rinnalleen ja hänen ihonsa oli sileä kuin lasi ja lämmin, mutta minulla oli tunne kuin olisin pannut käteni käärmeen nahalle. Tunsin, että hänen sydämensä löi, eikä hänelle ollut tapahtunut vahinkoa mutta kiersin hänet mustaan vaatteeseen, kuten ruumiit kääritään, ja nostin hänet kantotuoliin eivätkä vartijat estäneet minua nähdessään, että sotilaita oli mukanani. Sotilaat saattoivat minut Kuoleman talon portille ja istuin keinuvassa kantotuolissa pidellen Neferneferneferin tajutonta ruumista sylissäni, ja hän oli yhä kaunis, mutta minulle hän oli vastenmielisempi kuin käärme sylissäni. Näin kannettiin meidät halki Theban riemuitsevan yön Kuoleman taloon ja sen portilla annoin sotilaille kultaa ja lähetin heidät pois ja kantotuolin lähetin pois. Mutta Neferneferneferin otin syliini ja kannoin hänet Kuoleman taloon ja ruumiinpesijät tulivat minua vastaan ja sanoin heille:

»Tuon teille naisen ruumiin, jonka löysin kadulta, enkä tiedä hänen nimeään enkä sukulaisiaan, mutta luulen, että hänen yllään on koruja, jotka korvaavat työnne, jos säilytätte hänen ruumiinsa ikuisesti.» Ruumiinpesijät kirosivat minulle ja sanoivat: »Hullu mies, luuletko, ettei meillä näinä päivinä ole raatoja liikaakin, ja kuka korvaa vaivamme?»

Mutta käärittyään ruumiin auki mustasta vaatteesta he tunsivat, että se oli vielä lämmin, ja riisuessaan vaatteet ja korut hänen yltään he näkivät, että hän oli kaunis, kauniimpi kuin kukaan nainen, joka oli tuotu Kuoleman taloon. Eivätkä he sanoneet minulle enää mitään, vaan panivat kätensä hänen rinnalleen ja tunsivat hänen sydämensä lyövän. Silloin he käärivät hänet nopeasti takaisin mustaan vaatteeseen ja iskivät silmää toisilleen ja virnistelivät ja nauroivat ilosta ja sanoivat minulle: »Joudu tiehesi, muukalainen, ja olkoon tekosi siunattu, sillä totisesti teemme parhaamme säilyttääksemme hänen ruumiinsa ikuisesti, ja jos se meistä riippuu, pidämme hänet luonamme seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä päivää, jotta hänen ruumiinsa varmasti säilyisi.»

Tällä tavoin perin velkani Neferneferneferiltä, joka oli minulle paljon velkaa isäni ja äitini tähden. Ja ajattelin, miltä hänestä tuntuisi, kun hän heräsi Kuoleman talon luolissa rikkaudestaan ja vallastaan riisuttuna ruumiinpesijäin ja balsamoijain vallassa, sillä nämä eivät päästäisi häntä ikinä enää palaamaan päivänvaloon, mikäli heitä tunsin. Tämä oli minun kostoni hänelle, sillä hänen tähtensä tunsin Kuoleman talon, mutta kostoni oli lapsekas, kuten myöhemmin tulin huomaamaan, vaikka vielä ei ole aika kertoa siitä. Sanon vain, että kenties kosto huumaa ja sen maku on suloinen, mutta kaikista elämän kukista kosto kukkii nopeimmin loppuun ja koston hekuman alta irvistää ihmistä vastaan kuolleenkallo. Sillä jos kostoni oli minulle juopumus ja huuma, joka karsi ruumistani päästä jalkoihin täyttymyksen hetkenä, niin poistuessani Kuoleman talosta juopumus hälveni minusta ja sen tilalle tuli hyinen kylmyys ja tarkoituksettomuuden tunne, joka teki pääni tyhjäksi kuin puhalletun munankuoren. Eikä minulle tuottanut tyydytystä ajatus, että kenties pelastin teollani monen hupsun nuorukaisen häpeästä ja varhaisesta kuolemasta, sillä tuho, häpeä ja kuolema seurasivat Neferneferneferin paljaan jalan jokaista askelta. Ei, tämä ajatus ei tuottanut minulle tyydytystä, sillä jos kaikella oli tarkoitus, niin myös Neferneferneferin olemassaololla oli tarkoitus ja hänen kaltaisiaan naisia täytyi olla maailmassa, jotta sydämiä voitaisiin koetella. Mutta jos millään ei ollut mitään tarkoitusta, silloin tekoni oli yhtä tyhjänpäiväinen ja tarkoitukseton kuin ihmisen kaikki muutkin teot, koska iloni siitä oli hetkessä hälvennyt. Ja jos millään ei ollut mitään tarkoitusta, silloin oli parempi hukuttaa itsensä virtaan ja antaa virran viedä ruumis mukanaan.

Menin Krokotiilinpyrstöön ja tapasin Meritin ja sanoin hänelle: »Olen perinyt velkani, ja olen perinyt sen kauheammalla tavalla kuin kukaan ihminen on koskaan keksinyt. Mutta kostoni ei tuota iloa minulle ja sydämeni on vielä tyhjempi kuin ennen ja jäseniäni palelee, vaikka yö on kuuma.»

Join viiniä ja viini oli kuin tomua suussani ja sanoin hänelle: »Totisesti, kuivettukoon ruumiini, jos ikinä enää kajoan naiseen, sillä kuta enemmän ajattelen naista, sitä enemmän pelkään häntä, sillä hänen ruumiinsa on kuiva erämaa ja hänen sydämensä on surmaava ansa».

Hän koski käsiäni käsillään ja katsoi minua silmiin ruskein silmin ja sanoi: »Sinuhe, et koskaan ole tuntenut naista, joka tahtoisi sinulle vain hyvää.»

Silloin sanoin: »Kaikki Egyptin jumalat varjelkoot minua naisesta, joka tahtoo minulle hyvää, sillä myös farao tahtoo vain hyvää kaikille ja virta on täynnä kelluvia ruumiita hänen hyvyytensä tähden.» Join viiniä ja itkin ja sanoin: »Merit, poskesi ovat sileät kuin lasi ja kätesi ovat lämpimät. Anna minun tänä yönä koskea suullani poskiasi ja pidä kylmiä käsiäni lämpimissä käsissäsi, jotta nukkuisin unia näkemättä, niin annan sinulle mitä hyvänsä vain pyydät.»

Hän hymyili surullisesti ja sanoi: »Tosin epäilen, että krokotiilinpyrstö puhuu kielesi kautta, mutta olen jo tottunut siihen enkä pidä sitä pahana. Tiedä siis, Sinuhe, etten pyydä sinulta mitään enkä elämässäni ole vielä keneltäkään mieheltä pyytänyt mitään enkä ole ottanut keneltäkään vastaan lahjaa, jolla olisi arvoa, vaan jos tahdon jotakin antaa, annan sen sydämestäni, ja sinulle annan mielelläni, mitä pyydät, koska olen yhtä yksinäinen kuin sinä.»

Hän otti viinimaljan pois vapisevasta kädestäni ja levitti mattonsa maatakseni ja laskeutui viereeni ja lämmitti kylmiä käsiäni käsissään. Koskin suullani hänen sileitä poskiaan ja hengitin hänen ihonsa seetrintuoksua ja iloitsin hänen kanssaan, ja hän oli minulle kuin isäni ja äitini ja hän oli minulle kuin hiiliastia talviyönä viluiselle ja hän oli kuin ranta valo, joka myrskyisenä yönä johtaa merimiehen kotiin. Myös Minea hän oli minulle uneen vajotessani, Minea, jonka olin ikuisesti menettänyt, ja lepäsin hänen vieressään kuin meren pohjassa Minean vieressä enkä enää nähnyt pahoja unia, vaan nukuin sikeästi hänen kuiskaillessaan korviini sanoja, joita äidit kuiskailevat lapsen pelätessä pimeää. Siitä yöstä lähtien hän oli ystäväni, sillä hänen sylissään uskoin jälleen, että itsessäni ja tietoni ulkopuolella oli jotakin, joka oli minua enemmän ja jonka vuoksi kannatti elää.

Seuraavana aamuna sanoin hänelle: »Merit, olen särkenyt ruukun naisen kanssa, joka on kuollut, mutta säilytän yhä hopeanauhaa, joka kerran sitoi yhteen hänen pitkät hiuksensa. Kuitenkin ystävyytemme tähden, Merit, olen valmis särkemään ruukun kanssasi, jos tahdot.»

Mutta hän haukotteli ja kohotti kädenselkänsä suunsa eteen ja sanoi: »Et koskaan enää saa juoda yhtäkään krokotiilinpyrstöä, Sinuhe, kun alat puhua noin järjettömiä seuraavana päivänä. Muista, että olen kapakassa kasvanut enkä enää ole viaton tyttö, joka voisi uskoa sanasi ja pettyä pahoittaen mielensä.»

»Kun katson silmiisi, Merit, uskon, että maailmassa on myös hyviä naisia», sanoin hänelle ja koskin suullani hänen sileitä poskiaan. »Siksi vain sanoin sen sinulle, jotta ymmärtäisit, miten paljon olet minulle.»

Hän hymyili ja sanoi: »Kai huomasit, että kielsin sinua juomasta enää krokotiilinpyrstöä, sillä osoittaakseen pitävänsä miehestä nainen ensimmäiseksi kieltää häneltä jotakin tunteakseen valtansa. Mutta älkäämme puhuko ruukuista, Sinuhe. Tiedät hyvin, että matto vieressäni on vapaa sinulle aina, milloin olet liian yksin ja surullinen. Mutta älä loukkaannu, Sinuhe, jos joskus huomaat, että maailmassa on myös muita yksinäisiä ja surullisia miehiä kuin sinä, sillä ihmisenä olen yhtä vapaa kuin sinä valitsemaan seurani enkä halua sitoa sinua millään tavoin. Siksi tarjoan sinulle vielä kaikesta huolimatta omin käsin yhden krokotiilinpyrstön.»

Niin outo on ihmisen mieli ja niin vähän kukaan tuntee sydäntään, että sinä hetkenä mieleni oli jälleen vapaa ja kevyt kuin lintu enkä muistanut pahaa, mikä oli tapahtunut näinä päivinä. Minun oli hyvä olla enkä nauttinut enää pyrstöjä sinä päivänä. Tämä olikin hyvä, sillä sinä päivänä kohtasin jälleen farao Ekhnatonin.

4

Sinä päivänä näet Horemheb vei takaisin faraolle hänen ruoskansa ja käyräsauvansa ja kertoi kaataneensa Ammonin ja palauttaneensa järjestyksen kaupunkiin. Farao puki hänen kaulaansa kuninkaallisen päällikön kauluksen ja ojensi hänen käteensä ylipäällikön kultaisen ruoskan, joka yhä haisi kissalta Pepitatonin jälkeen. Seuraavana päivänä halusi farao juhlakulkueessa ajaa oinasten tietä Atonin temppeliin uhraamaan juhliakseen Atonin voittoa, mutta sinä iltana hän tahtoi pitää kultaisessa talossaan pitoja ystävilleen. Horemheb kertoi hänelle minusta, ja tällä tavoin myös minä sain kutsun faraon kultaiseen taloon, sillä Horemheb liioitteli suuresti kertoessaan taidostani ja työstäni Thebassa köyhien lääkärinä ja kaikesta, mitä olin saanut aikaan sitoessani onnettomien haavoja ja kuivatessani orpojen kyyneleitä.

Siksi pukeuduin kuninkaalliseen pellavaan ja seurasin Horemhebia faraon kultaiseen taloon. Mutta laivassa Horemheb sanoi kultaista ruoskaansa heilutellen: »Muistaessani huomautan, ettet vast'edes sekoittaisi sotilaitani naisasioihisi, Sinuhe, sillä ylhäisten keskuudessa vallitsee suuri melu, koska sinun väitetään ryöstäneen jonkun naisen hänen talostaan viime yönä. Hänellä on monta rikasta rakastajaa, jotka ulisevat ja itkevät kuin kipeät kissat — hyi sonta, miten tämä patukkani haisee — niin, he etsivät lemmittyään, mutta sotilaani vaikenevat ja pidä sinä vain hänet piilossa ja huvittele hänen kanssaan miten kauan haluat, vaikka en olisi uskonut, että pystyt näin rajuihin tekoihin naisen tähden. Mutta suuret kalat kutevat syvässä vedessä ja sotilaani olivat varmaan oikeassa nimittäessään sinut kerran taistelun melskeessä Villiaasin pojaksi urheutesi tähden.»

Palatsissa näin ensimmäisen kerran hovin naisten uusia kesäpukuja, joista kaupungissa oli niin paljon puhuttu, ja myönnän, että ne outoudestaan huolimatta olivat kauniita ja vilpoisia eivätkä jättäneet miehen katseelle paljon arvaamisen varaa. Myös näin, että naiset olivat maalanneet silmänympäryksensä malakiitinvihreiksi ja poskensa ja huulensa tiilenpunaisiksi, niin että he muistuttivat maalattuja kuvia, mikä varmaan oli hyvä, sillä heidän liikkeensä olivat veltot ja heidän oli vaikea salata haukotuksiaan koko yön juhlittuaan Theban kaduilla ja monen polvet notkahtelivat yhä kävellessä viinin takia, niin että he mielellään nojailivat seiniin ja etsivät tukea miesten pitkistä kepeistä.

Horemheb vei minut faraon eteen hänen huoneeseensa, ja tällä tavoin näin jälleen faraon. Hän oli kasvanut mieheksi ollessani poissa ja hänen kasvonsa olivat kiihkeät ja kalpeat ja hänen silmänsä olivat valvomisesta turvonneet. Hänen yllään ei ollut ainoatakaan korua ja hän oli pukeutunut yksinkertaisesti valkoisiin vaatteisiin, mutta hä¬nen vaatteensa olivat hienointa kuninkaallista pellavaa eivätkä salan¬neet hänen pitkän, hontelon vartalonsa epämuotoista naismaisuutta.

»Sinuhe, lääkäri, sinä yksinäinen, muistan sinut», hän sanoi, ja sinä hetkenä tiesin, että hän oli ihminen, jota täytyi joko vihata tai rakas¬taa, sillä ihminen, jolla oli sydän rinnassaan ei voinut pysyä kylmänä hänen edessään.

»Minua vaivaa päänsärky, joka vie öitteni unen», hän sanoi kos¬kien kädellä otsaansa. »Hirveä päänsärky valtaa minut usein, kun jokin tapahtuu vastoin mieltäni, eivätkä lääkärini voi auttaa minua. He voivat vain huumata kipuni, mutta huumausta en tahdo, sillä aja¬tusteni täytyy olla kirkkaat kuin vesi jumalani tähden ja olen myös kyllästynyt kirotun jumalan lääkäreihin. Horemheb, haukan poika, on kertonut minulle taidostasi, Sinuhe. Ehkä sinä voisit auttaa minua. Tunnetko Atonin?»

Tämä oli minulle vaikea kysymys ja punnitsin tarkoin sanani, en¬nen kuin vastasin faraon edessä: »Tunnen Atonin, jos juuri hän on jokin minussa ja jokin tietoni ulkopuolella, jokin kaiken ihmistiedon ulkopuolella ja yläpuolella. Mutta muulla tavoin en häntä tunne.»

Hän kiihtyi ja hänen kasvonsa alkoivat hehkua ja hän sanoi innok¬kaasti: »Puhut Atonista paremmin kuin parhaat oppilaani, sillä vain sydämellään ihminen voi tuntea Atonin eikä järjellään. Vain minä tunnen hänet järjelläni, sillä olen hänen poikansa ja näkyjeni kirk¬kaudessa olen katsonut häntä kasvoista kasvoihin, vaikka hänen ole¬muksensa on kasvottomuus. Ei ole muuta jumalaa kuin Aton, ja ih¬miskäsien pystyttämät jumalat ovat harhaa hänen edessään. Vain varjoja ovat kaikki jumalat Atonin edessä, siksi kaadoin kirotun ju¬malan, koska hänen varjonsa esti valon paistamasta kansani sydämiin. Sinuhe, jos tahdot, annan sinulle elämän ristin.»

Sanoin hänelle: »Viime yönä näin miesten murskaavan kivillä haa¬voittuneen miehen pään sinun elämän ristisi tähden ja naiset hyppi¬vät hänen ympärillään huutaen Atonin nimeä. Myös näin naisten se¬kaantuvan neekereihin Atonia ylistäen.»

Hänen ilmeensä synkistyi ja hän rypisti otsaansa ja luisevat poski¬päät kohosivat punoittavina yhä korkeammiksi hänen laihoissa kas¬voissaan. Valittaen hän koski päätään, harmaa kalvo peitti hänen sil¬mänsä ja hän huusi: »Myös sinä, Sinuhe, teet pääni vain entistä ki¬peämmäksi, kun puhut asioita, jotka eivät ole minulle mieleen.»

Sanoin hänelle: »Olet julistanut eläväsi totuudesta, farao Ekhnaton. Siksi puhun sinulle totuuden, vaikka ymmärrän hyvin, että sai¬rautesi tähden hovilaisesi ja Atonin kumartajat käärivät totuuden si¬nulta pehmeihin kankaisiin ja sulkevat sen nahkojen sisään. Siliä to¬tuus on paljas veitsi ihmisen kädessä ja voi kääntyä kantajaansa vas¬taan. Totuus kääntyy sinua itseäsi vastaan, farao Ekhnaton, ja tuottaa sinulle kipuja. Parannan sinut helposti, jos vain tahdot sulkea korvasi totuudelta.»

Hän astui vastaani ja tarttui minua lujasti käsivarteen ja puristi käsivarttani ja sanoi kiihkeästi: »Ei, ei, Sinuhe. Ekhnaton elää vain totuudesta, se on hänen elämänsä tarkoitus. Mutta ei ole suinkaan rikos, jos egyptiläisnainen Atonin nimeen ilahtuu neekeriin, sillä kaikki kansat ja ihonvärit ovat samanarvoisia Atonin edessä.»

Horemheb sylkäisi ja pyyhki jalallaan syljen lattiaan, sitten hän haisteli kultaista ruoskaansa inhoava ilme kasvoissaan. Farao katsoi loukkaantuneena häneen ja tajusin, että faraolta puuttui kyky hy¬myillä ja nauraa. Hän oli tosi ihminen, mutta häneltä puuttui kyky nauraa, ja sen tähden hän oli onneton ihminen ja tuotti onnettomuut¬ta ympäristölleen. Sanoin hänelle:

»Totuus ei suinkaan tee ihmistä onnelliseksi. Puhkaisin äskettäin kallon vanhalta vaimolta, joka uskoi olevansa kuningatar Hatshepsut, mutta parannuttuaan hän oli vain köyhä, vanha vaimo eikä enää yhtä onnellinen kuin uskoessaan olevansa kuningatar Hatshepsut.»

Ekhnaton kysyi: »Voisitko parantaa minut puhkaisemalla kal¬loni? »

Mietin kauan, mutta lopuksi sanoin: »Tiedät, että tunnen pyhän tautisi, farao Ekhnaton, ja olen myös nähnyt sinut taudinkohtauksen vallassa ollessasi vielä nuorukainen. Toisinaan nämä kohtaukset eivät uusiinnu enää, jos potilaan kallo puhkaistaan, mutta toisinaan ne uu¬siutuvat. Luulen tämän riippuvan siitä, johtuuko tauti ulkonaisesta vammasta vai onko se synnynnäinen, sillä synnynnäistä tautia ei voi parantaa kallonpuhkaisulla. Kuitenkin uusiintuva päänsärkysi viit¬taa vammaan päässäsi ja huomaan myös poskiesi ja käsiesi nytkähtelevän, kun puhut. Siksi luulen, että kallon puhkaiseminen tuottaisi helpotusta vaivaasi, jos joku lääkäri uskaltaisi siihen ryhtyä. Kuiten¬kin sinun on muistettava, että jos lääkäri puhkaisee kallosi ja paranet hänen taitonsa ansiosta, menetät luultavasti näkyjesi lahjan ja sen, mitä sydämesi pitää totuutena. Läääkärinä uskallan sanoa, että jumalasi Aton on sairaan pään synnyttämä, mutta tämä ei suinkaan vähen¬nä aatteesi suuruutta, kun ihmisenä sitä ajattelen.»

Farao katsoi epäuskoisesti minuun ja kysyi: »Luuletko tosiaan hä¬vittäväsi Atonin sydämestäni, jos puhkaiset kalloni?»

»En suinkaan aio puhkaista kalloasi, Ekhnaton», sanoin nopeasti. »En tee sitä, vaikka käskisit, sillä oireesi eivät vaadi sitä ja kallonpuhkaisun suorittaa tunnollinen lääkäri vain silloin, kun se on ehdotto¬man välttämätöntä eikä mikään muu voi pelastaa potilasta.»

Horemheb sekaantui puheeseen ja sanoi: »Niin totta kuin ruoskani yhä haisee kissalta, Sinuhe on taitava lääkäri ja hän on kerännyt tai¬tonsa monista maista ja hän oli vanhan Ptahorin oppilas, kuten muis¬tat, Ekhnaton. Hänen käsiinsä voit huoletta uskoa pyhän kallosi, ja kenties tämä ajoissa suoritettu leikkaus voi pelastaa Syyrian ja Kushin maan Egyptille ja estää kaiken sen kuoleman, mikä vielä on ver¬sova hullujen tekojesi kylvöstä. Tätä en sano suinkaan lääkärinä, kos¬ka en lääketieteestä mitään ymmärrä, enkä sano sitä sotilaanakaan, vaan vain egyptiläisenä, joka rakastaa mustaa multaa ja katselee mie¬luummin lihavia lapsia ja nauravia vaimoja kuin nälkää, tauteja ja kuolemaa.»

Mutta farao ei loukkaantunut häneen, vaan katsoi vain säälivästi häntä ja myös minua hän katsoi säälivästi, sillä hän tiesi oman totuu¬tensa meitä molempia väkevämmäksi. Kirkastuen hän sanoi: »Vanha Ptahor on kuollut eikä Elämän talo ole vielä asettanut ehdolle ketään hänen seuraajakseen. Siksi nimitän sinut, Sinuhe, kuninkaalliseksi kallonporaajaksi ja saat Koirantähden päivästä lähtien lukea hyväk¬sesi kaikki tämän aseman tuottamat edut ja tulot, ja tarkan tiedon tästä kaikesta saat Elämän talosta. Mutta Elämän talon lääkärit eivät enää halua suorittaa mitään leikkauksia, koska Am, sen kirotun ju¬malan tuli on sammunut ja he ovat tottuneet puhdistamaan veitsensä ja pihtinsä hänen tulessaan. Sano minulle, eikö Atonin pyhä tuli kel¬paa yhtä hyvin ja paremminkin puhdistamaan heidän veitsensä?»

»Tuli on tulta», sanoin, »ja matkustaessani monissa maissa olen lainannut tulen niin Baalien kuin Mardukin alttarilta eikä kukaan potilas ole vielä tullut valittamaan leikkaushaavojensa sen tähden märkineen. Mutta nyt on pahin mätäkuu ja Am, sille kirotulle us¬kolliset lääkärit voivat käyttää sitä hyväkseen ja peloitella kansaa. Jos tahdot, menen Elämän taloon ja pidän tästä asiasta luennon oppilail¬le, sillä minulla ei ole mitään menettämistä, koska olen vain köyhien lääkäri, eikä tietoni vähene, vaikka he pyyhkisivät nimeni pois Elä¬män kirjasta.»

»Tee se», sanoi farao mielistyen ja koski kapean kätensä pitkillä sormilla olkapäätäni, ja hänen sormistaan lähti voima minuun kuin tuli olisi koskettanut olkapäätäni ja tiesin, että olin rakastava häntä hänen kuolemansa päivään asti, niin hullu kuin hän olikin. »Tee se», hän sanoi, »niin palkkasi on oleva suuri, Sinuhe, ja olet istuva oikealla puolellani.» Mutta en tahtonut lahjoja häneltä, vaan tahdoin vain tuottaa hänelle hyvää mieltä ja nyt vasta ymmärsin, miksi kaikki, jotka rakastivat häntä, parhaansa mukaan salasivat häneltä totuuden, vaikka hän itse tahtoi elää vain totuudesta.

Tämän jälkeen Horemheb vei minut pitosaliin, jonne vieraat oli¬vat kokoontuneet ja jossa hoviväki toisiaan kadehtien kilpaili par¬haista paikoista lähimpänä faraon pöytää. Horemhebin seurassa jou¬duin istumaan lähimpänä kuninkaallista perhettä faraon oikealla puo¬lella ja ihmeekseni näin, että kuninkaalliseen perheeseen luettiin myös pappi Eje, kunnes muistin, että hänen tyttärensä Nefritite oli suuri kuninkaallinen puoliso pienen Mitannin prinsessan jälkeen, jo¬ka oli kuollut kohta Egyptiin saavuttuaan.

Unohtaen syömisen ja viinin katselin kuninkaallista pöytää, jonka ääressä farao Ekhnaton säteili ylimaallista totuuttaan, ja ihmettelin, miten monta peloittavaa salaisuutta sen ääressä istujat kätkivät sileittcn otsiensa taakse. Kuninkaallinen äiti Teje oli vanhentunut ja käy¬nyt pyyleväksi ja vanhentuessa olivat hänen kasvojensa neekerinpiirtcet käyneet entistä selvemmiksi, niin että ihmettelin, oliko kenties faraon totuus kaikkien kansojen ja ihonvärien samanarvoisuudesta syntyisin hänen äitinsä sydämestä. Prinsessa Baketamon oli faraon tavoin muuttanut nimensä Baketatoniksi ja hänen kasvonsa olivat kauniit ja maalatut kuin veistoksen. Mutta faraon rinnalla istui ku¬ningatar Nefritite enkä nähdessäni hänet ihmetellyt, miksi farao oh' sisarensa sivuuttaen kohottanut hänet suureksi kuninkaalliseksi puo¬lisoksi. Hän oli synnyttänyt kuninkaalle jo kaksi tytärtä, mutta mi¬tään synnyttämisen vaivoista ei näkynyt hänen vartalostaan, vaan hänellä oli kypsyneen naisen ylpeä ryhti eikä hän arkaillut paljastaa vatsaansa nähtäväksi muiden hovinaisten tapaan. Hänen kasvojaan ovat runoilijat ylistäneet kylliksi monenlaisin vertauksin, siksi sanon vain, ettei hänen yllään ollut ainoatakaan korua ja että hän tällaisena oli ylhäisempi ja kauniimpi ainoatakaan näkemääni naista ja että hänen kasvonsa ohuen jäntevän kaulan päässä olivat sirot ja kauniit eikä korkea kruunu painanut hänen päätään kumaraan, vaan vain korosti hänen ryhtiään. Mutta hänen silmänsä olivat hyvin kovat ja hänen ohuiden, kauniiden huultensa heikko hymy oli liian harkitseva. Hä¬nen silmänsä olivat yhtä kovat kuin Neferneferneferin eikä niiden lävitse nähnyt hänen sydämensä salaisuuksia.

Aterianaan farao Ekhnaton söi kultaiselta lautaselta vain maitoon keitettyä puuroa ja hänen kultaisen lusikkansa varteen oli kullan ta¬koja muovaillut antiloopin hennon pään. Puuron syötyään hän tait¬toi kuivaa leipää ja söi sitä eikä hän juonut viiniä, vaan hänen kultai¬seen maljaansa kaadettiin sekoittamatonta vettä. Syötyään hän sanoi äänekkäästi, kasvot kirkkaina ja kiihkeinä:

»Kertokaa kaikelle kansalle, että farao Ekhnaton elää totuudesta ja että hänen ravintonsa on vesi ja leipä ja köyhän puuro eikä hänen ateriansa eroa halvimman maamiehen ateriasta.»

Tämän jälkeen hän ylisti suuresti leipää, jonka Aton oli siunannut, ja halkaistua jyvää, jonka Aton oli siunannut, ja kirkasta vettä, jonka Aton oli siunannut. Ne jotka halusivat olla hänelle mieliksi, kieltäy¬tyivät, kun heille tarjottiin kaislakyyhkysten lihaa, hanhea Theban tapaan ja hunajaleivoksia, ja tyytyivät leipään ja veteen kuten farao jääden varsin nälkäisiksi, sillä juhlaateria kesti kauan, koska sen aika¬na tarjottiin kahtatoista lajia lihaa ja kahdeksaa lajia leivoksia sekä erilaisia jäätelöitä. Heidän paahtuneista kasvoistaan ja käsistään ja ja¬loistaan näki, että he olivat niitä, jotka farao oli kohottanut halvim¬pien joukosta rinnalleen ja neuvonantajikseen erilaisissa valtion asioissa. Enkä epäillyt heidän älyään tai tietojaan, sillä monella heistä oli viisaat silmät ja kaunis otsa, mutta kunnioituksen ei olisi tarvinnut estää heitä syömästä, koska muu hoviväki söi arkailematta kaikkea mitä tarjottiin ja joi viiniä ja kävi iloiseksi ja äänekkääksi ja pilkalli¬seksi.

Myöhemmin sain tietää ja näin itse, ettei farao Ekhnaton suinkaan halveksinut viiniä, vaan ilahdutti sillä sydäntään, kun kaikki kävi hä¬nen mieltään myöten. Eikä hän halveksinut rasvaista hanhea tai antiloopinlihaa, vaan hänet valtasi vastenmielisyys elävien eläinten lihaa kohtaan vain silloin, kun hän tunsi tarvetta puhdistaa ruumiinsa en¬nen näkyjensä näkemistä. Syömisessään ja juomisessaan hän oli hyvin oikullinen ja luulen tämän johtuneen siitä, ettei syöminen ja juomi¬nen merkinnyt hänelle niin paljon kuin muille ihmisille eikä hän suurestikaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä söi ja joi, milloin hänen sydämensä oli täysi ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä niin vilkkai¬na, ettei hän täydellisinä ehtinyt sanella niitä kirjureilleen.

Uskon hyvin, että hän olisi saattanut tyytyä maamiehen yksinker¬taiseen ravintoon ollakseen samassa asemassa kuin köyhimmät ala¬maisensa. Mutta illan kuluessa hän nousi istuimeltaan ja astui iloitse¬vana isäntänä vieraittensa luokse ja koski pitkillä sormillaan heidän hartioitaan ja puhutteli heitä, ja seisoessaan heidän vieressään hän sil¬loin tällöin otti heidän lautaseltaan linnunjalan tai hedelmän tai hunajaleivoksen pureskellen hajamielisesti niitä puhuessaan ja varmaankin tietämättä mitä teki, sillä teeskentelijä hän ei suinkaan ollut. Mutta ne, jotka olivat tyytyneet puuroon ja leipään, katselivat ynseinä ja nälkäisesti jokaista suupalaa, joka meni alas hänen pitkästä, ohuesta kurkustaan. Ja tuntiessaan itsensä janoiseksi paljosta puhumisesta hän osoittaakseen erikoista suosiotaan saattoi juoda viiniä samasta maljas¬ta kuin se mies, jota puhutteli. Tämä oli samalla merkkinä, että vieras sai viedä maljan, josta farao oli maistanut, mennessään kotiinsa säilyt¬tääkseen sen kalliina muistona ja näyttääkseen sitä lapsilleen, mikä oli sangen edullista, koska kaikki maljat olivat kauniita ja kallisarvoi¬sia. Tällä tavoin myös minä vein muistona mukanani laakean kulta¬maljan, joka painoi pari debeniä, sillä sen kyljet oli valettu täyteen kultarypäleitä.

Myös vieraat nousivat ja alkoivat liikkua pöydästä pöytään tava¬takseen tuttaviaan ja vaihtaakseen hovin juoruja keskenään. Luokse¬ni tuli kuninkaalliseen pellavaan pukeutunut, lyhyt, leveäkasvoinen mies, jonka kaulassa ja ranteissa oli kultaa. Vasta hänen ruskeista, kujeilevista silmistään tunsin hänet Thotmesiksi ja huusin ilosta ja nousin syleilemään häntä. Kerroin etsineeni häntä 'Syyrialaisesta ruukusta', mutta hän sanoi:

»Arvolleni ei enää sovi seurustella alhaisissa viinituvissa, vaan mi¬nulla on kylliksi puuhaa, jos ehdin juoda kaiken, minkä ylhäiset ystä¬väni ja suosijani tarjoavat minulle taloissaan. Hän, kirkastettu, on näet nimittänyt minut kuninkaalliseksi kivenveistäjäksi, kuten voit lukea ketjustani. Minä näet piirsin hänelle Atonin päivänkehrän ja lukemattomat kädet, jotka kurkottuvat päivänsäteistä tarjoamaan elämän ristiä jokaiselle, joka vain haluaa sen ottaa vastaan.»

»Thotmes, ystäväni», sanoin. »Sinäkö olet veistänyt kuninkaan Atonin suuren temppelin pylväihin, sillä sellaista en vielä koskaan aikaisemmin ole nähnyt?»

Hän vastasi vältellen ja sanoi: »Faraon palveluksessa on monta ku¬vanveistäjää ja työskentelemme yhdessä ja ainoa lakimme on oma silmämme. Emmekä suinkaan häpäise faraota, vaan rakastamme hän¬tä ja tahdomme ilmaista hänen oikean olemuksensa veistoksissamme. Totisesti, ystäväni Sinuhe, tänä päivänä istumme kultaisen talon is¬tuimilla ja juomme viiniä kallisarvoisista maljoista me, jotka väärän jumalan aikana kärsimme vainoa ja pilkkaa ja sammutimme janomme happamella oluella. Me näimme Kreetan taiteen vapauden ja löysim¬me oman vapautemme ja olet vielä ihmettelevä kaikkea minkä tulet näkemään, sillä kivi elää jo meidän käsissämme, vaikka meillä onkin vielä paljon oppimista.»

Sanoin hänelle: »Puvussasi on elämän risti.» Hän hymyili leveästi ja sanoi: »Entä sitten? Se merkitsee vapautta väärän jumalan vallasta ja elämää valossa ja totuudessa.»

»Mitä muuta se merkitsee sinulle, joka elätit itseäsi piirtämällä rik¬kaitten lapsille vapisevia kissoja hiirien piirittäminä?» kysyin. Hän nauroi muistaessaan köyhyytensä päiviä ja kohotti käteensä maljani ja katseli sitä ihailevasti ja sanoi: »Jumalallisista asioista varon puhu¬masta, koska minulle riittää tämä kaunis elämä, kaikki sen värit ja ihmeelliset muodot, ja elämä on käsilleni kuin viiniruukku, joka ei koskaan tyhjene, ja elämä on silmilleni kuva, jota koskaan ei voi kat¬soa loppuun. Ei, Sinuhe, jumalallisista asioista en halua puhua kanssa¬si, koska ne muuttuvat ja vaihtuvat joka päivä hänen näkyjensä mu¬kaan, ja mikä eilen oli oikein, saattaa jo tänään olla väärin, sillä hän repii hunnun toisensa jälkeen totuutensa edestä ja yhä niitä näyttää riittävän, mitä en lainkaan ihmettele. Myös olet ikävä, Sinuhe, kun alat pitopöydän ääressä puhua Atonista, koska meillä on kylliksi puu¬haa seuratessamme hänen innoitustaan selvinkin päin. Ei, Sinuhe, ilahduttakaamme sydäntämme viinillä, sillä Aton on ilon antaja ja suosikeilleen hän jakaa kultaisia maljoja ja korkeita istuimia. Jättä¬käämme jumalalliset asiat faraon huoleksi, sillä hän ymmärtää ne par¬haiten, vaikka ne usein aiheuttavat hänelle pahemman päänsäryn kuin sekoitettu viini minulle.»

Iloni oli suuri nähdessäni Thotmesin, ja myös Horemheb iloitsi nähdessään hänet, vaikka hänen arvolleen ei sopinut kovin selvästi osoittaa iloaan. Mutta Thotmes katseli häntä tarkasti ja sanoi veistä¬vänsä kuvan hänestä Atonin temppeliin, koska hän oli vapauttanut Theban väärän jumalan vallasta ja koska hänen kasvonsa ja ryhtinsä olivat kiitolliset kuvattavaksi, mikäli farao myöntäisi kultaa tätä työ¬tä varten ja sopivan kiven. Horemheb oli varsin mairiteltu tästä, sillä hänestä ei vielä koskaan ollut veistetty kuvaa, mutta hän sanoi:

»Luulet varmaan tekeväsi minulle palveluksen, jos veistät minut säilymään ikuisesti, mutta luulen nimeni säilyvän muutenkin omien tekojeni ansiosta. Myöskään en missään tapauksessa halua seisoa tol¬jottamassa kuin hölmö verettömiä uhreja Atonin alttarilla, koska en sotilaana ymmärrä hölynpölyä koko hommasta. Sen sijaan soisin, että kuvani pystytettäisiin Horuksen temppeliin synnyinkaupungissani Hetnetsutissa sillä Horuksen kanssa Aton ei vielä toistaiseksi ole rii¬dassa ja soisin sikäläisten saavan jauhoja kurkkuunsa, sillä he nauroi¬vat minulle ja keihäälleni, kun olin poika.»

Sen sanottuaan hän nousi ja kumarsi syvään laskien kätensä pol¬vien tasalle, ja myös Thotmes ja minä kumarsimme syvään, sillä ku¬ningatar Nefritite tuli luoksemme ja puhutteli meitä pidellen hennosti kaunista kättään povellaan. Hänen sormissaan ei ollut ainoatakaan sormusta eikä hänen ranteessaan ollut kultaisia renkaita, jotta jokai¬nen olisi voinut nähdä, miten kaunis oli hänen kätensä ja miten hau¬ras oli hänen ranteensa. Myös minua hän puhutteli ja sanoi:

»Ohranjyvä on jälleen alkanut viheriöidä ruumiini vedestä, ja odo¬tukseni on maltiton, sillä farao kaipaa poikaa, valtansa perijää, eikä hänen valtansa ole varma, ennen kuin hänen oma verensä seisoo vä¬kevänä hänen rinnallaan, sillä väärä jumala väijyy yhä pimeässä hä¬nen valtaansa eikä meidän suinkaan tarvitse salata sitä toisiltamme, koska se on totta ja tiedämme kaikki sen hyvin. Sinä, Sinuhe, olet kerännyt tietoa monesta maasta ja minulle on kerrottu, että lääkärinä olet suorittanut ihmeellisiä tekoja. Sano minulle, synnytänkö po¬jan?»

Katselin häntä lääkärin silmin koettaen unohtaa hänen kauneuten¬sa, sillä hänen omasta tahdostaan hänen kauneutensa tulvi minua vas¬taan kuin jokin hänessä olisi huutanut minua ja tämä tapahtui jokai¬selle, johon hän käänsi katseensa ja joka lähestyi häntä. »Nefritite», sanoin, »suuri kuninkaallinen puoliso, itsesi tähden älä toivo poikaa, sillä lanteesi ovat kapeat ja poika tuottaisi sinulle suuremman kivun kuin tytär ja saattaisi henkesi vaaraan.»

Mutta hän katsoi minuun ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ko¬vat ja hän sanoi kärsimättömästi: »Sinun ei tarvitse puhua minulle sellaista, minkä itse tiedän, sillä Elämän talon taitavimmat synnytyslääkärit venyttivät tyttärieni päät pitkiksi ja kapeiksi jo ennen synty¬mää, jotta he olisivat syntyneet elävinä. Eivätkä he olisi rohjenneet ryhtyä tähän, ellei suuri kuninkaallinen äiti olisi antanut noutaa Kushin maasta noitia, jotka asuvat olkimajoissa ja tuntevat tämän tavan. Siksi älä huolehdi hengestäni tai poikani pään koosta, vaan sano mi¬nulle, mitä minun on tehtävä voidakseni synnyttää pojan.»

Kuultuani tämän ymmärsin täysin, että farao Ekhnaton oli kaik¬kien ennakkoluulojen yläpuolella, ja mielessäni vahvistui ajatus, että suuri kuninkaallinen äiti oli neekerin verta, sillä miten hän muuten olisi hallinnut neekerien salaista tietoa. Mutta lääkärinä ja egyptiläi¬senä tunsin vastenmielisyyttä tätä synnytystapaa kohtaan. Kuitenkin sanoin valiten sanani:

»Vain Aton yksin voi määrätä lapsen sukupuolen äidin kohdussa eikä ihmisellä ole valtaa sen määrämiseen. Tosin olen eri maissa kan¬san keskuudessa kohdannut uskomuksia ja nähnyt taikakaluja, joiden avulla naiset luulevat muka voivansa synnyttää poikia tahtonsa mu¬kaan, mutta yhtä usein he erehtyvät, mikä on ymmärrettävää, koska mahdollisuudet jakaantuvat tasan. Kuitenkin, koska olet synnyttä¬nyt jo kaksi tytärtä, on todennäköisempää, että nyt synnytät pojan kuin tyttären, mutta mitään varmaa en siitä voi sanoa, sillä tahdon olla sinulle rehellinen enkä väärien lääkärien tavoin halua houkutella sinua typerillä taikatempuilla ansaitakseni kultaa.»

Puheeni ei ollut hänelle mieleen eikä hän enää hymyillyt katsoes¬saan minuun kirkkain, ilmeettömin silmin, vaan sanoi: »Puolisoni Ekhnaton syntyi auringosta, kuten tiedät. Hän syntyi suuren kunin¬kaallisen äidin rukoiltua Heliopoliissa ja hänen syntymänsä oli juma¬lallinen salaisuus. Sitä et voine kieltää?»

Jokin hänen kylmässä, harkitsevassa olemuksessaan ärsytti minua, niin että rohkeuteni nousi, ja kenties viinilläkin oli osuus rohkeutee¬ni, sillä katsoin hänen ohitseen pitkään ja merkitsevästi pappi Ejeä ja sanoin: »Lääkärinä ei minulle ole olemassa jumalallisia salaisuuksia enkä kansan tähden tahtoisi sinun matkustavan Heliopolikseen, kos¬ka sinulla on sama voima omassa talossasi ja farao Ekhnaton tahtoo elää totuudesta. Jos kohtusi pysyisi hedelmättömänä vuodesta vuo¬teen, en kenties sanoisi mitään, sillä vallanperimys on merkitsevä asia, mutta koska faraossa ja sinussa ei ole mitään luonnollista vikaa, et hyödy, jos turmelet sydämesi, sillä mahdollisuudet jakaantuvat edelleen aivan tasan.»

Hän kohotti kätensä joustavalle kaulalleen ja hengähti syvään katsoen minuun, kuin olisi halunnut surmauttaa minut. Mutta harkin¬nassaan hän oli kylmäverinen ja siksi hän sanoi: »En ymmärrä lain¬kaan mitä puhut, mutta yrität varmaan olla syvämietteinen vaikuttaaksesi minuun. Se on turhaa, sillä rehellinen vastauksesi riittää mi¬nulle ja kiitän siitä sinua.»

Thotmes sekaantui rohkeasti puheeseen ja katsoi häntä silmiin ja sanoi: »Nefritite, kauneista kaunein, synnytä vain tyttäriä, jotta he perisivät kauneutesi ja maailma siten tulisi rikkaammaksi. Pieni Meritaton on jo kaunotar ja hovinaiset jäljittelevät hänen päänsä muotoa tekotukissaan kadehtien hänen kauneuttaan. Mutta sinusta olen veis¬tävä kuvan, joka säilyttää kauneutesi ikuisesti.»

Myös minä rauhoituin ja ihmettelin hänen noitavoimaansa, joka oli ärsyttänyt minut puhumaan älyttömiä. Siksi annoin hänelle lääkä¬rinä joitakin ohjeita ruoista, joita hänen tuli välttää, ja kehoitin häntä pureskelemaan vehnänjyviä niiden kypsyessä, sillä tämä on ainoa varma tapa siemenvoiman lisäämiseksi, jotta luonto alkaisi epäröidä ja kallistuisi miehiseen sukupuoleen naisen kohdussa. Ja sanoin hänel¬le: »Ainoa jumalallinen salaisuus tässä kaikessa on naisen hedelmöity¬minen miehen siemenestä, sillä kaikki pitävät sitä luonnollisena, mut¬ta kukaan ei osaa sitä selittää.» Silloin hän hymyili jälleen minulle ja maistoi viiniä maljastani ja sanoi: »Olen vain tyhmä nainen ja äiti ja äitinä hyvin taikauskoinen, kuten kaikki naiset. Suojele sinä minua taikauskostani, jotta synnyttäisin terveen lapsen, olipa se tyttö tai poika.»

Hänen huultensa väristä jäi maljani reunaan tiilenpunainen jälki ja varoin hävittämästä sitä. Siksi kultaisen maljani reunassa on yhä hä¬nen suunsa punainen jälki ja jokin, joka käsittämättömästi määrää kaiken mikä tapahtuu, määräsi, että lapsi, joka silloin oli saanut ohranjyvän viheriöimään, syntyi tyttärenä ja teki lapsellisesta pojasta molempien valtakuntain faraon. Mutta sitä en silloin vielä tiennyt, vaan samana iltana näytin Merkille maljaa ja minulla oli kaksinker¬tainen ylpeyden aihe, sillä farao oli juonut siitä ja maljan reunassa oli Nefrititen suun punainen jälki. Enhän voinut mitään sille, että hän oli nainen, josta uneksitaan saavuttamattomana, vaikka hänen silmän¬sä olivat hyvin kovat ja kirkkaat. Mutta Merit halveksi suuresti mal¬jaani eikä sallinut minun hyväillä poskiaan käsillään, vaan sanoi minun juopuneen kultaisen talon viineistä. Kuitenkin hänen yllään oli uudenkuosinen kesäpuku, kun seuraavan;! aamuna hain hänet katso¬maan kanssani faraon juhlakulkuetta, ja hän oli tässä asussa varsin kaunis, vaikka olikin syntynyt kapakassa, niin etten lainkaan häven¬nyt seisoessani hänen rinnallaan oinasten valtatien varrella kuninkaan suosikeille varatuilla paikoilla.

5

Niin laskematon on ihmisen mieli ja siinä määrin oli faraon totuus minut sokaissut, etten aavistanut mitään pahaa, vaikka paahtavassa päivässä viipyi yhä kytevien raunioiden sauhua ja virrasta nousi ruu¬miiden haju. Sillä oinasten valtatie oli liputettu kirjavin viirein ja ihmisjoukot reunustivat sitä määrättöminä nähdäkseen faraon ja poi¬kia oli kiivennyt istutusten puihin ja Pepitaton oli varannut lukemat¬tomia kukkakoreja tien varrelle, jotta kansa tavan mukaan saisi vis¬kellä kukkia faraon kantotuolin tielle. Oma mieleni oli kevyt ja aute¬reinen aavistaessani vapautta ja valoa Egyptin maalle, faraon talosta olin tuonut kultaisen maljan ja minut oli nimitetty kuninkaalliseksi kallonporaajaksi. Vieressäni seisoi kaunis, kypsä nainen, joka oli ys¬täväni ja piti kättään käsivarrellani, ja ympärillämme varatuilla pai¬koilla oli vain iloisia ihmisiä ja hymyileviä kasvoja, niin etten nähnyt kansan kasvoja. Kaikki oli vain tavattoman hiljaista, niin hiljaista, että oinasten kujalle kantautui korppien rääkynä suuren temppelin harjalta, sillä korpit ja haaskalinnut olivat kotiutuneet Thebaan ei¬vätkä kylläisyydestään painavina jaksaneet enää lentää takaisin vuo¬rilleen.

Kenties oli erehdys, että juovikkaiksi maalatut neekerit saattoivat faraon kultaista kantotuolia, sillä jo pelkkä heidän näkemisensä sy¬tytti kansan vihan. Eihän näet ihmisjoukossa ollut montakaan, joka ei ollut kärsinyt vahinkoa kuluneiden päivien aikana. Monet olivat me¬nettäneet kotinsa tulipaloissa, vaimojen kyynelet eivät vielä olleet kuivuneet, miesten haavat kirvelivät yhä siteiden alla eikä hymy voi¬nut nousta heidän ruhjottuihin suihinsa. Joka tapauksessa farao Ekhnaton saapui keinuen korkealla kansan päiden yläpuolella kantotuo¬lissaan kaikkien näkyvissä. Hänen päässään oli molempien valtakun¬tien yhdistetty kruunu, liljakruunu ja papyruskruunu, ylämaan ja alamaan kruunu, ja hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja kädet puristivat tiukasti käyräsauvaa ja kuninkaallista ruoskaa. Hän istui Hievahtamatta kuin jumalankuva, kuten faraot kaikkina aikoina ovat iltuneet kansan nähtävänä, ja kaikki oli peloittavan äänetöntä hänen laapuessaan, ikään kuin hänen näkemisensä olisi mykistyttänyt kantan kurkut. Vihdoin oinasten kujaa vartioivat sotilaat kohottivat kei¬häänsä ja huusivat tervehdyksensä hänelle ja myös ylhäiset ja rikkaat alkoivat huutaa varatuilta paikoiltaan ja viskelivät kukkia kantotuo¬lin tielle. Mutta kansanjoukkojen peloittavan äänettömyyden keskel¬lä heidän huutonsa oli ohut ja surkea kuin yksinäisen sääsken surina talviyössä, niin että he pian vaikenivat ja katselivat hämmästellen toiliinsa.

Silloin farao vastoin kaikkia tapoja liikahti ja kohotti käyräsauvan ja ruoskan käsissään tervehtien innossaan kiihkeästi kansaa. Kansan¬joukko huojahteli ja äkkiä purkautui kansan suusta huuto peloittava¬na kuin meren jyrinä rantakallioihin myrskysäällä. Kansa liikahteli ja huusi kumeasti valittaen: »Ammon, Ammon, anna meille takaisin Ammon, kaikkien jumalien kuningas.» Kansanjoukot lainehtivat ja huuto paisui yhä väkevammaksi, niin että korpit ja haaskalinnut ko¬hosivat lentoon temppelin harjalta ja muureilta ja lepattivat mustin siivin kantotuolin ylle. He huusivat: »Mene pois, väärä farao, mene pois.»

Heidän huutonsa pelästytti kantajat, niin että kantotuoli pysähtyi kulussaan, mutta kun he uudelleen hermostuneiden vartioupseerien käskyjen yllyttäminä yrittivät lähteä eteenpäin, silloin murtautui kansa vastustamattomana vyörynä oinasten valtatielle pyyhkäisten sotilaiden ketjun tieltään ja heittäytyen kantotuolin eteen röykkiöik¬si estääkseen sen pääsemästä eteenpäin. Eikä kukaan enää voinut täy¬sin seurata, mitä tapahtui, sillä sotilaat alkoivat lyödä kepeillään ja nuijillaan kansaa puhdistaakseen tien, mutta kohta he saivat käyttää keihäitä ja veitsiä suojellakseen henkeään ja kepit ja kivet viuhuivat ilmassa, veri vuoti oinasten tien kiviin ja yli möyrivän huudon koho¬sivat kimeinä ihmisten kuolinparkaisut. Mutta faraota kohden ei len¬tänyt ainoakaan kivi, sillä hän oli auringosta syntynyt, kuten kaikki faraot ennen häntä. Siksi hänen henkilönsä oli pyhä ja loukkaamaton eikä kukaan kansan joukosta olisi unissaankaan rohjennut kohottaa kättään häntä vastaan, vaikka he sydämestään vihasivat häntä. Luu¬len, etteivät edes papit vielä olisi rohjenneet kohottaa kättään häntä vastaan, sillä sellaista ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut. Siksi farao kenenkään häiritsemättä näki korkealta istuimeltaan kaiken, mitä tapahtui. Unohtaen arvonsa hän nousi seisomaan ja huusi ää¬neen hillitäkseen sotilaita, mutta kukaan ei kuullut hänen huutoaan kansan melutessa.

Kansa viskeli kivillä sotilaita ja löi heitä kepeillä ja sotilaat puolus¬tautuivat ja surmasivat monta kansan joukosta, ja lakkaamatta huusi kansa: »Ammon, Ammon, anna meille takaisin Ammon.» Ja vielä he huusivat: »Mene pois, väärä farao, mene pois, Thebaan sinulla ei ole asiaa.» Myös ylhäisiä he viskelivät kivillä ja tunkeutuivat ympärilleen huitoen varatuille paikoille, niin että naiset viskasivat pois kukat kä¬sistään ja pudottivat hajuastiansa ja pakenivat.

Silloin Horemheb antoi puhaltaa torviin ja sotavaunut ajoivat esiin pihoista ja sivukaduilta, minne hän oli antanut niiden piiloutua, jottei olisi ärsyttänyt kansaa. Sotavaunut ajoivat esiin ja moni sotkeutui hevosten jalkoihin ja pyörien alle, mutta Horemheb oli antanut pois¬taa viikatteet vaunujen kyljistä säästääkseen kansan verta ja ne ajoi¬vat hitaasti ja määrätyssä järjestyksessä ja piirittivät faraon kantotuo¬lin ja ajoivat pois faraon kantotuoli keskellään suojellen myös juhlasaattuetta ja kuninkaallista perhettä. Mutta kansa ei hajaantunut, en¬nen kuin nähtiin kuninkaallisten laivojen soutavan takaisin virran toiselle puolelle. Silloin kansa puhkesi riemuun ja sen riemuhuuto oli vielä peloittavampi kuin vihan huuto, ja roskaväki, joka oli sekaantu¬nut kansan joukkoon, hyökkäsi ylhäisten taloihin rikkoen ja rosvo¬ten kaiken minkä näki, kunnes sotilaat palauttivat järjestyksen kei¬häillään ja kansa hajosi koteihinsa ja tuli ilta ja korpit laskeutuivat repimään ruumiita oinasten tien kivillä.

Tällä tavoin farao Ekhnaton ensimmäisen kerran joutui katsele¬maan silmästä silmään raivoavaa kansaa ja näki veren vuotavan juma¬lansa tähden, eikä hän koskaan unohtanut tätä näkyä, vaan jokin murtui hänessä ja viha vuodatti myrkkyä hänen rakkauteensa ja hä¬nen kiihkonsa kasvoi, niin että hän määräsi lähetettäväksi kaivoksiin jokaisen, joka ääneen lausui Ammonin nimen tai salasi hänen nimensä kirjoitettuna kuviin tai astioihin. Mutta ihmiset eivät halunneet antaa ilmi toisiaan ja siksi todistajiksi kelpasivat myös varkaat ja orjat eikä kukaan enää ollut turvassa vääriltä todistajilta, niin että monet rehel¬liset ja kunnialliset miehet joutuivat orjiksi kaivoksiin ja kivilouhok¬siin ja häikäilemättömät ja petolliset ottivat haltuunsa heidän talonsa ja työpajansa ja myymälänsä Atonin nimeen.

Mutta tämän kaiken kerron, ennen kuin se tapahtui, selittääkseni, miksi niin tapahtui. Kuitenkin jo samana yönä minut haettiin kiirees¬ti kultaiseen taloon, sillä farao oli saanut tautinsa kohtauksen ja lääkä¬rit pelkäsivät hänen henkensä puolesta ja tahtoivat jakaa vastuun, koska hän oli puhunut minusta ja maininnut nimeni. Monen vesimitan ajan hän makasi tiedottomana ja kuolleen kaltaisena, niin että hänen jäsenensä kylmenivät eikä suonten tykkimistä enää erottanut. Mutta hän toipui tajuihinsa pureskeltuaan houreessa kielensä ja suun¬sa rikki, niin että veri vuoti hänen suustaan. Toivuttuaan hän karkot¬ti luotaan kaikki Elämän talon lääkärit, koska ei enää tahtonut nähdä heitä silmiensä edessä, ja piti vain minut. Ja toivuttuaan hän sanoi:

»Kerätkää soutajat ja ja jokainen, joka on ystäväni, seuratkoon minua, sillä lähden matkalle ja näkyni johtaa minua, kunnes löydän maan, joka ei ole kenenkään jumalan maata eikä kenenkään ihmisen maata. Tämän maan pyhitän Atonille ja rakennan sinne kaupunkini, joka on oleva Atonin kaupunki, enkä palaa enää koskaan Thebaan.» Vielä hän sanoi: »Theban kansan käytös on vastenmielisempi kaik¬kea, mikä tähän asti on tapahtunut, ja inhottavampaa ja kurjempaa, mitä kukaan esiisäni on kokenut edes vieraiden kansojen taholta. Siksi en ikänä enää astu jalkaani Thebaan, vaan hylkään Theban omaan pimeyteensä.»

Hänen kiihkonsa oli niin suuri, että hän antoi kantaa itsensä lai¬vaan vielä sairaana, enkä lääkärinä voinut vastustaa häntä eivätkä hä¬nen neuvonantajansa voineet vastustaa häntä. Mutta Horemheb sa¬noi: »Näin on paras, sillä tällä tavoin Theban kansa saa tahtonsa lä¬vitse ja Ekhnaton saa tahtonsa lävitse ja molemmat ovat tyytyväisiä ja rauha palaa maahan.»

Hänen tilansa oli niin hämmentynyt ja hänen silmänsä olivat niin harhailevat, että alistuin hänen päätökseensä, koska lääkärinä ajatte¬lin, että hänen oli parempi vaihtaa paikkaa ja nähdä uusia ympäristöjä ja kohdata uusia ihmisiä, jotka eivät vihanneet häntä. Tällä tavoin seurasin faraota hänen matkatessaan virtaa alas ja hän oli lähdössään niin maltiton, ettei odottanut edes kuninkallista perhettä, vaan lähti muiden edellä ja Horemheb antoi sotalaivojen saattaa häntä, jottei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Niin lipui faraon laiva virtaa alas ja Theba jäi taaksemme ja sen muurit ja temppelien katot ja obeliskien kultaiset kärjet vajosivat taivaanrannan taakse ja näkyvistä hävisivät myös kolme vuorenhuip¬pua, Theban ikuiset vartijat. Mutta Theban muisto ei hävinnyt, vaan seurasi meitä monta päivää virtaa alas, sillä virta oli täynnä lihavia krokotiileja, joiden pyrstöt läiskyivät mätänevässä, kalmanhajuisessa vedessä, ja sata kertaa sata ruumista ajelehti yhä turvonneina pitkin virtaa eikä ollut yhtäkään kaislikkoa tai hiekkasärkkää, johon ei olisi takertunut ruumista vaatteista tai hiuksista farao Ekhnatonin juma¬lan tähden. Mutta itse hän ei tiennyt sitä, sillä hän makasi kuninkaal¬lisessa majassa laivassaan pehmeillä matoilla ja palvelijat voitelivat häntä tuoksuvalla öljyllä ja polttivat suitsutusta hänen ympärillään, jottei hän olisi tuntenut jumalansa hajua.

Mutta matkattuamme kymmenen päivää puhdistui virta ja farao nousi laivan keulaan katselemaan ympärilleen. Maa oli kesästä keltai¬nen hänen ympärillään ja maamiehet korjasivat pelloilta kesän satoa ja iltaisin ajettiin karja juomaan virran rantaan ja paimenet soittelivat kaksihaaraisia huilujaan. Nähdessään faraon laivan juoksivat ihmiset kylistään rantaan ja pukeutuivat valkoisiin ja huiskuttivat palmunok¬sia faraolle ja huusivat hänelle tervehdyshuutoja. Kaikkia lääkkeitä paremmin vaikutti hänen terveyteensä tyytyväisen kansan näkemi¬nen ja hän antoi toisinaan laskea rantaan ja nousi maihin ja puhutteli ihmisiä ja koski heitä käsillään ja siunasi käsillään lapsia ja naisia, jotka eivät tätä koskaan unohtaneet. Myös lampaat tulivat arkoina hänen luokseen ja nuuskivat häntä ja pureksivat hänen viittansa liepeitä ja hän nauroi ilosta. Eikä hän pelännyt auringonkehrää, jumalaansa, vaikka se on surmaava jumala kesän paahteessa, vaan paljasti kasvon¬sa auringolle ja aurinko paahtoi hänen kasvonsa punertaviksi, niin että hänen kuumeensa ja kiihkonsa nousi jälleen ja henki paistoi hä¬nen silmistään kauhistavan väkevänä, kun hän taas maltittomasti kii¬rehti matkaa.

Yön pimeässä hän seisoi laivan keulassa ja katseli tulisia tähtiä ja sanoi minulle: »Kaiken väärän jumalan maan jaan niille, jotka ovat tyytyneet vähään ja tehneet työtä käsillään, jotta he olisivat onnelli¬sia ja siunaisivat Atonin nimeä. Kaiken maan jaan heille, sillä sydäme¬ni iloitsee nähdessäni lihavia lapsia ja nauravia vaimoja ja miehiä, jot¬ka tekevät työnsä Atonin nimeen ketään vihaamatta ja ketään pel¬käämättä.»

Vielä hän sanoi: »Ihmisen sydän on pimeä enkä koskaan olisi usko¬nut sitä, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin. Sillä valkeuteni on niin kirkas, etten ymmärrä pimeää, ja valon paistaessa sydämessäni unoh¬dan kaikki väärät sydämet. Mutta varmaan on monta ihmistä, jotka eivät voi ymmärtää Atonia, vaikka näkevät hänet ja tuntevat hänen rakkautensa, sillä he ovat eläneet ikänsä pimeässä eivätkä heidän sil¬mänsä enää tunne valoa nähdessään sen, vaan he pitävät valoa pahana ja se koskee heidän silmiinsä. Siksi annan heidän olla rauhassa enkä häiritse heitä, elleivät he häiritse minua ja rakkaitani, mutta heidän luonaan en silti tahdo asua, vaan kerään ympärilleni rakkaimpani ja asun heidän kanssaan enkä enää koskaan poistu heidän luotaan, jott¬en saisi pahaa päänsärkyä nähdessäni sellaista, mikä pahoittaa mieleni ja on kauhistus Atonille.»

Hän tuijotti tähtiä yön pimeässä ja sanoi: »Yö on minulle kauhis¬tus enkä rakasta pimeyttä, vaan pelkään sitä, enkä rakasta tähtiä, sillä tähtien palaessa hiipivät shakaalit koloistaan ja leijonat hylkäävät luo¬lansa ja karjuvat verta himoiten. Myös Theba on minulle yö ja siksi hylkään Theban, totisesti hylkään kaikki vanhat ja väärät ja kiinni¬tän toivoni nuoriin ja lapsiin, sillä nuorista ja lapsista versoo maail¬man kevät ja lapsesta asti omaksuessaan Atonin opin he puhdistuvat pahasta ja koko maailma on puhdistuva. Sen tähden on kaikki koulut uudistettava ja vanhat opettajat karkotettava ja lapsille laadittava uu¬sia kirjoitustekstejä. Myös tahdon laatia kirjoituksen yksinkertaisem¬maksi kuin ennen, sillä emme tarvitse kuvia ymmärtääksemme kirjoi¬tusta ja siksi laadin kirjoituksen, jonka yksinkertaisinkin voi helposti oppia, eikä enää ole oleva eroa kirjoitustaitoisen ja kansan välillä, vaan kansa oppii kirjoittamaan, niin että jokaisessa kylässä, pienimmässäkin, on joku kirjoitustaitoinen, joka osaa lukea mitä heille kir¬joitan. Olen näet kirjoittava heille usein ja paljon ja kaikenlaisista asioista, mitä heidän tulee tietää.»

Hänen puheensa peloitti minua, sillä tiesin kyllä faraon uudesta kirjoituksesta, joka oli helppo oppia ja helppo lukea, mutta se ei ollut pyhää kirjoitusta eikä se ollut kaunista ja sisällykseltään rikasta, ku¬ten vanha kirjoitus, vaan jokainen taitoaan kunnioittava kirjuri hal¬veksi sitä ja herjasi sen käyttäjiä. Siksi sanoin: »Kansankirjoitus on rumaa ja raaistavaa eikä se ole pyhää kirjoitusta. Mitä tulee Egyptis¬tä, jos jokainen oppii kirjoittamaan, sillä sellaista ei koskaan ennen ole tapahtunut eikä sen jälkeen kukaan enää tahdo tehdä työtä käsil¬lään, vaan maa jää viljelemättä eikä kansalla ole iloa kirjoitustaidos¬taan, kun se kuolee nälkään.»

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä hän kiihtyi suuresti ja huusi minulle: »Näin lähellä on siis yhä pimeys minua ja pimeys sei¬soo vieressäni, kun sinä seisot vieressäni, Sinuhe. Sinä vain epäilet ja haet esteitä tielleni, mutta totuuteni palaa minussa kuin tuli ja silmäni näkevät kaikkien esteiden lävitse kuin kirkkaan veden lävitse, kunnes näen maailman, joka tulee jälkeeni. Tässä maailmassa ei ole vihaa eikä pelkoa, vaan ihmiset jakavat veljinä työn keskenään ja leivän he jaka¬vat veljinä keskenään eikä enää ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikki ovat samanlaisia ja kaikki osaavat kirjoittaa ja lukevat, mitä kirjoitan heille. Eikä kukaan sano toiselle: likainen syyrialainen, tai: kurja nee¬keri, vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisen veli eikä koskaan enää ole oleva sotaa. Tämän kaiken näkevät silmäni ja siksi voimani ja riemuni paisuu minussa niin väkeväksi, että pelkään sydämeni hal¬keavan.»

Silloin tiesin jälleen, että hän oli hullu, ja saatoin hänet lepäämään matolleen ja annoin hänelle rauhoittavaa lääkettä. Mutta hänen sa¬nansa vaivasivat minua ja kirvelivät sydämessäni, sillä jokin minussa oli kypsynyt ottamaan vastaan hänen sanansa. Olin nähnyt monia kansoja ja kaikki kansat olivat pohjaltaan samanlaisia, olin nähnyt monia kaupunkeja ja kaikki kaupungit olivat pohjaltaan samanlaisia, eikä oikealle lääkärille saanut olla eroa köyhän ja rikkaan, egyptiläi¬sen ja syyrialaisen välillä, vaan lääkärin tehtävä oli auttaa jokaista ihmistä. Siksi sanoin sydämelleni:

»Hänen hulluutensa on suuri ja johtuu epäilemättä hänen sairau¬destaan, mutta samalla hänen hulluutensa on suloinen ja tartuttava ja toivoisin, että hänen näkynsä voisi toteutua, vaikka järkeni sanoo, ettei sellaista maailmaa voi rakentaa muualle kuin lännen maahan. Mutta sydämeni huutaa ja sanoo, että hänen totuutensa on suurempi kaikkia muita totuuksia, jotka ennen häntä on sanottu, ja sydämeni sanoo, ettei suurempaa totuutta tulla lausumaan enää hänen jälkeen¬sä, vaikka tiedän, että veri ja tuho versoo hänen askelistaan ja että hän on hukuttava suuren valtakunnan, jos saa elää kyllin kauan.»

Yön pimeässä katselin tähtiä ja ajattelin: »Minä, Sinuhe, olen muu¬kalainen maailmassa enkä tiedä edes, kuka minut on synnyttänyt. Oma tahtoni vei minut köyhien lääkäriksi Thebaan eikä kulta mer¬kitse minulle paljon, vaikka mieluummin syönkin rasvaista hanhea kuin kuivaa leipää ja mieluummin juon viiniä kuin vettä. Mutta mi¬kään tästä kaikesta ei ole minulle niin tärkeää, etten voisi siitä luopua.Koska minulla siis ei ole muuta menettämistä kuin henkeni, niin mik¬si en tukisi hänen heikkouttaan ja seisoisi hänen rinnallaan ja rohkai¬sisi häntä mitään epäilemättä, sillä hän on farao ja valta on hänen käsissään eikä ole maailmassa rikkaampaa ja viljavampaa maata kuin Egypti ja kenties Egypti kestää elävänä tämän kokeen. Jos niin kävi¬si, uudistuisi tosiaan maailma ja uusi maailmanvuosi alkaisi ja ihmiset olisivat veljiä keskenään eikä olisi enää köyhiä ja rikkaita. Eikä kos¬kaan ennen ole tarjoutunut ihmiselle sellaista tilaisuutta totuutensa toteuttamiseen kuin hänelle, koska hän syntyi faraoksi, enkä usko, että tällainen tilaisuus enää koskaan voi toistua, vaan tämä on ainoa hetki kaikkina aikoina, jolloin hänen totuudellaan on mahdollisuus toteutua.»

Tällä tavoin näin unta avoimin silmin kuninkaan keinuvassa laivas¬sa virralla ja yötuuli kantoi kypsyneen viljan ja puimalattioiden le¬mun sieraimiini rannoilta. Mutta yötuuli kylmensi jäseneni ja unelma sammui mielestäni ja sanoin alakuloisesti sydämelleni: »Jospa Kaptah olisi täällä ja kuulisi hänen sanansa. Sillä vaikka olen lääkärinä taitava ja voin parantaa monta vaivaa, on koko maailman sairaus ja kurjuus niin suuri, etteivät kaikki maailman lääkärit ehdi sitä parantaa, vaikka osaisivat, ja on tauteja, joille lääkärit eivät voi mitään. Samalla tavoin kenties hän, Ekhnaton, on ihmissydämien lääkäri, mutta joka paik¬kaan hän ei voi ehtiä ja hänen kasvattaessaan muita ihmissydänten lääkäreiksi, he käsittävät vain puoleksi hänen sanansa ja väärentävät hänen ajatuksensa kukin oman sydämensä ja halunsa mukaan eikä hän elinaikanaan ehdi kasvattaa niin monta ihmissydänten lääkäriä, että nämä ehtisivät parantaa koko ihmiskunnan. Myös on ihmissydämiä, jotka ovat paatuneet niin mustiksi, ettei edes hänen totuutensa voi enää niitä parantaa. Ja Kaptah sanoisi varmaan: »Jos tulisikin aika, jolloin enää ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin aina on olemassa viisaita ja tyhmiä, ovelia ja yksinkertaisia. Niin on aina ollut ja niin on oleva. Väkevä panee jalkansa heikon niskalle ja ovela vie tyhmän kukkaron ja panee yksinkertaisen tekemään työtä puolestaan, sillä ihminen on petollinen eläin ja hänen hyvyytensäkin on puolinainen, niin että vasta mies, joka makaa pitkällään eikä enää nouse, on koko¬naan hyvä. Myös näet, mitä hänen hyvyytensä jo on saanut aikaan. Varmaan sitä siunaavat eniten virran krokotiilit ja kylläiset korpit temppelin harjalla.»

Tällä tavoin farao Ekhnaton puhui minulle ja minä puhuin sydämelleni ja sydämeni oli heikko ja voimaton, kunnes viidentenätoista päivänä eteemme tuli maa, joka ei ollut kenenkään ylhäisen maata eikä kenenkään jumalan maata. Vuoret loittonivat rannasta siintä¬viksi ja kullanruskeiksi ja maa oli viljelemätön ja vain muutamat pai¬menet paimensivat karjaa laitumilla eläen kaislamajoissa virran ran¬nassa. Silloin farao nousi maihin laivastaan ja pyhitti tämän maan Atonille rakentaakseen siihen uuden pääkaupungin ja tämän tule¬van kaupungin hän nimitti Akhetatoniksi, Taivaankorkeuden kau¬pungiksi.

Laiva toisensa jälkeen seurasi häntä ja hän keräsi rakennusmesta¬rinsa ja arkkitehtinsa ja osoitti heille pääkatujen suunnan ja kultaisen talonsa paikan ja Atonin temppelin paikan, ja sitä mukaa kuin hänen suosikkinsa seurasivat häntä hän osoitti jokaiselle hänen talonsa pai¬kan pääkatujen varrella. Rakentajat karkottivat paimenet lampai¬neen ja hajottivat heidän kaislamajansa ja rakensivat laitureita ran¬taan. Myös rakentajille farao Ekhnaton osoitti heidän kaupunkinsa paikan oman kaupunkinsa ulkopuolella, ja ensimmäiseksi he saivat rakentaa savesta omat talonsa, viisi katua pohjoisesta etelään ja viisi katua idästä länteen ja jokainen talo oli samankorkuinen ja jokaisessa talossa oli kaksi samanlaista huonetta ja jokaisen talon keittokuoppa oli samassa kohdassa ja jokaisella ruukulla ja matolla oli sama paik¬kansa jokaisessa talossa, sillä farao tahtoi hyvää ja halusi tehdä jokai¬sen rakentajan samanarvoiseksi, jotta he eläisivät onnellisina omassa kaupungissaan faraon kaupungin ulkopuolella ja siunasivat Atonin nimeä.

Mutta siunasivatko he Atonin nimeä? Ei, he kirosivat katkerasti häntä ja faraota he kirosivat ymmärtämättömyydessään, koska hän oli siirtänyt heidät omista kaupungeistaan erämaahan, jossa ei ollut katuja eikä oluttupia, vaan vain palanutta ruohoa ja hiekkaa. Eikä ainoakaan vaimo ollut tyytyväinen keittokuoppaansa, vaan he tah¬toivat sytyttää keittotulia majojensa ulkopuolelle vastoin kieltoa ja he siirtelivät mattojaan ja ruukkujaan lakkaamatta, ja ne, joilla oli monta lasta, kadehtivat tilaa niiltä, joilla ei vielä ollut lapsia. Ne, jot¬ka olivat tottuneet multalattiaan, soimasivat savilattioita pölyisiksi ja epäterveellisiksi, ja ne, jotka olivat tottuneet savilattioihin, sanoivat, ettei savi ollut samanlaista Akhetatonissa kuin muualla, vaan epäile¬mättä se oli kirottua savea, koska lattia halkeili pestessä.

Myös he halusivat istuttaa juurikkaansa kadulle talojensa eteen, niinkuin olivat tottuneet tekemään, eivätkä tyytyneet viljelyspalstoi¬hin, palstoihin, jotka farao oli määrännyt heille kaupungin ulkopuo¬lelta, vaan sanoivat, ettei siellä ollut riittävästi vettä, ja väittivät, ettei¬vät jaksaneet kantaa lantaansa niin kauas. He ripustivat kaisianuoransa katujen poikki kuivatessaan vaatteitaan pesun jälkeen ja pitivät huoneissaan vuohia, vaikka farao oli terveydellisistä syistä ja lasten tähden sen kieltänyt, niin etten koskaan ole nähnyt tyytymättömämpää ja riitaisempaa kaupunkia kuin Akhetatonin rakentajien kaupun¬ki oli uutta pääkaupunkia pystytettäessä. Minun on kuitenkin myön¬nettävä, että he ajan kuluessa tottuivat ja alistuivat kaikkiin kiusoihin eivätkä enää sättineet faraota, vaan muistivat vain huokaillen entisiä kotejaan haluamatta enää tosissaan palata niihin. Vuohia vaimot joka tapauksessa pitivät piilossa huoneissaan, sillä siitä ei faraokaan voinut heitä estää.

Niin tuli tulva ja talvi, mutta farao ei enää palannut Thebaan, vaan pysyi itsepintaisesti laivassaan asuen siellä ja hoitaen laivastaan maan hallitusta. Jokainen kivi, joka pystytettiin, ja jokainen pylväs, joka kohosi, ilahdutti suuresti hänen mieltään ja hän puhkesi usein naura¬maan vahingonilosta nähdessään kauniiden talojen puusta kevyinä kohoavan katujen varrella, sillä ajatus Thebasta syövytti myrkkynä hänen mieltään. Tähän Akhetatonin kaupunkiin hän kulutti kaiken Ammonilta perimänsä kullan, mutta Ammonin maan hän antoi kai¬kissa piirikunnissa jakaa köyhimmille, jotka halusivat saada maata viijeltäväkseen. Hän antoi pysäyttää kaikki laivat, jotka purjehtivat ylävirtaan, ja osti niiden lastit ja purkautti ne Akhetatoniin tuottaak¬seen harmia Theballe, ja hän kiirehti rakennustyötä niin , että puun ja kiven hinnat nousivat ja mies saattoi tulla rikkaaksi uittaessaan puulautan ensimmäisen putouksen luota Akhetatoniin. Hänen omien rakentajiensa lisäksi tuli paljon muuta työväkeä Akhetatoniin ja he asuivat mutakuopissa ja kaislamajoissa virran rannassa ja tekivät tiiliä ja sotkivat savea. He tasoittivat kadut ja kaivoivat kastelukanavia ja faraon puistoon he kaivoivat Atonin pyhän järven. Myös pensaita ja puita uitettiin laivoissa virtaa pitkin ja istutettiin tulvan jälkeen Tai¬vaankorkeuden kaupunkiin, ja täysikasvuisia hedelmäpuitakin istu¬tettiin sinne, niin että farao jo seuraavana kesänä saattoi poimia ihas¬tuneihin käsiinsä ensimmäiset taatelit, viikuvat ja granaattiomenat, jotka olivat kypsyneet hänen kaupungissaan. Minulla oli lääkärinä paljon työtä, sillä vaikka farao parani ja tervehtyi ja tuli onnelliseksi nähdessään kaupunkinsa kukkivana ja ke¬vyenä kirjavin pylväin kohoavan maasta, raivosi rakentajien keskuu¬dessa tauteja, ennen kuin maa oli kanavilla tervehdytetty, ja raken¬nustyössä sattui kiireen vuoksi lukuisia onnettomuuksia. Ennen laitu¬rien valmistumista ahdistivat krokotiilit lastilaivojen purkajia, joiden oli pakko kahlata vedessä. Heidän huutonsa olivat surkeat kuulla eikä liene hirveämpää näkyä kuin huitova ja parkuva mies poikkipuolin ison krokotiilin leukojen välissä, ennen kuin krokotiili sukeltaa ve¬den onkaloihin ja vie hänet pesäänsä mätänemään. Mutta farao oli niin täynnä omaa totuuttaan, ettei ehtinyt nähdä mitään tästä kaikes¬ta, ja laivamiehet palkkasivat kuparillaan alamaasta krokotiilinpyydystäjiä, jotka vähitellen saivat virran tyhjenemään krokotiileista. Monet väittivät krokotiilien seuranneen faraon laivaa Thebasta asti Akhetatoniin, vaikka tästä en voi mitään sanoa, joskin tiedän, että krokotiili on peloittavan viisas ja viekas kala. Vaikea on kuitenkin uskoa, että krokotiilit olisivat osanneet yhdistää kuninkaan laivan virrassa ajelehtiviin raatoihin, mutta jos niin oli, silloin krokotiili toti¬sesti oli viisas eläin. Viisaus ei kuitenkaan auttanut niitä laivamiesten kuparia ja alamaan pyyntimiesten ansoja vastaan, joten ne katsoivat parhaaksi jättää Akhetatonin rannat rauhaan, mikä myös osoittaa tämän merkillisen ja peloittavan kalan suurta viisautta. Sen sijaan ne laskeutuivat odottavina parvina virtaa alaspäin aina Memfikseen asti, sillä tämän kaupungin oli Horemheb valinnut hallituskaupungikseen.

Minun on nimittäin kerrottava, että tulvan alennettua myös Ho¬remheb saapui hovin ylhäisten mukana Akhetatoniin, vaikka hän ei saapunut jäädäkseen sinne asumaan, vaan vain saadakseen Ekhnatonin luopumaan päätöksestään hajoittaa armeija. Farao oli nimittäin käskenyt häntä vapauttamaan neekerit ja shardanat palveluksesta ja lähettämään heidät kotimaahansa, mutta Horemheb vitkasteli tämän käskyn toteuttamista ja kulutti aikaa erilaisin verukkein, koska hän täysin syystä odotti kapinan puhkeavan Syyriassa ja alkoi siirtää jou¬kot sinne. Theban mellakoiden jälkeen näet vihattiin neekereitä ja shardanoita koko Egyptinmaassa niin katkerasti, että jokainen sylki eteensä ja pyyhki jalallaan syljen tomuun nähdessään neekerin tai shardanan.

Mutta farao Ekhnaton oli leppymätön päätöksessään ja Horemheb kulutti turhaan aikaansa Akhetatonissa. Heidän keskustelunsa sujuivat joka päivä samaan tapaan ja voin kertoa heidän keskustelunsa. Horemheb sanoi:

»Syyriassa vallitsee suuri levottomuus ja Egyptin siirtokunnat siel¬lä ovat heikkoja. Kenties Aziru lietsoo vihaa Egyptiä vastaan enkä epäile, että hän sopivan hetken tullen ryhtyy avoimeen kapinaan.»

Farao Ekhnaton sanoi: »Oletko nähnyt palatsini lattioita, joihin taiteilijat parhaillaan sommittelevat kaislikoita ja lentäviä sorsia kree¬talaiseen tapaan. Sitä paitsi en usko kapinan puhkeavan Syyriassa, koska olen lähettänyt kaikille sen kuninkaille elämän ristin. Nimeno¬maan kuningas Aziru on ystäväni ja hän on ottanut vastaan elämän ristin ja pystyttänyt Amorin maahan temppelin Atonille. Kai kävit jo katsomassa Atonin pylväikköä palatsini vieressä, sillä se on näke¬misen arvoinen, vaikka pylväät ajan voittamiseksi muurataan vain tiilistä. Minulle on myös vastenmielinen ajatus, että orjat raataisivat kivilouhoksissa murtaen kiveä Atonin tähden. Palatakseni Aziruun epäilet syyttä hänen uskollisuuttaan, sillä olen saanut häneltä lukuisia savitauluja, joissa hän innokkaasti tiedustelee yhä uusia asioita Atonista, ja jos haluat, kirjurini voivat näyttää nämä savitaulut sinulle, kunhan saamme arkiston järjestykseen.»

Horemheb sanoi: »Minä heitän veteni hänen savitauluilleen, sillä ne ovat yhtä sontaisia ja petollisia kuin hän itse. Mutta jos vakaa päätöksesi on hajoittaa armeija, salli minun ainakin vahvistaa rajavar¬tio joukko ja, sillä nyt jo ajavat eteläiset heimot karjalaumansa kitu¬millemme Kushin maassa ohi rajakivien ja polttavat mustien liitto¬laistemme kyliä, mikä onkin helppoa, koska nämä kylät on rakennet¬tu oljista.»

Ekhnaton sanoi: »En usko heidän tarkoittavan pahaa, jos köyhyys ajaa heidät laitumillemme. Sen tähden jakakoot liittolaisemme laitu¬met eteläisten heimojen kanssa ja lähetän näillekin elämän ristin. En usko heidän tahallaan polttavan kyliä, vaan kuten itse sanoit oljesta rakennetut kylät syttyvät kovin helposti eikä muutaman tulipalon takia maksa tuomita kokonaisia heimoja. Mutta jos tahdot, vahvista vain rajavartiojoukkoja Kushin maassa ja Syyriassa, silla sinun asiasi on huolehtia maan turvallisuudesta, kunhan pidät näitä vain rajavar¬tiojoukkoina etkä säännöllisenä armeijana.»

Horemheb sanoi: »Joka tapauksessa, hullu ystäväni Ekhnaton, si¬nun on sallittava minun järjestää uudelleen vartijajoukot koko maas¬sa, sillä vapautetut sotilaat rosvoavat köyhyydessään taloja ja varastavat talonpoikain verovuodat ja lyövät heitä kepeillään.»

Farao Ekhnaton sanoi opettavaisesti: »Tästä näet, Horemheb, mi¬tä seuraa, kun et kuunnellut minua. Jos olisit puhunut sotilaillesi enemmän Atonista, he eivät tekisi mitään tällaista, mutta nyt heidän sydämensä ovat pimeät ja ruoskasi jäljet kirvelevät heidän takapuo¬lissaan eivätkä he tiedä, mitä tekevät. Oletko muuten huomannut, että molemmat tyttäreni kävelevät jo yhdessä ja Meritaton taluttaa kädestä pienempää ja heillä on mitä sievin gaselli leikkitoverinaan? Sitä paitsi, eihän mikään estä sinua palkkaamasta vapautettuja sotilai¬ta vartijoiksi ympäri maata, kunhan pidät heitä vain vartijajoukkoina etkä suinkaan säännöllisenä armeijana sotaa varten. Mielestäni olisi myös täysi syy särkeä ja romuttaa kaikki sotavaunut, sillä epäilys herättää epäilystä ja meidän on saatava kaikki naapurimme vakuuttu¬maan, ettei Egypti ryhdy sotaan, mitä hyvänsä tapahtuukin.»

»Eikö olisi vielä yksinkertaisempaa myydä sotavaunut Azirulle tai heettiläisille, silla he maksavat sotavaunuista ja hevosista hyviä hinto¬ja», sanoi Horemheb ivallisesti. »Ymmärrän, ettei sinun kannata pi¬tää kunnollista armeijaa, kun upotat suohon ja tiiliin kaikki Egyptin rikkaudet.»

Tällä tavoin he kinastelivat päivästä päivään, kunnes Horemhebista itsepintaisuutensa ansiosta tuli rajavartiojoukkojen ja kaikkien kaupunkien vartijain ylin päällikkö, mutta vartijain aseistukseksi fa¬rao määräsi vain puukärkiset keihäät, vaikka jättikin heidän luku¬määränsä Horemhebin harkintaan. Niinpä Horemheb kutsutti piiri¬kuntien vartijapäälliköt Memfikseen, koska se oli keskellä Egyptiä ja molempien valtakuntain rajalla, ja aikoi itsekin matkustaa sinne, mutta hänen aikoessaan nousta sotalaivaansa pikasoutu toi koko jou¬kon hälyttäviä kirjeitä ja savitauluja Syyriasta, niin että toivo heräsi jälleen Horemhebin sydämessä. Nämä kirjeet ja savitaulut todistivat vakuuttavasti, että kuningas Aziru kuultuaan levottomuuksista Thebassa oli katsonut ajan otolliseksi ja ylläköllä valloittanut pari Amo¬rin maan naapurikaupunkia. Myös Megiddossa, joka oli Syyrian avain, raivosi kapina ja Azirun joukot piirittivät linnoitusta, johon egyptiläinen varuskunta oli sulkeutunut pyytäen pikaista apua faraolta. Mutta farao Ekhnaton sanoi:

»Uskon, että kuningas Azirulla on pätevät syyt menettelyynsä, sillä tiedän, että hän on kiivas mies, ja kenties lähettilääni ovat lou¬kanneet häntä. Siksi en voi tuomita häntä, ennen kuin hän saa tilaisuuden puolustaa tekojaan. Mutta jotakin voin tehdä ja on vaarin, etten aikaisemmin ole ajatellut sitä. Koska mustassa maassa kohoaa parhaillaan Atonin kaupunki, on minun rakennettava Atonin kau¬punki myös punaiseen maahan, Syyriaan ja Kushiin. Totisesti Kushiin on pystytettävä Atonin kaupunki ja myös Syyriaan on pystytet¬tävä Atonin kaupunki, joka on oleva kaiken hallinnon keskus. Megiddo on karavaaniteiden risteys ja siksi sopivin paikka Atonin kau¬pungiksi, mutta epäilen, että siellä on parhaillaan liian levotonta ra¬kennustöiden aloittamiseksi. Mutta olet kertonut minulle Jerusale¬mista, johon pystytit Atonin temppelin käydessäsi sotaa khabireja vastaan, mitä en koskaan voi antaa itselleni anteeksi. Se tosin ei ole keskellä Syyriaa kuten Megiddo, vaan etelämpänä, mutta ryhdyn heti tarpeellisiin toimiin pystyttääkseni Atonin kaupungin Jerusale¬miin, niin että siitä tulee Syyrian keskuskaupunki, vaikka se nyt on vain hökkelikylä.»

Tämän kuultuaan Horemheb taittoi ruoskaansa ja viskasi sen faraon jalkoihin ja nousi sotalaivaansa ja lähti Memfikseen järjestääk¬seen maan vartijajoukot uudelleen. Mutta hänen oleskelustaan Aknetatonissa oli se hyöty, että sain rauhassa pitkinä iltoina kertoa hänelle kaiken, mitä olin nähnyt ja kuullut Babylonissa, Mitannissa, Khattien maassa ja Kreetassa. Hän kuunteli minua vaiti nyökytellen silloin tällöin päätään, ikään kuin kertomani ei olisi ollut hänelle uutta, ja hypisteli käsissään heettiläisten satamapäällikön minulle antamaa veistä. Toisinaan hän teki minulle lapsekkaita kysymyksiä kuten esi¬merkiksi: »Aloittavatko Babylonin sotilaat marssin komennosta va¬semmalla jalalla, kuten egyptiläiset, vai oikealla jalalla, kuten heetti¬läiset?» Tai hän kysyi: »Juoksuttavatko heettiläiset käyttäessään ras¬kaita sotavaunuja varahevosta muiden hevosten vieressä vai vaunujen jäljessä?» Tai hän kysyi: »Montako puolaa on heettiläisten sotavau¬nujen pyörissä ja onko ne vahvistettu metallilla?»

Tällaisia lapsekkaita kysymyksiä hän teki minulle varmaan siksi, että hän oli sotilas, sillä sotilaita kiinnostavat tällaiset asiat, joilla ei ole mitään merkitystä, samalla tavoin kuin lapset yrittävät laskea, mon¬tako jalkaa on tuhatjalkaisella. Mutta kaiken, minkä kerroin hänelle teistä, silloista ja virroista, hän antoi kirjoittaa muistiin, ja myös kaik¬ki nimet, jotka kerroin, hän antoi kirjoittaa muistiin, niin että kehoitin häntä tässä asiassa kääntymään Kaptahin puoleen, joka oli yhtä lapsekas kuin hän itse kaiken tarpeettoman muistamisessa. Sen sijaan hän ei lainkaan innostunut, kun kerroin hänelle maksan lukemisesta ja luettelin hänelle kaikki maksan tuhat eri porttia ja käytävää ja kaivoa, eikä hän suinkaan kirjoittanut niiden nimiä muistiin.

Joka tapauksessa hän lähti vihoissaan Akhetatonista ja farao iloitsi suuresti hänen lähdöstään, sillä keskustelut Horemhebin kanssa kiu¬sasivat häntä niin suuresti, että hän sai päänsäryn jo nähdessään Ho¬remhebin lähestyvän. Mutta minulle hän sanoi miettivästi:

»Voi olla, että Aton tahtoo Egyptin menettävän Syyrian, ja jos niin on, mikä olen minä kapinoimaan hänen tahtoaan vastaan, vaan se tapahtuu Egyptin parhaaksi. Sillä Syyrian rikkaus on syönyt Egyp¬tin sydäntä ja Syyriasta on tullut kaikki ylellisyys, velttous, paheet ja huonot tavat. Jos menetämme Syyrian, on Egyptin pakko palata yk¬sinkertaiseen elämään ja elämään totuudessa, ja silloin se, mikä tapah¬tuu, on parasta, mikä Egyptille voi tapahtua. Uuden elämän täytyy alkaa Egyptistä voidakseen levitä kaikkeen maailmaan.»

Mutta sydämeni kapinoi hänen puhettaan vastaan ja sanoin: »Simyran varuskunnan päällikön pojan nimi on Ramses ja hän on vilkas poika, jolla on suuret, ruskeat silmät ja joka mielellään leikkii kirja¬villa kivillä. Paransin hänet kerran vesirokosta. Myös Megiddossa asuu muuan egyptiläinen vaimo, joka tuli luokseni Simyraan kuul¬tuaan maineestani, sillä hänen vatsansa oli turvonnut ja leikkasin hä¬net auki veitselläni ja hän jäi henkiin. Hänen ihonsa oli pehmeä kuin villakangas ja hän käveli kauniisti kuten kaikki Egyptin naiset, vaik¬ka hänen vatsansa oli turvonnut ja kuume kiilsi hänen silmistään.»

»En lainkaan ymmärrä, miksi puhut minulle tuollaista», sanoi fa¬rao Ekhnaton ja alkoi piirtää paperiin kuvaa temppelistään sellaisena kuin se kangasteli hänen mielessään, sillä hän häiritsi lakkaamatta arkkitehtejään ja rakennusmestareitaan piirroksilla ja selityksillä, vaikka he ymmärsivät rakennuksista kaiken paremmin kuin hän.

»Tarkoitan vain, että näen silmissäni tuon pienen Ramseksen ja hänen suunsa on ruhjottu ja otsakiharansa veren tahrima. Myös tuon Megiddon vaimon näen hänen maatessaan paljaana ja verisenä linnoi¬tuksen pihassa ja Amorin miesten häpäistessä hänen ruumistaan. Mutta myönnän tietysti, että ajatukseni ovat pienet sinun ajatustesi rinnalla ja ettei hallitsija voi muistaa jokaista Ramsesta ja jokaista pehmeää vaimoa, joka on hänen alamaisensa.»

Silloin farao puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti nyrkkinsä ilmaan ja päänsärky sumensi hänen silmänsä ja hän huusi: »Sinuhe, etkö tajua, että jos minun on valittava kuolema elämän asemesta, valitsen mieluummin sadan egyptiläisen kuoleman kuin tuhannen syyrialai¬sen kuoleman. Jos alkaisin käydä sotaa Syyriassa pelastaakseni jokai¬sen egyptiläisen siellä, kuolisi sodassa monta egyptiläistä ja monta syyrialaista ja syyrialainen on ihminen kuten egyptiläinenkin ja sy¬dän lyö hänen rinnassaan ja syyrialaisella on myös vaimoja ja kirkassilmäisiä poikia. Jos vastustaisin pahaa pahalla, synnyttäisin vain pa¬haa. Mutta vastustaessani pahaa hyvällä on tästä aiheutuva paha pie¬nempi kuin vastustaessani pahaa pahalla. En tahdo valita kuolemaa elämän asemesta. Sen tähden ummistan korvani sanoiltasi äläkä puhu minulle enää Syyriasta, jos henkeni on sinulle kallis ja rakastat minua, sillä ajatellessani Syyriaa kärsii sydämeni kaikkien niiden kärsimyk¬set, jotka joutuvat kuolemaan tahtoni tähden, eikä ihminen jaksa kauan kantaa monen ihmisen kärsimystä. Siksi anna minulle rauha Atonin tähden ja totuuteni tähden.»

Hän kumarsi päänsä ja hänen silmänsä turposivat kivusta ja alkoi¬vat punoittaa ja hänen paksut huulensa vapisivat kivusta. Siksi jätin hänet rauhaan, mutta korvissani soi muurinmurtajien jyskytys Me¬giddon muureihin ja rääkättyjen vaimojen valitus Amorin miesten villateltoissa. Mutta paadutin sydämeni kuulemasta näitä ääniä, sillä rakastin häntä, vaikka hän oli hullu, ja kenties rakastin häntä juuri hänen hulluutensa tähden, sillä hänen hulluutensa oli kauniimpi kuin muiden ihmisten viisaus.

6

Minun on vielä kerrottava hoviväestä, joka viipymättä seurasi Ekhnatonia Taivaankorkeuden kaupunkiin, sillä he olivat ikänsä eläneet faraon kultaisessa talossa eikä heidän elämällään ollut muuta tarkoi¬tusta kuin elää faraon läheisyydessä ja hymyillä hänen hymyillessään ja rypistää otsansa hänen rypistäessään otsansa. Niin olivat tehneet heidän isänsä ennen heitä ja näiden isät ennen heidän isiään, ja isiltään he olivat perineet kuninkaalliset virkansa ja arvonimensä ja ylpeilivät arvoistaan ja vertailivat arvojaan keskenään. Heitä oli kuninkaallinen sandaalinkantaja, joka tuskin koskaan itse oli vetänyt jalkineita jal¬kaansa, ja heitä oli kuninkaallinen juomanlaskija, joka koskaan ei ol¬lut polkenut rypäleitä, ja heitä oli kuninkaallinen leipoja, joka ei koskaan ollut nähnyt jauhoja sekoitettavan taikinaksi, ja heitä oli kunin¬kaallinen voidelastan kantaja, ja vielä oli kuninkaallinen ympärileikkaaja ja lukuisia muita virkailijoita, ja itse olin kuninkaallinen kallonporaaja, mutta silti kukaan ei odottanut minun puhkaisevan kunin¬kaan kalloa, vaikka kaikista muista eroten olisin pystynyt sen teke¬mään ja kenties silti säilyttämään faraon hengissä.

He kaikki saapuivat Akhetatoniin riemuiten ja laulaen Atonin hymnejä ja he saapuivat kukkien koristamissa laivoissa kuin huviretkelle ja toivat hovinaisia ja monta viiniruukkua mukanaan. He ma¬joittuivat telttoihin ja päivänkatosten alle virran rantaan ja söivät ja joivat ja iloitsivat elämästään, sillä tulva oli laskenut ja oli kevät ja maaseudun ilma oli raikas kuin nuori viini ja linnut viheltelivät istu¬tetuissa puissa ja kyyhkyset kujersivat. Heitä palvelemaan tarvittiin niin monta palvelijaa ja orjaa, että heidän majoituspaikkansa muo¬dosti pienen kaupungin, sillä he eivät itse osanneet edes pestä käsiään tai pyyhkiä voidetta naamaansa, vaan ilman palvelijoita ja orjia he olisivat olleet avuttomia kuin lapset, jotka opettelevat kävelemään.

Silti he seurasivat urhoollisesti faraon mukana faraon osoitellessa heille katujen ja talojen paikkoja, ja orjat varjostivat heidän kallisar¬voista päätään päivänvarjoilla. Myös he innostuivat rakentajien mu¬kana rakentamaan talojaan, koska faraokin toisinaan otti tiilen maasta ja asetti sen paikoilleen. He kantoivat läähättäen tiiliä talojensa ko¬hoaviin seiniin ja nauroivat saadessaan naarmuja käsiinsä, ja ylhäiset naiset sotkivat savea polvillaan maassa. Jos he olivat kauniita ja nuo¬ria, he käyttivät tätä tekosyynä viskatakseen yltään vaatteensa pitäen yllään vain lannevaatteen, kuten kansan naiset tekivät jauhaessaan viljaa.

Mutta heidän sotkiessaan savea oli orjien pideltävä päivänvarjoja heidän yllään, jottei aurinko olisi päässyt tummentamaan heidän kal¬liisti hoidettuja jäseniään, ja aikansa sotkettuaan he lähtivät pois ja jättivät kaiken epäjärjestykseen jäljessään, niin että rakentajat kirosi¬vat katkerasti heitä ja purkivat pois tiilet, joita ylhäiset kädet olivat asettaneet paikoilleen. Nuoria ylhäisön naisia he eivät kuitenkaan ki¬ronneet, vaan katselivat heitä mielellään ja läiskyttelivät heidän pin¬taansa savisilla käsillään tyhmiksi tekeytyen, niin että he kirkuivat säikähdyksestä ja kiihkosta. Mutta kun vanhat, rumat hovinaiset tuli¬vat heidän luokseen ja rohkaisivat heitä sanoillaan työn kestäessä ja nipistelivät ihailevasti heidän lihaksiaan ja silittelivät käsillään heidän savisia poskiaan Atonin nimeen heidän hikeään haistellen, he kirosi¬vat uudelleen ja pudottivat savitiiliä heidän jaloilleen hätyyttääkseen heidät tiehensä.

Hoviväki ylpeili suuresti rakennustyöstään ja kerskaili teoistaan ja luetteli toisilleen, montako tiiltä kukin oli kohottanut paikoilleen, ja näytti faraolle naarmuisia käsiään saavuttaakseen hänen suosionsa.

Mutta aikansa rakennettuaan he kyllästyivät tähän leikkiin ja al¬koivat hoitaa puutarhojaan ja kaivaa multaa kuin lapset. Puutarhurit kutsuivat jumalia avukseen ja kirosivat heitä, sillä he antoivat lakkaa¬matta siirtää puita ja pensaita paikasta toiseen, ja kastelukanavien kai¬vajat sanoivat heitä Sethin lapsiksi, sillä joka päivä he keksivät uusia kohtia, mihin oli kaivettava kalalammikoita. Enkä luule heidän tar¬koittaneen tällä kaikella mitään pahaa, sillä he eivät edes ymmärtä¬neet olevansa häiriöksi työntekijöille, vaan uskoivat olevansa näille suureksi avuksi ja joka ilta he joivat viiniä ja kerskailivat teoistaan.

Mutta pian he kyllästyivät tähänkin leikkiin ja alkoivat valittaa päivien hellettä ja teltoissa heidän mattoihinsa tuli hiekkakirppuja, niin että he voihkivat läpi yön ja tulivat aamuisin luokseni pyytä¬mään minulta parantavia salvoja kirpunpuremiinsa. Lopuksi he kiro¬sivat koko Akhetatonin ja monet lähtivät pois maatiloilleen ja muu¬tamat matkustivat salaa Thebaan huvittelemaan, mutta uskollisim¬mat istuivat telttojensa varjossa ja joivat jäähdytettyä viiniä ja pelasi¬vat noppaa keskenään ja pelasivat vuorotellen voittaen ja häviten kaiken kultansa ja vaatteensa ja korunsa löytäen pelistä lohtua yksi¬toikkoiseen elämäänsä. Mutta päivä päivältä kohosivat talojen seinät ja muutamassa kuukaudessa Akhetatonin kaupunki kasvoi erämaasta ihmeellisine puutarhoineen kuin sadussa. Mutta mitä tämä kaikki maksoi, sitä en minä pysty laskemaan. Sen vain tiedän, ettei kaikki Ammonin kulta riittänyt tähän, sillä Ammonin luolat olivat tyhjät, kun sinetit avattiin, ja Ammonin papit olivat myrskyä aavistaessaan jakaneet luotetuilleen paljon kultaa säilytettäväksi.

Vielä minun on kerrottava, että kuninkaallinen perhe jakaantui Akhetatonin tähden, sillä suuri kuninkaallinen äiti kieltäytyi seuraa¬masta poikaansa erämaahan. Theba oli hänen kaupunkinsa, ja faraon kultaisen talon, joka hehkui sinisenä ja kullanpunaisena puutarhojensa ja muuriensa keskellä virran rannassa, oli farao Amenhotep pys¬tyttänyt rakkaudelleen, sillä kuninkaallinen äiti Teje oli alkuaan vain köyhä linnunpyydystäjä alamaan kaislikoissa. Sen tähden Teje ei tahtonut luopua Thebasta ja myös prinsessa Baketaton jäi äitinsä kanssa Thebaan ja pappi Eje hallitsi siellä käyräsauvan kantajana ku¬ninkaan oikealla puolella ja istui oikeutta kuninkaan istuimella nahkakääröjen edessä, niin että kaikki oli Theban kannalta kuten ennen, vain väärä farao oli poissa eikä Theba suinkaan kaivannut häntä.

Myös kuningatar Nefritite palasi Thebaan synnytyksensä ajaksi, sillä hän ei uskaltanut synnyttää ilman Theban lääkäreitä ja neekerinoitia, ja hän synnytti kolmannen tyttären, jonka nimeksi tuli Ankhsenaton ja josta oli tuleva kuningatar. Mutta myös hänen päänsä oli synnytyksen helpottamiseksi noitien avulla venytetty pitkäksi ja ka¬peaksi ja prinsessain kasvaessa hovinaiset ja kaikki naiset koko Egyp¬tissä, jotka tahtoivat olla hienoja ja jäljitellä hovin pukeutumista, al¬koivat käyttää irtotakaraivoja pidentääkseen päälakeaan. Mutta prin¬sessat pitivät päänsä paljaaksi ajeltuina, sillä he ylpeilivät päänsä hie¬nosta muodosta. Myös taiteilijat ihailivat heitä ja veistivät kuvia heis¬tä ja piirsivät ja värjäsivät lukuisia kuvia heistä aavistamatta, että tä¬mä kaikki tapahtui neekerien noituuden tähden.

Mutta synnytettyään tyttären kuningatar Nefritite palasi Akhetatoniin ja asettui asumaan palatsiin, joka tällä välin oli valmistunut asuttavaan kuntoon. Hän jätti Thebaan myös faraon naistalon, sillä hän oli varsin ärtynyt synnytettyään jo kolmannen tyttären eikä ha¬lunnut faraon kuluttavan miehuutensa voimia muiden vaimojen ma¬toilla. Ekhnatonilla ei myöskään ollut mitään tätä vastaan, sillä hän oli suuresti kyllästynyt velvollisuuksiinsa naistalossa eikä kaivannut muita naisia, minkä jokainen hyvin ymmärsi nähdessään Nefrititen kauneuden, sillä kolmaskaan synnytys ei ollut rumentanut häntä, vaan hän oli nuorempi ja kukoistavampi kuin koskaan ennen. Mutta johtuiko tämä muutosta Akhetatonista vain neekerien noituudesta, sitä en tiedä.

Tällä tavoin kohosi erämaasta Akhetatonin kaupunki yhdessä ai¬noassa vuodessa ja palmujen ylpeät latvat huojuivat sen valtateiden varsilla ja granaattiomenat kypsyivät punaisiksi sen puutarhoissa ja lootukset kukkivat ruusuisina sen kalalammikoissa. Eikä tämä kau¬punki ollut muuta kuin kukkivaa puutarhaa, sillä sen talot kohosivat puisina ja kevyinä sirosti kuin huvimajat ja niiden palmu ja kaislapylväät olivat kevyitä ja kirjaviksi maalattuja. Talojen sisään asti ulottuivat puutarhat, sillä seiniin maalattuina huojuivat palmut ja sykomorit ikuisessa kevättuulessa ja lattiat kasvoivat kaisloja ja monenväriset kalat uivat lattioissa ja sorsat kohosivat värikkäin siivin len¬toon kaislikoista. Eikä tästä kaupungista puuttunut mitään, mikä voi ilahduttaa ihmisen sydäntä, vaan kesyt gasellit käyskentelivät sen puutarhoissa ja kaduilla vetivät kevyitä vaunuja virmat hevoset kamelikurjensulat huojuen ja kirpeät mausteet kaikesta maailmasta tuoksuivat sen keittiöissä.

Tällä tavoin valmistui Taivaankorkeuden kaupunki, ja kun syksy tuli jälleen ja pääskyset kaivautuivat mudasta sujahdellen taas levot¬tomina parvina paisuvan virran yllä, vihki farao Ekhnaton tämän maan ja kaupungin Atonille. Hän vihki tämän maan rajakivet kaikis¬sa neljässä ilmansuunnassa, ja jokaisessa rajakivessa siunasi Aton sä¬teillään häntä ja hänen perhettään ja jokaisen rajakiven kirjoituksessa hän vannoi, ettei enää koskaan astuisi jalkaansa pois Atonin maasta. Tätä vihkimistä varten rakensivat rakentajat kivetyt tiet kaikkiin neljään ilmansuuntaan, niin että farao saattoi kultaisissa vaunuissaan ajaa rajaki vien luokse ja hänen kuninkaallinen perhee'nsä seurasi hän¬tä vaunuissa ja kantotuoleissa ja hänen hoviväkensä seurasi häntä vaunuissa ja kantotuoleissa kukkia sirotellen huilujen ja kielisoittimien soidessa Atonin ylistystä.

Eikä farao Ekhnaton halunnut vainajanakaan poistua Akhetatonin kaupungista, vaan kaupungin valmistuttua hän lähetti rakentajansa louhimaan ikuisia hautoja idän vuoriin Atonin maan alueella, niin etteivät he koskaan saaneet palata koteihinsa, vaan heillä oli työtä hautojen rakentamisessa elämänsä iäksi. Mutta rakentajat eivät enää suuresti kaivanneet entisiin kotikaupunkeihinsa, vaan alistuivat ja tyytyivät elämään omassa kaupungissaan faraon.varjossa, sillä heidän Viljamittansa olivat runsaat eikä öljy koskaan loppunut heidän ruu¬kuistaan ja heidän vaimonsa synnyttivät terveitä lapsia.

Mutta päätettyään rakentaa hautansa ja ylhäistensä haudat Akhetatoniin ja lahjoittaa siellä haudan jokaiselle ylhäiselle, joka halusi asua hänen kanssaan Taivaankorkeuden kaupungissa ja uskoi hänen Atoniinsa, farao Ekhnaton rakennutti myös Kuoleman talon kau¬punkinsa ulkopuolelle, jotta niiden ruumiit, jotka Akhetatonissa kuolivat, eivät koskaan häviäisi, vaan säilyisivät ikuisesti. Tätä varten hän kutsui Theban Kuoleman talosta etevimmat ruumiinpesijät ja balsamoijat kysymättä heidän uskoaan, sillä ruumiinpesijöillä ja balsamoijilla ei voi olla mitään uskoa heidän ammattinsa tähden ja vain heidän taitonsa on tärkeä. He saapuivat mustassa laivassa virtaa alas ja tuuli levitti heidän hajuaan, niin että ihmiset piiloutuivat taloihinsa ja kumarsivat päänsä ja antoivat polttaa suitsutusta huoneissaan ja luki¬vat rukouksia Atonille. Mutta useat lukivat rukouksia myös vanhoil¬le jumalille ja tekivät Ammonin pyhät merkit, sillä heidän tunties¬saan ruumiinpesij äin hajun Aton kävi kaukaiseksi heille ja he muisti¬vat vanhoja jumalia.

Ruumiinpesijät ja balsamoijat nousivat laivastaan kaikkine varus¬teineen ja räpyttelivät silmiään, jotka olivat tottuneet Kuoleman ta¬lon pimeään, ja kirosivat katkerasti valoa, joka koski heidän silmiinsä. He menivät nopeasti uuteen Kuoleman taloon eivätkä enää poistu¬neet sieltä, vaan veivät hajunsa mukanaan, niin että se muuttui heille kodiksi. Heidän joukossaan oli myös vanha pihtitaituri Ramose, jon¬ka tehtävänä oli puhdistaa aivot vainajien kalloista, ja kohtasin hänet Kuoleman talossa, sillä Atonin papit kauhistuivat Kuoleman taloa ja sen tähden farao antoi sen minun valvontaani. Kohtasin hänet ja kat¬sottuaan kauan minua hän tunsi minut ja ihmetteli suuresti. Mutta paljastin itseni hänelle tahallani herättääkseni hänen luottamuksensa, sillä epävarmuus kalvoi toukkana sydäntäni ja halusin maltittomasti tietää, millaiseen kukkaan kostoni oli puhjennut Theban Kuoleman talossa. Sen tähden puhuttuamme hänen ammatistaan ja tehtävistään kysyin häneltä:

»Ramose, ystäväni, jouduitko taidollasi käsittelemään muuatta kaunista naista, joka tuotiin Kuoleman taloon Theban kauhunpäivien jälkeen ja jonka nimi luullakseni oli Nefernefernefer?»

Hän katsoi minuun niska kyyryssä räpyttelevin kilpikonnansilmin ja sanoi: »Totisesti, Sinuhe, sinä olet ensimmäinen ylhäinen, joka koskaan on sanonut ruumiinpesijää ystäväkseen. Tämä liikuttaa suu¬resti sydäntäni, ja tieto, jota haluat, on varmaan sinulle tärkeä, koska sanot minua ystäväksesi. Et kai vain sinä ollut se mies, joka toi hänet pimeänä yönä ja oli käärinyt hänet kuoleman mustaan vaippaan, sillä jos olet se mies, et suinkaan voi olla kenenkään ruumiinpesijän ystä¬vä, vaan jos he saavat sen tietää, he pistävät veitsillään sinuun ruumiinmyrkkyä, niin että kuolet peloittavan kuoleman.»

Vapisin hänen sanojensa tähden ja sanoin: »Toipa hänet kuka hy¬vänsä, niin totisesti hän oli ansainnut kohtalonsa, mutta sanojesi täh¬den epäilen, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan toipui henkiin ruumiinpesijäin käsissä.»

Ramose sanoi: »Totisesti se kauhea nainen toipui henkiin Kuole¬man talossa, mutta miten sen tiedät, sitä en halua aavistaa. Hän toipui henkiin, sillä hänen kaltaisensa nainen ei kuole koskaan, ja jos hän kuolee, hänen ruumiinsa on poltettava tulessa, jottei hän koskaan pa¬laisi takaisin, ja opittuamme tuntemaan hänet annoimme hänelle ni¬men Sethnefer, paholaisen kaunotar.»

Silloin peloittava aavistus valtasi minut ja kysyin häneltä: »Miksi puhut hänestä: oli ja oli, sillä eikö hän enää olekaan Kuoleman talos¬sa, vaikka ruumiinpesijät sanoivat pitävänsä hänet siellä seitsemän¬kymmentä kertaa seitsemänkymmentä päivää.»

Ramose helisteli vihaisesti veitsiään ja pihtejään ja luulen, että hän olisi kajonnut kädellään minuun, ellen olisi tuonut hänelle ruukullista parasta viiniä faraon kellarista. Siksi hän tyytyi koettelemaan sormel¬laan ruukun pölyistä sinettiä ja sanoi: »Emme tahtoneet pahaa sinul¬le, Sinuhe, vaan olit minulle kuin oma poikani ja olisin pitänyt sinut ikäsi Kuoleman talossa ja opettanut sinulle kaiken taitoni. Myös van¬hempiesi ruumiit säilytimme, niinkuin vain ylhäisten ruumiit säilyte¬tään säästämättä parhaita öljyjä ja balsameja. Miksi sinä siis tahdoit niin pahaa meille, että toit tuon kauhean naisen elävänä Kuoleman taloon? Tiedä siis, että ennen hänen tuloaan elimme yksinkertaista ja uutteraa elämää Kuoleman talossa ja ilahdutimme oluella sydäntämme ja rikastuimme suuresti varastamalla vainajilta heidän korujaan säätyyn ja sukupuoleen katsomatta ja myymällä noidille erilaisia ruu¬miinosia, joita noidat tarvitsevat noituuteen. Mutta tuon naisen tul¬tua keskuuteemme Kuoleman talo oli meille kuin manalan rotko ja miehet haavoittivat veitsillä toisiaan ja tappelivat keskenään hänestä kuin hullut koirat. Hän vei meiltä kaiken rikkautemme ja kaiken kultamme ja hopeamme, minkä olimme vuosien aikana keränneet ja piilottaneet Kuoleman taloon, eikä hän halveksinut kupariakaan, vaan rosvosi meiltä vaatteemmekin, sillä jos joku oli vanha, kuten minä, eikä jaksanut enää syttyä häneen, hän pani muut varastamaan näiltä, kun he ensin olivat tuhlanneet hänelle omansa. Eikä kulunut enempää kuin kolme kertaa kolmekymmentä päivää, kun hän jo oli puhdistanut meiltä kaiken ja rosvonnut meidät paljaiksi. Huomat¬tuaan, ettei saanut enää irti meistä enempää, hän nauroi meille ja halveksi meitä suuresti ja kaksi ruumiinpesijää, jotka olivat syttyneet häneen, kuristi itsensä vöillään, kun hän pilkkasi ja häpäisi heitä. Sen jälkeen hän lähti pois ja vei kaiken rikkautemme mennessään emme¬kä voineet estää häntä menemästä, sillä jos joku asettui estämään hän¬tä, meni toinen tielle ansaitakseen häneltä hymyn ja sormen hipaisun. Tällä tavoin hän vei meiltä rauhamme ja rikkautemme ja ainakin kolmesataa debeniä kultaa hän vei mukanaan, laskematta hopeaa ja kuparia ja liinasiteitä ja voiteita, jotka olimme vuosien aikana hyvän tavan mukaan varastaneet vainajilta. Mutta vuoden kuluttua hän lu¬pasi palata tervehtimään meitä ja katsomaan, mitä olimme saaneet kokoon vuoden kuluessa. Siksi Theban Kuoleman talossa varastetaan nyt enemmän kuin koskaan ennen ja ruumiinpesijät ovat oppineet varastamaan myös toisiltaan eikä vain vainajilta, niin että rauhamme on kokonaan mennyt. Siksi ymmärrät, jos annoimme hänelle nimen Sethnefer, sillä totisesti hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen kauneu¬tensa oli Sethistä peräisin.»

Tällä tavoin sain tietää, miten lapsellinen kostoni oli ollut, sillä Nefernefernefer palasi Kuoleman talosta vahingoittumattomana ja entistä rikkaampana eikä hänelle luullakseni oleskelustaan siellä ollut muuta haittaa kuin ruumiiseensa syöpynyt haju, joka jonkin aikaa esti hänet harjoittamasta ammattiaan. Mutta varmaan hän kaipasikin lepoa seurusteltuaan ruumiinpesijäin kanssa enkä lopulta ollut pahoillani hänen tähtensä, sillä kostoni oli kalvanut omaa sydäntäni häntä vahingoittamatta, ja tämän koettuani tiesin, ettei kostosta ole iloa, vaan sen makeus on lyhyt ja se kääntyy kostajaa itseään vastaan kuluttaen hänen sydäntään kuin tuli.

Kaiken tämän kerrottuani minun on aloitettava uusi kirja voidak¬seni kertoa, mitä tapahtui farao Ekhnatonin eläessä Akhetatonin kau¬pungissa ja mitä Syyriassa tapahtui. Myös Horemhebista ja Kaptahista minun on kerrottava ja ystävästäni Thotmesista enkä Meritiäkään saa unohtaa. Siksi aloitan uuden kirjan.

1

Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellosta. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle enää tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla hänelle pitempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta. Akhetatonin kaupungissa opin huomaamaan tämän totuuden, sillä aikani kului siellä kuin virran juoksu ja elämäni oli kuin lyhyt uni tai kaunis laulu, joka kaikuu hukkaan, ja ne kymmenen vuotta, jotka elin farao Ekhnatonin varjossa hänen kultaisessa talossaan Akhetatonin kaupungissa, olivat lyhyemmät kuin yksi ainoa nuoruuteni vuosi, mutta tähän aikaan mahtui myös matkoja ja tapahtumien päiviä, jotka olivat pitempiä kuin vuosi.

Eikä tietoni ja taitoni karttunut tänä aikana, vaan kulutin tietoa ja taitoa, jonka nuoruuteni päivinä olin kerännyt monessa maassa, kuten mehiläinen talven päivinä kuluttaa hunajaa, jonka on kerännyt kennoihinsa kukkien aikana. Mutta kenties aika kulutti sydäntäni, kuten hidas vesi kuluttaa kiveä, ja kenties sydämeni muuttui tuona aikana, vaikka en itse sitä enää huomannut, sillä enää en ollut yhtä yksin kuin ennen. Ehkä olin myös hiljaisempi kuin ennen enkä enää kerskannut itsestäni ja taidostani yhtä paljon kuin ennen, mutta tämä ei kenties ollut lainkaan oma ansioni, vaan johtui vain siitä, ettei Kaptah asunut kanssani, vaan Thebassa kaukana minusta hoitaen omaisuuttani ja asuen talossani ja valvoen etujani ja omaa viinitupaansa, jonka nimi oli Krokotiilinpyrstö.

Minun on myös sanottava, että Akhetatonin kaupunki sulkeutui itseensä ja farao Ekhnatonin uniin ja näkyihin eikä ulkomaailmalla ollut sille merkitystä, vaan kaikki mikä tapahtui Atonin ra^akivien ulkopuolella oli siellä yhtä etäistä ja epätodellista kuin kuun heijastus vedenpinnasta ja ainoa tosi oli se, mikä tapahtui Akhetatonin kaupungissa. Jälkeenpäin ajatellen tämä kaikki kenties kuitenkin oli väärin, ja kenties Akhetatonin kaupunki ja kaikki mitä siellä tapahtui oli vain varjoa ja kaunista pintaa ja totta oli vain nälkä, kärsimys ja kuolema sen rajakivien ulkopuolella. Sillä kaikki mikä oli farao Ekhnatonille epämieluista salattiin häneltä, tai jos jokin asia välttämättä vaati hänen päätöstään, se kiedottiin pehmeihin verhoihin ja maustettiin hunajalla ja tuoksuvilla ryydeillä ja tarjottiin hänelle varoen, jottei hänen päänsä olisi tullut kipeäksi.

Näin tapahtui usein, sillä ihminen on heikko eikä kukaan halunnut menettää faraon suosiota kertomalla hänelle liian usein epämieluisia asioita. iMutta uskon ja tiedän, että näin tapahtui myös rakkaudestahäneen, sillä jokainen, joka rakasti häntä, tahtoi säästää häneltä kipua ja murhetta niin paljon kuin voi. Pienetkin asiat ja vastoinkäymiset vaikuttivat näet häneen herkemmin kuin tavalliseen ihmiseen, niin että hän menetti rauhansa ja kävi levottomaksi ja hänen tautinsa uudistui ja monet, jotka rakastivat häntä, pelkäsivät hänen menettävän henkensä, jos hän avoimesti saisi tietää kaiken, mitä tapahtui hänen kaupunkinsa rajakivien ulkopuolella. Uskon ja tiedän, että farao Ekhnaton tahtoi vain elää totuudessa ja olisi itse ensimmäisenä soimannut jokaista, joka tahtoi rakkaudessaan salata häneltä totuuden, mutta hän katsoi silmänsä sokeiksi ikuiseen ja siksi kaikki oli hänelle varjon kaltaista ja siksi kaikki, mikä hänen kaupunkinsa ulkopuolella tapahtui, oli hänelle vielä ohuempaa kuin varjo. Myös voi totuudenkin kertoa monella eri tavalla ja niin pehmeästi ja hellävaraisesti, että sitä tuskin huomaa totuudeksi.

Tänä aikana hallitsi pappi Eje Thebassa käyräsauvan kantajana kuninkaan oikealla puolella ja käytännössä Theba edelleen oli molempien valtakuntain todellinen pääkaupunki, sillä farao jätti sinne kaiken, mikä hallituskoneistossa oli ikävää ja epämieluista, kuten verojen keräämisen, kaupan ja oikeudenkäytön lakien mukaan, eikä halunnut kuulla mitään sellaisesta, vaan luotti täydellisesti Ejeen, joka oli hänen appensa ja Nefrititen isä ja vallanhimoinen mies. Tällä tavoin pappi Eje oikeastaan oli molempien valtakuntain todellinen halhtsija, sillä kaikki mikä koski tavallisen ihmisen elämää, olipa hän maanviljelijä tai kaupunkilainen, oli hänen vallassaan. Kun Ammon oli kaatunut, ei mikään kilpailu enää rajoittanut faraon valtaa, joka todellisuudessa oli Ejen valta, ja Eje tyytyi tähän, sillä hän toivoi maan vähitellen rauhoittuvan Ammonista. Siksi hänelle ei ollut mikään mieluisampaa kuin Akhetatönin kaupunki, joka piti faraon kaukana Thebasta, ja hän teki voitavansa kerätäkseen varoja kaupungin rakentamiseen ja kaunistamiseen ja lähetti sinne lakkaamatta yhä uusia, rikkaita lahjoja, jotta ne tekisivät Akhetatonin faraolle entistä mieluisammaksi. Näin olisi tosiaan maa voinut rauhoittua ja kaikki olisi ollut niinkuin ennen, vain ilman Ammonin valtaa, mutta farao Ekhnaton oli keppi hänen pyöränsä puolissa ja kivi, joka kaatoi hänen rekensä.

Pappi Ejen rinnalla hallitsi Horemheb Memfiissä molempien valtakuntain rajalla ja vastasi maan järjestyksestä ja turvallisuudesta, niin että hän viime kädessä oli voima veronkantajain kepeissä ja voirna kivenhakkaajain moukareissa näiden puhdistaessa pois Ammonin nimen kaikista kirjoituksista ja kuvista ja tunkeutuessa hautoihin asti tätä nimeä hävittämään. Farao Ekhnaton antoi näet avata myös isänsä haudan, jotta Ammonin nimi olisi hävitetty kaikista sen kirjoituksista. Eikä Eje vastustanut häntä, niin kauan kuin hän tyytyi näin viattomaan ajankuluun, vaan piti parhaana, että hänen ajatuksensa askartelivat tällaisissa jumalallisissa asioissa, jotka eivät häirinneet kansan jokapäiväistä elämää.

Näin oli Egypti Theban kauhunpäivien jälkeen jonkin aikaa kuin tyyni vedenpinta, jonka rauhaa ei mikään myrsky häirinnyt. Pappi Eje jakoi veronkannon piirikuntien päämiehille, mikä säästi häneltä paljon vaivaa, ja piirikuntien päämiehet vuokrasivat veronkantooikeuden kaupunkien ja kylien veronkantajille ja rikastuivat suuresti ja kaupunkien ja kylien veronkantajat vuokrasivat puolestaan veronkannon lukuisille apulaisille ja ali veronkantajille ja rikastuivat suuresti eivätkä ali veronkantajatkaan suinkaan köyhtyneet veroja kootessaan, sillä siitä he pitivät itse huolen kepeillään. Tällä tavoin kaikki oli ulkonaisesti jonkin aikaa niinkuin ennen, ja jos köyhät valittivat osaansa ja ripottivat tuhkaa hiuksiinsa veronkantajien käytyä, niin samalla tavoin ovat köyhät tehneet kaikkina aikoina.

Mutta Akhetatonissa oli neljännen tyttären syntymä suurempi vastoinkäyminen kuin Simyran kukistuminen Syyriassa ja kuningatar Nefritite alkoi epäillä olevansa noiduttu synnyttämään vain tyttäriä ja matkusti Thebaan hakemaan apua anoppinsa neekerinoidilta. Harvinaista onkin, että nainen synnyttää peräkkäin neljä tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja se oli myös farao Ekhnatonin kohtalo.

Ajan kuluessa kävivät viestit Syyriasta yhä hätäisemmiksi ja joka kerta viestilaivan saapuessa menin kuninkaan arkistoon lukemaan yhä uusia hätähuutoja savitauluista. Lukiessani niitä oli kuin nuolet olisivat vihisseet ympärilläni ja ne haisivat sieraimissani tulipalojen sauhulta ja kunnioittavien sanojen lävitse kuulin miesten kuolinparkaisut ja rääkättyjen lasten avunhuudot, sillä Amorin miehet oUvat raakaa kansaa ja he kävivät sotaa heettiläisten upseerien neuvomina, niin ettei ainoakaan varuskunta Syyriassa ajan mittaan voinut heitä vastustaa. Luin Byblosin kuninkaan ja Jerusalemin ruhtinaan savitauluja, ja he vetosivat ikäänsä ja uskollisuuteensa saadakseen apua faraolta ja vetosivat hänen isänsä muistoon ja ystävyyteensä edellisen faraon kanssa, kunnes farao Ekhnaton tuskastui kuulemaan heidänavunhuutojaan ja lähetti heidän kirjeensä lukematta suoraan arkistoon, niin että kirjurit ja minä olimme ainoat, jotka niitä luimme, eikä kirjureilla ollut niihin muuta mielenkiintoa kuin niiden numeroiminen ja vieminen luetteloon siinä järjestyksessä kuin ne saapuivat.

Jerusalemin kukistuttua luopuivat myös viimeiset Egyptille uskolHset kaupungit Syyriassa Joppea myöten ja tekivät liiton kuningas Azirun kanssa. Silloin Horemheb matkusti A4emfiistä Akhetatoniin pyytämään armeijaa käydäkseen sotaa Syyriassa, sillä hän ei voinut matkustaa Syyriaan järjestämään vastarintaa ilman joukkoja, jottei olisi menettänyt mainettaan. Sen tähden hän tähän asti oli käynyt vain salaista sotaa kirjeillä ja kullalla säilyttääkseen Egyptille edes etu varustuksen Syyriassa. Hän sanoi farao Ekhnatonille:

»Anna minun palkata edes sata kertaa sata keihäsmiestä ja jousimiestä ja sata hyökkäysvaunua, niin voitan sinulle takaisin koko Syyrian, sillä totisesti, kun Joppekin luopuu, on Egyptin valta Syyriassa hukassa.»

Farao Ekhnaton oli suuresti pahoillaan kuullessaan Jerusalemin tuhoutuneen, sillä hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen siitä A tönin kaupungin rauhoittaakseen Syyrian. Siksi hän sanoi: »Tämä Jerusalemin vanhus, jonka nimeä en juuri nyt jaksa muistaa, oli isäni ystävä ja näin hänet poikana Theban kultaisessa talossa ja hänellä oli pitkä parta. Siksi maksan hyvitykseksi hänelle edelleen hänen eläkkeensä Egyptistä, vaikka verojen tuotto onkin suuresti vähentynyt kaupan lakattua Syyrian kanssa.»

»Hänellä tuskin on iloa enää eläkkeestään ja egyptiläisistä kaulaketjuistaan», sanoi Horemheb. »Kuningas Aziru on näet antanut valmistaa hänen kallostaan kauniin maljan ja silannut sen kullalla ja lähettänyt sen lahjana kuningas Shubbiluliumalle Khattushashiin, elleivät vakoojani kokonaan ole erehtyneet.»

Faraon kasvot kävivät harmaiksi ja hänen silmänsä alkoivat punoittaa, mutta hän hillitsi kipunsa ja sanoi rauhallisesti: »Minun on vaikea uskoa sellaista kuningas Azirusta, jota luulin ystäväkseni ja joka niin mielellään otti vastaan elämän ristin, mutta kenties olen erehtynyt hänestä ja hänen sydämensä on mustempi kuin luuhn. Mutta sinä Horemheb puhut mahdottomia pyytäessäsi minulta keihäitä ja sotavaunuja, sillä jo nyt olen kuullut kansan napisevan verojen tähden eikä sato ollut sellainen kuin toivoin.»Horemheb sanoi: »Atonisi tähden, anna minulle edes käskysi ja kymmenen sotavaunua ja kymmenen kertaa kymmenen keihäsmiestä, jotta voin matkustaa Syyriaan ja pelastaa sen, mikä vielä on pelastettavissa.»

Mutta farao Ekhnaton sanoi: »Atonin tähden en voi käydä sotaa, sillä veren vuodattaminen on hänelle kauhistus, ja mieluummin luovun Syyriasta. Olkoon Syyria vapaa ja muodostakoon oman liittokuntansa ja harjoitamme kauppaa sen kanssa niinkuin ennenkin, sillä ilman Egyptin viljaa Syyria ei tule toimeen.»

»Luuletko tosiaan heidän tyytyvän siihen, Ekhnaton?» kysyi Horemheb kummastuneena. »Jokainen surmattu egyptiläinen, jokainen kaadettu muuri, jokainen antautunut kaupunki yllyttää heidän itsetuntoaan ja saa heidät tavoittelemaan mielettömiä. Syyrian jälkeen seuraavat Siinain kuparikaivokset, ja jos Egypti menettää ne, emme enää voi takoa kärkiä keihäihimme ja nuoliimme.»

»Olenhan sanonut, että vartijoille riittävät puukeihäät», sanoi farao Ekhnaton ärtyneenä. »Miksi rikot korvani puhumalla lakkaamatta keihäistä ja nuolenkärjistä, niin että sanat hämmentyvät päässäni sepittäessäni hymniä Atonille.»

»Siinain jälkeen tulee alamaan vuoro», sanoi Horemheb katkerasti. »Kuten itse sanoit, Syyria ei tule toimeen ilman Egyptin viljaa, vaikka tiedän heidän nyt saavan viljaa Babylonista. Mutta ellet pelkää Syyriaa, pelkää ainakin heettiläisiä, sillä heidän vallanhimollaan ei ole rajaa.»

Silloin farao Ekhnaton nauroi säälivästi, kuten jokainen järkevä egyptiläinen olisi nauranut kuullessaan mokomaa puhetta, ja sanoi: »Niin kauan kuin muistamme, ei ainoakaan vihollinen ole astunut jalallaan mustaan maahan eikä kukaan rohkenisi sitä tehdä, sillä Egypti on maailman rikkain ja mahtavin valtakunta. Mutta rauhoittaakseni sinua, koska näet pahoja unia, voin kertoa sinulle, että heettiläiset ovat vain raakalaiskansa, joka paimentaa karjaa köyhillä vuorillaan, ja liittolaisemme Mitannissa ovat kilpemme heitä vastassa. Myös kuningas Shubbiluliumalle olen lähettänyt elämän ristin ja hänen pyynnöstään olen lähettänyt hänelle kultaa, niin että hän voi pystyttää minusta kokoiseni kuvan temppeliinsä. Siksi hän ei tule häiritsemään Egyptin rauhaa, sillä saahan hän kultaa minulta joka kerta, kun pyytää, vaikka kansa napiseekin verojen tähden enkä tahtoisi rasittaa kansaa veroilla.»Suonet kiristyivät Horemhebin kasvoissa, mutta hän oli jo tottunut hillitsemään itsensä eikä sanonut enää mitään, vaan seurasi minua, kun sanoin, etten lääkärinä voinut sallia hänen enää kauempaa häiritä faraota. Mutta astuessamme talooni hän läiskytteli kiivaasti sääriään kultaisella ruoskalla ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, lehmän tielle jättämä sontakakku on hyödyllisempi kuin hänen elämän ristinsä. Mutta mielettömintä on, että hänen katsoessaan minua silmiin ja koskiessaan kädellään ystävänä olkaani uskon hänen totuutensa, vaikka tiedän hyvin, että minä olen oikeassa ja hän väärässä. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, hän latautuu täyteen voimaa tässä kaupungissa, joka on maalattu ja kirjava kuin portto ja haisee samanlaiselta. Totisesti, jos hänen eteensä voisi taluttaa jokaisen ihmisen maan päällä, niin että hän saisi puhutella jokaista ihmistä ja koskea heitä pehmeillä sormillaan, luulen että maailma muuttuisi, mutta sellainen on mahdotonta.»

Huvittaakseni häntä sanoin, ettei se kenties ollut mahdotonta, ja hän innostui suuresti ja sanoi: »Jos se olisi mahdollista, kannattaisi tosiaan käydä suuri sota, jotta voisin taluttaa maailman jokaisen miehen, naisen ja lapsen hänen eteensä, niin että hän saisi vuodattaa voimansa heihin ja uudistaa heidän sydämensä. Totta vie, luulen, että minullekin kasvaisivat rinnat kuten hevimiehille, jos viipyisin kauan täällä, ja kenties alkaisin imettää lapsia.»

Hän pani kirjurinsa laskemaan, miten kauan kestäisi, jos jokainen ihminen maailmassa astuisi farao Ekhnatonin eteen, ja tällä välin menimme ystävämme Thotmesin taiteilijantaloon, sillä Horemheb ei ollut unohtanut hänen lupaustaan kuvan veistämisestä ja minä tiesin, että Thotmesin kellarissa oli hyviä viinejä. Hänen talonsa ikkunat avautuivat pohjoiseen ja hänen huoneissaan oli runsaasti valoa ja hänellä oli lukuisia orjia ja oppilaita, jotka auttoivat häntä hänen töissään, niin että hänen pihansa oli kuin kivilouhos täynnä erilaisia kiviä ja hänen huoneittensa ilma oli sakea kuivista väreistä ja hakatun kiven pölystä. Hän tuli meitä vastaan hiukset ja kasvot märkinä hiestä ja silmät palavina ja sanoi, että kuningatar Nefritite istui hänen mallinaan eikä häntä saanut häiritä. Mutta kuultuaan äänemme Nefritite salli meidän jäädä katselemaan häntä, sillä hänelle tuotti sitä suurempaa nautintoa, kuta useammat miehet katselivat häntä ja ihailivat hänen kauneuttaan. Thotmesin palvelija toi meille viiniä ja myös Nefritite joi kanssamme viiniä ilahduttaakseen sydäntään. Hän kohottikauniin kätensä hemmosti rinnalleen ja katsoi Horemhebiin kirkkailb silmillään ja sanoi:

»Olen usein ihmetellyt, Horemheb, miksi et ota itsellesi vaimoa, vaikka lukuisat hovinaiset huokailevat tähtesi. Huvita minua kertomalla, mistä se johtuu, sillä istun epämukavasti ja tämä Thotmes on ikävä ja katselee kylmäkiskoisesti minua ja väittää poskieni kaventuneen, niin että rumenen hänen silmissään.»

Horemheb hölmistyi suuresti hänen kysymyksestään ja hänen kasvonsa leimahtivat tummiksi, mutta hän sai aikaa ajatella vastaustaan, sillä Thotmes pudotti talttansa ja vasaransa lattialle ja puhkesi itkuun väsymyksestä ja sanoi: »Totisesti, tämä kuninkaallinen naaraskissa tekee minut hulluksi puheillaan ja päivästä päivään hän raatelee kynsillään sydäntäni tietäen hyvin, ettei kukaan, joka kerran on hänet nähnyt, voi enää ajatella muuta kuin hänen kauneuttaan. A tönin tähden, jätä minut rauhaan, kauhea nainen, sillä jo viisi kertaa olen veistänyt sinut eriväriseen kiveen ja kuume kuluttaa minua, kun katselen kasvojasi ja vartaloasi ja hoikkaa kaulaasi eikä kivi enää elä käsissäni. Nefritite, ensi kerralla veistän sinut puuhun, veistän sinut kruunuinesi kovaan puuhun, jotta voin maalata puuhun värisi, sillä ehkä puussa elät paremmin kuin kivessä. Poskiesi kavennuttua olet kauniimpi ja henkevämpi kuin koskaan ennen eikä kukaan nainen kaikkina aikoina ole paremmin ansiosta kantanut kuningattaren kruunuja kuin sinä.»

Tällä välin Horemheb sai aikaa ajatella ja rauhoittui ja sanoi Thotmesia matkien: »Nefritite, kuninkaallinen, miten voisin ajatella ketään muuta naista nähtyäni sinut, enkä huoli hovinaisistasi, sillä olen kyllin monta kertaa iloinnut heidän kanssaan tietääkseni, että heidän jäsenensä ovat sileät kuin munankuori ja pehmeät kuin untuva, mutta heidän päänsä ovat tyhjät kuin sontakakku enkä lainkaan ihriiettele, että heidän on pakko käyttää tekotakaraivoja. Mutta sinä, Nefritite, olet älykäs nainen ja silmiesi kylmän kirkkauden olet perinyt isältäsi, jonka valtiotaito on suuri, vaikka vanhanaikainen. Sano sinä puolestasi, miksi et puhu järkeä faraolle, vaan annat hänen hukkua yhä syvemmälle huUutuksiinsa, niin ettemme enää tiedä, seisommeko päällämme vai jaloillamme, ja musta näyttää valkoiselta silmissämme.»

Nefritite vilkaisi ympärilleen ja sanoi huomattuaan, ettei meillä ollut kuulijoita: »Hänen miehuutensa on perin heikko ja naismainen,ja jos puhun hänelle sellaista, mikä on hänelle epämieluista, pakenee hänen miehuutensa kokonaan. Siksi minun on parempi olla puhumatta hänelle valtion asioista, vaikka kaikki valtion asiat menisivät manalan kuiluun, sillä kaikkia niitä tärkeämpi asia on, että synnytän hänelle pojan. Sen tähden en voi sallia hänen kääntyvän luotani toisen naisen puoleen. Mutta ajan kuluessa hymy jähmettyy suussani ja ohimoni kivistävät ajatellessani hänen hulluuttaan, niin että hänen jokainen kosketuksensa käy minulle vastenmieliseksi ja vatsaani alkaa kivistää, kun minun on pakko niellä jokainen terävä sana, joka voisi häntä haavoittaa. Sinä, Sinuhe, varmaan voit lääkärinä sen paremmin selittää kuin minä, sillä totisesti luulin saavani paremman kohtalon suurena kuninkaallisena puolisona, mutta hän on tehnyt minusta lehmän, joka kantaa joka vuosi, niin että poskeni kapenevat ja silmieni kirkkaus himmenee ja ruumiini käy rumaksi, vaikka minulla ikäni puolesta pitäisi vielä olla kylliksi kukkimisaikaa.»

Sanoimme hänelle yhteen suuhun, että hän suuresti liioitteli raskaudenaikojen vaikutusta ruumiiseensa, mikä olikin totta, sillä hänen ruumiinsa oli yhä kapea ja kaunis kuin nuoren tytön ja hän antoi muka huomaamattaan pukunsa avautua, niin että saimme ihailla hänen sileää vatsaansa. Mutta Thotmes kävi miettiväiseksi ja sanoi: »Kaiken muun ymmärrän puheestasi, mutta sitä vain en ymmärrä, miten voit sanoa hänen miehuuttaan heikoksi ja naismaiseksi, sillä eihän sinulla tietääkseni ole kokemusta muusta tai vertauskohtaa, mihin häntä vertaisit.»

Tällä kertaa Nefrititen kasvot leimahtivat tummiksi ja hän väisti katseensa ja kävi epävarmaksi, mikä ilahdutti suuresti mieltäni, koska se osoitti, että hän yhä oli viaton. Mietittyään hän sanoi: »Thotmes on epähieno, mutta enhän voi muuta häneltä odottaa, koska hän on syntynyt sontaa varpaiden välissä. Olenhan sentään lukenut runoja, ja ellei minulla ole muuta vertauskohtaa, olen ainakin katsellut rakentajia heidän riisuessaan hikiset lanne vaatteensa ja mennessään uimaan virtaan. Mutta runot kertovat minulle enemmän kuin silmäni.» Hän hymyili kaihoisasti ja toisti matalalla äänellä: »Olisinpa vaate, joka kietoo kupeitasi, olisinpa voiteen tuoksu hiuksissasi, olisinpa viini suussasi.» Hän huokasi ja sanoi: »Niin puhuvat runoilijat, mutta hän, hän puhuu Atonista vuoteessakin enkä luule, että naisella voi olla raskaampaa kohtaloa. Mitä iloa on minulla, jos kasvoni ovat kauniit, kun kevättuuli ei koskaan ole niitä suudellut.»Thotmes lähestyi häntä iloiset, ruskeat silmät liikutuksesta mustina ja sanoi: »Nefritite, älä huoli pilkata syntyperääni, sillä olen syntynyt hyökkäysvaunujen talossa ja suonissani virtaa sotilaiden veri, vaikka käteni saavatkin kiven elämään. Nefritite, kohota vain kätesi, niin kevättuuli suutelee kasvojasi ja kuuma veri suutelee ruumistasi.»

Nefritite hymyili uneksivasti ja tuijotti kauas kovin, kirkkain silmin. Hän kallisti hitaasti maljaa kädessään ja antoi lopun viinin vuotaa maahan maljastaan ja katseli, miten viini vuoti lattian tomuun. Sitten hän pani maljan pois ja nousi ja astui Thotmesin luokse, pyyhki hikiset hiukset hänen otsaltaan ja koski suullaan hänen otsaansa hengähtäen hiljaa. Eikä hän ollut pahoillaan tämän keskustelun tähden, vaan se tuotti hänelle suurta mielihyvää ja vielä mennessään pois hän värisi keskustelumme tähden. Mutta hänen mentyään sanoin Thotmesille:

»Silmäsi kiiltävät kuin kuumeisen ja hikoilet liikaa. Luulen, että pieni matka tekisi sinulle hyvää ja virkistäisi sinua. Atonin tähden, tekisit viisaasti, jos seuraisit Horemhebia Memfikseen ja veistäisit siellä hänen kuvansa, jotta hän saisi pystyttää sen kotikaupunkiinsa Hetnetsutiin, kuten olet luvannut. Memfiissä on myös kauniita tyttöjä ja sen viinejä sanotaan hyviksi.»

Mutta Thotmes sanoi: »Puhut tyhmästi kuin vanha akka, Sinuhe, sillä minulla on täällä lukemattomia töitä kesken ja luomisen tahto kihisee minussa kuin mahla puussa. Horemhebin voin hyvin veistää täällä, kunhan ensin piirrän hänet ja saan hänen vartalostaan tukipisteet ja otan hänen kasvonsa kipsiin.»

Horemheb sekaantui keskusteluun ja sanoi: »Matkoista puhuen, Sinuhe tekisi viisaasti, jos matkustaisi Thebaan ja katselisi matkustaessaan ympärilleen, sillä täällä sokkojen ja untanäkeväin kaupungissa ette kuitenkaan uskoisi, jos kertoisin mitä Egyptissä tapahtuu ja mitä ihmiset puhuvat toisilleen. Totisesti, Sinuhen pitäisi matkustaa Thebaan ja palata ja kertoa faraolle näkemänsä, sillä farao uskoo sanasi, Sinuhe, ja kuuntelee sinua.»

Hän sylki maahan ja hieroi syljen jalallaan lattiaan ja sanoi: »Tämä Nefritite tuskin lienee miellyttävä vuodetoveri, vaikka häntä mielellään katseleekin, sillä hänen älynsä pistää kuin veitsi ja hänen suunsa on täynnä myrkyllisiä ampiaisia enkä epäile, että on vain ajan kysymys, milloin hän alkaa iloita vieraiden miesten kanssa, mikäli lainkaan naaraita tunnen.»Thotmes vimmastui suuresti näistä sanoista, mutta rauhoitin häntä ja sanoin: »Minun olisi tosiaan jo aika käydä Thebassa tapaamassa Kaptahia, mutta vuoteeni on mukava ja olen tottunut keittäjäni ruokiin ja jäseneni ovat käyneet pehmeiksi eikä ruumiini enää siedä laivan keinuntaa. Sitä paitsi en lainkaan tiedä, rohkenenko kertoa faraolle, mitä näen, sillä hän haluaa kuulla vain lihavista lapsista ja hymyilevistä vaimoista ja miehistä, jotka kiroi levätkin A tönin nimeen, kun taas sinun sanoistasi voin päätellä, että joutuisin kertomaan hänelle sellaista, mikä pahoittaa hänen mielensä. Myös olen kuullut, Horemheb, että krokotiilit todistivat viisautensa seuratessaan sinua Memfikseen, sillä järjestysmiehesi ja vartijasi ruokkivat niitä tiheään ja säännöllisesti, joskaan saalis ei ole yhtä suuri kuin kerran Thebassa.»

Horemheb joi maljansa tyhjäksi ja täytti maljansa ja joi sen uudelleen kiivaasti tyhjäksi ja sanoi: »Totisesti, toivoisin olevani krokotiili ajatellessani Egyptin tulevaisuutta. Olkoon niin. Jos Sinuhekaan ei halua minua auttaa, ei minulla liene muuta tehtävää kuin juoda itseni känniin kuten ennenkin joka kerta ajatellessani Egyptin tulevaisuutta farao Ekhnatonin hallitessa.»

2

Mutta Horemhebin palattua Memfikseen hänen sanansa alkoivat vaivata mieltäni ja syytin itseäni, että olin huono ystävä hänelle ja huono neuvonantaja faraolle. Mutta vuoteeni oli mukava ja pehmeä ja nukuin yöni katoksen varjossa ja keittäjäni säilöi minulle pieniä lintuja hunajaan eikä antiloopinpaistia puuttunut pöydästäni ja vesikelloni vesi juoksi nopeasti. Myös faraon tyttäristä toiseksi vanhin, Meketaton, sairastui hivuttavaan tautiin ja sai kuumetta ja alkoi yskiä, niin että kuumeiset täplät hehkuivat hänen lapsenposkissaan ja hän laihtui, niin että solisluut kohosivat näkyviin nahan alta. Koetin vahvistaa häntä lääkkeillä ja myös liuotettua kultaa juotin hänelle ja kirosin kohtaloani, kun faraon taudinkohtausten lakattua hänen tyttärensä täytyi sairastua, niin ettei minulla ollut rauhaa yöllä eikä päivällä. Myös farao kävi levottomaksi, sillä hän rakasti suuresti tyttäriään ja molemmat vanhimmat tyttäret, Meritaton ja tämä Meketaton, saivat seurata häntä vastaanottopäivinä kultaisen talon parvekkeelle javiskellä sieltä kunniamerkkejä ja kultaisia ketjuja niille, joille farao syystä tai toisesta tahtoi osoittaa suosiotaan.

Sellainen on myös ihmisen luonto, että sairauden tähden juuri tämä sairas tytär kävi farao Ekhnatonille rakkaimmaksi hänen neljästä tyttärestään, niin että hän lahjoitti tyttärelleen palloja, jotka olivat hopeaa ja norsunluuta, ja osti hänelle pienen koiran, joka seurasi hänen jokaista askeltaan ja suojeli hänen untaan nukkuen hänen vuoteensa jalkapäässä. Mutta farao itse valvoi ja laihtui levottomuudesta ja nousi monta kertaa joka yö kuuntelemaan sairaan tyttärensä hengitystä ja jokainen hänen yskähdyksensä koski faraon sydämeen.

Niin outo on myös ihmisen luonto, että tämä sairas, pieni tyttö merkitsi minulle enemmän kuin omaisuuteni Thebassa ja Kaptah ja katovuosi Egyptissä ja kaikki ne ihmiset, jotka näkivät nälkää ja kuolivat Syyriassa Atonin tähden. Kaiken tietoni ja taitoni tuhlasin häneen laiminlyöden ylhäiset potilaani, jotka sairastivat ylensyömisen ja kyllästyksen aiheuttamia vaivoja ja nimenomaan päänsärkyä, koska faraotakin vaivasi päänsärky. Hemmottelemalla heidän päänsärkyään olisin voinut kerätä paljon kultaa, mutta olin kyllästynyt kultaan ja kumarruksiin ja siksi olin usein töykeä potilailleni, niin että ihmiset sanoivat: »Kuninkaallisen lääkärin arvo on mennyt Sinuhen päähän ja kuvitellessaan faraon kuuntelevan sanojaan hän unohtaa, mitä muut hänelle puhuvat.»

Mutta ajatellessani Thebaa ja Kaptahia ja Krokotiilinpyrstön viinitupaa mieleeni vuoti haikeus ja sydämeni kävi nälkäiseksi, ikään kuin minun aina olisi ollut nälkä eikä mikään ravinto voinut tätä nälkääni tyydyttää. Myös huomasin hiusten hiljakseen lähtevän päästäni, niin että päälakeni alkoi paljastua tekotukan alla, ja minulle tuli päiviä, joina unohdin tehtäväni ja näin unta avoimin silmin ja vaelsin jälleen Babylonin teillä ja tunsin kuivan viljan tuoksun savisilla puimalattioilla. Huomasin lihoneeni ja uneni oli raskaansikeä öisin ja hengästyin kävellessäni pieniäkin matkoja, vaikka ennen en ollut pitkilläkään matkoilla hengästynyt, niin että kantotuoli kävi minulle välttämättömäksi.

Myös sydämeni oli veltto ja sanoi minulle: »Sinun on hyvä olla, Sinuhe, ja vuoteesi on mukava eikä sinun tarvitse kuninkaallisena kallonporaajana huolehtia leivästäsi. Sinulla on ystäviä, jotka mielellään juottavat viiniä sinulle ja kunnioittavat sanojasi ja pitävät sinua viisaana. Silmäsi iloitsevat uuden taiteen kauneudesta ja monet taiteilijat ovat maalanneet huoneittesi seiniin ihmeellisiä ja eläviä kuvia, kun olet parantanut heidän kätensä tutisemasta viinin aiheuttaman kohmelon tähden. Myös on farao antanut hakata sinulle haudan idän vuoriin ja haudan seinissä elät ikuisesti faraon ja hänen tyttäriensä siunaamana. Miksi huolehtisit huomisesta päivästä, koska jokainen huominen päiväsi on oleva samanlainen kuin tämä päivä. Ellei taas niin olisi, et voi sitä muuksi muuttaa, koska olet vain ihminen, ja aivan kylliksi olet jo ollut ilon turmelija ja koiruohon sekoittaja Atonin riemun maljaan. Miksi hankkisit harmia itsellesi ja tuottaisit silmillesi murhetta, sillä mikä lisää tietoa, se lisää myös murhetta, eikä ole tämän todempaa sanaa.»

Tällaisia keskusteluja kävin sydämeni kanssa, mutta äkkiä minulle kävi vastenmieliseksi ajatus, että jokainen päivä seuraisi toista samanlaisena kuin tämä päivä eikä elämässäni enää tapahtuisi mitään muuta kuin mitä tänä päivänä tapahtui. Niin mieletön on ihmisen sydän eikä se koskaan tyydy osaansa, vaan tekee kaiken häiritäkseen ihmisen rauhaa ja kylvääkseen levottomuutta hänen mieleensä, niin että suuresti kyllästyin sydämeeni. Mutta syksyn taas tullessa ja tulvan kohotessa ja pääskysten kaivautuessa jälleen esiin virran mudasta ja sujahdellessa ilmassa levottomin siivin kävi faraon tyttären terveys paremmaksi ja hän osoitti toipumisen merkkejä ja hymyili tuntematta enää kipuja rinnassaan. Sydämeni seurasi pääskysten lentoa ja nousin laivaan matkustaakseni ylävirtaan ja nähdäkseni jälleen Theban, ja farao salli minun lähteä ja tervehti minussa kaikkia uudisvilj eli joitä virran rannalla, jotka olivat jakaneet keskenään väärän jumalan maat. Myös perustamiaan kouluja hän tervehti minussa ja toivoi minulla olevan paljon hyvää kerrottavana palatessani.

Sen tähden annoin laivani usein laskea maihin kylien kohdalla ja sallin kylänvanhimpain tulla luokseni puhutellakseni heitä eikä matkani tuottanut sellaisia hankaluuksia kuin olin pelännyt, sillä laivani mastossa liehui faraon viiri ja vuode laivamajassani oli mukava eikä tulvan laskeutuessa virralla ollut lainkaan kärpäsiä. Keittiölaivassa seurasi myös mukana keittäjäni ja kaikista kylistä kannettiin hänelle lahjoja, niin ettei ravintoni tuoreus kärsinyt. Mutta uudisasukkaat tulivat luokseni ja heidän miehensä olivat laihoja kuin luurangot ja heidän vaimonsa katselivat pelokkain silmin ympärilleen jokaista ääntä peläten ja heidän lapsensa olivat sairaita ja heillä oli väärät sääret. He näyttivät minulle viljahinkalonsa eivätkä ne olleet edes puolillaan viljaa ja heidän viljansa oli täynnä punaisia pilkkuja, kuin verta olisi satanut siihen. Ja he sanoivat minulle:

»Luulimme ensin, että vahinkomme johtuivat puuttuvasta taidosta, kun emme ennen olleet viljelleet maata. Luulimme, että itsemme tähden satomme jäi pieneksi ja karjamme kuoli, mutta nyt tiedämme, että maa, jonka farao jakoi meille, on kirottu maa, ja myös se, joka sitä viljelee, on kirottu. Sillä öisin sotkevat näkymättömät jalat peltomme ja öisin katkaisevat näkymättömät kädet istuttamamme hedelmäpuut ja karjamme kuolee syyttä ja kastelukanavamme tukkeutuvat ja löydämme raatoja kaivoistamme, niin ettei meillä ole edes juomavettä. Monet ovat jo hylänneet maansa ja palanneet kaupunkeihin vielä köyhempinä kuin ennen ja kiroten faraon nimeä ja hänen jumalaansa. Mutta me olemme kestäneet tähän asti toivomme tähden ja luottaneet faraon meille lähettämiin taikaristeihin ja kirjeisiin, joita farao meille lähettää ja jotka ripustamme seipäisiin keskelle peltojamme torjuaksemme heinäsirkat. Mutta Ammonin noituus on faraon noituutta väkevämpi, eikä auta, vaikka miten uutterasti huutaisimme faraon jumalaa avuksemme. Siksi uskomme horjuu emmekä kestä enää kauan, vaan aiomme hylätä kirotun maan, jotta emme kaikki kuolisi, kuten monien vaimot ja lapset ovat kuolleet.»

Myös kävin katsomassa heidän koulujaan ja nähdessään vaatteissani Atonin ristin panivat opettajat hurskaasti piiloon keppinsä ja tekivät käsillään Atonin merkit ja lapset istuivat jalat ristissä puimalattioilla sievissä riveissä ja tuskin malttoivat pyyhkiä vuotavia neniään katsellessaan minua. Opettajat sanoivat: »Tosin tiedämme, ettei ole mielettömämpää ajatusta kuin että jokainen lapsi oppisi lukemaan ja kirjoittamaan, mutta mitä emme tekisi, koska rakastamme faraota ja hän on isämme ja äitimme ja kunnioitamme häntä hänen jumalansa poikana. Kuitenkin olemme oppineita miehiä eikä arvollemme sovi istua puimalattioilla pyyhkimässä sontaisten kakarain neniä ja piirtelemässä rumia kirjainmerkkejä hiekkaan, koska meillä ei ole edes kirjoitustauluja eikä ruokokyniä käytettävänä eivätkä nämä uudet kirjaimet voi lainkaan kuvastaa sitä oppia ja tietoa, minkä suurella vaivalla ja kustannuksin olemme itsellemme hankkineet. Myös on palkkamme epäsäännöllinen ja vanhemmat maksavat meille mittamme vajaana ja heidän oluensa on laihaa ja hapanta ja öljy on härskiä ruukuissamme. Mutta tämän kaiken teemme todistaaksemme faraolle, että kaikkien lasten on mahdoton oppia lukemaan ja kirjoittamaan jaettä lukemaan ja kirjoittamaan oppivat vain parhaat, joiden pää on kyllin pehmeä. Myös on mielestämme hullutusta, että tytöt oppisivat kirjoittamaan, sillä sellaista ei ole koskaan tapahtunut ja arvasimme, että faraon kirjuri tässä asiassa oli tehnyt virheen kirjoittaessaan, mikä sekin osoittaa, miten kelvoton ja epätäydelHnen tämä uusi kirjoitustapa on.»

Koettelin heidän taitoaan eikä heidän taitonsa ilahduttanut minua ja vielä vähemmän ilahduin katsellessani heidän turvonneita kasvojaan ja vältteleviä silmiään, sillä nämä opettajat olivat hunningolle joutuneita kirjureita, joita ei enää kukaan huolinut palvelukseensa. Heidän taitonsa oli vähäinen ja he olivat ottaneet vastaan Atonin merkin vain pelastaakseen leipänsä, ja jos joku poikkeus oli heidän joukossaan, jota saatoin ylistää, niin yksi kärpänen ei voinut tehdä talvesta kesää. Myös uudisasukkaat ja kylien vanhimmat vannoivat katkerasti Atonin nimeen ja sanoivat:

»Herramme, Sinuhe, puhu faraolle, että hän ainakin ottaisi pois meiltä näiden koulujen taakan, sillä muuten emme jaksa enää elää, kun poikamme tulevat kotiin kepinlyöntien siniset jäljet selässään ja otsakiharat revittyinä ja nämä kauheat opettajat syövät meidät köyhiksi kyllästymättöminä kuin krokotiilit eikä mikään ole heille kylliksi hyvää, vaan he halveksivat leipäämme ja oluttamme ja kiristävät meiltä viimeisen kuparimme ja nautojemme vuodat voidakseen ostaa viiniä ja mentyämme pelloille he menevät taloihimme ja iloitsevat vaimojemme kanssa sanoen, että se on Atonin tahto, koska ei ole eroa miehellä ja miehellä eikä vaimolla ja vaimolla.»

Mutta farao oli antanut minulle vain vallan tervehtiä heitä nimessään enkä voinut auttaa heidän hätäänsä. Kuitenkin sanoin: »Kaikkea ei farao voi tehdä puolestanne, vaan vikaa täytyy olla myös teissä itsessänne, koska Aton ei siunaa teitä ja peltojanne. Myös tiedän, että olette ahneita miehiä ettekä sallisi lastenne käydä koulua, koska tarvitsette heitä peltotöihin ja panisitte poikanne kaivamaan kastelusuojia maatessanne itse laiskoina. Vaimojenne siveyttä en myöskään voi auttaa, sillä heistä itsestään riippuu, kenen kanssa he haluavat iloita. Siksi häpeän suuresti faraon tähden katsellessani teitä, sillä hän antoi teille suuren tehtävän ja täydet kädet suorittaaksenne sen, jotta suuri muutos tapahtuisi maailmassa. Mutta sen sijaan olette pilanneet Egyptin viljavimmat pellot ja teurastaneet ja myyneet pappien vaivalla jalostaman karjan.»Mutta he huusivat ääneen ja sanoivat: »Totisesti, emme kaivanneet mitään muutosta elämäämme, sillä joskin kaupungissa olimme köyhiä, niin joka tapauksessa olimme onnellisia ja joka päivä näimme jotakin uutta, mutta täällä emme näe muuta kuin savisia ojia ja ammuvia lehmiä. Oikeassa olivat ne, jotka varoittivat meitä ja sanoivat: Varokaa jokaista muutosta, sillä köyhälle jokainen muutos on muutos pahempaan päin, ja mikä hyvänsä maailmassa muuttuukin, voitte olla varmat, että samalla köyhän Viljamitta vähenee ja öljy laskee hänen ruukussaan.»

Sydämeni sanoi, että he kenties tässä asiassa olivat oikeassa, enkä halunnut kauempaa kinastella heidän kanssaan, vaan jatkoin matkaa laivassani. Mutta sydämeni oli raskas faraon tähden ja ihmettelin, miksi kaikki, mihin Ekhnaton koski, tuotti kirousta, niin että ahkerat muuttuivat laiskoiksi hänen lahjojensa tähden ja vain kurjimmat kerääntyivät Atonin ympärille kuin kärpäset haaskan kimppuun. Mutta muistin myös, mitä itse olin ajatellut matkatessani virtaa alas ennen Akhetatonin rakentamista, ja olin ajatellut: minulla ei ole mitään menettämistä, miksi en siis seuraisi Atonia. Oliko siis minulla oikeutta moittia laiskoja, ahneita ja kurjia, joilla ei ollut mitään menettämistä, jos he seurasivat Atonia tuoden laiskuutensa, kurjuutensa ja ahneutensa mukanaan. Sillä mitä olin tehnyt näinä kuluneina vuosina muuta kuin elänyt syöttiläänä ja loisena faraon kultaisessa talossa ja yhdessä ainoassa kuukaudessa olin Theban köyhäin lääkärinä tehnyt enemmän ihmisten hyväksi kuin kaikkien näiden vuosien kuluessa kultaisina ja kylläisinä Akhetatonin kaupungissa.

Myös valtasi sydämeni peloittava ajatus: Farao tahtoo, että tulee aika, jolloin ei enää ole köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Mutta jos niin on ja tämä on kaiken tarkoitus, silloin kansa, joka tekee työtä käsillään, on pääasia ja kaikki muu on vain kultaista kuorta sen pinnalla. Kenties on niin, että farao itse ja hänen kultainen talonsa väki ja rikkaat ja ylhäiset, jotka elävät joutilaina, ja minä itsekin viimeisinä vuosinani olemme vain loisia ja elämme loisina kansan hartioilla, kuten kirput elävät koiran turkissa. Kenties kirppu koiran turkissa luulee olevansa pääasia ja koiran elävän vain pitääkseen sen lihavana. Kenties myös farao ja hänen Atoninsa ovat vain kirppu koiran turkissa ja tuottavat koiralle pelkkää hankaluutta saamatta aikaan mitään hyvää, sillä koira eläisi hyvin ja paremminkin ilman kirppuja.Tällä tavoin sydämeni heräsi jälleen kuin pitkästä unesta ja hylkäsi Akhetatonin kaupungin ja katsoin ympärilleni uusin silmin eikä mikään ollut hyvää, minkä näin ympärilläni. Mutta kenties tämä kaikki johtui siitä, että Ammonin noituus hallitsi salassa koko Egyptiä ja hänen kirouksensa käänsi silmäni nurin ja Taivaankorkeuden kaupunki oli ainoa paikka Egyptissä, mihin hänen valtansa ei ulottunut. Mikä tässä kaikessa oli totuus, sitä en tosiaan voi sanoa, sillä joskin on ihmisiä, jotka ajattelevat aina samalla tavoin ja vetävät päänsä kuoren sisään kuin kilpikonnat nähdessään jotakin uutta, niin minun ajatukseni ovat aina uudistuneet sen mukaan, mitä olen nähnyt ja kuullut ja ymmärtänyt, ja moni asia, jonka olen nähnyt tai kuullut, on myös vaikuttanut ajatuksiini, vaikka en ole sitä ymmärtänyt.

Niin näin jälleen kolme vuorta taivaanrannassa, Theban kolme ikuista vartijaa, ja temppelin katto ja muurit kohosivat silmieni eteen, mutta obeliskien kärjet eivät enää säihkyneet tulen lailla päivävalossa, koska kukaan ei ollut uudistanut niiden kultausta. Kuitenkin tämä näky oli sydämelleni suloinen ja kaadoin maljastani viiniä Niilin veteen, kuten merimiehet tekevät palatessaan kotiin pitkältä matkalta, vaikka merimiehet kaatavatkin veteen olutta eikä viiniä, koska heidän kuparinsa ei riitä viiniin, vaan he juovat viininsä mieluummin itse, jos sitä saavat palatessaan kotiin pitkältä matkalta. Näin jälleen Theban suuret kivilaiturit ja tunsin sieraimissani Theban sataman tuoksun, mädänneen viljan ja pilaantuneen veden, ryytien ja mausteiden ja pien tuoksun, joka oli sydämelleni sangen suloinen.

Mutta nähdessäni jälleen entisen kuparin valajan talon sataman köyhien kaupunginosassa oli tämä talo silmissäni kovin pieni ja ahdas ja kuja sen edessä likainen ja haiseva ja täynnä kärpäsiä. Eikä sykomori sen pihassa ilahduttanut silmiäni, vaikka itse olin istuttanut sen ja se oli kasvanut korkeaksi viipyessäni poissa. Tällä tavoin Akhetatonin rikkaus ja ylellisyys oli turmellut minut ja häpesin itseäni ja sydämeni kävi surulliseksi, kun en enää osannut iloita kotini tähden.

Myöskään ei Kaptah ollut talossani, vaan ainoastaan keittäjäni Muti tuli minua vastaan ja nähdessään minut hän sanoi katkerasti: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin, mutta huoneita ei ole siivottu ja liinavaatteet ovat pesussa ja tulosi tuottaa minulle paljon harmia ja huolta, vaikka en yleensä odotakaan iloa elämältä. Mutta en lainkaan hämmästy äkillisen tulosi johdosta, sillä tämä juuri on miesten tapaista eikä miehistä ole koskaan koitunut mitään hyvää.»Rauhoitin häntä ja sanoin yöpyväni laivassani ja tiedustelin Kaptahia, mutta hän tiuski portaille ja pensaille pihassa ja kcittokuopalleen ja oli suuresti harmissaan tuloni johdosta, koska tuotin hänelle vaivaa ja hän oli jo vanha. Siksi jätin hänet ja annoin kantaa itseni Krokotiilinpyrstöön ja Merit tuli minua ovella vastaan eikä varmaan tuntenut minua ylhäisten vaatteitteni ja kantotuolini takia, vaan kysyi: »Oletko tilannut istuimen illaksi, sillä ellet ole tilannut istuinta, en voi päästää sinua sisään.»

Hän oli hieman lihonut eivätkä hänen poskipäänsä enää kohonneet yhtä terävinä kasvoista kuin ennen, mutta hänen silmänsä olivat samat kuin ennen katsoessani niihin, vain niiden ympärille oli tullut useampia hienoja ryppyjä kuin ennen. Siksi sydämeni lämpeni ja laskin käteni hänen kupeelleen ja sanoin: »Ymmärrän, ettet enää muista minua lämmitettyäsi matollasi lukuisia muita yksinäisiä ja surullisia miehiä, mutta uskoin kuitenkin löytäväni istuimen talossasi ja maljan jäähdytettyä viiniä, vaikka mattoasi en rohkenekaan ajatella.»

Hän huusi ääneen hämmästyksestä ja sanoi: »Sinuhe, sinäkö se olet?» Ja vielä hän sanoi: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.» Hän laski lujat, kauniit kätensä hartioilleni ja katseli minua arvostelevasti ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, mitä olet tehnyt itsellesi, sillä jos yksinäisyytesi ennen oli leijonan yksinäisyyttä, niin yksinäisyytesi on nyt lihavan sylikoiran yksinäisyyttä ja sinulla on talutusnuora kaulassasi.» Hän otti tekotukan päästäni ja silitti ystävällisesti kädellään kaljua päälakeani ja sanoi: »Istu toki, Sinuhe, niin tuon sinulle jäähdytettyä viiniä, sillä olethan aivan hikinen ja hengästynyt hankalan matkasi jälkeen.» Mutta varoitin häntä hätäisesti ja sanoin: »Alä suinkaan vain tuo krokotiilinpyrstöä minulle, sillä vatsani ei varmaan enää siedä sitä ja pääni voi tulla kipeäksi.»

Hän koski kädellään poskeani ja sanoi: »Niinkö vanha ja lihava ja ruma minäkin jo olen, että ajattelet ensimmäiseksi vatsaasi nähdessäsi minut vuosien jälkeen? Ennen et suinkaan pelännyt pääsi tulevan kipeäksi seurassani, vaan ahnehdit liiaksikin krokotiiUnpyrstöjä, niin että minun oli sinua hillittävä.»

Masennuin hänen sanoistaan, sillä hän puhui totta ja totuus masentaa usein ihmistä. Siksi sanoin hänelle: »Voi, Merit, ystäväni, olen jo vanha eikä minusta ole mihinkään.» Mutta hän sanoi: »Kuvittelet vain itseäsi vanhaksi, sillä silmäsi eivät suinkaan ole vanhat katsoessasi minuun ja se ilahduttaa suuresti minua.» Silloin sanoin hänelle: »Merit, ystävyytemme tähden, tuo minulle nopeasti pyrstöllinen, sillä muuten pelkään tulevani vallattomaksi sinun suhteesi eikä arvolleni kuninkaallisena kallonporaajana sovi esiintyä vallattomasti, kaikkein vähimmin Thebassa ja sataman kapakassa.»

Hän toi minulle juotavaa ja laski kämmenelleni näkinkuorimaljan ja kohotin kämmeneni ja join siitä ja krokotiilinpyrstö poltti kurkkuani, joka oli tottunut pehmeihin viineihin, mutta tämä polte oli suloinen, sillä toista kättäni pidin yhä Meritin kupeella. Sanoin hänelle: »Merit, kerran sanoit minulle, että valhe saattaa olla suloisempi kuin totuus, jos ihminen on yksin ja hänen ensimmäinen keväänsä on jo kukkinut loppuun. Siksi sanon sinulle, että sydämeni on yhä nuori ja kukkii sinut nähdessäni ja vuodet, jotka erottavat meitä, ovat olleet pitkiä vuosia eikä näiden vuosien aikana ole kulunut ainoatakaan päivää, jona en olisi kuiskannut tuuleen nimeäsi, ja jokaisen pääskysen mukana olen lähettänyt tervehdykseni sinulle pääskysten lentäessä ylävirtaan ja joka aamu olen herännyt unesta kuiskaten sinun nimeäsi.»

Hän katsoi minuun ja hän oli yhä silmissäni solakka ja kaunis ja tuttu minulle ja hänen silmiensä pohjassa kyti hymy ja suru kuin veden musta pinta syvän kaivon pohjassa. Hän koski poskeani kädellään ja sanoi: »Puhut kauniisti, Sihuhe, ystäväni. Miksi en minäkin tunnustaisi sinulle, että sydämeni on suuresti kaivannut sinua ja että käteni ovat ikävöineet käsiäsi levätessäni yksin öisin matollani, ja joka kerta miesten krokotiilinpyrstön voimasta alkaessa puhua tyhmyyksiä minulle olen muistanut sinua ja tullut surulliseksi. Mutta faraon kultaisessa talossa on varmaan paljon kauniita naisia ja hovilääkärinä olet arvatenkin käyttänyt joutilaan aikasi tunnollisesti parantaaksesi heitä.»

Totta on, että olin iloinnut muutamien hovinaisten kanssa, jotka ikävissään tulivat kysymään neuvoani lääkärinä, sillä heidän ihonsa oli sileä kuin hedelmänkuori ja pehmeä kuin untuva ja nimenomaan talvisin oli kahden lämpimämpi maata kuin yksin. Mutta tämä kaikki oli niin merkityksetöntä ja turhaa, etten ole edes viitsinyt siitä mitään kirjoittaa kirjaani, koska se ei jättänyt jälkeä minuun. Siksi sanoin hänelle: »Merit, joskin on totta, etten aina ole nukkunut yksin, sinä olet silti yhä ainoa nainen, joka on ystäväni.» Krokotiilinpyrstö alkoi vaikuttaa minuun ja ruumiini kävi yhtä nuoreksi kuin sydämeni ja suloinen tuli juoksi pitkin suoniani ja sanoin hänelle: »Totisesti ontänä aikana varmaan moni mies jakanut mattosi, mutta teet parhaiten varoittaessasi heitä minusta, niin kauan kuin Thebassa viiv^ii, sillä suuttuessani olen raju mies ja taistellessani khabireja vastaan nimittivät Horemhebin sotilaat minut Villiaasin pojaksi.»

Hän kohotti kätensä muka pelästyneenä ja sanoi: »Juuri tätä olen suuresti pelännyt ja Kaptah on kertonut minulle lukuisista kiistoista ja rajuista tappeluista, joihin kiivas luonteesi saattoi sinut monissa maissa ja joista vain hänen mielenmalttinsa ja uskollisuutensa pelasti sinut pää ehjänä. Sinun on kuitenkin muistettava, että isälläni on istuimensa alla piilossa patukka eikä hän salli minkään häiriön tapahtuvan tässä talossa.»

Mutta kuullessani Kaptahin nimen ja arvatessani kaikki hänen julkeat valheensa, jotka hän oh syöttänyt Meritille minusta ja elämästäni vieraissa maissa, sydämeni suli liikutuksesta ja kyynelet tulvahtivat silmiini ja huusin: »Missä on Kaptah, entinen orjani ja palvelijani, jotta saisin syleillä häntä, sillä sydämeni on suuresti kaivannut häntä, vaikka tämä ei sovikaan arvolleni, koska hän on vain entinen orja?»

Merit sanoi minua hilhten: »Huomaan tosiaan, ettet ole tottunut krokotiilinpyrstöä juomaan, ja näen isäni jo katselevan vihaisesti tänne päin ja koettelevan istuimensa alustaa, koska pidät pahaa melua. Mutta Kaptahia et näe ennen iltaa, sillä hänen aikansa kuluu suurissa liikeasioissa viljakauppiaiden pörssissä ja viinituvissa, joissa suuret viljakaupat solmitaan, ja luulen sinun suuresti hämmästyvän nähdessäsi hänet, sillä hän tuskin muistaa enää olleensa orja ja kantaneensa sandaaleitasi kepistä olallaan. Siksi on parempi, että vien sinut ulos vilvoittelemaan, jotta krokotiilinpyrstö haihtuu päästäsi ennen hänen tuloaan, sillä haluat varmaan nähdä, millaiseksi Theba on muuttunut ollessasi poissa, ja saamme myös siten olla kahden.»

Hän kävi vaihtamassa pukua ja voiteli kasvonsa kalliilla voiteella ja koristautui kullalla ja hopealla, niin että vain käsistä ja jaloista hänet olisi voinut erottaa ylhäisestä naisesta, joskin oli totta, että vain harvalla ylhäisellä naisella oh yhtä kirkas ja varma katse ja yhtä ylpeä suu kuin hänellä. Annoin orjien kantaa meidät pitkin oinasten kujaa eikä Theba vieläkään ollut entisensä, vaan kukkaistutukset oU tallattu ja puiden oksat törröttivät yhä katkaistuina ja muutamien katujen varrella rakennettiin yhä uusia taloja tulipaloissa tuhoutuneiden tilalle. Mutta istuimme lähekkäin kantotuolissani ja hengitin hänen voiteittensa tuoksua ja se oli Theban tuoksu, kirpeämpi ja huumaavampikuin Akhetatonin kaikkien kalliiden voiteiden tuoksu. Pidin hänen kättänsä kädessäni eikä sydämessäni enää ollut yhtä ainoata pahaa ajatusta, vaan oli kuin olisin tullut kotiin pitkän matkan jälkeen.

Tällä tavoin saavuimme temppelin luokse ja mustat linnut lentelivät ja kirkuivat aution temppelin yläpuolella, sillä ne eivät olleet palanneet vuorille, vaan jäivät asumaan Thebaan eikä temppelin alueella kukaan niitä häirinnyt, sillä temppelin alue oli kirottu maa ja kansa vältti sitä kammoksuen. Nousimme kantotuolista ja kävelimme autioiden esipihain lävitse emmekä nähneet väkeä muualla kuin Elämän talon ja Kuoleman talon edustalla, sillä niiden siirtäminen muualle olisi tuottanut liian suurta hankaluutta ja kustannuksia. Mutta Merit kertoi, että ihmiset karttoivat myös Elämän taloa ja siksi yhä useammat lääkärit olivat siirtyneet harjoittamaan ammattiaan itse kaupunkiin ja kilpailivat keskenään potilaista. Kävelimme myös temppelin puistossa, mutta sen käytävillä kasvoi nurmea ja sen puut oli hakattu ja varastettu ja pyhästä järvestä oli keihästetty kaikki ikivanhat kalat, ja jos jonkun näimme tässä puistossa, jonka farao oli määrännyt kansan kävelypaikaksi ja lasten ilokentäksi, niin hän oli ryysyinen ja pelokas ja likainen kulkija, joka katseli väijyen meitä.

Yhä autiommaksi kävi mieleni kävellessäni aution temppelin alueella ja väärän jumalan varjo lankesi painavana ylleni, sillä kaikki tämä todisti, ettei hänen valtansa ollut kaatunut hänen kuviensa mukana, vaan hän hallitsi yhä pelolla ihmisten sydämiä. Menimme myös suureen temppeliin, ja ruoho oli puhjennut kivien välistä sen lattioissa eikä kukaan estänyt meitä astumasta kaikkein pyhimpään ja pyhät kirjoitukset seinissä olivat rumat ja häväistyt kivenhakkaajien huolimattomasti hakattua pois väärän jumalan nimet ja kuvat kirjoituksista. Merit sanoi:

»Tämä on paha paikka ja vilu karsii sydäntäni, kun viet minut tänne, mutta varmaan tuo A tönin risti suojelee sinua, vaikka soisinkin, että poistaisit sen kauluksestasi, sillä joku voi viskata sinua kivellä ja yksinäisessä paikassa joku voi työntää veitsen vatsaasi nähdessään sinulla Atonin ristin. Viha on näet yhä suuri Thebassa.»

Hän puhui totta, sillä palatessamme jalkaisin käsi kädessä aukealle temppelin eteen ihmiset sylkivät maahan nähdessään Atonin ristin kauluksessani. Hämmästyin myös suuresti nähdessäni jonkun Ammonin papin kävelevän julkeasti ihmisten seassa pää yhä ajeltuna faraon kiellosta huolimatta ja valkoisiin pukeutuneena. Hänen kasvonsa olivat rasvasta kiiltävät ja hänen vaatteensa oli hienointa pelbvaa eikä mikään hätä tai puute näyttänyt ahdistavan häntä, vaan ihmiset väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään. Koska varmuus on paras, aloin pitää kättä rinnallani peittääkseni Atonin ristin näkyvistä, sillä en halunnut aiheuttaa turhaa hälinää. En näet tarpeettomasti tahtonut loukata ihmisten tunteita, koska päinvastoin kuin farao tahdoin sallia jokaiselle hänen uskonsa, ja kenties halusin välttää häiriötä myös Meritin tähden.

Tällä tavoin jäimme muurin luokse kuuntelemaan sadunkertojaa, joka istui maassa sadunkertojain tapaan sadunkertojan matolla ja tyhjä ruukku edessään, ja ihmiset seisoivat piirissä hänen ympärillään ja köyhimmät istuivat maassa hänen ympärillään, koska heidän ei tarvinnut varoa vaatteensa likaantumista. Mutta tätä satua en koskaan aikaisemmin öUut kuullut, sillä se kertoi väärästä faraosta, joka oli elänyt ammoin sitten ja jonka Seth oli hedelmöittänyt neekerinoidan kohdussa. Tämä noita oli näet noidankeinoillaan voittanut hyvän faraon rakkauden. Sethin tahdosta tämä väärä farao tahtoi tuhota Egyptin kansan luovuttaakseen sen orjuuteen neekereille ja raakalaisille ja tätä varten hän kaatoi Raan patsaat, niin että Raa kirosi maan eikä maa enää kantanut hedelmää ja tulvat hukuttivat kansaa ja heinäsirkat söivät sadon pelloilta ja lammikot muuttuivat haisevaksi vereksi ja sammakot hyppivät ihmisten makuusijoille ja taikinaruukkuihin. Mutta väärän faraon päivät olivat luetut, sillä Raan voima oli Sethin voimaa väkevämpi, vaikka väärä farao yritti nimitellä Sethin voimaa väärillä nimillä. Sen tähden väärä farao kuoli surkean kuoleman ja myös noita, joka hänet synnytti, kuoli surkean kuoleman ja Raa löi maahan kaikki ne, jotka olivat luopuneet Raasta, ja jakoi heidän talonsa ja tavaransa ja maansa niille, jotka koettelemusten keskellä olivat pitäneet kiinni Raasta ja uskoneet hänen palaavan.

Tämä satu oli hyvin pitkä ja jännittävä, niin että ihmiset polkivat maata ja kohottelivat maltittomasti käsiään kuullakseen sen lopun ja minunkin suuni jäi auki kuunnellessani sitä. Mutta kun satu loppui ja väärä farao sai rangaistuksensa ja syöstiin manalan kuiluun ja hänen nimensäkin kirottiin ja Raa jakoi uskollisilleen taloja ja maata ja karjaa ja tavaroita, silloin ihmiset hyppivät ja huusivat ihastuksesta ja pudottivat kuparia sadunkertojan ruukkuun ja joku pudotti sinne myös hopeaa. Olin suuresti ihmeissäni ja sanoin Meritiile:

»Totisesti tämä on uusi satu enkä koskaan ennen ole sitä kuullut,vaikka lapsena luulin kuulleeni kaikki sadut mitä on, sillä äitini Kipa rakasti suuresti satuja ja suosi sadunkertojia, niin että isäni Senmut joskus uhkaili häntä ja sadunkertojia kepillään, kun hän ruokki heitä keittiöhuoneessamme. Totisesti tämä on uusi satu ja vaarallinen satu, sillä ellei se olisi mahdotonta, luulisin sen tarkoittavan farao Ekhnatonia ja väärää jumalaa, jonka nimeä emme saa mainita ääneen. Siksi tämän sadun kertominen pitäisi kieltää.»

Merit hymyili ja sanoi: »Kuka voi kieltää sadun kertomisen, ja tätä satua kerrotaan molemmissa valtakunnissa kaikkien porttien ja muurien luona ja pienimmän kylänkin puimalattian luona tätä satua kerrotaan ja ihmiset pitävät suuresti siitä. Jos vartijat uhkaavat kepeillään sadunkertojia, he sanovat, että tämä on hyvin vanha satu, ja he voivat sen todistaa, sillä papit ovat löytäneet tämän sadun kirjoituksista, jotka ovat monta sataa vuotta vanhoja, ja voivat sen todistaa. Siksi vartijat eivät voi mitään sadunkertojille, vaikka olenkin kuullut, että Horemheb, joka on julma mies eikä välitä todistuksista ja kirjoituksista, on Memfiissä ripustanut muurille muutamia sadunkertojia ja syöttänyt heidän ruumiinsa krokotiileille syyttäen heitä, ei suinkaan satujen kertomisesta, vaan muista rikoksista.»

Merit piti kiinni kädestäni ja hymyili ja kertoi vielä: »Myös monenlaisia ennustuksia kerrotaan Thebassa, ja missä nykyään kaksi ihmistä kohtaa toisensa, he kertovat toisilleen kuulemiaan ennustuksia ja pahoja enteitä, sillä, kuten kai tiedät, vilja kallistuu kallistumistaan ja köyhä kansa näkee nälkää ja verot ahdistavat raskaina köyhiä ja rikkaita. Mutta ennustukset sanovat, että vielä pahempaa on tuleva, ja kauhistun ajatellessani, miten paljon pahaa kaikki ennustukset yhtäpitävästi ennustavat Egyptille. Siksi kerron sinulle erään ennustuksen, jonka kuulin Krokotiilinpyrstön seinäinpesijäitä, joka oli kuullut sen torilla juureskauppiaalta, joka oli kuullut sen eräältä ystävältään. Tämä ystävä on hyvin luotettava mies ja oli itse kohdannut varakkaan paperinliimaajan lesken, jolle kaikki tämä tapahtui, ja kuullut sen hänen omasta suustaan. Näin siis oli tapahtunut: Jonakin pyhänä päivänä ennen tulvaa tämä paperinliimajan leski oli noussut yleiseen laivaan muurin luona mennäkseen tervehtimään miestään Kuolleiden kaupunkiin ja uhratakseen hänen haudallaan. Häntä vastapäätä istui yleisessä laivassa pyhä vaimo, vaikka kukaan ei ensin aavistanut, että hän oli pyhä, sillä hänen vaatteensa oli likainen ja repaleinen eikä hän ollut voidellut hiuksiaan. Mutta tämä pyhä vaimo sanoi leskelle: Vainajasi piti varmaan paljon pähkinäleivoksista, koska viet hänelle pähkinäleivoksia. Leski ihmetteli suuresti, sillä pähkinäleivokset olivat hänen jalkojensa juuressa suljetussa korissa eikä tuo vaimo voinut nähdä niitä. Mutta vaimo sanoi: Hämmästyin tätä, sillä en koskaan vielä ole nähnyt kenenkään vievän vainajalleen pähkinäleivoksia, vaan tuossa ruukussa on maitoon keitettyä puuroa ja tuossa korissa on paistettu sorsa ja tuossa ruukussa on sakeaa olutta syyrialaiseen tapaan. Tällä tavoin hän luetteli kaiken, mitä kullakin laivassa olijalla oli mukanaan suljetuissa koreissa ja ruukuissa, ja vielä hän luetteli heille heidän vainajainsa nimet, niin että ihmiset ihmettelivät suuresti ja huomasivat, että hän oli pyhä vaimo. Lopuksi hän sanoi: Egyptin kansa elää parhaillaan suurten koetusten aikaa kirouksen tähden, jonka kaikki tiedätte, ja tämän kirouksen tähden on tuleva päivä, jona kultaa ei enää saa vaihdetuksi leipään, mutta olkaa uskossa rohkeat, sillä Egyptin jumalat eivät hylkää muita kuin ne, jotka luopuvat ja palvelevat väärää jumalaa, ja tästä on merkkinä, että noita, jonka tiedätte, on kuoleva kauhean kuoleman, ennen kuin jyvä kypsyy pelloilla. Kaiken tämän hän sanoi ja ihmiset vapisivat hänen sanojensa tähden peläten vartijoita, mutta yleisen laivan laskiessa Kuolleiden kaupungin julkiseen laituriin tämä pyhä vaimo hävisi eikä kukaan ole nähnyt häntä enää sen jälkeen.»

Närkästyin suuresti ja kysyin Meritiltä: »Uskotko sinä tämän typerän jutun ja uskotko seinäinpesi joitä ja juureskauppiaita ja lörpötteleviä leskiä, vaikka tiedät, että tämä ennustus haisee papeilta jo kaukaa. Ymmärrän ^o, että he tahtovat jutuillaan tehdä kansan levottomaksi.»

Merit sanoi: »En tiedä enää mitä uskoa, mutta jos eläisit Thebassa kuukauden tai vuoden, uskoisit sinäkin, sillä täällä on tapahtunut monta ihmeellistä asiaa hänen ansiostaan, jonka nimeä emme enää saa mainita. Mutta sen tiedän, että jos noita kuolee ennen jyvän kypsymistä, silloin minäkin alan uskoa. En näet ole edes kuullut hänen sairastaneen.»

»Ketä tarkoitat noidalla?» kysyin kiivaasti ja hän katsoi uhmaten minua silmiin surullisilla silmillään ja sanoi: »Tiedät sen hyvin ja sadustakin kuulit sen eikä neekereistä koskaan ole koitunut Egyptille muuta kuin kurjuutta.»

Silloin otin käteni pois hänen kädestään ja sydämeni vieraantui hänestä ja krokotiilinpyrstö oli jo aikaa haihtunut päästäni, niin ettäpääni oli kipeä ja tunsin oloni huonoksi eikä hänen tyhmyytensä ja itsepintaisuutensa parantanut oloani. Tällä tavoin palasimme toisillemme vihamielisinä Krokotiilinpyrstön viinitupaan ja tiesin, että oli totta, mitä farao Ekhnaton sanoi, kun hän sanoi: Totisesti Aton on erottava lapsen äidistään ja miehen sydämensä sisaresta, kunnes hänen valtakuntansa on täyttynyt maan päällä. Mutta en suinkaan halunnut erota Meritistä A tönin tähden, ja siksi olin perin pahalla tuulella, kunnes illan suussa tapasin Kaptahin.

3

Kukaan ei näet voinut olla pahalla tuulella nähdessään Kaptahin, kun hän vyöryi sisään viinituvan ovesta turvonneena ja mahtavana kuin emäsika ja niin lihavana, että hänen oli käytävä si\iiittain sisään mahtuakseen ovesta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät kuin kuu ja kiilsivät kalliista öljystä ja hänellä oli hieno, sininen tekotukka päässään ja sokean silmänsä hän oli päällystänyt kultalevyllä. Eikä hän enää käyttänyt syyrialaista asua, vaan pukeutui egyptiläiseen tapaan ja hänen yllään oli hienointa, mitä Theban neulojat pystyivät neulomaan, ja hänen kaulansa ja ranteensa ja paksut nilkkansa helisivät kultarenkaiden painosta.

Minut nähdessään hän huusi kovalla äänellä ja kohotti kätensä ilmaisemaan hämmästystä ja iloa ja kumarsi syvään edessäni laskien kätensä polvien tasalle, vaikka se tuotti hänelle suurta hankaluutta hänen vatsansa tähden, ja sanoi: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.» Sitten liikutus valtasi hänet ja hän alkoi itkeä ja heittäytyi polvilleen lattialle ja syleili jalkojani ja parkui kovalla äänellä, niin että tunsin hänessä entisen Kaptahin kuninkaallisen pellavan ja kultarenkaiden, kalliin öljyn ja sinisen tekotukan alta. Siksi kohotin häntä käsivarsista ja syleilin häntä ja haistelin nenälläni hänen olkapäitään ja molempia poskiaan ja oli kuin olisin syleillyt lihavaa härkää syleillessäni häntä ja oli kuin olisin haistellut lämmintä leipää haistellessani häntä, niin väkevänä oli viljapörssin haju tarttunut häneen. Myös hän haisteli kunnioittavasti nenällään olkapäitäni ja pyyhki kyynelensä ja nauroi ääneen ja huusi: »Tämä on minulle suuren ilon päivä ja siksi tarjoan maksutta pyrstöllisen jokaiselle, joka tänä hetkenä istuu istuimella talossani. Mutta jos joku haluaa toisenpyrstöllisen, hänen on se itse maksettava.»

Tämän sanottuaan hän talutti minut talon takaosaan ja istutti minut pehmeille matoille ja salli Meritin istua viereeni ja antoi orjien ja palvelijain tarjota minulle parasta, mitä talossa oli, ja hänen viininsä veti vertoja faraon viinille ja hänen paistettu hanhensa oli Theban hanhea, jolla ei ole veroistaan koko Egyptissä, sillä se syötetään mädillä kaloilla, mistä sen lihaan tulee uskomattoman hieno maku. Syötyämme ja juotuamme hän sanoi:

»Herrani ja isäntäni, Sinuhe, toivon sinun lukeneen tarkkaan kaikki paperit ja tilinteot, jotka olen antanut kirjurien kirjoittaa sinulle ja lähettää taloosi Akhetatoniin näiden vuosien aikana. Kai sallit myös, että merkitsen tämän aterian ja viinin ja hanhen edustuskuluihin ja kenties merkitsen edustuskuluihin myös krokotiilinpyrstöt, jotka erehdyin ilossani tarjoamaan kaikille viinitupani jätkille. Tämä ei suinkaan tapahdu vahingoksesi, vaan eduksesi, sillä minulla on suuri työ saadakseni petetyksi faraon veronkantajia puolestasi ja tällä tavoin saan varastetuksi heiltä hieman itsellenikin.»Sanoin hänelle: »Puheesi on minulle kuin neekerien mongerrusta, sillä en totisesti ymmärrä siitä sanaakaan, vaan tee itse kuten katsot parhaaksi, sillä tiedäthän, että luotan täysin sinuun. Tilintekosi ja laskusi olen myös lukenut, mutta minun on myönnettävä, etten niistäkään paljon ymmärrä, koska niissä on kovin paljon numeroita ja yhtä paljon numeroita kuin Horemhebin kirjurin papereissa, kun hän koetti laskea, miten kauan kestäisi, jos kaikki maailman ihmiset astuisivat farao Ekhnatonin eteen ja hän puhuttelisi kutakin erikseen. Mutta hänen laskunsa ei lainkaan onnistunut, sillä hän laski, että kaikissa maissa syntyy lakkaamatta lapsia ja nämä ehtisivät kasvaa vanhoiksi, ennen kuin pääsisivät faraon eteen, ja syntyisi yhä uusia lapsia, niin ettei farao ehtisi koskaan puhutella jokaista maailman ihmistä erikseen, vaikka hän käyttäisi vain valtimonlyönnin ajan jokaista puhutellakseen ja puhuttelisi heitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Samalla tavoin en minäkään koskaan ehtinyt sinun eteesi, Kaptah, tutkiessani lähettämiäsi papereita ja numeroita, vaan pääni ehti tulla kipeäksi, ennen kuin pääsin laskujen loppuun.»

Kaptah nauroi iloisesti ja nauru kumisi hänen vatsassaan kuin pehmeiden pielusten sisässä ja myös Merit nauroi, sillä hän oli juonut kanssani viiniä ja nojautui taaksepäin pannen kädet niskaansa, jotta olisin huomannut, miten kauniina hänen povensa yhä kohosi vaatteen alla. Kaptah siis nauroi ja sanoi: »Oi, herrani ja isäntäni, Sinuhe, iloitsen suuresti nähdessäni, että olet säilyttänyt yhä lapsellisen mielesi etkä ymmärrä jokapäiväisen elämän järkevistä asioista enempää kuin sika helmistä, vaikka tällä en suinkaan halua verrata sinua sikaan, vaan ylistän ja kiitän kaikkia Egyptin jumalia puolestasi, koska he ovat antaneet minut sinulle, sillä yhtä hyvin he olisivat voineet antaa sinulle palvelijaksi varkaan tai hulttion, joka olisi tehnyt sinut köyhäksi sen sijaan, että minä olen tehnyt sinut rikkaaksi.»

Muistutin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiittää jumalia tästä asiasta, vaan yksinomaan minun arvostelukykyäni, koska olin ostanut hänet hopealla orjatorilta ja halvalla, koska hänen toinen silmänsä oli puhkaistu oluttuvassa. Tätä kaikkea muistaessani liikutuin ja sanoin: »Totisesti, en koskaan unohda sitä päivää, jona näin sinut ensimmäisen kerran ja seisoit kytkettynä nilkastasi orjanpylvääseen ja huutelit hävyttömiä sanoja ohikulkeville naisille ja kerjäsit miehiltä olutta. Mutta epäilemättä tein viisaasti ostaessani sinut, vaikka aluksi suuresti epäilin sitä. Minulla ei kuitenkaan ollut enempää hopeaa silloin, koska olin vasta nuori lääkäri, ja silmäsi oli puhki, mikä sopi tarkoituksiini, kuten hyvin muistat.»

Kaptah synkistyi ja hänen naamansa vääntyi moneen ryppyyn ja hän sanoi: »En soisi sinun enää muistelevan noin vanhoja ja ikäviä asioita, sillä ne eivät sovi arvolleni.» Sen jälkeen hän ylisti suuresti kuoriaistamme ja sanoi: »Teit viisaasti jättäessäsi kuoriaisen minulle valvomaan asioitasi, sillä totisesti kuoriainen on tehnyt sinut rikkaaksi ja rikkaammaksi kuin varmaan koskaan olet osannut uneksia, vaikka faraon veronkantajat ovatkin kärpäsinä niskassani ja minun on täytynyt palkata kaksi syyrialaista kirjuria pitämään erilaisia kirjanpitoja veronkannon tähden, sillä syyrialaisten kirjanpidosta ei itse Seth kaikkine paholaisineen pysty ottamaan selvää ja Sethistä muistuu mieleeni vanha ystävämme Horemheb, jolle olen lainannut kultaa laskuusi, kuten kai tiedät. Mutta hänestä minun ei pitänyt puhua, vaan ajatukseni pyrähtelevät vapaina kuin linnut ilmassa ilosta nähdessäni jälleen viattomat kasvosi, herrani, ja kenties ne pyrähtelevät vapaina myös viinin tähden, jonka annan merkitä edustuskuluihimme, niin että juo, herrani, juo, minkä mahasi vetää, sillä tämänveroista viiniä ei aina liene faraonkaan kellarissa enkä varasta sinulta paljon sen hinnasta. Niin juuri, rikkaudestasi minun piti puhua sinulle, vaikka tuskin tästä asiasta paljonkaan ymmärrät, mutta sen vain sanon, että olet minun ansiostani rikkaampi monia Egyptin ylhäisiä ja olet rikas samalla tavoin kuin ylhäisimmät, sillä ei se ole todella rikas, joka omistaa kultaa, vaan se on rikas, joka omistaa taloja ja varastoja ja laivoja ja laitureita, karjaa ja maata ja hedelmäpuita, nautoja ja orjia. Kaiken tämän sinä omistat, vaikka et sitä luultavasti itse edes tiedä, sillä minun on täytynyt antaa merkitä paljon palvelijoittemme ja kirjuriemme ja orjiemme nimiin veronkantajien tähden salatakseni omaisuutesi. Faraon verot kohtaavat näet raskaina rikkaita ja rikkaiden on maksettava veroja enemmän kuin köyhien, niin että köyhän maksaessa viljamitastaan viidenneksen faraolle rikkaan täytyy maksaa viljamitastaan noille, kirotuille veronkantajille kolmannes, jopa puoletkin ja silti veronkantajat ovat lakkaamatta kuin haaskalinnut hänen niskassaan. Tämä onkin väärin ja jumalattominta, mitä väärä farao koskaan on tehnyt, eikä sellaista ole milloinkaan ennen tapahtunut, ja hänen veronkantonsa ja Syyrian menettäminen on köyhdyttänyt maan, mutta ihmeellisintä on kuitenkin, ja tämä tapahtuu varmaan jumalien ansiosta, että maan köyhtyessä köyhät tulevat entistä köyhemmiksi, mutta todella rikkaat tulevat entistä rikkaammiksi eikä sille voi mitään itse faraokaan. Iloitse siis, Sinuhe, sillä sinä olet todella rikas, ja jos kerron sinulle salaisuuden, koska se viime kädessä on sinun oma salaisuutesi, niin rikkautesi johtuu viljasta.»

Tämän kerrottuaan Kaptah joi viiniä, niin että viini vuoti hänen suupielistään ja tahri hänen vaatteensa, mutta hän ei ollut tästä millänsäkään, vaan sanoi merkitsevänsä vaatteen kirjoihinsa edustuskuluina tai lahjana viljan välittäjille ja ansaitsevansa siten enemmän kuin vaatteet maksoivat. Hän alkoi kerskailla viljakaupoillaan ja sanoi;

»Kuoriaisemme on ihmeellinen, herrani, koska se jo ensimmäisenä päivänä saavuttuamme pitkiltä matkoilta johdatti minut viljakauppiaitten viinitupaan, missä he juovat itsensä juovuksiin tehtyään suuria kauppoja. Niinpä minäkin aloin ostaa viljaa laskuusi ja jo ensimmäisenä vuonna voitin suuresti, kun Am, tarkoitan eräät laajat peltoalueet jäivät kyntämättä ja kylvämättä, kuten hyvin tiedät. Mutta vilja on siitä ihmeellinen, että sen voi ostaa ja myydä jo ennen kuin tulvakaan on noussut ja ennen kuin jyvä edes on maassa, ja vielä ihmeellisempi on vilja sen tähden, että sen hinta kohoaa vuosi vuodelta aivan kuin noituuden ansiosta, niin että ihminen ostaessaan viljaa ei koskaan voi hävitä, vaan voittaa aina. Siksi en tästä lähtien enää aio myydä lainkaan viljaa, vaan ostan kaiken viljan ja kerään sen varastoihini, kunnes Viljamitta vaihdetaan kultaan, ja niin on totisesri käyvä, jos tätä menoa jatkuu, sillä vanhat viljakauppiaatkaan eivät enää usko silmiään, vaan repivät vaatteensa ja itkevät surusta ajatellessaan kaikkia viljamääriä, jotka he tyhmyydessään ovat myyneet, vaikka pidättyessään myymästä olisivat voineet voittaa moninkertaisesti.»

Kaptah katsoi tutkivasti minuun ja joi lisää viiniä ja kaatoi viiniä minullekin ja Meritille ja kävi totiseksi ja sanoi: »Kuitenkaan ei ihmisen sovi panna kaikkea kultaansa yhden nopan varaan, ja sen tähden olen tasaisesti sijoittanut voittosi, herrani, ja pelaan niin sanoakseni monella nopalla laskuusi, rakas herrani. Tähän onkin mitä sopivin aika faraon tähden, ja varmaan minun siksi pitäisi siunata hänen nimeään, sillä hänen tekojensa ja käskyjensä eikä vähimmin kirotun veronkantonsa tähden kaikki ne, jotka eivät ole kylliksi rikkaita, tekevät vararikon ja menettävät omaisuutensa ja joutuvat myymään taloasa ja tavaransa polkuhintaan. Niinpä ne, jotka ennen kävivät kauppaa Syyriassa ja punnitsivat kultaa ja ylpeilivät vaatteillaan jakoruillaan, ovat nyt joutuneet myymään laivansa ja panttaamaan tavaransa, ja tällä tavoin, rakas herrani, omistat Thebassa useampia taloja kuin jaksat laskea, vaikka veronkannon tähden omistatkin ne eri nimillä, kuten jo sinulle kerroin. Siten olet hyvin rikas nyt, herrani, enkä ole varastanut sinulta enempää kuin ennenkään enkä varasta sinulta edes puolta siitä, minkä sinulle olen ansainnut viisaudellani, ja tuskin kolmannestakaan kaikesta varastan sinulta, niin että joskus soimaan itseäni hellämielisyyteni ja suuren tunnollisuuteni tähden ja kiitän jumalia, koska minulla ei ole vaimoja eikä lapsia, jotka lakkaamatta nalkuttaisivat ja soimaisivat minua, kun en varasta sinulta sen enempää, vaikka en tunne ihmistä, jolta olisi kiitollisempi varastaa kuin sinulta, rakas ja siunattu herrani Sinuhe.»

Merit nojautui taaksepäin matollaan ja katsoi vienosti hymyillen minuun ja nauroi hölmistyneitä ilmeitäni, kun turhaan koetin ymmärtää kaiken, minkä Kaptah puhui. Kaptah selitti vielä: »Sinun on käsitettävä, herrani, että puhuessani voitostasi ja rikkaudestasi tarkoitan puhdasta voittoa ja rikkautta, joka jää, kun kaikki verot on vähennetty. Myös olen vähentänyt voitostasi kaikki ne lahjat, jotka minun on ollut pakko antaa veronkantajille syyrialaisen kirjanpitoni tähden, ja viinimäärät, jotka minun on ollut pakko juottaa heille, jotta he katsoisivat ristiin tutkiessaan numeroitani, eivätkä ne viinimäärät ole vähäisiä, sillä he ovat kestäviä ja ovelia miehiä ja lihovat ammatissaan. Tämä aika on näet veronkantajille paras aika, eikä tällaista aikaa ole heillä koskaan ennen ollut, niin että totisesti tahtoisin olla veronkantaja, ellen jo olisi Kaptah, viljan isä ja köyhien ystävä. Olen näet toisinaan jakanut köyhille viljaa, jotta he siunaisivat nimeäni, sillä varmuus on paras ja levottomina aikoina on hyvä elää sovussa köyhien kanssa. Mutta tämänkin olen jo vähentänyt voitostasi ja se on eräänlainen vakuutus tulevaisuuden varalta taloillesi, koska kokemus osoittaa, että tulipalot alkavat helposti riehua häijyjen rikkaitten ja ylhäisten taloissa ja viljavarastoissa levottomina aikoina. Totta puhuen on tämä viljan jakaminen köyhille mitä parasta ansiota, sillä farao sallii hulluudessaan veronkannossa vähentää voitosta köyhille jaetun viljan ja antaessani köyhälle mitan viljaa saan hänet todistamaan sormenjäljellään, että hän on saanut viisi mittaa, sillä eiväthän köyhät osaa lukea, ja vaikka he osaisivat lukea, he ovat kiitollisia saadessaan mitan viljaa ja siunaavat nimeäni ja painavat sormensa mihin saveen hyvänsä papereitteni alle.»Tämän kaiken kerrottuaan Kaptah kohotti käsivartensa ristiin ryntäilleen ja röyhisti niskansa ja odotti ylistystäni. Mutta hänen sanansa olivat panneet ajatukseni liikkeelle ja mietin innokkaasti ja kysyin lopulta: »Meillä on siis varastossa paljon viljaa?» Kaptah nyökkäsi innokkaasti odottaen kiitoksiani, mutta sanoin hänelle: »Jos niin on, pitää sinun jouduttautua nopeasti uudisasukkaiden luokse, jotka viljelevät kirottuja maita, ja jakaa heille viljamme siemeneksi, sillä heillä ei ole siementä ja heidän viljansa on täplikästä, kuin siihen olisi satanut verta. Tulva on jo laskenut ja on kynnön ja kylvämisen aika, mikäli ymmärrän tällaisia asioita, joten sinun on pidettävä kiirettä.»

Kaptah katsoi säälivästi minuun ja ravisti päätään ja sanoi: »Rakas herrani, sinun ei tule vaivata kallista päätäsi tällaisilla asioilla, joita et lainkaan ymmärrä, vaan anna minun ajatella puolestasi. Kas, tämä asia on niin, että me viljakauppiaat hyödyimme aluksi lainatessamme viljaa uudisasukkaille, sillä heidän oH pakko köyhyydessään maksaa mitasta viljaa kaksi mittaa ja enemmänkin, ja elleivät he voineet maksaa, annoimme heidän teurastaa nautansa ja otimme niiden vuodat maksuksi veloista. Mutta viljan yhä kallistuessa on tämäkin kauppa huono ja voitto vähäinen ja meille on sitä edullisempaa, kuta enemmän maata jää tänä keväänä kylvämättä, sillä sitä korkeammaksi kohoaa viljan hinta. Siksi emme suinkaan enää ole niin hulluja, että lainaisimme uudisasukkaille viljaa siemeneksi, sillä siten vahingoittaisimme omaa etumme. Jos tekisin niin, saisin kaikki viljakauppiaat vihamiehikseni.»

Mutta karaisin mieleni ja sanoin tiukasti hänelle: »Tee, kuten käsken, Kaptah, sillä vilja on minun enkä nyt ajattele voittoani, vaan ajattelen miehiä, joiden kylkiluut näkyvät nahan alta kuin kaivosten orjilla, ja ajattelen vaimoja, joiden rinnat riippuvat kuivien nahkapussien kaltaisina, ja ajattelen lapsia, jotka kävelevät virran rannassa väärin säärin ja kärpäsiä silmissään. Siksi on tahtoni, että jaat heille siemeneksi kaiken viljan ja autat myös heitä kaikin tavoin saamaan siemenen kylvetyksi. Tämän kaiken tahdon sinun tekevän Atonin tähden ja farao Ekhnatonin tähden, sillä rakastan häntä. Mutta älä suinkaan anna heille viljaa lahjaksi sillä olen jo nähnyt, miten lahjat synnyttävät vain velttoutta ja pahaa tahtoa ja laiskuutta ja ahneutta, sillä hehän saivat kaiken maan lahjaksi ja karjankin he saivat lahjaksi eivätkä silti menestyneet. Vaan käytä keppiäsi heihin, Kaptah, jos niin on tarvis ja pidä huoli, että vilja kylvetään ja saadaan leikatuksi.Mutta periessäsi heiltä omamme takaisin en suo sinun ottavan voittoa, vaan ota heiltä takaisin vain mitta mitasta.»

Tämän kuullessaan Kaptah huusi ääneen ja repäisi vaatteensa, sillä siitä ei ollut vahinkoa, koska vaate oli jo viinin tahrima, ja sanoi: »Mittako vain mitasta, herrani.^ Tämä on hullua puhetta, sillä mistä minä silloin varastaisin, sillä enhän voi sinun viljaasi varastaa, vaan varastan vain voitosta, jonka hankin sinulle. Muutenkin puheesi on järjetön ja jumalaton, sillä paitsi viljakauppiaita saan myös Ammonin papit vastaani ja totisesti huudan hänen nimensä ääneen, koska olemme suljetussa huoneessa eikä kukaan vieras kuule meitä voidakseen antaa meidät ilmi. Minä huudan ääneen hänen nimensä, herrani, sillä hän elää yhä ja hänen valtansa on peloittavampi kuin koskaan ennen, niin että hän kiroaa talomme ja laivamme ja varastorakennuksemme ja myymälämme ja tämän viinitupanikin hän kiroaa, niin että minun lienee paras antaa heti kirjoittaa se Meritin nimiin, mikäli Merit suostuu tähän, ja iloitsen suuresti, että niin paljon omaisuuttasi on kirjoitettu vieraiden nimiin, sillä papit eivät silloin saa niistä selvää kirotakseen ne, koska veronkantajatkaan eivät ole saaneet niistä selvää, vaikka heidän jättämänsä jälki on puhtaampi kuin kaljun miehen päälaki, vaikka puhumalla kaljuudesta en suinkaan tahdo loukata sinua, herrani, sillä nyt vasta riisuttuasi tekotukkasi viinin tähden huomaan sinun tulleen hieman kaljuksi, ja jos haluat, voin hankkia sinulle erittäin taitavasti noiduttua hiusvoidetta, joka kasvattaa hiukset entistä pitemmiksi ja kohottaa samalla kiharoita hiuksiisi, ja sen voiteen annan sinulle lahjaksi enkä merkitse sitä mihinkään kirjoihin, sillä saan sen omasta myymälästämme ja minulla on lukuisia todistuksia sen ihmeellisistä vaikutuksista, vaikka muuan todistaja väittikin sen kasvattaneen hänen kaljusta päästään tukan, joka oli villainen ja kähärä kuin neekerin tukka, niin että hänen oli pakko antaa ajella jälleen päänsä, mutta hän oli juovuksissa tuomarin edessä enkä maksanut hänen todistuksestaan yhtä paljon kuin muiden todistuksista.»

Kaikkea tällaista Kaptah lörpötteli voittaakseen aikaa ja saadakseen minut luopumaan päätöksestäni, mutta huomattuaan, että päätökseni pysyi lujana, hän kirosi katkerasti ja kutsui avukseen lukuisia jumalia, joiden nimet hän oli oppinut matkoillamme, ja sanoi: »Onko hullu koira purrut sinua vai skorpioniko sinua on pistänyt, herrani, sillä totisesti luulin sinun ensin laskevan huonoa pilaa puhuessasi mokomaa asiaa. Tämä päätöksesi tekee meidät köyhiksi, mutta kentieskuoriainen kaikesta huolimatta voi meitä auttaa, ja ollakseni aivan rehellinen en mielelläni itsekään katsele laihoja ihmisiä, vaan käännän katseeni pois heistä ja soisin sinunkin tekevän niin, herrani, sillä mitä ihminen ei näe, sitä hänen ei tarvitse tietää, ja tuntoni rauhoittamiseksi olen jakanut viljaa köyhille, koska samalla hyödyn siitä suuresti faraon hullun veronkannon tähden. Mutta epämieluisinta sanoissasi on minulle, että käsket minun lähteä hankalille matkoille ja sotkemaan jalkani savessa, niin että kenties kompastun ja putoan kasteluojaan matkoillani ja henkeni tulee tunnollesi, herrani, sillä totisesti olen vanha ja väsynyt mies ja jäseneni ovat kankeat ja kaipaan mukavaa vuodettani ja Mutin keittoja ja paisteja ja hengästyn pahasti kävellessäni, koska olen jo vanha ja väsynyt.»

Mutta olin armoton hänelle ja sanoin: »Totisesti, valehtelet vielä enemmän kuin ennen, Kaptah, sillä näinä vuosina olet nuorentunut etkä suinkaan vanhentunut eivätkä kätesi vapise enää kuten ennen eikä silmäsi punoittanut tullessasi, vaan punoittaa vasta nyt juotuasi liiaksi viiniä. Siksi määrään sinulle tämän hankalan matkan ja kaiken vaivan tämän matkan aikana lääkärinä, koska rakastan sinua, sillä olet aivan liian lihava ja se rasittaa sydäntäsi ja ahdistaa henkeäsi ja toivon sinun laihtuvan tämän matkan aikana säädylliseen ihmiskuntoon, niin ettei minun tarvitse hävetä palvelijani lihavuuden takia. Totisesti, Kaptah, muista, miten iloitsit kerran kävellessämme Babylonin pölyisillä teillä, ja miten iloitsit istuessasi aasin selässä Libanonin vuorilla ja vielä enemmän iloitsit laskeutuessasi aasin selästä Kadeshissa, Totisesti, jos olisin nuorempi, tarkoitan, ellei minulla olisi lukuisia tärkeitä tehtäviä täällä faraon laskuun, seuraisin itse sinua tälle matkalle ilahduttaakseni sydäntäni, sillä monet ihmiset tulevat siunaamaan nimeäsi tämän matkan jälkeen.»

Kaptah oli miettinyt ankarasti koko ajan puhuessani ja rypisti kulmiaan vain mainitessani aasin, ja koko ajan hän laski sormillaan monimutkaisia laskuja. Lopuksi hän sanoi: »Minulle tulee kiire ehtiäkseni suorittaa kaiken tämän kylvön aikana ja minun on lähetettävä liikkeelle kaikki palvelijani ja palkattava lisää palvelijoita, jotta ehdin saada viljan jaetuksi. Myös kirjureita minun on otettava mukaan, jotta kaikki tapahtuu laillisesti, sillä nämä Atonin palvelijat ovat kieroja ihmisiä ja aion mitata mittani heidän selkänahastaan, elleivät he saa viljaa itämään ja leikatuksi. Onneksi omistamme omia laivoja, niin ettei matkani tarvitse käydä liian hankalaksi, ja myös keittolaivan aion ottaa mukaani, sillä vatsani, jota soimaat, on heikko ja sulattaa enää vain parhaan ruoan. Ainakin ojien yli aion kannattaa itseni kantotuolissa, sillä katso minua, herrani, ja sano itse, sopiiko arvolleni hypellä ojien ylitse, mikäli edes pystyn sitä tekemään vanhojen ja kankeiden jalkojeni vuoksi. Mutta muuten saattaa puheesi olla viisas, sillä ilotalojen tytöt ovat alkaneet nauraa minulle eikä minulla vatsani paisuttua ole enää iloa naisista, koska hengästyn liiaksi yrittäessäni iloita heidän kanssaan ja tämä on minusta harmillista, koska minulla on kylliksi kultaa ostaakseni iloitsemaan kanssani kuka nainen hyvänsä Theban kaupungissa, jos mielistyn häneen, vaikka sinun ei tietenkään tule ymmärtää tätä niin, että tuhlaisin kultaani naisiin, sillä niin hullu en suinkaan ole, vaan tiedän hyvin, että yksinkertainen orjatyttökin ajaa saman asian kuin voideltu ilotyttö, joka pitää kultarengasta nenässään. Minun ei kuitenkaan pitänyt puhua sinulle naisista, koska et kuitenkaan ymmärrä mitään naisista ja elämänilosta, vaan naamasi on pysynyt yhtä happamena kuin ennenkin. Kuitenkin toivon, että kuoriaisen ansiosta hullu päätöksesi kääntyy meille siunaukseksi eikä kiroukseksi ja tätä varten aion ryhtyä erilaisiin toimenpiteisiin, joista minun on turha sinulle kertoa, koska kuitenkaan et niistä mitään ymmärtäisi. Sen vain soisin, että joku lähettäisi sinut yhtä hankalalle matkalle yhtä järjettömän asian tähden, jotta itse omassa lihassasi saisit tuntea saman, minkä nyt teet minulle.»

Tämä hänen toivomuksensa toteutui varsin pian, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Nyt mainitsen vain, ettemme riidelleet enää, vaan Kaptah alistui päätökseeni ja istuimme myöhäiseen iltaan asti juoden viiniä ja myös Merit joi viiniä kanssamme ja paljasti ruskeat polvensa, jotta olisin koskenut niitä suullani. Kaptah kertoi meille muistojaan Babylonin teiltä ja puimalattioilta, ja jos hän tosiaan oli ehtinyt tehdä kaiken, mitä kertoi, niin totisesti olin ollut sokea ja kuuro Minean tähden. Sillä en unohtanut Mineaa, vaikka makasin sen yön Meritin matolla ja iloitsin hänen kanssaan, niin että sydämeni lämpeni ja yksinäisyyteni suli. Mutta sisarekseni en häntä sanonut, vaan kaiken tämän tein, koska hän oli ystäväni, ja se, minkä hän teki minulle, oli ystävällisintä, mitä nainen voi miehelle tehdä. Siksi olisin ollut valmis rikkomaan ruukun hänen kanssaan, mutta hän ei suostunut siihen, koska oli syntynyt kapakassa ja olin muka liian ylhäinen ja rikas hänelle. Mutta luulen, että hän vain tahtoi säilyttää vapautensa, jotta olisin pysynyt hänen ystävänään.

4

Seuraavana päivänä minun oli mentävä kultaiseen taloon kuninkaallisen äidin eteen, jota koko Theba jo nimitteli noidaksi ja neekerinoidaksi, niin ettei kenenkään tarvinnut enää selittää toiselle, ketä tarkoitti noidasta puhuessaan. Kuitenkin luulen, että hän itse kaikesta viisaudestaan ja taidostaan huolimatta oli syypää tähän nimitykseen, sillä hän oli julma ja kavala vanha nainen ja suuri valta oli hävittänyt hänestä kaiken sen, mikä joskus oli ollut hänessä hyvää. Mutta pukeuduttuani laivassani kuninkaalliseen pellavaan ja ripustettuani ylleni kaikki arvoni merkit saapui keittäjäni Muti entisestä kuparin valajan talosta ja sanoi minulle äkäisesti:

»Siunattu olkoon päivä, joka toi sinut takaisin kotiin, herrani, mutta on tosiaan miesten tapaista, että retkuilet yösi ilotaloissa etkä saavu edes syömään aamiaista, vaikka olen nähnyt paljon vaivaa tähtesi valmistaakseni ruokia, jotka olisivat mieluisia sinulle, ja olen valvonut koko yön leipoakseni ja paistaakseni ja lyönyt kepillä laiskottelevia orjia jouduttaakseni heitä siivoamistyössä, niin että oikea käsivarteni on väsynyt ja kolottaa. Olen näet vanha ja väsynyt nainen enkä usko enää miehiin eikä sinun käytöksesi illalla ja yöllä ja tänä aamuna suinkaan paranna käsitystäni miehistä. Niin että ala joutua syömään aamiaista, jonka olen sinulle valmistanut, ja tuo lutka mukanasi, ellet enää tule toimeen päivääkään ilman häntä.»

Näin hän puhui, vaikka tiesin hänen pitävän Meritiä suuressa arvossa ja ihailevan Meritiä, mutta tällainen oli hänen tapansa puhua ja olin tottunut siihen eläessäni köyhien lääkärinä entisessä kuparinvalajan talossa, niin että hänen pistävät sanansa olivat suloiset korvissani ja tunsin palanneeni kotiin. Siksi seurasin häntä mielelläni ja lähetin sanan Krokotiilinpyrstöön Meritille ja kävellessään laahustavin askelin kantotuolini vieressä Muti motkotti jatkuvasti ja sanoi:

»Luulin totisesti sinun rauhoittuneen ja oppineen elämään siivosti, kun olet saanut elää kuninkaallisten kanssa, mutta mitään et nähtävästi ole oppinut, vaan olet yhtä kuriton kuin ennenkin, vaikka luulin lukevani kasvoistasi rauhaa ja tyyneyttä, kun eilen näin sinut. Myös iloitsin sydämestäni nähdessäni poskiesi pyöristyneen, sillä lihoessaan mies rauhoittuu eikä totisesti tule olemaan minun vikani, jos laihdut Thebassa viipyessäsi, vaan vika on oleva oman hurjan luontosi, sillä kaikki miehet ovat samanlaisia ja kaikki paha maailmassa on lähtöisin siitä pienestä kapineesta, mitä miehet pitävät piilossa esivaatteensa alla, koska häpeävät sitä, enkä suinkaan ihmettele, että he häpeävät sitä.»

Tällä tavoin hän puhui ja jankutti lakkaamatta, niin että muistin äitiäni Kipaa ja olisin varmaan alkanut itkeä liikutuksesta, ellen lopuksi olisi tiuskaissut hänelle: »Suu kiinni, vaimo, sillä puheesi häiritsee ajatuksiani ja on kuin kärpästen surinaa korvissani.» Silloin hän vaikeni heti ja oli hyvin mielissään, koska oli saanut minut huutamaan hänelle ja tunsi siten parhaiten, että hänen isäntänsä oli palannut kotiin.

Hän oli valmistanut taloni kauniisti ottamaan minua vastaan ja kukkaseppeleitä  sidottu kuistikon pylväisiin ja piha oli lakaistu ja katukin pihan edessä oli lakaistu ja kissanraato oli viskattu pois taloni edestä naapuritalon eteen. Lapsiakin hän oli palkannut kadulle huutamaan: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herramme kotiin.» Mutta tämän hän teki, koska häntä suuresti harmitti, ettei minulla ollut omia lapsia, ja hän olisi mielellään suonut, että minulla olisi ollut lapsia, kunhan olisin hankkinut nämä lapset ilman vaimoa, mutta miten se olisi käynyt päinsä, sitä en osaa selittää. Niin hän kuitenkin ajatteli ja annoin lapsille kuparia ja Muti jakoi heille hunajaleivoksia ja he poistuivat suuresti iloiten. Myös Merit saapui kauniisti pukeutuneena ja kukkia hiuksissaan ja hänen hiuksensa kiilsivät voiteista, niin että Muti nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä kaataessaan vettä käsillemme. Hänen valmistamansa ruoka oli suloinen suussani, sillä se oli Theban ruokaa ja olin Akhetatonissa unohtanut, ettei missään muualla ruoka ole Theban ruoan veroista. Mutta kenties nälkäni johtui Meritistä, sillä hän oli nuorentanut minut ja sydämeni oli jälleen yhtä nuori kuin ruumiini. Mutta tarjotessaan ruokia Muti puhutteli meitä molempia lakkaamatta ja sanoi:

»Varmaan kiroat minut kokonaan, herrani, sillä tämä lintu paistui liikaa enkä ole lainkaan tyytyväinen kastikkeeseen. Joko maistoit, Merit, tätä palmun kevätversojen ydintä, jonka olen muhentanut munuaisen kera. Usein olen onnistunut valmistamaan sen hyvin, mutta tänään se tietysti on kiehunut liikaa. Etkä sinä, herrani, lainkaan tiedä, miten monta kertaa olen keskustellut tämän kauniin ja kunniallisen naisen kanssa, ja lakkaamatta olen varoittanut häntä sinusta ja todistanut hänelle, miten epävakainen ja häilyvä on mielesi jamiten luonnostasi tyhmä ja hullu olet, mutta hän ei usko sanojani enkä käsitä, mitä hän luulee sinussa näkevänsä, kun olet jo kaljukin. Mutta nuorina naiset ovat yhtä hulluja kuin miehet ja heidät lumoaa tuo pieni kapine, jota miehet —, niin, en välitä tällä kertaa puhua siitä, mutta tiedät hyvin, mitä tarkoitan ja luulen Meritinkin sen tietävän, sillä aivan nuori hän ei enää ole. Kuitenkin kokemus on yhtä hyvä naiselle kuin miehellekin ja naiselle vielä tärkeämpi, sillä se opettaa hänet pitämään varansa miesten suhteen ja olemaan uskomatta heidän petollisia sanojaan. Nämä pienet kalat olen sitä paitsi itse säilyttänyt öljyssä kreetalaiseen tapaan enkä usko kreetalaisten tekevän sitä paremmin, vaikka kalat tietysti juuri tällä kertaa ovat härskiintyneet.»

Kiittelin Mutia ja ylistin hänen taitoaan ja hän oli suuresti mielissään, vaikka koe trikin rypistellä otsaansa ja niisku telia nenäänsä, ja myös Merit ylisti häntä. Enkä tiedä, oliko tässä päiväateriassa entisessä kuparin valajan talossa mitään erikoista tai muistettavaa, mutta olen kertonut sen itseni tähden, koska juuri silloin tunsin olevani onnellinen ja sanoin: »Pysähdy vesikello juoksustasi ja vesi lakkaa virtaamasta, sillä tämä hetki on hyvä enkä soisi enää ajan kuluvan, jotta tämä hetki ei koskaan menisi ohitse».

Mutta syödessämme oli pihaani kerääntynyt väkeä ja köyhien kaupunginosan ihmiset olivat pukeutuneet parhaisiinsa ja voidelleet kasvonsa kuin pyhänä päivänä ja tulivat tervehtimään minua ja valittamaan minulle vaivojaan ja kipujaan. He sanoivat: »Olemme suuresti kaivanneet sinua, Sinuhe, sillä viipyessäsi keskellämme emme antaneet sinulle kylliksi arvoa, vaan lähdettyäsi vasta huomasimme miten paljon hyvää olit meille tietämättämme tehnyt ja miten paljon menetimme menettäessämme sinut.»

He toivat minulle lahjoja, vaikka heidän lahjansa olivatkin vähäisiä ja vaatimattomia, sillä he olivat köyhempiä kuin koskaan ennen farao Ekhnatonin jumalan tähden. Mutta joku toi minulle mitan ryynejä ja joku toi minulle heittopuulla pudottamansa linnun ja joku toi kuivia taateleita ja joku toi kukan, koska hänellä ei ollut muuta tuomista, niin että nähdessäni kukkien määrän pihassani en enää ihmetellyt, miksi oinasten kujan istutukset olivat paljaat ja rosvotun näköiset. Heidän joukossaan oli vanha kirjuri, joka kulki pää vinossa kaulakyhmynsä tähden ja ihmeekseni oli yhä hengissä. Heidän joukossaan oli myös orja, jonka sormet olin parantanut, ja hän näytti minulleylpeänä sormiaan ja liikutti niitä nähteni ja hän juuri toi ryynit, sillä hän työskenteh edelleen myllyssä ja saattoi varastaa sieltä. Heidän joukossaan oli äiti, joka näytti minulle poikaansa, ja poika oli kasvanut kauniiksi ja vahvaksi, niin että hänen silmänsä oli lyöty mustaksi ja hänellä oli naarmuja säärissään ja hän kerskasi ylpeänä pehmittävänsä kenen hyvänsä kokoisensa pojan naapuristossa. Heidän joukossaan oli vield ilotyttö, jonka silmät kerran olin parantanut ja jonka takia olin ollut pääsemättömissä, koska hän lähetti luokseni kaikki ilotalon tytöt, jotta olisin leikannut veitselläni rumentavat syntymämerkit ja syylät heidän nahastaan. Myös hän oli menestynyt, sillä hän oli ammatillaan säästänyt varoja ja ostanut maksullisen käymälän torin varrella ja myi siellä muun lisäksi hajuaineita ja välitti torikauppiaille nuorten, ennakkoluulottomien tyttöjen osoitteita. He kaikki toivat minulle lahjoja ja sanoivat: »Älä halveksi lahjojamme, Sinuhe, vaikka oletkin kuninkaallinen lääkäri ja asut kuninkaan kultaisessa talossa, sillä silti sydämemme iloitsevat nähdessämme sinut, kunhan vain et taas ala puhua meille Atonista.»

Enkä puhunut heille Atonista, vaan otin heidät vastaan yhden kerrallaan heidän vaivojensa mukaan ja kuuntelin heidän valituksiaan ja kirjoitin lääkkeitä heidän vaivoihinsa ja paransin heidät. Ollakseen minulle avuksi Merit riisui kauniin pukunsa, jottei se olisi tahriintunut, ja auttoi minua työssäni pesten heidän paiseitaan ja puhdistaen tulessa veitsiäni ja sekoittaen huumaavaa juomaa niille, joilta oli kiskottava kipeä hammas. Joka kerta katsoessani häntä iloitsin, ja katselin häntä usein kesken työni, sillä hän oli kaunis katsella ja hänen vartalonsa oli täyteläinen ja solakka ja hänen ryhtinsä oli kaunis eikä hän hävennyt, vaikka riisuutui tehdäkseen työtä, kuten kansannaiset riisuutuvat työskennellessään, eikä kukaan potilaani kummastunut siitä, sillä heillä oli kylliksi ajattelemista omissa vaivoissaan.

Näin kului aikani ottaessani vastaan potilaita kuten ennen ja puhutellessani heitä ja iloitsin tiedostani ja taidostani voidessani auttaa heitä ja iloitsin katsellessani kesken työni Meritiä, joka oli ystäväni, ja monta kertaa hengähdin syvään ja sanoin: »Pysähdy vesikello vuotamasta ja vesi lakkaa virtaamasta, sillä näin kauniina ei hetkeni voi enää kauan jatkua.» Tällä tavoin en lainkaan muistanut, että minun oli käytävä kultaisessa talossa ja että tuloni oli ilmoitettu suurelle kuninkaalliselle äidille. Mutta luulen, etten muistanut sitä, koska en tahtonut sitä muistaa ollessani onnellinen.Vihdoin varjojen pidentyessä pihani tyhjeni ja Merit kaatoi vettä käsilleni ja auttoi minua puhdistautumaan ja minä autoin häntä puhdistautumaan ja tein sen mielelläni ja pukeuduimme yhdessä. Mutta kun tahdoin koskea käsilläni hänen poskiaan ja suullani hänen suutaan, hän työnsi minut pois ja sanoi: »Joudu jo noitasi luokse, Sinuhe, äläkä vitkastele, jotta ehdit palata ennen yön tuloa, sillä luulen mattoni odottavan maltittomasti sinua. Juuri niin, minulla on tunne kuin matto huoneessani kovin kärsimättömästi odottaisi sinua enkä lainkaan ymmärrä, miksi niin on, sillä jäsenesi ovat kovin pehmeät, Sinuhe, ja lihasi on veltto enkä sanoisi hyväilyjäsikään varsin taitaviksi, mutta siitä huolimatta olet minulle erilainen kuin kaikki muut miehet ja siksi ymmärrän hyvin mattoani.»

Hän sitoi arvoni merkit jälleen kaulaani ja pani lääkärin tekotukan päähäni ja hyväili käsillään poskiani sen tehdessään, niin etten lainkaan olisi halunnut lähteä kultaiseen taloon hänen luotaan, vaikka suuresti pelästyinkin muistaessani kuninkaallisen äidin. Mutta annoin orjieni juosta ja yllytin heitä kepilläni ja hopealla ja laivani soutajia yllytin kepilläni ja hopealla, niin että vesi kohisi laivani keulassa soutaessamme kultaisen talon muurien luokse. Tällä tavoin laivani laski laituriin ja ehdin sisään juuri auringon pudotessa lännen vuorten taakse ja tähtien syttyessä, niin etten saattanut itseäni häpeään.

Mutta ennen kuin kerron keskustelustani kuninkaallisen äidin kanssa, minun on kerrottava, että hän näiden vuosien aikana oli vain kahdesti käynyt Akhetatönin kaupungissa poikaansa tapaamassa ja molemmilla kerroilla moittinut häntä hänen hulluudestaan, niin että farao Ekhnaton suuresti pahoitti mielensä, sillä hän rakasti äitiään ja oli sokea äitinsä suhteen, kuten pojat usein ovat sokeita äitiensä suhteen, kunnes menevät naimisiin ja heidän vaimonsa avaavat heidän silmänsä. Mutta Ekhnatonin silmiä ei Nefritite ollut avannut isänsä tähden. Minun on näet tunnustettava avoimesti, että pappi Eje ja kuninkaallinen äiti Teje näinä aikoina elivät jo aivan vapaasti yhdessä eivätkä lainkaan enää edes yrittäneet salata iloaan, vaan näyttäytyivät yhdessä ja seurasivat toinen toisensa askeleita, kuin olisivat vartioineet toisiaan, enkä tiedä, onko kuninkaallinen talo koskaan ennen kokenut niin julkista häpeää, mutta kenties on, sillä tällaisia asioita ei kirjoiteta muistiin, vaan ne kuolevat ja unohtuvat niiden ihmisten mukana, jotka ovat olleet niiden todistajina. Mutta farao Ekhnatonin syntyperästä en edelleenkään tahdo mitään sanoa, vaan uskon, ettähänen syntyperänsä oli jumalallinen, sillä ellei hänen suonissaan olisi ollut hänen kuninkaallisen isänsä verta, ei hänen suonissaan olisi ollut lainkaan kuninkaallista verta, sillä äidistään hän ei kuninkaallista verta perinyt ja silloin hän totisesti olisi ollut väärä farao, kuten papit väittivät, ja kaikki mikä tapahtui olisi ollut vielä enemmän väärin ja turhaa ja mieletöntä. Siksi en suinkaan halua uskoa pappeja, vaan uskon mieluummin järkeäni ja sydäntäni.

Joka tapauksessa kuninkaallinen äiti Teje otti minut vastaan yksityisessä salissaan, missä monenlaiset pienet linnut hypähtelivät ja visersivät häkeissään siivet leikattuina. Hän ei näet suinkaan ollut unohtanut nuoruutensa päivien ammattia, vaan pyydysti yhä mielellään lintuja palatsin puutarhasta liimaamalla puiden oksia ja virittämällä verkkoja. Mutta astuessani hänen eteensä hän punoi mattoa värjätyistä kaisloista ja puhutteli minua äkäisesti ja soimasi viipymistäni ja kysyi: »Onko poikani hulluus lainkaan parantunut vai onko jo aika puhkaista hänen kallonsa, sillä hän pitää aivan liian suurta ääntä Atonistaan ja tekee kansan levottomaksi, mihin ei ole lainkaan syytä enää, koska väärä jumala on kaadettu eikä kukaan kilpaile vallasta hänen kanssaan.»

Kerroin hänelle faraon voinnista ja pienistä prinsessoista ja heidän leikeistään ja gaselleistaan ja koiristaan ja souturetkistMn Akheta tönin pyhällä järvellä, kunnes kuninkaallinen äiti leppyi ja salli minun istuutua jalkojensa juureen ja tarjosi minulle olutta. Mutta hän ei suinkaan tarjonnut minulle olutta saituudesta, vaan rahvaan tapaan hän piti itse enemmän oluesta kuin viinistä ja hänen oluensa oli väkevää ja makeaa ja hän saattoi juoda sitä monta ruukullista päivässä, niin että hänen ruumiinsa oli oluesta turvonnut ja hänen kasvonsakin olivat turvonneet ja vastenmieliset, niin että hänen kasvonsa tosiaan muistuttivat neekerien kasvoja, vaikka eivät olleetkaan aivan mustat. Eikä varmaan kukaan olisi enää voinut hänet nähdessään aavistaa, että tämä vanhentunut ja turvonnut nainen oli aikoinaan kauneudellaan voittanut suuren faraon rakkauden. Siksi kansa sanoikin hänen voittaneen faraon suosion neekerien noituudella, sillä onhan harvinaista, että farao kohottaa suureksi kuninkaalliseksi puolisoksi linnunpyydystäjätytön virran rannalta.

Mutta juodessaan olutta hän alkoi puhua minulle luottavasti ja avoimesti, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, sillä olin lääkäri ja naiset uskovat lääkärille paljon sellaista, mitä heidän mieleensä ei juolahtaisiuskoa muille ihmisille, eikä kuningatar Teje tässä suhteessa eronnut lainkaan muista naisista. Mutta usein myös ihminen, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän, alkaa puhua vieraille ihmisille avoimemmin ja luettavammin kuin läheisilleen ja tämä on lähestyvän kuoleman merkki, vaikka ihminen itse ei sitä useinkaan tajua puhuessaan. Siksi kylmä alkoi karsia sydäntäni hänen puhuessaan niin peloittavan luotta vasti minulle ja kysyin häneltä hänen vaivojaan, mutta hän nauroi minulle ja sanoi, ettei hän tuntenut mitään vaivoja lukuun ottamatta oluen aiheuttamia vaivoja ja runsasta ilmaa vatsassaan, mutta minun oli turha lääkärinä kehoittaa häntä luopumaan oluesta, koska hän ei kuitenkaan aikonut luopua siitä eikä pitänyt olutta vaarallisena eikä vielä nähnyt virtahevosia unissaan.

Hän puhui siis minulle oluen liikuttamana ja sanoi: »Sinuhe, sinä, jolle poikani antoi tyhmästä oikustaan nimen yksinäinen, vaikka et totisesti näytä lainkaan yksinäiseltä ja lyön vetoa, että Akhetatonissa iloitset joka yö eri naisen kanssa, sillä minä tunnen kyllä Akhetatonin naiset, niin, sinä Sinuhe olet rauhallinen ihminen ja kenties rauhallisin kaikista ihmisistä, jotka tunnen, ja rauhasi suorastaan ärsyttää minua, niin että haluaisin pistää sinua kuparineulalla nähdäkseni sinun hypähtävän ja parkaisevan, enkä lainkaan käsitä, mistä tämän rauhasi olet saanut, mutta varmaan olet sydämessäsi hyvä ihminen, vaikka en ymmärrä, mitä hyötyä ihmiselle on, jos hän on hyvä, sillä vain tyhmät ihmiset, jotka eivät muuta osaa, ovat hyviä, sen olen huomannut. Joka tapauksessa läsnäolosi rauhoittaa ihmeellisesti minua ja tahtoisin sanoa sinulle, että tämä Aton, jonka minä hulluudessani päästin valloilleen, hermostuttaa suuresti minua enkä lainkaan tarkoittanut, että asiat menisivät näin pitkälle, vaan keksin A tönin kaataakseni Ammonin, jotta valtani ja poikani valta olisi ollut suurempi, ja oikeastaan hänet keksi Eje, mieheni, kuten tiedät, vai olisitko kenties tosiaan niin viaton, ettet edes sitä tiedä, mutta tulkoon sanotuksi, että hän on mieheni, vaikka meidän ei ole sopinutkaan rikkoa ruukkua yhdessä. Tarkoitan vain, että tuo kirottu Eje, jossa ei enää ole enempää voimaa kuin lehmän nännissä, hän toi Atonin mukanaan Heliopoliista ja syötti hänet pojalle. Enkä totisesti käsitä, mitä poikani luulee hänestä löytävänsä, mutta hän näki unia silmät auki jo lapsena enkä voi enää ajatella muuta kuin että hän on hullu ja hänen päänsä pitäisi puhkaista, enkä käsitä, mikä häntä riivaa, kun hänen vaimonsa, tuo Ejen sievä tytär, synnyttää hänelle vain tyttären tyttären jälkeen, vaikkarakkaat noitani parhaansa mukaan ovat koettaneet häntä auttaa. Enkä käsitä, miksi kansa vihaa noitiani, sillä he ovat kultaisia ihmisiä, vaikka ovatkin mustia ja pitävät norsunluu puikkoja nenässään ja venyttävät huulensa ja lastensa kallot. Mutta kansa vihaa heitä, sen tiedän, niin että minun on pidettävä heidät piilossa kultaisen talon luolissa, koska kansa muuten tappaisi heidät, mutta en voi luopua heistä, sillä kukaan ei osaa heidän laillaan kutkuttaa jalkapohjiani ja he valmistavat minulle lääkkeitä, joiden avulla voin yhä naisena nauttia elämästäni ja iloita, mutta jos luulet minun enää saavan mitään iloa Ejestä, niin suuresti erehdyt, enkä oikeastaan käsitä, miksi pidän niin tiukasti kiinni hänestä, vaikka parempi olisi, jos antaisin hänen pudota. Parempi minulle itselleni, tarkoitan. Mutta kenties en enää voisi antaa hänen pudota, vaikka tahtoisin, ja tämäkin asia huolettaa minua. Siksi minulla on enää ainoa iloni rakkaista neekereistäni.»

Suuri kuninkaallinen äiti hihitti hiljaa itsekseen samalla tavoin kuin sataman pesuakat hihittävät olutta juodessaan, kun heillä on hyvin hauskaa, ja hihittäen hän jatkoi:

»Nämä neekerini ovat näet suuria ja taitavia lääkäreitä, Sinuhe, vaikka kansa sanoo heitä noidiksi, mutta tämä on pelkkää tietämättömyyttä ja sinullakin olisi varmaan oppimista heidän taidostaan, jos voittaisit ennakkoluulosi heidän väriään ja hajuaan kohtaan ja jos he suostuisivat opettamaan sinulle taitonsa, mitä kuitenkaan en usko, sillä he ovat hyvin mustasukkaisia taidostaan. Heidän värinsä on lämmin ja musta eikä heidän hajunsa ole vastenmielinen, kun siihen tottuu, vaan heidän hajunsa on iloinen ja kiihdyttävä, niin että siihen totuttuaan ei enää osaa elää ilman sitä. Sinulle, Sinuhe, voin kertoa, koska olet lääkäri etkä sen tähden voi kavaltaa minua, että toisinaan myös iloitsen heidän kanssaan, sillä he määrävät sen minulle lääkäreinä ja jotakin iloa täytyy kai minun kaltaisellani vanhalla vaimolla olla. Mutta tätä en suinkaan tee kokeakseni jotakin uutta, kuten turmeltuneet hovinaiset, jotka nauttivat neekereistä samalla tavoin kuin kaiken muun maistanut ja kaikkiin makuihin kyllästynyt väittää sopivasti mädännyttä lihaa parhaaksi ravinnoksi. Ei, tästä syystä en suinkaan rakasta neekereitäni, sillä minun vereni on nuori ja punainen eikä kaipaa keinotekoisia ärsykkeitä ja neekerit ovat minulle salaisuus, joka vie minut lähemmäksi lämpimän elämän lähteitä, lähemmäksi multaa, aurinkoa ja eläimiä. Soisin kuitenkin, ettet kertoisi tätä tunnustustani muille, mutta jos kerrot, ei siitä koidu minulle mitäänvahinkoa, koska aina voin sanoa sinun valehtelevan. Kansa taas uskoo kaiken, mitä minusta kerrotaan ja enemmänkin, niin ettei kansan suhteen enää maineeni voi enempää vahingoittua ja siksi on samantekevää, mitä kerrot kansalle, mutta soisin kuitenkin sinun olevan kertomatta, koska olet hyvä ihminen, mitä minä en suinkaan ole.»

Hän synkkeni huomattavasti eikä enää juonut oluttakaan, vaan alkoi solmia jälleen kaislamattoa kirjavista kaisloista ja tuijotin hänen tummia sormiaan hänen solmiessaan kaisloja, sillä en rohjennut katsoa häntä silmiin. Koska olin vaiti enkä luvannut mitään, hän jatkoi vielä:

»Hyvyydellä ei ihminen voita mitään, vaan ainoa mikä maailmassa merkitsee jotakin on valta. Mutta ne, jotka syntyvät valtaan, eivät käsitä itse vallan arvoa, vaan vallan arvon käsittää vain sellainen, joka on syntynyt sontaa varpaiden välissä kuten minä. Totisesti, Sinuhe, minä käsitän vallan arvon, ja kaiken minkä olen tehnyt olen tehnyt vallan tähden ja säilyttääkseni vallan pojalleni ja hänen pojalleen, jotta minun vereni eläisi faraoiden kultaisella istuimella, enkä ole kaihtanut mitään tekoa tämän saavuttaakseni. Kenties tekoni ovat pahoja jumalien edessä, mutta totta puhuen en suurestikaan välitä jumalista, koska faraot ovat jumaliakin ylempänä eikä viime kädessä ole hyviä tai pahoja tekoja, vaan hyvää on se mikä onnistuu ja pahaa se mikä epäonnistuu ja joutuu ilmi. Siitä huolimatta tärisee joskus sydämeni ja sisälmykseni muuttuvat vedeksi, kun ajattelen tekojani, sillä olen vain nainen ja kaikki naiset ovat taikauskoisia, mutta tässä asiassa toivon neekerieni voivan auttaa minua. Erikoisesti minua tärisyttää nähdessäni Nefrititen synnyttävän tyttären toisensa jälkeen, sillä neljä kertaa peräkkäin hän on jo synnyttänyt tyttären ja joka kerta on minulla ollut tunne, kuin olisin viskannut kiven taakseni tielle ja löytäisinkin sen edestäni tiellä, enkä osaa tätä selittää, vaan pelkään teoillani synnyttäneeni kirouksen, joka hiipii edelläni.»

Hän mutisi muutamia loitsuja paksujen huultensa välitse ja liikutteli levottomasti leveitä jalkojaan lattialla, mutta koko ajan hänen sormensa solmivat taitavasti värillisiä kaisloja matoksi ja tuijotin hänen tummia sormiaan ja kylmä karsi sydäntäni. Sillä hän solmi linnunpyydystäjän solmuja kaislamattoon ja tunsin nämä solmut. Totisesti, tunsin nämä solmut, sillä ne olivat alamaan harvinaisia solmuja ja poikana olin katsellut niitä isäni talossa nokisessa kaislaveneessä, joka riippui äitini vuoteen yläpuolella. Kun tämän tajusin, halpaantuikieleni ja jäseneni jähmettyivät, sillä syntymäni yönä puhalsi vieno länsituuli ja kaislavene oli tullut virtaa alas tulvan aikana ja tuuli oli painanut sen rantaan isäni talon läheisyydessä. Ajatus, joka minussa syntyi katsellessani kuninkaallisen äidin sormia, oli niin hirveä ja järjetön, etten tahtonut ajatella sitä, vaan sanoin itselleni, että linnunpyydystäjän solmuja saattoi käyttää kuka hyvänsä solmiessaan kokoon kaislaveneen. Mutta linnunpyydystäjät harjoittivat ammattiaan alamaassa enkä Thebassa ollut nähnyt kenenkään solmivan samanlaisia solmuja. Siksi poikana olin usein tuijottanut tuota nokista kaislavenettä ja sen murtuneita olkia ihmetellen solmuja, jotka pitivät sen koossa, vaikka silloin en vielä edes tiennyt, miten tuo kaislavene kytkeytyi kohtalooni.

Mutta suuri, kuninkaallinen äiti Teje ei huomannut jähmettymistäni eikä kaivannut vastauksia, vaan vajosi omiin ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja sanoi: »Kenties olen mielestäsi paha ja vastenmielinen nainen, Sinuhe, kun puhun sinulle näin avoimesti, mutta älä tuomitse minua liian ankarasti tekojeni tähden, vaan koeta ymmärtää minua. Ei näet ole helppo köyhän linnustajatytön tulla faraon naistaloon, jossa jokainen halveksii häntä hänen tumman nahkansa ja leveiden jalkojensa tähden ja häntä pistellään tuhannella neulalla eikä hänellä ole pelastuksenaan muuta kuin faraon oikku ja oman ruumiinsa kauneus ja nuoruus. Et kai ihmettele, etten kysynyt keinoja kiinnittäessäni faraon sydämen itseeni ja yö yöltä totuttaessani hänet mustien outoihin tapoihin, kunnes hän ei enää voinut elää ilman hyväilyjäni ja minä hallitsin hänessä Egyptiä. Tällä tavoin voitin kaikki kultaisen talon juonet ja väistin kaikki ansat ja revin rikki kaikki verkot, joita punottiin tielleni, enkä häikäillyt kostoani, jos minulla oli syytä kostaa. Siten lukitsin pelolla kaikkien kielet ympärilläni ja hallitsin kultaista taloa tahtoni mukaan ja tahtoni oli, ettei kukaan vaimo saanut synnyttää faraolle poikalasta, kunnes minä synnyttäisin hänelle pojan. Siksi ei kukaan vaimo faraon talossa synnyttänyt faraolle poikalasta ja tyttäret, jotka syntyivät hänelle, naitin ylhäisille kohta heidän synnyttyään. Niin väkevä oli minun tahtoni, mutta itse en silloin vielä uskaltanut synnyttää, jotten olisi rumentunut hänen silmissään, sillä alussa hallitsin häntä vain ruumiillani, kunnes olin ehtinyt kietoa hänen sydämensä tuhanteen verkkoon. Hän alkoi kuitenkin käydä vanhaksi ja hyväilyt, joilla hallitsin häntä, heikensivät häntä, niin että kauhukseni synnytin hänelle tyttären, kun katsoin ajan kypsäksi synnytystä varten. Kuitenkin tästä tyttärestä kasvoi Baketaton enkä ole naittanut häntä kenellekään, vaan hän on yhä nuoli viinessäni, sillä viisas pitää monta nuolta viinessään eikä luota vain yhteen. Kului vielä aikaa ja elin suuressa tuskassa, kunnes vihdoin synnytin hänelle pojan, vaikka minulla on pojastani ollut vähemmän iloa kuin toivoin, koska hän on hullu, ja siksi kiinnitän toivoni hänen poikaansa, vaikka tämä ei vielä ole syntynyt. Niin suuri oli kuitenkin valtani, ettei ainoakaan vaimo faraon naistalossa synnyttänyt hänelle poikaa kaikkina näinä vuosina, vaan he synnyttivät vain tyttäriä. Etkö lääkärinä myönnä, Sinuhe, että tämä taitoni ja noituuteni on ollut merkillinen?»

Silloin vapisin ja katsoin häntä silmiin ja sanoin: »Noituutesi on perin yksinkertainen ja halveksittava, suuri kuninkaallinen äiti, koska punot sen sormillasi kirjaviin kaisloihin, niin että kuka hyvänsä näkee noituutesi.»

Hän pudotti kaislat sormistaan, kuin ne olisivat polttaneet hänen sormiaan, ja hänen oluesta vetistävät silmänsä pyörähtivät päässä pelästyksestä, kun hän sanoi: »Oletko sinäkin noita, Sinuhe, kun puhut tuollaista, vai joko kansa tietää tämänkin asian?»

Sanoin hänelle: »Ajan mittaan ei kansalta voi mitään salata, vaan kansa tietää kaiken, vaikka kukaan ei puhuisi sitä kansalle. Kenties teoillasi ei ole ollut näkijää, suuri kuninkaallinen äiti, mutta yö on nähnyt sinut ja yötuuli on kuiskaillut tekosi lukuisiin korviin etkä voi estää yötuulta juoruilemasta, vaikka voisitkin lukita ihmisten kielet. Kuitenkin matto, jota solmiat sormissasi, on varsin sievä noidanmatto, ja olisin kiitollinen, jos antaisit sen minulle lahjaksi, sillä antaisin matollesi suuren arvon, varmasti suuremman arvon kuin kukaan toinen, jolle sen voisit lahjoittaa.»

Puhuessani hän rauhoittui ja jatkoi vapisevin sormin kaislojen solmimista ja joi olutta. Puhuttuani loppuun hän katsoi viekkaasti minuun ja sanoi: »Kenties annankin maton lahjaksi sinulle, Sinuhe, kunhan saan sen valmiiksi. Se on sievä ja kallis matto, koska omin käsin olen sen solminut ja se on siten kuninkaallinen matto. Lahjan antaja odottaa saavansa vastalahjan. Mitä aiot antaa minulle vastalahjaksi, Sinuhe?»

Naurahdin ja sanoin välinpitämättömästi: »Vastalahjaksi saat kieleni, kuninkaallinen äiti. Soisin kuitenkin, että sallisit minun pitää sen suussani kuolemani päivään asti. Kieleni ei näet hyödy mitään puhumalla sinua vastaan. Siksi lahjoitan sen sinulle.»

Hän mutisi itsekseen ja vilkuili minuun ja sanoi: »Miksi hyväksyisin lahjaksi sellaista, mikä jo on vallassani? Kukaan ei minua estäisi, jos ottaisin kielesi, ja kätesikin voisin ottaa, niin ettet voisi kirjoittaa sitä, mitä enää et voi puhua. Myös voisin viedä sinut luoliini tervehtimään rakkaita neekereitäni. Kenties et palaisi koskaan heidän luotaan, sillä he käyttävät mielellään ihmisiä uhreihinsa.»

Mutta sanoin hänelle: »Olet ilmeisesti juonut liiaksi olutta, kuninkaallinen äiti. Älä tänä iltana juo enää enempää, sillä muuten voit nähdä virtahevosia unissasi. Kieleni on sinun ja toivon saavani mattosi, kun se valmistuu.» Nousin lähteäkseni eikä hän estänyt minua, vaan nauroi tirskuen, kuten vanhat vaimot nauravat juopuneina, ja sanoi: »Huvitat suuresti minua, Sinuhe, huvitat suuresti minua.»

Tällä tavoin lähdin pois hänen luotaan eikä kukaan häirinnyt minua, vaan palasin kaupunkiin ja Merit jakoi mattonsa kanssani. En kuitenkaan enää ollut täysin onnellinen, sillä ajattelin noesta mustunutta kaislavenettä, joka kerran riippui äitini vuoteen yläpuolella, ja ajattelin tummia sormia, jotka sitoivat kaisloja matoksi linnunpyytäjän solmuilla, ja ajattelin yötuulta, joka vei soutajitta kevyet veneet kultaisen talon muurien luota virtaa alas ja virran poikki Theban rantaan. Kaikkea tätä ajattelin enkä enää ollut täysin onnellinen, sillä mikä lisää tietoa se lisää myös murhetta, ja tältä murheelta olisin suonut säästyväni, koska en enää ollut nuori.

5

Virallisena syynä matkaani Thebaan oli käynti Elämän talossa, sillä vuosiin en ollut käynyt Elämän talossa, vaikka asemani kuninkaallisena kallonporaajana velvoitti minut siihen, ja pelkäsin myös taitoni vähentyneen, kun koko aikana Akhetatonin kaupungissa en ollut joutunut puhkaisemaan ainoatakaan kalloa. Tätä varten menin Elämän taloon ja pidin siellä muutamia luentoja ja opetin oppilaita, jotka olivat valinneet ihmiskallon erikoisalakseen. Elämän talo ei kuitenkaan ollut entisensä ja sen merkitys oli suuresti vähentynyt, koska ihmiset, köyhätkään, eivät olleet halukkaita käymään siellä ja parhaat lääkärit olivat eronneet ja muuttaneet kaupunkiin harjoittamaan ammattiaan. Olin luullut tiedon vapautuneen ja kehittyneen eteenpäin,koska oppilaiden ei enää tarvinnut suorittaa ensimmäisen asteen pappistutkintoa päästäkseen Elämän taloon eikä kukaan enää estänyt heitä kysymästä: Miksi? Mutta petyin suuresti, sillä oppilaat olivat nuoria ja kehittymättömiä eikä heillä suinkaan ollut halua kysyä: Miksi? vaan heidän korkein halunsa oli saada kaikki tieto valmiina opettajiltaan ja nimensä Elämän kirjaan, jotta he voisivat aloittaa ammattinsa harjoittamisen ja ansaita hopeaa ja kultaa tiedollaan.

Potilaita oli niin vähän, että kesti useita viikkoja, ennen kuin sain tilaisuuden puhkaista ne kolme kalloa, jotka olin asettanut päämääräkseni oman taitoni koettelemiseksi. Näillä kallonpuhkaisuilla saavutin suurta mainetta ja sekä lääkärit että oppilaat imartelivat minua ja kehuivat käsieni varmuutta ja nopeuttani. Kuitenkin leikkausten jälkeen minulla oli masentava tunne, etteivät käteni enää olleet yhtä varmat ja taitavat kuin parhaina päivinäni. Myös silmäni olivat sumentuneet, niin etten yhtä varmasti ja helposti kuin ennen nähnyt ja ymmärtänyt ihmisten vaivoja, vaan minun oli tehtävä lukuisia kysymyksiä ja suoritettava pitkällisiä tutkimuksia ollakseni varma asiastani. Siksi otin joka päivä vastaan potilaita myös talossani ja paransin heitä pyytämättä heiltä lahjoja, vain saattaakseni taitoni entiselleen.

Joka tapauksessa puhkaisin siis Elämän talossa kolme kalloa ja yhden puhkaisin armeliaisuudesta, koska sairas oli parantumaton ja kärsi liian suuria kipuja. Mutta molemmat muut tapaukset olivat mielenkiintoisia ja vaativat kaiken taitoni. Toinen heistä oli mies, joka pari vuotta aikaisemmin oli pudonnut päälleen katuun katolta, missä hän oli kuumana kesäpäivänä kisaillut toisen miehen vaimon kanssa. Hän oli pudonnut paetessaan aviomiestä, mutta toipunut tajuihinsa ilman huomattavaa vammaa. Jonkin ajan kuluttua hän oli kuitenkin sairastunut pyhään tautiin ja saanut lukuisia kohtauksia peräkkäin ja edelleen hän sai kohtauksia joka kerta juotuaan viiniä. Näkyjä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan huusi ainoastaan pahalla äänellä ja potki ja puri kieleensä ja laski vetensä alleen. Hän pelkäsi itse tautinsa kohtauksia niin suuresti, että halusi antautua leikkaukseen ja pyysi itse sitä. Siksi suostuin puhkaisemaan hänen kallonsa ja Elämän talon lääkärien kehoituksesta käytin apunani verentyrehdyttäjää, vaikka en ollut tottunut käyttämään veren tyrehdy ttäjiä apunani, vaan luotin enemmän omaan taitooni. Tämä verentyrehdyttäjä oli vielä tylsempi ja uneliaampi kuin se verentyrehdyttäjä, joka kuoli faraon kultaisessa talossa, kuten olen aikaisemmin kertonut, ja häntä oli koko leikkauksen ajan tönittävä ja tyrkittävä, jotta hän olisi pysynyt valveilla ja muistanut virkansa. Siitä huolimatta pyrki veri pirahtelemaan silloin tällöin leikkaushaavasta. Joka tapauksessa aukaisin miehen koko päälaen ja näin, että hänen aivonsa olivat mustat vanhasta verestä monesta kohtaa. Tämän vuoksi kesti puhdistaminen kauan enkä voinut saada hänen aivojensa pintaa kokonaan puhtaaksi vahingoittamatta häntä. Mitään pyhän taudin kohtausta hän ei kuitenkaan enää saanut, sillä hän kuoli kolmantena päivänä leikkauksen jälkeen kuten tavallista. Tätä leikkausta pidettiin kuitenkin erittäin onnistuneena ja taitoani ylistettiin suuresti ja oppilaat kirjoittivat muistiin kaiken minkä tein ja näytin heille.

Toinen tapaus oli sinänsä yksinkertainen, sillä potilaana oli vain nuori poika, jonka vartijat olivat löytäneet kadulta tajuttomana ja kuolevana, ryöstettynä ja kallo lyötynä sisään. Satuin olemaan Elämän talossa, kun vartijat toivat hänet sinne, eikä hänen suhteensa enää ollut mitään menettämistä, sillä hänen luultiin varmasti kuolevan eikä kukaan lääkäri halunnut kajota häneen. Siksi puhkaisin hänen murtuneen päänsä mahdollisimman nopeasti ja poimin pois luunsirut hänen aivoistaan ja peitin puhdistetulla hopealla aukon hänen päässään. Hän parani ja oli hengissä vielä kahden viikon kuluttua, kun poistuin Thebasta, mutta hänen oli hankala liikuttaa käsiään eivätkä hänen kämmenensä ja jalkapohjansa enää kutisseet, kun niitä kutitti sulalla. Kuitenkin uskoin hänen paranevan kokonaan ajan kuluessa. Tämä kallonpuhkaisu ei kuitenkaan herättänyt yhtä suurta huomiota kuin pyhää tautia sairastavan leikkaaminen, vaan kaikki pitivät onnistumistani luonnollisena ja selvänä ylistäen vain käsieni nopeutta. Tapaus oli kuitenkin siitä merkillinen, että päävamman ja kiireen vuoksi en voinut ajatella hiuksia hänen päästään ennen kallon puhkaisemista ja siksi neulottuani päänahan umpeen hopean päälle hiukset kasvoivat hänen päässään kuten ennenkin eikä kukaan voinut hiusten takia nähdä leikkaushaavaa hänen päässään.

Joskin minua kohdeltiin kunnioittavasti Elämän talossa arvoni tähden, kaihtoivat vanhat lääkärit minua eivätkä rohjenneet puhua luotta vasti kanssani, koska tulin Akhetatonista ja he olivat yhä väärän jumalan vallassa pelkonsa tähden. En puhunut heille Atonista, vaan puhuimme keskenämme vain asioista, jotka koskivat lääkärin ammattia. Päivästä päivään he tunnustelivat mieltäni ja nuuhkivat minua, niinkuin koira nuuhkii maata jotakin etsien, kunnes aloin ihmetelläheidän käytöstään. Vihdoin kolmannen kaJlonpuhkaisuni jälkeen tuli luokseni erittäin viisas ja taitava veitsenkäyttäjä ja sanoi minulle:

»Kuninkaallinen Sinuhe, olet varmaan nähnyt, että Elämän talo on tyhjempi kuin ennen eikä taitoamme kaivata kuten ennen, vaikka Thebassa on sairaita yhtä paljon ja enemmänkin kuin ennen. Olet matkustanut monessa maassa, Sinuhe, ja nähnyt monenlaisia parannuksia, mutta luulen, ettet koskaan ole nähnyt sellaisia parannuksia, mitä salassa tapahtuu nykyään Thebassa, sillä niihin ei tarvita veistä eikä tulta, ei lääkkeitä eikä kääreitä. Minulle on annettu tehtäväksi kertoa sinulle näistä parannuksista ja kysyä sinulta, haluatko olla niiden todistajana. Mutta sinun on luvattava, ettet hiisku kenellekään siitä, minkä tulet näkemään. Myös sinun on annettava sitoa silmäsi, kun sinut viedään pyhään parannuspaikkaan, jotta et saisi tietää, missä se sijaitsee.»

Hänen puheensa oli minulle epämieluinen, sillä pelkäsin joutuvani selkkauksiin faraon edessä tämän asian tähden. Kuitenkin uteliaisuuteni oli suuri ja siksi sanoin: »Olen tosiaan kuullut, että Thebassa nykyään tapahtuu monenlaisia ihmeellisiä asioita. Miehet kertovat satuja ja naiset näkevät näkyjä, mutta parannuksista en ole mitään kuullut. Lääkärinä epäilen myös suuresti parannuksia, jotka suoritetaan ilman veistä ja tulta, ilman lääkkeitä ja kääreitä. Siksi en halua sekaantua huijaukseen, jottei nimeäni käytettäisi väärin todistamassa sellaista, mitä ei ole eikä tapahdu.»

Hän vastusti minua innokkaasti ja sanoi: »Luulimme, ettei sinulla ole ennakkoluuloja, kuninkaallinen Sinuhe, matkustettuasi monessa maassa ja kerättyäsi niistä tietoa, jota Egyptissä ei tunneta. Tyrehtyyhän myös veren juoksu ilman pihtejä ja hehkuvaa rautaa. Miksi siis ei voisi parantaa ilman veistä ja tulta? Nimeäsi ei sekoiteta asiaan, sen lupaamme, siliä haluamme erinäisistä syistä juuri sinun näkevän kaiken, jotta tietäisit, ettei näissä parannuksissa tapahdu petosta. Olet yksinäinen, Sinuhe, ja puolueeton todistaja, siksi tarvitsemme juuri sinua.»

Hänen puheensa kummastutti minua ja herätti uteliaisuuteni. Myös lääkärinä halusin kartuttaa tietoani. Siksi suostuin hänen ehdotukseensa ja pimeän tultua hän haki minut talostani kantotuolissaan ja kantotuolissa hän sitoi vaatteella silmäni, jotten näkisi, mihin suuntaan minut kannettiin. Kantotuolin pysähdyttyä hän talutti minua käsivarresta ja kuljetti minua pitkin lukuisia käytäviä ja ylös ja alasportaita, kunnes kyllästyin ja sanoin, etten enää halunnut olla mukana tässä ilveilyssä. Mutta hän rauhoitti minua ja riisui siteen silmiltäni ja vei minut saliin, jossa paloi lukuisia lamppuja ja jonka seinät olivat kivestä. Salin lattialla lepäsi paareilla kolme sairasta ja luokseni tuli pappi, jonka pää oli ajeltu ja kasvot kiilsivät pyhästä öljystä. Hän puhutteli minua nimeltä ja kehoitti minua tarkkaan tutkimaan potilaat, jotta huomaisin, ettei mitään petosta tapahtunut. Hänen äänensä oli luja ja lempeä ja hänen silmänsä olivat viisaat. Siksi noudatin hänen kehoitustaan ja tutkin potilaat ja Elämän talon veitsenkäyttäjä auttoi minua tutkimuksessani.

Näin, että nämä kolme sairasta olivat todella sairaita eivätkä pystyneet omin voimin nousemaan paareiltaan. Muuan heistä oli nuori nainen, jonka jäsenet olivat kuivettuneet ja laihat ja täysin elottomat, niin että vain silmät liikkuivat tummina ja pelästyneinä hänen laihoissa kasvoissaan. Toinen oli poika, jonka koko ruumis oli hirveän ihottuman peittämä ja täynnä vetisiä rupia. Kolmas oli vanha mies, jonka jalat olivat halpaantuneet, niin ettei hän päässyt kävelemään, eikä tämä ollut teeskentelyä, sillä pisteiin neulalla hänen jalkojaan eikä hän tuntenut kipua niissä. Siksi sanoin lopuksi papille: »Olen tutkinut nämä kolme sairasta kaikella taidollani, ja jos olisin heidän lääkärinsä, en voisi tehdä muuta kuin lähettää heidät Elämän taloon. Naista ja vanhusta tuskin Elämän talokaan voi parantaa, mutta pojan kärsimyksiä saattaisi kenties jokapäiväisillä rikkikylvyillä lievittää.»

Pappi hymyili ja kehoitti meitä molempia lääkäreitä istuutumaan istuimille varjoon salin takaosaan ja odottamaan kärsivällisesti. Sen jälkeen hän haki saliin orjia ja orjat nostivat sairaat paareineen alttarille ja sytyttivät palamaan huumaavia suitsukkeita suitsutusastioihin. Käytävästä alkoi kuulua laulua ja ryhmä pappeja tuli saliin laulaen Ammonin pyhiä lauluja. He ryhmittyivät sairaiden ympärille ja alkoivat rukoilla ja hyppiä ja huutaa. He hyppivät ja huusivat, kunnes hiki alkoi vuotaa heidän kasvoistaan, ja he viskasivat pois olkavaatteensa ja heiluttivat kulkusia käsissään ja haavoittivat terävillä kivillä rintaansa, niin että veri juoksi. Samanlaisia menoja olin nähnyt Syyriassa ja katselin lääkärinä kylmäverisesti heidän kiihkoaan, kunnes he alkoivat huutaa entistä enemmän ja hakkasivat nyrkeillään kiviseinään ja kiviseinä avautui ja lamppujen valossa kohosi peloittavana ja mahtavana Artimonin pyhä kuva heidän eteensä. Samassa hetkessä papit vaikenivat ja äänettömyys oli peloittava kaiken melun jälkeen.Ammonin kasvot hehkuivat taivaallista valoa pimeästä holvijta meitä vastaan ja äkkiä papeista korkein astui sairaiden eteen ja Imusi heitä jokaista nimeltä ja sanoi: »Nouskaa ja kävelkää, sillä suuri Ammon on teidät siunannut, koska uskotte häneen.»

Silloin näin omin silmin, miten sairaat, kaikki kolme, alkoivat haparoiden kohottautua vuoteiltaan tuijottaen Ammonin kuvaan. Vapisevin jäsenin he kohottautuivat polvilleen ja seisomaan ja koettelivat epäuskoisesti jäseniään, kunnes puhkesivat itkuun ja alkoivat rukoilla ja siunata Ammonin nimeä. Mutta kiviseinä ummistui jälleen, papit poistuivat ja orjat veivät pois suitsutuksen ja sytyttivät useita kirkkaita lamppuja, jotta lääkäreinä saisimme tutkia sairaita. Tutkimme heidät ja nuori nainen saattoi liikuttaa jäseniään ja kävellä muutamia askeleita taluttaessamme häntä, vanhus käveli omin voimin ja ihottuma oli hävinnyt pojan ihosta, niin että hänen ihonsa oli puhdas ja sileä. Kaikki tämä oli tapahtunut muutaman vesimitan aikana enkä koskaan olisi uskonut, että sellaista voi tapahtua, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin.

Pappi, joka oli ottanut meidät vastaan, tuli luoksemme ja hymyili voitonvarmasti ja kysyi: »Mitä nyt sanot, kuninkaallinen Sinuhe?» Katsoin häntä pelkäämättä silmiin ja sanoin: »Ymmärrän, että naista ja vanhusta vaivasi noituus, joka oli kytkenyt heidän tahtonsa, ja noituus voitetaan noituudella, jos noidan tahto on heidän noiduttua tahtoaan väkevämpi. Mutta ihottuma on ihottumaa eikä sitä paranneta noituudella, vaan kuukausien aikana pitkällisellä hoidolla ja lääkekylvyillä. Siksi myönnän, etten koskaan ennen ole nähnyt mitään tähän verrattavaa.»

Hän katsoi minuun ja hänen silmänsä leimahtivat ja hän kysyi: »Tunnustatko siis, Sinuhe, että Ammon on yhä kaikkien jumalien kuningas?» Mutta sanoin hänelle: »Soisin, ettet lausuisi ääneen väärän jumalan nimeä, koska farao on sen kieltänyt ja olen hänen palvelijansa.»

Näin hyvin hänen kiivastuvan sanoistani, mutta hän oli ylimmän asteen pappi ja hänen tahtonsa oli hänen sydäntään väkevämpi. Siksi hän hillitsi mielensä ja sanoi hymyillen: »Nimeni on Hrihor, jotta voit antaa minut ilmi vartijoille, mutta en pelkää väärän faraon vartijoita enkä pelkää hänen ruoskaansa ja kaivoksiaan, vaan parannan jokaisen, joka tulee luokseni Ammonin nimeen. Älkäämme kuitenkaan riidelkö näistä asioista, vaan keskustelkaamme keskenämmekuin sivistyneet ihmiset. Salli minun sen tähden kutsua sinut kammiooni juomaan viiniä, sillä olet varmaan jo väsynyt istuttuasi monen vesimitan ajan kovalla istuimella.»

Hän vei minut kivikäytäviä pitkin kammioonsa ja käytävien painavasta ilmasta tunsin, että olimme maan alla, ja arvasin, että olimme Ammonin luolissa, joista kerrotaan lukuisia tarinoita, mutta joita kukaan vihkimätön ei liene nähnyt. Hrihor lähetti pois Elämän talon lääkärin ja menimme kahden hänen kammioonsa eikä hänen asunnostaan puuttunut mitään mukavuutta, mikä voi ilahduttaa ihmisen sydäntä. Katos oli hänen vuoteensa yllä ja hänen lippaansa ja arkkunsa olivat norsunluuta ja mustaa puuta, hänen mattonsa olivat pehmeät ja hänen kammionsa tuoksui kalliilta voiteilta. Kohteliaasti hän kaatoi tuoksuvaa vettä käsilleni ja antoi minun istuutua ja tarjosi minulle hunajaleivoksia, hedelmiä ja Ammonin viinimäkien ikivanhaa, raskasta viiniä, johon oli sekoitettu myrhaa. Joimme yhdessä viiniä ja hän puhui minulle ja sanoi:

»Sinuhe, tunnemme sinut ja olemme seuranneet askeleitasi ja tiedämme, että rakastat suuresti väärää faraota eikä hänen väärä jumalansakaan ole sinulle niin vieras kuin toivoisimme. Kuitenkin vakuutan sinulle, ettei hänen jumalassaan ole mitään enemmän kuin on Ammonissa, sillä faraon vaino ja viha on puhdistanut Ammonin ja tehnyt hänet entistä väkevämmäksi. En kuitenkaan vetoa jumalallisiin asioihin puhuessani sinulle, vaan vetoan sinuun ihmisenä, joka on lahjoja pyytämättä parantanut köyhiä, ja egyptiläisenä, joka rakastaa mustaa maata enemmän kuin punaisia maita. Siksi sanon sinulle: Farao Ekhnaton on kirous köyhälle kansalle ja tuho koko Egyptille ja hänen on kaaduttava, ennen kuin hänen aiheuttamansa paha kasvaa niin suureksi, ettei sitä enää voi verelläkään parantaa.»

Join hänen viiniään ja sanoin: »Jumalat ovat minulle samantekeviä ja olen saanut kyllikseni jumalista, mutta farao Ekhnatonin jumala on toisenlainen kuin kaikki muut jumalat, mitä milloinkaan on ollut, sillä hänen jumalallaan ei ole kuvaa ja kaikki ihmiset ovat samanarvoisia hänen jumalansa edessä ja jokaisella ihmisellä, köyhällä ja orjalla ja muukalaisellakin, on arvonsa hänen jumalansa edessä. Siksi uskon, että maailmanvuosi on päättynyt ja uusi maailmanvuosi alkamassa. Sen tähden uskomatonkin voi tapahtua ja voi tapahtua sellaista, mikä on vastoin ihmisen järkeä. Sillä koskaan ennen ei kaikkina aikoina ole ollut tällaista tilaisuutta muuttaa uudeksi kaikki entinen jasaattaa ihmiset veljiksi keskenään.»

Hrilior kohotti torjuvasti kätensä ja hymyili ja sanoi: »Huomaan, Sinuhe, että näet unia silmät auki, vaikka uskoin sinut järkeväksi mieheksi. Minun päämääräni ovat pienempiä. Toivon vain, että kaikki olisi niinkuin ennen ja köyhäkin saisi mittansa täytenä ja lait pysyisivät voimassa. Tahdon vain, että jokainen ihminen saisi turvassa harjoittaa ammattiaan ja uskoa, minkä itse haluaa uskoa. Tahdon kaiken sen säilyvän, mikä tekee elämän jatkuvaksi, eron orjan ja hänen herransa välillä, palvelijan ja hänen isäntänsä välillä. Tahdon Egyptin vallan ja kunnian säilyvän koskemattomana, tahdon lasten syntyvän maahan, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jokaisen tehtävä on määrätty edeltäkäsin elämän loppuun asti eikä turha levottomuus kuluta kenenkään sydäntä. Tätä kaikkea tahdon ja siksi farao Ekhnatonin on kaaduttava.»

Hän koski pyy tele västi käsivarttani ja kumartui puoleeni ja sanoi: »Sinä, Sinuhe, olet säyseä ja hyvänahkainen mies etkä tahdo pahaa kenellekään. Mutta elämme aikaa, jona jokaisen ihmisen on tehtävä valintansa eikä kukaan voi tätä valintaa väistää. Ken ei ole meidän kanssamme, hän on meitä vastaan ja joutuu kerran siitä kärsimään, sillä et kai tosiaan ole niin tyhmä, että luulisit hänen valtansa enää kauan säilyvän. Minulle on samantekevää, mitä jumalia palvelet vai palveletko lainkaan jumalia, sillä Ammon tulee toimeen ilman sinun uskoasi. Mutta sinun vallassasi, Sinuhe, on poistaa kirous Egyptin yltä. Sinun vallassasi on poistaa nälkä ja kurjuus ja levottomuus mustasta maasta. Sinun vallassasi on saattaa ennalleen Egyptin mahtavuus.»

Hänen sanansa tekivät sydämeni levottomaksi. Siksi join hänen viiniään ja suuni ja sieraimeni lehahtivat täyteen myrhan suloista tuoksua. Yritin nauraa ja sanoin hänelle: »Hullu koira on varmaan purrut sinua tai skorpioni lienee sinua pistänyt, sillä minulla ei totisesti ole valtaa paljon mihinkään enkä edes sairaita pysty parantamaan yhtä etevästi kuin sinä.»

Hän nousi ja sanoi: »Näytän sinulle jotakin.» Hän otti lampun ja vei minut käytävään ja avasi oven, jota monet lukot sulkivat, ja valaisi lampullaan kammiota, joka loisti ja säkenöi kullan ja hopean ja jalokivien paljoutta täynnä miehenkorkuisia kultaisia astioita. Mutta hän sanoi: »Älä pelkää. En suinkaan aio houkutella sinua kullalla, niin tyhmä en ole, vaikka kenties ei ole haitaksi, että näet Ammoninyhä olevan faraota rikkaampi. Ei, kullalla en sinua houkuttele, vaan haluan vain näyttää sinulle jotakin.»

Hän avasi vielä painavan kuparioven ja valaisi lampullaan pientä kammiota, ja kammiossa lepäsi kivi vuoteella vahakuva päässään kaksinkertainen kruunu, ja vahakuvan rinta ja ohimot oli lävistetty terävillä luutikuilla. Vaistomaisesti kohotin käteni ja luin luvut, jotka suojelevat noituudelta, sellaisina kuin olin oppinut ne, ennen kuin minut vihittiin ensimmäisen asteen papiksi. Hrihor katseli minua hymyillen eikä lamppu vavissut hänen kädessään. »Joko uskot», hän sanoi, »että farao Ekhnatonin aika on pian päättyvä, sillä olemme noituneet hänet Ammonin nimeen tähän kuvaan ja lävistäneet hänen päänsä ja sydämensä Ammonin pyhillä tikuilla. Kuitenkin noituus on hidas ja paljon pahaa ehtii vielä tapahtua ja epäilemättä hänen jumalansa voi jossakin määrin varjella häntä noituudeltamme. Siksi haluan vielä keskustella kanssasi nähtyäsi tämän.»

Hän lukitsi huolellisesti kaikki ovet ja vei minut takaisin kammioonsa ja kaatoi maljaani lisää viiniä, mutta viini läikkyi leualleni ja malja kalisi hampaitani vasten, sillä tiesin nähneeni elävin silmin noituuden, joka on kaikkea muuta noituutta voimallisempi ja jota kukaan ihminen ei ole vielä pystynyt torjumaan. Niin kauhea on tämä vahakuvan noituus, että Ammonin papit temppelissään eivät rohjenneet puhua siitä ääneen, vaan se oli luettava vanhoista kirjoituksista ja monet uskoivat, ettei sellaista noituutta enää voinut harjoittaa, kun kaksituhatta vuotta oli kulunut pyramidien rakentamisesta eikä maailma enää ollut nuori ja täynnä noituutta kuten silloin. Hrihor sanoi:

»Tästä näet, että Ammonin valta ulottuu Akhetatoniin asti äläkä kysy minulta, miten olemme saaneet hänen hiuksiaan ja leikattuja palasia hänen kynsistään leipoaksemme ne vahakuvaan, mutta voin sanoa sinulle, ettemme ostaneet niitä kullalla, vaan saimme ne Ammonin tähden.»

Hän katsoi tutkivasti minuun ja punnitsi sanojaan ja sanoi lopuksi: »Ammonin voima kasvaa päivä päivältä, kuten omin silmin näit parantaessani sairaat Ammonin nimeen. Päivä päivältä hirveämmäksi käy Ammonin kirous Egyptin yllä. Kuta kauemmin farao elää, sitä enemmän täytyy kansan kärsiä hänen tähtensä ja noituus vaikuttaa hitaasti. Joka tapauksessa väärä farao potee päänsärkyä, joka kuluttaa loppuun hänen voimansa. Mitä sanoisit, Sinuhe, jos antaisin sinullelääkkeen, joka parantaa faraon päänsäryn, niin ettei hänen koskaan enää tarvitse potea kipua.»

»Ihminen on aina kivulle altis», sanoin. »Vain vainajan ei tarvitse koskaan enää kokea kipua.»

Hän katsoi minuun hehkuvin silmin ja hänen tahtonsa kahlitsi minut paikoilleni, niin etten voinut kohottaa kättäni, kun hän sanoi: »Kenties on niin, mutta tämä lääke ei jätä jälkeä eikä kukaan voi sinua syyttää eivätkä edes balsamoijat havaitse mitään outoa hänen sisälmyksissään. Mutta sinun ei suinkaan tarvitse tietää mitään tästä kaikesta, vaan annat faraolle vain lääkkeen, joka parantaa hänen päänsärkynsä. Lääkkeen nautittuaan hän nukkuu eikä hänen koskaan enää tarvitse kokea kipua tai murhetta.»

Hän kohotti pidättävästi kätensä ja sanoi vielä: »En lahjo sinua kullalla, mutta jos sen teet, on nimesi oleva siunattu ikuisesti eikä ruumiisi koskaan häviä, vaan elät ikuisesti. Myös suojelevat sinua näkymättömät kädet kaikkina elämäsi päivinä eikä ole mitään inhimillistä toivetta, joka ei sinulle toteutuisi. Tämän kaiken lupaan sinulle, sillä minulla on valta luvata se sinulle.»

Hän kohotti molemmat kätensä ja katsoi minuun palavin silmin, enkä voinut väistää hänen katsettaan. Hänen tahtonsa kahlitsi minut, niin etten voinut hievahtaa enkä kohottaa käsiäni enkä nousta istuimeltani. Hän sanoi: »Jos sanon sinulle: Nouse, nouset. Jos sanon sinulle: Kohota kätesi, kohotat kätesi. Mutta en voi käskeä sinua kumartamaan Ammonia, ellet itse tahdo, enkä voi saada sinua suorittamaan tekoja, jotka ovat vastoin sydämesi tahtoa. Tämä rajoittaa valtani sinuun. Siksi vannotan sinua, Sinuhe, Egyptin tähden, ota lääke, jonka annan sinulle, ja paranna ikuisesti hänen päänsärkynsä.»

Hän päästi kätensä laskeutumaan, niin että saatoin jälleen liikkua ja kohottaa viinimaljan huulilleni enkä vavissut enää. Myrhan tuoksu tulvehti viinistä suuhuni ja sieraimiini ja sanoin hänelle: »Hrihor, en lupaa sinulle mitään, mutta anna kuitenkin minulle lääke. Anna minulle tuo armelias lääke, sillä kenties se on parempi unikkojen mehua ja kenties tulee hetki, jolloin hän itse ei koskaan enää soisi heräävänsä.»

Hän antoi minulle lääkkeen kirjavassa lasirasiassa ja sanoi: »Egyptin tulevaisuus on käsissäsi, Sinuhe. Ei näet sovi, että kukaan kohottaa kättään faraota vastaan, mutta kansan hätä ja maltittomuus on suuri ja voi tulla hetki, jolloin joku muistaa, että faraokin on kuolevainenja että hänen verensä vuotaa, jos hänen nahkansa aukaisee keihäällä tai veitsellä. Sellaista ei suinkaan saa tapahtua, sillä silloin vapisee faraoiden valta. Siksi on Egyptin kohtalo nyt sinun käsissäsi, Sinuhe.»

Panin lääkkeen vyöhöni ja sanoin ivallisesti: »Egyptin kohtalo oli kenties syntymäni päivänä mustissa sormissa, jotka punoivat kaisloja yhteen. Mutta on asioita, joita sinäkään et tiedä, Hrihor, vaikka luulet tietäväsi kaiken. Joka tapauksessa lääke on minulla, mutta muista, etten lupaa sinulle mitään varmaa.»

Hän hymyili ja kohotti kätensä hyvästiksi ja sanoi tavan mukaan: »Palkkasi on oleva suuri.» Sen jälkeen hän saattoi minut käytäviä pitkin ulos salaamatta minulta mitään, sillä hänen silmänsä näkivät ihmisten sydämiin ja hän tiesi, etten antaisi häntä ilmi. Siksi voin kertoa, että Ammonin luolat sijaitsevat suuren temppelin alla, mutta miten niihin päästään, sitä en halua kertoa, koska salaisuus ei ole minun.

6

Muutamia päiviä myöhemmin kuoli suuri kuninkaallinen äiti Teje kultaisessa talossa. Hän kuoli pienen hiekkakäärmeen puremaan ja käärme puri häntä hänen ollessaan kokemassa linnunpyydyksiään palatsin puutarhassa. Hänen omaa lääkäriään ei juuri silloin löytynyt, kuten lääkäriä ei yleensä koskaan tapaa juuri silloin, kun häntä eniten tarvittaisiin. Siksi minut haettiin talostani Thebassa, mutta saavuttuani kultaiseen taloon saatoin vain todeta hänen kuolleen. Mutta hänen lääkäriään ei tästä suinkaan voinut syyttää, sillä pienen hiekkakäärmeen purema surmaa aina, ellei ensimmäisten sadan valtimonlyönnin aikana pureman jälkeen avata puremaa ja suljeta suonia sen yläpuolelta.

Minun oli tavan mukaan viivyttävä kultaisessa talossa luovuttaakseni ruumiin Kuoleman talon kantajille. Siten tapasin myös synkän pappi Ejen ruumiin luona ja hän koski käsillään kuninkaallisen äidin turvonneita poskia ja sanoi: »Hänen oli jo aika kuolla, sillä hän oli kyllästyttävä vanha nainen, joka juonitteli kanssani. Hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet ja toivon kansan rauhoittuvan hänen kuoltuaan.» En kuitenkaan usko Ejen murhanneen häntä, sillä sitä Ejetuskin olisi uskaltanut tehdä. Yhteiset rikokset ja synkät salaisuudet yhdistävät näet ihmisiä lujemmin kuin rakkaus, ja tiedän, että Eje kylmäverisistä sanoistaan huolimatta kaipasi häntä hänen kuoltuaan, sillä vuosien aikana he olivat tottuneet toisiinsa.

Kun Thebaan levisi sanoma kuninkaallisen äidin kuolemasta, pukeutui kansa parhaimpiinsa ja kerääntyi suuresti iloiten kaduille ja toreille. Suusta suuhun kulkivat ennustukset ja lukuisia pyhiä vaimoja ilmestyi kansan joukkoon kertomaan yhä uusia pahoja ennustuksia. Paljon kansaa kerääntyi myös kultaisen talon muurien ulkopuolelle, ja rauhoittaakseen heitä ja saavuttaakseen heidän suosionsa Eje antoi ruoskilla karkottaa kultaisen talon luolista kuningatar Tejen neekerinoidat. Heitä oli viisi, ja yksi heistä oli nainen, ruma ja lihava kuin virtahevonen, ja vartijat karkottivat ruoskilla heidät ulos papyrusportista, minkä jälkeen kansa karkasi heidän päälleen ja repi heidät kappaleiksi eikä heidän noituutensa voinut suojella heitä. Myös Eje antoi hävittää ja polttaa luolissa heidän kaikki noitavälineensä ja lääkkeensä ja pyhät puunkantonsa, mikä oli vahinko, sillä olisin mielelläni tutkinut heidän lääkkeitään ja noituuttaan.

Eikä palatsissa ollut ketään, joka olisi surrut kuninkaallisen äidin kuolemaa ja hänen noitiensa kohtaloa. Kuitenkin prinsessa Baketaton tuli äitinsä ruumiin luokse ja kosketteli kauniilla käsillään hänen tummia käsiään ja sanoi: »Miehesi teki pahasti, äiti, kun antoi kansan revittäväksi mustat noitasi.» Myös minulle hän sanoi: »Nämä noidat eivät suinkaan olleet pahoja ihmisiä eivätkä he mielellään viipyneet täällä, vaan kaipasivat viidakkoihinsa ja olkimajoihinsa palatsista. Heitä ei olisi pitänyt rangaista äitini tekojen tähden.»

Tällä tavoin kohtasin prinsessa Baketatönin ja hän näki minut ja puhutteli minua ja mielistyin suuresti häneen hänen ylpeän ryhtinsä ja kauniin päänsä tähden. Hän kysyi minulta Horemhebistä ja teki pilaa ystävästäni ja sanoi: »Horemheb on alhaista syntymäperää ja hänen puheensa ovat raakoja, mutta jos hän ottaisi itselleen vaimon, hänestä voisi syntyä ylhäinen suku. Voitko sinä, Sinuhe, sanoa, miksi hän ei ole ottanut vaimoa itselleen?»

Sanoin hänelle: »Et ole ensimmäinen, joka sitä utelee, kuninkaallinen Baketaton, mutta kauneutesi tähden kerron vain sinulle sen, mitä en ole kenellekään muulle rohjennut kertoa. Saapuessaan poikana ensimmäisen kerran palatsiin Horemheb katsoi vahingossa kuuhun. Sen jälkeen hän ei ole voinut katsoa kehenkään naiseen särkeäkseenruukun hänen kanssaan. Mutta miten on sinun laitasi, Baketaton? Mikään puu ei kuki lakkaamatta, vaan puun pitäisi kerran kantaa hedelmää ja lääkärinä soisin mielelläni kupeittesi paisuvan hedelmöityneinä.»

Hän viskasi kopeasti päätään ja sanoi: »Tiedät hyvin, Sinuhe, että vereni on liian pyhä voidakseni sekoittaa sitä Egyptin ylhäisimpienkään vereen. Siksi olisi ollut parempi, jos veljeni olisi ottanut minut vaimokseen hyvän tavan mukaan, ja olisin varmaan jo aikaa synnyttänyt hänelle pojan. Sitä paitsi, jos minulla olisi valta, antaisin sokaista tuon Horemhebin silmät, sillä on häpeällistä ajatella, että hän on rohjennut kohottaa katseensa kuuhun. Myös sanon avoimesti sinulle, Sinuhe, että ajatuskin miehestä kauhistuttaa minua, sillä heidän kosketuksensa on karkea ja häpeällinen, ja heidän kovat jäsenensä rusentavat hennon naisen. Siksi luulen, että suuresti liioitellaan iloa, jonka mies voi tuottaa naiselle.»

Mutta hänen silmänsä alkoivat loistaa kiihtyneesti ja hän hengitti kiivaasti puhuessaan, niin että näin tällaisen puheen tuottavan hänelle suurta nautintoa. Siksi yllytin häntä ja sanoin: »Olen nähnyt ystäväni Horemhebin lihaksensa jännittämällä katkaisevan vahvan kuparirenkaan, joka pujotettiin hänen käsivarteensa. Hänen jäsenensä ovat pitkät ja uljaat ja hänen rintansa kumahtaa kuin rumpu, kun hän vihastuessaan lyö rintaansa nyrkillään. Myös hovinaiset juoksevat hänen jäljessään naukuen kuin kissat ja hän voi tehdä mitä hyvänsä kenelle vain haluaa.»

Prinsessa Baketaton katsoi minuun maalattu suu vavisten ja silmät leimuten ja sanoi kiivaasti: »Sinuhe, puheesi on minulle erittäin vastenmielinen enkä käsitä, miksi jankutat minulle tuosta Horemhebistäsi. Hän on joka tapauksessa syntynyt sontaa varpaiden välissä ja hänen nimensäkin on minulle vastenmielinen. En tosiaan jaksa ymmärtää, miksi puhut minulle tällaista äitini kuolleen ruumiin ääressä.»

En halunnut muistuttaa hänelle, kumpi meistä ensin oli johtanut puheen Horemhebiin. Siksi sanoin katumusta teeskennellen: »Oi, Baketaton, säily vain kukkivana puuna, niin ruumiisi ei kulu ja kukit vielä monta vuotta. Mutta eikö tosiaan äidilläsi ollut ketään uskottua hovinaista, joka itkisi ja valittaisi hänen ruumiinsa ääressä, kunnes Kuoleman talo noutaa hänet ja palkatut itkijänaiset itkevät ja repivät hiuksiaan hänen ympärillään. Jos osaisin, itkisin itse, mutta lääkärinä kyyneleni ovat kuivuneet jo aikaa sitten kuoleman edessä. Elämä onkuuma päivä, Baketaton, kenties kuolema on viileä yö. Elämä on matala poukama, Baketaton, kenties kuolema on kirkas, syvä vesi.»

Hän sanoi: »Hui, älä puhu minulle kuolemasta, Sinuhe, kun elämä maistuu yhä suloiselta suussani. Mutta on tosiaan häpeä, ettei kukaan itke äitini ruumiin vieressä. Itse en tietenkään voi itkeä, koska se ei sovi arvolleni ja väri alkaisi juosta silmäripsistäni ja turmeHsi poskieni maalauksen, mutta lähetän jonkun hovinaisista itkemään kanssasi, Sinuhe.»

Laskin leikkiä ja sanoin hänelle: »Jumalallinen Baketaton, kauneutesi on kiihdyttänyt minut ja puheesi ovat kaataneet öljyä tuleeni. Lähetä sen tähden itkijäksi joku vanha ja ruma nainen, jotta en kiihkossani viettelisi häntä ja siten häpäisisi surutaloa.»

Hän ravisti soimaavasti päätään ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, etkö lainkaan häpeä tyhmyyksiä, joita puhut. Sillä vaikka et pelkäisikään jumaha, kuten sinusta väitetään, tulisi sinun ainakin kunnioittaa kuolemaa.» Mutta koska hän oli nainen, hän ei suinkaan loukkaantunut puheistani, vaan meni pois lähettääkseen jonkun hovinaisen itkemään äitinsä ruumiin ääressä, kunnes Kuoleman talon kantajat saapuisivat.

Minulla oli kuitenkin tarkoitukseni puhuessani näin jumalattomasti vainajan ruumiin ääressä ja odotin maitittomasti hovinaista ja hän tuli ja oli vanhempi ja rumempi kuin olin rohjennut toivoa, sillä kuninkaallisen äidin naistalossa asuivat yhä kaikki hänen puolisonsa vaimot ja farao Ekhnatonin vaimot ja heidän imettäjänsä ja hovinaisensa. Tästä huolimatta hovinaisen nimi oli Mehunefer ja hänen kasvoistaan näin, että hän rakasti miehiä ja viiniä. Velvollisuutensa tuntien hän alkoi itkeä ja nyyhkyttää ja repiä hiuksiaan suuren kuninkaallisen idin ruumiin vieressä. Tällä välin hain viiniä, ja itkettyään jonkin aikaa hän suostui nauttimaan viiniä, kun lääkärinä vakuutin, ettei se olisi lainkaan pahaksi hänelle hänen suuressa murheessaan. Hänen juodessaan viiniä aloin kiusoitella häntä ja puhuin hänen menneestä kauneudestaan. Myös lapsista puhuin hänelle ja farao Ekhnatonin pienistä tyttäristä, kunnes saatoin tyhmäksi tekeytyen kysyä häneltä:

»Onko tosiaan totta, kuten kerrotaan, että suuri kuninkaallinen äiti oli ainoa ikuisen faraon vaimoista, joka synnytti hänelle pojan?»

Mehunefer katsoi kauhistuneesti vainajaa ja ravisti päätään estääkseen minua puhumasta. Siksi puhuin hänelle yhä uusia kauniita ja mairittelevia sanoja ja puhuin hänen hiuksistaan ja vaatteistaan ja koruistaan. Myös hänen silmistään ja huulistaan puhuin hänelle, kunneshän unohti kokonaan itkun ja kuunteli minua ihastuneena. Sillä tällaisen puheen uskoo nainen aina, vaikka tietäisi hyvin, ettei se ole totta, ja kuta vanhempi ja rumempi nainen on, sitä varmemmin hän sen uskoo, koska itse haluaa uskoa. Siten meistä tuli hyvät ystävät ja Kuoleman talon kantajain saavuttua ja vietyä ruumiin pois hän kutsui minut huoneisiinsa faraon naistaloon monella tavoin kiemaillen ja joi viiniä kanssani. Juopuessa hänen kielensä kävi yhä vapaammaksi ja kaikki lukot murtuivat hänessä ja hän silitteli käsillään poskiani ja sanoi minua kauniiksi pojaksi ja kertoi minulle monenlaisia mitä häpeällisimpiä juoruja palatsista rohkaistakseen minua. Myös hän antoi minun ymmärtää, että suuri kuninkaallinen äiti oli usein julkisesti iloinnut neekerinoitiensä kanssa, ja sanoi kikattaen:

»Hän, kuninkaallinen äiti, oli kauhea ja peloittava nainen ja hengitän kevyemmin, kun hän on kuollut, enkä lainkaan ymmärrä hänen makuaan, kun kerran on olemassa sieviä egyptiläisiä nuorukaisia, joiden liha on ruskea ja pehmeä ja jotka tuoksuvat hyvältä.»

Hän nuuhki olkapäitäni ja korviani, mutta torjuin hänet ja sanoin: »Suuri kuningatar Teje oli etevä kaislanpunoja, eikö totta? Hän sitoi kaisloista pieniä veneitä, eikö totta, ja lähetti ne öisin purjehtimaan virtaa alas?»

Puheeni peloitti suuresti häntä ja hän kysyi: »Miten sinä voit tietää sen?» Mutta viini sai hänet menettämään harkintansa ja hänet valtasi kerskailemisen tarve ja hän sanoi: »Tiedän kuitenkin enemmän kuin sinä ja tiedän, että ainakin kolme vastasyntynyttä poikaa lähti purjehtimaan pienissä veneissä alas virtaa köyhimpien lasten lailla, sillä ennen Ejeä tuo vanha noita pelkäsi jumalia eikä halunnut tahrata käsiään vereen. Vasta Eje opetti hänet myrkyttäjäksi, niin että Mitannin prinsessa Tadukhipa kuoli itkiessään ja huutaessaan poikaansa ja tahtoessaan paeta palatsista etsimään poikaansa.»

»Oi, kaunis Mehunefer,» sanoin ja koskin käsilläni hänen paksulti maalattuja poskiaan. »Käytät varmaan hyväksesi nuoruuttani ja kokemattomuuttani uskotellaksesi minulle satuja, jotka eivät ole totta. Eihän Mitannin prinsessa toki synnyttänyt poikaa, ja jos hän synnytti, niin milloin muka tämä olisi tapahtunut.»

»Et suinkaan OIQ nuori ja kokematon, lääkäri Sinuhe», hän sanoi ja kikatti äänekkäästi. »Päinvastoin kätesi ovat kavalat ja petolliset ja silmäsi ovat kavalat ja kaikista kavalin on kielesi, joka sylkee silmilleni katkeria valheita. Kuitenkin valheesi ovat suloiset vanhan naisenkorville, Sinuhe, enkä sen tähden voi hillitä itseäni, vaan kerron sinulle kaiken Mitannin prinsessasta, josta olisi voinut tulla suuri kuninkaallinen puoliso, vaikka nämä sanat voisivat kietoa ohuen langan kurkkuni ympärille, jos Teje vielä eläisi. Katsohan, Sinuhe, prinsessa Tadukhipa oli vain pieni tyttö, kun hän saapui kaukaisesta maasta faraon naistaloon. Hän oli vain pieiri tyttö ja leikki nukeilla kasvaessaan faraon naistalossa aivan samalla tavoin kuin se pieni prinsessa, joka naitettiin Ekhnatonille ja joka myös kuoli. Eikä farao Amenhotep kajonnut häneen, vaan piti hänestä kuin lapsesta ja leikki nukeilla hänen kanssaan ja lahjoitti hänelle kultaisia leikkikaluja. Mutta Tadukhipa kasvoi naiseksi ja täytettyään neljätoista vuotta hän oli kaunis katsella ja hänen jäsenensä olivat sirot ja hennot ja hänen silmänsä katsoivat tummina etäisiin maihin ja hänen ihonsa oli kuin valkea tuhka kuten kaikkien Mitannin naisten. Silloin farao täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, kuten farao täytti mielellään velvollisuutensa lukuisia naisia kohtaan kaikista Tejen juonista huolimatta, sillä tällaisissa asioissa miestä on hankala hillitä, niin kauan kuin hänen puunsa juuret eivät ole kuivuneet. Tällä tavoin ohranjyvä alkoi viheriöidä Tadukhipalle, mutta jonkin ajan kuluttua ohranjyvä alkoi viheriöidä myös Tejelle ja hän oli suuresti riemuissaan, sillä hän oli synnyttänyt faraolle vain tyttären, joka on tämä kopea ja itsetietoinen Baketamon, tarkoitan tietenkin Baketaton, mutta olen vain vanha nainen ja kieleni menee helposti solmuun.»

Hän vahvisti kieltään viinillä eikä se suinkaan mennyt solmuun, vaan hän jatkoi puheliaasti: »Kaikki, jotka jotakin tietävät, tietävät kuitenkin, että Tejen ohranjyvä oli kotoisin Heliopoliista, mutta tästä asiasta on paras olla puhumatta mitään enempää. Joka tapauksessa Teje eli suuressa tuskassa Tadukhipan raskauden aikana ja koetti parhaansa mukaan tuhota hänen raskautensa, kuten hän teki lukuisille naisille faraon naistalossa neekerinoitiensa avulla. Kaksi vastasyntynyttä poikaa hän oli lähettänyt aikaisempina vuosina kaislaveneissä virran mukana, mutta näillä ei ollut suurtakaan väliä, sillä he oliv^at vähäpätöisten jalkavaimojen poikia ja vaimot pelkäsivät suuresti Tejeä ja hän hyvitti heidät lukuisilla lahjoilla, niin että he tyytyivät osaansa löytäessään tyttären pojan sijasta viereltään. Mutta Mitannin prinsessa oli vastustajana vaarallisempi, sillä hän oli kuninkaallista sukua ja hänellä oli ystäviä, jotka suojelivat häntä ja toivoivat hänestä Tejen sijaan suurta kuninkaallista puolisoa, jos hän synnyttäisi pojan.Kuitenkin Tejen valta oli niin suuri ja hänen kiihkonsa niin peloittava ohranjyvän viheriöidessä hänelle, ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä, ja myös Eje, jonka hän toi mukanaan Heliopoliista, seisoi hänen rinnallaan. Siksi Mitannin prinsessan synnyttäessä hänen ystävänsä lähetettiin pois hänen luotaan ja neekerinoidat ympäröivät hänet muka helpottaakseen hänen kipujaan, ja kun hän tahtoi nähdä poikansa, hänelle näytettiin kuollutta tyttölasta, mutta hän ei uskonut Tejeä. Myös minä, Mehunefer, tiedän, että hän synnytti pojan ja poika eli ja lähti kaislaveneessä virtaa alas samana yönä.»

Nauroin äänekkäästi ja kysyin: »Miten juuri sinä voisit sen tietää, kaunis Mehunefer?»

Hän kiivastui ja kaatoi viiniä leualleen maljasta juodessaan ja tiuskaisi: »Kaikkien jumalien tähden, keräsin kaislat omin käsin, kun Teje ei halunnut kahlata vedessä raskautensa tähden.»

Kauhistuin hänen sanojaan ja kavahdin seisomaan ja vuodatin viinin maljastani lattialle ja hieroin sen jalallani mattoon osoittaakseni kammoani. Mutta Mehunefer tarttui käsiini ja veti väkisin minut istumaan viereensä ja sanoi: »En suinkaan aikonut kertoa tätä ja teen itselleni suuren vahingon kertoessani tämän, mutta en tiedä, mikä sinussa vaikuttaa niin suuresti minuun, ettei sydämelläni ole ainoatakaan salaisuutta sinun edessäsi, Sinuhe. Siksi tunnustan: Mini juuri leikkasin kaislat ja Teje solmi veneen niistä, sillä hän ei luottanut palvelijoihin ja minut hän oli sitonut itseensä noituudella ja omien tekojeni avulla, sillä olin nuoruuteni tyhmyydessä tehnyt tekoja, joiden tähden minut olisi ruoskittu ja karkotettu kultaisesta talosta, jos olisin joutunut ilmi, mutta kukapa ei olisi tehnyt sellaisia tekoja kultaisessa talossa enkä huoli nyt kertoa niistä sinulle. Joka tapauksessa hän oli sitonut minut itseensä ja kahlasin veteen ja leikkasin kaislat ja hän sitoi veneen pimeässä ja nauroi itsekseen ja puhui jumalattomia asioita sitoessaan venettä, sillä hän oli tyytyväinen voittaessaan tällä tavoin Mitannin prinsessan. Mutta minä rauhoitin sydäntäni ajattelemalla, että joku varmaan löytäisi lapsen, vaikka tiesin, ettei sellaista voinut tapahtua, sillä lapset, jotka menevät kaislaveneissä virtaa alas, kuolevat päivän paahteeseen tai krokotiilit ja petolinnut sieppaavat heidät. Mitannin prinsessa ei kuitenkaan tyytynyt kuolleeseen tyttöön, jonka noidat panivat hänen viereensä, sillä sen ihonvärikin oli toisenlainen kuin hänen ja sen pään muoto oli toisenlainen kuin hänen eikä hän uskonut synnyttäneensä sitä. Mitannin naisten iho onnäet sileä kuin hedelmän kuori ja savun tai vaalean tuhkan värinen ja heidän päänsä ovat pienet ja sirot. Siksi hän alkoi suuresti valittaa ja itkeä ja repi hiuksiaan ja syytti noitia ja Tejeä, kunnes Teje antoi lääkärien syöttää hänelle huumaavia lääkkeitä ja sanoi hänen menettäneen järkensä surusta synnyttäessään kuolleen lapsen. Ja farao uskoi miesten tapaan mieluummin Tejeä kuin Tadukhipaa. Tämän jälkeen Tadukhipa alkoi riutua ja kuoli, mutta ennen kuolemaansa hän yritti useita kertoja paeta kultaisesta talosta lähteäkseen etsimään poikaansa ja kaikki uskoivat sen tähden hänen järkensä pimentyneen.»

Katselin käsiäni ja käteni olivat vaaleat Mehuneferin marakatinsormien rinnalla ja käsieni iho oli savunvärinen. Järkytykseni ja pelkoni oli niin suuri, että kysyin aivan hiljaa: »Kaunis Mehunefer, voitko^ vielä sanoa, milloin kaikki tämä tapahtui?»

Hän siveli tummilla sormillaan niskaani ja sanoi kiemailevasti: »Oi, suloinen poika, miksi kulutat aikaasi tällaisiin vanhoihin asioihin, vaikka voisit käyttää aikasi paremmin. Mutta koska en voi kieltää sinulta mitään, sanon, että kaikki tämä tapahtui suuren faraon hallittua kaksikymmentäkaksi vuotta ja se tapahtui syksyllä tulvan ollessa korkeimmillaan. Jos ihmettelet, miten niin hyvin tämän kaiken muistan, voin selitykseksi sanoa, että farao Ekhnaton syntyi samana vuonna, vaikka hän syntyikin vasta seuraavana keväänä koirantähden noustua kylvön aikaan. Siitä sen muistan.»

Hänen sanansa jähmettivät minut kauhusta, niin etten osannut puolustautua enkä edes tuntenut mitään, kun hän koski viinistä märällä suullaan poskiani ja värjäsi suustaan ja poskistaan poskeni tiilenvärisiksi. Myös hän pani käsivartensa ympärilleni ja likisteli minua kiihkeästi ja nimitteli minua pieneksi häräkseen ja koiraskyyhkykseen. Torjuin häntä vain hajamielisesti ja ajatukseni kuohuivat kuin meri ja kaikki minussa nousi väkivaltaisesti tätä kauheaa tietoa vastustamaan, sillä jos oli totta, mitä hän kertoi, virtasi suonissani kenties suuren faraon veri ja olin farao Ekhnatonin velipuoli ja kenties minusta olisi voinut tulla farao ennen häntä, ellei Tejen kavaluus olisi voittanut kuolleen äitini rakkautta. Tuijotin eteeni ja luulin ymmärtäväni, miksi aina olin ollut yksin ja muukalainen maan päällä, sillä kuninkaallinen veri on yksin ihmisten seassa. Myös luulin ymmärtäväni, miksi Mitannin maassa olin tuntenut oloni oudoksi ja miksi mielestäni kuoleman varjo lepäsi tuon kauniin maan yllä.

Mutta Mehuneferin tungetteleva käytös saattoi minut jälleen tajuihini ja sain ponnistaa kaiken tahtoni voidakseni sietää hänen hyväilyjään ja puheitaan, sillä hänen kätensä ja sanansa kauhistivat minua, kuten kaikki kultaisessa talossa nyt kauhisti minua. Kuitenkin järki pakotti minut sietämään häntä ja panin hänet juomaan lisää viiniä, jotta hän juopuisi entistä enemmän ja unohtaisi kaiken mitä minulle oli kertonut. Mutta juopuessaan hän kävi vallan kauheaksi, niin että minun lopulta täytyi sekoittaa hänen viiniinsä unikkojen mehua saadakseni hänet nukkumaan ja päästäkseni eroon hänestä.

Poistuessani vihdoin hänen huoneestaan ja naistalosta oli jo yö ja kultaisen talon palvelijat ja vartijat osoittivat minua sormella ja tirskuivat keskenään, mutta luulin tämän tapahtuvan vain siksi, että jalkani horjuivat ja silmäni tuijottivat ja vaatteeni oli rypistynyt. Mutta Merit odotti minua talossani valvoen ja levottomana viipymiseni tähden kuullakseen kuninkaallisen äidin kuolemasta ja minut nähdessään hän kohotti kätensä suulleen ja myös Muti kohotti kätensä suulleen ja he vaihtoivat katseita keskenään. Lopuksi Muti sanoi Meritille katkeralla äänellä: »Enkö tuhannesti ole sanonut sinulle, että kaikki miehet ovat samanlaisia eikä heihin voi luottaa.»

Mutta olin väsynyt ja tahdoin olla yksin ajatusteni kanssa. Siksi sanoin heille vihaisesti: »Päiväni on ollut väsyttävä enkä kaipaa tirskumistanne.» Silloin Meritin silmät kävivät koviksi ja hänen kasvonsa tummuivat vihasta ja hän kohotti hopeakuvastimen eteeni sanoen: »Katso kasvojasi, Sinuhe! En suinkaan ole kieltänyt sinua iloitsemasta vieraiden naisten kanssa, mutta soisin sinun ainakin tekevän sen minulta salaa, jottet loukkaisi sydäntäni. Etkä suinkaan voine väittää olleesi yksin ja surullinen lähtiessäsi tänään talostasi.»

Katsoin kasvojani ja pelästyin suuresti, sillä kasvoni olivat Mehuneferin kasvovärin tahrimat ja hänen suunsa oli jättänyt punaisia läiskiä poskiini ja kaulaani ja ohimoihini. Rumuutensa ja ryppyjensä tähden hän oli näet maalannut kasvonsa niin paksulti, että väri hänen kasvoissaan oli kuin laasti seinässä, ja turhamaisuudessaan hän oli sivellyt uutta väriä kelmeihin huuliinsa joka kerta juotuaan viiniä maljasta. Siksi kasvoni olivat kuin ruttoisen kasvot ja häpesin koko sydämestäni ja pyyhin nopeasti kasvoni Meritin pidellessä armottomasti kuvastinta kasvojeni edessä.

Pyyhittyäni kasvoni puhtaiksi öljyllä sanoin katuvasti: »Käsität kaiken varmaan aivan väärin, Merit, lemmikkini. Salli sen tähden minun selittää.»Mutta hän katsoi tylysti minuun ja huomautti: »En lainkaan kaipaa selityksiäsi, Sinuhe, enkä halua sinun tahrivan suutasi valheisiin tähteni, sillä tässä asiassa on kenenkään mahdoton käsittää väärin mitään nähtyään tahraisen turpasi. Et varmaan luullut minun enää valvovan ja odottavan sinua, koska et edes viitsinyt puhdistaa huvisi jälkiä naamastasi. Vai halusitko ylpeillä edessäni valloituksillasi ja osoittaa, että kultaisen talon naiset ovat heikkoja kuin ruo'ot edessäsi? Vai oletko aivan yksinkertaisesti juonut itsesi humalaan kuin sika, niin ettet enää tajua lainkaan, miten sopimattomasti käyttäydyt?»

Minulla oli työ ja tekeminen saadakseni hänet rauhoittumaan ja säälistä häntä kohtaan Muti purskahti itkuun ja peitti kasvonsa ja meni keittiöhuoneeseen suuresti halveksien kaikkia miehiä. Totisesti, minulla oli suurempi työ ja tekeminen saadakseni Aieritin rauhoittumaan kuin päästäkseni eroon Mehuneferistä, niin että lopuksi kirosin ääneen kaikkia naisia ja sanoin:

»Merit, sinä tunnet minut paremmin kuin kukaan toinen ihminen ja voisit sen tähden luottaa minuun. Usko siis, että jos tahtoisin, osaisin selittää tämän kaiken, niin että täysin ymmärtäisit sen, mutta salaisuus ei kenties ole minun, vaan se on kultaisen talon salaisuus ja sen tähden itsesi tähden on parempi, että et tiedä sitä.»

Alutta hänen kielensä oli terävämpi kuin ampiaisen piikki, kun hän sanoi ivallisesti: »Luulin tuntevani sinut, Sinuhe, mutta nyt huomaan, että sydämessäsi on kuiluja, joita en olisi osannut aavistaa. Mutta epäilemättä teet oikein suojellessasi naisen kunniaa enkä suinkaan utele salaisuuksiasi. Pois se minusta, ja kiitän myös kaikkia jumalia, että älysin itse säilyttää vapauteni enkä suosnmut särkemään ruukkua kanssasi, mikäli yleensä koskaan tarkoitit totta noilla sanoillasi. Ah, Sinuhe, miten tyhmä olen ollut uskoessani valehtelevia sanojasi, sillä aivan samaa lienet kuiskutellut sieviin korviin koko tämän yön. Siksi tahtoisin mieluummin olla kuollut.»

Yritin koskea häntä käsilläni rauhoittaakseni häntä, mutta hän kavahti ja sanoi: »Älä suinkaan kajoa minuun, Sinuhe, sillä olethan kovin väsynyt kieriskeltyäsi palatsin pehmeillä matoilla koko yön. En suinkaan epäile, että ne ovat pehmeämpiä kuin minun mattoni ja että löydät sieltä nuorempia ja kauniimpia leikkikumppaneita kuin minä olen.»

Tällä tavoin hän puhutteli minua pistellen sydämeni täyteen pieniä, kirveleviä haavoja, kunnes luulin tulevani hulluksi. Silloin vastahän jätti minut rauhaan ja hylkäsi minut lähtien pois eikä sallinut minun edes saattaa häntä takaisin Krokotiilinpyrstöön. Olisin kärsinyt hänen lähdöstään vielä enemmän, ellei sydämeni olisi kuohunut ajatuksia kuin meri ja ellen olisi halunnut jäädä yksin ajatusteni kanssa. Siksi annoin hänen lähteä ja luulen, että hän oli varsin hämmästynyt, kun salHn hänen lähteä väittämättä enää vastaan sen kauemmin.

Sen yön valvoin matollani ajatusteni kanssa ja yön kuluessa kävivät ajatukseni yhä kylmemmiksi ja etäisemmiksi viinin haihtuessa päästäni ja vilun karsiessa jäseniäni, kun ei vieressäni enää ollut ketään, joka minua olisi lämmittänyt. Kuuntelin veden hiljaista solinaa vesikellossa eikä veden juoksu koskaan lakannut ja aika vyöryi määrättömänä ylitseni, niin että tunsin itseni etäiseksi itselleni. Myös sanoin sydämelleni: »Minä, Sinuhe, olen se, minkä omat tekoni ovat minusta tehneet, eikä muulla ole väliä. Minä, Sinuhe, syöksin kasvatusvanhempani varhaiseen kuolemaan julman naisen tähden. Minä, Sinuhe, säilytän yhä hopeanauhaa Minean, sisareni hiuksista. Minä, Sinuhe, olen nähnyt kuolleen merenhärän kelluvan vedessä ja rakkaimpani kasvojen liikkuvan meren äyriäisten repiessä hänen lihaansa. Mitä väliä on verestäni, sillä kaikki tämä kirjoitettiin tähtiin jo ennen syntymäni päivää ja minut määrättiin muukalaiseksi maan päälle. Siksi Akhetatonin rauha oli minulle vain kultainen valhe ja tarvitsin tämän kauhean tiedon, jotta sydämeni heräisi jälleen turtumuksestaan ja tietäisin, että aina olen oleva yksin.»

Mutta noustessaan kultaisena idän vuorten takaa aurinko hälvensi hetkessä kaikki yön pimeät varjot, ja niin outo on ihmisen sydän, että nauroin katkerasti omia houreitani. Sillä joskin olin ajelehtinut virtaa alas kaislaveneessä samana yönä ja joskin kaislaveneen nokiset kaislat oli solmittu linnunpyydystäjän solmuilla, ajelehti joka yö hylättyjä lapsia kaislaveneissä virtaa alas noina aikoina ja merimiehet tulivat alamaasta ja opettivat kenties alamaan solmut viettelemilleen naisille eikä ollut mikään todistus, vaikka ihoni oli savun värinen ja vaaleampi kuin kansan, sillä lääkäri elää elämänsä katosten varjossa ja hänen ihonsa vaalenee. Ei, mitään sitovaa todistusta en päivän kirkkaassa valossa löytänyt syntymälleni.

Myös ajattelin, että olin nähnyt suuren farao Amenhotepin hänen kuolinvuoteellaan eikä mikään ollut liikahtanut sydämessäni katsellessani tätä kuolevaa, vanhaa miestä, vaan vain iloiten käsieni taidosta Elämän talon oppilaana olin puhdistanut ja ojentanut Ptahorille hänen työkalunsa eikä sydämeni ollut värähtänyt hänen poratessaan auki faraon kallon. Jos hän tosiaan olisi ollut isäni, jos hänen siemenensä tosiaan oli hedelmöittänyt minut Mitannin prinsessan kohdussa, silloin olisi varmaan sydämeni värähtänyt nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hänen kuolemansa yönä. Mutta mikään tunne minussa ei tervehtinyt häntä, vaan olin nähnyt hänessä vain vanhan, kuolevan miehen kaikesta hänen vallastaan huolimatta. Myös ajattelin, että jos kerran kuningatar Tejen mustat neekerinsormet olivat pidelleet minua syntymäni yönä ja sysänneet minut kaislaveneessä virralle kuolemaan, olisi sydämeni vavahtanut nähdessäni hänet, mutta aina olin katsellut häntä vain pelkkää uteliaisuutta tuntien ja ennen hänen kuolemaansa olin rauhallisesti keskustellut hänen kanssaan eikä mikään sydämessäni ollut noussut häntä vastaan. Näin ajattelin ja nämä ajatukset olivat minulle kaikkia silmän ja järjen todistuksia väkevämmät, niin että tahdoin kuvitella vain nähneeni unta ja poistin tämän syntymäni houreen mielestäni.

Siksi peseydyin ja pukeuduin ja Muti tarjosi minulle olutta ja suolaisen kalan silmät itkusta punoittaen ja syvästi halveksien minua, koska olin mies. Annoin kantaa itseni Elämän taloon ja työskentelin siellä tutkien potilaita, mutta on löytänyt enää ainoatakaan sairaustapausta, jossa kallon puhkaiseminen olisi ollut paikallaan. Elämän talosta menin aution temppelin ohitse ulos pylonista ja kuulin lihavien korppien kirkuvan temppelin kiviristikkoisten yläikkunain luona katon reunaharjalla.

Mutta pääskynen sujahti ohitseni Atonin temppeliin päin ja askeleni seurasivat pääskystä ja menin Atonin temppeliin, missä papit lauloivat hymnejä Atonille ja uhrasivat hänelle suitsukkeita ja hedelmiä ja viljaa. Eikä Atonin temppeli suinkaan ollut tyhjä, vaan siellä oli paljon kansaa ja he kuuntelivat Atonin hymnejä ja kohottivat kätensä ylistääkseen Atonia ja papit opettivat heille faraon totuutta. Tämä ei kuitenkaan vielä merkinnyt paljon, sillä Theba oli suurkaupunki eikä siellä ollut mitään paikkaa, johon ei olisi uteliaisuudesta kerääntynyt runsaasti ihmisiä. Pääskynen sujahteli edelläni ja seurasin sitä ja katselin kiveen veistettyjä kuvia temppelin seinissä, ja kymmenistä kivipylväistä katseli farao Ekhnaton minuun kiihkeydessään peloittavin kasvoin. Tällä tavoin löysin kuvan, joka oli veistetty uuden taiteen mukaan, ja näin siinä suuren farao Amenhotepin istuvan kuninkaallisella istuimella vanhana ja sairaana, pää kruunujen painosta kumaraan taipuneena, ja kuningatar Teje istui hänen rinnallaan. Myös löysin kaikki kuninkaallisen perheen kuvat ja jäin katselemaan kuvaa, jossa Mitannin prinsessa Tadukhipa uhrasi Egyptin jumalille, mutta alkuperäinen kirjoitus oli hakattu pois tästä kuvasta ja kirjoitus väitti hänen uhraavan Atonille, vaikka Atonia ei vielä palveltu Thebassa hänen elinaikanaan.

Tämä kuva oh veistetty vanhan taiteen mukaan ja hän oli siinä nuori, kaunis nainen, melkein tyttö vielä, ja hänellä oh kuninkaallinen päähine päässään ja hänen jäsenensä olivat hennot ja sirot ja hänen päänsä oli kaunis ja siro. Katselin kauan tätä kuvaa ja pääskynen suj ahteli pääni ympärillä silloin tällöin riemuitse vasti kirkaisten, kunnes peloittava hikutus täytti ajatuksista ja valvomisesta väsyneen mieleni ja kumarsin pääni ja itkin tämän vieraasta maasta tulleen, yksinäisen tytön kohtalon tähden. Hänen tähtensä olisin suonut olevani yhtä kaunis kuin hän, mutta jäseneni olivat veltot ja paksut ja pääni oli kalju lääkärin teko tukan alla ja ajatukset olivat uurtaneet juovia otsaani ja kasvoni olivat pulleat liian kylläisestä elämästä Akhetatonissa. Ei, verratessani itseäni häneen en voinut kuvitella olevani hänen poikansa, mutta silti liikutus täytti mieleni ja itkin hänen yksinäisyyttään faraon kultaisessa talossa, ja pääskynen pyrähteli riemuitsevana pääni ympärillä. Muistin Mitannin kauniita taloja ja surumielisiä ihmisiä, muistin myös Babylonin tomuisia teitä ja savisia puimalattioita ja tunsin, että nuoruus oli iäksi saavuttamattomana vyörynyt ohitseni ja miehuuteni oli vajonnut mutaan ja seisovaan veteen Akhetatonissa.

Näin kului päiväni ja tuli ilta ja palasin satamaan ja menin Krokotiilinpyrstöön syödäkseni siellä ja saadakseni aikaan sovinnon Meritin kanssa. Mutta Merit otti minut ynseästi vastaan ja kohteli minua kuin vierasta ja tarjosi minulle ruokaa seisoen istuimeni vieressä ja katsellen erittäin kylmästi minua. Syötyäni hän kysyi: »Kohtasitko rakastettusi?»

Sanoin ärtyneesti, etten suinkaan ollut käynyt naisia tapaamassa, vaan olin harjoittanut ammattiani Elämän talossa ja pistäytynyt Atonin temppelissä. Osoittaakseni närkästystäni kuvasin hänelle tarkasti jokaisen askelen, jonka olin ottanut päivän kuluessa, mutta koko ajan hän katseli minua ivallisesti hymyillen. Lopetettuani hän sanoi:

»En suinkaan luullut sinun menneen naisia hakemaan, sillä kulutithan itsesi loppuun jo eilen illalla etkä kaljuna ja lihavana enää jaksaenempää. Tarkoitin vain, että rakastettusi kävi sinua etsimässä täältäkin ja ohjasin hänet Elämän taloon jäljessäsi.»

Kavahdin seisomaan niin rajusti, että istuimeni kaatui, ja huusin: »Mitä tarkoitat, hullu nainen?»

Merit korjaili kädellä hiuksiaan ja hymyili pilkallisesti ja sanoi: »Totisesti, rakastettusi tuli tänne asti sinua etsimään ja hän oli pukeutunut kuin morsian ja koristanut itsensä kiiltävillä koruilla ja maalannut itsensä kuin apina ja haisi voiteilta virralle asti. Hän jätti sinulle tervehdyksen ja kirjeen siltä varalta, ettei tapaisi sinua, ja soisin sydämestäni, että kehoittaisit häntä pysymään poissa täältä, sillä tämä on kunniallinen talo ja hän käyttäytyi kuin ilotalon emäntä.»

Hän ojensi minulle kirjeen, joka ei ollut sinetöity, ja käärin sen auki kädet vavisten. Lukiessani sitä kohosi veri päähäni ja sydämeni alkoi hätäisesti läpättää. Sillä tällä tavoin kirjoitti Mehunefer minulle:

»Lääkäri Sinuhea tervehtii hänen sydämensä sisar Mehunefer, faraon kultaisen talon neularasian hoitaja. Minun pieni härkäni, suloinen koiraskyyhkyni, Sinuhe. Heräsin yksin matollani pää kipeänä, mutta sydämeni oli vielä kipeämpi kuin pääni, sillä mattoni oli tyhjä ja olit poissa viereltäni ja tunsin enää vain voiteesi tuoksun käsissäni. Olisinpa vaate vyötäisilläsi, olisinpa voide hiuksissasi, olisinpa viini suussasi, Sinuhe. Annan kantaa itseni talosta taloon sinua etsien enkä luovu vaivastani, ennen kuin löydän sinut, sillä ruumiini on täynnä muurahaisia, kun ajattelen sinua, ja silmäsi ovat suloiset silmissäni. Eikä sinun lainkaan tarvitse kainostella saapumista luokseni, vaikka olet ujo, kuten tiedän, sillä kultaisessa talossa tietävät jo kaikki salaisuuteni ja palvelijat katselevat sinua sormiensa välistä. Joudu luokseni, kun saat tämän, joudu linnun siivin, rakastettuni, sillä sydämeni kaipaa sinua. Ellet joudu luokseni, lennän minä sinun luoksesi nopeampana kuin lintu. Sydämesi sisar Mehunefer tervehtii sinua.»

Luin tämän kauhean lörpötyksen useaan kertaan uskaltamatta katsoa Meritiin, kunnes hän tempasi kirjeen käsistäni ja taittoi puikon, johon se oli kääritty, ja repi paperin ja sotki sen jalkoihinsa ja sanoi kiivaasti: »Voisin vielä ymmärtää sinua, Sinuhe, jos hän olisi nuori ja kaunis, mutta hän vanha ja ryppyinen ja ruma kuin säkki, vaikka maalaakin kasvonsa kuin saviseinän. Enkä lainkaan enää käsitä, mitä ajattelet, Sinuhe, vai onko kultaisen talon loisto siinä määrin lumonnut silmäsi, että näet kaiken nurinpäin. Käyttäytymiselläsi teet itsesi naurunalaiseksi koko Thebassa ja minutkin teet naurunalaiseksi.»Repäisin vaatteeni ja revin kynsillä rintaani ja huusin ja sanoin: »Merit, olen tehnyt kauhean tyhmyyden, mutta minulla  syyni siihen enkä aavistanut, että saisin siitä näin peloittavan rangaistuksen. Totisesti, Merit, lähetä hakemaan soutajani ja kerää heidät kokoon, sillä minun on lähdettävä pakoon. Muuten tuo kauhea ' tulee ja makaa väkisin kanssani enkä voi puolustautua häntä vastaiiii, sillä hän kirjoittaa lentävänsä luokseni nopeammin kuin lintu ja uskon häntä.»

Merit näki tuskani ja hätääntymiseni ja luulen, että hän vihdoin uskoi, ettei minulla ollut mitään Mehuneferin kanssa, sillä äkkiä hän alkoi nauraa ja nauroi niin sydämellisesti, että huusi naurusta, ja hänen kaunis vartalonsa taipui polviin asti hänen nauraessaan ja viimein hän sanoi naurusta läähättäen: »Tämä opettaa sinut olemaan varovaisempi naisten suhteen, Sinuhe, niin toivon, sillä me naiset olemme särkyviä astioita ja tiedänhän itse, millainen lumooja sinä olet, Sinuhe, rakkaani.» Hän teki sydämettömästi pilaa minusta ja teeskenteli nöyryyttä ja sanoi: »Arvaan, että tämä hieno nainen on matollaan sinulle mieluisampi kuin minä ja ainakin hänellä on ollut kaksin verroin enemmän vuosia kuin minulla kehittääkseen taitoaan rakkaudessa, niin etten suinkaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan, ja arvaan sinun hänen tähtensä julmasti hylkäävän minut.»

Hätäni oli niin suuri, että vein Meritin kanssani entiseen kuparinvalajan taloon ja kerroin hänelle kaiken. Kerroin hänelle syntymäni salaisuuden ja kerroin kaiken, mitä olin houkutellut Mehuneferin kertomaan minulle, ja kerroin myös, miksi en halunnut uskoa, että syntymälläni oli mitään tekemistä kultaisen talon ja Mitannin prinsessan kanssa. Kuunnellessaan minua hän kävi vakavaksi eikä nauranut enää. Hän tuijotti kauas ohitseni ja suru hänen silmiensä pohjassa kävi yhä tummemmaksi, ja lopulta hän koski kädellään olkapäätäni ja sanoi: »Nyt ymmärrän paljon, Sinuhe, ja ymmärrän sellaista sinussa, mitä en ennen ymmärtänyt, ja ymmärrän, miksi yksinäisyytesi huusi minulle ilman ääntä, kun ensimmäisen kerran näin sinut, ja miksi kävin heikoksi katsoessasi minuun. Myös minulla on muuan salaisuus ja näinä päivinä olen monesti tuntenut houkutusta kertoa sen sinulle, mutta nyt iloitsen ja kiitän jumalia, etten kertonut sitä sinulle, sillä salaisuudet ovat raskaita kantaa ja vaarallisiakin ne ovat ja siksi ne on parempi kantaa yksin kuin jakaa kahden kannettavaksi. Silti olen iloinen, että kerroit kaiken minulle. Mutta kuten sanot, on parempi, ettet kuluta sydäntäsi ajattelemalla kaikkea, mitä kenties koskaan eiole tapahtunut, vaan unohdat tämän kuin se olisi vain unta, ja myös minä unohdan sen.»

Kävin uteliaaksi ja utelin häneltä hänen salaisuuttaan, mutta hän ei halunnut kertoa sitä minulle, vaan koski suullaan poskiani ja pani kätensä kaulaani ja itki hiukan. Lopuksi hän sanoi: »Jos jäät Thebaan, olet pääsemättömissä tuosta naisesta ja Mehunefer on kiihkollaan vainoava sinua päivästä päivään, kunnes elämäsi käy sietämättömäksi, sillä olen nähnyt samanlaisia naisia ja tiedän, miten kauheita he saattavat olla. Myös on vikaa sinussa, koska olet uskotellut hänelle kaikenlaista ja tehnyt sen liian taitavasti. Siksi sinun lienee parasta palata Akhetatoniin, koska olet jo suorittanut tarpeelliset kallonpuhkaisut eikä sinulla enää ole täällä välttämätöntä tekemistä. Mutta varminta on, että kirjoitat hänelle kirjeen ennen lähtöäsi ja vannotat häntä jättämään sinut rauhaan, muuten hän vielä tulee jäljessäsi ja särkee ruukun kanssasi, kun et osaa puolustautua, enkä soisi sinulle sellaista kohtaloa.»

Hänen neuvonsa oli hyvä ja panin Mutin sullomaan tavaroitani ja käärimään niitä mattoihin ja lähetin orjat keräämään soutajani sataman olutkapakoista ja ilotaloista. Tällä välin kirjoitin kirjeen, mutta koska en halunnut loukata Mehuneferiä, kirjoitin hyvin kohteliaasti hänelle ja kirjoitin seuraavasti:

»Kuninkaallinen kallonporaaja Sinuhe tervehtii Mehuneferiä, neulakotelon hoitajaa Theban kultaisessa talossa. Ystäväni, kadun suuresti, jos kiihkoni on houkutellut sinut väärään käsitykseen sydämestäni, sillä en voi sinua enää koskaan tavata, koska tapaamisesi saattaisi houkutella minut syntiin ja sydämeni on jo sidottu. Siksi matkustan pois enkä koskaan enää aio tavata sinua, vaan toivon sinun muistavan minua vain ystävänä ja lähetän sinulle tämän kirjeen mukana ruukullisen krokotiilinpyrstönimistä juomaa, jonka toivon hevittävän mahdollista suruasi, vaikka vakuutan sinulle, ettei minussa suinkaan ole mitään suremista, vaan olen vanha ja veltto ja kyllästynyt mies, josta kaltaisellasi naisella tuskin voi enää olla iloa. Iloitsen suuresti varjellessani tällä tavoin meidät molemmat synnistä enkä koskaan enää aio tavata sinua. Tätä toivoo hartaasti uskollinen ystäväsi Sinuhe, kuninkaallinen lääkäri.»

Merit luki kirjoittamani kirjeen ja ravisti päätään sanoen, että sen sävy oli Hian pehmeä. Hänen mielestään minun olisi pitänyt kirjoittaa jyrkemmin ja sanoa, että Mehunefer oli silmissäni ruma, vanhaakka ja että lähdin pakoon hänen vainoaan vapautuakseni hänestä. Tällaista en kuitenkaan voinut kirjoittaa naiselle, ja jonkin aikaa väiteltyämme Merit salli minun kääriä kirjeen kokoon ja sinetöidä sen, vaikka yhä ravistelikin pahaenteisesti päätään. Lähetin orjani viemään kirjettä kultaiseen taloon ja kirjeen mukana lähetin viiniruukun ollakseni varma, ettei hän ainakaan sinä iltana enää pystyisi vainoamaan minua. Tällä tavoin luulin päässeeni eroon Mehuneferistä ja huokasin helpotuksesta, mutta luulo ei ole tiedon veroinen.

Olin ollut niin kokonaan hätääntymiseni vallassa, että olin unohtanut Meritin ja ikäväni häneen, mutta kirjeen mentyä ja Mutin kääriessä lippaitani ja arkkujani mattoihin matkaa varten katselin Meritiä ja sanomaton haikeus vuoti sydämeeni ajatellessani, että oman tyhmyyteni takia menetin hänet, vaikka olisin vielä jonkin aikaa varsin hyvin voinut viipyä Thebassa. Myös Merit vajosi mietteisiin ja kysyi äkkiä minulta: »Pidätkö lapsista, Sinuhe?»

Hänen kysymyksensä hämmensi minut kokonaan ja hän katsoi minua silmiin ja hymyih alakuloisesti ja sanoi: »Oh, älä suinkaan pelästy, Sinuhe. En toki aio synnyttää lapsia sinulle. Mutta minulla on ystävätär, jolla on nelivuotias poika, ja hän puhuu usein, miten ihanaa olisi, jos poika pääsisi purjehtimaan laivassa virtaa pitkin ja näkisi vihreitä niittyjä ja lainehtivia peltoja ja vesilintuja ja karjaa Theban pölyisten kivikatujen ja kissojen ja koirien sijasta.»

Pelästyin suuresti ja sanoin: »Et kai vain tarkoita, että ottaisin laivaani jonkun ystävättäresi kurittoman pikkupojan, jotta rauhani menisi minulta ja koko matkan ajan saisin sydän kurkussa vartioida, ettei hän putoaisi veteen tai työntäisi käsiään krokotiilin kitaan?»

Merit katsoi minuun hymyillen, mutta suru tummeni hänen silmiensä pohjassa ja hän sanoi: »En tietenkään halua tuottaa sinulle häiriötä, mutta matka virtaa pitkin tekisi pojalle hyvää ja olen itse kantanut hänet sylissäni ympärileikattavaksi, joten minulla on velvollisuuksia häntä kohtaan, kuten hyvin ymmärrät. Tietysti aioin itse seurata pojan mukana vartioidakseni, ettei hän putoa veteen, ja tällä tavoin minulla olisi ollut täysi syy seurata sinua matkallasi, mutta en suinkaan tee mitään vastoin tahtoasi ja unohtakaamme siis tämä asia.»

Tämän kuullessani huusin ilosta ja löin käteni yhteen pääni yläpuolella ja sanoin: »Jos niin on, voit tuoda mukanasi vaikka temppelin koko lastentarhan. Totisesti, tämä on minulle suuren ilon päivä, sillä olen niin hölmö, etten edes tullut ajatelleeksi, että voisit saattaaminut Akhetatoniin. Eikä maineesikaan joudu vaaraan täiiteni, jos sinulla on lapsi mukanasi ja siten syy ja aihe matkaan virralla.»

»Juuri niin, Sinuhe», hän sanoi hymyillen ärsyttävästi, kuten naiset hymyilevät asioille, joita miehet eivät älyä. »Juuri niin, maineeni ei joudu vaaraan, kun minulla on lapsi mukanani ja sinä olet turvanani. Itse sen sanoit. Ah, millaisia hölmöjä miehet ovat, mutta annan sen sinulle anteeksi.»

Lähtömme oli kiireinen, koska pelkäsin suuresti Mehuneferiä, ja lähdimme aamun koitteessa taivaan käydessä valkoiseksi ennen auringonnousua. Siksi Merit haki lapsen ja toi hänet laivaan nukkuvana ja peitteisiin käärittynä eikä hänen äitinsä saattanut häntä, vaikka olisin mielelläni nähnyt naisen, joka rohkeni antaa pojalleen nimen Thot, sillä ihmiset uskaltavat vain harvoin antaa lapsilleen jumalien nimiä. Thot on lisäksi kirjoitustaidon ja kaiken inhimillisen ja jumalallisen tiedon jumala, joten tuon naisen julkeus oli sitä suurempi. Mutta poika nukkui viattomasti Meritin sylissä tuntematta nimensä painoa ja heräsi vasta, kun olimme kaukana virralla ja Theban vartijat hävisivät näköpiiristä ja aurinko paahtoi kuumana ja kultaisena virtaa. Hän oli kaunis, lihava ja ruskea poika ja hänen otsakiharansa oh musta ja silkinhieno eikä hän suinkaan pelännyt minua, vaan tuli syliini ja pitelin häntä mielelläni sylissäni, siliä hän oli rauhallinen lapsi eikä potkinut ja rimpuillut sylissäni, vaan katseli minua tummin, mietteliäin silmin, ikään kuin olisi jo pienessä päässään miettinyt tiedon kaikkia arvoituksia. Mielistyin suuresti häneen hänen rauhallisuutensa tähden ja sidoin hänelle pieniä veneitä kaisloista ja annoin hänen leikkiä lääkärinvälineilläni ja haistella kaikkia erilaisia lääkkeitä, sillä hän piti lääkkeiden hajusta ja työnsi mielellään nenänsä jokaiseen ruukkuun.

Eikä poika ollut häiriöksi meille laivassa eikä hän pudonnut veteen eikä työntänyt pieniä käsiään krokotiilin kitaan eikä katkonut kirjoitusruokojani, vaan matkamme oli kirkas ja onnellinen, sillä matkustin Meritin kanssa ja joka yö hän lepäsi matolla vieressäni ja pieni poika hengitti unessa lähellämme. Tämä matka oli onnellinen matka ja kuolemani päivään asti muistan kaislojen suhinan tuulessa ja illat, jolloin karja ajettiin juomaan virran rantaan. Oli hetkiä, jolloin sydämeni paisui onnesta, kuten halkeava hedelmä pursuu mehunsa paljoutta, ja sanoin Meritille:

»Merit, lemmikkini, rikkokaamme yhdessä ruukku, jotta eläisimme aina yhdessä ja kenties joskus synnyttäisit minulle pojan, samanlaisen kuin tämä pieni Thot, sillä juuri sinä voisit ehkä synnyttää minulle pojan, joka olisi yhtä lempeä ja ruskea ja rauhallinen kuin hän. Totisesti, koskaan ennen en ole kaivannut lasta, mutta nyt on nuoruuteni ohitse ja vereni on laskeutunut kiihkottomaksi ja katsellessani pientä Thotia kaipaan lasta kanssasi, Merit.»

Mutta hän pani kätensä suulleni ja käänsi kasvonsa pois minusta ja sanoi matalasti: »Sinuhe, älä puhu mahdottomia, sillä tiedäthän, että olen kasvanut kapakassa enkä kenties voi enää synnyttää lapsia. Myös on parempi, että sinä, joka kannat kohtaloasi sydämessäsi, olet yksin voidaksesi ratkaista elämäsi ja tekosi sydämesi mukaan olematta sidottu vaimoon ja lapseen, sillä tämän luin silmistäsi jo sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran kohtasimme. Ei, Sinuhe, älä puhu minulle tällaista, sillä sanasi tekevät minut heikoksi ja alan kenties itkeä enkä tahtoisi itkeä onnen syleillessä minua. Muut rakentavat itse kohtalonsa ja sitovat itsensä tuhansin siten, mutta sinun kohtalosi on omassa sydämessäsi ja sinun kohtalosi on minun kohtaloani suurempi. Mutta myös minä pidän suuresti tästä pienestä pojasta ja edessämme on monta kirkasta ja kuumaa päivää virralb. Kuvitelkaamme sen tähden, että olemme rikkoneet ruukun välissämme ja olemme mies ja vaimo ja Thot on oma poikamme. Opetan hänet sanomaan sinua isäkseen ja minua äidikseen, sillä hän on pieni vielä ja unohtaa pian eikä siitä ole hänelle vahinkoa. Siten varastamme jumalilta pienen elämän, joka on meidän näiden päivien aikana. Älköön siis mikään suru tai tulevaisuuden huoli sumentako iloamme.»

Niinpä häivytin pois kaikki pahat ajatukset mielestäni ja ummistin silmäni näkemästä Egyptin kurjuutta ja nälkäisiä ihmisiä kylissä ja virran rannoilla ja elin vain päivän kerrallaan matkatessamme alas virtaa. Pieni Thot kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi poskensa poskeani vasten ja sanoi minulle: Isä, ja hänen hento pojanruumiinsa oli suloinen sylissäni. Joka yö tunsin kaulallani Meritin hiukset ja hän piti käsiäni käsissään ja hengitti poskeani vasten ja oli ystäväni eivätkä pahat unet enää vaivanneet minua. Niin kuluivat ohitse nämä päivät kuin uni ja nopeina kuin henkäys ne menivät ohitse eikä niitä enää ollut. Tämän enempää en näistä päivistä tahdo kertoa, sillä kertoessani niistä pistelevät muistot akanoina kurkkuani ja silmieni kaste tuhrii kirjaimeni. Ihmisen ei näet koskaan pitäisi olla liian onnellinen, sillä ei ole mitään pakenevampaa ja häviävämpää kuin ihmisen onni.

7

Tällä tavoin palasin Akhetatoniin, mutta en palannut samana kuin lähdin ja näin Taivaankorkeuden kaupungin toisin silmin kuin ennen, niin että se kevyine taloineen kaikissa loistavissa väreissään auringon kullassa ja taivaan tumman sinen alla oli mielestäni vain kuin särkyvä kupla tai häviävä kangastus. Eikä totuus elänyt Akhetatonissa, vaan totuus eli Akhetatonin ulkopuolella, ja totuus oli nälkä, kärsimys, kurjuus ja rikokset, jotka nälkä toi mukanaan Egyptiin. Merit ja Thot palasivat Thebaan ja veivät sydämeni mukanaan. Siksi näin kaiken jälleen kylmin silmin ja ilman suojelevia verhoja ja kaikki, mitä näin, oli pahaa silmissäni.

Mutta ei kulunut monta päivää tulostani, kun totuus saapui Akhetatoniin ja farao Ekhnatonin oli pakko ottaa vastaan totuus kultaisen talonsa parvekkeelta ja katsoa totuutta silmästä silmään. Horemheb näet lähetti Memfiistä joukon Syyrian pakolaisia kaikessa kurjuudessaan pyrkimään faraon puheille ja hän kustansi heidän matkansa ja luulen, että hän kehoitti heitä liioittelemaankin kurjuuttaan, niin että he olivat kauhistava näky saapuessaan Taivaankorkeuden kaupunkiin ja hovin ylhäiset tulivat sairaiksi ja sulkeutuivat taloihinsa nähdessään heidät ja vartijat sulkivat kultaisen talon portit heiltä. Mutta he huusivat äänekkäästi ja jyskyttivät portteihin kivillä ja viskelivät kiviä kultaisen talon seiniin, kunnes faraon oli pakko kuulla heidän äänensä ja päästää heidät sisäpihaan.

Siellä he huusivat faraolle ja sanoivat: »Kuule kansojen tuskanhuuto meidän silvottujen suittemme kautta, sillä Kemin maan mahtavuus on enää vain haamu, joka horjuu haudan ääressä, ja muurinmurtajain jyskiessä ja tulipalojen kohussa vuotaa Syyrian kaupungeissa hukkaan kaikkien niiden veri, jotka luottivat sinuun ja panivat sinuun toivonsa.»

He kohottelivat kädentynkiään faraon kultaista parveketta kohden ja huusivat sanoen: »Katso käsiämme, farao Ekhnaton. Missä ovat kätemme?» He työnsivät näkyviin miehiä, joiden silmät oli puhkaistu ja jotka haparoiden astuivat esiin, ja ukot, joilta kieli oli repäisty suusta, aukoivat ammottavia suitaan päästellen kurkustaan möliseviä ääniä. He huusivat hänelle ja sanoivat: »Älä kysy vaimojamme ja tyttäriämme, sillä heidän kohtalonsa on kuolemaa kauheampi Azirun miesten käsissä ja heettiläisten käsissä. He puhkaisivat silmämme ja katkoivat kätemme, koska luotimme sinuun, farao Ekhnaton.»

Mutta farao peitti käsillä kasvonsa ja vapisi heikkoudessaan ja puhui heille Atonista. Silloin he nauroivat hänelle kauhealla äänellä ja herjasivat häntä ja sanoivat: »Tiedämme toki, että lähetit myös vihollisellemme elämän ristin. He ripustivat elämän ristin hevostensa kaulaan ja Jerusalemissa he katkoivat pappiesi jalat ja kehoittivat heitä hyppimään riemunhyppyjä sinun jumalasi kunniaksi.»

Silloin farao Ekhnaton päästi hirveän huudon ja pyhä tauti valtasi jälleen hänet ja hän kaatui parvekkeella istuimeltaan kouristusten vallassa ja menetti tajuntansa. Nähdessään sen vartijat kauhistuivat ja karkasivat Syyrian pakolaisten kimppuun, mutta he olivat epätoivoisia ja tekivät vastarintaa ja heidän verensä vuoti kultaisen talon sisäpihan kivien väliin ja heidän ruumiinsa viskattiin virtaan. Nefritite ja Meritaton, sairas Meketaton ja pieni Anksenaton katselivat tätä näkyä kultaisen talon parvekkeelta eivätkä unohtaneet sitä koskaan, sillä tällä tavoin he näkivät ensimmäisen kerran sodan jäljet, kurjuuden ja kuoleman.

Mutta farao Ekhnatonin annoin kääriä vesikääreihin ja hänen toipuessaan juotin hänelle rauhoittavia ja huumaavia lääkkeitä, sillä tämä kohtaus oli niin raju, että pelkäsin hänen kuolevan. Siten sain hänet nukkumaan, mutta herättyään hän sanoi minulle kasvot harmaina ja silmät päänsärystä punoittavina: »Sinuhe, ystäväni, tästä täytyy tulla loppu. Horemheb on kertonut sinun tuntevan tuon Azirun. Mene sinä hänen luokseen ja osta minulle rauha. Osta rauha Egyptille, vaikka se maksaisi kaiken kultani ja vaikka Egypti sen jälkeen olisi köyhä maa.»

Vastustin häntä kiivaasti ja sanoin: »Farao Ekhnaton, lähetä kultasi Horemhebille, niin hän ostaa nopeasti sinulle rauhan keihäillä ja sotavaunuilla eikä Egyptin tarvitse kärsiä häpeää.»

Hän piteli päätään käsillään ja sanoi: »Atonin tähden, Sinuhe, etkö käsitä, että viha synnyttää vihaa ja kosto kylvää kostoa ja veri synnyttää verta, kunnes hukumme vereen. Mitä kärsineet hyötyvät, jos heidän kärsimyksensä kostetaan muiden kärsimyksellä, ja puhe häpeästä on pelkkää ennakkoluuloa. Siksi käsken sinua: Mene Azirun luokse ja osta minulle rauha.»

Pelästyin hänen päähänpistoaan ja torjuin ja sanoin: »Farao Ekhnaton» he puhkaisevat silmäni ja repivät kielen suustani, ennen kuin pääsen Azirun puheille, eikä minulla ole hyötyä hänen ystävyydestään, jonka hän varmaan on jo aikaa unohtanut, enkä ole tottunut sodan rasituksiin, vaan kauhistun sotaa. Jäseneni ovat kankeat eikä matkan teko enää suju minulta nopeasti enkä osaa asettaa sanojani yhtä taitavasti kuin joku toinen, joka on koulutettu valehtelemaan lapsesta asti ja palvelee sinua vieraiden maiden kuninkaiden luona. Lähetä sen tähden joku toinen, jos tahdot ostaa rauhan, mutta älä lähetä minua.»

Mutta hän sanoi itsepintaisesti: »Mene käskyni mukaan. Farao on puhunut.»

Olin kuitenkin nähnyt pakolaiset palatsin pihassa. Olin nähnyt heidän silvotut suunsa ja puhkaistut silmänsä ja kädentynkänsä. Sen tähden en suinkaan aikonut matkustaa Syyriaan, vaan menin talooni paneutuakseni vuoteeseeni ja heittäytyäkseni sairaaksi, kunnes farao olisi unohtanut tämän päähänpistonsa. Mutta mennessäni talooni tuli palvelijani minua vastaan ja sanoi minulle kummissaan:

»Oli hyvä, että tulit, herrani Sinuhe, sillä Thebasta on juuri saapunut laiva ja laivassa saapui nainen, jonka nimi on Mehunefer, ja hän sanoo olevansa ystäväsi. Hän odottaa sinua talossasi ja hän on pukeutunut kuin morsian ja koko talo lemuaa hänen hajuvoiteiltaan.»

Silloin käännyin äkkiä ja palasin juoksujalkaa kultaiseen taloon ja sanoin faraolle: »Olkoon, niinkuin sanot. Minä lähden Syyriaan, mutta tulkoon vereni sinun päällesi. Kuitenkin, jos lähden, tahdon lähteä heti ja anna kirjurien sen tähden viipymättä kirjoittaa kaikki tarpeelliset savitaulut, jotka todistavat arvoni ja valtani, sillä Aziru pitää savitauluja suuressa arvossa.»

Kirjurien kirjoittaessa savitauluja pakenin Thotmesin työpajaan, ja hän oli ystäväni eikä hylännyt minua hädässäni. Hän oli juuri saanut valmiiksi Horemhebin patsaan, jonka hän oli veistänyt ruskeaan hiekkakiveen otettuaan Horemhebin kasvot kipsiin Horemhebin vieraillessa Akhetatonissa, kuten olen aikaisemmin kertonut. Tämä patsas oli veistetty uuden taiteen mukaan ja se oli erittäin elävä ja teki oikeutta Horemhebille, vaikka minusta Thotmes hieman liioitteli hänen käsivarsiensa lihasten paksuutta ja rintansa leveyttä, niin että Horemheb patsaassaan oli paremmin painijan kaltainen kuin kuninkaallinen vartijain päällikkö ja hallitusmies. Mutta uuden taiteen tapana oli liioitella kaikkea, minkä silmät näkevät, aina rumuuteen asti.koska se uuden taiteen mielestä oli totta ja vanha taide oli salannut ihmisen rumuuden ja nähnyt ihmisen hänen parhaalta puoleltaan ja pehmentänyt hänen heikkouksiaan, kun taas uusi taide näki ihmisen hänen rumimmalta puoleltaan, jottei totuus olisi unohtunut. En kuitenkaan tiedä, onko erikoisen totuudellista liioitella ihmisen rumuutta, mutta Thotmes uskoi sen tietävänsä enkä tahtonut sanoa häntä vastaan, koska hän oli ystäväni. Hän pyyhki patsaan märällä rievulla näyttääkseen, miten kauniisti hiekkakivi hohti Horemhebin lihaksissa ja miten hyvin kivien väri vastasi hänen ihonsa väriä, ja sanoi minulle:

»Luulen matkustavani kanssasi Hetnetsutiin asti ja otan patsaan mukaani nähdäkseni, että se pystytetään temppelissä paikkaan, joka vastaa Horemhebin arvoa ja myös minun arvoani kivenveistäjänä. Totisesti, lähden kanssasi, Sinuhe, ja annan virran tuulen puhaltaa Akhetatonin viinihöyryt päästäni, sillä käteni vapisevat taltan ja vasaran painosta ja kuume kuluttaa sydäntäni.»

Kirjurit toivat savitaulut ja kullan matkaani varten sekä farao Ekhnatonin siunauksen Thotmesin työpajaan ja annoimme kantaa Horemhebin patsaan faraon laivaan ja lähdimme viipymättä virtaa alas. Mutta palvelijani käskin sanoa Mehuneferille, että olin lähtenyt sotaan Syyriaan ja kuollut siellä, enkä lainkaan valehdellut näin saneessani, sillä pelkäsin todella kuolevani julman kuoleman tällä matkalla. Myös käskin palvelijani toimittaa Mehuneferin kaikin tarpeellisin kunnianosoituksin johonkin Thebaan menevään laivaan ja toimittaa hänet vaikka väkisin laivaan. Sillä, sanoin, jos vastoin kaikkia odotuksiani palaisin ja palatessani löytäisin Mehuneferin talostani, antaisin ruoskia kaikki palvelijani ja orjani ja leikkauttaisin heiltä korvat ja nenän ja lähettäisin heidät kaikki eliniäkseen kaivoksiin. Palvelijani katsoi minua silmiin ja näki minun tarkoittavan totta. Siksi hän pelästyi suuresti ja lupasi toteuttaa käskyni. Siten saatoin keventynein mielin lähteä virtaa alas faraon laivassa yhdessä Thotmesin kanssa, ja koska uskoin matkaavani varmaan kuolemaan Amorin miesten ja heettiläisten käsissä, emme säästäneet viiniä matkallamme. Myös Thotmes sanoi, ettei ollut tapana säästää viiniä, kun joku oli matkalla sotaan, ja hän varmaan tiesi sen, koska oli syntynyt sotilaiden talossa.

Mutta kertoakseni matkastani virtaa alas ja Syyriaan ja kaikesta, mikä sen jälkeen tapahtui, minun on aloitettava uusi kirja.

1

Tällä tavoin toteutui siis Kaptahin toivomus, jonka hän oli esittänyt lähettäessäni hänet hankalalle matkalle jakamaan viljaa Atonin uudisasukkaille, ja se toteutui pahemmalla tavalla kuin olin voinut kuvitella, sillä enhän joutunut vain luopumaan talostani ja mukavasta vuoteestani kuten hän, vaan minun oli antauduttava myös kokemaan sodan kauhut faraon tähden. Siten huomasin, että ihmisen on paras harkita tarkoin toivomuksia, jotka hän lausuu ääneen, sillä ääneen lausutuilla toivomuksilla on paha taipumus toteutua ja helpoimmin ne toteutuvat, jos toivoo pahaa toiselle ihmiselle. Tarkoitan, että toivoessa pahaa toiselle ihmiselle tämä paha toteutuu huomattavasti helpommin kuin jos toivoisi hänelle hyvää.

Tätä kaikkea ajattelin ja puhuin matkustaessamme virtaa alas faraon laivassa ja juodessani viiniä yhdessä Thotmesin kanssa. Mutta Thotmes käski minun olla vaiti ja piirteli lentävien lintujen kuvia papereihinsa. Myös minun kuvani hän piirsi eikä lainkaan mairitellut minua piirtäessään, niin että soimasin häntä ja sanoin, ettei hän voinut olla todellinen ystäväni, koska piirsi minut tuolla tavoin. Mutta hän sanoi, ettei taiteilija saanut olla piirtäessään ja maalatessaan kenenkään ystävä, vaan taiteilijan oli toteltava vain omaa silmäänsä. Kiivastuin ja sanoin hänelle: »Jos niin on, on myös silmäsi noiduttu, koska näet kaiken rumana ja naurettavana ja alhaisena ja minutkin teet naurettavaksi piirtäessäsi. Vain Nefritite on silmissäsi yhä kaunis, vaikka hänen kaulansa on pitkä ja laiha ja hänen poskensa ovat kaventuneet ja hän rumenee päivä päivältä raskautensa tähden.»

Thotmes viskasi viinimaljastaan viinin kasvoilleni ja huusi: »Älä puhu minulle Nefrititestä.» Mutta hän leppyi kohta ja katui suuresti juopuneen tekoaan ja pyyhki viinin kasvoistani ja sanoi nöyrästi: »En tarkoittanut pahaa, mutta kenties tuo nainen tosiaan on noitunut silmäni, kuten sanot, koska enää en voi nähdä ketään muuta kauniina kuin hänet ja rumimpana ja vastenmielisimpänä näen farao Ekhnatonin, vaikka minun pitäisi rakastaa häntä kaiken sen tähden mitä hän on tehnyt hyväkseni.»

Sanoin hänelle ystävänä: »Unesi ovat pahoja eikä Nefritite voisi antaa sinulle sen enempää kuin mitättömin orjatyttö voi sinulle antaa.» Mutta viisauteni ei lainkaan lohduttanut häntä, vaan sai hänet uudelleen kiihtymään. Siksi joimme innokkaasti yhä enemmän viiniä, koska viini, vaikka nostattaakin riitoja ja toraa, myös sulattaa kaikki riidat ja torat ja lujittaa ihmisten ystävyyden eikä ole niin pahaa riitaa, mitä viini ei voisi sulattaa, jos vain juo kyllin paljon viiniä.

Tällä tavoin saavuimme Hetnetsutiin ja tämä oli pieni kaupunki virran rannassa ja niin pieni, että lampaita ja karjaa kävi laitumella sen kaduilla ja temppeli oli rakennettu savitiilistä. Kaupungin hallitusmiehet ottivat meidät vastaan suuresti kunnioittaen meitä ja Thotmes pystytti Horemhebin patsaan temppeliin, joka aikaisemmin oli ollut Horuksen temppeli, mutta joka Ekhnatonin tähden oli pyhitetty Atonille. Tämä ei millään tavoin häirinnyt kaupungin asukkaita, sillä he palvelivat temppelissään yhä Horusta, haukanpäistä, vaikka hänen kuvansa olikin poistettu sieltä. He iloitsivat suuresti saadessaan temppeliinsä Horemhebin kuvan ja otaksuin, että he piankin yhdistäisivät hänet Horukseen ja palvelisivat häntä Horuksena ja uhraisivat hänelle, koska Atonilla ei ollut kuvaa eikä monikaan kaupungin asukkaista osannut lukea.

Tapasimme myös Horemhebin vanhemmat, joille Horemheb oli lähettänyt runsaasti lahjoja, niin että he nyt asuivat talossa, joka oli rakennettu puusta, vaikka olivat aikaisemmin olleet kaupungin köyhimpiä. Turhamaisuudessaan Horemheb oli myös antanut faraon nimittää heidät korkeihin virkoihin, ikään kuin he olisivat olleet ylhäisiä, vaikka he ikänsä olivat elättäneet itseään paimentamalla karjaa ja keittämällä juustoja. Hänen isänsä oli nyt sinetinvartija ja rakennuksien valvoja lukuisissa kaupungeissa ja kylissä ja hänen äitinsä oli hovinainen ja faraon lehmien kaitsija, vaikka kumpikaan heistä ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Nämä nimitykset olivat tietenkin vain kunnianimityksiä eivätkä millään tavoin häirinneet heidän elämäänsä, mutta niiden ansiosta Horemheb saattoi kirjoittaessaan nimensä kirjoittaa vanhempansa ylhäisiksi eikä kukaan muualla Egyptissä voinut aavistaa, ettei hän ollut syntynyt ylhäisenä. Niin suuri oli Horemhebin turhamaisuus.

Joka tapauksessa hänen vanhempansa olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä ja he seisoivat temppelissä hienojen vaatteittensa vaivaamina kaivellen paljailla varpaillaan savilattiaa kansan kietoessa kukkaseppeleihin heidän poikansa kuvan. Juhlamenojen jälkeen he kutsuivat Thotmesin ja minut luokseen ja riisuivat hankalat vaatteensa ja pukeutuivat harmaihin vaatteihin, jotka lemusivat lehmiltä, ja palvelivat meitä tarjoten meille keittämäänsä juustoa ja hapanta viiniä. He kumartelivat meille syvään ja laskivat kätensä polvien tasalle edessämme ja pyysivät meitä kertomaan heille pojastaan ja Horemhebin isä sanoi: »Luulimme häntä hupsuksi, kun hän sitoi kupariterän paimensauvansa kärkeen ja hioi sen teräväksi eikä tahtonut olla nöyrä, vaikka lakkaamatta kehoitimme häntä nöyryyteen.» Ja hänen äitinsä sanoi: »Sydämeni on lakkaamatta vavissut hänen tähtensä, sillä jo lapsena hän löi nenänsä kiveen mieluummin kuin kiersi sen, ja hänen lähdettyään kodistamme pelkäsin hänen halkaisevan päänsä tai palaavan rampana ja lyötynä luoksemme. Mutta nyt hän palaa kiveen veistettynä kaikessa kunniassa. Silti on sydämeni joka yö levoton hänen tähtensä ja pelkään hänen syövän liiaksi lihaa, vaikka liha ei sovi hänen vatsalleen, ja pelkään hänen uidessaan hukkuvan virtaan, sillä hän opetteli uimaan kaikista varoituksistani välittämättä.»

Tällä tavoin he kaikessa yksinkertaisuudessaan puhelivat meille ja hypistelivät vaatteitamme ja korujamme ja kyselivät faraon vointia ja suuren kuninkaallisen puolison, Nefrititen, vointia ja kaikkien neljän pienen prinsessan vointia. Myös he kertoivat joka päivä rukoilevansa jumalia, nimenomaan Horusta, joka oli heidän poikansa jumala, jotta suuri kuninkaallinen puoliso vihdoin synnyttäisi pojan ja kuninkaallisen vallan perijän. Näin erosimme ystävinä Horemhebin vanhemmista ja jätimme hänen kuvansa Horuksen temppeliin Hetnetsutin asukkaiden palveltavaksi. Eikä Thotmes enää seurannut minua Memfikseen, vaikka pyytelin ja rukoilin häntä seuraamaan minua hänen itsensä tähden, vaan lähti palaamaan takaisin Akhetatoniin veistääkseen kuningatar Nefrititen kuvan kovaan puuhun, sillä muusta hän ei enää osannut puhua. Niin suuresti oli Nefrititen kauneus lumonnut hänet enkä uskonut, että tämä oli hyödyksi hänen terveydelleen, sillä naisen liiallinen kauneus on vaarallinen ja varsin lähellä noituutta, ellei olekin eräänlaista noituutta.

Siten matkani Memfikseen oli ikävä ja joudutin soutajia ajatellen, että jos minun kerran oh kuoltava, ei hyödyttänyt pitkittää tätä asiaa, vaan parempi oli saada se selväksi liikoja surematta. Siksi istuin pehmeällä istuimella faraon laivan kannella ja faraon viirit liehuivat pääni yläpuolella ja katselin kaisloja ja virtaa ja lentäviä sorsia ja sanoin sydämelleni: »Lieneekö lopulta tämä kaikki elämisen ja näkemisen arvoista?» Sanoin sydämelleni: »Päivä paahtaa kuumana ja kärpäset pistelevät ja ihmisen ilo on vähäinen hänen kaiken vaivansa rinnalla. Hänen silmänsä väsyvät katselemaan, lukuisat äänet ja turhat puheet häiritsevät hänen korviaan ja hänen sydämensä näkee aina liian paljon unia voidakseen olla onnellinen.» Tällä tavoin rauhoitin sydäntäni matkalla virtaa alas ja söin faraon kuninkaallisen keittäjän valmistamia hyviä ruokia ja join viiniä, kunnes olin kylläinen ja tyyni ja viinin lävitse kuolema alkoi muistuttaa minulle vanhaa ja tuttua ystävää, jossa ei suinkaan ollut mitään pelättävää, vaan elämä oli kuolemaa peloittavampi kaikkine vaivoineen ja elämä oli kuin kuuma tomu, mutta kuolema oli kuin viileä vesi.

Kuitenkin jo Memfiin satamassa kävi oloni hankalaksi, sillä näin siellä sotalaivoja, joiden kylkikilvet olivat heittokivien murtamat ja keulat haljenneet ja mastot poikki. Näin siellä sotavaunuja, joiden aisat olivat katkenneet ja pyörät irronneet ja kärpäset purivat kuivaa verta niiden pohjalta. Myös näin pakolaisia, jotka majailivat laitureilla lukemattomine myttyineen ryysyisinä, sairaina ja haavaisina, silmät palaen peloittavina lihattomista kasvoista. Heitä oli sekä egyptiläisiä että syyrialaisia yllään syyrialaisten kirjavat vaatteet. Nähdessään faraon viirit pääni yllä he kohottivat likaiset nyrkkinsä laivaani kohden ja huusivat minulle kirouksia monella eri kielellä, kunnes vartijat löivät heitä kepeillään ja raivasivat minulle tien satamasta.

Horemheb otti minut faraon lähettiläänä vastaan suurin kunnianosoituksin ja kumarsi syvään edessäni, sillä hänen hallitustalossaan oleskeli koko joukko Syyrian paenneita hallitusmiehiä ja Egyptin ylhäisiä Syyrian kaupungeista sekä lähettiläitä ja edustajia vieraista maista, jotka eivät olleet sekaantuneet sotaan, ja heidän nähtensä hänen oli minussa kunnioitettava faraota. Mutta päästyämme kahden Horemheb alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla sääriään ja kysyi kärsimättömästi: »Mikä paha ilma lennättää sinut luokseni faraon lähettiläänä ja mitä sontaa hänen hullu päänsä taas on muninut?»

Kerroin, että tehtäväni oli matkustaa Syyriaan ja ostaa Azirulta rauha mihin hintaan hyvänsä. Tämän kuultuaan Horemheb kirosi katkerasti ja kutsui haukkojaan monella eri nimellä ja sanoi: »Enkö arvannut, että hän turmelisi kaikki suunnitelmani, jotka tuskalla ja kalliisti olen rakentanut, siliä tiedä, että minun ansiostani Ghaza on vielä vallassamme ja Egyptillä siten yhä sillanpää Syyriassa sotatoimia varten. Myös olen lahjoin ja uhkauksin taivuttanut Kreetan sotalaivat suojelemaan meriyhteyttä Ghazaan, koska voimakas ja itsenäinen Syyrian liitto ei ole Kreetan etujen mukainen, vaan uhkaa heidän ylivaltaansa merellä. Tiedä myös, että AziruUa on täysi työ hallitessaan omia liittolaisiaan ja monet Syyrian kaupungit käyvät sotaa keskenään karkoitettuaan egyptiläiset. Myös ovat Syyrian miehet, jotka ovat menettäneet kotinsa ja tavaransa, vaimonsa ja lapsensa yhtyneet vapaajoukoiksi ja Ghazasta Tanikseen asti hallitsevat vapaajoukot erämaata ja käyvät sotaa Azirun joukkoja vastaan. Olen aseistanut heidät Egyptin aseilla ja monta rohkeaa miestä Egyptistä on yhtynyt heihin. Tarkoitan kaikkia entisiä sotilaita, rosvoja ja kaivoksista karanneita, jotka nyt panevat erämaassa henkensä alttiiksi muodostaakseen muurin Egyptiä suojelemaan. Ymmärrettävää tosin on, että he käyvät sotaa kaikkia vastaan ja saavat elatuksensa maasta, jossa käyvät sotaa, ja tuhoavat siitä kaiken elämän, mutta parempi on näin, sillä he tuottavat enemmän harmia ja hankaluutta Syyrialle kuin Egyptille ja siksi aseistan heitä jatkuvasti ja lähetän heille viljaa. Mutta tärkeintä on, että heettiläiset ovat vihdoin hyökänneet Mitanniin täysin voimin ja pyyhkäisseet Mitannin kansan maan päältä ja Mitannin valtakunta on hävinnyt kuin varjo eikä sitä enää ole. Heidän keihäänsä ja sotavaununsa ovat kuitenkin siten kiinni Mitannissa ja Babylon käy levottomaksi ja varustaa joukkoja rajakiviensä turvaksi eikä heettiläisillä juuri nyt ole aikaa tukea riittävästi Azirua. Myös lienee niin, että Aziru, jos on järkevä, Mitannin kukistuttua pelkää heettiläisiä, koska enää ei ole mitään kilpeä heettiläisten ja Syyrian välillä. Siksi rauha, jota farao tarjoaa, on tällä hetkellä Azirulle paras lahja, mitä hän voi toivoa vakiinnuttaakseen oman valtansa ja katsellakseen ympärilleen. Mutta anna minulle aikaa vain puoli vuotta tai vähemmänkin, niin ostan Egyptille kunniallisen rauhan ja suhisevilla nuolilla ja sotavaunujen jyskeellä pakotan Azirun pelkäämään Egyptin jumalia.»

Vastustin häntä ja sanoin: »Et suinkaan voi käydä sotaa, Horemheb, koska farao on sen kieltänyt eikä farao anna sinulle kultaa sotaa varten.»

Mutta Horemheb sanoi: »Heitän veteni hänen kullalleen. Totisesti olen joka taholta lainannut itseni köyhäksi varustaakseni armeijan Tanikseen. Tosin nämä ovat kurjia joukkoja ja heidän hyökkäysvaununsa kömpelöitä ja hevosensa ontuvia, mutta yhdessä vapaajoukkojen kanssa he saattavat olla keihäänkärki, joka iskee Syyrian sydämeen ja Jerusalemiin ja Megiddoonkin asti, kun minä heitä johdan. Etkö käsitä, Sinuhe, että olen lainannut kultaa kaikilta Egyptin rikkailta, jotka paisuvat yhä rikkaammiksi ja pullistuvat kuin sammakot kansan kärsiessä puutetta ja huokaillessa verojen raskautta. Olen lainannut heiltä kultaa ja ilmoittanut jokaiselle määrän, jonka heiltä tarvitsen, ja he ovat lainanneet minulle mielellään kultaa, koska olen luvannut heille viidenneksen korkoa vuodessa, mutta tahtoisinpa nähdä heidän kasvonsa, jos he joskus uskaltavat vaatia minulta korkojaan ja kultaansa, sillä kaiken tämän olen tehnyt pelastaakseni Egyptille Syyrian ja viime kädessä juuri rikkaimmat tulevat hyötymään siitä, koska rikkaimmat hyötyvät aina eniten sodasta ja saaliista ja ihmeellisintä on, että rikkaimmat hyötyvät, vaikka kärsisin tappionkin. Siksi en suinkaan sääli heidän kultaansa.»

Horemheb nauroi makeasti ja läiskytteli sääriään kultaisella ruoskalla ja pani kätensä olkapäälleni ja sanoi minua ystäväkseen. Mutta kohta hän kävi jälleen vakavaksi ja synkistyi ja sanoi: »Haukkani tähden, Sinuhe, et suinkaan aio pilata kaikkea ja matkustaa Syyriaan rauhantekijänä?» Mutta selitin hänelle, että farao oli puhunut ja kirjoittanut minulle kaikki tarpeelliset savitaulut rauhantekoa varten. Silti minun oli hyödyllistä tietää, että myös Aziru kaipasi rauhaa, jos oli totta, mitä Horemheb sanoi, sillä siinä tapauksessa Aziru oli varmaan valmis myymään rauhan halvalla.

Tämän kuullessaan Horemheb vimmastui ja potki nurin istuimensa ja huusi: »Totisesti, jos ostat rauhan Azirulta Egyptin häpeäksi, annan nylkeä sinut elävältä ja syötän sinut krokotiileille, kun palaat, vaikka oletkin ystäväni, sen vannon. Puhu sinä Azirulle Atonista ja heittäydy hölmöksi ja sano, että farao käsittämättömässä hyvyydessään haluaa armahtaa hänet. Tosin Aziru ei usko sinua, sillä hän on ovela mies, mutta hän miettii päänsä ympäri, ennen kuin lähettää sinut pois, ja tinkii sinut väsyksiin, kuten vain syyrialainen voi tinkiä, ja uhkailee henkeäsi ja valehtelee suusi ja silmäsi täyteen. Missään tapauksessa älä kuitenkaan luovuta hänelle Ghazaa ja selitä myös, ettei farao voi vastata vapaajoukoista ja näiden rosvouksista. Vapaajoukot eivät näet missään tapauksessa tule laskemaan aseitaan, vaan sontivat faraon savitauluille. Siitä minä pidän huolen. Tätä sinun ei tietenkään tarvitse sanoa Azirulle. Sanot hänelle vain, että vapaajoukot ovat lempeitä ja kärsivällisiä miehiä, jotka suru on sokaissut, mutta jotka varmaan rauhan tultua omasta aloitteestaan vaihtavat keihäänsä paimensauvoihin. Mutta Ghazaa älä luovuta tai nyljen sinut elävältä omin käsin. Niin monta tuskaa olen kärsinyt, niin paljon kultaa olen heittänyt hiekkaan, niin monta parasta vakoojaani olen uhrannut, ennen kuin sain auki Ghazan portit Egyptille.»

Viivyin useita päiviä Memfiissä neuvotellen Horemhebin kanssa rauhanehdoista ja väitelien hänen kanssaan. Tapasin Kreetan lähettilään ja Babylonin lähettilään ja myös Mitannista paenneita ylhäisiä tapasin. Heidän puheistaan hahmottui eteeni kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kunnianhimo ja ymmärtämisen kiihko valtasi minut ja ensimmäisen kerran tunsin olevani tärkeä tekijä suuressa pelissä, jossa panoksina olivat kaupunkien ja kansojen kohtalot.

Horemheb oli oikeassa: Rauha oli tällä hetkellä Azirulle suurempi lahja kuin Egyptille, mutta kaiken sen mukaan, mitä maailmassa parhaillaan tapahtui, tämä rauha saattoi olla vain välirauha, sillä vakautettuaan olot Syyriassa Aziru kääntyisi jälleen Egyptiä vastaan. Syyria oli näet maailman avain eikä Egypti voinut turvallisuutensa tähden sallia Syyrian joutuvan häilyvän ja vihamielisen ja kullalla ostettavan liittokunnan valtaan heettiläisten tuhottua Mitannin. Nyt riippui tulevaisuus siitä, kääntyisivätkö heettiläiset, vakautettuaan valtansa Mitannissa, Babylonin vai Syyrian kautta Egyptiä vastaan. Mutta järki sanoi, että he kääntyisivät siihen suuntaan, missä Vastarinta oli heikoin, ja Babylon varustautui jo, mutta Egypti oli heikko ja aseeton. Khattien maa oli epäilemättä epämieluinen liittolainen kenelle hyvänsä, mutta heettiläisten liittolaisena Azirulla oli voima takanaan, kun taas Egyptin liittolaisena heettiläisiä vastaan Azirua odotti varma tuho, niin kauan kuin farao Ekhnaton hallitsi Egyptiä ja hänellä siten oli vain hiekkaa selkänsä takana.

Tämän kaiken ymmärsin, ja kylmäverisen ymmärtämisen rinnalla kaikki sodan kauhut väistyivät etäisiksi enkä ajatellut enää palavien kaupunkien savua ja ihmiskalloja, jotka vaalenivat taistelukentillä, enkä ajatellut pakolaisia, jotka kerjäsivät leipää Memfiin kujilla, enkä välittänyt Mitannin ylhäisistä, jotka kaupittelivat korujaan ja jalokiviään voidakseen juoda viiniä ja hypistellä siroilla sormillaan Naharanin rasvaista multaa, jota he olivat tuoneet mukanaan kangasmyttyihin sidottuna. Horemheb kertoi minun tapaavan Azirun jossakin Taniksen ja Ghazan välillä, missä hän kävi sotavaunuineen sotaa vapaajoukkoja vastaan. Hän kertoi minulle myös Simyran oloista ja luetteli minulle taloja, jotka olivat palaneet piirityksen aikana, ja ylhäisten nimiä, jotka olivat saaneet surmansa kapinassa, niin että ihmettelin suuresti hänen kaikkia tietojaan. Silloin hän kertoi minulle vakoojistaan, jotka menivät Syyrian kaupunkeihin ja seurasivat Azirun joukkoja miekannielijöinä, temppuilijoina ja ennustajina, oluen kaupustelijoina ja orjakauppiaina. Mutta hän sanoi, että samalla tavoin Azirun vakoojat saapuivat Memfikseen asti ja seurasivat vapaajoukkoja ja rajavartiojoukkoja temppujentekijöinä ja oluen kaupustelijoina ja saaliin ostajina. Myös Astarten neitsyitä Aziru oli palkannut vakoojikseen ja nämä olisivat olleet vaarallisia, sillä he saivat paljon tärkeitä tietoja huvittaessaan Egyptin upseereita, mutta onneksi he eivät ymmärtäneet kylliksi sotaa koskevia asioita ollakseen vaarallisia. Myös oli vakoojia, jotka palvelivat sekä Horemhebia että Azirua, ja Horemheb myönsi, että nämä olivat viisaimpia, koska eivät joutuneet vaaraan kummallakaan puolella, vaan säilyttivät henkensä ja ansaitsivat runsaasti kultaa.

Kuitenkin pakolaiset ja Horemhebin upseerit kertoivat minulle erittäin peloittavia tarinoita Amorin miehistä ja Egyptin vapaajoukoista, niin että lähtöni hetken lähestyessä sydämeni alkoi vavista ja polveni muuttuivat vedeksi. Horemheb sanoi:

»Voit itse valita, matkustatko meritse vai maitse. Jos matkustat meritse, suojelevat kenties Kreetan sotalaivat laivaasi Ghazaan asti, mutta yhtä hyvin on mahdollista, että ne eivät suojele laivaasi, vaan pakenevat nähdessään Sidonin ja Tyroksen sotalaivat, jotka vartioivat merta Ghazan edustalla. Tässä tapauksessa laivasi upotetaan, jos taistelet urheasti, ja hukut veteen. Ellet taistele urheasti, vallataan laivasi ja sinut otetaan soutajaksi Syyrian sotalaivoihin ja kuolet muutamassa päivässä ruoskaniskuihin ja päivänpaahteeseen. Mutta olet egyptiläinen ja ylhäinen ja siksi on luultavampaa, että he nylkevät sinut ja ripustavat nahkasi kuivumaan kilpiensä päälle valmistaakseen nahastasi torilaukkuja ja kukkaroita. En kuitenkaan millään tavoin halua peloitella sinua, vaan mahdollista on, että pääset turvassa perille Ghazaan, sillä viimeksi pääsi aselaivani sinne, vaikka viljalaiva upotettiin. Mutta miten pääset piiritetystä Ghazasta Azirun puheille, sitä en tosiaankaan osaa sanoa.»

»Kenties minun on varminta matkustaa maitse», sanoin epäröiden Horemhebille. Hän nyökkäsi myöntävästi päätään ja selitti: »Annan Taniksesta sinulle saattojoukon, muutamia keihäitä ja sotavaunuja. Jos he onnistuvat saamaan kosketuksen Azirun joukkoihin, he jättävät sinut erämaahan yksin ja pakenevat kiireesti. Mutta mahdollista on tietenkin, että Azirun miehet nähdessään sinut egyptiläiseksi ja ylhäiseksi pistävät sinut seipääseen heettiläiseen tapaan ja heittävät vetensä savitauluillesi. Mahdollista on myös, että saattojoukosta huolimatta joudut vapaajoukkojen käsiin ja he ryöstävät sinut alastomaksi ja panevat sinut kierittämään jauhinkiviään, kunnes voin ostaa sinut kullalla vapaaksi, vaikka en usko, että kestät niin kauan, sillä nahkasi on savunvärinen eikä kestä auringonsäteitä ja he valmistavat ruoskansa virtahevosten nahasta. Mutta yhtä mahdollista on, että he ryöstettyään sinut puhkaisevat mahasi keihäillään ja jättävät ruumiisi korppien syötäväksi eikä tämä ole suinkaan pahin tapa päättää päivänsä, vaan kuolemasi on silloin oleva kohtalaisen helppo.»

Kaiken tämän kuultuani sydämeni vapisi entistä enemmän ja jäseneni palelivat, vaikka oli kuuma ja kesä. Siksi sanoin: »Pahoittelen suuresti, että kuoriaiseni jäi Kaptahille valvomaan omaisuuttani, sillä kenties se olisi voinut minua auttaa paremmin kuin faraon Aton, jonka valta puheistasi päättäen ei ulotu näihin jumalattomiin alueihin asti. Mutta kaikesta päättäen kohtaan nopeimmin joko kuoleman tai Azirun, jos matkustan maitse sotavaunujesi saattamana. Siksi matkustan maitse. Mutta vannotan sinua, Horemheb, ystävyytemme tähden: Jos kuulet minun jossakin vankina vääntävän jauhinkiviä, osta minut kiireesti vapaaksi äläkä säästele kultaa, sillä olen rikas mies ja rikkaampi kuin luulet, vaikka en nyt välitä ruveta luettelemaan sinulle omaisuuttani, koska en itsekään tiedä sitä kaikkea.»

Horemheb sanoi: »Tiedän hyvin rikkautesi ja olen lainannut sinulta huomattavan määrän kultaa Kaptahin kautta kuten muiltakin Egyptin rikkailta, koska olen oikeudenmukainen ja tasapuolinen mies enkä halua jättää sinua tästä ansiosta osattomaksi. Kuitenkin toivon, ettet ystävyytemme tähden karhua minulta kultaasi, koska tällainen yritys saattaisi häiritä ystävyyttämme ja pahimmassa tapauksessa särkeä sen. Mene siis, Sinuhe ystäväni, mene Tanikseen ja ota sieltä saattojoukko ja mene erämaahan ja haukkani suojelkoon sinua, sillä minä en sitä voi, koska valtani ei ulotu erämaahan asti. Jos joudut vangiksi, ostan sinut vapaaksi kullalla, ja jos kuolet, kostan kuolemasi. Lohduttakoon tämä tieto sinua, jos joku puhkaisee keihäällä mahasi.»

»Jos kuulet minun kuolleen, älä tuhlaa kostoasi minun tähteni», sanoin hänelle katkerasti. »Korppien nokkimaa kalloani ei lainkaan lohduta, vaikka valelisit sen kurjien ihmisparkojen verellä. Tervehdi vain prinsessa Baketatonia puolestani, sillä hän on kaunis ja haluttava nainen, vaikka varsin kopea, ja kyseli paljon sinusta äitinsä kuolinvuoteen ääressä.»

Ammuttuani tämän myrkyllisen nuolen olkapääni ylitse menin jonkin verran lohduttautuneena ja annoin kirjurien kirjoittaa ja vahvistaa kaikin tarpeellisin sinetein testamenttini, jossa luovutin jälkeenjäävän omaisuuteni Kaptahille, Meritille ja Horemhebille. Tämän testamenttini luovutin kuninkaan arkistoon Memfiissä, jonka jälkeen purjehdin Tanikseen ja tapasin erämaan rajalla päivänpaahtamassa linnoituksessa Horemhebin rajavartijat.

He joivat olutta ja kirosivat syntymänsä päivää, metsästivät antilooppeja erämaassa ja joivat jälleen olutta. Heidän savimajansa olivat likaisia ja haisivat virtsalta, ja kaikkein kurjimmat naiset, jotka eivät enää kelvanneet edes merimiehille alamaan satamissa, ilahduttivat heidän yksinäisyyttään. Sanalla sanoen, he viettivät sotilaan tavallista elämää rajamaassa ja toivoivat kiihkeästi Horemhebin saapuvan ja johtavan heidät sotaan Syyriaa vastaan, jotta he saisivat vaihtelua ja parempaa olutta ja nuorempia naisia, sillä mikä muu kohtalo hyvänsä, kuolemakin, oli heistä parempi kuin kauhistavan yksitoikkoinen elämä hiekkakirppujen kaluamina päivänpaahtamissa savimajoissa. Siksi he olivat täynnä kiihkeää taistelunhalua ja vannoivat vapaajoukkojen etunenässä keihäänkärkenä iskevänsä Jerusalemiin ja Megiddoon asti ja viskaavansa Syyrian haisevat sotajoukot tieltään, niinkuin tulva viskaa tieltään kuivuneet kaislat. Mutta mitä he lupasivat tehdä Azirulle ja Amorin miehille ja heidän heettiläisille päälliköilleen, sitä en voi toistaa, sillä se oli varsin jumalatonta puhetta.

Tällä tavoin he hehkuivat intoa Egyptin kunnian puolesta ja kirosivat farao Ekhnatonia, sillä rauhan vallitessa heillä oli tilaisuus saada vaihtelua kantamalla veroa karavaaneilta, jotka saapuivat Egyptiin, ja iloitsemalla paimenten vaimojen kanssa, mutta farao Ekhnaton oli saanut jumalansa takia aikaan tilan, joka ei ollut sotaa eikä rauhaa. Karavaaneja ei ollut saapunut Taniksen kautta Egyptiin moneen vuoteen ja paimenet olivat paenneet alamaahan. Jos kuitenkin jokin karavaani pyrki Syyriasta tai erämaasta Egyptiin, ryöstivät vapaajoukot sen matkalla, ennen kuin faraon rajavartijat ehtivät tehdä sen, ja tämän vuoksi faraon rajavartijat halveksivat syvästi vapaajoukkoja ja nimittelivät näitä rumilla nimillä.

Saattojoukon valmistautuessa matkaa varten, vesisäkkejä täytettäessä, hevosia pyydystettäessä laitumelta ja seppäin vahvistaessa hyökkäysvaunujen pyöriä katselin ympärilleni ja katsellessani ympärilleni käsitin, mikä on kaiken sotilaskasvatuksen salaisuus ja tekee miehet leijonia urhoollisemmiksi. Etevä sotapäällikkö näet pitää sotilaansa niin kauhistavassa kurissa ja rasittaa heitä harjoituksilla ja tekee heidän elämänsä niin kaikin puolin sietämättömäksi, että mikä muu kohtalo hyvänsä, sota ja kuolemakin, on heistä parempi kuin elämä sotilaiden talossa. Mutta kummallisinta on, että sotilaat tällöin eivät suinkaan vihaa päällikköään, vaan ihailevat ja ylistävät häntä suuresti ja ylpeilevät kaikista kestämistään vaivoista ja kepiniskujen jäljistä selässään. Näin odottamaton ja yllättävä on ihmisen luonto, ja ajatellessani sitä kävi Akhetatonin kaupunki mielessäni etäiseksi kuin uni ja kangastus. Horemhebin käskyn mukaan varustettiin Taniksessa saattojoukokseni kymmenen sotavaunua, joista jokaista veti kaksi hevosta ja seurasi varahevonen ja ajajan lisäksi kussakin vaunussa oli taistelija ja keihäsmies. Ilmoittautuessaan minulle saattojoukon päällikkö kumarsi syvään edessäni ja laski kätensä polvien tasalle ja katselin häntä tutkivasti, koska uskoin henkeni hänen käsiinsä. Hänen lannevaatteensa oli yhtä likainen ja resuinen kuin sotilaiden ja erämaan päivänpaiste oli paahtanut mustiksi hänen kasvonsa ja ruumiinsa ja vain hopeapunoksinen ruoska erotti hänet sotilaista. Mutta juuri tämän tähden luotin häneen enemmän kuin jos hän olisi pukeutunut kalliiseen kankaaseen ja antanut kantaa päivänvarjoa päänsä yllä. Hän unohti kunnioituksensa ja purskahti nauruun, kun yritin puhua hänelle kantotuolista. Uskoin häntä, kun hän sanoi, että ainoa turvamme oli nopeus ja että minun sen tähden oli seurattava häntä hänen vaunuissaan ja unohdettava kantotuolit ja muut kotoisen elämän mukavuudet. Hän lupasi, että saisin istua rehusäkeillä, jos halusin, mutta vakuutti, että minun oli parempi totuttautua seisomaan vaununkorissa notkahdellen sen liikkeiden mukaan, koska erämaa muuten jyskyttäisi hengen ulos ruumiistani ja rusentaisi luuni vaununkylkiä vasten.

Karkaisin mieleni ja sanoin kopeasti hänelle, etten suinkaan ensimmäistä kertaa ajanut sotavaunuissa, vaan olin aikoinani ajanut Simyrasta Amoriin ennätysajassa, niin että Azirunkin miehet ihmettelivät suuresti vauhtiani, joskin tuona aikana olin ollut nuorempi kuin nyt ja arvoni vaati minut hillitsemään itseni liiallisista ruumiillisista ponnistuksista. Upseeri, jonka nimi oli Juju, kuunteli minua kohteliaasti, minkä jälkeen uskoin henkeni kaikkien Egyptin jumalien haltuun ja nousin hänen taakseen etumaisiin vaunuihin ja hän kohotti viirinsä liehumaan ja karjaisi hevosille. Lähdimme ajamaan erämaahan karavaanitietä ja ruumiini hyppelehti rehusäkeillä ja pitelin molemmin käsin kiinni vaunujen laidoista ja loukkasin nenäni ja voihkin surkeuttani. Mutta voihkinani hukkui vaununpyörien jyrinään ja ajajat takanani hihkuivat rajusti riemusta päästessään ajamaan erämaahan pois savimajojen hehkuvasta manalasta.

Tällä tavoin ajoimme koko päivän ja yövyin rehusäkkien päälle enemmän kuolleena kuin elävänä kiroten katkerasti syntymäni päivän. Seuraavana päivänä yritin seisoa rattailla pidellen kiinni Jujun vyötäisistä, mutta jonkin ajan kuluttua vaunut ajoivat kiveen ja lensin korkeassa kaaressa vaunuista ja putosin päälleni hiekkaan ja piikkikasvit repivät kasvoni. Tällä ei kuitenkaan enää ollut paljonkaan väliä minulle. Yöpyessämme jälleen Juju oli huolissaan tilani johdosta ja valeli päätäni vedellä, vaikka ei vettä säästääkseen antanut sotilaittensa juoda kylliksi. Hän piteli kiinni käsistäni ja lohdutti minua kertomalla, että matkamme oli onnistunut hyvin ja että, jos seuraavanakaan päivänä vapaajoukot eivät yllättäisi meitä, kohtaisimme kenties jo neljäntenä päivänä Azirun tiedustelijoita. Lohduttaakseen minua hän kertoi minulle kokemuksiaan sodasta ja sanoi:

»Totta puhuen, ei ole mitään yksitoikkoisempaa kuin sota, sillä sota on lakkaamatonta odottamista. Sota on turhaa vihollisen odottamista, sillä vihollinen myöhästyy aina eikä koskaan ole siellä, missä sen odotetaan olevan. Sota on myös turhaa ateriain odottamista, sillä sodassa ateria myöhästyy aina eikä ole mitään niin kirottua kuin kuormaston hitaus. Sota on turhaa siirtymistä paikasta toiseen ja marssimista takaisin samaan paikkaan, mistä on lähtenyt, ja marssimista edestakaisin, kunnes kieli tarttuu kitalakeen ja jalat ovat kuin kuolleet pölkyt. Mutta juuri tämä on sotataitoa, ja oppiakseen sen on upseerin käytävä sotakouluja ja osattava lukea ja kirjoittaa. Kaikkea tällaista on sota, ja sitten vihollinen tulee aina juuri silloin, kun kukaan ei sitä odota. Myös vihollinen hyökkää aina toisella tavoin kuin on opetettu vihollisen hyökkäävän ja toisessa järjestyksessä, eikä taistelun aikana päällikkö tiedä miehistään eivätkä miehet päälliköstään, vaan jokainen huutaa minkä jaksaa ja lyö ja sohii jokaista, jonka näkee. Jos tällöin vihollinen pakenee, saa päällikkö suurta kunniaa ja hänen taitoaan ylistetään ja farao heittää hänelle kultaisen ketjun parvekkeeltaan. Mutta jos itse pakenemme, kiittää jokainen onneaan säilyessään hengissä ja kirjoitetaan lukuisia papereita ja henkiin jääneitä ruoskitaan ja päällikkö ripustetaan muurille pää alaspäin. Jos päällikkö kuitenkin on kyllin ylhäinen, saattaa tapahtua, että hänelle tappiosta huolimatta heitetään kultainen ketju faraon parvekkeelta ja hänen tappionsa julistetaan voitoksi ja hakataan kiveen säilymään ikuisesti. Tällaista siis on sota, kuninkaallinen Sinuhe, niin että älä vaikeroi vaivojasi, vaan kiitä onneasi, ettei sinun tarvitse käydä sotaa.»

Tällä tavoin hän lohdutti minua, kunnes nukuin, mutta keskellä yötä heräsin kauheihin huutoihin ja kavioitten töminään ja rattaitten ryskeeseen. Sytytettyämme soihtuja näimme, että molemmat yövartijat makasivat maassa kurkku poikki leikattuna ja vuotaen viljalti verta. Muuan hyökkäysvaunu hevosineen oli varastettu ja muut vaunumme ja hevosemme olivat yhtensä ainoana villinä mylläkkänä aisat, valjaat ja pyörät toisiinsa sotkeutuneina. Selvitettyämme ne toisistaan jatkoimme matkaa, vaikka vielä oli pimeä, enkä valittanut enää matkan vaivoja, sillä yölliset hyökkääjät olivat varmaan hakemassa apuvoimia karatakseen kimppuumme ja vallatakseen meiltä hevosemme ja hyökkäysvaunumme ja vetemme. Juju näet sanoi, että hevoset ja hyökkäysvaunut ja vesi olivat vapaajoukoille kalliimmat kuin kulta. Siksi vapaajoukot karkasivat myös egyptiläisten kimppuun varastaakseen hevosia ja hyökkäysvaunuja.

Niin tuli päivä jälleen ja päätäni alkoi särkeä auringonpaisteesta ja hiekka kirveli silmiäni ja kieli tarttui kitalakeeni. Kunnes erämaan polttava tuuli toi savun ja veren hajun sieraimiimme ja hevoset alkoivat pärskyä ja ajajat kiinnittivät viikatteet vaunuihinsa. Kierrettyämme muutamia punaisia kukkuloita näimme lähteen ja palaneet majat sen ympärillä ja paljaaksi ryöstettyjä ruumiita, joiden veri oli valunut hiekkaan ja joiden silmiä korpit nokkivat. Meitä vastaan juoksi keihäsmiehiä ja muutamia nuolia ammuttiin meitä kohden, mutta vapaajoukko, joka oli taistellut täällä — Azirun miestenkö vai paimenten vai jonkun toisen vapaajoukon kanssa, sitä en koskaan saanut tietää — huomasi parhaaksi väistyä verrattuaan lukumäärämme ja sotavaunujamme omaan lukumääräänsä. He tyytyivät huutelemaan meille matkan takaa monenlaisia herjauksia ja uhkauksia ja sohivat keihäillään ilmaa, mutta sivuutimme heidät ja jatkoimme matkaa, vaikka Jujun miehet mielellään harjoituksen vuoksi olisivat ajaneet heidät kumoon sotavaunuillaan.

Seuraavana yönä näimme nuotiotulien tai palavien talojen kajastusta taivaanrannassa. Juju sanoi meidän lähestyvän erämaan laitaa Syyrian puolella ja kuun valossa jatkoimme varovasti matkaa syötettyämme hevoset, kunnes lopen uupuneena nukuin vaunuihin rehusäkkien päälle. Aamun koitteessa heräsin siihen, että Juju viskasi kovakouraisesti minut vaunuista hiekkaan. Savitauluni ja matkalippaani hän viskasi jäljessäni ja käänsi hevosensa uskoen minut Egyptin jumalien huomaan ja huudellen minulle rohkaisevia sanoja. Hän ajoi tiehensä täyttä laukkaa rattaanpyörät iskien tulta kivistä ja muut vaunut seurasivat häntä.

Hierottuani hiekan silmistäni näin, että minua vastaan ajoi vuorten välistä ryhmä syyrialaisia sotavaunuja viireineen järjestäytyen ajaessaan viuhkan tavoin taisteluun. Nousin seisomaan muistuttaen arvoni mieleeni ja aloin molemmin käsin huiskuttaa rauhan merkiksi vihreätä palmunoksaa pääni yllä, vaikka palmunoksa olikin ehtinyt kuivua ja käpertyä kokoon matkan aikana. Mutta sotavaunut ajoivat ohitseni välittämättä minusta, niin että vain yksi nuoli suhahti vihaisesti kuin ampiainen korvani ohitse upoten taakseni hiekkaan. Sotavaunut ajoivat takaa Jujun sotavaunuja, mutta näin Jujun ja hänen miestensä viskaavan pois rehusäkit vaunuistaan ja vesisäkkinsäkin he viskasivat pois keventääkseen vaunujaan. Tällä tavoin näin heidän pääsevän pakoon ja vain yhdet ainoat vaunut jäivät jälkeen hevosten kompastuttua kiviin ja hyökkääjät ajoivat vaunut nurin ja kaatoivat hevoset ja surmasivat miehet lennähtäessään täydessä vauhdissa heidän ohitseen.

Turhan takaaajon jälkeen Azirun sotavaunut palasivat luokseni ja ajajat laskeutuivat vaunuistaan. Huusin heille selittäen arvoni ja näytin heille käsissäni faraon savitauluja. Mutta he eivät välittäneet huudoistani, vaan tulivat välinpitämättömästi luokseni ja muutamat olivat työntäneet vöihinsä käsiä, joista yhä tippui veri. He ryöstivät minut ja avasivat lippaani ja veivät kultani ja riisuivat vaatteeni sitoen minut sitten ranteistani hyökkäysvaunujen taakse, niin että jouduin juoksemaan heidän hyökkäysvaunujensa jäljessä ja heidän ajaessaan luulin läkähtyväni ja hiekka hieroi nahan polvistani, eivätkä he välittäneet huudoistani, vaikka uhkailin heitä Azirun vihalla. Tämän kaiken sain kärsiä farao Ekhnatonin tähden.

Tällä matkalla olisin varmasti kuollut, ellei Azirun leiri olisi ollut heti vuorten takana solan toisella puolella. Näin siellä soennein silmin lukuisia telttoja, ja hevosia kävi laitumella telttojen luona ja hyökkäysvaunuista ja härkien reistä oli kasattu muuri leirin ympärille. Sen jälkeen en nähnyt enää mitään, vaan heräsin vasta orjien kaataessa vettä kasvoilleni ja hieroessa öljyllä jäseniäni, sillä lukutaitoinen upseeri oli nähnyt savitauluni ja sen jälkeen minua kohdeltiin kaikella kunnioituksella ja vaatteeni annettiin minulle takaisin.

Kun saatoin jälleen kävellä, talutettiin minut Azirun telttaan, joka haisi talilta ja villalta ja suitsukkeilta, ja Aziru tuli vastaani karjuen kuin leijona, kultaiset ketjut helisten kaulassaan ja kähärä parta hopeaverkossa. Hän tuli vastaani ja syleili minua ja sanoi:

»Olen suuresti pahoillani, jos mieheni ovat kohdelleet sinua huonosti, mutta sinun olisi pitänyt sanoa heille nimesi ja kertoa heille, että olet faraon lähettiläs ja ystäväni. Myös sinun olisi hyvä tavan mukaan pitänyt heiluttaa palmunoksaa pääsi yläpuolella rauhan merkiksi, mutta sen sijaan mieheni kertovat sinun hyökänneen heitä vastaan heiluttaen veistäsi ja karjuen vimmaasi, niin että heidän oli hillittävä sinut oman henkensä uhalla.»

Polveni kivistivät kuin tulessa ja ranteeni olivat poikki. Siksi katkeruus kalvoi mieltäni ja sanoin Azirulle: »Katso minua ja sano, näytänkö minä vaaralliselta miestesi hengelle. He katkaisivat palmunoksani ja rosvosivat minut ja vaatteenikin he rosvosivat ja pilkkasivat minua ja tallasivat faraon savitauluja jaloillaan. Sen tähden sinun on ruoskittava heitä ja ainakin muutamia heistä sinun on ruoskittava, jotta he oppisivat kunnioittamaan faraon lähettilästä.»

Mutta Azira veti pilkallisesti vaatteensa auki ja kohotti kummastelevasti kätensä ja vannoi: »Olet varmasti nähnyt pahaa unta, Sinuhe, enkä suinkaan voi mitään sille, jos hankalan matkasi aikana olet haavoittanut polvesi kiviin. En suinkaan kurjan egyptiläisen tähden anna ruoskia parhaita miehiäni, ja faraon lähettilään puhe on kuin kärpäsen surinaa korvissani.»

»Aziru», sanoin, »sinä, joka olet monen kuninkaan kuningas, anna ruoskia ainakin se mies, joka häpeämättömästi pisteli keihäällään lukuisia haavoja takapuoleeni juostessani vaunujen jäljessä. Anna ruoskia hänet, niin tyydyn siihen, sillä tiedä, että tuon lahjana mukanani rauhan sinulle ja Syyrialle.»

Aziru nauroi ääneen ja löi nyrkeillä rintaansa ja sanoi: »Mitä minua liikuttaa, jos kurja faraosi nöyrtyy tomuun edessäni ja rukoilee minulta rauhaa. Mutta puheesi on järkevä, ja koska olet ystäväni ja vaimoni ja poikani ystävä, annan ruoskia sen miehen, joka pisteli keihäällä takapuoltasi jouduttaakseen juoksuasi, sillä tämä oli vastoin hyviä tapoja, ja kuten tiedät, minä käyn sotaa puhtain asein ja ylhäisten päämäärien puolesta.»

Tällä tavoin minulla oli ilo nähdä pahin kiusanhenkeni piestävän kerääntyneiden joukkojen edessä Azirun teltan luona eivätkä hänen toverinsa lainkaan säälineet häntä, vaan pilkkasivat häntä ja ulvoivat naurusta hänen parkuessaan ja osoittelivat häntä sormellaan, sillä he olivat sotilaita ja kaipasivat mitä hyvänsä vaihtelua ikävystyttävässä ammatissaan. Epäilemättä Aziru olisi antanut ruoskia hänet hengiltä, mutta nähdessäni lihan irtaantuvan hänen kylkiluistaan ja veren vuotavan arvelin hänen selkänsä kirvelevän jo yhtä pahasti kuin takapuoleni ja polveni kirvelivät ja kohotin käteni ja lahjoitin hänelle hänen henkensä. Nähdessäni hänen kurjuutensa annoin kantaa hänet telttaan, jonka Aziru luovutti asunnokseni siinä majailleiden upseerien suureksi mielipahaksi, ja hänen toverinsa huusivat innokkaasti ylistystäni luullen minun aikovan ruoskimisen lisäksi kiduttaa häntä monella kekseliäällä tavalla. Hieroin kuitenkin hänen selkäänsä samoja voiteita, joilla parantelin polviani ja takapuoltani, ja sidoin siteillä hänen haavansa ja annoin hänen juoda olutta janoonsa, niin että hän lopulta luuli minua hulluksi ja menetti kunnioituksensa minua kohtaan.

Illalla tarjosi Aziru minulle paistetun lampaan ja rasvassa keitettyjä ryynejä teltassaan ja söin hänen kanssaan ja hänen ylhäistensä kanssa ja hänen leirissään olevien heettiläisten upseerien kanssa, joiden viittoja ja rintakilpiä koristivat kaksoiskirveet ja siivekkään auringon kuvat. Joimme viiniä yhdessä ja kaikki kohtelivat minua ystävällisesti ja hyvänsuovasti pitäen minua tyhmänä, koska olin tullut tuomaan heille rauhaa juuri silloin, kun he parhaiten tarvitsivat rauhaa. He puhuivat lennokkaasti Syyrian vapaudesta ja tulevasta mahtavuudesta ja sorron ikeestä, jonka he olivat karistaneet niskoiltaan. Mutta juotuaan kylliksi viiniä he alkoivat kinastella keskenään ja riitelivät ja muuan Joppen mies veti veitsensä ja upotti sen Amorin miehen kurkkuun, niin että veri vuoti. Tästä ei kuitenkaan ollut suurta vahinkoa, sillä veitsi ei katkaissut kurkun valtimoa, vaan saatoin parantaa hänet taidollani ja sain häneltä runsaita lahjoja. Myös tämän vuoksi kaikki pitivät minua tyhmänä.

Yhtä hyvin olisin voinut antaa hänen kuolla, sillä vielä leirissä viipyessäni sama Amorin mies antoi palvelijainsa pistää hengiltä Joppen miehen, joka oli lyönyt häntä veitsellä, ja Aziru antoi ripustaa hänet muurille pää alaspäin säilyttääkseen järjestyksen joukoissaan, ennen kuin hänen kurkkunsa oli ehtinyt edes täysin parantua. Aziru kohteli näet omia miehiään julmemmin ja ankarammin kuin muita Syyrian miehiä, koska he eniten kadehtivat hänen valtaansa ja juonittelivat häntä vastaan, niin että hänen valtansa oli kuin alinomaista istumista muurahaispesässä.

2

Aterian jälkeen Aziru karkotti ylhäisensä ja heettiläiset upseerit teltastaan jatkamaan riitojaan omissa teltoissaan. Hän näytti minulle poikansa, joka seurasi hänen mukanaan sotaan, vaikka oli vasta seitsenvuotias. Hänestä oli kasvanut kaunis poika, jonka posket olivat kuin untuvaiset persikat ja silmät säihkyvät ja mustat. Hänen hiuksensa olivat kähärät ja pikimustat kuin hänen isänsä parta, ja ihonsa puhtauden hän oli perinyt äidiltään. Aziru hyväili hänen hiuksiaan ja sanoi minulle:

»Oletko koskaan nähnyt uljaampaa poikaa? Olen kerännyt hänelle monta kruunua ja hänestä on tuleva suuri hallitsija enkä uskalla edes ajatella, miten laajalti hänen valtansa on ulottuva, sillä hän on jo puhkaissut pienellä miekallaan mahan orjalta, joka loukkasi häntä, ja hän osaa lukea ja kirjoittaa eikä pelkää taistelussa, sillä taisteluunkin olen vienyt hänet mukanani, joskin vain silloin, kun olemme rankaisseet kapinoivia kyliä eikä minun ole tarvinnut pelätä hänen pienen henkensä puolesta.»

Keftiu hallitsi Amorissa Azirun käydessä sotaa ja Aziru kaipasi suuresti häntä ja sanoi turhaan yrittäneensä tyydyttää kaipaustaan vangittujen naisten ja leiriä seuraavien temppelineitsyiden kanssa, sillä joka kerran oli maistanut Keftiun rakkautta, ei koskaan voinut häntä unohtaa, ja hänen kukkeutensa oli käynyt entistä runsaammaksi ja upeammaksi vuosien kuluessa, niin etten varmaan enää uskoisi silmiäni, jos näkisin hänet. Mutta pojan Aziru piti mukanaan, koska ei uskaltanut jättää häntä Amoriin, sillä tämä poika oli kerran kantava Syyrian yhdistettyjä kruunuja.

Keskustellessamme alkoi leiristä kuulua vihlovia naisten hätähuutoja ja Aziru pahastui suuresti ja sanoi: »Heettiläiset upseerit kiusaavat jälleen vankeja, vaikka olen kieltänyt heitä, mutta en voi mitään heille, koska tarvitsen heidän taitoaan. He saavat näet huvinsa paruttaessaan naisia ja rääkätessään heitä enkä lainkaan ymmärrä heitä, sillä onhan toki suurempi ilo saada nainen huokailemaan hekumasta kuin kivusta. Mutta jokaisella kansalla on omat tapansa enkä tietenkään voi soimata heitä siitä, että heidän tapansa ovat toisenlaisia kuin Syyrian tavat. En kuitenkaan soisi heidän opettavan miehilleni omia huonoja tapojaan, sillä totisesti sota on jo muutenkin tehnyt mieheni susiksi ja raateleviksi leijoniksi.»

Hänen puheensa kauhistutti minua, vaikka tunsinkin heettiläiset ja tiesin, mitä heettiläisiltä saattoi odottaa. Siksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin: »Aziru, kuninkaiden kuningas, luovu ajoissa heettiläisistä, ennen kuin he musertavat kruunut päässäsi ja pääsi kruunujen mukana, sillä heettiläisiin ei ole luottamista. Tee sen sijaan rauha faraon kanssa nyt, kun heettiläiset ovat sidotut sotaansa Mitannissa. Myös Babylon varustautuu heettiläisiä vastaan, kuten varmaan tiedät, etkä enää saa Babylonista viljaa, jos pysyt heettiläisten ystävänä. Siksi on talven tullen nälkä hiipivä Syyriaan laihan suden lailla, ellet tee rauhaa faraon kanssa, jotta farao lähettäisi kaupunkeihisi viljaa kuten ennen.»

Mutta Aziru vastusteli ja sanoi: »Puheesi on varsin hupsua, sillä heettiläiset ovat hyviä ystävilleen, mutta vihamiehinä he ovat peloittavia. Mikään liitto ei silti sido minua heettiläisiin, vaikka he lähettävät minulle kauniita lahjoja ja loistavia rintakilpiä muurikruunuineen, joten aina voin harkita rauhaa heettiläisistä riippumatta. Heettiläiset ovat myös vastoin selvää sopimusta vallanneet Kadeshin ja käyttävät Bybloksen satamaa kuin omaa satamaansa. Toiselta puolen taas he ovat lähettäneet minulle kokonaisen laivanlastin aseita, jotka on taottu uudesta metallista ja jotka tekevät mieheni voittamattomiksi taistelussa. Joka tapauksessa rakastan rauhaa ja rakastan enemmän rauhaa kuin sotaa ja käyn sotaa vain saavuttaakseni kunniallisen rauhan. Siksi teen mielelläni rauhan, jos farao luovuttaa minulle takaisin Ghazan, jonka kavaluudella on vallannut, ja riisuu aseista erämaan rosvojoukot ja korvaa viljalla ja öljyllä ja kullalla kaikki vahingot, joita Syyrian kaupungit ovat kärsineet tämän sodan takia, sillä yksinomaan Egypti on syypää tähän sotaan, kuten varmaan hyvin tiedät.»

Hänen silmänsä tarkastelivat julkeasti minua ja hän hymyili kouraansa, mutta puhuttelin häntä kiivaasti ja sanoin: »Aziru, senkin roisto ja karjanvaras ja viattomien pyöveli. Etkö tiedä, että kautta koko alamaan taotaan jokaisessa pajassa keihäänkärkiä ja Horemhebin. sotavaunujen luku on jo suurempi kuin kirppujen luku leirissäsi ja nämä kirput tulevat kipeästi puremaan sinua, kunhan sato kypsyy. Tämä Horemheb, jonka maineen tunnet, sylki jalkoihini, kun puhuin hänelle rauhasta, mutta jumalansa tähden farao haluaa rauhaa eikä tahdo vuodattaa verta. Siksi tarjoan sinulle viimeisen tilaisuuden, Aziru. Ghaza jää Egyptille ja erämaan rosvojoukot saat itse hajoittaa, sillä Egypti ei suinkaan ole vastuussa heidän teoistaan, vaan oma julmuutesi on saanut Syyrian miehet pakenemaan erämaahan käydäkseen sotaa sinua vastaan ja tämä on Syyrian sisäinen asia. Myös sinun on vapautettava kaikki egyptiläiset vangit ja korvattava vahingot, joita egyptiläiset kauppiaat ovat kärsineet Syyrian kaupungeissa, ja palautettava heidän omaisuutensa.»

Mutta Aziru repäisi vaatteensa ja kiskoi karvoja parrastaan ja huusi katkerasti: »Hullu koirako sinua on purrut, Sinuhe, kun puhut noin mielettömiä. Ghaza luovutettakoon Syyrialle ja Egyptin kauppiaat korvatkoot itse vahinkonsa ja vangit myydään orjiksi, kuten hyvä tapa vaatii, mutta tämä ei tietenkään estä faraota ostamasta heitä vapaiksi, jos hänellä on riittävästi kultaa tähän tarkoitukseen.»

Sanoin hänelle: »Jos saat rauhan, voit rakentaa kaupunkiesi muurit korkeiksi ja tornit mahtaviksi, niin ettei sinun enää tarvitse pelätä heettiläisiä, ja Egypti tukee sinua. Totisesti, kaupunkiesi kauppiaat rikastuvat käydessään kauppaa Egyptin kanssa maksamatta veroa Egyptille, eivätkä heettiläiset voi kauppaasi häiritä, koska heillä ei ole sotalaivoja. Kaikki etu on puolellasi, Aziru, jos teet rauhan, sillä faraon ehdot ovat kohtuulliset enkä voi niistä tinkiä.»

Tällä tavoin keskustelimme ja hieroimme kauppaa rauhasta päivästä päivään ja lukuisia kertoja Aziru repäisi vaatteensa ja sirotti tuhkaa hiuksiinsa sanoen minua häpeämättömäksi rosvoksi ja itkien poikansa kohtaloa, koska tämä varmaan kuolisi kerjäläisenä ojaan Egyptin köyhdyttämänä. Kerran myös minä poistuin hänen teltastaan ja huusin kantotuolia ja kutsuin saattajia matkustaakseni Ghazaan ja ehdin jo kantotuoliin, ennen kuin Aziru kutsui minut takaisin. Mutta luulen, että hän syyrialaisena nautti suuresti tästä kaupanteosta ja tinkimisestä ja luuli päivästä päivään pettävänsä minua ja voittavansa etuja itselleen tehdessäni myönnytyksiä. Eihän hän voinut aavistaa, että farao oli määrännyt minut ostamaan rauhan mihin hintaan hyvänsä, vaikka Egypti olisi köyhtynyt rauhan tähden.

Siksi säilytin itsevarmuuteni ja voitin neuvotteluissa suuria etuja faraolle ja aika teki työtä puolestani, sillä eripuraisuus kasvoi Azirun leirissä ja joka päivä lähti sieltä miehiä omiin kaupunkeihinsa eikä hän voinut estää heitä, koska hänen valtansa ei vielä ollut kyllin vahvaksi muurattu. Tällä tavoin pääsimme niin pitkälle, että hän viimeisenä ehtoonaan esitti seuraavan ratkaisun: Ghazan muurit oli revittävä ja hän asettaisi Ghazan kuninkaan, mutta kuninkaan rinnalla olisi faraon asettama neuvonantaja ja sekä Syyrian että Egyptin laivat saivat purjehtia Ghazaan ja harjoittaa kauppaa siellä maksamatta veroa. Mutta tähän en tietenkään voinut suostua, koska ilman muureja Ghaza oli Egyptille arvoton ja kokonaan hänen vallassaan.

Kun tiukasti sanoin, etten voinut suostua siihen, ja vaadin saattojoukkoa lähteäkseni Ghazaan, hän vimmastui suuresti ja karkotti minut teltastaan ja viskeli kaikki savitauluni jäljessäni ulos teltasta. Mutta poiskaan hän ei sallinut minun lähteä ja kulutin aikaani leirissä parantamalla sairaita ja ostamalla vapaiksi egyptiläisiä vankeja, jotka olivat kärsineet suuresti kantajina ja kuormarekien kiskojina. Myös muutamia naisia ostin vapaiksi, mutta eräille annoin lääkettä, joka salli heidän kuolla, sillä kuolema oli heille elämää parempi heettiläisten heitä kiusattua. Tällä tavoin kului aikaa ja aika kului minun hyväkseni, sillä minulla ei ollut mitään menettämistä, kun taas Azirulla oli päivä päivältä yhä enemmän menettämistä, niin että hän maltittomuudessaan repi hopeaverkon parrastaan ja kiskoi mustia tukkuja hiuksistaan taipumattomuuteni tähden ja nimitteli minua rumilla nimillä.

Minun on mainittava, että Aziru antoi tarkasti vartioida jokaista askeltani ja vakoilla minua mitaten minua oman itsensä mukaan ja peläten minun juonittelevan hänen ylhäistensä ja päälliköittensä kanssa hänen päänsä menoksi. Tämä olisikin ollut helppo tehtävä, mutta ajatus ei edes juolahtanut mieleeni, koska minulla oli lampaan sydän ja hän oli ystäväni. Tästä huolimatta tunkeutui jonakin yönä kaksi salamurhaajaa Azirun telttaan ja haavoitti häntä veitsillään, mutta hän säilyi hengissä ja tappoi toisen ja hänen poikansa heräsi ja pisti pienellä miekallaan toista selkään, niin että toinenkin kuoli.

Seuraavana päivänä Aziru kutsutti minut telttaansa ja syytteli minua kauhein sanoin ja peloitteli minua, mutta suostui sen jälkeen rauhaan ja faraon nimessä tein rauhan hänen kanssaan ja Syyrian kaikkien kaupunkien kanssa ja Ghaza jäi Egyptille ja vapaajoukkojen kukistaminen jäi Azirun asiaksi ja faraolle jäi etuoikeus ostaa vapaiksi egyptiläiset vangit ja orjat. Tällaisin ehdoin annoimme kirjoittaa savitauluihin ikuisen ystävyydensopimuksen Egyptin ja Syyrian välillä ja vahvistimme sen kaikkien Egyptin tuhannen jumalan ja kaikkien Syyrian tuhannen jumalan sekä lisäksi myös Atonin nimeen. Aziru kirosi kauheasti ja kutsui kaikkia jumalia avukseen kieritellessään sinettiään savessa, ja myös minä revin vaatteeni ja itkin katkerasti painaessani egyptiläisen sinettini saveen, mutta lopuksi olimme molemmat tyytyväisiä ja Aziru antoi minulle lukuisia lahjoja ja myös minä lupasin lähettää hänelle ja hänen pojalleen ja vaimolleen lukuisia lahjoja ensimmäisten laivojen mukana, jotka purjehtisivat rauhan vallitessa Egyptistä Syyrian kaupunkeihin.

Erosimme siis sovussa ja Aziru jopa syleili minua ja sanoi minua ystäväkseen ja lähtiessäni nostin hänen kauniin poikansa syliini ja ylistin hänen urheuttaan ja koskin suullani hänen ruusuisia poskiaan. Mutta sekä Aziru että minä tiesimme sydämessämme, että sopimus, jonka olimme solmineet kestämään ikuisesta ikuiseen, ei ollut edes sen saven arvoinen, mihin se oli kirjoitettu, vaan hän teki rauhan, koska hänen oli pakko tehdä rauha, ja Egypti teki rauhan, koska farao Ekhnaton tahtoi niin. Rauha jäi keinumaan ilman varaan ja tuulten kuljetettavaksi, sillä kaikki riippui siitä, mihin heettiläiset kääntyisivät Mitannista, ja paljon riippui myös Babylonin rohkeudesta ja Kreetan sotalaivoista, jotka turvasivat kaupan merellä.

Joka tapauksessa Aziru alkoi päästää joukkojaan kotiin ja antoi saattojoukon saattaa minut Ghazaan määräten samalla joukkonsa Ghazan edustalla lopettamaan Ghazan turhan piirityksen. Mutta ennen kuin pääsin Ghazaan, olin päästä hengestäni ja vaarani oli suurempi kuin koskaan tämän peloittavan matkan aikana. Kun näet saattajani palmunoksia heiluttaen lähestyivät Ghazan porttia huutaen rauhan tulleen, päästivät kaupungin egyptiläiset puolustajat meidät kyllin lähelle ja alkoivat sitten ampua meitä nuolilla ja viskellä meitä keihäillä ja heidän heittokoneensa paiskoivat jyristen suuria kiviä päällemme, niin että totisesti luulin viimeisen hetkeni tulleen. Azirun sotilas, joka aseettomana piti kilpeä edessäni, sai nuolen kaulaansa ja sortui verissään maahan, ja hänen toverinsa pakenivat, mutta pelko herpaisi polveni, niin että käperryin kokoon kuin kilpikonna kilven alle ja itkin ja huusin surkealla äänellä. Kun egyptiläiset sotilaat muuriltaan eivät kilven takia tavoittaneet minua nuolillaan, he kaatoivat suurista astioista kiehuvaa pikeä päälleni ja kiehuva piki alkoi kihisten ja palaen vyöryä minua kohti. Onneksi muutamat kivet suojelivat minua, niin että sain vain palohaavoja käsiini ja polviini, jotka totisesti eivät olisi enää kaivanneet palohaavoja.

Kaikkea tätä katsellessaan Azirun sotilaat nauroivat niin makeasti, että kaatuivat maahan ja kieriskelivät maassa naurusta, ja kenties näky olikin huvittava, mutta minua se ei lainkaan naurattanut. Lopuksi heidän päällikkönsä antoi puhaltaa torviin ja kenties surkea itkuni hellytti egyptiläisten mielet, niin että he suostuivat ottamaan minut vastaan kaupunkiin. Mutta porttia he eivät suinkaan avanneet minulle, vaan laskivat muurilta kaislaköydestä korin, johon minun oli kiivettävä savitauluineni ja palmunoksineni, ja hinasivat minut korissa muurille. Vapisin pelosta niin pahasti, että kori alkoi heilua, sillä muuri oli kovin korkea ja mielestäni liian korkea, ja Azirun sotilaat nauroivat tämän takia minulle entistä enemmän, niin että heidän naurunsa oli takanani kuin meren jyminä kallioihin myrskyn aikana.

Kaiken tämän vuoksi soimasin kiivaasti Ghazan varuskunnan päällikköä, mutta hän oli tuima ja itsepintainen mies ja sanoi kokeneensa niin monta kavaluutta ja petosta syyrialaisten taholta, ettei aikonut avata kaupungin porttia, ennen kuin saisi siihen Horemhebilta nimenomaisen käskyn. Eikä hän uskonut rauhan tulleen, vaikka näytin hänelle kaikki savitauluni ja puhuin hänelle faraon nimeen, sillä hän oli yksinkertainen ja itsepintainen mies ja varmaan ilman hänen yksinkertaisuuttaan ja itsepintaisuuttaan Egypti jo aikaa olisi menettänyt Ghazan, joten minulla ei ollut syytä liiaksi soimata häntä. Nähtyäni vangittujen syyrialaisten nahat kuivumassa muurilla katsoin parhaaksi olla vaiti ja suututtamatta häntä enkä soimannut häntä enempää, vaikka arvoni suuresti oli kärsinyt, kun minut oli kiskottu kaislaköydellä korissa muurille.

Ghazasta purjehdin meritse takaisin Egyptiin ja annoin vihamielisten laivojen varalta ripustaa laivan mastoon faraon viirin ja kaikki rauhan viirit, niin että merimiehet halveksivat suuresti minua ja sanoivat laivan keikkuvan laineilla maalattuna ja koristeltuna kuin portto. Mutta päästyämme virralle kerääntyivät ihmiset rantaan huiskuttaen palmunoksia ja ylistäen suuresti rauhaa ja myös minua ihmiset ylistivät, koska olin faraon lähettiläs ja toin rauhan mukanani, niin että merimiehetkin alkoivat lopulta kunnioittaa minua ja unohtivat, että minut oli nostettu korissa Ghazan muurille. Memfikseen päästyäni lähetin heille monta ruukullista viiniä ja olutta, jotta he vielä varmemmin unohtaisivat tuon ikävän ja arvoani haittaavan tapauksen.

Horemheb luki savitaulut ja ylisti suuresti taitoani neuvottelijana, niin että ihmettelin hänen käytöstään, sillä hänen tapansa ei suinkaan ollut ylistää minua teoistani, vaan yleensä hän oli tyytymätön minuun. Ymmärsin häntä vasta kuultuani, että Kreetan sotalaivat olivat saaneet käskyn purjehtia takaisin Kreetaan. Siten Ghaza olisi jonkin ajan kuluttua joutunut Azirun käsiin, jos sota olisi jatkunut, sillä ilman meriyhteyttä oli Ghaza hukassa eikä Horemhebin olisi hyödyttänyt lähteä maitse pyrkimään Ghazaan joukkoineen, koska hänen joukkonsa olisivat syksyllä nääntyneet janoon erämaassa. Tämän vuoksi Horemheb ylisti suuresti minua ja laivasi kiireesti lukuisia laivoja viemään joukkoja, elintarpeita ja aseita Ghazaan.

Viipyessäni Azirun luona oli meritse saapunut Memfikseen Babylonista kuningas Burraburiashin suurlähettiläs saattueineen ja kalliita lahjoja mukanaan. Otin hänet faraon laivaan, joka odotti minua Memfiissä, ja purjehdimme yhdessä ylös virtaa ja matkamme oli meille molemmille mieluinen, sillä hän oli kunnianarvoinen vanhus, jonka parta oli valkoinen ja silkinhieno ja ulottui rinnan tasalle, ja hänen tietonsa oli suuri. Keskustelimme tähdistä ja lampaanmaksasta eivätkä keskustelunaiheet suinkaan loppuneet meiltä, sillä tähdistä ja lampaanmaksasta voi ihminen keskustella koko ikänsä kuluttamatta tyhjiin suurta aihetta.

Mutta puhuimme myös valtioiden asioista ja huomasin, että hän oli suuresti peloissaan heettiläisten paisuvan vallan takia. Hän sanoi kuitenkin Mardukin pappien ennustaneen, että heettiläisten vallalla oli rajansa eikä heettiläisten valta kestäisi enää sataakaan vuotta, vaan lännestä tulisi raaka, valkoinen kansa, joka vyöryisi heettiläisten ylitse, niin että heidän valtakuntansa häviäisi, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Minua ei kuitenkaan suuresti lohduttanut ajatus, että heettiläisten valta häviäisi sadan vuoden kuluttua, koska minut oli luotu elämään heidän aikanaan. Samoin ihmettelin, miten lännestä voisi tulla jokin kansa, koska lännessä ovat vain meren saaret. Mutta minun oli uskottava se, koska tähdet olivat niin ennustaneet ja olin omin silmin nähnyt ja kokenut Babylonissa niin paljon ihmeitä, että uskoin tähtiä enemmän kuin omaa tietoani.

Hänellä oli mukanaan mitä hienointa vuorten viiniä ja ilahdutimme yhdessä sydäntämme viinillä ja hän vakuutti, että yhä useammat merkit ja enteet Mardukin tornissa todistivat vakuuttavasti maailmanvuoden olevan kulumassa loppuun. Siten hän ja minä tiesimme elävämme maailman iltaruskon aikaa ja yö oli edessämme ja paljon mullistuksia oli tapahtuva ja kansoja pyyhittäisiin pois maanpinnalta, kuten Mitannin kansa jo oli pyyhkäisty pois maanpinnalta, ja vanhat jumalat kuolisivat, kunnes syntyisi uusia jumalia ja uusi maailmanvuosi alkaisi. Hän kyseli minulta hyvin uteliaasti Atonista ja ravisteli päätään ja siveli valkoista partaansa, kun kerroin hänelle Atonista. Sillä Atonilla ei ollut kuvia ja kaikki ihmiset olivat samanarvoisia hänen edessään eikä hän lihonut uhreista, vaan ihmisten keskinäisestä rakkaudesta, koska kaikki ihmiset väristä ja kielestä riippumatta olivat veljiä keskenään Atonin edessä eikä hänen edessään ollut eroa köyhällä ja rikkaalla, ylhäisellä ja orjalla.

Babylonin suurlähettiläs myönsi, ettei tällaista jumalaa ollut vielä koskaan ennen ilmestynyt maan päälle ja siksi juuri Atonin ilmestyminen saattoi merkitä lopun alkua, sillä näin vaarallisesta ja peloittavasta opista hän ei koskaan ollut aikaisemmin kuullut. Hän sanoi, että Atonin oppi teki katon lattiaksi ja sai ovet aukeamaan ulospäin, niin että ihminen sitä ajatellessaan seisoi päällään ja käveli takaperin. Hänen tietonsa ja viisautensa sai minut vaikenemaan, sillä hän tuli Babylonista, joka on kaiken maallisen ja taivaallisen viisauden kehto, ja kunnioitin häntä suuresti enkä halunnut hänen halveksivan järjettömyyttäni. Siksi en puhunut hänelle mitään ajatuksestani, että kenties Atonin ilmestyminen ja farao Ekhnatonin usko olivat kaikille kansoille tilaisuus, joka ei koskaan palaisi. Myös itse tajusin ajatukseni mielettömyyden, kun palasin sodasta kädet ja polvet palavan pien haavoittamina ja nähtyäni rääkättyjä ruumiita. Kaiken tämän nähtyäni sanoi näet järki minulle, etteivät ihmiset suinkaan olleet veljiä keskenään, vaan ihminen oli raateleva leijona ihmiselle.

Näin saavuimme mieluisan matkan jälkeen Akhetatoniin ja palatessani luulin olevani viisaampi kuin lähtiessäni.

3

Ollessani poissa oli faraon päänsärky palannut ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään, koska hän tunsi kaiken epäonnistuvan, mihin hänen kätensä kajosi, ja hänen ruumiinsa poltti ja hehkui hänen näkyjensä tulesta, niin että hän kuihtui ja kalpeni levottomuutensa tähden. Rauhoittaakseen häntä oli pappi Eje päättänyt järjestää sinä syksynä kolmikymmenvuotisjuhlan elonkorjuun jälkeen tulvan alkaessa nousta. Eikä ollut väliä, vaikka farao Ekhnaton ei vielä ollut hallinnut läheskään kolmeakymmentä vuotta, sillä jo kauan oli ollut tapa, että farao saattoi viettää kolmikymmenvuotisjuhlansa, milloin itse halusi. Niinpä hänen isänsä oli viettänyt useita kertoja kolmikymmen vuotisjuhlan eikä tämän juhlan viettäminen siten loukannut farao Ekhnatonin totuutta.

Kaikki enteet olivat suotuisat tätä juhlaa varten, sillä sato oli ollut kohtalainen, vaikka vilja yhä pysyi täplikkäänä, ja köyhät olivat saaneet mittansa täytenä. Minä palasin tuoden rauhan mukanani ja kaikki kauppiaat iloitsivat kaupan avautuessa jälleen Syyriaan. Mutta tulevaisuuden kannalta oli tärkeintä, että Babylonin suurlähettiläs saapui tuoden farao Ekhnatonille vaimoksi yhden kuningas Burraburiashin lukuisista sisarpuolista ja pyytäen samalla faraon tytärtä kuninkaansa puolisoksi. Tämä merkitsi näet, että Babylon pyrki pysyvään liittoon Egyptin kanssa peläten suuresti heettiläisiä.

Monen mielestä ajatuskin faraon tyttären lähettämisestä Babylonin kuninkaan naistaloon oli häväistys Egyptiä kohtaan, koska faraon pyhä veri ei saanut sekaantua muukalaiseen vereen. Mutta farao Ekhnaton ei nähnyt tässä mitään loukkaavaa. Hän suri kuitenkin tyttäriensä puolesta ja hänen sydämensä vapisi hänen ajatellessaan pientä tytärtään yksin lukemattomien vaimojen joukossa vieraassa maassa ja hän muisti Mitannin prinsessoja, jotka olivat kuolleet Theban kultaisessa talossa. Mutta Burraburiashin ystävyys oli hänelle niin arvokas, että hän suostui antamaan nuorimman tyttärensä Burraburiashin vaimoksi. Tämä tytär oli kuitenkin vasta parin vuoden ikäinen ja sen tähden farao lupasi vihkiä hänet Babylonin kuninkaaseen hänen lähettiläänsä nimissä ja lähettää tyttärensä Babyloniin vasta lapsen kasvettua täyteen naisen ikään. Suurlähettiläs tyytyi mielellään tähän ratkaisuun, ja hän olisi varmaan tyytynyt, jos hänelle olisi prinsessana annettu kuka hyvänsä Egyptin ylhäisistä tytöistä. Mutta selittäessäni tämän ei farao kuullut sanojani, koska tällainen menettely ei ollut hänen totuutensa mukaista.

Kaikkien näiden hyvien uutisten elvyttämänä farao unohti päänsärkynsä ja vietti kolmikymmenvuotisjuhlansa Akhetatonissa, ja tämän juhlan oli Eje järjestänyt niin komeaksi kuin suinkin saattoi. Niinpä faraon eteen tuli lähettiläitä Kushin maasta taluttaen mukanaan juovikkaita aaseja ja täplikkäitä kirahveja, kantaen sylissään pieniä marakatteja ja kohottaen käsissään kirjavia papukaijoja hänen nähtäväkseen. Orjat kantoivat lahjoina faraolle norsunluuta ja kultahiekkaa, strutsinsulkia ja mustapuisia lippaita, eikä lahjoista puuttunut mitään, mitä Kushin maa kaikkina aikoina oli lähettänyt veroina Egyptiin. Eikä monikaan tiennyt, että Eje oli ottanut lahjat faraon omista aitoista ja että punotut korit, joissa kultahiekkaa kannettiin, olivat sisältä onttoja. Ainakaan farao ei sitä tiennyt, sillä hän iloitsi suuresti nähdessään kaikki nämä runsaat lahjat ja ylisti Kushin uskollisuutta. Myös Babylonin kuninkaan lahjat kannettiin hänen eteensä ja Kreetan lähettiläs kannatti hänen eteensä ihmeellisiä maljoja ja lukuisia ruukkuja täynnä hienointa öljyä, ja Azirukin lähetti faraolle lahjoja, koska hänelle oli luvattu runsaita vastalahjoja, jos hän suostuisi sen tekemään, ja koska hänen lähettiläällään samalla oli tilaisuus vakoilla Egyptiä ja faraon tahtoa.

Tällä tavoin keskittyi näinä syksyn päivinä viljankorjuun jälkeen Akhetatonin kaupunkiin kaikki Egyptin muinainen loisto ja rikkaus ja itse Taivaankorkeuden kaupunki valossaan ja väreissään oli kuin hehkuva unelma tämän loiston ja rikkauden kehyksenä. Kaikki mikä Egyptissä oli ylhäistä, ylisti farao Ekhnatonia näinä päivinä ja jokainen kilpaili keksiäkseen yhä ylistävämpiä sanoja hänen kunniakseen. Myös kaupungin vartijajoukot olivat komea ja peloittava näky astuessaan saattueina vasen jalka edellä täsmällisin askelin ja heidän keihäittensä kärjet hehkuivat punaisina valossa ja niiden varret paistoivat sinisinä eikä etäältä kukaan voinut havaita, että keihäitten kärjet olivat vain maalattua puuta, vaan muukalaiset luulivat niiden olevan kuparia ja ihmettelivät suuresti faraon valtaa.

Kulkueiden ja juhlamenojen jälkeen talutti farao Ekhnaton Atonin temppeliin pienen tyttärensä, joka ei vielä ollut täyttänyt kahta vuotta ja käveli lapsen askelin. Temppelissä hän antoi prinsessan seisoa Babylonin suurlähettilään vieressä ja papit särkivät ruukun heidän välissään tavan mukaan. Tämä oli suuri hetki, sillä se vahvisti ystävyyden ja liiton Babylonin ja Egyptin välillä ja poisti monta peloittavaa varjoa tulevaisuuden tieltä. Ainakin luulimme sen poistavan varjoja, me, jotka tiesimme asioita ja olimme tutkineet viisaissa keskusteluissa kansojen välisiä suhteita. Jos tätä olisimme epäilleet, olisivat Azirun lähettilään ja Khattien maan edustajan happamet ilmeet poistaneet epäilymme ja vahvistaneet ilomme. Mutta sinä päivänä emme kukaan tahtoneet epäillä, vaan uskoimme sen, mitä toivoimme.

Babylonin suurlähettiläs kumarsi syvään kohottaen kätensä pienen prinsessan edessä, sillä tästä hetkestä lähtien prinsessa oli Burraburiashin, hänen herransa, kuninkaallinen puoliso, vaikka olikin vasta pieni lapsi. Kumarrettuaan tällä tavoin prinsessalle ensin egyptiläiseen tapaan hän kumarsi vielä Babylonin tapaan koskien otsaansa ja rintaansa kädellään. Minun on sanottava, että pieni prinsessa käyttäytyi erittäin hyvin tämän juhlallisen toimituksen aikana ja sen päätyttyä hän kumartui ja poimi matolta ruukunsirpaleen pieneen käteensä ja katseli uteliaasti sitä. Tämän tulkitsivat läsnäolijat hyväksi enteeksi.

Pyhän toimituksen jälkeen valtasi raju liikutus farao Ekhnatonin mielen, sillä hän rakasti pieniä tyttäriään ja hänen silmänsä oli sokaissut hänen oman valtansa loisto ja rikkaus, niin että hän entistä lujemmin uskoi näkyjään. Sen tähden hän puhui vieraiden maiden lähettiläille ja Egyptin ylhäisille ja kurjille vartijasotilaille Atonin temppelissä vastoin juhlamenojen ohjelmaa ja hän puhui sydämensä kyllyydestä ja hänen kasvojensa harmaa riutumus ja kipu hälveni ja veri kohosi hänen päähänsä. Hän puhui korkealla äänellä ylistäen Atonia ja sanoi näyissään näkevänsä tämän päivän hehkuvana aamunkoittona maailman yllä, aamunkoittona tietämättömyyden, taikauskon, pelon, vihan ja sodan pitkän yön jälkeen. Kaiken Egyptin vallan ja rikkauden hän vihki Atonin palvelukseen ja kehoitti vieraiden maiden lähettiläitä viemään viestin tästä omiin maihinsa ja omien kuninkaittensa eteen, jotta valo hälventäisi pimeyden heidän mielistään. Niin paljon ja kauniisti hän puhui, että Egyptin ylhäiset alkoivat vaivaantuneesti siirrellä jalkojaan eivätkä vieraiden maiden lähettiläät rohjenneet katsoa enää toisiaan silmiin, sillä kaikki pitivät häntä hulluna hänen käytöksensä tähden, joka oli vastoin hyviä tapoja, ja hänen innostuksensa tähden, joka ei sopinut faraon arvolle, ja hänen sanojensa tähden, jotka heidän korvissaan olivat vain raju mielipuolisuuden purkaus.

Mutta farao Ekhnatonin puhuessa Atonin temppelissä valtasi mieleni katkeruus ja koettelin käsiäni ja polviani, jotka palava piki Ghazan muurien edessä oli polttanut haavoihin eivätkä haavat olleet vielä parantuneet. Ajattelin, että farao Ekhnatonin oh helppo puhua, koska hänen ei ollut tarvinnut haistella ruumiiden löyhkää Ghazan muurien edessä eikä kuunnella rääkättyjen naisten parkaisuja Amorin miesten villateltoissa. Hänen oli helppo puhua, koska hän eli valheessa ja haisteli vain Akhetatonin hyviä hajuja ja hänen korvissaan soi aamusta iltaan pappien veisuu Atonin ylistykseksi. Hänen oli helppo puhua, koska hänen eteensä kannettiin punotuissa koreissa kultahiekkaa ja strutsinsulkia heilutettiin hänen edessään laihtuneen Kansan syödessä täplikästä viljaa ja lasten kuollessa kuume tauteihin ja vatsakipuihin. Sen tähden farao Ekhnatonin puhuessa sammui Akhetatonin lumous silmissäni enkä tahtonut hänelle enää hyvää eikä Egyptin loisto ja rikkaus hänen ympärillään ollut silmissäni aamunkoiton valoa, vaan iltaruskon hehkua, tulipalojen hehkua väkevämpää, sillä painuessaan lännen vuorten taakse ennen yön tuloa luo aurinko maailman ylle hehkuvamman kajastuksen kuin huomenkoitto, mutta tämä kajastus on peloittava ja täynnä verta ja kuolemaa.

Farao Ekhnatonin puhuessa katselin kylmin silmin hänen uskollisiaan ja he kuuntelivat häntä suu auki ja veri nousi myös heidän päähänsä ja he uskoivat hänen sanansa. Mutta kuningatar Nefritite katseli häntä posket kavenneina ja hänen katseensa oli terävämpi veistä ja katkeruus hänen katseessaan oli koleampi kuolemaa. Hän oli näet kolmikymmenvuotisjuhlan kruunuksi uskonut synnyttävänsä vihdoin pojan faraolle, mutta oli synnyttänyt vain viidennen tyttären ja tämä oli samentanut hänen mielensä, niin että katkeruus oli voittanut rakkauden hänen sydämessään ja hän kylmeni farao Ekhnatonille ja pani kaiken hänen syykseen naisten tapaan. Tämän jälkeen he alkoivat riidellä ja vaihtoivat usein kiivaita ja pistäviä sanoja, niin että uuden taiteen taiteilijat, jotka rakastivat totuutta, kuvasivat heidät nuolten sinkoillessa heidän välissään yrittäen leikillisesti tällä tavoin sovittaa heidän riitojaan käsittämättä, miten syvään oli syöpynyt kuningatar Nefrititen katkeruus.

Tämän katkeruutensa tähden kuningatar Nefritite näki selvemmin kuin kukaan toinen, miten pitkälle kaikkien hyvän tavan rajojen yli farao Ekhnaton astui puhuessaan ylhäisille valtansa hurmoksessa ja miten hän puhuessaan häpäisi oman arvonsa. Eikä hän suinkaan salannut tätä käsitystään heidän palattuaan palatsiin ja farao Ekhnatonin yhä kiihtyneenä kävellessä huoneissaan saamatta rauhaa ja puristellessa käsiään yhteen ja kohotellessa katsettaan ylöspäin, ikään kuin hän katon maalattujen kuvien lävitse olisi nähnyt Atoninsa kaikessa kirkkaudessaan. Mutta farao Ekhnaton ei kuunnellut hänen sanojaan, vaikka hän puhui naisten tapaan ja hänen sanansa olivat pistävämpiä kuin myrkylliset kärpäset, vaan farao eli yhä näkyjensä autuudessa ja kiihdytti itseään yhä voimallisempaan tunnekuohuun, niin että lääkärinä olin levoton hänen puolestaan. Hän ei näet voinut laskeutua rauhassa vuoteelleen eikä uni tullut hänen silmiinsä, vaan hän käveli edestakaisin ja puhui puhumistaan Atonistaan ja näkyjensä valkeudesta ja kohotteli kouristelevasti käsiään uskoen lujasti, että hänen vallassaan oli vapauttaa maailma pelon ja pimeyden noituudesta. Eikä hän nukkunut, vaikka lääkärinä juotin hänelle huumaavia ja unettavia juomia, vaan hän sanoi minulle:

»Sinuhe, Sinuhe, tämä on elämäni onnellisin päivä ja voimani vapisuttaa minua. Katso, miljoonia hahmoja luot sinä itsestäsi, voimastasi, ainoasta, kaupungit, kylät, pellot, tiet ja virran. Kaikki silmät näkevät sinut paistaessasi aurinkona yli maitten. Mutta kun olet poissa, kun ihmiset ovat ummistaneet silmät kasvoissaan, jotka sinä olet luonut, kun ihmiset nukkuvat sikeää unta näkemättä sinua, koska olet poissa, silloin paistat kaikkine säteinesi yhä minun sydämessäni.»

Hän hukkui näkyjensä kirkkauteen ja näyt polttivat hänen sydäntään, niin että hän hengitti kiivaasti, jottei sydän olisi haljennut hänen rinnassaan. Siksi hän itki hurmoksessaan ja kohotti kätensä ja lauloi kiihkeästi:

»Ei ole ketään toista, joka sinut todella tuntisi,

vain poikasi, farao Ekhnaton, tuntee sinut

ja ikuisesti loistat hänen sydämessään

yöt ja päivät, päivät ja yöt.

Hänelle yksin paljastit suunnitelmasi ja väkevyytesi,

koko maailma lepää kädessäsi

sellaisena kuin sen olet luonut.

Sinun noustessasi paistamaan puhkeaa ihminen elämään,

sinun poistaessasi valosi kuolee ihminen,

heidän elinaikansa olet sinä,

vain sinussa ihminen elää.»

Hänen kiihkonsa oli niin suuri, että varmaan olisin kuunnellut häntä ja hänen sydämensä noituus olisi jälleen lumonnut mieleni, ellen olisi ollut hänen lääkärinsä ja siten vastuussa hänen terveydestään. Siksi koetin rauhoittaa häntä ja pitelin hänen laihaa rannettaan sormissani ja laskin huolestuneena hänen suonenlyöntejään, jotka riensivät rajusti vesikellon pisarain edelle, eikä veri laskeutunut hänen päästään. Näin kului yö ja tähdet liikkuivat hitaasti taivaalla ja suuressa palatsissa vallitsi kuolemanhiljaisuus ja vain farao valvoi ja minä valvoin hänen lääkärinään. Äkkiä alkoi etäisessä huoneessa pieni koira ulista ja pieni koira ulisi ja itki ja sen ääni kantautui kaikkien seinien lävitse, kunnes pieni koira shakaalin lailla alkoi haukkua kuolemaa. Tämä on ihmiselle peloittava ääni ja se kuuluu vain yön pimeässä lähellä aamunsarastusta, jolloin ihminen ja koira ovat lähimpänä kuolemaa. Siksi farao heräsi näyistään ja veri laskeutui hänen päästään aivan äkkiä ja hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja laihtuneiksi ja hänen silmänsä alkoivat punoittaa. Jumala poistui hänestä ja ihmisen tunteet valtasivat hänet ja hänen sydämensä tulvehti täyteen huolehtivan isän pelkoa ja rakkautta. Sen tähden hän juoksi kaikkien huoneiden lävitse ja seurasin häntä valaisten hänen tietään lampulla ja tulimme sairaan prinsessa Meketatonin huoneeseen. Juhlasta ja viinistä ja kaikista hyvistä ruoista uupuneina olivat palvelijat jättäneet hänet yksin ja nukkuivat sikeässä unessa. Vain pieni koira vartioi hänen untaan hänen vuoteensa jalkapäässä ja yöllä hän oli alkanut yskiä eikä hänen hiutunut ruumiinsa enää kestänyt hänen yskäänsä, vaan veri tulvehti heleänä hänen keuhkoistaan ja kasteli hänen vuoteensa eikä pieni koira voinut auttaa häntä, vaikka nuoleskeli hänen käsiään ja kasvojaan intohimoisessa hellyydessään. Siksi koira alkoi ulvoa kuolemaa, sillä ennen ihmisiä tuntevat koirat kuoleman ja ne tuntevat kuoleman hajun, ennen kuin ihminen aavistaa sitä. Tällä tavoin kuoli pieni prinsessa isänsä farao Ekhnatonin syliin ennen aamunkoittoa enkä voinut häntä auttaa taidollani ja hän oli toiseksi vanhin prinsessoista ja täyttänyt kymmenen vuotta.

Myös minä vuodatin kyyneleitä hänen kuolemansa tähden, sillä lapsen kuolema on surullisempi aikuisen kuolemaa, mutta farao Ekhnatonin isäntuska oli niin peloittava, että pelkäsin hänenkin kuolevan, siliä yhtä hyvin kuin ilonsa ja hurmoksensa tunsi farao Ekhnaton myös surunsa syvemmin kuin tavalliset ihmiset. Sen tähden koetin lohduttaa häntä ja sanoin hänelle:

»Farao Ekhnaton, ystäväni, oman henkeni olisin mielelläni antanut, jos olisin voinut sinulta tämän surun säästää. Mutta kukka on kaunein ennen puhkeamisensa hetkeä ja viattoman kuolema on kauniimpi syntisen kuolemaa. Kenties jumalasi rakasti pientä tytärtäsi niin suuresti, että nosti näin varhain hänet venheeseensä säästääkseen hänet kokemasta päivien paahdetta ja öitten kylmää, säästääkseen hänet kokemasta elämän surua ja kipua, sillä elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Totisesti, farao Ekhnaton, hän on elävä ikuisesta ikuiseen eikä hänen kultapallonsa lakkaa pyörimästä eikä hänen kirjava hyrränsä koskaan kaadu, vaan Kuoleman talon taitavat miehet kietovat kultalehtiin hänen pienet sormensa ja säilyttävät hänen pienet kasvonsa ja hänen hennon ruumiinsa he säilyttävät kietoen hänet kuninkaalliseen pellavaan, niin että hän elää ikuisesti tuntematta kipua tai surua.»

Kaiken tämän sanoin farao Ekhnatonille lohduttaakseni häntä, sillä hänen surussaan rakastin jälleen häntä, vaikka en rakastanut häntä hänen valtansa hurmoksessa. Säikähtyneet palvelijat pesivät veren pois pienen tytön kasvoista ja kuolemassa hänen riutuneet kasvonsa hymyilivät, niin etten liiaksi syytellyt itseäni lääkärinä, vaikka olin laiminlyönyt häntä, enkä sitä paitsi ollut vastuussa hänestä, vaan hänellä oli oma lääkärinsä. Pieni koira kannettiin pois, vaikka se vastusteli kovin ja jatkoi ulvontaansa koirien häkissä.

Mutta farao Ekhnatoniin ei kukaan rohjennut kajota, kunnes vihdoin lääkkeeni alkoivat vaikuttaa häneen ja hän nukkui päivänkoitteessa, niin että Kuoleman talon kantajat ehtivät hakea prinsessan Kuoleman taloon ennen faraon heräämistä ja tämä tuska säästyi siten häneltä. Hänen ruumiinsa säilytettiin balsamoijain parhaan taidon mukaan ja hänen kasvonsa peitettiin kultaisella naamiolla ja hän sai kuninkaallisen hautauksen ja hänen kaikki leikkikalunsa seurasivat häntä hautaan. Eivätkä balsamoijat pitäneet arvolleen sopimattomana balsamoida myös hänen pienen koiransa ruumista, sillä pieni koira kuoli surusta osaamatta enää syödä emäntänsä lähdettyä Kuoleman taloon. Tällä tavoin koira seurasi häntä ja lepää ikuisesta ikuiseen hänen ikuisen vuoteensa jalkapäässä.

Mutta ruumiinpesijäin ja balsamoijain tehdessä työtään Kuoleman talossa farao ei saanut unta, vaan harhaili yökaudet palatsin huoneissa ja käveli yksin puutarhassaan suostumatta kenenkään seuraan ja karkottaen vartijat luotaan surunsa murtamana. Kolmikymmenvuotisjuhlan yhteydessä oli paljon vierasta väkeä saapunut Akhetatoniin ja eräänä aamuna farao Ekhnatonin kävellessä pyhän lammen rannassa karkasi kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa surmatakseen hänet veitsillään. Muuan nuori poika oli kuitenkin rannassa piirtämässä sorsia, sillä hän oli Thotmesin oppilas eikä Thotmes antanut oppilaittensa piirtää kaavan mukaan, vaan omien silmiensä mukaan, mikä oli hyvin vaikeaa, koska oppilaiden piti piirtää se, minkä he näkivät, eikä vain sitä, minkä he tiesivät: Tämä poika torjui salamurhaajain veitset piirtimellään, kunnes vartijat ehtivät apuun ja pelastivat faraon hengen, niin että hän sai vain veitsenviillon olkapäähänsä. Mutta poika kuoli ja hänen verensä vuoti farao Ekhnatonin käsiin. Tällä tavoin alkoi kuolema seurata farao Ekhnatonin kintereillä, vaikka hän ei aikaisemmin ollut maistanut kuolemaa, ja puutarhassa syksyn loistossa hän näki veren vuotaessa käsiinsä kuoleman hämärtävän nuoren pojan silmät ja pudottavan hänen leukansa alas faraon tähden.

Minut kutsuttiin kiireesti sitomaan faraon haavaa, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen, vaan parani nopeasti. Tällä tavoin jouduin näkemään molemmat salamurhaajat ja toisen pää oli ajeltu ja kasvot kiilsivät pyhästä öljystä ja toiselta oli joskus leikattu korvat jonkin häpeällisen rikoksen takia eikä hän osannut katsoa ketään suoraan silmiin. Mutta vielä vartijain sidottua heidät kaislaköysillään he tempoivat vimmoissaan siteitään ja huusivat kauheita kirouksia Ammonin nimeen eivätkä vaienneet, vaikka vartijat löivät heitä vasten suuta keihäittensä sinisillä varsilla, niin että veri juoksi. Epäilemättä papit olivat noituneet heidät, niin etteivät he tunteneet kipua.

Tämä oli peloittava tapaus, sillä koskaan ennen ei ollut kuultu, että kukaan kansan keskuudesta olisi julkisesti rohjennut kohottaa kätensä faraota vastaan. Tarkoitan, että ehkä faraot joskus menneinä aikoina olivat saattaneet kuolla kultaisessa talossaan luonnottoman kuoleman, mutta tämä ei tapahtunut julkisesti, vaan kenties myrkyllä tai ohuella nuoralla tai mattoon tukehduttamalla, niin ettei jälkiä näkynyt ja kaikki voitiin salata kansalta. Olin elänyt niin kauan kultaisessa talossa, että tiesin tällaista tapahtuneen, ja joskus oli kenties faraon pää puhkaistu vastoin hänen omaa tahtoaan. Mutta julkisesti ei kukaan koskaan ollut kohottanut kättään faraota vastaan eikä tätä tapausta voinut salata, sillä sen näkijöitä ja todistajia oli liian monta eikä farao Ekhnaton halunnut surmauttaa tai lähettää kaivoksiin ketään vaientaakseen hänen kielensä ikuisesti.

Ammonin papit selittivätkin tämän jälkeen kansalle ja uskollisilleen, että oli luvallinen ja Ammonille otollinen teko kohottaa kätensä väärää faraota vastaan, ja joka surmaisi hänet, voittaisi itselleen ikuisen elämän ilman ruumiinsa säilyttämistä. He julistivat näet farao Ekhnatonin vääräksi faraoksi salaisissa puheissaan ja tämän tähden saattoi kuka hyvänsä kohottaa kätensä faraota vastaan. Oikeata faraota vastaan ei tietenkään kukaan olisi rohjennut kohottaa kättään, sillä jos joku olisi kohottanut kätensä oikeata faraota vastaan, hän olisi joutunut ikuisesti kärsimään manalan rotkoissa kaikkia manalan kauhuja Ahmijan kidassa. Niin kansa uskoi.

Vankeja kuulusteltiin farao Ekhnatonin läsnäollessa, mutta he kieltäytyivät puhumasta mitään. Kuitenkin saatiin selville, että he olivat saapuneet Thebasta ja piiloutuneet edellisenä iltana puutarhaan. Jo Theban nimi ilmaisi, ketkä heidät olivat lähettäneet, mutta he eivät suostuneet puhumaan, vaan avatessaan suunsa he huusivat äänekkäästi Ammonia avukseen ja kirosivat faraota eivätkä vaienneet, vaikka vartijat löivät heitä keihäänvarsilla kasvoihin. Myös farao Ekhnaton kiivastui kuullessaan kirotun jumalan nimen siinä määrin, että salli vartijain lyödä vankeja, kunnes heidän kasvonsa olivat ruhjoutuneet ja hampaat lähtivät heidän suustaan. Mutta vangit eivät suostuneet puhumaan, vaan huusivat vain Ammonia avukseen eikä farao sallinut sen enempää kiduttaa heitä. Silloin he huusivat uhmaten hänelle:

»Anna kiduttaa meitä, väärä farao. Anna ruhjoa jäsenemme, anna leikata lihamme, anna kärventää nahkamme, sillä emme tunne kipua.»

Heidän paatumuksensa oli niin tavaton, että farao käänsi kasvonsa pois heistä ja kamppaili sydämensä kanssa. Hän saavutti malttinsa ja häpesi suuresti annettuaan vartijain ruhjoa vankien kasvoja. Sen tähden hän sanoi:

»Päästäkää heidät, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.»

Mutta vartijain päästettyä heidät kaislaköysistä he kirosivat entistä enemmän ja vaahto pursui heidän suustaan ja he huusivat yhteen ääneen: »Lahjoita meille kuolema, kirottu farao. Ammonin tähden, lahjoita meille kuolema, väärä farao, jotta voittaisimme ikuisen elämän.»

Huomatessaan, että farao aikoi päästää heidät vapaiksi rankaisematta heitä, he tempautuivat vartijain käsistä ja juoksivat päänsä pihan muuriin, niin että heidän pääluunsa murtuivat ja he kuolivat jonkin ajan kuluttua. Niin suuri oli Ammonin salainen valta ihmisten sydämiin.

Tämän tapauksen jälkeen tiesi jokainen kultaisessa talossa, ettei farao Ekhnatonin henki enää ollut turvassa. Sen tähden hänen uskollisensa vahvistivat vartijoita eivätkä enää päästäneet häntä näkyvistään, vaikka hän tahtoi yhä kävellä puutarhassa ja virrankin rannassa yksin ja saattajitta surunsa tähden. Varmaan hän luuli kävelevänsä yksin, mutta näkymättömät silmät vartioivat tämän jälkeen hänen jokaista askeltaan. Ne, jotka uskoivat Atoniin, kiihdyttivät uskonsa entistä palavammaksi ja ne, jotka olivat liittyneet Atoniin vallan ja rikkauden ja ylhäisten virkojen tähden, pelkäsivät asemansa puolesta ja kiihdyttivät valppauttaan faraon palvelemiseksi entisestään. Tällä tavoin kiihko kasvoi molemmissa valtakunnissa ja ihmiset kiihkoilivat yhtä hyvin Atonin kuin Ammonin tähden, niin että Aton erotti vaimon miehestään ja isän pojastaan ja veljen sisarestaan.

Tämä ilmeni nopeimmin Thebassa, sillä faraon vallan ja menestyksen todistamiseksi järjestettiin Thebassa samat kulkueet ja juhlamenot kuin Akhetatonissa kolmikymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Thebaan siirrettiin korit täynnä kultahiekkaa ja strutsinsulat, pantterit vietiin sinne häkeissään ja kirahvit kuljetettiin sinne virtaa pitkin ja pienet marakatit ja papukaijat loistavine sulkineen olivat mukana kulkueessa, jotta kansa näkisi faraon mahdin ja rikkauden ja ylistäisi häntä. Mutta Theban kansa katseli kulkueita vaiti ja iloa tuntematta ja kaduilla tapeltiin ja Atonin ristejä revittiin ihmisten puvuista ja kauluksista ja pari Atonin pappia nuijittiin hengiltä, kun he uskaltautuivat kansan joukkoon ilman vartijoita.

Pahinta oh, että ulkovaltain lähettiläät seurasivat kulkueita ja näkivät tämän kaiken ja saivat kuulla myös murhayrityksestä faraota vastaan, koska sitä ei voinut salata faraon itsepintaisuuden tähden. Siksi luulen, että Azirun lähettiläällä oli paljon mieluista kerrottavaa herralleen palatessaan Syyriaan. Sitä paitsi hän vei mukanaan faraolta lukuisia kalliita lahjoja Azirulle ja myös minä lähetin Azirulle ja hänen perheelleen lahjani lähettilään mukana. Hänen pojalleen lähetin kokonaisen pienen armeijan puusta veistettyjä ja kauniisti maalattuja keihäsmiehiä ja jousimiehiä, hevosia ja sotavaunuja ja puolet näistä olin antanut veistää heettiläisiksi ja toisen puolen syyrialaisiksi toivoen, että hän antaisi niiden käydä sotaa keskenään leikkiessään. Tällaisia puuveistoksia sai näet halvalla sen jälkeen, kun kaikki Ammonin temppelit ja työpajat oli suljettu eikä Ammon enää voinut noitua palvelijoita ja veneitä rikkaiden hautoihin ja hänen puunveistäjänsä jäivät työttömiksi. Joka tapauksessa lahjani oli taitavaa työtä ja sotilaiden silmät olivat mustaa kiveä ja upseerien silminä oli jalokiviä ja päälliköiden vaunut oli silattu kullalla ja heidän pienet ruoskansa olivat kultaa ja hopeaa, niin että lahjani oli kuninkaallinen ja arvoni mukainen ja maksoin siitä enemmän kuin lahjoistani Azirulle, koska poika oh lähempänä hänen sydäntään kuin hänen oma etunsa. Farao Ekhnaton kärsi suuresti tänä aikana ja taisteli sydämensä kanssa ja monet epäilykset horjuttivat hänen uskoaan, niin että hän joskus yön pimeässä katkerasti valitti näkyjensä sammuneen ja Atonin hylänneen hänet. Mutta lopuksi hän käänsi murhayrityksen voimaksi itselleen ja kiihdytti itsensä uskomaan, että hänen tehtävänsä oli entistä suurempi ja tekonsa tärkeämpi, koska vielä oli niin paljon pimeyttä ja pelkoa Egyptinmaassa. Hän maistoi vihan katkeraa leipää ja joi vihan suolaista vettä eikä leipä sammuttanut hänen nälkäänsä eikä vesi tyydyttänyt hänen janoaan, mutta itse hän uskoi tekevänsä kaiken vain hyvyydestä ja rakkautensa tähden antaessaan entistä kiivaammin vainota Ammonin pappeja ja antaessaan rangaista ja lähettää kaivoksiin sellaisia, jotka ääneen lausuivat Ammonin nimen. Vainosta eniten kärsimään joutuivat tietenkin köyhät ja yksinkertaiset, sillä Ammonin pappien salainen valta oli suuri eivätkä faraon vartijat rohjenneet kajota heihin, vaan katsoivat heitä sormiensa lävitse. Siksi viha kylvi vihaa ja levottomuus kasvoi entistä suuremmaksi Egyptissä.

Mutta vahvistaakseen valtansa, koska hänellä ei ollut poikaa, farao Ekhnaton naitti molemmat vanhimmat tyttärensä, Meritatonin ja Anksenatonin, hovinsa ylhäisten ja uskollistensa pojille. Meritatonin hän antoi särkeä ruukun Sekenrenimisen pojan kanssa, jolla oli kuninkaallisen juomanlaskijan arvo kultaisessa talossa ja joka koko ikänsä oli kasvanut kultaisessa talossa ja uskoi Atoniin. Hän oli viisitoistavuotias, kiihkeä poika, joka näki unia silmät auki faraon tapaan, mutta hänen tahtonsa oli heikko ja hänen tahtonsa tukeutui kaikessa faraon väkevään tahtoon, niin että hän sen tähden oli mieluinen farao Ekhnatonille. Siksi farao Ekhnaton antoi kruunata tämän nuoren pojan kuninkaallisella päähineellä ja määräsi hänet seuraajakseen, koska ei uskonut enää saavansa omaa poikaa.

Mutta Anksenaton särki ruukun kymmenvuotiaan pojan kanssa, jonka nimi oli Tut ja joka sai kuninkaan hevosten hoitajan ja kuninkaan rakennusten ja kivilouhosten valvojan arvon. Hän oli hintelä, sairaalloinen poika, joka leikki nukeilla ja piti makeisista ja oh kaikessa tottelevainen ja oppivainen. Mitään pahaa hänessä ei ollut, jos ei mitään mainittavaa hyvääkään, ja hän uskoi kaiken mitä hänelle opetettiin ja puhui samoja sanoja mitä viimeksi oli kuullut jonkun puhuvan. Nämä molemmat pojat olivat Egyptin ylhäisiä, ja naittaessaan heidät tyttärilleen farao Ekhnaton uskoi sitovansa itseensä ja Atoniin heidän ylhäiset ja mahtavat sukunsa. Nämä pojat olivat hänelle mieluisia, koska heillä ei ollut omaa tahtoa, sillä farao Ekhnaton ei kiihkossaan enää sietänyt vastaansanomista eikä kuunnellut neuvonantajiaan.

Tällä tavoin jatkui kaikki ulkonaisesti entisellään, mutta pienen prinsessan kuolema ja hänen koiransa kuolema ja murhayritys faraota vastaan olivat pahoja enteitä ja vielä pahempi enne oli, että farao Ekhnaton tahtoi sulkea korvansa kaikilta maisilta ääniltä ja kuunnella vain omia ääniään. Siksi elämä Akhetatonin kaupungissa kävi painostavaksi ja katujen äänet hiljenivät ja ihmiset nauroivat vähemmän kuin ennen ja madalsivat äänensä puhuessaan, ikään kuin salainen pelko olisi väijynyt Taivaankorkeuden kaupungin yllä. Minulle tapahtui usein, että kesken työni havahduin ajatuksistani vesikellon solinaan ja katsoessani ulos näin äkillisen kuolemanhiljaisuuden vallitsevan Akhetatonissa, niin ettei ainoatakaan ääntä kuulunut, ei rattaiden jyrinää, ei lintujen liverrystä eikä palvelijain huutoja, vaan ainoastaan vesikellon solina sen mitatessa päättymätöntä aikaa. Tällaisina hetkinä vesikellon solina oli minulle pahaenteinen ääni, ikään kuin ennalta mitattu aika olisi ollut kulumassa loppuun, vaikka koetin soimata sydäntäni järjettömäksi ja vakuutin itselleni, ettei aika koskaan päättynyt eikä vesi koskaan loppunut vesikellosta. Kunnes vaunut ajoivat jälleen pitkin katua taloni ohitse värjätyt sulat heiluen hevosten päitten yllä ja rattaitten iloiseen jyrinään sekaantuivat lintuja kynivien palvelijain huudot keittiöpihasta. Silloin rauhoituin jälleen ja uskoin nähneeni pahaa unta.

Kuitenkin minulla kylminä hetkinäni oli tunne, ikään kuin Akhetatonin kaupunki olisi ollut vain kaunis kuori, jonka sisuksen toukka oli jo syönyt. Ajan toukka järsi ytimen sen iloisesta elämästä ja ilo sammui ja nauru kuoli Akhetatonissa. Siksi aloin sydämessäni kaivata takaisin Thebaan ja minulla oli monta syytä käydä Thebassa eikä minun tarvinnut etsiä syitä matkustaakseni Thebaan, vaan sydämeni luetteli vuolaasti lukuisia syitä, joiden tärkeyttä farao Ekhnaton ei voinut kieltää. Samalla tavoin kävi monelle muulle, joka sydämessään uskoi rakastavansa farao Ekhnatonia, sillä moni matkusti pois Akhetatonista, kuka maatilojaan valvomaan, kuka naittamaan sukulaisiaan, kuka Memfikseen, kuka Thebaan. Monet palasivat matkoiltaan takaisin Akhetatoniin, mutta oli sellaisia, jotka eivät palanneet eivätkä enää pelänneet faraon suosion menettämistä, vaan luottivat enemmän Ammonin salaiseen valtaan. Minä matkustin Thebaan rikkauteni tähden ja pidin huolen, että Kaptah lähetti minulle lukuisia papereita, jotka faraon edessä todistivat lähtöni välttämättömäksi, niin ettei farao estänyt minua lähtemästä.

4

Mutta noustuani laivaani ja purjehtiessani ylös virtaa vapautui mieleni kuin noituudesta ja oli jälleen kevät ja tulva oli laskenut ja pääskyset sujahtelivat kiihkeästi yli virtaavan, mudankeltaisen veden. Hedelmällinen muta oli laskeutunut pelloille ja hedelmäpuut kukkivat ja kiirehdin matkaani sydän täynnä kevään suloista kiihkoa, kuin olisin ollut sulhanen, joka kiirehtii sisarensa luokse. Tällä tavoin on ihminen oman sydämensä orja ja ummistaa silmänsä näkemästä sellaista, mikä ei ole mieluista, ja uskoo sen, mitä toivoo. Akhetatonin noituudesta ja hiipivästä pelosta vapautuneena riemuitsi sydämeni kuin lintu, joka päästetään lentoon häkistään, sillä ihmisen on raskas elää sidottuna toisen ihmisen tahtoon ja jokainen, joka eli Akhetatonissa, oli sidottu faraon kiihkeään ja sortavaan tahtoon ja hänen oikullisiin mielenpurkauksiinsa. Minulle hän oli ihminen, koska olin hänen lääkärinsä, ja siksi orjuuteni oli minulle raskaampi kuin muille, joille hän oli farao, ja muutamille, joille hän oli jumala ja joille sen tähden sydämen orjuus oli helpoin kantaa.

Riemuitsin voidessani jälleen nähdä omilla silmilläni ja kuulla omilla korvillani ja puhua omalla kielelläni ja elää oman tahtoni mukaan. Eikä tällainen vapaus suinkaan ole vahingollinen ihmiselle, vaan matkustaessani ylös virtaa vapauteni teki minut nöyräksi ja sulatti katkeruuden sydämestäni, niin että näin myös faraon sellaisena kuin hän oli. Kuta etäämmäksi loittonin farao Ekhnatonista, sitä selvemmin näin hänet sellaisena kuin hän oli, ja kuta kauemmaksi pääsin hänestä, sitä enemmän rakastin häntä ja toivoin hänelle hyvää. Kuta lähemmäksi saavuin Thebaa, sitä elävämpinä tulvivat kaikki muistot sydämeeni ja sitä suuremmaksi kasvoi farao Ekhnaton ja hänen Atoninsa sydämessäni ja voitti minussa kaikkien muiden jumalien varjot ja Ammonin varjon.

Muistin näet jälleen pelon, jolla Ammon kahlitsi ihmisten sydämiä tukahduttaen tiedonjanon ja estäen ketään kysymästä: Miksi? Muison myös Kreetan kuolleen jumalan, joka kellui mädässä vedessä ja jonka uhrit opetettiin tanssimaan härkien edessä, jotta he olisivat tuottaneet huvia meren härälle. Kaikkea tätä ajatellessani valtasi mieleni viha entisiä jumalia kohtaan ja Atonin valo ja kirkkaus kävi huikaisevaksi mielessäni kaiken entisen rinnalla, sillä Aton vapautti ihmisen pelosta ja Aton oli jokin, joka oli minussa ja minun ulkopuolellani ja tietoni ulkopuolella, ja Aton oli elävä jumala, kuten luonto eli ja hengitti minussa ja ulkopuolellani ja auringon loistavat säteet lämmittivät multaa ja multa puhkesi kukkimaan. Mutta Aton oli kirkas sydämessäni vain kaukana farao Ekhnatonista, sillä eläessäni hänen lähellään näin hänet ihmisenä, koska olin hänen lääkärinsä, ja elämä hänen lähellään oli sietämätön ihmiselle, joka tahtoi pitää sydämensä vapaana, sillä farao Ekhnaton tahtoi pakottaa Atoninsa jokaiselle ihmiselle ja pakko teki Atonin ihmisille vastenmieliseksi ja vieroitti heidät Atonista, niin että he palvelivat Atonia pelon tähden eikä Aton sen tähden ollut heille Ammonia parempi.

Kaiken tämän ymmärsin matkustaessani virtaa ylös sinisenä hehkuvan taivaan alla auringon lämpimissä säteissä ja maan kukkiessa ympärilläni. Kaiken tämän ymmärsin, sillä mikään ei kirvoita ja vapauta ihmisen mieltä paremmin kuin pitkä matka ilman tärkeitä tehtäviä ja eroaminen vanhasta ympäristöstä ja yksinäisyys. Ajatellessani itseäni häpesin itseäni, sillä Akhetatonissa rikkauteni oli turmellut minut liian kylläiseksi ja matkani Syyriaan oli turmellut minut pöyhkeileväksi ja itsetietoiseksi, niin että uskoin ymmärtäväni, miten valtakuntia hallitaan ja kansat ohjataan liittoihin keskenään. Myös Babylonin suurlähettilään seura oli turmellut minut täyteen maista viisautta, sillä ajatellessani nyt häntä verhot putosivat silmistäni ja tiesin, että hänen viisautensa ja Babylonin viisaus oli maallista viisautta ja sen tarkoitus oli maallinen.

Eivät he näet lukeneet lampaanmaksasta jumaluutta ihmisessä, vaan he lukivat ihmisen teot ja menestyksen ja avioliitot ja lasten määrän ja ihmisen rikokset, mutta ihmisen sydäntä he eivät lukeneet. Tähdet kiersivät taivaankantta heidän tarkkojen laskujensa mukaan ja he kohtasivat tähdet laskemissaan kohdissa tahtonsa mukaan ja lukivat tähdistä sadon runsauden ja tulvat ja kuninkaiden hallitusajat ja valtakuntien kukistumiset, mutta jumaluutta ihmisessä he eivät lukeneet tähdistä eikä heidän taitonsa sen tähden ollut jumalallinen. Kaikkea tätä ajatellessani matka ylävirtaan teki minut nöyräksi jälleen ja kumarsin pääni sen jumaluuden edessä, joka eli minussa ja jokaisessa ihmisessä ja jota farao Ekhnaton nimitti Atoniksi ja sanoi ainoaksi jumalaksi. Mutta minulla ei ollut hänen tahtoaan ja rohkeuttaan. Sen tähden kumarsin pääni oman tutkimattoman sydämeni edessä ja tunnustin, että jumalia oli yhtä monta kuin ihmissydämiä oli maailmassa. Silti uskoin, että oli ihmisiä, jotka vaelsivat syntymästä hautaan tuntematta koskaan jumalaa sydämessään. Eikä tämä jumala ollut tieto ja ymmärrys, vaan hän oli enemmän kuin tieto ja ymmärrys.

Näin uskoin sen mitä toivoin ja iloitsin suuresti sydämessäni ajatusteni tähden tuntien itseni hyväksi ihmiseksi ja paremmaksi ihmiseksi kuin monet muut. Jos olen rehellinen itselleni ja tahdon elää totuudessa, on minun tunnustettava, että tunsin sydämessäni itseni jopa paremmaksi ihmiseksi kuin farao Ekhnatori, koska en tahallani tuottanut pahaa kenellekään ihmiselle enkä pakottanut uskoani kenellekään ja olin hoitanut köyhiä nuoruuteni päivinä pyytämättä siitä lahjoja. Sillä purjehtiessani ylävirtaan ja laskiessani iltaisin maihin yöpyäkseni laivassani näin kaikkialla farao Ekhnatonin jumalan jäljet. Vaikka oli paras kylvön aika, lepäsivät puolet Egyptin pelloista kyntämättä ja kylvämättä ja siementä vailla ja rikkaruohot ja ohdakkeet puhkesivat pelloille ja tulva oli täyttänyt mudalla kasteluojat eikä kukaan puhdistanut niitä.

Ammon koetteli näet valtaansa ihmisten sydämiin ja karkotti uudisasukkaat entisiltä mailtaan ja kirosi myös faraon pellot, niin että orjat ja kyntäjät pakenivat faraon pelloilta piiloutuakseen kaupunkeihin peläten Ammonin kirousta. Mutta muutamat uudisasukkaat elivät vielä majoissaan pelokkaina ja katkerina ja puhuin heille ja sanoin: »Mielettömät, miksi ette kynnä ja kylvä peltojanne, sillä muuten kuolette nälkään talven tullen?»

Mutta he katsoivat vihamielisesti minuun, koska vaatteet ylläni olivat hienointa pellavaa, ja vastasivat: »Miksi kylväisimme, koska leipä, joka pelloistamme kasvaa, on kirottu leipä ja tappaa syöjänsä, kuten pilkullinen vilja on jo tappanut lapsemme.» Niin kaukana oli näet Akhetaton todellisesta elämästä, että vasta uudisasukkailta kuulin pilkullisen viljan surmaavan lapsia. Tällaisesta taudista en ollut ennen kuullut, mutta se oli tarttunut lapsesta lapseen ja lasten vatsat olivat turvonneet ja lapset olivat kuolleet surkeasti valittaen eivätkä lääkärit voineet heitä auttaa eivätkä edes noidat voineet heitä auttaa, vaikka maalaiset olivat tapansa mukaan turvautuneet noitiin. Kuitenkin arvelin, ettei tämä tauti voinut johtua viljasta, vaan uskoin sen johtuneen tulvavedestä, josta johtuvat kaikki tarttuvat talven taudit, vaikka tässä taudissa oli harvinaista, ettei se surmannut lainkaan aikuisia vaan vain lapsia. Mutta katsellessani näitä aikuisia, jotka eivät uskaltaneet kylvää peltojaan, vaan alistuivat mieluummin kuolemaan nälkään, näin, että tauti oli surmannut heidän sydämensä. Enkä syyttänyt enää farao Ekhnatonia tätä kaikkea katsellessani, vaan syytin Ammonia, joka myrkytti pelolla ihmisten elämän, niin että kuolema oli heille elämää parempi.

Purjehtiessani ylävirtaan kohden Thebaa näin kaiken avoimin silmin, ja lihavissa maissa, missä peltoja kynnettiin ja kylvettiin ja siemen poljettiin mutaan, näin orjien kiroavan herrojaan ja palvelijain napisevan isäntiään vastaan otsat hikeä vuotaen ja selissä kepiniskujen jäljet. Eikä sydämessäni tämä vääryys ollut sen parempi kuin Atonin kylvämättömien peltojen vääryys ja ohdakkeiden vääryys hedelmällisillä pelloilla. Mutta maltittomuus ajoi minua eteenpäin ja kiirehdin matkaa ja hiki vuoti soutajieni otsasta ja he näyttivät minulle moittivasti kämmeniään, jotka paisuivat ja kohosivat täyteen rakkoja kiirehtiessäni matkaa. Tahdoin parantaa hopealla heidän haavansa ja sammutin oluella heidän kurkkunsa janon, koska tahdoin olla hyvä. Mutta heidän soutaessaan kyljet vinoina kuulin heidän puhuvan keskenään ja he sanoivat toisilleen: »Miksi soudamme tätä lihavaa sikaa, jos kerran kaikki ihmiset ovat samanarvoisia hänen jumalansa edessä. Soutakoon hän itse kerran, niin tietää, miltä soutu maistuu. Kuivukoon hänen kurkkunsa ja paisukoot hänen kämmenensä ja yrittäköön hän sitten parantaa kämmenensä hopealla, jos osaa.»

Keppini kutsui minua maltittomasti vieressäni, mutta sydämeni oli täynnä hyvyyttä, koska olin matkalla Thebaan. Siksi ajattelin heidän sanojaan ja ymmärsin, että he puhuivat totta, ja laskeuduin heidän luokseen ja sanoin heille: »Soutajat, antakaa minullekin airo.» Tämän jälkeen soudin seisoen heidän rinnallaan ja airon kova puu sai kämmeneni paisumaan ja hieroi rakkoja kämmeniini ja hieroi rakot haavoiksi kämmenissäni. Selkäni painui vinoksi ja jokainen niveleni poltti kuin tulessa ja luulin selkärankani katkeavan ja hengitys teki kipeää rinnassani. Mutta sanoin sydämelleni: »Luopuisitko kesken tästä työstä, jonka itse valitsit, jotta orjasi nauraisivat sinulle ja pilkkaisivat sinua? Tämän ja paljon enemmän he saavat kestää joka päivä. Maista siis pohjaan asti heidän hikensä ja paisuneet kämmenensä, jotta tietäisit, millainen on soutajan elämä. Sinä, Sinuhe, näet pyysit kerran maljasi täytenä.» Siksi soudin, kunnes läkähdyin ja palvelijat kantoivat minut vuoteelleni.

Mutta seuraavana päivänä soudin jälleen nahattomin kämmenin eivätkä soutajat enää nauraneet minulle, vaan kehoittivat minua lopettamaan ja sanoivat: »Sinä olet herramme ja me olemme orjiasi. Älä souda enää, muuten nousee lattia katoksi päämme päälle ja kävelemme takaperin jalat ylöspäin. Älä toki enää souda, rakas herramme Sinuhe, jottet läkähtyisi, sillä jokin järjestys täytyy olla kaikessa ja jokaisella ihmisellä on paikkansa, jonka jumalat ovat määränneet, eivätkä soutajan jalansijat ole sinun paikkasi.»

Mutta Thebaan asti soudin heidän rinnallaan ja ruokani oli heidän leipänsä ja puuronsa ja juomani oli orjien karvas olut ja päivä päivältä jaksoin soutaa kauemmin ja päivä päivältä kävivät jäseneni notkeammiksi ja päivä päivältä iloitsin enemmän elämästäni, kun huomasin, etten enää läkähtynyt soutaessani. Mutta palvelijani olivat huolissaan tähteni ja sanoivat toisilleen: »Skorpioni on varmaan pistänyt herraamme tai hän on tullut hulluksi, kuten kaikki tulevat hulluiksi Akhetatonissa, koska hulluus tarttuu, ellei pidä suojelevia noitakaluja kaulassaan. Emme kuitenkaan pelkää häntä, sillä meillä on Ammonin sarvi piilossa vaatteittemme alla.» En kuitenkaan ollut hullu, sillä en suinkaan aikonut soutaa kauemmaksi kuin Thebaan asti enkä suinkaan aikonut jäädä soutajaksi koko iäkseni, sillä tämä ammatti oli minulle aivan liian rasittava.

Tällä tavoin pääsimme Thebaan ja jo kaukana virralla tulvi vastaamme Theban tuoksu eikä ole ihanampaa tuoksua ihmiselle, joka on Thebassa syntynyt, vaan tämä tuoksu on hänen sieraimissaan myrhan tuoksua suloisempi. Annoin palvelijaini voidella kämmeneni parantavilla voiteilla ja pestä minut ja pukea ylleni parhaat vaatteeni ja lannevaate oli väljä ylläni, sillä soutaessa oli osa vatsaani sulanut, niin että heidän oli neuloilla kiristettävä vaate vyötäisilleni ja he valittivat surkeasti ja sanoivat: »Herramme on sairas, sillä hän on menettänyt vatsansa, joka on ylhäisyyden merkki, niin että häpeämme muiden ylhäisten palvelijain rinnalla, koska herrallamme ei enää ole vatsaa.» Mutta nauroin heille ja lähetin heidät entiseen kuparinvalajan taloon ilmoittamaan Mutille saapumisestani, koska en uskaltanut enää ilmoittamatta astua talooni. Soutajille jaoin hopeaa ja kultaakin jaoin heille ja sanoin: »Atonin tähden, menkää ja syökää, niin että vatsanne pullistuvat, ja ilahduttakaa sydäntänne makealla oluella ja iloitkaa Theban kauniiden tyttöjen kanssa, sillä Aton on ilon jakaja ja rakastaa yksinkertaista iloa ja rakastaa köyhiä enemmän kuin rikkaita, koska heidän ilonsa on yksinkertaisempi kuin rikkaitten ilo.»

Mutta tämän kuullessaan soutajani synkistyivät ja kaapivat varpaillaan laivan kantta ja hypistelivät hopeaani ja kultaani sormissaan ja sanoivat minulle: »Emme suinkaan tahdo loukata sinua, herramme, mutta ei kai hopeasi suinkaan ole kirottua hopeaa ja ei kai kultasi vain ole kirottua kultaa, koska puhut meille Atonista. Kirottua hopeaa emme suinkaan voi ottaa vastaan, sillä se polttaa kätemme, ja jokainen tietää, että se muuttuu saveksi sormissamme.» Mutta tätä he eivät koskaan olisi sanoneet minulle, ellen olisi soutanut heidän rinnallaan. niin että he luottivat minuun.

Rauhoitin heitä ja sanoin: »Menkää toki kiireesti ja vaihtakaa olueen kultanne ja hopeanne, jos sellaista pelkäätte. Mutta olkaa huoletta, kultani ei ole kirottua kultaa eikä hopeani ole kirottua hopeaa, vaan leimoista näette, että se on vanhaa, aitoa kultaa ja hopeaa, johon ei ole sekoitettu Akhetatonin kuparia. Minun on kuitenkin sanottava, että olette tyhmiä miehiä ettekä älyä omaa parastanne, kun pelkäätte Atonia, sillä Atonissa ei ole mitään pelkäämistä.» He vastasivat ja sanoivat: »Emme suinkaan pelkää Atonia, sillä kuka pelkäisi voimatonta jumalaa, vaan tiedät hyvin, ketä pelkäämme, herramme, vaikka emme rohkene ääneen sanoa hänen nimeään faraon tähden.»

Maltittomuus kyti sydämessäni enkä halunnut kinastella kauempaa heidän kanssaan. Siksi päästin heidät luotani ja he lähtivät satamaan hyppien ja nauraen ja laulaen soutajien lauluja. Myös minun teki mieleni hyppiä ja nauraa ja laulaa, mutta hyppiminen ei sopinut arvolleni ja laulu olisi ollut kurkussani käreää. Siksi kävelin suoraan Krokotiilinpyrstöön malttamatta odottaa kantotuolia. Tällä tavoin näin jälleen pitkän eron jälkeen Meritin eikä hänen näkemisensä pettänyt kaipaustani, vaan hän oli silmissäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että rakkaus kääntää nurin ihmisen silmät kuten kaikki muukin kiihko, eikä Merit enää ollut aivan nuori, mutta kesänsä kauneimmassa kypsyydessä hän oli ystäväni eikä kukaan maailmassa ollut minulle samalla tavoin läheinen kuin hän. Nähdessään minut hän kumarsi syvään edessäni ja kohotti kätensä, mutta sen tehtyään hän tuli luokseni ja koski käsillään olkapäitäni ja koski käsillään poskiani ja hymyili ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, mitä sinulle on tapahtunut, kun silmäsi ovat noin kirkkaat ja olet pudottanut vatsasi tielle?»

Vastasin hänelle ja sanoin: »Merit, lemmikkini, silmäni ovat kaipauksesta kirkkaat ja silmäni ovat rakkauden kuumeesta kirkkaat ja vatsani suli ikävästä ja vatsani putosi tielle kiirehtiessäni sinun luoksesi, sisareni.» Hän pyyhki silmiään ja sanoi: »Oi, Sinuhe, miten valhe onkaan suloisempi kuin totuus, kun ihminen on yksin ja hänen keväänsä ovat kukkineet hukkaan. Mutta sinun tullessasi puhkeaa kevät minulle jälleen ja uskon satuja, ystäväni.»

Enkä halua tämän enempää kertoa tapaamisestani Meritin kanssa, sillä minun on kerrottava myös Kaptahista. Hänen vatsansa ei suinkaan ollut sulanut, vaan hän oli entistä mahtavampi ja entistä lukuisammat korut ja renkaat helisivät hänen kaulassaan ja ranteissaan ja kintuissaan ja hän oli antanut kiinnittää jalokiviä kultaiseen levyyn, joka suojeli hänen sokeaa silmäänsä. Minut nähdessään hän alkoi itkeä ja huutaa ilosta ja sanoi: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.» Hän vei minut suljettuun huoneeseen ja istutti minut pehmeille matoille ja Merit tarjosi meille parasta, mitä Krokotiilinpyrstö saattoi tarjota, ja iloitsimme yhdessä. Kaptah teki minulle tiliä rikkaudestani ja sanoi:

»Herrani, Sinuhe, olet viisaampi kaikkia ihmisiä, koska olet ovelampi viljakauppiaita, sillä heitä ei ole monikaan tähän asti pettänyt, kaan aikonut jäädä soutajaksi koko iäkseni, sillä tämä ammatti oli minulle aivan liian rasittava.

Tällä tavoin pääsimme Thebaan ja jo kaukana virralla tulvi vastaamme Theban tuoksu eikä ole ihanampaa tuoksua ihmiselle, joka on Thebassa syntynyt, vaan tämä tuoksu on hänen sieraimissaan myrhan tuoksua suloisempi. Annoin palvelijaini voidella kämmeneni parantavilla voiteilla ja pestä minut ja pukea ylleni parhaat vaatteeni ja lannevaate oli väljä ylläni, sillä soutaessa oli osa vatsaani sulanut, niin että heidän oli neuloilla kiristettävä vaate vyötäisilleni ja he valittivat surkeasti ja sanoivat: »Herramme on sairas, sillä hän on menettänyt vatsansa, joka on ylhäisyyden merkki, niin että häpeämme muiden ylhäisten palvelijain rinnalla, koska herrallamme ei enää ole vatsaa.» Mutta nauroin heille ja lähetin heidät entiseen kuparinvalajan taloon ilmoittamaan Mutille saapumisestani, koska en uskaltanut enää ilmoittamatta astua talooni. Soutajille jaoin hopeaa ja kultaakin jaoin heille ja sanoin: »Atonin tähden, menkää ja syökää, niin että vatsanne pullistuvat, ja ilahduttakaa sydäntänne makealla oluella ja iloitkaa Theban kauniiden tyttöjen kanssa, sillä Aton on ilon jakaja ja rakastaa yksinkertaista iloa ja rakastaa köyhiä enemmän kuin rikkaita, koska heidän ilonsa on yksinkertaisempi kuin rikkaitten ilo.»

Mutta tämän kuullessaan soutajani synkistyivät ja kaapivat varpaillaan laivan kantta ja hypistelivät hopeaani ja kultaani sormissaan ja sanoivat minulle: »Emme suinkaan tahdo loukata sinua, herramme, mutta ei kai hopeasi suinkaan ole kirottua hopeaa ja ei kai kultasi vain ole kirottua kultaa, koska puhut meille Atonista. Kirottua hopeaa emme suinkaan voi ottaa vastaan, sillä se polttaa kätemme, ja jokainen tietää, että se muuttuu saveksi sormissamme.» Mutta tätä he eivät koskaan olisi sanoneet minulle, ellen olisi soutanut heidän rinnallaan, niin että he luottivat minuun.

Rauhoitin heitä ja sanoin: »Menkää toki kiireesti ja vaihtakaa olueen kultanne ja hopeanne, jos sellaista pelkäätte. Mutta olkaa huoletta, kultani ei ole kirottua kultaa eikä hopeani ole kirottua hopeaa, vaan leimoista näette, että se on vanhaa, aitoa kultaa ja hopeaa, johon ei ole sekoitettu Akhetatonin kuparia. Minun on kuitenkin sanottava, että olette tyhmiä miehiä ettekä älyä omaa parastanne, kun pelkäätte Atonia, sillä Atonissa ei ole mitään pelkäämistä.» He vastasivat ja sanoivat: »Emme suinkaan pelkää Atonia, sillä kuka pelkäisi voimatonta jumalaa, vaan tiedät hyvin, ketä pelkäämme, herramme, vaikka emme rohkene ääneen sanoa hänen nimeään faraon tähden.»

Maltittomuus kyti sydämessäni enkä halunnut kinastella kauempaa heidän kanssaan. Siksi päästin heidät luotani ja he lähtivät satamaan hyppien ja nauraen ja laulaen soutajien lauluja. Myös minun teki mieleni hyppiä ja nauraa ja laulaa, mutta hyppiminen ei sopinut arvolleni ja laulu olisi ollut kurkussani käreää. Siksi kävelin suoraan Krokotiilinpyrstöön malttamatta odottaa kantotuolia. Tällä tavoin näin jälleen pitkän eron jälkeen M eritin eikä hänen näkemisensä pettänyt kaipaustani, vaan hän oli silmissäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Minun on kuitenkin myönnettävä, että rakkaus kääntää nurin ihmisen silmät kuten kaikki muukin kiihko, eikä Merit enää ollut aivan nuori, mutta kesänsä kauneimmassa kypsyydessä hän oli ystäväni eikä kukaan maailmassa ollut minulle samalla tavoin läheinen kuin hän. Nähdessään minut hän kumarsi syvään edessäni ja kohotti kätensä, mutta sen tehtyään hän tuli luokseni ja koski käsillään olkapäitäni ja koski käsillään poskiani ja hymyili ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, mitä sinulle on tapahtunut, kun silmäsi ovat noin kirkkaat ja olet pudottanut vatsasi tielle?»

Vastasin hänelle ja sanoin: »Merit, lemmikkini, silmäni ovat kaipauksesta kirkkaat ja silmäni ovat rakkauden kuumeesta kirkkaat ja vatsani suli ikävästä ja vatsani putosi tielle kiirehtiessäni sinun luoksesi, sisareni.» Hän pyyhki silmiään ja sanoi: »Oi, Sinuhe, miten valhe onkaan suloisempi kuin totuus, kun ihminen on yksin ja hänen keväänsä ovat kukkineet hukkaan. Mutta sinun tullessasi puhkeaa kevät minulle jälleen ja uskon satuja, ystäväni.»

Enkä halua tämän enempää kertoa tapaamisestani Meritin kanssa, sillä minun on kerrottava myös Kaptahista. Hänen vatsansa ei suinkaan ollut sulanut, vaan hän oli entistä mahtavampi ja entistä lukuisammat korut ja renkaat helisivät hänen kaulassaan ja ranteissaan ja kintuissaan ja hän oli antanut kiinnittää jalokiviä kultaiseen levyyn, joka suojeli hänen sokeaa silmäänsä. Minut nähdessään hän alkoi itkeä ja huutaa ilosta ja sanoi: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.» Hän vei minut suljettuun huoneeseen ja istutti minut pehmeille matoille ja Merit tarjosi meille parasta, mitä Krokotiilinpyrstö saattoi tarjota, ja iloitsimme yhdessä. Kaptah teki minulle tiliä rikkaudestani ja sanoi:

»Herrani, Sinuhe, olet viisaampi kaikkia ihmisiä, koska olet ovelampi viljakauppiaita, sillä heitä ei ole monikaan tähän asti pettänyt, mutta viime keväänä sinä petit heidät oveluudellasi, joskin kenties myös kuoriaisella oli osuutensa tässä asiassa. Niinkuin muistat, käskit minun jakaa uudisasukkaille kaiken viljasi siemeneksi ja vaatia heiltä ainoastaan mitan mitasta, niin että sanoin sinua hulluksi ja järjen mukaan se olikin tollon teko. Tiedä siis, että tämän oveluutesi ansiosta olet nyt entistä rikkaampi ja puolta rikkaampi kuin ennen, niin etten enää edes jaksa pitää päässäni kaiken rikkautesi määrää ja olen helisemässä faraon veronkantajain kanssa, sillä heidän ahneutensa ja julkeutensa on entistä määrättömämpi. Viljan hinta putosi näet heti, kun viljakauppiaat kuulivat uudisasukkaiden saavan siementä, ja kun levisi huhu rauhasta, putosi viljan hinta entistä enemmän, sillä kaikki myivät viljansa päästäkseen eroon sitoumuksistaan ja viljakauppiaat kärsivät suuria tappioita ja monet heistä köyhtyivät. Mutta viljan halvetessa minä ostin viljan varastoon ja ostin entistä määrättömämmin viljaa halpaan hintaan, vaikka tähkä ei vielä ollut edes kypsynyt eikä viljaa ollut leikattu. Syksyllä keräsin myös jakamani viljan mitan mitasta, kuten olit käskenyt, niin että sain varastoihin entisenkin viljani, ja voin sanoa sinulle, herrani, kaikessa luottamuksessa, että on valhe, kun sanotaan uudisasukkaiden viljan olevan täplikästä, sillä se on yhtä kirkasta kuin muukin vilja eikä vahingoita ketään. Siksi luulen, että papit ja heidän uskollisensa kaatoivat salaa verta uudisasukkaiden viljan sekaan hinkaloissa, niin että vilja kävi täplikkääksi ja alkoi haista. Tämä on kuitenkin vaarallista puhetta enkä soisi sinun kertovan sitä kenellekään eikä kukaan sitä paitsi sinua uskoisi, koska kaikki uskovat lujasti, että uudisasukkaiden vilja on kirottua viljaa ja heidän leipänsä on kirottua leipää. Myös on oman etusi mukaista, herrani, että ihmiset uskovat näin. Sillä talven tullen alkoi viljan hinta nousta jälleen Ejen alkaessa faraon nimissä laivata viljaa Syyriaan kilpaillakseen Babylonin viljan pois Syyrian markkinoilta rauhan jälkeen, Siksi vilja on noussut entistä kalliimmaksi eikä vilja ole koskaan ollut kalliimpaa kuin nyt ja voittomme on ääretön ja kasvaa yhä suuremmaksi, kuta kauemmin pidämme viljan varastossa, sillä ensi syksynä hiipii nälkä Egyptiin, koska uudisasukkaiden pellot ovat kyntämättä ja kylvämättä ja orjat pakenevat faraon pelloilta ja maanviljelijät piilottavat viljansa, jottei sitä vietäisi Syyriaan. Kaiken tämän tähden en voi muuta kuin ylistää maasta taivaaseen suurta oveluuttasi, herrani, sillä viljakaupoissa sinä olet minua ovelampi, vaikka luulin sinua hulluksi.» Kaptah innostui suuresti kertoessaan ja jatkoi: »Siunaan onnelliseksi tätä aikaa, joka tekee rikkaan entistä rikkaammaksi ja rikastuttaa väkisin ihmisen, vaikka hän ei tahtoisikaan. Myös viljakauppiaat riemuitsevat jälleen ja pitävät pitoja aamusta iltaan ja illasta aamuun ja viini virtailee heidän pidoissaan, sillä jokainen, joka ostaa viljaa varastoon, rikastuu maatessaan. Totisesti, tämä aika on ihmeellinen, sillä tyhjästäkin virtaa jo hopea ja kulta arkkuihin ja lippaihin. Tiedä siis, herrani, että myymällä tyhjiä ruukkuja olen ansainnut saman verran kuin viljalla, eikä tämä ole hullua puhetta, vaan selvää totta, vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Kautta Egyptin on nimittäin ostajia tyhjillä ja käytetyillä ruukuilla ja heille kelpaa mikä ruukku hyvänsä, niin että oluenpanijat ja viininviljelijät voivottavat ja repivät hiuksiaan, kun ruukut loppuvat heiltä. Totisesti, tämä on ihmeellistä aikaa, kun ihminen tulee rikkaaksi tyhjällä, mutta kuultuani tästä kaikesta ehdin ostaa kaikki Theban tyhjät ruukut ja palkkasin sadoittain orjia ostamaan ja keräämään ruukkuja ja totisesti, ihmiset lahjoittivat ilmaiseksi orjilleni käytettyjä ruukkuja, jotta nämä korjaisivat ruukut pois haisemasta heidän pihoiltaan. Jos sanoisin myyneeni tänä talvena tuhat kertaa tuhat tyhjää ruukkua, liioittelisin kenties, mutta paljon en valehtelisi. Eihän minun näet kannata enää valehdella, koska tämä ruukkujen totuus on uskomattomampi kaikkia parhaitakin valheitani.»

»Kuka hullu ostaisi tyhjiä ruukkuja?» kysyin.

Kaptah siristi viekkaasti näkevää silmäänsä ja sanoi: »Ostajat väittävät, että alamaassa on keksitty uusi menetelmä säilyttää kaloja vedessä ja suolassa, mutta olen ottanut selvän asiasta ja tiedän, että nämä ruukut menevät Syyriaan. Suuria ruukkulasteja on purettu Taniksessa ja karavaanit noutavat ne sieltä Syyriaan ja myös Ghazassa on purettu ruukkuja ja kuljetettu sieltä Syyriaan, mutta mitä syyrialaiset tekevät tyhjillä ruukuilla, sitä ei kukaan ihminen voi ymmärtää, vaikka olen esittänyt tämän arvoituksen monelle viisaalle miehelle. Mutta kukaan ei käsitä, miten heidän kannattaa maksaa käytetyistä ruukuista yhtä paljon kuin uusista ja mitä he näillä tyhjillä ruukuilla tekevät.»

Kaptahin kertomus ruukuista oli yllättävä, mutta en vaivannut sillä päätäni, koska kysymys viljasta oli minulle tärkeämpi. Kuultuani loppuun Kaptahin tilinteon sanoin sen tähden hänelle: »Myy kaikki mitä sinulla on, jos niin tarvitaan, ja osta viljaa, Kaptah, osta viljaa varastoon, niin paljon kuin saat, äläkä välitä hinnasta. Mutta älä osta viljaa, joka vielä ei ole itänyt maassa, vaan osta ainoastaan viljaa, jonka näet silmilläsi ja jonka voit päästää vuotamaan sormiesi välitse. Myös on sinun harkittava, voisitko ostaa Syyriasta takaisin viljaa, joka sinne on laivattu, sillä joskin rauhansopimuksen mukaan faraon on toimitettava viljaa Syyriaan, saa Syyria viljaa myös Babylonista eikä tarvitse kaikkea tätä viljaa. Totisesti, ensi syksynä hiipii nälkä Kemin maahan ja sen tähden olkoon se mies kirottu, joka myy viljan faraon aitoista Syyriaan kilpailemaan Babylonin viljan kanssa.»

Sanottuani tämän ylisti Kaptah jälleen viisauttani ja sanoi: »Puhut oikein, herrani, sillä tulet olemaan Egyptin rikkain mies, kun nämä kaupat on onnellisesti päätetty. Uskon näet vielä saavani ostetuksi viljaa, vaikka minun on maksettava siitä kiskurien hinnat. Mutta mies, jota kiroat, on tuo tyhmä pappi Eje, joka myi faraon viljan Syyriaan viljan ollessa vielä halpaa rauhanteon jälkeen ja tyhmyydessään hän myi Syyriaan niin paljon viljaa, että se riittäisi tyydyttämään Syyrian viljatarpeen moneksi vuodeksi. Tämän hän teki, koska Syyria maksoi viljan heti ja kultana ja hän tarvitsi määrättömästi kultaa faraon kolmikymmenvuotisjuhlaa varten. Eivätkä syyrialaiset halua enää myydä takaisin tätä viljaa, vaikka viljakauppiaat ovat tiedustelleet sitä, vaan he ovat laivanneet viljansa talven aikana eivätkä myy jyvääkään. Syyrialaiset ovat näet ovelia kauppamiehiä ja uskon heidän odottavan, kunnes viljanjyvä punnitaan kullalla Egyptissä. Sitten vasta he myyvät meille takaisin oman viljamme ja keräävät arkkuihinsa kaiken kullan Egyptistä, tarkoitan kultaa, jota me emme jaksa kerätä, sinä ja minä, herrani.»

Mutta pian unohdin viljan ja puutteen, joka uhkasi Egyptiä, ja tulevaisuuden, joka peittyi pimeään päivänlaskun heitettyä viimeisen verisen loistonsa Akhetatonin ylle, sillä katsoin Meritiä silmiin ja sydämeni joi itsensä kylläiseksi hänen kauneudestaan ja hän oli viini suussani ja voide hiuksissani. Erosimme Kaptahista ja hän levitti mattonsa maatakseni enkä empinyt enää sanoa häntä sisarekseni, vaikka joskus olin kuvitellut, etten koskaan enää voisi sanoa ketään naista sisarekseni, vaan kaiken nuoruuteni kiihkon ja pettymyksen jälkeen Meritin ystävyys oli minulle kuin leipä ja viini, joka tekee nälkäisen kylläiseksi ja sammuttaa janoavan janon, ja hänen suunsa kosketus päihdytti minut kaikkia vuorten ja sataman viinejä väkevämmin. Mutta tyydytettyäni nälkäni häneen ja sammutettuani janoni hänestä hän piti käsiäni käsissään yön pimeässä ja hengitti kaulaani vasten ja puhuimme keskenämme eikä sydämelläni ollut hänelle mitään salaisuutta, vaan puhuin hänelle ilman petosta ja vilppiä. Hänen sydämensä säilytti kuitenkin salaisuutensa minulta, vaikka en aavistanut sitä, mutta se oli varmaan kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymäni päivää enkä tahdo sen tähden olla katkera hänen muistolleen.

Tällä tavoin rakkauteni päihdytti minut ja tunsin miehuuteni väkevämmäksi nuoruuttani, sillä nuoruus on harhaileva ja sen rakkaus on täynnä tuskaa tietämättömyyden tähden eikä nuoruus tunne omaa voimaansa, vaan pitää voimaansa luonnollisena ja itsestään selvänä tietämättä, että voima valuu vuosi vuodelta miehen jäsenistä, kun vanhuus tulee. Tästä huolimatta vanhuuteni päivinä ylistän kuitenkin nuoruuttani miehuuden rinnalla, sillä kenties nälkä on kylläisyyttä parempi ja kenties jano antaa tulen ihmisen ajatuksiin paremmin kuin viinin tyydyttämä mieli. Joka tapauksessa kuvittelin tänä aikana Thebassa viipyessäni miehuuttani nuoruutta väkevämmäksi, mutta kenties se oli vain kuvitelmaa, johon elämä kietoo ihmisen silmät. Tämän kuvitelman tähden kaikki oli kaunista silmissäni enkä tahtonut pahaa kenellekään, vaan tahdoin hyvää kaikille ihmisille. Levätessäni Meritin rinnalla en tuntenut enää olevani muukalainen maailmassa, vaan hänen sylinsä oli koti minulle ja hänen suunsa suuteli pois yksinäisyyteni, mutta myös kaikki tämä oli vain pakenevaa harhaa, joka minun oli koettava, jotta saisin mittani täytenä.

Krokotiilinpyrstössä näin jälleen myös pienen Thotin ja hänen näkemisensä lämmitti sydäntäni ja hän kiersi käsivartensa kaulaani ja sanoi minulle: Isä, niin etten voinut olla heltymättä hänen hyvän muistinsa tähden. Merit kertoi hänen äitinsä kuolleen ja ottaneensa hänet luokseen asumaan, koska oli kantanut hänet sylissään ympärileikattavaksi ja siten hyvän tavan mukaan sitoutunut huolehtimaan hänen kasvatuksestaan, jos omat vanhemmat eivät siihen pystyneet. Thot olikin kotiutunut Krokotiilinpyrstöön ja viinituvan vieraat hellivät häntä ja toivat hänelle lahjoja ja leikkikaluja miellyttääkseen Meritiä. Mutta myös minä miellyin häneen ja viipyessäni Thebassa otin hänet luokseni entiseen kuparinvalajan taloon, mikä ilahdutti suuresti Mutia, ja katsellessani hänen leikkejään sykomoripuun juurella ja kuullessani hänen leikkivän ja riitelevän kadun lasten kanssa muistin omia poikavuosiani Thebassa ja kadehdin pientä Thotia. Hän kotiutui siinä määrin talooni, että vietti yönsäkin siellä ja huvikseni opetin häntä, vaikka hänen ei vielä ollut aika mennä kouluun. Havaittuani, että hän oli viisas poika ja oppi nopeasti kirjoituksen kuvat ja merkit, päätin kustantaa hänet Theban parhaaseen kouluun, jota ylhäisten lapset kävivät, ja Merit iloitsi suuresti päätöksestäni. Eikä Muti kyllästynyt leipomaan hänelle hunajaleivoksia ja kertomaan hänelle satuja, sillä Muti oli saanut tahtonsa lävitse, niin että talossani oli poika ilman vaimoa, joka olisi häirinnyt häntä ja viskellyt kuumaa vettä hänen jaloilleen, kuten vaimot tekevät palvelijoille riideltyään miestensä kanssa.

Näin olisin saattanut olla onnellinen, mutta kiihko oli suuri Thebassa tänä aikana enkä voinut ummistaa silmiäni näkemästä sitä. Ei näet kulunut päivää, jona ei olisi tapeltu kaduilla ja toreilla ja ihmiset löivät haavoja toisiinsa ja halkoivat toistensa päät kiivaillen keskenään Ammonista ja Atonista. Faraon vartijoilla oli paljon työtä ja tuomareilla oli paljon työtä ja joka viikko kerättiin satamaan kaislaköysin sidottuja miehiä ja vaimoja, vanhuksia ja lapsiakin, jotka riistettiin kodeistaan ja lähetettiin pakkotyöhön faraon pelloille ja kivilouhoksiin, ja kaivoksiinkin lähetettiin joitakuita Ammonin tähden. Mutta he eivät suinkaan lähteneet orjien ja rikollisten kaltaisina, vaan kansa kerääntyi laitureille heitä saattamaan ja täytti laiturit valkoisiksi ja tervehti huudoilla heitä ja viskeli kukkia heidän päälleen vartijoista välittämättä. He kohottivat sidotut kätensä ja huusivat: »Me palaamme pian.» Ja muutamat miehistä ravistelivat kiivaasti sidottuja käsiään ja huusivat katkerasti: »Totisesti me palaamme pian ja maistamme Atonin verta.» Näin he huusivat eivätkä vartijat rohjenneet hillitä heitä kansan tähden, vaan löivät heitä kepeillä vasta laivojen lähdettyä alavirtaan.

Tällä tavoin jakaantui Theban kansa ja poika erosi isästään ja vaimo miehestään Atonin tähden. Samalla tavoin kuin Atonin palvelijat kantoivat elämän ristiä vaatteissaan tai kaulassaan, samalla tavoin oli Ammonin sarvi Ammonin palvelijain tunnuksena, josta he tunsivat toisensa, ja he kantoivat Ammonin sarvea näkyvissä vaatteissaan ja kaulassaan eikä kukaan voinut heitä siitä estää, koska sarvi kaikkina aikoina oli ollut luvallinen koriste vaatteissa ja koruissa. Mutta miksi he pitivät sarvea merkkinään, sitä en tiedä. Kenties tämä sarvi oli Ammonin oinaansarvi, mutta myös muuan Ammonin lukuisista jumalallisista nimistä kirjoitettiin samalla tavoin kuin sana: sarvi, ja papit olivat etsineet tämän nimen unohduksista ja antaneet sen merkiksi kansalle. Joka tapauksessa sarven kantajat kaatoivat kalakauppiaiden koreja ja särkivät talojen ikkunaluukkuja ja löivät haavoja vastaantulijoihin huutaen: »Puskemme sarvin, puhkomme sarvin Atonin.» Mutta Atonin palvelijat alkoivat kantaa vaatteittensa alla veitsiä, jotka oli taottu ja valmistettu elämän ristin muotoisiksi. Näillä veitsillä he puolustivat itseään huutaen: »Totisesti, ristimme on sarvea terävämpi ja elämän ristillä iskemme teihin ikuisen elämän.» Totta onkin, että he näillä veitsillään toimittivat Kuoleman taloon monta valmistettaviksi elämään ikuisesti. Eivätkä vartijat suinkaan vainonneet heitä, vaan suojelivat heitä, vaikka he monesti nähdessään yksinäisen sarven karkasivat hänen kimppuunsa ja murhasivat hänet ja riisuivat hänen ruumiinsa paljaaksi kadulle.

Atonin voima oli näet ihmeekseni suuresti kasvanut Thebassa kuluneen vuoden aikana enkä ensin voinut ymmärtää, mistä tämä johtui. Mutta paljon uudisviljelijöitä oli paennut takaisin Thebaan ja kaiken menetettyään, köyhempinä kuin koskaan ennen, he katkeruudessaan toivat Atonin mukanaan ja alkoivat syyttää pappeja, jotka myrkyttivät heidän viljansa, ja ylhäisiä, jotka tukkivat heidän kasteluojansa ja sotkivat heidän peltonsa karjallaan. Myös monet, jotka olivat oppineet uuden kirjoituksen ja käyneet Atonin kouluja, kiivailivat Atonin puolesta, kuten nuoruus aina kiivailee vanhuutta vastaan. Samoin orjat ja sataman kantajat kerääntyivät yhteen ja sanoivat toisilleen: »Mittamme on vähentynyt puoleen entisestä eikä meillä ole mitään menettämistä. Atonin edessä ei ole herroja ja orjia, isäntiä ja palvelijoita, mutta Ammonille meidän täytyi maksaa kaikesta.»

Mutta eniten kiivailivat Atonin puolesta varkaat, hautarosvot ja pettäjät, jotka olivat suuresti rikastuneet ilmiantajina ja pelkäsivät kostoa. Samoin pitivät kiinni Atonista kaikki, jotka saivat leipänsä Atonista tavalla tai toisella ja tahtoivat pysyä faraon suosiossa. Tällä tavoin jakaantui Theban kansa, kunnes rauhalliset ja kunnialliset ihmiset kyllästyivät kaikkeen eivätkä enää uskoneet jumaliin, vaan valittivat haikeasti: »Ammonitai Aton, samantekevää. Tahdomme vain rauhassa tehdä työmme, kunhan saamme mittamme täytenä, mutta meitä revitään puolelta toiselle, niin ettemme enää tiedä, seisommeko jaloillamme vai päällämme.» Tänä aikana oli näet huonoimmassa asemassa ihminen, joka tahtoi säilyttää silmänsä avoimina ja antoi jokaisen pitää uskonsa. Hänen kimppuunsa näet karkasivat kaikki syytellen ja solvaten häntä veltoksi ja välinpitämättömäksi, tyhmäksi ja paatuneeksi, kovakorvaiseksi ja luopioksi, kunnes hän kiusaantuneena repi vaatteensa ja ummisti silmänsä ja otti ristin tai sarven sen mukaan, miten laski tästä itselleen olevan vähimmin harmia.

Siten oli monilla taloilla merkkinsä ja kokonaisilla kaupunginosilla oli merkkinsä ja viinituvilla ja olutkapakoilla ja ilotaloillakin oli merkkinsä, niin että sarvet joivat viiniä omissa viinituvissaan ja ristit joivat olutta omissa kapakoissaan ja ilotytöt, jotka harjoittivat ammattiaan muurien juurella, vaihtoivat ristin tai sarven kaulaansa sen mukaan, miten se miellytti heidän asiakastaan. Mutta joka ilta lähtivät sarvet ja ristit viinistä ja oluesta päihtyneinä samoilemaan kaduille ja särkivät lamppuja ja sammuttivat soihtuja ja ryskyttivät talojen ikkunaluukkuja ja löivät haavoja toisiinsa enkä tosiaan enää voinut sanoa, kummat olivat pahempia, ristit vai sarvet, vaan molemmat kauhistivat minua.

Myös Krokotiilinpyrstön oli ollut pakko valita merkkinsä, vaikka Kaptah ei suinkaan olisi halunnut valita merkkiä, vaan olisi halunnut pysyä jokaisen puolella, jolta saattoi nyhtää hopeaa. Tämä ei kuitenkaan enää riippunut hänen valinnastaan, vaan elämän risti piirrettiin kapakan seiniin joka yö ja rivoja kuvia piirrettiin sen ympärille. Tämä oli varsin luonnollista, sillä viljakauppiaat vihasivat katkerasti häntä, koska hän oli köyhdyttänyt heidät jakamalla viljaa uudisasukkaille, eikä auttanut, vaikka hän veroluetteloihin oli antanut merkitä kapakan Meritin nimiin. Myös väitettiin, että Ammonin pappeja oli pahoinpidelty hänen viinituvassaan. Sen vakinaisia asiakkaita olivat kaikki sataman epäilyttävät rikkaat, jotka eivät valinneet keinojaan rikkauden keräämisessä, ja hautarosvojen päälliköt olivat mielellään nauttineet krokotiilinpyrstöjä siellä ja myyneet takahuoneissa hautojen saalista salaisen tavaran kauppiaille. Kaikki nämä olivat kääntyneet Atonin puoleen, koska Aton rikastutti heidät ja he saattoivat Atonin nimeen tuhota kilpailijansa ja lähettää kilpailijansa kaivoksiin todistaen väärin tuomarien edessä. Myös hautarosvot saattoivat puolustaa tekojaan selittämällä, että he olivat tunkeutuneet hautoihin uskonsa innossa Atonin tähden hävittääkseen kirotun jumalan nimen hautojen seinistä.

Eikä Thebassa viipyessäni enää montakaan sairasta saapunut pihaani pyytämään apuani, vaan ihmiset väistivät minua eivätkä katsoneet minua silmiin ja kohdatessaan minut yksinäisellä paikalla he sanoivat: »Emme suinkaan tahdo pahaa sinulle, Sinuhe, ja monet sairaudet vaivaavat vaimojamme ja lapsiamme, niin että olemme epätoivoiset emmekä tiedä mitä tehdä, sillä parantajana ei kukaan ole sinun veroisesi. Mutta luoksesi emme uskalla enää tulla, koska pelkäämme, että pihasi on kirottu piha, emmekä tahdo tuottaa itsellemme vahinkoa.» Vielä he sanoivat: »Kirousta emme pelkää, sillä olemme jo suuresti kyllästyneet jumaliin ja mittamme on käynyt niin vajaaksi, ettemme enää suurin välitä, elämmekö vai kuolemme. Mutta pelkäämme sarvien tähden, sillä he särkevät majojemme ovet ja lyövät lapsiamme, kun olemme poissa tekemässä työtä. Itsehän hyvin tiedät puhuneesi liiaksi Atonista ja kauluksessasi on tuo ikävä merkki.»

Sanoin heille: »En suinkaan loukkaannu teihin tyhmyytenne tähden, vaan ymmärrän hankaluutenne. Menkää siis Ammonin luokse, koska olen kuullut Ammonin ihmeellisellä tavalla parantavan sairaita.» He sanoivat: »Olet rohkea mies, Sinuhe, kun uskallat lausua ääneen Ammonin nimen vartijoita pelkäämättä. Tosin Ammon on suorittanut monta uskomatonta parannusta, mutta hänen parannuksensa on lyhytaikainen ja pian vaiva uudistuu entistä pahempana. Sen olemme saaneet kokea ja siksi pelkäämme Ammonin pyhiä parannuksia, koska ne sitovat meidät iäksemme sarviin, emmekä suinkaan tahtoisi sitoutua sarviinkaan, vaan tahtoisimme elää vapaina ja ilman pelkoa omaa elämäämme ja tehdä rauhassa työmme. Mutta sitä ei meille sallita. Suo sen tähden anteeksi meille, Sinuhe, jos itsemme tähden ja perheittemme tähden emme enää rohkene tervehtiä sinua ja kumartaa edessäsi julkisesti, kuten arvosi vaatisi.»

Mutta orjat ja sataman kantajat tulivat yhä luokseni ruhjottuaan sormensa myllynkivien välissä ja loukattuaan polvensa ja katkaistuaan käsivartensa taakkojen pudotessa sataman vinttureista. He tutkistelivat arasti mieltäni ja kysyivät minulta: »Onko totta, että tämä Aton, jota emme ymmärrä, koska hänellä ei ole kuvaa, tekee rikkaan ja köyhän samanveroiseksi ja kirvoittaa orjien köydet? Myös me tahtoisimme mielellämme maata loistokatosten varjossa ja juoda viiniä kultaisista maljoista ja antaa muiden tehdä työtä puolestamme. Tiedämme, että kerran on ollut aika, jolloin rikkaat tekivät työtä kaivoksissa ja heidän vaimonsa kerjäsivät katujen kulmissa ja ne, joilla ennen ei mitään ollut, kastoivat leipänsä viiniin ja makasivat yönsä kultaisten katosten varjossa. Jos kerran sellainen aika on ollut joskus ennen, miksi se ei voisi uudelleen palata ja kenties tämä Aton antaa meille sellaisen ajan.» Paransin heidän sormensa ja panin heidän murtuneet jäsenensä paikoilleen ja sidoin heidän polvensa ja sanoin heille: »Totisesti, älkää kysykö tätä minulta, sillä minä en sitä tiedä ja vain farao Ekhnaton hallitsee Atonin viisautta ja Aton on ilmaissut hänelle suunnitelmansa. Mutta tiedän, että Aton asettaa jokaisen ihmisen omalle paikalleen ja antaa hänelle hänen ihonvärinsä ja kielensä. Orjia on aina ollut ja orjia tulee aina olemaan ja ihmisten on tehtävä työtä käsillään, sille emme voi mitään ja siksi tehköön jokainen työnsä taitonsa mukaan. Pelkään, että puheenne ovat vaarallisia puheita ja ajatuksenne ovat peloittavia ajatuksia enkä soisi vartijain niitä kuulevan.»

He sanoivat: »Puhumme avoimesti sinulle, Sinuhe, koska tiedämme, että olet tyhmä ja yksinkertainen mies, kun parannat meidät pyytämättä lahjoja, etkä tahtoisi pahaa kärpäsellekään. Siksi et varmaan anna ilmi puheitamme. Mutta käsitit väärin puheemme, sillä ymmärrämme itsekin, että ihmisten on tehtävä työtä käsillään, mutta miksi juuri me synnyimme orjiksi ja palvelijoiksi ja miksi muut syntyvät loistokatosten alle juomaan kultaisista maljoista, sitä emme ymmärrä ja tahdomme siihen selityksen. Muuten alamme uskoa, että tämä kaikki on väärin ja erehdys ja että tähän kaikkeen on shakaali haudattuna. Kenties kerran kaivamme shakaalin haudastaan ja syötämme sen rikkaille ja ylhäisille ja niille, jotka nyt lyövät meitä kepeillään.»

Heidän julkeutensa tyrmistytti minua, mutta heidän julkeudessaan oli totuutta takana ja mietin pääni ympäri voidakseni vastata heille, mutta kaikki tietoni ei riittänyt vastaamaan heille ja siksi sanoin vain: »Ihminen on orja, jos hän tuntee itsensä orjaksi, mutta sydämessään on jokainen ihminen vapaa.» Tämän kuultuaan he nauroivat ivallisesti minulle ja sanoivat: »Tuntisitpa kerran kepiniskut selässäsi, niin et puhuisi noin.» Ja vielä he sanoivat: »Pidämme sinusta, Sinuhe, koska olet tyhmä ja yksinkertainen mies ja parannat meidät pyytämättä lahjoja meiltä. Tule sen tähden satamaan luoksemme, niin piilotamme sinut tyhjään kaislakoriin ja suojelemme sinua, kun suuri shakaalinmetsästys alkaa. Luulemme näet sen pian alkavan, koska mittamme vähenee vähenemistään ja öljymme käy haisevaksi eikä meillä enää ole mitään menettämistä.»

Minua ei kuitenkaan kukaan rohjennut vainota, koska olin kuninkaallinen lääkäri ja kaikki ihmiset sataman köyhien kaupunginosassa tunsivat minut ja tiesivät tekoni. Sen tähden ei ristejä ja häpeällisiä kuvia piirretty taloni seiniin eikä raatoja viskelty pihalleni ja humalaiset räyhääjätkin väistivät taloani karjuessaan iltaisin pitkin katuja ääneen Ammonin nimeä vartijain kiusaksi. Niin syvälle veriin oli näet kansaan vielä syöpynyt kunnioitus niitä kohtaan, jotka kantoivat faraon merkkejä, vaikka papit tekivät kaikkensa saadakseen kansan uskomaan, että farao Ekhnaton oli väärä farao.

Mutta eräänä kuumana päivänä palasi pieni Thot leikeistään kotiin lyötynä ja piestynä ja veri vuoti hänen pienestä nenästään ja hammas oli lyöty hänen suustaan, vaikka hänellä ei suinkaan ollut varaa menettää hampaita, koska hän parhaillaan vaihtoi hampaitaan ja hänen suunsa oli muutenkin hullunkurisen näköinen. Hän palasi kotiin nyyhkyttäen, vaikka koetti olla kovin urhoollinen, ja Muti kauhistui suuresti ja alkoi itkeä vihasta pestessään hänen kasvojaan. Pestyään hänen kasvonsa Muti ei enää voinut hillitä mieltään, vaan sieppasi luisevaan kouraansa pesukartun ja huusi: »Ammon tai Aton, samantekevää, mutta tämän saavat kaislanpunojan pennut maksaa.» Hän meni, ennen kuin ehdin hillitä häntä, ja jonkin ajan kuluttua alkoi kadulta kuulua poikien parkunaa ja ison miehen kirouksia ja hätähuutoja ja Thot ja minä katselimme kauhistuneina talon portilta Mutin jälkeen ja näimme hänen pieksevän Atonin nimeen kaislanpunojan kaikki viisi poikaa ja hänen vaimonsa ja hänet itsensäkin, niin että hän turhaan koetti suojella päätään käsillään ja veri alkoi vuotaa hänen nenästään.

Tämän tehtyään Muti palasi yhä vihasta puuskuttaen, ja kun yritin soimata häntä ja selittää vihan synnyttävän pelkkää vihaa ja koston kylvävän kostoa, hän oli vähällä lyödä myös minua pesukartulla. Kuitenkin päivän kuluessa hänen tuntonsa alkoi vaivata häntä ja hän pani koriin hunajaleivoksia ja ruukullisen olutta ja vei käyttämättömän vaatteen kaislanpunojalle ja teki rauhan hänen ja hänen vaimonsa ja poikiensa kanssa ja sanoi: »Pidä kurissa penikkasi, kuten minä pidän omani, tarkoitan herrani poikaa. Eihän sovi, että hyvät naapurit alkavat rähjätä keskenään sarvista ja risteistä, sillä totisesti minä paljastan takapuoleni jokaiselle jumalalle, joka haavoittaa poikaani ja saa hänen nenänsä vuotamaan verta.»

Tämän tapauksen jälkeen kaislanpunoja alkoi suuresti kunnioittaa Mutia ja käytti lahjavaatettaan pyhinä päivinä ja hänen poikansa tulivat Thotin ystäviksi ja näpistelivät hunajaleivoksia keittiöstämme ja tappelivat tasapuolisesti sekä sarvien että ristien poikien kanssa, jotka eksyivät kadullemme kiusantekoon, ja Thot tappeli heidän rinnallaan, niin ettei itse Sethkään enää olisi pystynyt ottamaan selvää, oliko hän sarvi vai risti. Mutta sydämeni vapisi pienen Thotin puolesta joka kerta hänen mennessään kadulle leikkimään. Silti en tahtonut estää häntä, sillä hänen oli opittava pitämään puolensa ja saatava mittansa täytenä. Kuitenkin sanoin hänelle joka päivä: »Sana on väkevämpi kuin nyrkki, Thot. Tieto on tietämättömyyttä väkevämpi, usko minua.»

5

Minulla ei enää ole paljon kertomista tästä oleskelustani Thebassa, mutta viivyn kuitenkin yhä Thebassa, koska minulla tämän jälkeen on enää vain pahaa kerrottavana. Siksi kerron, että minun oli faraon käskystä käytävä myös kultaisessa talossa, vaikka Mehuneferin tähden suuresti pelkäsin sinne menoa ja puikkelehdin vartijain ja hovimiesten välitse kuin jänis pensaitten keskellä raatelevaa kotkaa peläten. Tapasin siellä valtikankantaja Ejen ja hän oli erittäin synkkä ja huolissaan ja puhui avoimesti minulle ja sanoi:

»Sinuhe, kaikki luistaa käsistäni ja pelkään, että huominen päivä on vielä tätä päivää pahempi. Koeta saattaa farao järkiinsä, jos voit, ja ellet muuta voi, juota hänelle huumaavia lääkkeitä, niin että hän pysyy horroksissa ja unohtaa unensa, sillä hänen jokainen kiskynsä on entistä mielettömämpi enkä usko hänen enää lainkaan ymmärtävän, mitä on tapahtumassa. Totisesti, vallan maku käy katkeraksi suussani ja myös tuo kirottu Horemheb juonittelee minua vastaan ja pysähdyttää Memfiissä viljalasteja, jotka olen lähettänyt Syyriaan rauhansopimuksen mukaisesti ja saadakseni kultaa. Tuo Horemheb käy julkeammaksi päivä päivältä eikä enää tottele käskyjäni, vaan hallitsee Memfiissä, ikään kuin olisi siellä faraon sijainen, vaikka tietää hyvin, että minä täällä olen faraon sijainen. Mutta totisesti käyräsauva on pian voimaton käsissäni eikä ruoskani enää tehoa, sillä farao on kieltänyt kuolemanrangaistuksen eikä ketään rikollista saa enää piestä kepeillä. Miten hän kuvittelee kansan voivan kunnioittaa lakeja, kun varkaalta ei enää katkaista kättä muille varoitukseksi eikä keneltäkään leikata nenää tai korvia, sitä en lainkaan ymmärrä, sillä niin on tapahtunut kaikkina aikoina ja niin pitäisi edelleenkin tapahtua, jotta kunnioitus lakeja kohtaan säilyisi. Mutta miten voisi kunnioitus lakeja kohtaan säilyä, kun lakeja muutetaan joka päivä faraon oikkujen mukaan, ja paperikääröt valtaistuimeni edessä kuluvat ohuiksi ja niihin tulee reikiä, kun tekstejä lakkaamatta täytyy raaputella ja korjata.»

Hän valitti katkerasti ja sanoi: »Ammonin papit ovat kuin pistiäiset niskassani ja he ovat järkeviä miehiä ja kunnioittavat entisiä tapoja ja ovat valmiit sovintoon ja rauhaan kohtuullisin ehdoin ja sallisivat Atonin hallita Ammonin rinnalla, sillä hekin ovat pelästyneet, kun kansa ei enää kunnioita mitään jumalaa, vaan ihmiset elävät kuin viimeistä päivää sanoen: Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme eikä kuoleman jälkeen meitä enää ole. Usko minua, Sinuhe, tämä kaikki päättyy suureen kauhistukseen, ellei farao tule järkiinsä, ja ellei hän suostu tulemaan järkiinsä, on hänen kallonsa puhkaistava ja siihen tarvitsemme sinua, Sinuhe. Eikä sinun tarvitse lainkaan pelätä lääkärin vastuuta, sillä muut jakavat vastuun kanssasi ja olen jo kerännyt lukuisia todistuksia täkäläisen Elämän talon kallontutkijoilta ja veitsenkäsittelijöiltä ja he todistavat yhtäpitävästi, että farao Ekhnatonin sairaus on kehittynyt kyllin pitkälle, jotta kallonpuhkaisu on paikallaan hänen alinomaisen päänsärkynsä parantamiseksi. Myös hänen reitensä turpoavat turpoamistaan pöhöttyen muodottomiksi, kuten tiedät, niin ettei hän pian enää pääse liikkumaan. Monet etevät lääkärit arvelevat veden, joka häntä pöhöttää kohonneen myös hänen päähänsä, niin että se pitäisi juoksuttaa pois hänen päästään.»

En ollut halukas keskustelemaan lääketieteestä hänen kanssaan, vaan kysyin ivallisesti: »Joko sarvet ovat valinneet hänen seuraajansa vai sinäkö valitset hänen seuraajansa, pappi Eje?»

Hän synkistyi suuresti ja kohotteli käsiään ja sanoi: »Olisinpa todella edelleen pappi ja eläisin rauhassa Heliopoliissa keräten mehiläisten hunajaa ja voidellen kasvoni pyhällä öljyllä. Mutta tuo kirottu akka toi minut sieltä ja tartutti oman vallanhimonsa vereeni, niin etten enää ole vapaa, ja unissanikin hän vainoaa minua, vaikka on kuollut, ja hänen Kaansa on lukuisia kertoja näyttäytynyt puutarhahuoneessa ja valtaistuinsalissa. Ei, Sinuhe, ken kerran on valtaa maistanut, hän himoitsee yhä enemmän valtaa ja tämä himo on kauhein kaikista ihmisen himoista, mutta sen tyydyttäminen suo myös korkeamman hekuman kuin mikään muu ihmisen himo. Kiitä onneasi, ettet tiedä tätä, Sinuhe, sinä, joka olet yksinäinen. Totisesti, olisinpa herra Egyptinmaassa, niin tietäisin kyllä keinot, miten rauhoittaisin kansan ja palauttaisin kaiken ennalleen, ja faraon valta olisi väkevämpi kuin koskaan ennen Ammonin ja Atonin hallitessa rinnakkain ja kilpaillessa vallasta keskenään. Sitä varten Atonilla pitäisi kuitenkin olla kuva, jotta kansa ymmärtäisi häntä ja älyäisi, ettei hän millään tavoin eroa muista jumalista, sillä farao Ekhnaton on suuresti käsittänyt väärin ja turmellut opetukseni ja aatteeni, jotka syötin häneen, kun hän vielä oli poika. Sinä, Sinuhe, tiedät, miten lääkäri menettelee, kun potilas on raivo ja käy väkivaltaiseksi eikä häntä enää voi hillitä. Eikö ole niin, että lääkäri pistää häntä veitsillään ja upottaa sarvensa hänen niskaansa ja päästää hänen verensä juoksemaan, kunnes hän rauhoittuu. Totisesti, olisipa minulla valta, niin päästäisin veren juoksemaan ja taatusti kansa rauhoittuisi.»

En kuitenkaan halunnut keskustella hänen kanssaan lääketieteestä, koska en olisi voinut parantaa hänen tietämättömyyttään lääketieteellisistä asioista. Sen tähden kysyin uudelleen: »Joko olet valinnut hänen seuraajansa, pappi Eje?»

Hän hermostui suuresti ja kohotteli torjuvasti käsiään ja sanoi: »Pois se minusta, sillä en totisesti ole valtion kavaltaja, vaan olen uskollinen hänelle, kuten tiedät. Joskin neuvottelen pappien kanssa, teen sen hänen parhaakseen ja hänen valtansa säilyttämiseksi. Mutta viisaalla miehellä on aina monta nuolta viinessään eikä hän jättäydy yhden ainoan nuolen varaan. Siksi vihjaan sinulle, että tuo Sekenre on vain poika ja suuri, kuninkaallinen puoliso on ennenkin pukenut kuninkaallisen parran leukaansa ja hallinnut faraon istuimella. Kuten tiedät, olen kuningatar Nefrititen isä ja vereni on siten liittynyt hallitsijan huoneeseen. Muuta en halua sanoa sinulle, mutta vihjaan tämän sinulle, jotta tietäisit, mikä kuuluu etuusi. Olet näet tietääkseni aivan liian hyvä ystävä tuon pöyhkeän ja turhamaisen Horemhebin kanssa, mutta hän istuu vain keihäitten kärjillä ja tällainen istuin on perin epämukava ja hän saattaa pudota äkkiä ja pudotessaan kolauttaa kallonsa kiveen. Vain faraoiden veri sitoo valtaistuimet toisiinsa, ja tämän veren on juostava vuosisadasta vuosisataan pyhänä verenä kultaisessa talossa sitoen kruunut toisiinsa. Mutta tämä veri voi hallita myös naispuolelta, jos faraolla ei ole poikaa.»

Hänen sanansa kauhistivat minua ja kysyin: »Tarkoitatko tosissasi, että Horemheb, ystäväni Horemheb, kohottaisi katseensa tavoittelemaan punaista ja valkoista kruunua? Tämä on mieletöntä puhetta ja hullu koira on varmaan sinua purrut, kun sellaista puhut. Tiedät itse, että hän on syntynyt sontaa varpaiden välissä ja tuli kultaiseen taloon köyhän harmaa vaate hartioillaan.»

Mutta Eje katseli minuun tummat, turvonneet kasvot synkkinä ja hänen leveiden kulmien alle uponneet silmänsä tutkivat epäluuloisesti minua, kun hän sanoi: »Kuka lukee ihmisten sydämet? Vallanhimo on suurin ihmisen himoista, mutta jos hän julkeaa sellaista kuvitella, pudotan hänet hyvin äkkiä istuimeltaan takaisin maan pinnalle.»

Hän päästi minut luotaan ja ajatukset surisivat päässäni kuin mehiläiset, niin etten muistanut enää katsella ympärilleni ja kävellä pitkin seinänvieriä, sillä kaikki mitä hän oli puhunut kuninkaallisesta verestä leimahdutti sydämeni hehkuvaksi. Kuningatar Nefritite ei suinkaan ollut kuninkaallista verta, mutta jos farao Ekhnaton kuolisi, hän saattaisi hallita, kunnes hänen tyttärensä Meritaton kasvaisi täysikasvuiseksi, ja Sekenre saattoi hallita vain Meritatonin puolisona. Meritatonin lisäksi olivat kuninkaallista verta enää vain Ekhnatonin muut tyttäret sekä Ekhnatonin sisar Baketaton eikä miespuolista kuninkaallista verta ollut lainkaan Ekhnatonin rinnalla, siitä oh kuninkaallinen äiti Teje noidantempuillaan ja rikoksillaan pitänyt huolen. Eikä kukaan tiennyt, että minä, Sinuhe, kenties kannoin suonissani kuninkaallista verta, suuren faraon ja Mitannin prinsessan verta. Vain pyhä veri oikeutti faraoiden valtaistuimeen, ja siksi minulla kenties oli oikeus faraoiden valtaistuimeen ja punaiseen ja valkoiseen kruunuun, vaikka kukaan ei sitä tiennyt.

Mutta pelkkä ajatus sai sydämeni vapisemaan, sillä valta hirvitti minun lampaansydäntäni nähtyäni, millainen oh vallan kylvö, eikä sydämestäni mikään ollut pe loittavampaa kuin valtaistuimen ja kruunujen kauhistava vastuu enkä voinut ymmärtää, miten kukaan ihminen vapaaehtoisesti saattoi tavoitella tällaista vastuuta. Siksi pidin Ejen puhetta Horemhebin salaisista ajatuksista mielettömyytenä ja siunasin mielessäni kohtaloa, joka oli saattanut minut purjehtimaan virran poikki kaislaveneessä köyhien kaupunginosaan syntymäni yönä, ja siunasin kuningatar Tejen mustia sormia, jotka olivat sitoneet kaislat ja vapauttaneet minut kruunujen painosta ja kaikesta vastuusta. Mutta niin mieletön ja epäjohdonmukainen on ihmisen mieli, että kaikista järkeni vakuutuksista huolimatta sydämeni kärsi katkeruutta ja tunsi vääryyden tapahtuneen minua kohtaan, vaikka järki sanoi, että tämä vääryys oli siunaus minulle, koska sydämeni ei suinkaan ollut hallitsijan sydän vaan hiljaisen ihmisen sydän.

Harhaillessani tällä tavoin eteeni katsomatta palatsin käytävissä kuumien ja katkerien ajatusten vallassa törmäsin tietysti suoraan Mehuneferin, neulakotelon hoitajan, syliin, vaikka olin päättänyt tehdä kaikkeni välttääkseni häntä. Mutta kenties salaiset ajatukseni johtivat minut tahdostani välittämättä suoraan hänen luokseen, sillä monesti ihminen ei itse tiedä, mitä hänen jalkansa tekevät,. Joka tapauksessa pelästyin kauheasti nähdessäni hänen paksulti maalatut kasvonsa ja pienet, mustat silmänsä, ja lukemattomien korujen helinä hänen kaulassaan ja ranteissaan toi mieleeni sotavaunujen ryskeen ja kilpien helinän juostessani erämaan hiekassa ranteet sidottuina Azirun miesten sotavaunuihin. Mutta Mehunefer pelästyi yhtä pahasti kuin minä nähdessään minut ja tarttui kiireesti käsivarteeni ja vilkuili ympärilleen ja veti minut piiloon pylväiden taakse, vaikka kovasti vastustelin. Pylväiden takana hän hyväili poskiani käsillään ja vilkuili pelokkaasti ympärilleen ja sanoi:

»Sinuhe, Sinuhe, pieni koiraskyyhkyni, uskollinen härkäni, tulit siis vihdoin minua noutamaan. Vakuutankin sinulle, ettei suinkaan olisi ollut synti, vaikka olisit ollut ystäväni. Sen sanoakseni matkustin jäljessäsi Akhetatoniin, mutta palvelijasi kohtelivat julkeasti minua ja veivät minut takaisin laivaan, ja kun hyppäsin laivasta veteen päästäkseni takaisin rantaan, he viskasivat minut uudelleen veteen ja sohivat minua seipäillä, niin että olin vähällä hukkua ja minun oh uitava takaisin laivaan ja soutajat nostivat minut airoillaan takaisin laivaan, mikä oli minulle suuri häpeä. En kuitenkaan kanna sinulle tästä kaunaa, Sinuhe, vaan uskon, että se oli palvelijaisi ymmärtämättömyyttä etkä ollut siihen syypää. Jälkeenpäin kuulinkin sinun matkustaneen Akhetatonista Syyriaan vaarallisessa tehtävässä ja saavuttaneen suurta mainetta tällä matkalla. Mutta Sinuhe, en tiedä, miten voin kertoa sinulle kaiken ja pelkään haavoittavani sydäntäsi.»

Hän väänteli käsiään ja oli suuren hädän vallassa ja hänen mustat silmänsä väistelivät minua, niin että aloin pelätä entistä enemmän enkä voinut enää ymmärtää muuta kuin että hän kenties aikoi hulluudessaan väittää minun tehneen lapsen hänen kanssaan, vaikka totisesti en ollut kajonnut häneen sillä tavoin. Mutta hän alkoi itkeä ja tarrautui käsivarsiini ja sanoi:

»Sinuhe, Sinuhe, rakas ystäväni, minä olen vain heikko nainen eikä sinun olisi pitänyt hylätä minua yksin. Enkä tiedä, miten voit ymmärtää minua, kun itse olet niin uskollinen ja ujo, mutta toivon sinun ymmärtävän. Tiedä siis, että viipyessäsi poissa toinen mies katsoi himoiten minuun ja minä lankesin.» Hän itki katkerasti ja taputteli käsillään poskiani lohduttaakseen minua ja jatkoi: »Itse asiassa hän ei ole lainkaan hullumpi mies ja olen mielistynyt häneen, vaikka hän ei olekaan sinun kaltaisesi, vaan vahva kuin härkä ja lyö minua ja repii minua korvista. Siksi rukoilen sinua, Sinuhe, mene pois, jottei hän näkisi sinua täällä seurassani, sillä silloin hän löisi minua entistä hirveämmin enkä soisi sitä, vaikka hänen tuottamansa kipu toisinaan onkin minusta varsin suloinen. Anna anteeksi minulle, Sinuhe, jos tällä tavoin särjen sydämesi, mutta kauempaa en enää uskalla viipyä seurassasi.»

Hän katsoi pelokkaasti minuun peläten varmaan minunkin lyövän häntä. Helpotukseni oli kuitenkin niin suuri, että mieluummin olisin nauranut ja hyppinyt ilosta, mutta tekeydyin surulliseksi ja sanoin hänelle: »Kaunis Mehunefer, suon sinulle onnesi, koska sinun onnesi on minun onneni. Tiedä kuitenkin, että kuvasi on aina säilyvä sydämessäni enkä koskaan unohda sinua.»

Tämä oli aivan totta, sillä tiesin, etten koskaan voisi unohtaa tätä hirveätä naista, mutta hän tuli liikutetuksi ja taputteli poskiani ryppyisillä käsillään ja luulen, että hän olisi koskenut suullaan suutani, ellei olisi pelännyt rakastajansa näkevän. Lopuksi hän sanoi: »Sinuhe, viinin ja suruni liikuttamana taisin puhua sinulle kummallisia asioita suuren kuninkaallisen äidin kuolinyönä enkä enää edes muista kaikkea, mitä puhuin, ja toivon, ettet sinäkään muista. Mutta jos muistat, tiedä, että kaikki mitä sanoin oli silkkaa valhetta ja viini puhui suuni kautta enkä minä. Suuri, kuninkaallinen äiti oli hyvä ja kunnioitettava nainen ja uhraamme joka päivä hänen muistolleen ja puhumme pelkkää hyvää hänestä etenkin sen jälkeen, kun hänen Kaansa on alkanut näyttäytyä puutarhahuoneessa ja istuu toisinaan öisin kuninkaan istuimella valtaistuinsalissa kuninkaallinen parta leuassaan.»

Tällä tavoin kävi kaikki entistä sekavammaksi mielessäni, sillä mahdollista oli, että Mehunefer tosiaan oli valehdellut minulle ja keksinyt juttunsa kerskaillakseen viinin päihdyttämättä. Mutta keskustelumme keskeytyi Mehuneferin kirkaisuun ja hän hypähti äkkiä erilleen minusta ja juoksi teeskentelevästi kaikin ilon ilmein shardanaaliupseeria vastaan, joka tuli meitä kohden käytävää pitkin. Tämä aliupseeri oli kookas ja lihava mies ja hänen silmänsä punoittivat oluesta ja muljahtelivat hänen päässään kuin härän silmät ja hänen kätensä olivat kuin lapiot. Kupariheloin koristetulla ruoskallaan hän sivalsi Mehuneferiä selkään ja ravisti häntä niskasta ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, joko taas hiiviskelet muiden miesten kanssa, senkin vanha lehmänkasa.» Arvasin tästä, että aliupseeri oli Mehuneferin rakastaja, josta hän oli kertonut, ja hiivin nopeasti pois, sillä hän oli totisesti iso ja peloittava mies.

Kävin vielä naistalossa tervehtimässä Babylonin prinsessaa, joka oli särkenyt ruukun farao Ekhnatonin kanssa, sillä kuningatar Nefritite oli kiireesti lähettänyt hänet Akhetatonista Thebaan, missä faraon muut vaimot oleskelivat. Hän oli näet kaunis, nuori nainen. Hän puhutteli suopeasti minua, koska osasin hänen kieltään, ja hän oli opetellut jo egyptinkieltä ja puhui sitä hullunkurisesti ja viehättävästi. Joskin hän oli kovin tyytymätön siihen, ettei farao ollut täyttänyt velvollisuuttaan häntä kohtaan, hän nautti silti olostaan Thebassa ja viihtyi Egyptissä paremmin kuin Babylonissa suljettuna palatsin naistaloon. Hän ihmetteli ja ihaili suuresti Theban elämää ja sanoi minulle:

»En koskaan ole tiennyt, että nainen saattaa olla niin vapaa kuin Egyptissä. Minun ei näet tarvitse peittää kasvojani miehiltä ja saan puhutella, ketä haluan, eikä minun tarvitse kuin käskeä, niin minut soudetaan Thebaan ja olen tervetullut ylhäisten pitoihin eikä kukaan pidä pahana, jos sallin kauniiden miesten panna kätensä kaulalleni ja koskea suullaan poskiani. Soisin kuitenkin, että farao täyttäisi velvollisuutensa minua kohtaan, jotta sen jälkeen olisin vielä vapaampi ja voisin iloita kenen kanssa haluan, sillä mikäli olen oikein ymmärtänyt, Egyptissä on tapana, että jokainen iloitsee kenen kanssa haluaa, kunhan tekee sen niin, että muut eivät saa sitä tietää. Luuletko, että farao pian kutsuu minut luokseen täyttääkseni velvollisuuteni häntä kohtaan, sillä muiden iloitessa ympärilläni ja kertoessa minulle kaikenlaista hupaista minua alkaa suuresti häiritä, että olen yhä koskematon, vaikka ruukku on jo aikaa särjetty edessäni.»

Hän oli varsin kaunis ja hänen ihonsa oli vaaleampi ja silmänsä tulisemmat kuin Egyptin naisten, niin että hyvin ymmärsin miesten halun panna kätensä hänen kaulalleen. Hänen silmissään kimmelsi tosiaan kokonainen joukko pieniä, ilkikurisia veitikoita, kun hän katsoi minuun, niin että jouduin suuresti hämilleni hänen puheistaan enkä osannut vastata hänelle. Hän avasi hieman vaatteitaan ja sanoi:

»Arvaan, että farao on huolissaan terveydestäni ja on lähettänyt sinut lääkärinä tutkimaan minua. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että Egyptin ilmanala sopii erinomaisesti terveyteeni, ja ainoa asia mistä huolehdin on se, että kenties olen hieman lihava ollakseni täysin Egyptin miesten makuun. Sano sinä minulle, olenko liian lihava ja onko minulla syytä laihduttaa itseäni. Sano se rehellisesti minulle egyptiläisenä miehenä ja ystävänä voidakseni korjata itsessäni tämän vian, sillä Babylonissa nainen oli miehelle sitä mieluisampi, mitä lihavampi hän oli, ja siksi siellä söin uutterasti makeisia ja join kermaa kasvattaakseni lihaa luitteni ympärille.»

Unohdin olevani lääkäri ja katselin häntä egyptiläisenä miehenä ja ystävänä, kuten hän pyysi, ja vakuutin hänelle, ettei hänessä suinkaan ollut mitään vikaa ja että useimmat miehet pitivät enemmän pehmeistä matoista kuin kovista eikä tässä ollut eroa Babylonin ja Egyptin miesten kesken. Neuvoin häntä kuitenkin luopumaan makeisista ja kermasta, koska sekä farao että suuri kuninkaallinen puoliso olivat laihoja ja pitkäkaulaisia ja sen tähden hyvä tapa vaati, että myös hovin ylhäiset olivat laihoja ja pitkäkaulaisia ja naisten vaatteet suunniteltiin sen mukaisesti. Luulen, että vakuutusteni alttius kuitenkin herätti hänessä vääriä toiveita, sillä hän katsoi luottavasti minuun ja sanoi:

»Minulla on vasemman rintani alla pieni luomi, kuten näet. Se on niin pieni, että sitä tuskin huomaa, joten sinun on tuotava silmäsi lähemmäksi, jotta näkisit sen. Pienuudestaan huolimatta tämä luomi häiritsee suuresti minua ja soisin sinun leikkaavan sen pois veitselläsi, sillä muutamat hovin naiset, jotka ovat olleet Akhetatonissa, kertovat sinun suorittavan taitavasti tällaisia leikkauksia ja tekevän nämä leikkaukset mieluisiksi sekä potilaalle että itsellesi.»

Hänen ruusuinen rintansa oli tosiaan varsin kukkea ja sitä kannatti katsella, mutta hänen sanoistaan ja käytöksestään huomasin, että häneen oli jo tarttunut Theban kiihko, eikä minulla ollut halua ryhtyä murtamaan sinettejä faraon ruukuista. Siksi sanoin pahoitellen, ettei minulla ollut lääkärinlipasta mukanani, ja poistuin kiireesti hänen luotaan, koska varmuus on paras ja Merit oli jäsenilleni kaikkia Babylonin prinsessoja mieluisampi. Mutta opin hänestä nähdessäni hänen kauttaan Theban ja kultaisen talon muukalaisen silmin ja ymmärsin, miten suuri oh kultaisen talon turmelus, koska se jo oli tartuttanut hänet lapsen tavoin apinoimaan Egyptin huonoimpia tapoja. Siksi olen tämän kertonut. Minun on kuitenkin myönnettävä, että poistuessani hänen luotaan tunsin eräänlaista haikeutta, mutta tapahtuiko tämä hänen tähtensä vai kaikkien muiden ajatusten tähden, jotka surisivat päässäni, sitä en tiedä. Joka tapauksessa minun oli hänet tavattuani helpompi poistua kultaisesta talosta kuin jos olisin poistunut vain Ejen lyömät piikit sydämessäni.

Vielä minun on kerrottava, että Thebassa oleskellessani pappi Hrihor antoi yön pimeässä kantaa itsensä taloni eteen ja tuli tapaamaan minua. Hän muistutti minua kaikesta mikä oli tapahtunut välillämme ja sanoi minulle: »Sinuhe, muista lupauksesi! Laiva kiitää jo pitkin vuolasta virtaa, mutta vielä ehdit hypätä laivaan, jos tahdot.»

»En muista luvanneeni sinulle mitään», sanoin hänelle arvoni säilyttäen. Silloin hän hymyili minulle viisaan miehen hymyä pyöritellen Ammonin pyhää sormusta peukalossaan kasvot kiiltävinä pyhästä öljystä ja sanoi: »Kenties ei pääsi luvannut, mutta sydämesi lupasi, vaikka et itse sitä tiedä. Pääsi on kuitenkin pidettävä kiirettä ehtiäkseen sydämesi mukana, sillä ensi talvena tulee nälkä Kemin maahan ja taudit seuraavat nälän kintereillä ja veri on virtaava tautien kintereillä eikä silloin viisainkaan enää tiedä, mitä saattaa tapahtua.»

»Tulva on ehkä helppo nostaa», sanoin hänelle, »mutta noustessaan tulva paisuu ja pyyhkäisee kaikki padot tieltään. Kenties nostamasi tulva pyyhkäisee sinutkin tieltään, Hrihor, sinut ja pappisi, enkä lainkaan voi sanoa, olisinko siitä pahoillani. Suuri tulva voi näet tehdä paljon vahinkoa, mutta kerran laskeuduttuaan se jättää hedelmällistä mutaa jälkeensä enemmän kuin koskaan ennen, niin että sato on oleva satakertainen.»

Hrihor ei kiivastunut, vaan säilytti viisaan lempeytensä ja sanoi: »Luulet varmaan olevasi viisas, Sinuhe, puhuessasi näin monimutkaisesti, mutta vertauksesi on väärä. Sanoisin mieluummin, että pimeässä taotaan miekkaa ja näet jo säkenien suihkivan miekanterästä. Miekkaa taotaan ja se taotaan faraon hulluudella ja ristien kiihkolla ja nälällä ja taudeilla ja verelläkin se taotaan, kunnes se on lävistävä Egyptin sydämen. Mutta kun miehen sydän on lävistetty, hän makaa pitkällään eikä nouse ja vain madot hyötyvät hänestä ja lihovat. Tahdotko jättää Egyptin matojen valtaan, Sinuhe? Mutta tulva tai miekka, samantekevää. Laiva kiitää eteenpäin ja vauhti kiihtyy, mutta vielä voit hypätä mukaan, Sinuhe, jos tahdot. Ellet tahdo, putoat kenties veteen ja hukut, jos hyppäät liian myöhään. Ja sinä hyppäät, Sinuhe, sen verran luulen tuntevani ihmisten sydämiä, että voin sen sinulle vakuuttaa.»

Saatoin vastata hänelle vain: »Huomisesta päivästä ei tiedä kukaan.» Hän uskoi minut heikoksi, mutta hän ei tiennyt, että suonissani kenties virtasi kuninkaallinen veri. Tämä saattaa selittää monia tekojani, joita en itse ymmärrä enkä itse voi selittää. Mutta kenties tämäkin on vain valhe ja kuvitelma, kaikkien muiden kuvitelmain kaltainen, ja kenties on niin, ettei kukaan ihminen tunne omaa sydäntään, vaan sydän saattaa ihmisen tekemään tekoja, joita hän ei itse ymmärrä, niin pahoja kuin hyviäkin tekoja.

Kaiken tämän puhuttuaan Hrihor poistui luotani pimeässä emmekä eronneet vihamiehinä, mutta ystävinäkään emme eronneet. Olin viipynyt Thebassa koko kevään ja tuli kesä ja kuumuus ja kärpäset köyhien kaupunginosaan, mutta silti viivytin oloani Thebassa enkä tahtonut poistua sieltä. Lopulta farao Ekhnaton antoi tiedustella minua, koska hänen päänsärkynsä oh jälleen pahentunut, enkä voinut enää viivyttää lähtöäni. Siksi hyvästelin Krokotiilinpyrstössä Kaptahia ja Kaptah sanoi:

»Herrani, olen ostanut sinulle kaiken viljan, mitä on saatavana, ja vilja on varastoituna monessa kaupungissa, ja olen myös piilottanut viljaa, sillä viisas katsoo eteensä eikä taakseen, koska kaikenlaisia järjettömiä määräyksiä ja lakeja tulee lakkaamatta häiritsemään kauppiaan luvallista ammattia ja saattaisi kenties tapahtua, että viljasi takavarikoitaisiin, jos tulee nälänhätä, ja myytäisiin kansalle ja veronkantajat pistäisivät voiton kukkaroihinsa, vaikka tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut eikä ole hyvän tavan mukaista kajota toisen omaisuuteen ja viljaan. Mutta uskon jo, että mitä hyvänsä saattaa tapahtua, koska on tullut sellainenkin määräys, ettei tyhjiä ruukkuja enää saa viedä Syyriaan, niin että ruukut on suurin kustannuksin laivattava salaa sinne ja tämä vähentää minun voittoani. Enkä totisesti tiedä, seisonko enää päälläni vai jaloillani, sillä tämä määräys on yhtä mieletön kuin syyrialaisten halu ostaa tyhjiä ruukkuja. Samoin on kielletty viemästä viljaa Syyriaan, mutta tämä on luonnollinen ja ymmärrettävä määräys ja tulee liian myöhään, koska koko Egyptissä ei enää ole ostettavana jyvääkään, jonka voisi lähettää Syyriaan. Tällaisia määräyksiä tai lakeja en lainkaan vastusta, koska ne rauhoittavat kansaa ja niiden antamista vitkastellaan hyvän tavan mukaan niin kauan, että kauppias ehtii saada voittonsa eikä enää häviä niiden takia mitään. Mutta tyhjiä ruukkuja koskeva laki on paheksuttava ja mieletön, vaikka sen tietysti voi kiertää täyttämällä ruukut ennen kuljetusta vedellä, niin että ne eivät enää ole tyhjiä ruukkuja, eikä pelkästä vedestä vielä tarvitse maksaa vientiveroa, vaikka faraon veronkantajat ovatkin jo kaikki muut verotuskeinot keksineet.»

Vielä Kaptah sanoi: »Ole hyvällä mielellä, herrani, sillä ensi talven jälkeen olet viljasi tähden oleva rikkain mies Egyptissä, niin että vain farao on sinua rikkaampi, ellei mitään odottamatonta tapahdu. Kuitenkin minun on tunnustettava, että olen suuresti levoton ajan rauhattomuuden ja sarvien ja ristien tähden. Joskin tunnustan farao Ekhnatonin eteväksi hallitsijaksi, koska hänen hallitusaikanaan olen suuresti rikastunut, soisin kuitenkin hänen hallituksensa jo päättyvän ja kaiken palaavan ennalleen, jotta voisin rauhassa ja turvallisin mielin nauttia rikkaudestani hyvien lakien ja järjestyksen suojassa. Enkä enää ymmärrä lainkaan orjiani, sillä he käyttäytyvät julkeasti ja käyvät röyhkeämmiksi päivä päivältä eivätkä enää suostu syömään pilaantunutta viljaa ja härskiä öljyä, vaan viskaavat ruokaastiansa päällysmiesten silmille enkä edes rohkene kurittaa heitä kepilläni, sillä on tapahtunut, että orja on karannut herransa kimppuun ja katkaissut hänen keppinsä ja lyönyt herraansa ja karannut eikä tällaista ole vielä koskaan ennen tapahtunut. Siksi olisi syytä ripustaa muutamia orjia muurille pää alaspäin muille varoitukseksi enkä valittaisi vahinkoani, vaikka nämä orjat otettaisiin minun orjieni joukosta.»

Muistutin hänelle, että hän itse oli ollut orja ja kokenut orjan elämän, mutta Kaptah närkästyi tästä suuresti ja sanoi: »Totisesti orja on orja ja herra on herra ja tämä järjestys on paras mahdollinen ja niin on ollut ja niin on aina oleva. Eikä tässä järjestyksessä ole mitään vikaa, siitä olen minä itse paras todistus, sillä minä, joka olin orja, olen nyt rikas mies ja paisun lihavuuttani oman kykyni ja taitoni ansiosta ja sama voi tapahtua kenelle orjalle hyvänsä, jos hänellä on älyä ja taitoa ja hän osaa valehdella ja varastaa yhtä hyvin kuin minä. Eikö tämä järjestys siis ole paras mahdollinen järjestys, koska se antaa samat mahdollisuudet jokaiselle. Sitä paitsi orjan ravinto on aina ollut pilaantunut vilja ja härski öljy ja hapan olut eikä tässä asiassa ole mitään muuttamista. Samoin on orjaa lyötävä kepillä usein ja kiivaasti, jotta hän uskoisi ja kunnioittaisi herraansa ja ylistäisi muillekin herransa käsivarren väkevyyttä, sillä orja, jota ei lyödä kepillä, käy heti julkeaksi ja luulee herraansa heikoksi. Tämän kaiken tiedän parhaiten minä, joka itse olen ollut orja, sillä kyllin monta kertaa ovat takapuoleni ja sääreni turvonneet makeista kepiniskuista eikä tämä vahingoittanut minua lainkaan, vaan opetti minut varastamaan ja valehtelemaan entistä ovelammin, niin että suon mielelläni saman opetuksen myös omille orjilleni.»

Tästä asiasta minun oli turha kinastella hänen kanssaan. Siksi hyvästelin hänet ja hyvästelin myös Meritin ja pienen Thotin, sillä mielipahakseni en voinut ottaa heitä mukaani matkalle virtaa alas, kuten olin toivonut, koska faraon käsky vaati minua pitämään kiirettä, ettei heillä olisi ollut iloa matkasta. Mutta sanoin Meritille: »Seuratkaa minua, sinä ja pieni Thot, asuaksenne talossani Akhetatonissa, jotta olisimme yhdessä onnelliset.»

Merit sanoi: »Ota kukka kasvupaikaltaan erämaassa ja istuta se lihavaan multaan ja kastele sitä joka päivä, niin se kuihtuu ja kuolee. Samalla tavoin kävisi minulle Akhetatonissa ja ystävyytesi minua kohtaan kuihtuisi ja kuolisi verratessasi minua hovin naisiin ja heidän osoittaessaan sinulle sormella kaikkea, mikä minussa on erilaista kuin heissä, sillä minä tunnen naiset ja miehetkin luulen tuntevani. Sitä paitsi ei sovi arvollesi kuninkaallisena lääkärinä pitää talossasi naista, joka on kasvanut kapakassa ja jonka kupeita humalaiset miehet ovat vuodesta vuoteen kopeloineet.»

Sanoin hänelle: »Merit, lemmikkini, palaan luoksesi, niin pian kuin voin, sillä minun on nälkä ja jano joka hetki, kun en ole luonasi. Monet ovat lähteneet Akhetatonista palaamatta enää. Kenties minäkin tulen luoksesi enkä palaa enää Akhetatoniin.»

Mutta Merit sanoi: »Puhut enemmän kuin sydämesi sietää, Sinuhe. Tunnen sinut ja tiedän, ettei ole arvosi mukaista hylätä faraota, kun muut hänet hylkäävät. Hyvinä päivinä olisit kenties hänet voinut hylätä, mutta pahoina päivinä et suinkaan voi häntä hylätä. Sellainen on sydämesi, Sinuhe, ja kenties juuri sen tähden olen ystäväsi.»

Hänen sanansa saivat sydämeni kapinoimaan ja akanat pistelivät kurkkuani ajatellessani, että kenties menettäisin hänet. Siksi sanoin kiivaasti: »Merit, maailmassa on monta maata eikä Egypti ole ainoa maa maailmassa. Olen kyllästynyt jumalien riitoihin ja faraoiden hulluuteen. Paetkaamme sen tähden yhdessä jonnekin kauas ja eläkäämme yhdessä, sinä ja minä ja pieni Thot, huolehtimatta huomisesta päivästä.» Mutta Merit hymyili ja suru paisui mustaksi hänen silmissään, kun hän sanoi: »Puheesi on turhanpäiväistä ja tiedät itse, ettei se ole totta, mutta silti valheesi on minulle mieluinen, koska se todistaa, että rakastat minua. En kuitenkaan usko, että voisit elää onnellisena missään muualla kuin Egyptissä, koska kerran tänne palasit, enkä minä usko voivani elää onnellisena muualla kuin Thebassa. Ken on kerran Niilin vettä juonut, senhän tiedät. Ei, Sinuhe, sydäntään kukaan ihminen ei voi paeta ja sinun on saatava mittasi täytenä. Siksi ajan kuluessa, käydessäni vanhaksi ja rumaksi ja lihavaksi, kyllästyisit minuun ja alkaisit vihata minua kaiken sen tähden, mikä tähteni jäi sinulta elämättä. Sitä en tahdo, vaan mieluummin luovun sinusta.»

»Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit», sanoin hänelle. »Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.»

»Juuri niin on», sanoi Merit hiukan katkerasti. »Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aioin kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.»

Eikä hän kertonut minulle salaisuuttaan, sillä hän oli ylpeämpi kuin minä ja kenties yksinäisempi kuin minä, vaikka en silloin sitä ymmärtänyt, vaan ajattelin kaikessa viime kädessä vain itseäni. Niin tekevät luullakseni kaikki miehet rakastaessaan, joskaan tämä ei ole minulle mikään puolustus. Jos näet miehet luulevat ajattelevansa muuta kuin itseään rakastaessaan, niin tämä on vain kuvitelmaa, kuten niin moni muu asia maailmassa on pelkkää kuvitelmaa.

Siten matkustin jälleen pois Thebasta ja palasin Akhetatoniin eikä minulla tämän jälkeen ole enää muuta kuin pahaa kerrottavana. Siksi olen kertonut näin pitkälti oleskelustani Thebassa, vaikka tämä kaikki ei kenties ole ollut suurestikaan kertomisen arvoista, mutta silti olen kertonut sen itseni tähden.

1

Palatessani Akhetatoniin oli farao Ekhnaton tosiaan sairas ja kaipasi apuani. Hänen poskensa olivat kavenneet ja poskiluut pistivät korkeina näkyviin hänen kasvoistaan ja hänen kaulansa oli pidentynyt entisestään, niin ettei se juhlatilaisuuksissa enää kestänyt molempien kruunujen painoa, vaan hänen päänsä kallistui taaksepäin kruunujen painosta. Hänen reitensä olivat pöhöttyneet ja hänen säärensä olivat ohuet kuin tikut ja hänen silmänympäryksensä olivat sinipunaiset ja turvonneet alinomaisesta päänsärystä. Eikä hän enää katsonut ihmisiä suoraan silmiin, vaan hänen katseensa harhaili muissa maailmoissa ja hän unohti usein jumalansa tähden ihmiset, joiden kanssa puhui. Päänsärkyään hän pahensi vielä kävelemällä ulkona keskipäivän paahteessa ilman kuninkaallista päähinettä ja päivänvarjoa paljastaakseen päänsä jumalansa siunaaville säteille. Mutta A tönin säteet eivät suinkaan siunanneet häntä, vaan myrkyttivät hänet, niin että hän houraili ja näki pahoja näkyjä. Hänen jumalansa oli kenties samanlainen kuin hän itse, sillä hänkin tarjoili hyvyyttään ja rakkauttaan liian avoimin käsin, liian äkkiä ja runsaasti ja väkivaltaisesti, niin että hänen hyvyytensä seuraukset olivat pahoja ja hänen rakkautensa kylvi tuhoa ympärilleen.

Mutta selvinä hetkinään hautoessani hänen päätään kylmillä kääreillä ja lievennettyäni hänen kipunsa miedoilla lääkkeillä hän katseli minua synkin ja katkerin silmin, ikään kuin sanomaton pettymys olisi salaa hiipinyt hänen mieleensä, ja hänen katseensa koski sydämeeni, niin että jälleen rakastin häntä hänen heikkoudessaan ja olisin uhrannut paljon, jos olisin voinut säästää häneltä hänen pettymyksensä. Hän puhui minulle ja sanoi:

»Sinuhe, voisivatko näkyni olla valhetta ja johtua vain sairaasta päästäni? Jos niin on, on elämä kauhistavampi kuin saatan ajatella, eikä maailmaa hallitse hyvyys, vaan maailmaa hallitsee mittaamaton pahuus. Siksi ei niin voi olla ja näkyjeni täytyy olla totta. Kuuletko, Sinuhe, kovakorvainen, näkyjeni täytyy olla totta, vaikka hänen aurinkonsa ei enää paista sydämessäni ja ystäväni sylkevät vuoteeseeni. En näet suinkaan ole sokea, vaan näen ihmisten sydämiin. Sinunkin sydämeesi näen, Sinuhe, sinun pehmeään ja heikkoon sydämeesi, ja tiedän, että pidät minua hulluna, mutta annan sen sinulle anteeksi, koska valo on kerran paistanut sydämeesi.»

Kipujen vallatessa hänet hän voihki ja valitti ja sanoi: »Sinuhe, sairas eläin armahdetaan nuijalla ja keihäs armahtaa haavoittuneen leijonan, mutta ihmistä ei kukaan armahda. Pettymykseni on katkerampi maista kuolemaa enkä pelkää kuolemaa, koska hänen valkeutensa paistaa sydämessäni ja ruumiini saattaa kuolla, mutta henkeni on elävä ikuisesta ikuiseen ja hänessä paistava yli kaiken maailman. Auringosta olen syntynyt, Sinuhe, ja aurinkoon olen jälleen palaava ja ikävöin jo takaisin aurinkoon kaiken pettymykseni tähden.»

Tällaista hän puheli minulle sairastaessaan enkä tiedä, desikö hän itsekään kaikkea, mitä puhui. Mutta syksyn tullessa hän alkoi jälleen toipua hoitoni ansiosta, vaikka kenties olisi ollut parempi, etten olisi hoitanut häntä, vaan olisin antanut hänen kuolla. Lääkäri ei kuitenkaan voi sallia potilaansa kuolevan, jos hänen taitonsa riittää parantamaan potilaan, ja tämä on usein lääkärin kirous, mutta sille lääkäri ei voi mitään, vaan hänen on parannettava hyvät ja pahat, hurskaat ja väärät tekemättä eroa heidän välillään. Syksyn tullessa hän alkoi toipua ja toipuessaan hän sulkeutui itseensä eikä enää puhunut minulle eikä puhunut muillekaan, vaan hänen silmänsä kävivät koviksi ja hän oli paljon yksin.

Mutta hän oli puhunut totta sanoessaan ystäviensä sylkevän vuoteeseensa, sillä synnytettyään hänelle viisi tytärtä kuningatar Nefritite kyllästyi häneen ja alkoi vihata häntä eikä enää ajatellut mitä teki, vaan tahtoi loukata häntä kaikin tavoin. Siksi ohranjyvän alkaessa kuudennen kerran viheriöidä Nefrititelle lapsi, joka eli hänen kohdussaan, oli enää vain nimellisesti faraoiden verta, sillä hän oli antanut vieraan siemenen vuotaa kohtuunsa eikä hän kerran murrettuaan rajansa enää katsonut mitään rajoja, vaan iloitsi kenen kanssa hyvänsä, joka sattui sillä hetkellä häntä miellyttämään, ja myös ystäväni Thotmesin kanssa hän oli iloinnut. Eikä hänen suinkaan tarvinnut kauan etsiä vuodekumppaneita, sillä hänen kauneutensa oli yhä kuninkaallinen, vaikka hänen keväänsä olivat jo kukkineet, ja hänen katseessaan ja pilkallisessa hymyssään oli jotakin, joka pakotti miehiä hänen puoleensa kuin noituus, niin etteivät he voineet hillitä itseään. Tahallaan ja tarkoituksella hän katkeruutensa ja vihansa tähden kohdisti juonensa faraolle uskollisiin ja vieroitti heidät Ekhnatonista iloitsemalla heidän kanssaan, niin että suojelevan rakkauden piiri farao Ekhnatonin ympärillä väljeni etäiseksi.

Hänen tahtonsa oli luja ja älynsä peloittavan terävä, ja nainen on vaarallinen, jos hänen pahaan tahtoonsa yhtyy äly ja kauneus, ja vielä vaarallisempi hän on, jos kaikkeen tähän yhtyy hänessä suuren kuninkaallisen puolison valta. Hän oh kytkenyt itsensä lujiin kahleihin, tämä Nefritite, monen vuoden ajan. Liian monta vuotta hän oli tyytynyt hymyilemään ja hallitsemaan kauneudellaan ja tyytynyt koruihin ja viiniin, runoihin ja keimailuun. Mutta jokin murtui hänessä varmaan, kun hän oli synnyttänyt viidennen tyttären ja uskoi, ettei koskaan voisi synnyttää poikaa, ja pani tämän Ekhnatonin syyksi. Totta onkin, että tämä oli vastoin kaikkea luonnon järjestystä ja saattoi hämmentää naisen mielen. On kuitenkin muistettava, että hänen suonissaan virtasi pappi Ejen musta veri, valheen, petoksen ja vääryyden vallanhimoinen veri, eikä ollut ihme, että hän tuli sellaiseksi kuin tuli.

Mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että aikaisemmin kaikkien näiden vuosien aikana kukaan ei voinut sanoa hänestä pahaa sanaa eikä hänestä kerrottu mitään pahaa juorua, vaan hän oli uskollinen ja ympäröi farao Ekhnatonin kaikella rakastavan naisen hellyydellä ja puolusti hänen hulluuttaan ja uskoi hänen näkynsä. Siksi monet ihmiset hämmästyivät hänen äkillistä muutostaan ja pahuuttaan ja pitivät sitäkin merkkinä kirouksesta, joka lepäsi Akhetatonin yllä kuin kuolettava varjo. Sillä hänen turmeluksensa oli niin suuri, että kerrottiin hänen iloitsevan myös palvelijain ja shardanain ja haudanlouhijain kanssa, vaikka en tahtoisi tätä uskoa. Saadessaan puheenaiheen ihmiset näet mielellään liioittelevat ja paisuttavat kaikkea tapahtunutta, vaikka hänen pahuudessaan ei olisi ollut paisuttelemisen varaa, vaan hän oli kyllin paha sinänsä.

En tahdo kuitenkaan tuomita häntä liian ankarasti, sillä kuka hyvänsä nainen saattaisi kiihtyä, jos olisi aikansa kaunein nainen ja kuningatar, älykäs, hienostunut ja kaikkien ihailema, mutta eläisi kytkettynä näyistään kiihkoilevaan mieheen, joka antaisi hänen lehmän tavoin kantaa joka vuosi ja siittäisi vain tyttäriä ja puhuisi vain Atonista vuoteessakin. Sitä paitsi silmiensä kerran avauduttua ja hellyytensä vaihduttua katkeruudeksi Nefritite älykkäänä naisena näki farao Ekhnatonin kylvävän pelkkää kirousta ympärilleen ja horjuttavan omaa valtaansa väistämätöntä tuhoa kohti. Siksi hänen turmeltunut kiihkonsa miehiin ei kenties ollut vain myöhään puhjennutta intohimoa, vaan hän tahtoi ajoissa kylmäverisen laskelmallisesti voittaa faraolle uskolliset ja maan ylhäiset puolelleen ja käytti tähän taaniinta keinoa, mikä kauniille naiselle on suotu. Mutta kaikki nämä ajatukset ovat vain minun omia ajatuksiani hänestä ja yhtä hyvin voi olla toisin kuin toisin.

Joka tapauksessa farao Ekhnaton sulkeutui yksinäisyyteen ja hänen ruokansa oli köyhän leipä ja hänen juomansa oli Niilin vesi, sillä hän tahtoi puhdistaa ruumiinsa saadakseen kirkkautensa takaisin ja uskoi lihan ja viinin sumantaneen hänen näkynsä.

Eikä ulkomaailmasta kuulunut enää mitään hyvää Akhetatoniin, vaan Aziru lähetti Syyriasta faraolle lukuisia savitauluja tehden monenlaisia valituksia. Hänen miehensä tahtoivat palata koteihinsa, hän kirjoitti, paimentaakseen lampaita ja hoitaakseen karjaa ja viljelläkseen maata ja iloitakseen vaimojensa kanssa, koska he olivat rauhallisia miehiä ja rakastivat vain rauhaa. Mutta Siinain erämaasta tunkeutuivat rosvojoukot lakkaamatta laillisten rajakivien yli ja hävittivät Syyriaa ja nämä rosvojoukot olivat aseistetut egyptiläisin asein ja heitä johtivat egyptiläiset upseerit ja heillä oli käytössään egyptiläisiä sotavaunuja, niin että he olivat alinomaisena vaarana Syyrialle eikä Aziru voinut päästää miehiään koteihinsa. Myös Ghazan sotilaskomentaja käyttäytyi erittäin sopimattomasti ja vastoin rauhansopimuksen kirjainta ja henkeä, koska hän sulki Ghazan portit rauhallisilta kauppiailta ja karavaaneilta ja oman häijyn harkintansa mukaan valikoi ne, jotka päästi Ghazaan tekemään kauppaa. Myös muita vaUtuksia Aziru esitti eikä hänen valituksillaan ollut loppua ja toinen mies hänen asemassaan olisi jo aikaa menettänyt kärsivällisyytensä, niin hän kirjoitti, mutta hänen pitkämielisyytensä oli suuri, koska hän rakasti vain rauhaa. Tästä asiain kehityksestä täytyi kuitenkin tulla loppu, koska hän ei muuten voinut enää taata seurauksia.

Myös Babylon oli erittäin loukkaantunut, koska Egypti kilpaili Babylonin kanssa Syyrian viljamarkkinoilla, eikä kuningas Burraburiash ollut lainkaan tyytyväinen lahjoihin, jotka hän oli saanut faraolta myötäjäisinä, vaan piti niitä riittämättöminä ja luetteli koko joukon vähimmäisvaatimuksia, jotka faraon piti täyttää säilyttääkseen ystävyyden Burraburiashin kanssa. Babylonin vakinainen lähettiläs Akhetatonissa kohautteli olkapäitään, levitteli käsiään ja repi partaansa sanoen: »Herrani on kuin leijona, joka levottomana kohottautuu pesässään ja aukaisee sieraimensa tuuleen haistellakseen, mitä tuuli tuo mukanaan. Hän pani toivonsa Egyptiin, mutta jos Egypti on tosiaan niin köyhä, ettei voi lähettää hänelle riittävästi kultaa, jotta hän voisi palkata vahvoja miehiä raakalaismaista armeijaansa ja rakentaa sotavaunuja, silloin en tiedä mitä tapahtuu. Vahvan ja rikkaan Egyptin kanssa herrani haluaa aina olla ystävä, ja tämä liitto takaisi maailman rauhan, koska sekä Egypti että Babylon ovat kyllin rikkaita eikä niiden tarvitse käydä sotaa, vaan ne haluavat säilyttää kaiken ennallaan rikkautensa tähden. Mutta heikon ja köyhän Egyptin ystävyys ei herralleni merkitse mitään, vaan on hänelle vain taakka, ja voin kertoa herrani suuresti tyrmistyneen ja kauhistuneen, kun Egypti luopui Syyriasta heikkoutensa tähden. Oma suu on lähempänä kuin pussin suu ja Babylonin on ajateltava Babylonia. Vaikka rakastan suuresti Egyptiä ja toivon Egyptille kaikkea hyvää, on maani etu minulle kuitenkin tärkeämpi kuin Egyptin etu enkä ihmettele, vaikka minun pian olisi matkustettava pois täältä ja palattava Babyloniin, joskin se tuottaisi minulle suurta mielipahaa.» Näin hän puhui eikä kukaan järkevä ihminen voinut kieltää hänen sanojensa viisautta. Tällä tavoin kuningas Burraburiash lakkasi lähettämästä leikkikaluja ja värillisiä munia kolmevuotiaalle puolisolleen Akhetatoniin, vaikka tämä oli faraon tytär ja hänen suonissaan virtasi pyhä veri.

Sen sijaan saapui Akhetatoniin heettiläisten lähetyskunta, johon kuului lukuisia ylhäisiä päälliköitä. He sanoivat saapuneensa vahvistamaan perinnäistä ystävyyttä Egyptin ja Khattien maan välillä ja samalla tutustumaan Egyptin tapoihin, joista he olivat kuulleet paljon hyvää, sekä Egyptin armeijaan, jonka järjestyksestä ja aseistuksesta he uskoivat oppivansa paljon hyödyllistä. He käyttäytyivät miellyttävästi ja ryhdikkäästi ja toivat hovin ylhäisille mukanaan suuria lahjoja. Nuorelle Tutille, Anksenatonin aviomiehelle ja farao Ekhnatonin vävylle, he muun muassa lahjoittivat veitsen, joka oh sinistä metallia ja terävämpi ja kestävämpi kaikkia muita veitsiä, niin että poika oli kovin mielissään eikä tiennyt, miten parhaiten olisi osannut heitä palvella. Vain minulla Akhetatonissa oli samanlainen veitsi, jonka kerran olin saanut heettiläisten satamapäälliköltä parannettuani hänet, kuten olen kertonut, ja neuvoin Tutia syyrialaiseen tapaan silaamaan sen kullalla ja hopealla, kuten itse olin antanut tehdä Simyrassa. Tällä tavoin siitä tuli loistava koruase ja Tut mielistyi siihen niin suuresti, että sanoi haluavansa sen kerran hautaan mukanaan. Hän oli näet heiveröinen ja sairas poika ja ajatteli kuolemaa enemmän kuin hänen ikäisillään yleensä on tapana.

Nämä heettiläiset päälliköt olivat tosiaan miellyttäviä ja sivistyneitä miehiä ja heidän rintakilvissään ja viitoissaan säihkyivät siivekkäiden aurinkojen ja kaksoiskirveiden kuvat. Heidän isot, uljaat nenänsä, tahdonlujat leukansa ja kesyttömät villipedonsilmänsä hurmasivat suuresti hovin naisia, jotka naisten tapaan rakastivat kaikkea uutta. Siten he saivat paljon ystäviä Akhetatonissa ja aamusta iltaan ja illasta aamuun heitä juhlittiin ylhäisten palatseissa, kunnes he olivat lopen uupuneita ja valittivat hymyillen päänsä särkyvän. Ja hymyillen he sanoivat:

»Tiedämme, että maastamme kerrotaan monenlaisia hirveitä juttuja, joita kateelliset kansat ovat sepittäneet meistä. Siksi iloitsemme suuresti voidessamme itse näyttää itsemme teille, niin että näette omin silmin, että olemme sivistyneitä ihmisiä ja useat meistä osaavat lukea ja kirjoittaa. Emmekä suinkaan syö raakaa lihaa ja juo lasten verta, kuten meistä kerrotaan, vaan osaamme syödä sekä syyrialaiseen että egyptiläiseen tapaan. Myös olemme rauhallisia ihmisia emmekä haasta riitaa, vaan annamme teille kaikenlaisia lahjoja emmekä halua teiltä vastalahjaksi muuta kuin tietoa, josta meillä saattaa olla hyötyä koettaessamme kehittää kansaamme yhä korkeammalle tietoon ja sivistykseen. Nimenomaan shardanainne tapa käyttää aseita kiinnostaa meitä suuresti ja samoin ihailemme siroja ja kullalla silattuja sotavaunujanne, joille meidän raskaat ja kömpelöt vaunumme koristeettomuudessaan eivät lainkaan voi vetää vertoja. Eikä teidän sovi uskoa Mitannin pakolaisten levittämiä pötypuheita meistä, sillä heidän suustaan puhuu pelkkä katkeruus, kun he pelkuruudessaan pakenivat maastaan ja hylkäsivät omansa. Voimme vakuuttaa, ettei heille olisi tapahtunut mitään pahaa, jos he olisivat jääneet maahansa, ja neuvomme edelleen heitä palaamaan maahansa ja elämään sovussa kanssamme, emmekä kanna heille lainkaan kaunaa heidän pötypuheittensa tähden, sillä ymmärrämme hyvin heidän katkeruutensa. Mutta myös teidän on ymmärrettävä, että Khattien maa on ahdas maa ja että meillä on paljon lapsia, koska suuri kuninkaamme Shubbiluliuma rakastaa suuresti lapsia. Sen tähden tarvitsemme tilaa lapsillemme ja uusia laitumia karjallemme ja Mitannissa oli meille tilaa, koska Mitannin naiset synnyttävät vain yhden tai korkeintaan kaksi lasta. Sitä paitsi emme sietäneet nähdä, millainen sorto ja vääryys vallitsi Mitannin maassa, ja totta puhuen Mitannin omat asukkaat kutsuivat meitä avukseen, niin että marssimme heidän maahansa vapauttajina emmekä suinkaan valloittajina. Nyt on meillä Mitannissa kylliksi tilaa itsellemme ja lapsillemme ja karjallemme, emmekä edes uneksi enää mistään uusista valloituksista, koska olemme rauhallista kansaa ja haluamme vain kylliksi tilaa kansallemme ja sen saatuamme olemme täysin tyytyväisiä.»

He kohottivat maljansa suorin käsin ja ylistivät suuresti Egyptiä ja naiset katselivat halukkaasti heidän jänteviä niskojaan ja villipedonsilmiään ja he sanoivat: »Egypti on ihana maa ja rakastamme sitä. Mutta kenties myös meidän maassamme olisi jotakin oppimista ja uskomme, että kuninkaamme mielellään kustantaa matkan ja oleskelun maassamme sellaisille Egyptin ylhäisille, jotka pitävät meistä ja haluavat oppia tapojamme. Kenties hän lisäksi antaa heille lahjojakin, sillä hän pitää suuresti egyptiläisistä ja rakastaa lapsia. Lapsista puheen ollen kuninkaamme haluaa vaimojemme synnyttävän paljon lapsia, mutta Egyptin kauniiden naisten ei silti suinkaan tarvitse pelätä meitä, sillä osaamme toki iloita heidän kanssaan sivistyneiden ihmisten tavoin, emmekä tee heitä raskaiksi, vaan iloitsemme egyptiläiseen tapaan, kuten syömmekin täällä egyptiläiseen tapaan.»

Tällä tavoin he puhuivat paljon kaunista Akhetatonin ylhäisille eikä kukaan salannut heiltä mitään, mutta heidän mukanaan tuli mielestäni kalman haju Akhetatoniin ja muistin heidän tylyä maataan ja seivästettyjä noitia tienvarsilla heidän maassaan. Siksi en murehtinut heidän lähtiessään Akhetatonista.

Eikä Akhetaton enää ollut kaltaisensa, vaan kiihko oli vallannut sen asukkaat eikä koskaan aikaisemmin ollut syöty ja juotu, iloittu ja leikitty Akhetatonissa yhtä kiihkeästi kuin tänä aikana. Illasta aamuun paloivat soihdut ylhäisten talojen edessä ja aamusta iltaan kajahteli soitto ja nauru ylhäisten taloista ja kiihko tarttui myös palvelusväkeen ja orjiin, niin että palvelijat ja orjat saattoivat keskellä päivää horjua juopuneina pitkin katuja ketään kunnioittamatta eivätkä kepiniskutkaan parantaneet heitä. Alutta kaikki tämä ilo oli sairasta iloa eikä tyydyttänyt ihmisiä, vaan poltti heitä kuin kuluttava kuume, sillä he tahtoivat iloita, jotta olisivat unohtaneet tulevaisuuden. Kesken ilon ja laulun ja viinin humalan laskeutui usein äkkiä kuolemanhiljaisuus yli Akhetatonin, niin että nauru jähmettyi kurkkuun ja ihmiset katsoivat pelästyneinä toisiinsa unohtaen sanat, joita olivat aikoneet sanoa. Myös levisi Akhetatoniin outo, äitelä, vastenmielinen haju, jonka syytä kukaan ei tiennyt ja jota hyvät hajut ja suitsukkeet eivät pystyneet poistamaan ihmisten sieraimista. Tämän hajun tunsi selvimmin varhain aamuisin ja iltaisin auringon laskiessa eikä se tullut virrasta eikä kalalammikoista eikä Atonin pyhästä järvestä eikä se hävinnyt, vaikka viemärijohtoja revittiin auki ja puhdistettiin, ja monet sanoivat, että se oli kirouksen ja Ammonin haju.

Myös taiteilijoihin tarttui outo kiihko ja he piirsivät ja maalasivat ja veistivät innokkaammin kuin koskaan ennen, ikään kuin olisivat tunteneet ajan liukuvan pois sormiensa välistä ja halunneet tyhjentää kaiken taitonsa ennen aikansa päättymistä. Kiihkoisasti he liioittelivat totuuttaan, niin että totuus vääristyi irvikuvaksi heidän talttojensa ja piirtimiensä jäljissä, ja kilpailivat keskenään keksiäkseen yhä eriskummaisempia ja liioittelevampia muotoja totuudelleen, kunnes he väittivät voivansa ilmaista ilmeen ja liikkeen vain muutamalla viivalla ja täplällä. Ihmisen silmän ilmeen ja uneksinnan he tyytyivät ilmaisemaan yhdellä ainoalla kaartuvalla viivalla ja farao Ekhnatonista he piirsivät kuvia, jotka kauhistuttivat vanhoja ihmisiä, liioitellen hänen kaulansa laihuutta ja turvonneita reisiään, vaikka niissä ei totisesti enää ollut liioittelemisen varaa. He piirsivät farao Ekhnatonista sellaisia kuvia, että niitä saattoi mielestäni hänestä piirtää vain ihminen, joka katkerasti vihasi häntä. Mutta itse he ylpeilivät suuresti saavutuksistaan ja veistoksistaan ja kuvistaan ja sanoivat: »Totisesti, näin ei vielä koskaan ennen ole piirretty ja veistetty. Tämä on totuus.»

Mutta ystävälleni Thotmekselle sanoin: »Farao Ekhnaton kohotti sinut tomusta rinnalleen ja teki sinut ystäväkseen. Miksi siis veistät hänen kuvansa, ikään kuin katkerasti vihaisit häntä, ja miksi olet sylkenyt hänen vuoteeseensa ja häpäissyt hänen ystävyytensä.»

Thotmes sanoi: »Älä sekaannu asioihin, joita et ymmärrä, Sinuhe. Kenties vihaan häntä, mutta sitä enemmän vihaan itseäni. Minussa palaa luomisen kuume eivätkä käteni vielä koskaan ole olleet taitavammat kuin nyt ja kenties tyydyttämättömänä itseään vihatessaan taiteilija luo suuremmin kuin kylläisenä ja rakastavin mielin. Kaikki värit ja muodot minä luon itsestäni ja moninaisuuden minä luon itsestäni ja jokaisessa veistoksessa veistän itseni kiveen elämään ikuisesti. Siksi ei kukaan ihminen ole minun veroiseni, vaan minä olen enemmän kuin kaikki muut ihmiset eikä minulle ole mitään lakeja, joita en voisi rikkoa, vaan taiteessani minä olen kaikkien lakien yläpuolella ja olen enemmän jumala kuin ihminen. Värejä ja muotoja luodessani kilpailen hänen Atoninsa kanssa ja voitan hänen Atoninsa, sillä kaikki, mitä Aton luo itsestään, on häviävää, mutta minkä minä luon, se säilyy ikuisesti.»

Mutta näin puhuessaan hän oli juonut viiniä jo aamupäivällä ja annoin hänelle anteeksi hänen sanansa, sillä tuska paistoi hänen kasvoistaan ja hänen silmistään näin, että hän oli hyvin onneton.

Kaiken tämän tapahtuessa korjattiin sato pelloilta ja tulva nousi jälleen ja tulva laskeutui ja tuli talvi ja talven mukana tuli nälkä Egyptinmaahan, niin ettei kukaan enää tiennyt mitä onnettomuutta huominen päivät toisi mukanaan. Talven tullessa levisi myös tieto, että Aziru oli avannut useimmat Syyrian kaupungit heettiläisille ja että heettiläiset hyökkäysvaunut olivat ajaneet läpi Siinain erämaan ja hyökänneet Tanikseen ja tuhosivat alamaata Taniksen ympärillä virtaan asti.

2

Näiden tietojen levitessä saapuivat Eje Thebasta ja Horemheb Memfiistä Akhetatoniin neuvotellakseen farao Ekhnatonin kanssa ja pelastaakseen, mitä vielä oli pelastettavissa. Tässä neuvottelussa olin läsnä lääkärinä, koska pelkäsin faraon kiihottuvan ja sairastuvan uudelleen kaiken pahan tähden, mikä hänen täytyi kuulla ja niellä. Mutta farao oli sulkeutunut ja kylmäkiskoinen eikä menettänyt malttiaan, vaan kuunteli mitä Ejellä ja Horemhebillä oli sanottavana.

Pappi Eje puhui hänelle ja sanoi: »Faraon aitat ovat tyhjät eikä Kushin maa tänä vuonna ole lähettänyt veroja kuten ennen, vaikka panin näihin veroihin kaiken toivoni. Suuri nälkä vallitsee maassa ja ihmiset kaivavat mudasta vesikasvien juuria ja syövät niitä ja he repivät hedelmäpuiden kuoret ja syövät ne ja heinäsirkkoja, kuoriaisia ja sammakoltakin he syövät. Monet ovat jo kuolleet ja vielä useammat tulevat kuolemaan, sillä ankarastikaan säännöstellen faraon vilja ei riitä kaikille ja kauppiaitten vilja on liian kallista, jotta köyhä kansa voisi sitä ostaa. Suuri levottomuus on vallannut ihmisten mielet ja maalaiset pakenevat kaupunkeihin ja kaupunkilaiset pakenevat maalle ja kaikki sanovat: Tämä on Ammonin kirous ja kärsimme faraon uuden jumalan tähden. Sen tähden, farao Ekhnaton, tee sovinto pappien kanssa ja anna Ammonille hänen valtansa takaisin, jotta ihmiset saisivat rukoilla häntä ja uhrata hänelle ja rauhoittuisivat. Anna Ammonille hänen maansa takaisin, jotta Ammon kylväisi maansa, sillä kansa ei uskalla kylvää Ammonin maata ja myös sinun maasi on jäänyt kylvämättä, koska kansa sanoo, että sekin on kirottu maa. Tee sen tähden sovinto Ammonin kanssa ja tee se ajoissa, sillä muuten pesen käteni enkä enää voi vastata seurauksista.»

Mutta Horemheb sanoi: »Burraburiash on ostanut rauhan heettiläisiltä ja Aziru on taipunut heidän painostukseensa ja avannut heille kaupunkinsa ja yhtynyt heihin. Heidän sotilaittensa määrä Syyriassa on kuin meren hiekka ja heidän sotavaununsa ovat lukuisat kuin tähdet taivaalla, ja tämä on Egyptin loppu, sillä he ovat viekkaudessaan vieneet ruukuissa vettä erämaahan, koska heillä ei ole laivastoa. Määrättömän paljon vettä he ovat vieneet ruukuissa erämaahan, niin että kevään tullen erämaan halki voi marssia suurinkin armeija nääntymättä janoon. Mutta suuren osan ruukuista he ovat ostaneet Egyptistä, ja kauppiaat, jotka ovat myyneet heille tyhjiä ruukkuja, ovat ahneudessaan omin käsin kaivaneet oman hautansa. Myös ovat Azirun ja heettiläisten sotavaunut malttamattomuudessaan tehneet väkivaltaisia tiedusteluretkiä Tanikseen ja Egyptin alueelle ja siten rikkoneet rauhan. Tosin nämä loukkaukset ovat vähäpätöisiä eikä heidän aiheuttamansa vahinko ole suuri, mutta olen antanut levittää kansan keskuuteen tietoja kauheasta häväistyksestä ja heettiläisten julmuudesta, niin että kansa on kypsä sotaan. Vielä on aikaa, farao Ekhnaton. Anna puhaltaa torviin, kohota viirit liehumaan ja julista sota. Kerää kaikki asekuntoiset miehet harjoituspaikkoihin, anna koota kaikki kupari maasta keihäitä ja nuolenkärkiä varten ja katso, valtasi on pelastuva. Minä sen pelastan ja annan Egyptille verrattoman sodan ja lyön heettiläiset ja valloitan Syyrian sinulle takaisin. Tämän kaiken voin tehdä, jos Egyptin kaikki varat ja vilja annetaan armeijani käyttöön. Silloin nälkä tekee pelkuristakin sotilaan. Ammon tai Aton, samantekevää, sillä kansa on unohtava Ammonin saadessaan sodan ja sen levottomuus purkaantuu sodassa ulospäin ja voitokas sota vahvistaa valtasi entistä lujemmaksi. Minä lupaan sinulle voitokkaan sodan, Ekhnaton, sillä olen Horemheb, haukan poika, ja minut luotiin suuriin tekoihin ja tämä on minun hetkeni, jota ikäni olen odottanut.»

Tämän kuultuaan Eje sanoi kiireesti: »Älä usko Horemhebiä, farao Ekhnaton, rakas poikani, sillä petos puhuu hänen kielensä alta ja hän himoitsee valtaasi. Tee sovinto Ammonin pappien kanssa ja julista sota, mutta älä suinkaan anna päällikkyyttä Horemhebille, vaan anna päällikkyys jollekulle vanhalle, kokeneelle soturille, joka on kirjoituksista tutkinut sodankäyntiä suurten faraoitten aikana ja johon voit täydesti luottaa.»

Horemheb sanoi: »Ellemme seisoisi faraon edessä, pappi Eje, löisin kämmenelläni vasten sontaista suutasi. Mittaat minua oman mittasi mukaan ja petos puhuu kielesi alta, sillä salaa olet jo käynyt neuvotteluja Ammonin pappien kanssa ja tehnyt sovinnon heidän kanssaan faraon selän takana. Mutta minä en petä poikaa, jonka heikkouden kerran peitin olkavaatteellani Theban vuorten luona erämaassa, vaan minun päämääräni on Egyptin suuruus ja vain minä voin enää pelastaa Egyptin.»

Farao Ekhnaton kysyi heiltä: »Oletteko puhuneet?» Ja he sanoivat yhteen ääneen: »Olemme puhuneet.» Silloin farao sanoi: »Minun on valvottava ja rukoiltava, ennen kuin teen päätökseni. Mutta kutsukaa huomispäivänä kokoon kaikki kansa, kutsukaa kokoon kaikki, jotka minua rakastavat, ylhäiset ja alhaiset, herrat ja palvelijat, ja vuorten louhijatkin kutsukaa kaupungistaan, sillä tahdon puhua heissä kansalleni ja ilmaista heille päätökseni.»

He tekivät hänen käskynsä mukaan ja kutsuivat kansan kokoon seuraavaksi päiväksi, Eje luullen hänen tekevän sovinnon Ammonin kanssa ja Horemheb uskoen hänen julistavan sodan Azirua ja heettiläisiä vastaan. Mutta koko sen yön farao valvoi ja rukoili kävellen rauhatta huoneissaan nauttimatta mitään ruokaa ja puhuttelematta ketään ihmistä, niin että lääkärinä olin levoton hänen tähtensä. Seuraavana päivänä hänet kannettiin kansan eteen ja kansan edessä hän istuutui valtaistuimelleen ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja loistavat kuin aurinko, kun hän kohotti kätensä ja puhui kansalle valtaistuimeltaan ja sanoi:

»Heikkouteni tähden on tänä päivänä nälkä Egyptinmaassa, ja heikkouteni tähden uhkaa vihollinen maan rajoja, sillä tietäkää, että heettiläiset valmistautuvat hyökkäämään Syyriasta Egyptiin ja vihollisten jalat polkevat pian mustaa maata. Kaikki tämä tapahtuu minun heikkouteni tähden, koska en kyllin selvästi ymmärtänyt jumalani ääntä enkä toteuttanut hänen tahtoaan. Mutta nyt on jumalani ilmestynyt minulle. Aton on ilmestynyt minulle ja hänen totuutensa palaa sydämessäni, niin etten enää ole heikko enkä epäröi. Minä kaadoin väärän jumalan, mutta heikkoudessani jätin kaikki muut Egyptin jumalat hallitsemaan ainoan Atonin rinnalle ja heidän varjonsa ovat pimentäneet Egyptin. Sen tähden kaatukoot tänä päivänä kaikki Kemin maan vanhat jumalat ja hallitkoon Atonin kirkkaus ainoana valona Kemin maata. Tänä päivänä kaatukoot kaikki vanhat jumalat ja alkakoon Atonin valtakunta maan päällä.»

Hänen sanansa kuullessaan alkoi kansa kohista kauhusta ja monet kohottivat käsivartensa ja monet lankesivat maahan faraon edessä. Mutta farao Ekhnaton korotti äänensä ja jatkoi kovalla äänellä huutaen: »Te, jotka minua rakastette, menkää ja kaatakaa kaikki Kemin maan vanhat jumalat, rikkokaa heidän alttarinsa, särkekää heidän kuvansa, kaatakaa maahan heidän pyhä vetensä, hajoittakaa heidän temppelinsä, hävittäkää heidän nimensä kaikista kirjoituksista, hautoihin asti tunkeutukaa hävittämään heidän nimensä, jotta Egypti pelastuisi. Ylhäiset, ottakaa nuija käteenne, taiteilijat, vaihtakaa talttanne kirveisiin, rakentajat, ottakaa moukarinne ja menkää kaikkiin maihin, kaikkiin kaupunkeihin ja kyliin kaatamaan vanhat jumalat ja hävittämään heidän nimensä. Tällä tavoin minä puhdistan Egyptin pahan vallasta.»

Silloin jo monet pakenivat kauhistuneina hänen edestään, mutta farao veti syvään henkeä ja hänen kasvonsa hehkuivat kiihkoa ja hän huusi ja sanoi: »Tulkoon siis Atonin valtakunta maan päälle. Sen tähden älköön tästä päivästä lähtien enää olko orjia ja herroja, isäntiä ja palvelijoita, vaan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja vapaita Atonin edessä eikä kukaan enää ole sidottu viljelemään toisen maata eikä kukaan ole sidottu vääntämään toisen myllyä, vaan jokainen ihminen valitkoon työnsä tahtonsa mukaan vapaana menemään ja tulemaan, niinkuin haluaa. Farao on puhunut.»

Eikä kansa enää kohissut, vaan kaikki seisoivat mykkinä ja tuijottivat häneen ja kuolemanhiljaisuus lankesi Akhetatonin ylle ja tunsin kalman hajun sieraimissani. Mutta ihmisten tuijottaessa farao Ekhnatoniin hän kasvoi heidän silmissään ja hänen kasvojensa loistava kiihko huikaisi heidät ja hänen voimansa meni ihmisiin, niin että he alkoivat huutaa kiihkosta ja sanoivat toisilleen: »Tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut, mutta totisesti, hänen jumalansa puhuu hänestä ja meidän on toteltava häntä.» Tällä tavoin kansa hajaantui kiihkoutuneena ja keskenään väitelien ja ihmiset alkoivat lyödä toisiaan nyrkeillä ja faraolle uskolliset löivät hengiltä Akhetatonin kadunkulmissa vanhoja miehiä, jotka puhuivat häntä vastaan.

Mutta kansan hajaannuttua pappi Eje sanoi faraolle: »Ekhnaton, viskaa pois kruunusi ja taita käyräsauva kädessäsi, sillä sanat, jotka sanoit, ovat jo kaataneet valtaistuimesi.»

Farao Ekhnaton sanoi hänelle: »Sanat, jotka sanoin, toivat kuolemattomuuden nimelleni ajasta aikoihin ja valtani on elävä ihmisten sydämissä ikuisesta ikuiseen.»

Silloin Eje pyyhki käsiään vastakkain ja sylki maahan faraon edessä ja pyyhki jalallaan syljen tomuun faraon edessä ja sanoi: »Jos niin on, pesen käteni ja menettelen, kuten katson parhaaksi, sillä hullun edessä en enää katso olevani velvollinen vastaamaan teoistani.»

Hän aikoi poistua, mutta Horemheb pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta ja niskasta ja pidätti hänet helposti, vaikka hän oli iso, vahva mies. Horemheb sanoi: »Hän on faraosi ja sinun on toteutettava hänen käskynsä, Eje, äläkä kavalla häntä, sillä jos kavallat hänet, tulen totisesti ja lävistän veitsellä mahasi, vaikka minun olisi omin varoin kerättävä sotajoukko saadakseni sen tehdyksi. Tämän olen sanonut enkä yleensä valehtele. Tosin hänen hulluutensa on suuri enkä usko tästä hulluudesta koituvan mitään hyvää, mutta hänen hulluudessaankin rakastan häntä ja pysyn uskollisena hänen rinnallaan, koska olen vannonut hänelle valani ja kerran peittänyt hänen heikkoutensa olkavaatteellani. Hiven älyäkin on hänen hulluudessaan, sillä jos hän vain olisi kaatanut kaikki vanhat jumalat, se olisi merkinnyt sisällissotaa, mutta vapauttaessaan myllyjen orjat ja peltojen orjat hän sotkee pappien keitoksen ja saa kansan puolelleen, joskin tästä kaikesta on oleva seurauksena entistä suurempi sekasorto. Muu kaikki on kuitenkin minulle samantekevää, mutta mitä teemme heettiläisille, farao Ekhnaton?»

Farao Ekhnaton istui käsi riippuen veltosti polvella eikä vastannut hänelle mitään. Horemheb sanoi: »Anna minulle kultaa ja viljaa, aseita ja sotavaunuja, hevosia ja valta palkata sotilaita ja valta kutsua vartijat kaikista kaupungeista alamaahan, niin luulen voivani torjua heettiläisten hyökkäyksen.»

Silloin farao kohotti punoittavat silmänsä häneen kiihko sammuneena kasvoistaan ja sanoi hiljaa: »Kiellän sinua julistamasta sotaa, Horemheb. Mutta jos kansa tahtoo puolustaa mustaa maata, en voi sitä estää. Viljaa ja kultaa, aseista puhumatta, ei minulla ole sinulle antaa enkä antaisi, vaikka minulla olisi, koska en tahdo vastustaa pahaa pahalla. Muuten voit järjestää puolustuksen Taniksessa, miten haluat, mutta älä vuodata verta ja puolustaudu vain, jos kimppuusi hyökätään.»

»Olkoon, niinkuin sanot», sanoi Horemheb. »Samaa sontaa kaikki. Kuolen siis Taniksessa käskysi mukaan, sillä ilman viljaa ja kultaa ei urhein ja taitavinkaan armeija kauan voi puolustautua. Mutta heitän veteni kaikelle empimiselle, farao Ekhnaton, ja puolustaudun oman järkeni mukaan. Pysy terveenä!»

Hän meni ja myös Eje lähti faraon luota ja jäin kahden farao Ekhnatonin kanssa. Hän katsoi minuun sanomattoman väsynein silmin ja sanoi: »Puhuttuani meni voimani minusta, Sinuhe, mutta silti olen heikkonakin onnellinen. Mitä sinä aiot tehdä, Sinuhe?»

Hänen sanansa yllättivät minut, niin että katsoin hölmistyneenä häneen. Hän hymyili väsyneesti ja kysyi: »Rakastatko minua, Sinuhe?» Myönnettyäni että rakastin häntä kaikessa hänen hulluudessaankin, hän sanoi: »Jos rakastat minua, tiedät kyllä mitä sinun on tehtävä, Sinuhe.»

Kapinoin mielessäni hänen tahtoaan vastaan, vaikka sydämessäni tiesin hyvin, mitä hän halusi minun tekevän. Lopuksi sanoin äkäisesti: »Luulin sinun tarvitsevan minua lääkärinä, mutta ellet tarvitse, lähden tieheni. Tosin olen huono kaatamaan jumalien kuvia ja käsivarteni ovat heikot pitelemään moukaria, mutta tapahtukoon sinun tahtosi. Kansa varmaan puhkaisee nahkani ja ruhjoo kivillä kalloni ja ripustaa ruumiini muurille pää alaspäin, mutta tämä tuskin liikuttaa sinua. Lähden siis Thebaan, koska siellä on paljon temppeleitä ja ihmiset tuntevat minut.»

Hän ei vastannut minulle enää mitään ja suutuksissani lähdin pois hänen luotaan, koska tämä kaikki oli mielestäni mitä suurinta mielettömyyttä. Hän jäi aivan yksin istumaan istuimelleen, mutta minä menin Thotmesin luokse, koska minulla oli tarve purkaa sisuani ystävän seurassa. Horemheb istui Thotmesin työpajassa ja heidän kanssaan joi viiniä vanha, juoppo taiteilija, jonka nimi oli , ja Thotmesin palvelijat sitoivat kääröjä valmistaakseen häntä matkaa varten.

»Atonin nimeen», sanoi Thotmes ja kohotti kultaisen maljansa. »Enää ei ole ylhäisiä eikä alhaisia, orjia tai herroja ja minä, jonka käsissä kivi puhkesi elämään, lähden kaatamaan rumia jumalankuvia. Juokaamme sen tähden yhdessä, hyvät ystävät, sillä luulen, ettei meillä kenelläkään enää ole monta päivää elinaikaa.»

Joimme viiniä yhdessä ja  sanoi: »Hän kohotti minut kurasta rinnalleen ja sanoi minua ystäväkseen, ja joka kerta kun olen ryypännyt vaatteenikin, hän on antanut minulle uudet vaatteet. Enkö siis tätä asiaa tekisi hänen mielikseen? Toivon vain, ettei kuolema tee kovin kipeää, sillä kotikylässäni talonpojat ovat pahasisuisia ja heillä on ikävä tapa käyttää sirppejään suuttuessaan ja leikata sirpeillä maha auki niiltä, jotka eivät ole heille mieleen.»

Horemheb sanoi: »En tosiaankaan kadehdi teitä, vaikka voin vakuuttaa, että heettiläisillä on vielä paljon ikävämpiä tapoja. Joka tapauksessa aion käydä sotaa heettiläisiä vastaan ja torjua heidät, sillä luotan suuresti onneeni ja kerran näin Siinain erämaassa palavan pensaan tai puun, joka ei kulunut palaessaan, ja tiesin tästä syntyneeni suuriin tekoihin. Paljain kourin minun on kuitenkin hankala tehdä suuria tekoja, mutta kenties sotilaani voivat säikäyttää heettiläiset viskelemällä heitä sontakakkaroilla.»

Minä sanoin: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, sanokaa minulle, miksi rakastamme häntä ja tottelemme häntä, vaikka tiedämme, että hän on hullu ja että hänen sanansa ovat hulluutta. Selittäkää tämä minulle, jos osaatte.»

»Ei hän tehoa minuun millään tavoin», arveli Bek. »Mutta olen vanha juoppo eikä kuolemastani ole vahinkoa kenellekään. Siksi teen hänelle mieliksi ja maksan hinnan kaikista humalaisista vuosista, jotka hänen luonaan olen viettänyt.»

»En suinkaan rakasta häntä, vaan paremmin vihaan häntä», väitti Thotmes kiivaasti. »Juuri siksi lähden toteuttamaan hänen käskyjään, että vihaan häntä ja tahdon jouduttaa hänen loppuaan. Totisesti, olen suuresti kyllästynyt kaikkeen ja toivon lopun tulevan pian.»

Mutta Horemheb sanoi: »Valehtelette, siat. Tunnustakaa vain, että hänen katsoessaan teitä silmiin sontainen selkäruotonne alkaa täristä ja toivoisitte olevanne jälleen lapsia ja leikkivänne karitsain kanssa kedolla. Minä olen ainoa johon hänen katseensa ei tehoa, mutta kohtaloni on muulla tavoin sidottu häneen ja minun on myönnettävä, että rakastan häntä, vaikka hän käyttäytyy perin ämmämäisesti ja puhuu kimeällä äänellä.»

Tällä tavoin keskustellen joimme viiniä keskenämme ja näimme laivojen lipuvan virtaa alas ja purjehtivan ylävirtaan ja lukuisten ihmisten lähteävän pois Akhetatonista. Useat ylhäiset pakenivat parhaine tavaroineen, mutta monet lähtivät kaatamaan Egyptin jumalia faraon käskyn mukaan ja lauloivat hymnejä Atonille mennessään. Luulen, etteivät he kuitenkaan kauan laulaneet, vaan laulu jähmettyi heidän kurkkuunsa, kun he joutuivat vastakkain raivostuneen kansan kanssa temppeleissä. Joimme viiniä koko päivän, mutta viini ei ilahduttanut sydämiämme, koska tulevaisuus oli kuin musta kuilu edessämme ja puheemme kävivät yhä katkerammiksi.

Seuraavana päivänä Horemheb nousi laivaan matkustaakseen takaisin Memfikseen ja sieltä Tanikseen. Ennen hänen lähtöään lupasin lainata hänelle niin paljon kultaa kuin saisin irti Thebasta ja lähettää hänelle puolet omistamastani viljasta. Toisen puolen viljasta aioin käyttää omien tarkoitusteni mukaisesti, mutta toisen puolen lupasin hänelle. Kenties juuri tämä oli heikkouteni erehdys ja määräsi elämäni: Puolet annoin Ekhnatonille, puolet Horemhebille, mutta kokonaan en antanut mitään kenellekään.

3

Thotmes ja minä matkustimme Thebaan, ja jo kaukana Thebasta tulivat vastaamme ruumiit ajelehtien virtaa alas. Ruumiit tulivat kelluen ja turvonneina virtaa alas ja näimme niiden joukossa pappien ajeltuja päitä, ylhäisiä ja alhaisia, vartijoita ja orjia, ja heidän hiuksistaan ja vaatteistaan ja ihostaan saattoi erottaa mitä kukin oli ollut elämänsä päivinä, kunnes ruumiit mustuivat ja hajosivat tai krokotiilit ahmivat ne. Eikä krokotiilien tarvinnut uida virtaa ylös Thebaan syödäkseen ihmislihaa, vaan sama tapahtui joka paikassa virran varrella kaupungeissa ja kylissä ja moni ihminen pääsi hengestään näinä päivinä ja hänen ruumiinsa viskattiin virtaan, niin että krokotiilit kävivät nirsoiksi ja valitsivat ruokansa. Krokotiili on näet viisas kala ja söi mieluummin naisten ja lapsien pehmeän lihan ja ylhäisten lihavat ruumiit kuin kantajain ja orjien sitkeää lihaa. Jos krokotiileillä on järki, kuten niillä varmaan on, luulen niiden näinä päivinä suuresti ylistäneen Atonia.

Koko virta haisi kuolemalta ja yön pimeässä toi tuuli Thebasta kitkerän savunhajun sieraimiimme. Thotmes sanoi ivallisesti: »Totisesti näyttää siltä kuin Atonin valtakunta olisi tullut maan päälle.» Mutta paadutin heikon sydämeni ja sanoin hänelle: »Thotmes, mitään tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut eikä maailma enää koskaan ole saava toista tällaista tilaisuutta. Leipää ei voi leipoa murtamatta jyviä. Atonin mylly jauhaa nyt jyviä, leipokaamme me jauhot leiväksi farao Ekhnatonin tähden, niin totisesti maailma on muuttuva ja lopuksi kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään Atonin edessä.»

Mutta Thotmes joi viiniä poistaakseen kalmanhajun nenästään ja sanoi: »Suo anteeksi, jos vahvistan viinillä heikkouttani, sillä rehellisesti sanoen minua suuresti peloittaa ja polveni muuttuvat vedeksi, kun ajattelen, mitä joudumme kokemaan. Siksi on tällaisena aikana yksinkertaisinta juoda itsensä humalaan, koska ihminen ei humalassa ajattele liikoja ja elämä ja kuolema, ihmiset ja jumalat käyvät samanarvoisiksi hänen silmissään.»

Saapuessamme Thebaan paloi kaupunki monesta kohdasta ja myös kuolleiden kaupungista kohosivat liekit kansan rosvotessa hautoja ja polttaessa tulessa pappien säilytettyjä ruumiita. Laivaamme ammuttiin nuolilla muurilta kenenkään edes kysymättä mitä etsimme ja laskiessamme rantaan tuuppivat kiihkoisat ristit sarvia veteen ja sohivat heitä seipäillä, kunnes he hukkuivat. Tästä arvasimme, että vanhat jumalat olivat jo kaatuneet ja Aton voittanut.

Menimme suoraan Krokotiilinpyrstöön ja kohtasimme siellä Kaptahin. Hän oli riisunut kalliit vaatteet yltään ja tahrinut mudalla voiteen hiuksissaan ja pukeutunut köyhän harmaaseen vaatteeseen. Myös kultaisen levyn hän oli poistanut sokeasta silmästään ja juotti auliisti resuisia orjia ja aseistautuneita sataman kantajia ja puhui heille sanoen: »Iloitkaa ja riemuitkaa, veljeni, sillä tämä on suuren ilon päivä eikä enää ole herroja eikä orjia, ylhäisiä tai alhaisia, vaan kaikki ihmiset ovat vapaita menemään ja tulemaan, kuten itse haluavat. Juokaa sen tähden tänään viiniä minun laskuuni ja toivon teidän muistavan viinitupani, jos onni teitä suosii ja saatte kähvelletyksi hopeaa tai kultaa väärien jumalien temppeleistä tai pahojen isäntien taloista. Olen näet orja kuten tekin ja orjana olen syntynyt ja orjana kasvanut ja todistuksena tästä näette silmäni, jonka julma isäntä puhkaisi kirjoituspuikollaan suuttuessaan minuun, kun olin juonut tyhjäksi hänen olutruukkunsa ja täyttänyt sen oman ruumiini vedellä. Mutta tällaista vääryyttä ei enää koskaan tule tapahtumaan eikä kenenkään enää tarvitse maistaa keppiä, koska on orja, eikä kenenkään tarvitse tehdä työtä käsillään, koska on orja, vaan kaikki on oleva pelkkää iloa ja riemua, hyppyä ja huvitusta, niin kauan kuin sitä kestää.»

Vasta kaiken tämän puhuttuaan hän huomasi minut ja Thotmesin ja häpesi hieman puheitaan ja vei meidät suljettuun huoneeseen ja sanoi: »Olisi ehkä viisainta, jos pukisitte halvemmat vaatteet yllenne ja tahrisitte mudalla kätenne ja kasvonne, sillä orjat ja kantajat kävelevät katuja ylistäen Atonia ja lyövät Atonin nimeen kepeillä jokaista, joka heidän mielestään on liian lihava eikä ole tehnyt työtä käsillään. Mutta minulle he ovat antaneet lihavuuteni anteeksi, koska olen itse entinen orja ja olen jakanut heille viljaa ja juotan heitä ilmaiseksi. Mutta kertokaa, mikä paha onni tuo teidät Thebaan juuri nyt, sillä näinä päivinä Theba on kolkko kaupunki ylhäisille.»

Näytimme hänelle kirveemme ja moukarimme ja sanoimme tulleemme kaatamaan väärien jumalien kuvat ja hakkaamaan heidän nimensä pois kaikista kirjoituksista. Kaptah nyökytteli viisaasti päätään ja sanoi: »Suunnitelmanne on kenties älykäs ja miellyttää rahvasta, kunhan pidätte huolen, ettei kansa saa tietää, keitä olette, sillä monenlaisia muutoksia voi tapahtua ja sarvet kostavat teille tekonne, jos pääsevät jälleen valtaan. En näet usko, että tätä elämää voi kestää kauan, sillä mistäpä orjat saavat viljaa elääkseen ja vallattomuudessaan he ovat tehneet tekoja, jotka ovat saaneet monet entiset ristitkin epäröimään ja muuttumaan sarviksi järjestyksen palauttamiseksi. Kuitenkin farao Ekhnatonin määräys orjien vapauttamisesta on erittäin viisas ja kaukonäköinen, sillä tällä tavoin voin lähettää pois kaikki kelvottomat ja ikäkulut orjani, jotka vain suotta syövät kallista viljaani ja öljyäni. Minun ei enää tarvitse suurin kustannuksin elättää ja majoittaa orjia, vaan voin palkata heidät työhön, milloin haluan, ja lähettää heidät pois, milloin haluan, enkä ole sidottu heihin, vaan voin itse valita työväkeni ja maksaa heille, mitä haluan. Vilja on kalliimpaa kuin koskaan ennen ja selvittyään humalastaan he tulevat luokseni kilpaillen pyytämään minulta työtä ja heidän työnsä tulee minulle halvemmaksi kuin ennen orjien työ, sillä he suostuvat mihin ehtoihin hyvänsä, kunhan vain saavat leipää. Jos orja ennen varasti, niin se kuului hyvään tapaan eikä isäntä voinut muuta kuin piestä hänet, mutta jos palkattu mies varastaa, hänet tuomitaan korvaamaan työllä varkautensa ja ennen häneltä voitiin leikata korvat ja nenä varkauden tähden. Kaiken tämän vuoksi ylistän suuresti farao Ekhnatonia hänen viisautensa tähden ja luulen, että muutkin tulevat ylistämään häntä malttaessaan ajatella asiaa ja älytessään oman etunsa.»

»Puhuit viljasta, Kaptah», sanoin hänelle. »Tiedä siis, että puolet viljastamme olen luvannut Horemhebille, jotta hän kävisi sotaa heettiläisiä vastaan, ja tämä vilja sinun on viipymättä laivattava Tanikseen. Mutta toinen puoli viljaa sinun on jauhettava ja leivottava leiväksi ja jaettava nälkäänäkeville kaikissa kaupungeissa ja kylissä, missä viljaamme on varastoituna. Jakaessaan leipää kansalle palvelijasi eivät saa ottaa maksua, vaan heidän on sanottava: »Tämä on Atonin leipä, ottakaa ja syökää Atonin nimeen ja siunatkaa farao Ekhnatonia ja hänen jumalaansa.»

Tämän kuullessaan Kaptah repäisi vaatteensa, koska se oli vain orjan vaate eikä sen repimisestä ollut suurta vahinkoa. Hän repi myös käsillä hiuksiaan, niin että kuiva muta pölisi, ja huusi katkerasti ja sanoi: »Tämä tekee sinut köyhäksi, herrani, ja mistä minä sitten otan ansioni. Faraon hulluus on tarttunut sinuun ja seisot päälläsi ja kävelet takaperin. Voi, minua kurjaa, joka tämänkin päivän jouduin näkemään, eikä kuoriainenkaan enää voine auttaa meitä, sillä leivän jakamisesta ei kukaan tule sinua siunaamaan ja tuo kirottu Horemheb vastaa julkeasti karhumiskirjeisiini ja kehoittaa minua itse noutamaan häneltä kullan, jonka olen hänelle sinun nimiisi lainannut. Hän on rosvoa pahempi, tuo ystäväsi Horemheb, sillä rosvo vie, minkä vie, mutta hän lupaa maksaa korkoa viemästään ja kiusaa siten velkojiaan turhalla toivolla, niin että heidän maksansa lopulta halkeavat harmista. Mutta silmistäsi näen, että tarkoitat totta, herrani, eikä sen tähden valitukseni auta, vaan minun on täytettävä tahtosi, vaikka se tekee sinut köyhäksi.»

Jätimme Kaptahin liehittelemään orjia ja hieromaan takahuoneissa kauppaa temppelien pyhistä astioista ja kalleuksista, joita kantajat olivat ryöstäneet temppeleistä. Kaikki kunnialliset ihmiset olivat sulkeutuneet taloihinsa ja teljenneet ovensa ja kadut olivat autioita ja muutamat temppelit, joihin papit olivat sulkeutuneet, oli sytytetty palamaan ja paloivat yhä. Menimme rosvottuihin temppeleihin hakkaamaan jumalien nimiä pois pyhistä kirjoituksista ja tapasimme muita faraolle uskollisia samassa työssä ja käytimme moukareitamme ja vasaroitamme niin kiivaasti, että tulikipunat sinkoilivat kivestä. Tällä tavoin koetimme vakuutella itsellemme, että teimme tärkeätä työtä ja että vasaramme auttoivat uuden aikakauden alkamista Egyptille, ja taoimme ranteemme jäykiksi ja kämmenemme kipeiksi vasaroillamme. Tätä samaa työtä teimme päivästä päivään enkä malttanut levätä enkä syödä enkä nukkua, sillä työmaamme oli määrätön ja toisinaan tunkeutui hurskaita pappien johtamina häiritsemään työtämme ja he viskelivät meitä kivillä ja uhkailivat meitä kepeillä, mutta karkoitimme heidät vasaroillamme ja kiihkossaan Thotmes halkaisi vasarallaan pään vanhalta papilta, joka tahtoi suojella jumalaansa. Sillä päivästä päivään valtasi meidät yhä suurempi kiihko ja teimme työtä voidaksemme sulkea silmämme kaikelta, mikä tapahtui ympärillämme.

Kansa kärsi näet nälkää ja puutetta ja riemuittuaan aikansa vapaudestaan orjat ja kantajat pystyttivät sinisiä ja punaisia keppejä satamaan ja kerääntyivät niiden ympärille ja muodostivat omia vartijakuntiaan, jotka lähtivät ryöstämään sarvien taloja ja ylhäisten taloja jakaakseen heidän viljansa ja öljynsä ja rikkautensa kansalle, eivätkä faraon vartijat voineet estää heitä. Kaptah palkkasi tosin väkeä jauhamaan viljaa ja leipomaan leipää, mutta kansa riisti leivät hänen palvelijoiltaan sanoen: »Tämä leipä on köyhiltä rosvottua leipää ja siksi on vain oikein, että se jaetaan köyhille.» Eikä kukaan siunannut nimeäni jakamani viljan tähden, vaikka tein itseni köyhäksi yhden ainoan kuunkierron aikana.

Kun tällä tavoin oli kulunut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sekasorto kasvoi yhä suuremmaksi Thebassa ja miehet, jotka ennen olivat punninneet kultaa, seisoivat kerjäten kadunkulmissa ja heidän vaimonsa myivät orjille korujaan ostaakseen lapsilleen leipää, silloin tuli Kaptah yön pimeässä talooni ja sanoi: »Herrani, sinun on aika paeta, sillä vallan pian kukistuu Atonin valtakunta enkä luule kenenkään kunniallisen ihmisen pahoittelevan sen menoa. Laki ja järjestys on palaava ja entiset jumalat palaavat, mutta sitä ennen ruokitaan vielä krokotiileja ja ruokitaan runsaammin kuin koskaan ennen, sillä papit aikovat puhdistaa pahan veren pois Egyptistä.»

Kysyin häneltä: »Mistä tämän tiedät?»

Hän sanoi viattomasti: »Enkö aina ole ollut uskollinen sarvi ja rukoillut salassa Ammonia? Myös olen lainannut runsaasti kultaani papeille, sillä he maksavat neljänneksen ja puoletkin korkoa ja panttaavat Ammonin maat pantiksi kullasta. Pelastaakseen oman henkensä Eje on tehnyt sopimuksen pappien kanssa ja siten papit saavat vartijat puolelleen. Myös kaikki Egyptin rikkaat ja ylhäiset ovat palanneet Ammonin turviin ja papit ovat kutsuneet neekereitä Kushin maasta ja keränneet ja palkanneet palvelukseensa shardanat, jotka tähän asti ovat ryöstelleet maaseutua. Totisesti, Sinuhe, kohta alkaa mylly pyöriä ja jyviä murskataan, mutta leipä, joka jauhoista leivotaan, on Ammonin kiitos, sillä olen jo tuskastunut tähän sekamelskaan, vaikka se onkin tehnyt minut hyvin rikkaaksi.»

Järkytyin suuresti hänen sanoistaan ja huusin: »Farao Ekhnaton ei ikinä suostu siihen.» Mutta Kaptah hymyili viekkaasti ja hieroi etusormella sokeaa silmäänsä ja sanoi: »Enää he eivät kysy lupaa faraolta. Akhetatonin kaupunki on jo kirottu ja jokainen, joka sinne jää, on kuolemalla kuoleva. Saatuaan vallan käsiinsä he sulkevat kaikki sinne johtavat tiet ja virrankin he sulkevat, niin että jokainen, joka jää sinne, on kuoleva nälkään. He vaativat näet, että faraon on palattava Thebaan ja kumarrettava Ammonia.»

Silloin ajatukseni selkenivät ja näin edessäni farao Ekhnatonin kasvot ja hänen silmänsä, joista kuvastui pettymys, kuolemaakin katkerampi. Siksi sanoin: »Tämä häpeä ei koskaan saa tapahtua, Kaptah. Olemme kulkeneet monta tietä yhdessä, sinä ja minä. Sen tähden, Kaptah, kulkekaamme tämäkin tie yhdessä loppuun asti. Joskin minä olen köyhä jaettuani pois viljani, sinä olet vielä rikas. Osta sen tähden aseita, keihäitä ja nuolia, ja osta nuijia niin paljon kuin voit, ja osta kullallasi vartijat puolellesi ja aseet sinun on jaettava sataman orjille ja kantajille ja saatava vartijat puolustamaan heitä ja faraota. En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee, Kaptah, mutta tällaista tilaisuutta ei maailma vielä koskaan ole kokenut kaiken uudistamiseksi toisenlaiseksi kuin ennen on ollut. Kun maa on jaettu köyhien asuttavaksi ja heidän puutarhansa ovat orjien lasten leikkipaikkoja, silloin varmaan kansa rauhoittuu ja jokainen pitää omansa ja jokainen tekee työnsä tahtonsa mukaan ja kaikki on oleva paremmin kuin ennen.»

Mutta Kaptah alkoi vavista ja sanoi: »Herrani, en suinkaan enää vanhoina päivinäni halua ruveta tekemään työtä käsilläni, ja he ovat jo panneet ylhäiset vääntämään jauhinkiviä myllyissä ja lyövät heitä kepeillä ja ylhäisten ja rikkaiden vaimot ja tyttäret he ovat panneet palvelemaan orjia ja kantajia ilotaloissa eikä tämä kaikki suinkaan ole hyvä, vaan tämä on paha. Herrani Sinuhe, älä vaadi minua tälle tielle, sillä ajatellessani sitä muistan pimeää taloa, johon kerran sinua seurasin, vaikka vannoin sinulle, etten koskaan siitä puhuisi sinulle, mutta nyt puhun, koska minun täytyy. Herrani, jälleen olet päättänyt astua pimeään taloon etkä tiedä, mikä sinua siellä odottaa, ja jos sinne astut, näet kenties, että sinua odottaa mätänevä hirviö ja löyhkäävä kuolema. Sillä kaiken sen perusteella, mitä jo olemme nähneet, tämä farao Ekhnatonin jumala on yhtä kauhea kuin Kreetan jumala ja panee Egyptin parhaat ja lahjakkaimmat miehet hyppimään härkien edessä ja vie heidät pimeään taloon, josta ei ole paluuta, vaikka he menevät sinne riemuiten ja hyppien ja luottaen taitoonsa ja luullen löytävänsä sieltä kaiken lännen kenttien autuuden. Ei, herrani, Minotauroksen taloon en enää uudelleen seuraa sinua.»

Eikä hän itkenyt ja parkunut niinkuin ennen, vaan puhui minulle vakavasti ja vannotti minua luopumaan aikeestani, ja lopuksi hän sanoi: »Ellet ajattele itseäsi ja minua, ajattele ainakin Meritiä ja pientä Thotia, jotka rakastavat sinua. Vie heidät pois täältä ja piilota heidät turvalliseen paikkaan, sillä Ammonin alkaessa viljan jauhannan ei heidän henkensä enää ole täällä turvassa.»

Mutta kiihkoni oli sokaissut minut ja hänen varoituksensa olivat hulluutta mielestäni ja sanoin kopeasti hänelle: »Kukapa vainoisi naista ja pientä poikaa? Minun talossani he ovat turvassa, sillä Aton voittaa ja Atonin täytyy voittaa. Muuten ei elämä ole elämisen arvoista enää. Onhan kansalla oma järkensä ja kansa tietää faraon tahtovan sille pelkkää hyvää. Miten olisi mahdollista, että kansa palaisi mieluummin jälleen pelon ja pimeyden valtaan. Juuri Ammonin talo on tuo pimeä talo, josta puhut, eikä suinkaan Atonin talo. Muutamat lahjotut vartijat ja muutamat pelkurimaiset ylhäiset eivät toki pysty kaatamaan Atonia, kun hänellä on koko kansa takanaan.»

Kaptah sanoi: »Puhuin jo puhuttavani enkä palaa siihen. Silti sappeni kiehuu kertoakseni sinulle erään pienen salaisuuden, mutta koska salaisuus ei ole minun, en voi sitä kertoa eikä se kenties tehoisi sinuun, kun olet hulluutesi vallassa. Älä siis syytä minua, herrani, jos jälkeenpäin hierot polvesi ja kasvosi kiviin epätoivosi vallassa. Älä syytä minua, jos hirviö nielee sinut. Minusta ei liene väliä, koska olen vain entinen orja eikä minulla ole lapsia, jotka murehtisivat kuolemaani. Siksi seuraan sinua, herrani, myös tälle viimeiselle tielle, vaikka tiedän, että kaikki tämä tapahtuu turhan tähden. Astukaamme siis yhdessä pimeään taloon, herrani, kuten kerran ennen ja minä seuraan sinua, mutta jos sallit, otan viiniruukun taas mukaan matkalleni.»

Tästä päivästä lähtien Kaptah alkoi juoda ja hän joi aamusta iltaan ja illasta aamuun, mutta kesken humalansa hän täytti käskyni ja antoi palvelijansa jakaa aseita satamassa sinisten ja punaisten keppien ympärillä ja kutsutti salaa vartijoiden päälliköitä Krokotiilinpyrstöön ja lahjoi heitä liittymään köyhien puolelle rikkaita vastaan. Eikä Kaptah juodessaan suuresti eronnut muista ihmisista, sillä myös muut ihmiset joivat lakkaamatta ja Thotmes joi ja orjat joivat rosvoamansa saaliin ja rikkaat myivät viimeiset korunsa ostaakseen viiniä, ja kaikki sanoivat: »Syökäämme ja juokaamme, sillä kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä tuo tullessaan.»

Myös tuli eräänä päivänä Krokotiilinpyrstöön muuan Theban runoilija, joka juomisistaan oli niin paljon velkaa Kaptahille, että Kaptahin oli pakko juottaa hänelle jatkuvasti viiniä saadakseen joskus omansa takaisin. Hän tuli silmät loistavina ja haroi käsillä hiuksiaan ja sanoi: »Olen keksinyt suuren asian ja tämä asia on suurin ja tärkein, mitä vielä milloinkaan on keksitty, ja ajatukseni on ihmeellisempi kaikkia faraonkin ajatuksia ja näkyjä. Kaikki, mikä ympärillämme tapahtuu, on pahaa ja väärin ja vääryys voittaa oikeuden ja julmuus voittaa hyvyyden ja ilkeys voittaa viattomuuden. Mutta tätä ei maksa surra, sillä tämä kaikki on vain unta ja kuolemassa heräämme unesta ja uni on poissa eikä häiritse meitä enää. En sanoisi mitään, jos näkisimme hyviä unia, kuten ennen, mutta nyt näemme kaikki pahaa unta ja unemme on niin levoton ja paha, että herääminen on unennäköä parempi. Siksi sanon: Ei ole Thebaa eikä ole virtaa eikä ole Egyptiä, ei ole peltoja eikä kaupunkeja, ei ole rikkaita eikä köyhiä, ei herroja eikä orjia, vaan tämä kaikki on ikävää ja pahaa unta, jota minä näen, ja faraokin näkyineen on vain unta, jota minä näen. Mutta nyt olen suuresti kyllästynyt uneeni, sillä tämä uni on pahempi kuin monen päivän kohmelo. Siksi aion herättää itseni unesta eikä herättyäni enää ole Egyptiä eikä faraota.» Tämän sanottuaan hän otti esiin partaveitsenä käyttämänsä piipuukon ja veti kurkkunsa auki korvasta korvaan niin äkkiä, ettei kukaan ehtinyt häntä estää, ja hänen verensä tahri istuimen ja matot, niin että Kaptahille koitui hänen kuolemastaan vielä suurempi vahinko kuin hänen elämästään.

Mutta hänen sanansa levisivät kautta Theban ja monet rauhalliset ja sävyisät ihmiset, jotka olivat kyllästyneet ajan kiihkoon, sanoivat toisilleen: »Elämämme on vain paha uni ja kuolema on suloinen herääminen. Astukaamme siis tyynin mielin elämän pimeästä käytävästä kuoleman aamuun.» Tällä tavoin monet ihmiset surmasivat itsensä ja muutamat surmasivat myös vaimonsa ja lapsensa, jottei heidän olisi tarvinnut nähdä ja kokea kaikkea pahaa, mikä Thebassa tapahtui Atonin tähden.

Sillä nälkä ja kiihko vallitsi Thebassa näinä aikoina, jolloin Atonin valtakunta tuli maan päälle, ja houre valtasi ihmisten mielet, niin että he juopuivat viiniä juomatta. Eikä enää ollut väliä, kuka kantoi ristiä, kuka ei, vaan ainoa mikä merkitsi, oli ase ja luja nyrkki ja vahva ääni, sillä kuka jaksoi huutaa äänekkäimmin, hänen sanaansa kuunneltiin. Jos joku näki kadulla leivän toisen kädessä, niin hän tempasi leivän ja sanoi: »Anna minulle leipäsi, sillä emmekö kaikki ole veljiä keskenämme Atonin edessä eikä sovi, että minä näen nälkää veljeni ahmiessa leipää mahansa täyteen.» Jos joku näki vastaantulijan pukeutuneen hienoon pellavaan, niin hän sanoi: »Anna minulle vaatteesi, sillä olemmehan veljiä keskenämme Atonin nimeen eikä sovi, että veli pukeutuu veljeään paremmin.» Jos jonkun kaulassa tai vaatteissa tavattiin sarvi, hänet pantiin vääntämään myllynkiviä tai kaivamaan juuria maasta tai repimään palaneita taloja, mutta muutamia kolhittiin hengiltä ja muutamia viskattiin veteen krokotiilien syötäväksi, sillä krokotiilit saapuivat jo Theban satamalaiturien luokse eikä kukaan häirinnyt niitä ja niiden leukojen louskutus ja pyrstöjen läiske sekaantui sinisten ja punaisten keppien luona riitelevän kansan ääniin.

Eikä enää ollut mitään järjestystä, sillä ne, jotka huusivat äänekkäimmin, sanoivat: »Meidän on pidettävä yllä järjestys ja kuri Atonin nimeen. Kerätkäämme sen tähden kaikki vilja ja jakakaamme se keskenämme eikä kukaan enää saa ryöstää omin päin, vaan me, jotka olcmme väkevimmät, ryöstämme yhdessä jakaaksemme saaliin muiden kesken.» Siten äänekkäimmät kerääntyivät yhteen ja löivät kepeillä niitä, jotka yrittivät ryöstää omin päin, ja ryöstivät enemmän kuin koskaan ennen ja surmasivat jokaisen, joka teki vastarintaa, ja söivät itsensä kylläisiksi ja pukeutuivat kuninkaalliseen pellavaan ja kantoivat kultaa ja hopeaa kaulassaan ja ranteissaan. Heidän joukossaan oli miehiä, joiden nenä ja korvat oli leikattu häpeällisten rikosten tähden, ja heillä oli kahleiden jäljet nilkoissaan ja kepinlyöntien arpia selässään, mutta he ylpeilivät suuresti näistä jäljistä ja paljastivat häpeänsä kansan nähtäväksi ja sanoivat: »Kaiken tämän olemme kärsineet Atonin tähden, emmekö siis ole ansainneet hyvitystä siitä?» Eikä heitä voinut erottaa niistä, jotka oli sarvina lähetetty kaivoksiin ja kivilouhoksiin ja jotka nyt palasivat risteinä sekaantuen kansan joukkoon. Mutta kultaiseen taloon virran toisella rannalla ei kukaan kajonnut, koska se oli faraon talo ja Eje kantoi siellä yhä faraon käyräsauvaa ja ruoskaa ja suojeli siellä Ammonin pappeja.

Näin kului kaksi kertaa kolmekymmentä päivää eikä Atonin valtakunta maan päällä kestänyt sen kauempaa, vaan hajosi, sillä Kushin maasta laivoissa tuodut neekerijoukot ja Ejen palkkaamat shardanat piirittivät kaupungin ja sulkivat kaikki tiet ja sulkivat myös virran, niin ettei enää kukaan päässyt pakenemaan. Sarvet nousivat kapinaan kaikkialla kaupungissa ja papit jakoivat heille aseita Ammonin luolista ja aseitten puutteessa he olivat karkaisseet tulessa keppiensä kärjet ja vahvistaneet kuparilla keittiönuijansa ja taikinankaulimensa ja takoneet naistensa korut nuolenkärjiksi. Sarvet nousivat kapinaan ja heidän mukanaan nousivat kapinaan kaikki, jotka tahtoivat hyvää Egyptille, ja myös säyseät ja pitkämieliset ja rauhalliset ihmiset nousivat kapinaan sanoen: »Tahdomme vanhan järjestyksen palaavan, sillä olemme saaneet kurkkua myöten kylliksemme uudesta järjestyksestä ja Aton on jo kylliksi rosvonnut meitä.»

4

Mutta minä, Sinuhe, sanoin kansalle: Kenties on paljon väärää tapahtunut näinä päivinä ja kenties vääryys on polkenut oikeutta ja moni viaton on joutunut kärsimään väärän asemesta, mutta siitä huolimatta Ammon on pelon ja pimeyden jumala ja hallitsee ihmisiä heidän tietämättömyytensä tähden. Aton on ainoa jumala, sillä hän elää meissä itsessämme ja ulkopuolellamme, eikä ole mitään muita jumalia. Taistelkaa sen tähden Atonin puolesta kaikki orjat ja köyhät, kantajat ja palvelijat, sillä enää teillä ei ole mitään menettämistä, ja jos Ammon voittaa, saatte totisesti maistaa orjuutta ja kuolemaa. Taistelkaa farao Ekhnatonin tähden, sillä hänen kaltaistaan ei vielä koskaan ole syntynyt maan päälle ja jumala puhuu hänen suunsa kautta eikä tällaista tilaisuutta maailman uudistamiseksi ole koskaan ollut eikä hänen jälkeensä enää ole tuleva.»

Mutta orjat ja kantajat nauroivat minulle ääneen ja sanoivat: »Älä puhu meille pötyä Atonista, Sinuhe, sillä kaikki jumalat ovat samanlaisia ja kaikki faraot ovat samanlaisia. Mutta olet hyvä mies, Sinuhe, vaikka oletkin kovin yksinkertainen, ja olet sitonut ruhjoutuneet kätemme ja parantanut puhkotut polvemme pyytämättä meiltä lahjoja. Pudota sen tähden kädestäsi tuo nuija, jota kuitenkaan et jaksa heiluttaa, sillä ei sinusta ole sotijaksi ja sarvet tappavat sinut, jos näkevät nuijan kädessäsi, emmekä tahdo sinulle pahaa. Meistä sen sijaan ei ole väliä, vaikka kuolemme, sillä olemme tahrineet kätemme vereen ja eläneet hyviä päiviä ja maanneet loistokatosten varjossa ja juoneet kultaisista maljoista, vaikka emme enää tiedä, oliko se kaiken arvoista. Joka tapauksessa juhlamme on nyt lopussa ja aiomme kuolla ase kädessä, sillä maistettuamme vapautta ja hyviä päiviä ei orjuus enää maistu meille. Paranna sinä haavamme ja lievitä kipumme, jos haluat, mutta älä heilu keskellämme nuija kourassa, sillä tämä näky naurattaa meitä niin suuresti, että käännymme naurusta kaksinkerroin ja keihäät putoavat käsistämme ja olemme helppo saalis naakereille ja shardanoille ja Ammonin sarville.»

Heidän puheensa sai minut häpeämään, niin että pudotin nuijan kädestäni ja hain talostani lääkärinlippaani Krokotiilinpyrstöön hoitaakseni heidän haavojaan. Kolme päivää ja kolme yötä taisteltiin Thebassa ja lukemattoman monet vaihtoivat ristinsä sarviin ja liittyivät sarvien puolelle ja vielä useammat pudottivat aseet käsistään ja piiloutuivat taloihin ja viinikellareihin, viljasäiliöihin ja tyhjiin koreihin satamassa. Mutta orjat ja sataman kantajat taistelivat, ja urheimmin taistelivat ne, jotka olivat pitäneet pienintä ääntä, ja heidän rinnallaan taistelivat ne, joilta nenä ja korvat oli leikattu ja jotka sen tähden tiesivät, että heidät kuitenkin tunnettaisiin. Kolme päivää ja kolme yötä taisteltiin Thebassa ja orjat ja kantajat sytyttivät taloja palamaan ja taistelivat öisin tulipalojen valossa, ja myös neekerit ja shardanat sytyttivät taloja palamaan ja rosvosivat taloja ja löivät maahan jokaisen, joka heidän eteensä osui, olipa tämä risti tai sarvi. Heidän päällikkönsä ja kaupungin piirittäjä oli sama Pepitaton, joka oli surmauttanut kansaa oinasten tiellä ja Ammonin temppelin edessä, mutta nyt hänen nimensä oli jälleen Pepitamon ja Eje oli valinnut hänet, koska hän oli arvossa korkein ja oppinein faraon päälliköistä.

Mutta minä, Sinuhe, sidoin orjien haavoja ja paransin kantajien puhkottuja päitä Krokotiilinpyrstössä ja Merit leikkasi kaikki vaatteeni ja omat vaatteensa ja Kaptahin vaatteet heidän siteikseen ja pieni Thot kantoi viiniä niille, joiden kipuja täytyi lievittää. Ne, jotka voivat, palasivat haavaisinakin taisteluun ja viimeisenä päivänä taisteltiin enää vain satamassa ja köyhien kaupunginosassa ja sotaan tottuneet neekerit ja shardanat aseineen leikkasivat kansaa kuin viljaa, niin että veri juoksi pitkin ahtaita kujia ja verta valui kivilaitureilta virtaan. Eikä kuolema koskaan ennen ollut leikannut niin runsasta satoa Kemin maassa kuin sinä päivänä, sillä jos mies kaatui ja makasi pitkällään voimatta nousta, puhkoivat neekerit ja sarvet hänet keihäillään ja saman tekivät orjat ja kantajat sarville, jotka joutuivat heidän käsiinsä. Mutta kaikesta tästä en tiennyt paljon, sillä sidoin haavoja Krokotiilinpyrstössä enkä katsellut ympärilleni, ja tämän kaiken tein farao Ekhnatonin tähden, niin luulen, vaikka en varmasti tiedä sitä, koska ihminen ei tunne omaa sydäntään.

Mutta kantajat ja orjat olivat valinneet vahvimmat ja äänekkäimmät miehensä päälliköikseen ja nämä päälliköt tulivat Krokotiilinpyrstöön kesken taistelun virvoittaakseen itseään viinillä ja he olivat juopuneet verestä ja taistelun huumasta ja nauroivat minulle ja taputtelivat olkapäitäni kovilla kämmenillään ja sanoivat: »Olemme varanneet sinulle satamassa mukavan korin, johon voit piiloutua, Sinuhe, sillä et kai halua tänä iltana riippua meidän rinnallamme muurilla pää alaspäin. Eikö sinun olisi jo aika piiloutua, Sinuhe, sillä hyödytöntä on enää sitoa haavoja, jotka kohta viilletään uudelleen auki.» Mutta vastasin heille ja sanoin: »Olen kuninkaallinen lääkäri eikä kukaan rohkene kajota minuun kädellään.» Silloin he nauroivat minulle entistä enemmän ja joivat runsaasti viiniä ja palasivat taisteluun.

Vihdoin Kaptah tuli luokseni ja sanoi: »Talosi palaa, Sinuhe, ja sarvet ovat puhkoneet veitsillään Mutin, koska hän uhkaili heitä pesukartulla, kun he sytyttivät talosi palamaan. Sinun on jo aika pukea yllesi hienoin pellava ja pukea yllesi kaikki arvosi merkit, jotta pelastuisit. Hylkää sen tähden nämä haavoittuneet orjat ja rosvot ja seuraa minua takahuoneeseen, jotta pukeutuisimme yhdessä ottaaksemme arvomme mukaisesti vastaan pappi Ejen päälliköt. Olen näet piilottanut muutamia viiniruukkuja näiltä rosvoilta voidakseni lepyttää papit ja upseerit ja jatkaa kunniallisen ammattini harjoittamista.»

Myös Merit pani kätensä kaulaani ja rukoili minua ja sanoi: »Pelasta itsesi, Sinuhe, ja ellet tahdo tehdä sitä itsesi tähden, tee se minun ja pienen Thotin tähden.»

Mutta valvominen ja pettymys ja kuolema ja taistelun melu oli humalluttanut minut, niin etten enää tuntenut omaa sydäntäni, vaan sanoin: »Mitä minä talostani, mitä minä itsestäni, mitä minä sinusta ja Thotista! Veri, joka vuotaa, on Atonin edessä veljieni veri enkä tahdo enää elää, jos Atonin valtakunta hajoaa.» Mutta miksi puhuin näin mielettömästi, sitä en tiedä, vaan jokin muu puhui minussa eikä enää heikko sydämeni.

Enkä tiedä, olisinko enää ehtinyt paeta tai pelastaa mitään, sillä ei kulunut kuin tuokio, kun jo shardanat ja neekerit mursivat viinituvan oven ja tunkeutuivat sisään ja heitä johti pappi, jonka pää oli ajeltu ja kasvot kiilsivät pyhästä öljystä. He alkoivat surmata haavoittuneita, jotka makasivat verissään lattialla, ja pappi puhkoi pyhällä sarvella heidän silmänsä ja juovikkaiksi maalatut neekerit hyppivät jaloillaan heidän päällään, niin että veri pursui heidän haavoistaan. Pappi huusi: »Tämä on Atonin pesä, puhdistakaamme se tulella.» Silmieni edessä he löivät puhki pienen Thotin pään ja surmasivat keihäillään Meritin, joka yritti suojella häntä sylissään, eikä minusta ollut heidän puolustajakseen, vaan pappi löi minua sarvellaan päähän ja huutoni tukehtui kurkkuuni enkä tämän jälkeen tiennyt enää sen enempää kaikesta, mikä tapahtui.

Palasin tajuihini kujalla Krokotiilinpyrstön edessä enkä ensin tiennyt, missä olin, vaan luulin nähneeni unta tai olevani kuollut. Pappi oli poissa ja sotilaat olivat laskeneet keihäänsä ja joivat viiniä, jota Kaptah heille tarjosi, ja heidän upseerinsa hätyyttelivät heitä hopeapunoksisilla ruoskillaan jatkamaan taistelua ja Krokotiilinpyrstö paloi edessäni ilmiliekeissä, sillä sen sisus oli puuta ja se paloi kuin kuiva kaisla rannassa. Silloin muistin kaiken ja koetin nousta jaloilleni, mutta voimani pettivät. Kun en päässyt jaloilleni, aloin kontata polvieni ja käsieni varassa ja konttasin palavan oven luokse ja ryömin tuleen päästäkseni Meritin ja Thotin luokse. Ryömin tuleen, niin että vähäiset hiukseni kärventyivät ja vaatteeni syttyi palamaan ja käteni ja polveni paloivat, kunnes Kaptah tuli huutaen ja parkuen luokseni ja veti minut tulesta ja kieritteli minua tomussa, kunnes tuli sammui vaatteestani. Nähdessään tämän kaiken sotilaat nauroivat ääneen ja löivät käsillä polviinsa ja Kaptah sanoi heille: »Hän on varmaan vähän hullu, sillä pappi kolautti häntä sarvella päähän ja saa siitä vielä rangaistuksen. Hän on näet kuninkaallinen lääkäri eikä häneen sovi kajota ja hän on myös ensimmäisen asteen pappi, vaikka hänen on täytynyt pukeutua huonoihin vaatteihin ja katkoa arvonsa merkit säilyäkseen kansan raivolta.»

Mutta minä istuin kadun tomussa pidellen palanein käsin päätäni ja kyynelet vuotivat kärventyneistä silmistäni ja huusin ja valitin: »Merit, Merit, minun Meritini!» Mutta Kaptah sysi minua kiivaasti ja sopotteli minulle: »Vaiti, senkin hullu. Etkö ole jo kylliksi pahaa saanut aikaan meille kaikille hulluutesi tähden?» Kun en vaiennut, hän painoi kasvonsa lähelleni ja kuiskutti minulle katkerasti: »Saattakoon tämä kaikki sinut järkiisi, herrani, sillä totisesti olet nyt saanut mittasi täytenä ja täydempänä kuin itse tiedät. Siksi sanon sinulle, vaikka se on liian myöhäistä, että Thot oli sinun poikasi, sinun siemenestäsi hän syntyi elämään, kun ensimmäisen kerran syleilit Meritiä ja makasit hänen vieressään. Jotta tulisit järkiisi, kerron tämän sinulle, sillä hän ei tahtonut sitä sinulle kertoa, koska hän oh ylpeä ja yksinäinen ja hylkäsit hänet Akhetatonin ja faraon tähden. Hän oli sinun vertasi, tuo pieni Thot, ja ellet olisi niin täysin hullu, olisit hänen silmissään nähnyt omat silmäsi ja hänen suunsa piirteissä oman suusi. Oman henkeni olisin antanut, jos olisin hänet voinut pelastaa, mutta sinun hulluutesi tähden en voinut häntä pelastaa eikä Merit tahtonut lähteä luotasi. Sinun hulluutesi tähden he kuolivat molemmat ja siksi toivon, että nyt tulet järkiisi, herrani.»

Hänen sanansa vaiensivat minut ja tuijotin häneen ja kysyin: »Onko se totta?» Mutta ajatellessani kaikkea en tarvinnut hänen vastaustaan tietääkseni, että se oli totta. Siksi istuin kadun tomussa enkä itkenyt enää enkä tuntenut kipujani, vaan kaikki jähmettyi ja sulkeutui minussa ja myös sydämeni sulkeutui, niin etten enää välittänyt mitä minulle tapahtui.

Krokotiilinpyrstö paloi edessäni roihuvin liekein suitsuttaen savua ja nokea päälleni ja sen mukana paloivat Thotin pieni ruumis ja Meritin kaunis ruumis. Heidän ruumiinsa paloivat surmattujen orjien ja kantajien keskellä enkä voinut edes säilyttää heitä elämään ikuisesti. Thot oli poikani, ja jos oli totta mitä luulin, virtasi hänen suonissaan faraoiden pyhä veri kuten minunkin suonissani. Jos sen olisin tiennyt, olisi kenties kaikki ollut toisin, sillä poikansa tähden ihminen voi tehdä sellaista, mitä ei koskaan tekisi vain itsensä tähden. Mutta nyt oli kaikki liian myöhäistä ja hänen pyhä verensä paloi orjien ja kantajien veren mukana eikä häntä enää ollut ja tiesin, että kenties Merit oli salannut hänet minulta myös kauhean salaisuuteni tähden eikä ainoastaan oman ylpeytensä ja yksinäisyytensä tähden. Siksi istuin kadun tomussa savun ja kipunain keskellä ja heidän ruumiittensa liekit polttivat kasvojani.

Tämän jälkeen oli kaikki minulle sekavaa ja annoin Kaptahin taluttaa minut, minne hän halusi, ja seurasin vastustamatta häntä. Hän vei minut Ejen ja Pepitamonin luokse, sillä taistelu oli ohitse ja köyhien kaupunginosan yhä palaessa he istuivat oikeutta satamassa kivilaiturilla kultaisilla istuimillaan ja sotilaat ja sarvet taluttivat vankeja heidän eteensä. Jokainen, joka oli tavattu ase kädessä, ripustettiin muurille pää alaspäin, ja jokainen, joka tavattiin hallussaan ryöstösaalista, viskattiin veteen krokotiilien syötäväksi, ja jokainen, jonka kaulassa tai vaatteissa tavattiin Atonin risti, ruoskittiin kepeillä ja lähetettiin pakkotyöhön, ja naiset luovutettiin sotilaille ja neekereille, jotta nämä olisivat iloinneet heidän kanssaan, ja lapset luovutettiin Ammonille kasvatettaviksi temppeleissä. Tällä tavoin riehui kuolema virran rannassa Thebassa eikä Eje tuntenut armoa, sillä hän tahtoi voittaa pappien suosion ja sanoi: »Puhdistan pois pahan veren Egyptinmaasta.»

Pepitamon oli myös suuresti raivoissaan, sillä orjat ja kantajat olivat ryöstäneet hänen talonsa ja avanneet kissojen häkit ja syöneet kissojen ruoan ja vieneet kissojen maidon ja kerman lapsilleen, niin että hänen kissansa olivat nälkiintyneet ja villiintyneet. Siksi hänkään ei tuntenut armoa, vaan kahden päivän kuluessa täyttyivät kaikki muurit kaupungissa miehistä, jotka riippuivat muurilta pää alaspäin.

Mutta papit pystyttivät riemuiten Ammonin kuvan jälleen hänen temppeliinsä ja uhrasivat hänelle suuria uhreja. Myös kaikkien muiden jumalien kuvat pystytettiin takaisin paikoilleen ja papit julistivat kansalle: »Enää ei ole oleva nälkää eikä kyyneleitä Kemin maassa, sillä Ammon on palannut ja Ammon siunaa kaikkia, jotka häneen uskovat. Kylvämme jälleen Ammonin pellot ja Ammonin jyvä kantaa tuhatkertaisen sadon ja kylläisyys ja rikkaus palaavat taas Egyptiin.» Tästä huolimatta nälkä oli suurempi kuin koskaan Thebassa eikä ollut taloa, jossa ei olisi vuodatettu kyyneleitä, sillä shardanat ja neekerit rosvosivat häikäilemättä Thebaa tekemättä suurtakaan eroa ristien ja sarvien välillä ja tekivät väkivaltaa naisille ja myivät lapsia orjiksi eikä Pepitamon pystynyt hillitsemään heitä eikä Ejen valta riittänyt heitä hillitsemään, sillä he sanoivat: »Valta on keihäittemme kärjissä ja valta on sotanuijissamme. Pitäkää sen tähden suunne kiinni älkääkä häiritkö meitä.» Sillä Egyptillä ei enää ollut faraota, koska papit olivat julistaneet Ekhnatonin vääräksi faraoksi ja kironneet hänen kaupunkinsa ja hänen seuraajansa oli ensin palattava Thebaan ja kumarrettava Ammonia ja uhrattava Ammonille, ennen kuin papit halusivat tunnustaa hänet faraoksi.

Nähdessään kaiken tämän sekasorron Eje määräsi Pepitamonin Theban käskynhaltijaksi ja matkusti kiireesti Akhetatoniin saadakseen farao Ekhnatonin luopumaan vallasta ja lujittaakseen oman valtansa hänen seuraajansa avulla. Hän sanoi minulle: »Seuraa minua, Sinuhe, sillä tarvitsen kenties lääkärin neuvoja taivuttaakseni väärän faraon tahtooni.» Vastasin hänelle: »Totisesti seuraan sinua, Eje, sillä tahdon saada mittani täytenä.» Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin sanoillani.

5

Tällä tavoin matkasin pappi Ejen seurassa takaisin Akhetatoniin kirotun faraon luokse, mutta myös Horemheb oli Taniksessa kuullut mitä Thebassa oli tapahtunut ja mitä tapahtui kaikkialla virran varrella ja miehitti kiireesti sotalaivat ja purjehti virtaa ylös Akhetatoniin. Hänen purjehtiessaan ylävirtaan rauhoittuivat kaikki kaupungit ja kylät virran varrella ja temppelit avattiin jälleen ja jumalien kuvat pystytettiin paikoilleen ja luulen, että krokotiilit siunasivat jälleen suuresti hänen nimeään. Mutta hän piti kiirettä ehtiäkseen Akhetatoniin samaan aikaan kuin Eje kilpaillakseen vallasta Ejen kanssa, ja sen tähden hän armahti kaikki orjat, jotka laskivat aseensa, eikä rankaissut ketään, joka vapaaehtoisesti vaihtoi Atonin ristin Ammonin sarveen. Siksi kansa ylisti suuresti häntä hänen armeliaisuutensa tähden, vaikka hänen armeliaisuutensa ei suinkaan johtunut hänen sydämestään, vaan hän tahtoi säästää henkiin asekuntoiset miehet sotaa varten. Myös papit ylistivät suuresti häntä kaikkialla virran varrella, missä hänen sotalaivansa purjehtivat, sillä hän avasi jälleen suljetut temppelit ja kohotti kaadetut jumalankuvat paikoilleen ja uhrasikin toisinaan jumalille, milloin sattui olemaan hyvällä tuulella.

Mutta Akhetatonin kaupunki oli kirottu maa ja papit ja sarvet vartioivat kaikkia sinne johtavia teitä ja löivät hengiltä jokaisen, joka pakeni sieltä, ellei hän suostunut vaihtamaan ristiään sarveen ja uhrannut Ammonille. Myös virran he olivat sulkeneet kupariketjuilla, niin ettei kukaan päässyt pakoon virtaa pitkin. Useimmat pakolaiset uhrasivat kuitenkin mielellään Ammonille ja kirosivat Atonin, sillä myös Akhetatonin asukkaat olivat kyllästyneet Atoniin. Enkä tuntenut enää Akhetatonia nähdessäni sen laivasta, sillä kuolemanhiljaisuus vallitsi kaupungissa ja kukat olivat lakastuneet sen puistoissa ja vihreä ruoho oli palanut keltaiseksi, kun kukaan ei ollut enää kastelemassa puutarhoja ja istutuksia. Eivätkä linnut enää laulaneet auringon surmaamissa puissa, vaan kaupunkia hallitsi kirouksen äitelä, peloittava haju, jonka syytä ei kukaan tiennyt. Ylhäiset olivat hylänneet talonsa ja heidän palvelijansa olivat ensimmäisinä paenneet ja rakentajat ja vuorenlouhijat olivat hylänneet kaupunkinsa jättäen keittoastiansakin paikoilleen, sillä kukaan ei rohjennut viedä mitään mukanaan kirotusta kaupungista. Koirat olivat kuolleet häkeissään aikansa ulistuaan ja hevoset olivat nääntyneet pilttuihinsa pakenevain palvelijain katkaistua niiden jalkajänteet. Tällä tavoin ihana Akhetaton oli jo kuollut kaupunki ja huokui kuolemaa vastaani, kun saavuin sinne.

Mutta farao Ekhnaton viipyi yhä Akhetatonin kultaisessa talossa ja hänen perheensä viipyi siellä hänen kanssaan ja uskollisimmat palvelijoista olivat jääneet hänen luokseen Atonin tähden ja kultaiseen taloon olivat myös jääneet vanhimmat hoviväestä, jotka eivät osanneet ajatella elämää missään muualla kuin faraon luona, koska olivat ikänsä eläneet kultaisessa talossa. Eivätkä he tienneet mitään, mitä ulkomaailmassa tapahtui, sillä parin kuunkierron aikana ei ainoatakaan lähettiä ollut saapunut Akhetatoniin. Ja myös ruoka loppui kultaisesta talosta, niin että farao Ekhnatonin tahdon mukaan kaikkien ruoka oli siellä kuiva leipä ja köyhien puuro. Kuitenkin yritteliäimmät keihästivät kaloja virrasta ja tappoivat lintuja heittopuillaan ja söivät ne salaa.

Pappi Eje lähetti minut edellään faraon eteen, jotta kertoisin faraolle kaiken, mitä oli tapahtunut, sillä farao luotti minuun, koska olin hänen ystävänsä. Näin astuin jälleen faraon eteen, mutta kaikki minussa oli jähmettynyt enkä tuntenut enää surua tai iloa, vaan sydämeni oli sulkeutunut häneltä. Hän kohotti riutumuksesta harmaat kasvonsa puoleeni käsi veltosti polvelta riippuen ja katsoi minuun himmennein silmin ja kysyi:

»Sinuhe, sinäkö olet ainoa, joka palaat luokseni? Missä ovat kaikki uskolliseni? Missä ovat kaikki, jotka rakastivat minua ja joita minä rakastin?»

Sanoin hänelle; »Vanhat jumalat hallitsevat jälleen Egyptiä ja papit uhraavat Ammonille Thebassa kansan riemuitessa. He ovat kironneet sinut, farao Ekhnaton, ja kaupunkisi he ovat kironneet ja nimesi he ovat kironneet hamaan iankaikkisuuteen ja kalkuttavat jo pois nimeäsi kaikista kirjoituksista.»

Hän liikautti kärsimättömästi kättään ja kiihko kohosi jälleen hänen kasvoihinsa, kun hän sanoi: »En kysy, mitä Thebassa on tapahtunut, vaan kysyn: Missä ovat uskolliseni, missä ovat kaikki, joita rakastin?»

Vastasin hänelle: »Onhan luonasi yhä kaunis puolisosi Nefritite. Myös tyttäresi ovat luonasi. Nuori Sekenre keihästää kaloja virrasta ja Tut leikkii nukeilla hautajaisia kuten ennenkin. Mitäpä väliä on muista?»

Hän kysyi: »Missä on ystäväni Thotmes, joka on sinunkin ystäväsi ja jota rakastin? Missä on hän, taiteilija, joka sai käsissään kiven elämään ikuisesti?»

»Hän kuoli sinun tähtesi, farao Ekhnaton», sanoin. »Neekerit keihästivät hänet ja viskasivat hänen ruumiinsa virtaan krokotiilien syötäväksi, koska hän oli uskollinen sinulle. Ehkä hän sylki vuoteeseesi, mutta älä muistele sitä nyt, kun shakaali haukkuu hänen autiossa työpajassaan ja hänen oppilaansa ovat paenneet jättäen hajalle hänen työkalunsa ja veistokset, joista hän olisi tehnyt ikuisia.»

Farao Ekhnaton liikutti kättään, kuin olisi pyyhkinyt hämähäkinverkkoja kasvoistaan. Sen jälkeen hän luetteli minulle koko joukon niiden nimiä, joita oli rakastanut, ja muutamista sanoin: »Hän kuoli sinun tähtesi, farao Ekhnaton.» Mutta useimmista sanoin: »Hän uhraa Ammonille pukeutuneena parhaimpiinsa ja kiroaa nimeäsi, farao Ekhnaton.» Lopuksi sanoin: »Atonin valtakunta on kukistunut, farao Ekhnaton. Ei ole enää Atonin valtakuntaa maan päällä, vaan Ammon hallitsee jälleen.»

Hän tuijotti eteensä himmennein silmin ja liikutteli kärsimättömästi verettömiä käsiään sanoen: »Niin, niin, tiedän jo sen kaiken. Näkyni ovat sen minulle sanoneet. Ikuisen valtakunta ei mahdu maisiin rajoihin. Kaikki on oleva niinkuin ennen ja pelko, viha ja vääryys hallitsevat maailmaa. Siksi olisi parempi, että olisin kuollut, ja parempi olisi kenties ollut, etten koskaan olisi syntynyt maan päälle näkemään kaikkea pahaa, mikä maan päällä tapahtuu.»

Silloin hänen sokeutensa vimmastutti minut ja sanoin kiivaasti: »Et ole nähnyt edes vähäistä osaa kaikesta pahasta, mikä sinun tähtesi on tapahtunut, farao Ekhnaton. Poikasi veri ei ole vuotanut käsiisi eikä sydämesi ole jähmettynyt rakastamasi naisen kuolinparkaisusta. Siksi puheesi on typerää puhetta, farao Ekhnaton.»

Hän sanoi väsyneesti: »Mene siis pois luotani, Sinuhe, koska olen niin perinjuurin paha. Mene pois luotani, jottei sinun tarvitsisi kärsiä enää enempää tähteni. Mene pois luotani, sillä olen kyllästynyt katselemaan kasvojasi ja kaikkien ihmisten kasvoja olen kyllästynyt katselemaan, koska näen kaikkien ihmisten kasvojen lävitse pedon kasvot.»

Mutta istuuduin lattialle hänen eteensä ja sanoin: »En suinkaan lähde pois luotasi, farao Ekhnaton, sillä tahdon saada mittani täytenä ja sitä varten varmaan synnyin tähän maailmaan ja tämä kirjoitettiin tähtiin jo ennen syntymäni päivää. Tiedä siis, että pappi Eje tulee luoksesi, ja kaupunkisi pohjoisella rajalla on Horemheb antanut puhaltaa torviin ja katkaissut virtaa sulkevat kupariketjut purjehtiakseen luoksesi.»

Hän hymyili hiukan ja levitti käsiään ja sanoi: »Eje ja Horemheb, rikos ja keihäs, he siis ovat ainoat uskolliset ja tulevat luokseni.» Tämän jälkeen hän ei enää puhunut minulle mitään enkä minä puhunut hänelle, vaan kuuntelimme vesikellon hiljaista solinaa, kunnes pappi Eje ja Horemheb astuivat faraon eteen. He olivat riidelleet kiivaasti keskenään tullessaan ja heidän kasvonsa olivat vihasta tummat ja he hengittivät raskaasti ja puhuivat yhteen ääneen faraon edessä välittämättä enää hänen arvostaan,

Eje sanoi: »Sinun on luovuttava vallasta, farao Ekhnaton, jos aiot säilyttää henkesi. Hallitkoon Sekenre sijastasi ja palatkoon Thebaan ja uhratkoon Ammonille, niin papit voitelevat hänet faraoksi ja panevat hänen päähänsä punaisen ja valkoisen kruunun.»

Mutta Horemheb sanoi: »Keihääni pelastavat kruunusi sinulle, farao Ekhnaton, jos palaat Thebaan ja uhraat Ammonille, Papit ehkä napisevat, mutta rauhoitan heidät ruoskallani ja he unohtavat napinansa, kun julistat pyhän sodan valloittaaksesi Syyrian takaisin Egyptille.»

Farao Ekhnaton katsoi heihin molempiin riutunein kasvoin ja hymyillen kuollutta hymyä. »Elän ja kuolen faraona», hän sanoi. »Koskaan en alistu uhraamaan väärälle jumalalle enkä koskaan alistu julistamaan sotaa pelastaakseni verellä valtani. Farao on puhunut.» Sen sanottuaan hän peitti vaatteensa liepeellä kasvonsa ja meni pois jättäen meidät kolme yksin suureen saliin kalmanhaju sieraimissamme.

Eje levitti voimattomasti kätensä ja katsoi Horemhebiin. Myös Horemheb levitti kätensä ja katsoi häneen. Minä istuin lattialla, koska voimaa ei enää ollut polvissani, ja katselin heitä. Äkkiä Eje hymyili viekkaasti ja sanoi: »Horemheb, keihäät ovat vallassasi ja valtaistuin on sinun. Ota siis päähäsi molemmat kruunut, joita himoitset.»

Mutta Horemheb nauroi hänelle pilkallisesti ja sanoi: »Niin tyhmä en ole. Pidä itse sontaiset kruunusi, jos haluat, sillä keihäät puhkaisevat takapuoleni, jos yritän istuutua niiden kärjille eikä minulla ole kuninkaallista verta takanani. Tiedät hyvin, ettei mikään voi palata ennalleen kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, vaan Egyptiä uhkaa nälkä ja sota, ja jos nyt ottaisin kruunun, syyttäisi kansa minua kaikesta pahasta, mikä tulee tapahtumaan, ja sinun olisi helppo kaataa minut, kun katsot ajan kypsäksi.»

Eje sanoi: »Siis Sekenre, jos hän suostuu palaamaan Thebaan. Ellei hän, niin Tut. Tut varmasti suostuu. Heidän vaimonsa ovat pyhää verta. Kantakoot he kansan vihan, kunnes ajat paranevat.»

»Sinä aiot siis hallita heidän varjossaan», sanoi Horemheb. Mutta Eje sanoi: »Unohdat, että sinulla on armeija ja sinun on torjuttava heettiläiset.' Jos sen pystyt tekemään, ei kukaan ole sinua väkevämpi Kemin maassa.»

Näin he kinastelivat keskenään, kunnes huomasivat, että heidän kohtalonsa oli sidottu toisiinsa eivätkä he voineet tulla toimeen ilman toisiaan. Siksi Eje sanoi lopuksi: »Myönnän avoimesti, että parhaani mukaan olen yrittänyt kaataa sinut, Horemheb, mutta nyt olet kasvanut minua väkevämmäksi, haukan poika, enkä enää tule toimeen ilman sinua, sillä jos heettiläiset hyökkäävät maahan, ei minulla tule olemaan iloa vallastani enkä edes kuvittele, että joku Pepitamon pystyisi käymään sotaa heettiläisiä vastaan, vaikka hän kelpaakin hyvin verenlaskijaksi ja pyöveliksi. Olkoon siis tämä päivä liittomme päivä, Horemheb, sillä yhdessä voimme hallita Egyptiä, mutta erillämme kukistumme molemmat. Ilman minua on armeijasi voimaton ja ilman armeijaasi sortuu Egypti. Vannokaamme siis kaikkien Egyptin jumalien nimeen, että tästä päivästä lähtien pidämme yhtä. Olen jo vanha mies, Horemheb, ja haluan maistaa vallan makeutta, mutta sinä olet nuori ja sinulla on aikaa odottaa.»

»En himoitse kruunuja, vaan himoitsen hyvää sotaa sontakärsilleni», sanoi Horemheb. »Mutta tästä kaikesta tahdon takeen, Eje, sillä muuten petät minut heti tilaisuuden tullen äläkä väitä vastaan. Minä näet tunnen sinut.»

Eje levitti kätensä ja sanoi: »Minkä takeen voisin sinulle antaa, Horemheb? Eikö armeija ole ainoa kestävä tae?»

Horemhebin kasvot tummenivat ja hän katsoi vaivaantuneesti pitkin seiniä ja kaapi sandaalillaan kivilattiaa, ikään kuin olisi halunnut kaivaa varpaansa hiekkaan. Sitten hän sanoi: »Tahdon prinsessa Baketatonin puolisokseni. Totisesti, aion särkeä ruukun hänen kanssaan, vaikka taivas ja maa repeisivät, etkä sinä voi siitä minua estää.»

Eje huudahti ja sanoi: »Ahaa. Nyt ymmärrän, mihin pyrit, ja olet ovelampi kuin luulin, niin että kunnioitan sinua. Hän on jo muuttanut nimensä jälleen Baketamoniksi eikä papeilla ole mitään häntä vastaan ja hänen suonissaan virtaa suuren faraon pyhä veri. Totisesti, hänet naidessasi saat laillisen oikeuden kruunuun, Horemheb, ja paremman oikeuden kuin Ekhnatonin tyttärien puolisot, sillä heidän takanaan on vain väärän faraon veri. Totisesti, olet laskenut laskusi hyvin taitavasti, Horemheb, mutta tähän en voi suostua, en ainakaan vielä, sillä silloin olen kokonaan käsissäsi eikä minulla enää ole mitään valtaa sinuun.»

Mutta Horemheb huusi ja sanoi: »Pidä sontaiset kruunusi, Eje. Enemmän kuin kruunuja himoitsen häntä ja olen himoinnut häntä siitä hetkestä asti, jolloin ensimmäisen kerran näin hänen kauneutensa kultaisessa talossa. Himoitsen sekoittaa vereni suuren faraon vereen, jotta kupeistani syntyisivät Egyptin kuninkaat. Sinä himoitset vain kruunua, Eje. Ota siis kruunut, kun katsot ajan kypsäksi, ja keihääni tukevat valtaistuintasi, mutta anna prinsessa minulle, niin minä hallitsen vasta sinun jälkeesi, vaikka eläisit vielä kauan, sillä minulla on aikaa odottaa, kuten itse sanoit.»

Eje hieroi suutaan kädellään ja mietti kauan ja hänen ilmeensä kävi hetki hetkeltä tyytyväisemmäksi, sillä hän huomasi löytäneensä koukun, jolla saattoi kiskoa Horemhebin leuasta mihin halusi. Mutta minä istuin lattialla kuunnellen heidän keskusteluaan ja ihmettelin ihmisten sydämiä, kun he saattoivat jakaa kruunuja keskenään, vaikka farao Ekhnaton yhä eli ja hengitti viereisessä huoneessa. Lopulta Eje sanoi: »Olet odottanut jo kauan prinsessaasi ja maltat kai vielä jonkin aikaa odottaa, sillä sinun on käytävä ensin katkera sota eikä sota sovi häävalmisteluihin. Myös prinsessan suostutteleminen vaatii aikaa, koska hän suuresti halveksii sinua, kun olet syntynyt sontaa varpaiden välissä. Mutta minulla ja vain minulla on keinoni suostutella hänet, ja kaikkien Egyptin jumalien nimeen vannon sinulle, Horemheb, että sinä päivänä, jona painan päähäni punaisen ja valkoisen kruunun, olen omin käsin särkevä ruukun teidän välissänne ja saat prinsessasi. Tämän pitemmälle en enää voi tinkiä, sillä myös silloin annan itseni sinun käsiisi.»

Eikä Horemheb enää malttanut tinkiä, vaan sanoi: »Olkoon niin ja viekäämme siis koko tämä sontainen juttu hyvään loppuun asti enkä usko sinun turhia vitkastelevan, koska niin suuresti himoitset kruunuja, jotka itse asiassa ovat vain lasten leikkikaluja.» Hän oli innossaan kokonaan unohtanut minut, mutta katsellessaan ympärilleen hän huomasi minut ja tyrmistyi suuresti ja sanoi: »Sinuhe, oletko yhä täällä? Tämä on paha päivä, sillä olet kuullut asioita, joiden kuuleminen ei sovi arvottomille korville, ja siksi luulen, että minun täytyy tappaa sinut, vaikka en suinkaan tee sitä mielelläni, koska olet ystäväni.»

Hänen sanansa alkoivat kovin naurattaa minua, kun ajattelin, että he molemmat, Eje ja Horemheb, olivat arvottomia ja jakoivat kruunuja keskenään, kun taas minä istuin lattialla, vaikka olin kenties ainoa arvollinen ja suuren faraon ainoa miespuolinen perijä ja suonissani virtasi pyhä veri. Siksi en voinut hillitä nauruani, vaan panin käteni suun eteen ja hihitin kimeästi kuin vanha akka. Eje loukkaantui suuresti naurustani ja sanoi:

»Sinun ei suinkaan sovi nauraa, Sinuhe, sillä nämä ovat vakavia asioita eikä nyt ole nauramisen aika. Emme kuitenkaan tapa sinua, vaikka sen ansaitsisit, vaan parempi oli, että kuulit kaiken ja voit olla todistajana välillämme. Etkä koskaan voi puhua kenellekään, mitä tänään olet täällä kuullut, sillä tarvitsemme sinua ja sidomme sinut itseemme ja sidomme sinut itseemme kaikkia valoja lujemmin, sillä käsität kai itsekin, että farao Ekhnatonin on korkea aika kuolla. Siksi sinun on hänen lääkärinään puhkaistava hänen kallonsa vielä tänään ja pidettävä huoli, että veitsesi uppoaa kyllin syvälle hänen päähänsä, niin että hän kuolee hyvän tavan mukaan.»

Mutta Horemheb sanoi: »Tähän asiaan minä en sotke sormiani, jotka ovat kyllin sontaiset muutenkin kosketeltuani Ejen käsiä. Silti on totta, mitä Eje sanoo. Farao Ekhnatonin on kuoltava, jotta Egypti pelastuisi. Muuta neuvoa ei enää ole.»

Hihitin edelleen kädet suun edessä, kunnes rauhoituin ja sanoin: »Lääkärinä en voi puhkaista hänen kalloaan, koska siihen ei ole riittävää syytä ja ammattini velvoitukset sitovat minua. Mutta olkaa huoletta, ystävänä sekoitan hänelle hyvän lääkkeen. Sen juotuaan hän nukkuu eikä koskaan herää ja siten sidon itseni teihin, niin ettei teidän koskaan tarvitse pelätä minun puhuvan pahaa teistä.»

Tämän sanottuani otin kirjavan lasiastian, jonka Hrihor kerran oli minulle antanut, ja sekoitin lääkkeen viiniin kultaisessa maljassa eikä se tuoksunut pahalta. Maljan otin käteeni ja menimme farao Ekhnatonin huoneeseen kaikki kolme. Hän oli riisunut kruunut päästään ja laskenut ruoskan ja käyräsauvan käsistään kruunujen viereen ja lepäsi vuoteellaan kasvot harmaina ja silmät punoittaen. Eje meni uteliaasti hypistelemään kruunuja ja koetteli kultaisen ruoskan painoa kädessään ja sanoi: »Farao Ekhnaton, ystäväsi Sinuhe on sekoittanut sinulle hyvän lääkkeen. Juo se, niin paranet, ja huomenna keskustelemme uudelleen kaikista ikävistä asioista.»

Farao nousi istumaan vuoteellaan ja otti maljan käteensä ja katsoi vuorotellen meitä jokaista ja hänen uupunut katseensa tunkeutui lävitseni, niin että selkäruotoni tärisi hänen katseensa voimasta. Sitten hän sanoi minulle: »Sairas eläin armahdetaan nuijalla. Sinäkö armahdat minut, Sinuhe? Jos niin on, kiitän siitä sinua, sillä pettymykseni on katkerampi maista kuolemaa ja kuolema on tänään minulle suloisempi myrhan tuoksua.»

»Juo, farao Ekhnaton», sanoin hänelle. »Juo Atonisi tähden.»

Myös Horemheb sanoi: »Juo, Ekhnaton, ystäväni. Juo, jotta Egypti pelastuisi. Minä peitän olkavaipallani heikkoutesi, kuten kerran ennen erämaassa Theban ulkopuolella.»

Farao Ekhnaton joi maljasta, mutta hänen kätensä vapisi niin pahasti, että viiniä läikkyi hänen leualleen. Silloin hän tarttui maljaan molemmin käsin ja joi sen tyhjäksi ja laskeutui jälleen pitkäkseen vuoteelleen nojaten niskansa niskapuuhun. Tuijotimme häneen kauan kaikki kolme eikä hän enää puhunut meille mitään, vaan tuijotti himmein, punoittavin silmin näkyihinsä. Jonkin ajan kuluttua hänen ruumiinsa alkoi vavista kuin hän olisi palellut, ja Horemheb riisui olkavaatteensa ja levitti sen hänen ylitseen, mutta Eje otti hänen kruununsa ja koetteli molemmin käsin niitä päähänsä.

Tällä tavoin kuoli farao Ekhnaton ja minä juotin hänelle kuoleman ja hän joi kuoleman minun kädestäni. Mutta miksi sen tein, sitä en tiedä, koska ihminen ei tunne omaa sydäntään. En kuitenkaan luule, että tein sen niin paljon Egyptin tähden, vaan enemmänkin Meritin ja pienen Thotin tähden, joka oli poikani. Enkä tehnyt sitä niin paljon rakkaudesta häntä kohtaan kuin vihani ja katkeruuteni tähden ja kaiken sen pahan tähden, mitä hän oli saanut aikaan. Mutta ennen kaikkea muuta sen varmaan tein, koska tähtiin oh kirjoitettu, että minun oli saatava mittani täytenä. Nähdessäni hänen kuolevan luulin saaneeni mittani täytenä, mutta ihminen ei tunne omaa sydäntään ja ihmisen sydän on kyllästymätön ja kyllästymättömämpi kuin krokotiili virrassa.

Nähtyämme hänen kuolevan lähdimme pois kultaisesta talosta kieltäen palvelijoita häiritsemästä häntä, koska hän nukkui. Vasta seuraavana aamuna palvelijat löysivät hänen ruumiinsa ja kohottivat suuren valituksen ja valitus ja itku täytti kultaisen talon, vaikka luuIen, että monet tunsivat mielensä keventyvän hänen kuolemansa tähden. Mutta kuningatar Nefritite seisoi hänen vuoteensa ääressä vuodattamatta kyyneliä eikä hänen ilmettään kukaan pystynyt tutkimaan. Kauniilla kädellään hän kuitenkin kosketteli farao Ekhnatonin laihoja sormia ja siveli hänen poskiaan, kun saavuin toimittaakseni velvollisuuteni mukaan ruumiin Kuoleman taloon. Kuoleman talo ja kultainen talo olivat näet ainoat talot, jotka enää elivät Akhetatonin kaupungissa. Siten saatoin farao Ekhnatonin Kuoleman taloon ja uskoin hänen ruumiinsa ruumiinpesijäin ja balsamoijain käsiin, jotta he säilyttäisivät hänen ruumiinsa elämään ikuisesti.

Tällä tavoin oli lain ja hyvän tavan mukaan nuori Sekenre farao, mutta hän oli surusta tyrmistynyt ja tuijotteli ympärilleen osaamatta puhua selvää sanaa, siliä hän oli tottunut saamaan kaikki ajatuksensa farao Ekhnatonilta. Eje ja Horemheb puhuttelivat häntä ja sanoivat, että hänen oli kiireesti matkustettava Thebaan uhraamaan Ammonille, jos hän halusi säilyttää kruunut päässään. Hän ei kuitenkaan uskonut heitä, sillä hän oli lapsekas poika ja näki unia silmät auki. Siksi hän sanoi: »Olen julistava Atonin kirkkautta kaikille kansoille ja rakennan temppelin isälleni, Ekhnatonille, ja palvelen häntä jumalana hänen temppelissään, sillä hän ei ollut muiden ihmisten kaltainen.»

Tämän saman Sekenren lapsellisuudesta kerrottiin, että vartijajoukkojen lähtiessä hyvässä järjestyksessä pakoon kirotusta kaupungista hän oli juossut heidän jälkeensä ja itkien rukoillut ja vannottanut heitä palaamaan faraon tähden ja sanonut heille: »Ette toki voi tällä tavoin hylätä kotejanne ja vaimojanne ja lapsianne.» Mutta shardanat ja syyrialaiset pilkkasivat häntä ja nauroivat hänelle ja muuan shardanain aliupseeri paljasti kalunsa ja näytti sitä hänelle sanoen: »Missä tämä kapine on, siellä ovat kotimme ja vaimomme ja lapsemme.» Tällä tavoin Sekenre lapsellisuudessaan häpäisi kuninkaallisen arvonsa rukoilemalla ja kerjäämällä palkkasotureita palaamaan.

Huomattuaan hänen päänsä kovuuden Eje ja Horemheb lähtivät pois hänen luotaan, ja seuraavana päivänä tapahtui, että hän meni nälissään keihästämään kaloja virralle ja hänen kaislaveneensä kaatui ja krokotiilit söivät hänen ruumiinsa. Niin ainakin kerrottiin, mutta miten tämä kaikki tapahtui, sitä en tiedä. En kuitenkaan usko Horemhebin surmauttaneen häntä, vaan paremminkin sen teki Eje, jolla oli kiire palata Thebaan valtansa tähden.

Tämän jälkeen Eje ja Horemheb menivät nuoren Tutin luokse ja hän leikki palatsissa huoneensa lattialla nukeillaan hautajaisia tapansa mukaan ja hänen puolisonsa Anksenaton leikki hänen kanssaan. Horemheb sanoi: »Hei, Tut, sinun on aika nousta tuolta sontaiselta lattialta, sillä sinä olet nyt farao.»

Tut nousi heti tottelevaisesti lattialta ja meni istumaan kultaiselle istuimelle ja sanoi: »Olenko minä farao? En lainkaan ihmettele sitä, sillä olen aina tuntenut olevani parempi muita ja on vain oikein, että minusta tulee farao. Ruoskallani olen rankaiseva kaikkia väärintekijöitä ja kayräsauvallani kaitsen hyviä ja hurskaita.»

Eje sanoi: »Älä höpötä tyhmyyksiä, Tut. Sinä teet kaiken, niinkuin minä sanon, eikä siinä ole mitään mutisemista. Ensimmäiseksi meidän on matkustettava Thebaan juhlasaatossa ja Thebassa kumarrat Ammonia hänen suuressa temppelissään ja uhraat Ammonille ja papit voitelevat sinut ja panevat päähäsi punaisen ja valkoisen kruunun. Ymmärrätkö?»

Tut mietti hetken ja kysyi: »Jos matkustan Thebaan, rakennetaanko minulle samanlainen hauta kuin kaikille suurille faraoille ja täyttävätkö papit hautani leikkikaluilla ja kultaisilla istuimilla ja uljailla vuoteilla, sillä nämä Akhetatonin haudat ovat ahtaita ja ikäviä enkä välitä pelkistä maalauksista hautani seinissä, vaan tahdon mukaani oikeita leikkikaluja ja myös hienon, sinisen veitseni, jonka sain heettiläisiltä, tahdon mukaani hautaan.»

»Varmasti papit rakentavat sinulle hienon haudan», vakuutti Eje. »Olet viisas poika, Tut, ajatellessasi ensimmäiseksi hautaasi, kun sinusta tulee farao, viisaampi kuin itse tiedätkään. Mutta aluksi sinun on muutettava nimesi. Tutankhaton ei kelpaa Ammonin papeille. Olkoon siis nimesi tästä päivästä Tutankhamon.»

Eikä Tut vastustanut lainkaan, vaan halusi vain oppia kirjoittamaan uuden nimensä, koska ei tuntenut merkkejä, joilla Ammonin nimi kirjoitetaan. Tällä tavoin kirjoitettiin Ammonin nimi ensimmäisen kerran Akhetatonissa. Mutta nähdessään, että Tutankhamonista tuli farao ja hänet unohdettiin kokonaan, Nefritite pukeutui kauneimpaan pukuunsa ja antoi voidella hiuksensa ja ruumiinsa hyvillä voiteilla, vaikka oli sureva leski, ja meni Horemhebin luokse hänen laivaansa ja sanoi: »Onhan naurettavaa, että alaikäisestä pojasta tulee farao ja kirottu isäni Eje riistää hänen kasvatuksensa minun käsistäni ja hallitsee Egyptiä hänen vallallaan, vaikka minä olen suuri kuninkaallinen puoliso ja kuninkaallinen äiti. Myös ovat miehet katselleet mielellään minua ja sanoneet minua kauniiksi naiseksi ja Egyptin kauneimmaksi naiseksi on minua sanottu, vaikka tämä tietenkin on liioittelua. Katso sen tähden minua, Horemheb, vaikka suru onkin himmentänyt silmäni ja suru on painanut selkäni kumaraan. Katso minua, Horemheb, sillä aika on kallista ja sinulla on keihäät puolellasi ja sinä ja minä voisimme kenties yhdessä suunnitella kaikenlaista, mistä olisi suurta hyötyä Egyptille. Puhun sinulle tämän kaiken näin avoimesti, sillä ajattelen vain Egyptin parasta ja tiedän, että isäni, tuo kirottu Eje, on ahne ja tyhmä mies ja tuottaisi paljon vahinkoa Egyptille.»

Horemheb katseli häntä ja Nefritite levitti pukunsa auki hänen edessään ja käyttäytyi kaikin puolin viettelevästi sanoen, että laivan majassa oli kovin kuuma. Hän ei näet tiennyt mitään Horemhebin salaisesta sopimuksesta Ejen kanssa, ja joskin hän naisena ehkä aavisti Horemhebin himoitsevan Baketamonia, hän luuli kauneudellaan helposti voittavansa kokemattoman ja kopean prinsessan Horemhebin mielessä. Hän oli näet kultaisessa talossa tottunut helppoihin voittoihin antaessaan vieraiden sylkeä faraon vuoteeseen.

Hänen kauneutensa ei kuitenkaan tehonnut Horemhebiin, vaan Horemheb katseli kylmästi häntä ja sanoi: »Olen jo kylliksi sontinut itseni tässä kirotussa kaupungissa, niin ettei minulla enää ole halua sontia itseäni sinuun, kaunis Nefritite. Minulla on sitä paitsi sotaa koskevia kirjeitä saneltavana kirjureilleni, niin etten jouda pelehtimään kanssasi.»

Kaiken tämän kertoi Horemheb myöhemmin minulle ja liioitteli varmaan kertoessaan, mutta uskon, että pääasia oli totta, sillä tästä päivästä lähtien Nefritite vihasi katkerasti Horemhebia ja teki kaikkensa vahingoittaakseen häntä ja mustatakseen hänen mainettaan ja Thebassa hän lyöttäytyi ystäväksi prinsessa Baketamonin kanssa, mistä Horemhebille oh paljon vahinkoa, kuten myöhemmin joudun kertomaan. Siksi Horemheb olisi tehnyt viisaammin, jos ei olisi loukannut häntä, vaan olisi säilyttänyt hänen ystävyytensä ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä hänen surussaan. Mutta farao Ekhnatonin tähden Horemheb ei halunnut sylkeä enää hänen ruumiinsa päälle, sillä niin kummallista kuin se on, Horemheb rakasti yhä farao Ekhnatonia, vaikka antoi poistaa hänen nimensä ja kuvansa kaikista kirjoituksista ja kuvista ja hajoitti Atonin temppelin Thebassa. Osoituksena tästä minun on kerrottava, että juuri Horemheb antoi luotettujensa siirtää farao Ekhnatonin ruumiin hänen haudastaan Akhetatonissa ja piilottaa sen tuntemattomana hänen äitinsä hautaan Thebassa, jottei Ekhnatonin ruumis olisi joutunut pappien käsiin. Papit olisivat näet halunneet polttaa Ekhnatonin ruumiin ja hajoittaa hänen tuhkansa virtaan kirotakseen hänen Kaansa harhailemaan ikuisesti manalan rotkoissa, mutta Horemheb ehti ennen heitä ja antoi kätkeä Ekhnatonin ruumiin. Tämä tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin.

6

Saatuaan Tutankhamonin suostumuksen Eje antoi kiireesti hankkia laivoja ja koko hovi nousi laivoihin hyläten Akhetatonin kaupungin, niin ettei sinne jäänyt ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta Kuoleman talon ruumiinpesijöitä ja balsamoijia, jotka säilyttivät farao Ekhnatonin ruumista säilymään ikuisesti haudatakseen sen hautaan, jonka hän oli antanut louhia idän vuoriin itseään varten. Tällä tavoin pakenivat viimeiset asukkaat Taivaankorkeuden kaupungista ja he pakenivat niin kiireesti, ettei kukaan katsonut enää taakseen, vaan kultaisessa talossa jäivät astiat pöydille kesken aterian ja Tutin leikkikalut jäivät lattialle leikkimään ikuisesti hautaussaattoa.

Erämaan tuuli repi auki ikkunaluukut ja hiekka satoi lattioille, joissa loistavat sorsat lensivät ikuisesti viheriöivissä kaislikoissa ja kirjavat kalat uivat viileässä vedessä. Erämaa palasi jälleen Akhetatonin puutarhoihin ja niiden kalalammikot kuivuivat ja kasteluojat tukkeutuivat ja hedelmäpuut kuolivat. Savi mureni talojen seinistä ja katot putosivat sisään ja Akhetatonin kaupunki muuttui raunioiksi ja shakaalit haukkuivat sen tyhjissä saleissa ja tekivät pesänsä pehmeisiin vuoteisiin loistokatosten alle. Tällä tavoin kuoli Akhetatonin kaupunki ja se kuoli yhtä nopeasti kuin farao Ekhnatonin tahto oli puhaltanut sen kasvamaan erämaasta. Eikä kukaan ihminen uskaltanut hiipiä sen raunioihin varastamaan kalliita tavaroita, jotka hautautuivat hukkaan rapautuvan saven alle, sillä tämä maa oli ikuisesti kirottu maa ja Ammon kuivetti jokaisen jäsenet, joka sinne uskalsi astua. Niin hävisi Akhetatonin kaupunki ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja se hävisi kuin uni ja kangastus.

Mutta farao Tutankhamonin laivasaattueen edellä riensivät Horemhebin sotalaivat myrskytuulen lailla rauhoittaen maan virran molemmin puolin. Hän palautti järjestyksen Thebaan ja rosvous lakkasi eikä ihmisiä enää ripustettu muurille pää alaspäin Atonin tähden, sillä hän tarvitsi sotaa varten jokaisen asekuntoisen miehen. Eje kohotti liehumaan uuden faraon viirit oinasten tien varrelle ja papit valmistivat hänelle loistavan vastaanoton suuressa temppelissä. Minä, Sinuhe, näin häntä kannettavan kultaisessa kantotuolissa pitkin oinasten tietä, ja kuningatar Nefritite ja farao Ekhnatonin tyttäret seurasivat häntä ja Ammonin voitto oli täydellinen. Papit voitelivat uuden faraon Ammonin kuvan edessä kaikkein pyhimmässä ja panivat kansan nähden hänen päähänsä punaisen ja valkoisen kruunun, lilja ja papyruskruunun, ylämaan ja alamaan kruunun näyttääkseen kansalle, että farao sai valtansa heidän käsistään. Heidän päänsä oli ajeltu sileiksi ja heidän kasvonsa kiilsivät pyhästä öljystä ja farao uhrasi Ammonille kaiken rikkauden, minkä Eje sai kiristetyksi köyhtyneestä maasta. Hrihor oli kuitenkin sopinut Horemhebin kanssa, että Ammon lainaisi rikkautensa hänelle sotaa varten, sillä hälyttäviä viestejä tuli jälleen alamaasta ja Horemheb liioitteli niitä parhaansa mukaan levittääkseen kansan keskuuteen kauhua ja pelkoa heettiläisiä kohtaan.

Theban kansa riemuitsi suuresti Ammonin tähden ja uuden faraon tähden, vaikka hän vielä oli lapsi, sillä niin mieletön on ihmisen sydän, että hän aina panee toivonsa ja luottamuksensa tulevaisuuteen oppimatta erehdyksistään ja kuvitellen huomista päivää tätä päivää paremmaksi. Siksi kansa täytti istutukset oinasten tien molemmin puolin ja temppelin edustan ja kaikki esipihat ja tervehti riemuhuudoin uutta faraota ja sirotteli kukkia hänen tielleen, ja jos joku ei huutanut, vaan seisoi vaiti ja synkkänä, opettivat Ejen ja Horemhebin sotilaiden keihäänvarret heidät tietämään, mikä heidän rauhaansa kuului.

Mutta satamassa ja köyhien kaupunginosassa kytivät yhä rauniot ja kitkerää savua kohosi niistä ja virta haisi veren ja ruumiiden paljoudesta. Temppelin harjalta ojentelivat korpit ja ruumiskotkat veristä kaulaansa rääkyen niin kylläisinä, etteivät enää jaksaneet kohota siivilleen, ja myös krokotiilit virrassa olivat niin kylläisiä, etteivät enää välittäneet läiskyttää pyrstöään, vaan loikoivat rannoilla kitaansa ammotellen ja antaen pienten lintujen nokkia ja puhdistaa hampaansa kauhean ruokansa jätteistä. Siellä täällä hiipi raunioiden ja palaneiden talojen keskellä pelokkaita vaimoja ja lapsia, jotka kaivoivat raunioita löytääkseen talouskalujaan entisten kotiensa sijoilta, ja surmattujen orjien ja kantajain lapset seurasivat faraon sotavaunuja poimiakseen sulamattomat jyvät faraon hevosten lannasta, sillä suuri nälkä vallitsi Thebassa. Minä, Sinuhe, kävelin laitureilla, jotka haisivat yhä mädältä vereltä, ja katselin tyhjiä koreja ja laivoja, joissa ei ollut lastia, ja jalkani veivät minut Krokotiilinpyrstön raunioille ja ajattelin Meritiä ja pientä Thotia, jotka olivat kuolleet Atonin tähden ja sydämeni hulluuden tähden.

Jalkani veivät minut Krokotiilinpyrstön raunioille ja ajattelin Meritiä, joka oli sanonut minulle: »Kenties olen vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi.» Ajattelin myös pientä Thotia, joka oli poikani, vaikka en tiennyt sitä, ja näin hänet edessäni ja hänen poskensa ja jäsenensä olivat pojanhennot ja hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi poskensa poskeani vasten. Savun kitkerä haju sieraimissani kävelin sataman pölyssä ja näin edessäni yhä Meritin keihästetyn ruumiin ja pienen Thotin nenä veressä ja pehmyt pojankihara veren tahrimana. Kaiken tämän näin edessäni ja ajattelin, että farao Ekhnatonin kuolema oh ollut kovin helppo. Ajattelin, ettei maailmassa ole mitään kauheampaa ja vaarallisempaa kuin faraoiden unet, koska ne kylvävät verta ja kuolemaa ja lihottavat vain krokotiileja. Näin ajattelin kävellessäni autiossa satamassa ja etäältä temppehn edustalta kantautuivat vaimeina korviini kansanjoukkojen riemuhuudot ihmisten tervehtiessä farao Tutankhamonia ja kuvitellessa, että tämä höperö poika, joka uneksi vain kauniista haudasta, poistaisi vääryyden ja palauttaisi rauhan ja hyvinvoinnin Kemin maahan.

Tällä tavoin kävelin siellä minne jalkani veivät minut ja tiesin, että jälleen olin yksin ja että Thotissa vereni oh vuotanut hukkaan eikä palaisi enää, eikä minussa ollut kuolemattomuuden tai ikuisen elämän toivoa, vaan kuolema oli minulle kuin lepo ja uni ja kuolema oli minulle kuin hiiliastian lämpö kylmänä yönä. Kaiken toivoni ja iloni oli farao Ekhnatonin jumala riistänyt minulta, ja tiesin, että kaikki jumalat asuvat pimeissä taloissa eikä näistä taloista ole paluutietä. Farao Ekhnaton oli juonut kuoleman kädestäni, mutta tämä ei korvannut minulle mitään, ja kuoleman mukana hän oli juonut sydämeensä armeliaan unohduksen. Mutta minä elin enkä voinut unohtaa. Siksi kulutti katkeruus sydäntäni syövyttävänä kuin lipeä ja tunsin katkeruutta kaikkia ihmisiä kohtaan ja tunsin katkeruutta kansaa kohtaan, joka karjalauman kaltaisena mylvi temppelin edessä yhtä tyhmänä ja älyttömänä kuin ennenkin eikä ollut oppinut mitään kokemastaan.

Satama raunioineen oli autio kuin kuolema, mutta tyhjien korien kasasta irtaantui ihmisen haamu ja ryömi minua vastaan käsiensä ja polviensa varassa. Hän oli pieni, laiha mies, jonka jäsenet riittämätön ravinto oli vääristänyt jo hänen lapsuutensa päivinä. Hän kostutti mustuneella kielellä suutaan ja katsoi minuun hurjistunein silmin ja sanoi: »Etkö sinä ole Sinuhe, kuninkaallinen lääkäri, joka sidoit köyhien haavoja Atonin nimeen?» Hän nauroi kauhealla äänellä ja kohottautui maasta osoittamaan minua sormellaan ja sanoi: »Etkö sinä ole Sinuhe, joka jaoit kansalle leipää ja sanoit: Tämä on Atonin leipä, ottakaa ja syökää Atonin nimeen. Jos niin on, anna kaikkien manalan jumalien nimeen minulle pala leipää, sillä olen piilotellut monta päivää vartijain silmien edessä enkä ole rohjennut laskeutua edes virtaan juodakseni. Kaikkien manalan jumalien nimeen, anna minulle pala leipää, sillä sylki on jo kuivunut suussani ja mahani käy vihreäksi kuin ruoho.»

Mutta minulla ei ollut leipää antaa hänelle eikä hän sitä odottanutkaan, sillä hän tuli luokseni vain pilkatakseen minua oman katkeruutensa tähden. Hän sanoi: »Minulla oh maja, ja joskin se oli kurja maja ja haisi mädiltä kaloilta, se oli minun majani. Minulla oli vaimo, ja joskin hän oli ruma ja nääntynyt ja laiha, hän oli minun vaimoni. Minulla oli lapsia, ja joskin he näkivät nälkää silmieni edessä, he olivat lapsiani. Missä on nyt majani ja missä on vaimoni ja missä ovat lapseni? Sinun jumalasi heidät vei, Sinuhe, Aton, kaiken hävittäjä, kaiken tuhooja vei heidät eikä minulla enää ole muuta kuin rapaa kourissani ja kohta kuolen enkä pahoittele sitä.»

Hän istuutui maahan edessäni ja paineli nyrkein turvonnutta vatsaansa ja tuijotti hurjistunein silmin eteensä ja kuiskutti minulle: »Sinuhe, ehkä leikkimme oli kuitenkin kaiken arvoinen, sillä vaikka minä kuolen ja toverini ovat kuolleet, jää kenties muisto meistä kansan suuhun. Muisto meistä jää kenties niiden sydämiin, jotka tekevät työtä käsillään ja saavat selkäänsä kepiniskuja, ja he muistavat meitä vielä silloin, kun sinun Atonisi on ammoin unohtunut ja faraosi kirottu nimi on hakattu pois kaikista kirjoituksista. Kenties hämärä muisto meistä jää kansan mieleen ja lapset imevät tiedon meistä jo äitiensä katkerasta maidosta ja oppivat meidän erehdyksestämme. Silloin he tietävät jo syntyessään sen, minkä me saimme oppia. He tietävät, ettei ole eroa ihmisen ja ihmisen välillä ja että rikkaan ja ylhäisen nahka repeää helposti, kun sitä viiltää veitsellä, ja että veri on verta, vuotipa se nälkäisestä tai kyllästyneestä sydämestä. He tietävät, ettei orjan ja köyhän tule luottaa faraoihin tai kuninkaallisiin lääkäreihin tai lakeihin tai ylhäisten sanoihin, vaan ainoastaan nyrkkiensä voimaan, ja heidän on itse säädettävä omat lakinsa. Joka ei ole heidän kanssaan, hän on heitä vastaan eikä tässä asiassa ole mitään armoa tai erotusta ihmisten välillä. Sydämessäsi näet sinäkään, Sinuhe, et ollut meidän kanssamme. Siksi olit meitä vastaan, vaikka jaoit meille leipää ja puhuit meille hämmentäviä sanoja faraon Atonista. Kaikki jumalat ovat samanlaisia ja kaikki faraot ovat samanlaisia ja kaikki ylhäiset ovat samanlaisia, vaikka eivät itse tunnustaisi sitä. Tämän sanon minä, Meti kalanperkaaja, eikä minulla ole mitään katumista sanoistani, koska kohta kuolen ja ruumiini heitetään virtaan ja häviää eikä minua enää ole. Mutta jotakin minusta jää vaeltamaan maan päälle ja tunnet minut rauhattomuutena orjien sydämissä ja salaisena kytönä heidän silmissään ja katkeruutena laihojen äitien maidossa heidän imettäessään kurjia lapsiaan. Minä Meti kalanperkaaja hapatan kaiken, kunnes kaikki on hapantunut ja viimeinen suuri taikina leivotaan.»

Hänen puheestaan ja silmistään näin, että onnettomuus ja pelko oli pimentänyt hänen järkensä. Mutta hän tavoitteli arpisilla käsillään polviani ja pidätti minua ja kuiskutti minulle: »Sinä, Sinuhe, joka olet oppinut paljon ja osaat lukea ja kirjoittaa, luulet tietysti, ettei kalanperkaaja osaa ajatella. Mutta joskin ajatteleminen on hankalaa ja tuottaa paljon vaivaa, on minulla ollut monta päivää ja yötä aikaa ajatella pureskellessani ruohoa ja imiessäni kalakorien suolaisia punoksia. Siksi tiedän jo, mikä oli erehdyksemme ja miksi meidän täytyi kuolla. Meillä näet oli jo valta ja maa oli meidän, mutta emme osanneet käyttää valtaamme, vaan tyydyimme rosvoamaan ja kinastelemaan saaliista ja juomaan itsemme juovuksiin hyötyäksemme kukin eniten vallastamme. Me söimme ja joimme itsemme kylläisiksi, kun meidän olisi pitänyt tappaa ja vielä tapettuamme tappaa ja tappaa tappamistamme, kunnes olisimme tappaneet kaikki, jotka eivät olleet kanssamme. Mutta emme olleet oppineet tappamisen taitoa kaikessa kurjuudessamme, vaan nälässä ja köyhyydessä kunnioitimme liiaksi ihmisen henkeä ja vasta tuo kissaeläin Pepitamon ja musta Eje opettivat meille tappamisen taidon tappaessaan meidät kaikki. Tämä opetus oli liian myöhäinen hyötyäksemme siitä, mutta piileskellessäni tyhjässä kaislakorissa olen nähnyt paljon unia tappamisesta ja nämä uneni jätän perinnöksi jälkeentuleviileni ja nämä uneni hiiviskelevät pimeässä, kun olen kuollut, ja hiipivät orjien ja köyhien uniin, kunnes heidän sormensä ja varpaansa alkavat nytkähdellä heidän nähdessään minun uniani, kun jo aikaa olen kuollut.»

Hän tuijotti minuun kuumeisin silmin ja puristeli polviani arpisilla käsillään. Silloin laskeuduin tomuun hänen eteensä ja kohotin käteni ja sanoin: »Meti kalanperkaaja, näen, että piilotat veistä ryysyjesi alla. Tapa siis minut, jos olen mielestäsi syyllinen. Tapa minut, Meti kalanperkaaja, sillä olen kyllästynyt näkemään unia enkä iloitse enää. Tapa minut, jos sillä voit hyvittää mielesi. Muuta palvelusta en näet enää voi sinulle tehdä.»

Hän otti kalanperkausveitsen vyöstään ja koetteli sitä arpiseen kämmeneensä ja katseli minua, kunnes hänen silmänsä hämärtyivät ja hän alkoi itkeä ja viskasi veitsen pois käsistään ja sanoi: »Tappaminen on hyödytöntä, nyt sen ymmärrän, eikä tappamalla voita mitään, koska veitsi iskee sokeasti syylliseen ja syyttömään. Ei, Sinuhe, unohda sanani ja anna minulle anteeksi pahuuteni, sillä iskiessään veitsensä ihmiseen ihminen iskee veitsensä veljeensä ja kenties me köyhät ja orjat ymmärsimme sen sydämissämme emmekä sen tähden osanneet tappaa. Siksi kenties me lopulta voitimme eivätkä suinkaan ne voittaneet, jotka tappoivat meidät, vaan he hävisivät ja menettivät itsensä tappaessaan. Sinuhe, veljeni, kenties tulee päivä, jona ihminen näkee ihmisen veljekseen tappamatta häntä. Olkoon siihen asti itkuni minun perintöni veljilleni, kun olen kuollut. Hiipiköön Metin, kalanperkaajan, itku köyhien ja orjien uniin, kun olen kuollut. Minun itkuuni tuudittakoot äidit laihoja lapsiaan uneen. Minun itkuni nyyhkyttäköön kivimyllyjen jyskeessä ajasta aikoihin, niin että jokainen, joka kuulee itkuni sydämessään, löytäisi veljensä ympäriltään.»

Hän taputteli arpisilla käsillään poskiani ja kyynelet putoilivat kuumina hänen silmistään käsilleni ja kalanperkaajan tympeä haju uhosi hänestä sieraimiini, kun hän sanoi: »Mene jo pois, veljeni Sinuhe, jotteivät vartijat tapaisi sinua ja sinulle koituisi vahinkoa tähteni, Mene pois, mutta seuratkoon itkuni sinua jokaisella askelellasi, kunnes silmäsi avautuvat näkemään kaiken, mitä minä nyt näen, niin että minun kyyneleni lopulta ovat sinulle helmiä ja jalokiviä kalliimmat. Tänä hetkenä en näet enää itke yksin, vaan minussa itkee orjuutettujen ja lyötyjen suku ajasta aikoihin. Minun kyyneleni ovat miljoonien ja taas miljoonien kyyneliä, jotka vanhentavat maailman ja tekevät sen arpiseksi kyynelistä. Vesi, joka virrassa juoksee, on niiden kyyneliä, jotka elivät ennen meitä, ja vesi, joka sataa maahan vieraissa maissa, on niiden kyyneliä, jotka syntyvät jälkeemme maailmaan. Kun tämän tiedät, et enää ole yksin, Sinuhe.»

Hän vajosi maahan edessäni ja hänen kouristuneet sormensa kaivoivat laiturin tomua ja hänen kyynelensä pyörivät harmaina helminä tomussa, mutta en ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka olin ollut valmis kuolemaan hänen kätensä kautta. Siksi pakenin pois hänen luotaan ja pyyhin hänen kyynelistään märät käteni olkavaatteeseeni ja hänen hajunsa viipyi tympeänä sieraimissani. Niin unohdin hänet ja seurasin jalkojani ja katkeruus syövytti kuin lipeä sydäntäni, sillä oma suruni ja yksinäisyyteni oli mielestäni suurempi kaikkien muiden surua ja yksinäisyyttä. Tällä tavoin veivät jalkani minut entisen kuparin valajan talon raunioiden luokse ja vastaani tuli säikähtyneitä lapsia, jotka piiloutuivat nähdessään minut, ja vaimot, jotka kaivelivat raunioita etsien talouskalujaan, peittivät kasvonsa nähdessään minut.

Entinen kuparinvalajan talo oli palanut ja sen saviseinät törröttivät nokisina ja vesilammikko oli kuivunut puutarhassa ja sykomorin oksat olivat mustat ja lehdettömät. Mutta raunioihin oli joku rakentanut katoksen ja näin siellä vesiruukun ja Muti tuli minua vastaan harmenneet hiukset mutaisina ja ontuen haavojaan, niin että luulin näkeväni hänen Kaansa ja kavahdin hänen edessään. Mutta hän kumarsi edessäni hoippuvin polvin ja sanoi ivallisesti: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.»

Sen enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä katkeruus tukahdutti hänen äänensä ja hän istuutui maahan ja peitti käsillä kasvonsa, jottei hänen olisi tarvinnut katsella minua. Hänen laihaan ruumiiseensa oli sarvilla lyöty monta haavaa ja hänen jalkansa oli ruhjoutunut, mutta haavat olivat jo arpeutuneet enkä osannut enää auttaa häntä, vaikka tutkin hänen haavansa auttaakseni häntä hänen estelyistään huolimatta, Kysyin häneltä: »Missä on Kaptah?»

Hän sanoi: »Kaptah on kuollut. Kerrotaan orjien surmanneen hänet nähdessään, että hän juotti viiniä Pepitamonin miehille ja kavalsi heidät.» Mutta en uskonut hänen sanojaan, sillä tiesin hyvin, ettei Kaptah voinut kuolla, vaan Kaptah elää aina, mitä hyvänsä tapahtuukin.

Muti ärtyi suuresti nähdessään epäuskoisuuteni ja sanoi: »Sinun on varmaan kevyt ja helppo nauraa nyt, Sinuhe, kun olet kaikin puolin saanut tahtosi lävitse ja nähnyt Atonisi juhlivan. Te miehet olette kaikki samanlaisia, ja miehistä on lähtöisin kaikki paha mitä maailmassa tapahtuu, sillä miehet eivät koskaan kasva täysikasvuisiksi, vaan pysyvät aina poikina ja viskelevät kivillä ja lyövät kepeillä toisiaan ja iskevät toistensa nenän verisiksi ja heidän suurin himonsa on tuottaa surua niille, jotka heitä rakastavat ja toivovat heille hyvää. Totisesti, enkö minäkin aina toivonut sinulle hyvää, Sinuhe, mutta mitä olen siitä saanut palkakseni. Ontuvan koiven ja sarvenhaavat jäseniini ja kourallisen mätiä jyviä puurokseni. Mutta itseni tähden en suinkaan valita, vaan Meritin tähden, joka oli aivan liian hyvä sinulle, koska olet mies, ja jonka syöksit ehdoin tahdoin kuolemaan yhtä varmasti kuin itse olisit puhkaissut veitsellä hänen sydämensä. Kyyneleni olen itkenyt kuiviin myös pienen Thotin tähden, joka oli kuin oma poikani ja jolle leivoin hunajaleivoksia koettaen parhaani mukaan lempeydellä tukahduttaa hänen hurjan, miehisen luontonsa. Mutta mitäpä sinä tästä kaikesta välität, vaan varmaan tulet hyvin tyytyväisenä luokseni piestynä ja naama rupisena ja tuhlattuasi kaiken rikkautesi, jotta makaisit katoksessa, jonka hankalasti ja suurella vaivalla olen rakentanut talosi raunioihin, ja jotta syöttäisin sinua. Lyönpä vetoa paljosta, että tuskin päivä ehtii laskea, kun jo alat naukua minulta olutta ja huomenna lyöt minua kepillä, kun en palvele sinua kyllin ahkerasti, ja panet minut tekemään työtä puolestasi maataksesi itse laiskana sillä sellainen on miesten luonto enkä lainkaan hämmästy sitä, vaan luulen jo tottuneeni kaikkeen enkä enää ällisty mitään, mitä vielä saatat keksiä.»

Tällä tavoin hän puhui minulle ja torui kiihkeästi minua ajattelematta sanojaan, kunnes hänen motkotuksensa kävi minulle niin kotoiseksi, että muistin äitiäni Kipaa ja muistin Meritiä ja sydämeni valahti täyteen sanomatonta haikeutta ja kyynelet alkoivat tulvia silmistäni. Sen huomatessaan hän hätääntyi suuresti ja sanoi: »Käsität kai, Sinuhe, yltiöpäinen mies, etten tarkoita pahaa kaikella, mitä puhun, vaan puhun vain opiksesi. Minulla on tosiaan kourallinen jyviä vielä kätkössä ja aivan heti jauhan ne ja keitän sinulle hyvän puuron ja kuivista kaisloista valmistan sinulle vuoteen raunioihin ja kenties voit vähitellen taas aloittaa ammattisi harjoittamisen, niin että pysymme hengissä. Älä kuitenkaan huolehdi tästä, sillä olen käynyt pesemässä pyykkiä rikkaitten taloissa, missä on paljon verisiä vaatteita, ja siten voin vieläkin ansaita ja luulen saavani lainatuksi ruukullisen olutta ilotalosta, jossa sotilaat ovat majailleet, niin että voit ilahduttaa sydäntäsi. Älä toki itke noin katkerasti, Sinuhe poikani, sillä itku ei enää pyhitä mitään ja pojat ovat poikia ja heidän pitää tehdä kujeitaan ja kärsiä kolttosistaan ja murtaa äitiensä ja vaimojensa sydämet eikä sille voi mitään, vaan niin on ollut ja niin on aina oleva. En kuitenkaan soisi, että enää kuljettaisit uusia jumalia tähän taloon, sillä jos niin teet, pelkään, ettei koko Thebasta enää jää kiveä kiven päälle. Tätä toivon, vaikka olenkin vain vanha, yksinkertainen vaimo enkä pysty neuvomaan oppinutta miestä. Joskin Merit oli minulle rakkaampi kuin oma tyttäreni, mikäli tätä asiaa osaan arvostella, vaikka minulla ei ole omia lapsia, koska olen ruma nainen ja halveksin suuresti miehiä, joskin hän oli minulle rakkaampi kuin oma tyttäreni, niin minun on sittenkin sanottava, ettei hän suinkaan ole ainoa nainen maailmassa, vaan maailmassa on muitakin naisia, joiden kanssa sydämesi voi iloita, kunhan lakkaat parkumasta ja rauhoitut ja annat ajan kulua. Totisesti, Sinuhe, aika on armahtavin lääke kaikista lääkkeistä ja aika sataa kuin hiekka surusi ylle ja tulet huomaamaan, että maailmassa on muita naisia, jotka hyvin voivat rauhoittaa tuon pienen kapineen esivaatteesi alla, niin että tyydyt ja Uhot jälleen, kun kerran tuo asia on miehille kaikkein tärkein. Voi sinua, Sinuhe, herrani, miten laihaksi olet käynyt ja miten poskesi ovat painuneet kuopalle enkä enää tunne sinua. Mutta keitän sinulle hyvän puuron ja nuorista kaislanversoista valmistan muhennoksen ja lainaan oluttakin sinua varten, kunhan vain lakkaat itkemästä.»

Hänen sanansa saivat minut häpeämään kyyneliäni, niin että rauhoituin ja sanoin hänelle: »En suinkaan tullut tänne vaivoiksesi, rakas Muti, vaan lähden kohta jälleen enkä kenties palaa pitkään aikaan, jos palaan koskaan. Siksi tahdoin ennen lähtöäni nähdä talon, jossa olen ollut onnellinen, ja ennen lähtöäni tahdoin sivellä kädelläni sykomorini rosoista runkoa, ja ennen lähtöäni tahdoin kädelläni koskea taloni kynnyskiveä, jota Meritin ja pienen Thotin jalat olivat kuluttaneet. Äläkä näe vaivaa tähteni, Muti, sillä sinun viljaasi en voi syödä, koska tiedän, että Thebassa vallitsee suuri puute, vaan koetan lähettää sinulle vähän hopeaa, jotta tulisit toimeen ollessani poissa. Mutta sanojesi tähden siunaan sinua, Muti, kuin olisit oma äitini, sillä sinä olet hyvä nainen, vaikka sanasi toisinaan pistävät kuin ampiaiset.»

Muti alkoi nyyhkyttää ja pyyhki karkealla kädenselällään nenäänsä eikä päästänyt minua menemään, vaan viritti tulen ja valmisti minulle ruokaa köyhistä varoistaan ja minun oli pakko syödä, jotten olisi loukannut häntä, vaikka jokainen pala tarttui katkerana kurkkuuni. Muti katseli syöntiäni päätään nyökytelien ja tuhautelien nenäänsä ja sanoi: »Syö, Sinuhe, syö, yltiöpäinen mies, vaikka jyväni ovatkin mätiä ja ruokani täysin kelvotonta ja epäonnistunutta enkä käsitä, mikä minua tänään vaivaa, kun tuskin saan tulta viritetyksi ja leipäni on tuhkaista. Mutta syö, Sinuhe, sillä hyvä ruoka parantaa kaikki surut ja hyvä ruoka vahvistaa ruumiin ja ilahduttaa sydäntä eikä ole mitään parempaa kuin hyvä ruoka, kun ihminen on itkenyt paljon ja tuntee olonsa orvoksi. Arvaan sinun taas lähtevän matkoille ja pistävän tyhmän pääsi kaikkiin verkkoihin ja ansoihin, jotka tiellesi osuvat, mutta sille en voi mitään enkä osaa estää sinua. Syö sentähden, jotta jaksaisit, Sinuhe, ja palaa kerran, niin siunaan taas päivää, jona palaat, herrani, ja odotan uskollisesti sinua. Äläkä suinkaan huolehdi minun tähteni, jos sinulla on pula hopeasta, kuten arvaan, koska syötit leipinä kaiken rikkautesi köyhille ja orjille, jotka suinkaan eivät tästä kiittäneet sinua, vaan pilkkasivat tyhmyyttäsi. Ole huoletta minusta, sillä joskin olen jo vanha ja onnun haavojeni tähden, olen varsin sitkeä ja ansaitsen kyllä leipäni pyykinpesulla ja leipomisella, niin kauan kuin leipää on Thebassa, kunhan vain kerran palaat, herrani.»

Tällä tavoin istuin pimeään asti entisen kuparinvalajan talon raunioissa ja Mutin virittämä pieni tuli valaisi orpona nokista pimeää. Kuitenkin tämä paikka oli minulle ainoa koti, mikä minulla oli maailmassa. Siksi silitin kädelläni sykomorin rosoista runkoa ajatellen, etten luultavasti enää koskaan palaisi, ja silitin kädelläni taloni kulunutta kynnyskiveä ajatellen, etten varmaan enää koskaan palaisi, ja koskin kädelläni Mutin kyhmyistä äidinkättä ajatellen, että varmaan olisi paras, jos en koskaan palaisi, kun aina tuotin vain surua ja onnettomuutta niille, jotka minua rakastivat. Siksi minun oli parempi elää ja kuolla yksin, kuten olin yksin tullut pimeässä virran poikki pietyssä kaislaveneessä syntymäni yönä.

Tähtien sytyttyä ja vartijain alkaessa lyödä keihäänvarsilla kilpiään sataman raunioituneilla kujilla säikyttääkseen kansaa hyvästelin Mutia ja lähdin pois entisestä kuparinvalajan talosta Theban köyhien kaupunginosassa palatakseni vielä kerran faraon kultaiseen taloon. Mennessäni katuja pitkin rantaan hehkui yötaivas jälleen punertavana Theban yllä ja valot loistivat valtakaduilta yöhön ja soittopelien raju helinä kantautui korviini keskikaupungilta, sillä tämä yö oli farao Tutankhamonin valtaanastumisen yö ja juhlayö Thebassa.

7

Mutta samana yönä työskentelivät vanhat papit uutterasti Sekhmetin temppelissä ja puhdistivat pois sen lattian kivilaattojen väliin kasvaneen ruohon ja kohottivat leijonanpäisen kuvan jälleen paikoilleen ja pukivat sen punaiseen pellavaan ja koristivat sen sodan ja hävityksen tunnusmerkein. Sillä kruunattuaan Tutankhamonin molempien valtakuntain kruunuilla, punaisella ja valkoisella kruunulla, lilja ja papyruskruunulla, Eje sanoi Horemhebille:

»Nyt on hetkesi tullut, haukan poika. Anna puhaltaa torviin ja julista sota alkaneeksi. Päästä veri puhdistavana tulvana huuhtomaan Kemin maata, jotta kaikki olisi niinkuin ennen ja kansa unohtaisi väärän faraon muiston.»

Siksi seuraavana päivänä farao Tutankhamonin leikkiessä kultaisessa talossaan nukkeineen hautajaisia kuninkaallisen puolisonsa kanssa ja Ammonin pappien vallastaan juopuneina suitsuttaessa pyhää savua suuressa temppelissä ja kirotessa lakkaamatta farao Ekhnatonin nimeä hamaan iankaikkisuuteen Horemheb antoi puhaltaa torviin kaikissa kadunkulmissa ja Sekhmetin temppelin kupariportit avattiin selkoselälleen ja Horemheb marssi valiojoukkoineen pitkin oinasten tietä juhlasaatossa uhraamaan Sekhmetille. Papit olivat saaneet osansa ja kivenhakkaajain taltat murtivat kiveä kaikissa temppeleissä, palatseissa ja haudoissa hävittääkseen ainaisiksi ajoiksi farao Ekhnatonin kirotun nimen kaikista kirjoituksista, jotta hänen muistonsakin unohtuisi. Farao Tutankhamon oli saanut osansa, sillä kuninkaalliset rakennusmestarit neuvottelivat jo keskenään hänen hautansa paikasta. Eje oli saanut osansa, sillä faraon oikealla puolella hän hallitsi Kemin maata määräten veroista, oikeudenkäytöstä, lahjoista, suosionosoituksista ja faraon pelloista. Nyt oli Horemhebin vuoro ja hänkin sai osansa ja minä seurasin häntä Sekhmetin temppeliin, sillä hän tahtoi näyttää minulle valtansa kaikessa suuruudessaan, kun hän nyt vihdoin sai sodan, jonka saadakseen oli juonitellut ja tehnyt työtä koko ikänsä.

Minun on kuitenkin sanottava Horemhebin kunniaksi, että hän halveksi voittonsa hetkenä kaikkea ulkonaista loistoa ja tahtoi vaikuttaa kansaan käytöksensä yksinkertaisuudella. Sen tähden hän ajoi temppeliin jykevissä sotavaunuissa eivätkä sulat liehuneet hänen hevostensa päitten yllä eikä kulta hehkunut hänen pyöriensä puolista. Sen sijaan viiltelivät teräviksi hiotut kuparisirpit vihisten ilmaa hänen vaunujensa molemmin puolin ja hänen keihäsmiehensä ja ampujansa marssivat suorissa riveissä hänen jäljessään ja heidän paljaitten jalkojensa läiske oinastenkujan kiviin oli tahdikas ja mahtava kuin meren jyminä rantakallioihin ja neekerit takoivat marssiessaan rumpuja, jotka oli päällystetty ihmisten nahalla.

Vaiti ja pelokkaasti katseli kansa hänen pitkää hahmoaan, joka kohosi päitten yläpuolelle sotavaunuista, ja hänen joukkojaan, jotka kiilsivät hyvinvointia koko maan kärsiessä nälkää. Vaiti katseli kansa Horemhebin marssia Sekhmetin temppeliin kuin aavistaen kohmelossaan juhlayön jälkeen, että sen kärsimykset vasta nyt olivat alkamassa. Mutta Sekhmetin temppelin edessä Horemheb laskeutui sotavaunuista ja astui temppeliin ja hänen päällikkönsä seurasivat häntä ja papit ottivat heidät vastaan kasvot, kädet ja vaatteet tuoreen veren tahrimina ja johtivat heidät Sekhmetin kuvan eteen. Jumalatar oli puettu punaiseen vaatteeseen ja vaate oli kostutettu uhrien verellä, niin että se liimautui kiinteästi hänen kivistä vartaloaan vasten ja hänen kiviset rintansa kohosivat ylpeinä ja verta pisaroivina näkyviin punaisen vaatteen alta. Temppelin hämärässä näytti hänen raju leijonanpäänsä liikkuvan ja hänen jalokivisilmänsä tuijottivat elävinä Horemhebiin, kun Horemheb pusersi kourissaan alttarin edessä rikki uhrien lämpimät sydämet ja rukoili häneltä voittoa. Papit hyppivät hänen ympärillään riemunhyppyjä ja haavoittivat itseään veitsillä ja huusivat yhteen ääneen:

»Palaa voittajana, Horemheb, haukan poika. Palaa voittajana ja jumalatar on laskeutuva elävänä luoksesi ja syleilevä sinua alastomuudellaan.»

Mutta Horemheb ei antanut pappien hyppimisen ja huutojen häiritä mielenrauhaansa, vaan suoritti säädetyt juhlamenot kylmäverisen arvokkaasti ja poistui sitten temppelistä. Hänen uhratessaan oli määrätön joukko pelästynyttä kansaa torvien kutsumana kerääntynyt temppelin esipihaan ja torille temppelin ulkopuolelle. Astuttuaan ulos temppelistä Horemheb kohotti veriset kätensä ja puhui kansalle ja sanoi:

»Kuulkaa minua, kaikki Kemin kansa, kuulkaa minua, sillä olen Horemheb, haukan poika, ja kannan käsissäni voittoa ja kuolematonta kunniaa kaikille niille, jotka tahtovat seurata minua pyhään sotaan. Tänä hetkenä jyrisevät heettiläisten sotavaunut Siinain erämaassa ja heidän etujoukkonsa hävittävät alamaata eikä Kemin maata koskaan vielä ole uhannut niin suuri vaara kuin nyt, sillä heettiläisten rinnalla hyksojen muinainen valta oli lempeä ja armelias. Heettiläiset tulevat ja heidän lukunsa on määrätön ja heidän julmuutensa on kauhistus kaikelle kansalle. He hävittävät kotinne ja puhkaisevat silmänne, raiskaavat vaimonne ja vievät lapsenne orjuuteen kivimyllyjä vääntämään. Vilja ei kasva heidän sotavaunujensa jäljessä ja maa muuttuu erämaaksi siellä, missä heidän hevostensa kaviot tallaavat maata. Siksi sota, jonka heitä vastaan julistan, on pyhä sota, sillä se on sota henkenne puolesta ja Kemin maan jumalien puolesta, lastenne ja kotienne puolesta, ja jos hyvin käy, valloitamme Syyrian takaisin lyötyämme heettiläiset ja Kemin maan rikkaus on palaava, entinen hyvinvointi on palaava ja jokainen saa jälleen mittansa täytenä. Kyllin kauan ovat jo muukalaiset häpäisseet Kemin maata, kyllin kauan on ilkuttu heikkouttamme ja naurettu aseittemme häpeää. Nyt on hetki tullut ja minä olen palauttava ennalleen Kemin maan sotaisen kunnian. Jokaiselle miehelle, joka tahtoo minua seurata vapaaehtoisesti, takaan hänen mittansa viljaa, takaan osuuden saaliista, ja totisesti saalis on oleva suuri, niin että ne, jotka palaavat kanssani voiton päivänä, palaavat rikkaampina kuin ovat osanneet uneksia. Mutta mies, joka ei vapaaehtoisesti seuraa minua, joutuu seuraamaan minua pakosta ja saa kantaa niska vääränä ase miesten taakkoja ja kärsii vain pilkkaa ja häpeää saamatta osaansa saaliista. Siksi uskon ja toivon, että jokainen mies Egyptinmaassa, jolla on miehen sydän ja joka pystyy kohottamaan keihään käsivarrellaan, seuraa minua vapaaehtoisesti. Nyt meillä on puute kaikesta ja nälkä seuraa kintereillämme, mutta voittoa seuraavat yltäkylläiset päivät ja jokainen, joka kuolee taistelussa Kemin maan vapauden puolesta, astuu suoraan autuaiden kentille eikä hänen tarvitse huolehtia ruumiinsa säilymisestä, vaan Egyptin jumalat huolehtivat hänestä. Vain kaiken ponnistaen voi kaiken voittaa. Siksi Egyptin naiset, punokaa hiuksenne jousenjänteiksi ja lähettäkää riemuiten miehenne ja poikanne pyhään sotaan. Egyptin miehet, takokaa korunne keihäänkärjiksi ja seuratkaa minua, niin annan teille sodan, jonka veroista maanpiiri ei vielä koskaan ole nähnyt. Suurten faraoiden henget nousevat taistelemaan rinnallamme. Kaikki Egyptin jumalat, ensimmäisenä suuri Ammon, taistelevat rinnallamme. Me viskaamme heettiläiset takaisin mustasta maasta, niinkuin tulva viskaa tieltään oljenkorret. Me valloitamme takaisin Syyrian rikkaudet ja pesemme verellä Egyptin häpeän. Kuulkaa minua, kaikki kansa. Horemheb, haukan poika, voittaja, on puhunut.»

Hän lopetti ja päästi veriset kätensä vajoamaan ja hänen mahtava rintansa läähätti ponnistuksesta, sillä hän oli huutanut hyvin kovaa. Hänen lopetettuaan puhallettiin torviin ja sotilaat takoivat keihäänvarsilla kilpiään ja polkivat jalkojaan maahan ja siellä täällä puhkesi huuto kansanjoukosta, kunnes huuto paisui myrskyksi ja kaikki kansa huusi riemuiten ja kohotteli käsiään ja veri kohosi ihmisten päähän ja he huusivat entistä kovemmin, vaikka monet luullakseni eivät lainkaan tienneet, miksi huusivat. Horemheb hymyili ja nousi jälleen sotavaunuihinsa. Sotilaat raivasivat hänelle tien ja raivokkaana riemusta tervehti kansa häntä oinasten tien molemmin puolin. Silloin ymmärsin, että kansan suurin riemu on saada huutaa yhdessä eikä ole paljon väliä sillä, minkä vuoksi huudetaan, vaan huutaessaan muiden mukana jokainen tuntee itsensä väkeväksi ja asian, jonka vuoksi huutaa, ainoaksi oikeaksi asiaksi. Mutta Horemheb oli varsin tyytyväinen ja kohotteli vaunuista pöyhkeilevästi käsivarsiaan tervehtien kansaa.

Hän ajoi suoraan satamaan noustakseen ylipäällikön sotalaivaan ja lähteäkseen kiireesti Memfikseen, sillä hän oli jo viipynyt liian kauan Thebassa ja viimeisten viestien mukaan heettiläiset laidunsivat hevosiaan Taniksessa. Minä nousin laivaan hänen mukanaan eikä kukaan estänyt minua, kun menin hänen luokseen ja sanoin hänelle:

»Horemheb, farao Ekhnaton on kuollut enkä sen tähden enää ole kuninkaallinen kallonporaaja, vaan olen vapaa menemään ja tulemaan kuten itse haluan eikä mikään pidätä minua. Siksi aion seurata sinua ja lähteä sotaan kanssasi, koska kaikki on minusta samantekevää enkä enää iloitse mistään. Haluan näet nähdä, minkä siunauksen tuo mukanaan sota, jonka puolesta olet koko ikäsi puhunut. Totisesti tahdon sen nähdä ja tahdon nähdä, onko sinun valtasi parempi kuin Ekhnatonin valta vai manalan hengetkö vain hallitsevat maailmaa.»

Horemheb ilahtui suuresti ja sanoi: »Olkoon tämä hyvä enne, vaikka totisesti en olisi osannut ajatella, että sinä, Sinuhe, ilmoittaudut ensimmäisenä vapaaehtoisesti tähän sotaan. Ei, sitä en uskonut sinusta, koska tiedän sinun rakastavan enemmän mukavuutta ja pehmeitä vuoteita kuin sodan hankaluuksia. Tosin olin ajatellut, että valvoisit minun etujani Thebassa viljellen ahkerasti tuttavuuksiasi kultaisessa talossa, mutta kenties on parempi näin, sillä sinä olet yksinkertainen mies ja kuka hyvänsä vetää sinua huulesta ja uskottelee sinulle juttunsa, niin että jos seuraat minua, minulla on ainakin pystyvä lääkäri mukanani, ja luulen tarvitsevani sellaista. Totta vie, Sinuhe, oikein nimittivät sotilaani sinut Villiaasin pojaksi taistellessamme yhdessä khabireja vastaan, sillä ilmeisesti sinulla on villiaasin sydän, koska et pelkää heettiläisiä.»

Hänen puhuessaan minulle työnsivät soutajat laivan laiturista ja upottivat aironsa veteen ja laiva lähti lipumaan liehuvin viirein. Theban laiturit olivat valkoisina kansaa ja kansan huuto kantautui myrskynä korviimme. Horemheb hengitti syvään ja hymyili ja sanoi:

»Puheeni teki suuren vaikutuksen kansaan, kuten huomaat. Mutta menkäämme päällikönmajaani, sillä haluan pestä tämän jumalallisen veren käsistäni.» Seurasin häntä hänen laivamajaansa ja hän ajoi ulos kirjurinsa ja pesi pois veren käsistään haistellen käsiään ja sanoen kylmäverisesti: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, en olisi uskonut, että Sekhmetin papit uhraavat yhä ihmisuhreja. Mutta ukot varmaan innostuivat, sillä ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen ei Sekhmetin temppelin portteja ole avattu. Ilmanko ihmettelin, miksi he vaativat juhlamenoja varten heettiläisiä ja syyrialaisia vankeja, mutta annoin heidän saada tahtonsa lävitse.»

Kauhistuin hänen sanojaan niin pahasti, että polveni kävivät hervottomiksi, mutta Horemheb sanoi huolettomasti: »Jos olisin tiennyt sen, tuskin olisin sallinut sitä, ja voit uskoa, Sinuhe, että hämmästyin, kun sain verestä lämpimän ihmissydämen kouraani alttarin edessä. Siksi minulla on kiire pestä käteni, mutta jos Sekhmet tästä taipuu suosiolliseksi aseillemme, on asia sen arvoinen, sillä totisesti tarvitsen kaiken avun, minkä voin saada ja enemmänkin, vaikka muutama hyvin taottu ja karkaistu keihäänterä olisi kenties parempi ja varmempi apu kuin Sekhmetin siunaus. Mutta antakaamme papeille, mikä papeille kuuluu, niin saamme muussa olla rauhassa heistä.»

Hän alkoi Uudelleen kehua kansalle pitämäänsä puhetta ja toivoi minunkin ylistävän hänen kaunopuheisuuttaan, mutta sanoin, että puhe, jonka hän oli pitänyt Jerusalemissa sotilailleen, miellytti minua enemmän kuin tämä puhe. Horemheb loukkaantui suuresti ja sanoi: »On aivan eri asia puhua sotilaille ja puhua kansalle, ja saat vielä kuulla minun puhuvan sotilaille suoraa puhetta, kunhan kerkiän. Mutta puhe, jonka pidin Sekhmetin temppelin edessä, oli tarkoitettu myös jälkipolville, sillä arvaan hyvin, että se kirjoitetaan kiveen ja säilytetään tuleviin aikoihin. Silloin sanat on valittava toisin kuin puhuttaessa sotilaille ennen taistelua ja puheeseen on sekoitettava kauniita ja suuria sanoja, jotka nousevat kuin häkä kansan päähän ja sokaisevat ihmisten silmät, niin että he näkevät mustan valkoisena. En kai turhaan ole oppinut lukemaan ja tutkinut vanhoista kirjoituksista, mitä faraot ja sotapäälliköt ovat puhuneet kansalle. Mutta koska olet ymmärtämätön, on minun selitettävä sinulle, että puheeni sisälsi kaiken sen, mitä puheet kaikkina aikoina ovat sisältäneet, kun sota puhalletaan alkaneeksi. Ensinnäkin julistin sodan heettiläisiä vastaan puolustussodaksi ja innostin kansaa nousemaan hyökkääjää vastaan, joka tunkee hävittäen yli Egyptin rajojen. Tämä on suurin piirtein totta, enkä edes salannut, että saman tien aion kaapata myös Syyrian takaisin Egyptille. Toiseksi osoitin, että kaikille, jotka minua seuraavat vapaaehtoisesti, käy hyvin, kun taas niille, jotka on pakkokeinoin saatava sotaan, käy kaikki hullusti. Kolmanneksi selitin, että tämä on pyhä sota, ja vetosin kaikkiin Egyptin jumaliin. Tosin en käsitä, että toinen maa olisi lopulta sen pyhempi kuin toinen, tai että Egyptin jumalat olisivat sen mahtavampia kuin heettiläisten jumalat, mutta sikäli kuin olen kirjoituksia lukenut ja kuullut vanhojen soturien kertovan kuuluu asiaan vedota jumaliin, kun sota alkaa, ja etevä sotapäällikkö muistaa aina puhuessaan jumalia. Kansa näet pitää sellaisesta, olipa siitä varsinaista hyötyä tai ei, ja sinunkin, Sinuhe, on myönnettävä, että puheeni tehosi suuresti kansaan, vaikka varmuuden vuoksi olin sijoittanut omia miehiäni kansan sekaan aloittamaan huudot ylistyksekseni. Huomaa myös, Sinuhe, että lupasin heille voiton liioittelematta vaikeuksia, jotka ovat edessämme, sillä vaikeudet ja kärsimykset kansa saa kyllä aikanaan kokea eikä ole syytä peloitella sitä liian varhain. Mutta voitto tässä sodassa on monen tuskan takana ja lähtiessäni harjaantumattomin joukoin ilman keihäitä ja sotavaunuja heettiläisiä vastaan minulla on tunne, kuin olisin poika, joka astuu tökkimään kuivalla kaislalla jalopeuraa kuonoon. Silti en suinkaan epäile lopullista voittoa, sillä minut on luotu tekemään suuria tekoja, mutta pelkään, että hyvin monen on kuoltava sitä ennen.» »Horemheb», kysyin häneltä. »Onko sinulle mikään pyhää?» Hän mietti hetken ja sanoi: »Suuren sotapäällikön ja hallitsijan on nähtävä kaikkien sanojen ja kuvitelmien lävitse ja osattava itse käyttää sanoja ja kuvitelmia aseena kädessään. Myönnän, Sinuhe, että tämä on koko lailla raskasta ja tekee elämän ilottomaksi, mutta kenties tunne, että hallitsee muita ihmisiä tahdollaan ja saa heidät tekemään suuria tekoja, korvaa muun ilon. Kun olin nuorempi, uskoin keihääseeni ja haukkaani. Nyt uskon enää omaan tahtooni ja tiedän, että oma tahtoni on kohtaloni. Mutta tahtoni kuluttaa minua, niinkuin tahko hioo kiveä. Siksi minulla ei ole ainoatakaan levon hetkeä, ei yöllä eikä päivällä, ei valvoen eikä unissa, eikä minulla, kun haluan hetken levähtää, ole muuta keinoa kuin juoda itseni raskaaseen humalaan. Kun olin nuorempi, uskoin ystävyyteen ja uskoin myös rakastavani erästä naista, jonka halveksuminen ja vastarinta yllyttivät minut vimmaan, mutta nyt tiedän, ettei kukaan ihminen ole minulle itse tarkoituksensa, vaan jokainen ihminen on minulle vain välikap

pale ja tuo nainenkin on enää minulle vain välikappale. Minä, Horemheb, olen kaiken keskus, minusta lähtee kaikki ja minuun palaa kaikki. Minä olen Egypti ja kansa. Siksi tehdessäni Egyptin jälleen suureksi ja mahtavaksi teen itseni suureksi ja mahtavaksi. Tämä on vain oikein ja kohtuullista, kuten ymmärrät, Sinuhe.»

Hänen sanansa olisivat kenties voineet tehota johonkuhun toiseen, joka ei tuntenut häntä, mutta minä olin nähnyt hänet kerskailevana nuorukaisena ja olin Hetnetsutissa nähnyt hänen vanhempansa, jotka haisivat juustolta ja karjalta, vaikka hän oli kohottanut heidät ylhäisiksi. Siksi en osannut suhtautua häneen kyllin vakavasti, vaikka hän ilmeisesti yritti sanoillaan tehdä itsensä jumalalliseksi edessäni. Mutta salasin ajatukseni häneltä ja aloin kertoa hänelle prinsessa Baketamonista, joka oli kovin närkästynyt, kun ei ollut Tutankhamonin juhlasaattueessa saanut mielestään kyllin arvokasta sijaa. Horemheb kuunteli minua ahneesti ja tarjosi minulle viiniä, jotta olisin kertonut hänelle vielä enemmän Baketamonista. Tällä tavoin joimme viiniä lipuessamme alas virtaa Memfistä kohden ja heettiläisten sotavaunujen hävittäessä alamaata.

1

Kerätessään joukkoja ja varastoja Memfikseen Horemheb kutsutti luokseen kaikki Egyptin rikkaat ja puhui heille ja sanoi: »Te olette kaikki rikkaita miehiä ja minä olen vain paimenpoika, joka on syntynyt sontaa varpaiden välissä. Mutta Ammon on siunannut minut ja farao on antanut sodan johdettavakseni ja vihollinen, joka uhkaa maata, on erittäin julma ja hirvittävä, kuten varmaan hyvin tiedätte. Olen mielikseni kuullut teidän kaikkien puhuvan suurella äänellä ja sanovan, että sota vaatii jokaiselta uhrauksia, ja siksi olette pienentäneet orjienne ja maamiesten viljamittoja ja korottaneet kautta Egyptin kaikkien tavarain hintoja. Teoistanne ja sanoistanne ymmärrän, että itse asemanne velvoituksen mukaisesti olette valmiit suuriinkin uhrauksiin. Tämä on hyvä ja miellyttää suuresti minua, sillä saadakseni varoja sodankäyntiin, joukkojen palkkaamiseen ja sotavaunujen rakentamiseen ja moneen muuhun asiaan, joita tt ette ymmärrä, mutta jotka kuuluvat etevään sodankäyntiin, olen päättänyt lainata teiltä osan omaisuudestanne ja sitä varten olen hankkinut veroluetteloista teitä koskevat tiedot, mutta tyytymättä tähän olen antanut hankkia teistä myös muita tietoja, niin että luulen tietäväni myös kaiken sen omaisuuden, minkä veronkantajilta olette salanneet väärän faraon aikana. Nyt hallitsee kuitenkin oikea farao Ammonin nimeen eikä teidän suinkaan tarvitse enää salailla omaisuuttanne, vaan voitte avoimesti ja ylpein mielin uhrata sen sodankäyntiin. Sen tähden jokaisen teistä on viipymättä lainattava minulle puolet omaisuudestanne ja minusta on samantekevää, suoritatteko maksun kultana tai hopeana vai viljana, karjana, hevosina ja vaunuina, kunhan teette sen nopeasti.»

Tämän kuullessaan Egyptin rikkaat puhkesivat valittamaan korkealla äänellä ja repivät vaatteensa ja sanoivat: »Väärä farao on jo köyhdyttänyt meidät ja olemme varattomia miehiä, ja tiedot, jotka meistä olet kerännyt, ovat valheellisia tietoja. Mutta mitä takeita annat meille, jos lainaamme sinulle puolet omaisuudestamme, ja millaisen koron aiot maksaa meille?»

Horemheb katseli heitä ystävällisesti ja sanoi: »Takeeni on voitto, jonka aion mahdollisimman pian saavuttaa teidän avullanne, hyvät ystävät. Ellen näet saavuta voittoa, tulevat heettiläiset ja vievät teiltä kaiken, niin että takuu on mielestäni täysin riittävä. Koroista taas aion sopia kunkin kanssa erikseen ja toivon sopimusteni miellyttävän teitä jokaista. Mutta puhkesitte parkumaan liian varhain, sillä en vielä ollut puhunut loppuun. Viipymättä vaadin siis teiltä puolet omaisuudestanne lainaksi, vain lainaksi, hyvät miehet. Neljän kuunkierron jälkeen on teidän jälleen lainattava puolet minulle puolet siitä, mikä teille vielä jäi, ja vuoden kuluessa puolet siitä, mikä tällä tavoin on jäänyt teille. Itse osaatte parhaiten laskea, miten paljon teille jää, mutta olen varma, että teille jää aivan riittävästi täyttääksenne keittokuppinne lopun ikänne, enkä siis suinkaan rosvoa teitä.»

Silloin rikkaat viskautuivat parkuen hänen eteensä ja itkivät katkerasti ja takoivat otsansa verille lattiaan ja huusivat mieluummin antautuvansa heettiläisille. Horemheb sanoi kummastusta teeskennellen:

»Jos niin on, teen tietenkin tahtonne mukaan ja luulen, että sotilaani, jotka panevat nahkansa ja henkensä peliin sodassa, pahastuvat suuresti kuullessaan, että ette halua tehdä mitään uhrauksia sodan tähden. Totta puhuen luulen melkein, että sotilaani odottavat kaikkien ovien edessä köysiä käsissään vyöttääkseen teidät köysillä ja kuljettaakseen teidät laivoihin ja luovuttaakseen teidät heettiläisten käsiin, kuten itse toivotte. Tämä pahoittaa suuresti mieltäni enkä käsitä, mitä iloa teillä on omaisuudestanne, joka jää tänne ja jonka otan haltuuni, kun väännätte silmät puhkaistuina heettiläisten kivimyllyjä. Mutta itse sen tahdotte ja siksi on paras, että kerron sotilaille tahtonne.»

Tämän kuullessaan rikkaat huusivat hädissään ja syleilivät käsillään hänen polviaan ja suostuivat kaikkeen, mitä hän pyysi, katkerasti kiroten häntä. Mutta hän lohdutti heitä sanoen:

»Kutsuin teidät luokseni, koska tiesin teidän rakastavan Egyptiä ja olevan valmiit suuriin uhrauksiin Egyptin tähden. Myös olette Egyptin rikkaimmat miehet ja jokainen teistä on tullut omin neuvoin rikkaaksi. Siksi olen varma, että tulette pian uudelleen rikkaiksi, sillä rikas tulee aina rikkaammaksi, vaikka häntä välistä likistetäänkin, niin että liika mehu pursuu hänestä. Te, hyvät miehet, olette minun kallis puutarhani, jota suuresti rakastan, ja joskin likistän teitä kuin granaattiomenaa, niin että siemenet purskuvat sormieni lomitse, en suinkaan hyvänä puutarhurina vahingoita puita, jotka kantavat hedelmää, vaan tyydyn vain aika ajoin korjaamaan sadon. Teidän on myös muistettava, että annan teille suuren sodan, suuremman kuin uneksittekaan, ja sodan aikana mies, joka on kylliksi rikas, tulee aina rikkaammaksi ja yhä rikkaammaksi hän tulee, kuta kauemmin sotaa kestää, eikä tätä voi estää mikään mahti maailmassa, ei edes faraon veronkantolaitos. Siksi teidän päinvastoin tulee olla kiitollisia minulle ja annan teille täyden siunaukseni lähettäessäni teidät takaisin koteihinne. Menkää siis rauhassa ja ahkeroikaa itsenne jälleen lihaviksi kuin tiineet syöpäläiset, koska sitä ei kuitenkaan kukaan voi estää. Eikä minulla ole mitään vastaan, jos silloin tällöin lähetätte minulle ylimääräisiäkin lahjoja, sillä teidän on muistettava, että aion valloittaa takaisin Syyrian, ja tiedätte hyvin, mitä merkitsee Egyptille ja viime kädessä juuri teille, jos muistan teitä hyvin mielin valloitettuani Syyrian. Parkukaa siis, jos tahdotte ja jos se teitä helpottaa, sillä kuuntelen mielelläni parkuanne, koska se helisee kultana korvissani.»

Tällä tavoin hän lähetti rikkaat luotaan ja he menivät parkuen ja valittaen ja repien vaatteitaan, mutta päästyään ulos ovista he lakkasivat parkumasta ja alkoivat innokkaasti laskea menetyksiään ja suunnitella, miten korvaisivat ne. Mutta Horemheb sanoi minulle: »Annoin heille sodan lahjana ja tästä lähtien he voivat syyttää heettiläisiä kaikesta pahasta, mikä tapahtuu heidän rosvotessaan kansaa, samalla tavoin kuin farao voi syyttää heettiläisiä nälästä ja kurjuudesta, joka sodan mukana tulee Kemin maahan. Sillä viime kädessä joutuu tietysti kansa maksamaan kaiken ja rikkaat ryöstävät kansalta takaisin moninkertaisesti sen, minkä he lainaavat minulle, minkä jälkeen minun sopii uudelleen likistää heitä, niin että rasva tirisee. Minulle tämä sopii paremmin kuin sotaverojen kantaminen, sillä jos kantaisin kansalta veroja sotaa varten, he kiroisivat nimeäni, mutta ryöstäessäni rikkailta sodan kustannuksen kansa siunaa nimeäni ja sanoo minua oikeamieliseksi. Minun on näet huolellisesti varjeltava mainettani sen korkean aseman tähden, johon olen nousemassa.»

Tällä välin leimusi suistomaa liekeissä ja partioivat heettiläiset polttivat kyliä ja syöttivät versovan viljan hevosilleen. Pakolaisia saapui joukoittain Memfikseen ja he kertoivat kauhistavia tarinoita heettiläisten hävitysvimmasta, niin että pelko täytti sydämeni ja jäseneni alkoivat vavista ja vannotin Horemhebia kiirehtimään. Mutta hän hymyili tyynesti ja sanoi:

»Egyptin on ensin maistettava heettiläisiä, jotta kansa uskoisi, ettei ole pahempaa kohtaloa kuin heettiläisten orjuus. Olisin mieletön, jos lähtisin liikkeelle harjoittamattomin joukoin ja ilman sotavaunuja. Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan, eivätkä heettiläiset uskalla lähteä pääjoukkoineen erämaahan, ennen kuin Ghaza on heidän käsissään, sillä heillä ei ole ehdotonta ylivaltaa merellä. Minulla on myös miehiä erämaassa yllyttämässä rosvoja ja vapaajoukkoja enkä suinkaan ole toimeton, vaikka malttamattomuudessasi soimaat minua toimettomuudesta. Järin suuri vaara ei näet uhkaa Egyptiä, ennen kuin heettiläiset saavat jalkaväkensä erämaan lävitse mustaan maahan. Heidän sotataitonsa rakentuu hyökkäysvaunujen käyttöön, mutta mustassa maassa kasteluojat estävät hyökkäysvaunujen liikkeitä ja he kuluttuvat aikansa hukkaan ajaessaan hankalasti paikasta toiseen ja hävittäessään merkityksettömiä kyliä ja tallatessaan peltoja. Kuta vähemmän on viljaa maassa, sitä auliimmin asuvat Egyptin miehet leijonanhäntäini alle, missä jokainen tietää saavansa mitallisen viljaa ja oluttakin.»

Kaikkialta Egyptistä saapuikin miehiä Memfikseen, nälkäisiä miehiä ja miehiä, jotka Atonin tähden olivat menettäneet kotinsa ja perheensä eivätkä pitäneet enää väliä hengestään, ja miehiä, jotka himoitsivat saalista ja seikkailuja. Horemheb julisti papeista välittämättä armahduksen kaikille, jotka olivat sekaantuneet Atonin valtakunnan rakentamiseen, ja vapautti vangit kivilouhoksista asepalvelukseen. Tällä tavoin Memfis muistutti pian suurta sotaleiriä ja elämä kävi rauhattomaksi siellä ja ilotaloissa ja oluttuvissa tapeltiin ja lyötiin haavoja joka ilta ja rauhallinen väki sulkeutui taloihinsa ja eli päivänsä pelossa ja vavistuksessa. Mutta työpajoista kaikui kalkutus ja jyske seppien takoessa nuolenkärkiä ja keihäänteriä, ja niin suuri oli pelko ja viha heettiläisiä kohtaan, että köyhätkin naiset lahjoittivat kuparikorunsa taottavaksi nuolenkärjiksi.

Meren saarista ja Kreetasta tuli yhä laivoja Egyptiin, ja sodan takia Horemheb osti pakolla kaikki laivat ja palkkasi niiden merimiehet ja kapteenit palvelukseensa. Myös Kreetan sotalaivoja hän kaappasi ja taivutti niiden miehistön palvelemaan Egyptiä, sillä Kreetan sotalaivoja purjehti hajallaan pitkin merta satamasta satamaan haluamatta palata Kreetaan takaisin ja tietämättä, mitä Kreetassa tapahtui. Kerrottiin näet, että Kreetassa oli puhjennut orjien kapina ja että ylhäisten kaupunki ylätasangolla oli palanut viikkokausia loimuavina soihtuina, jotka näkyivät kauas merelle. Mutta mitään varmaa ei kukaan tiennyt Kreetan tapauksista ja Kreetan merimiehet valehtelivat tapansa mukaan, niin ettei kukaan uskonut heidän kertomuksiaan. Niinpä jotkut väittivät, että heettiläiset olivat hyökänneet Kreetaan, mutta miten se olisi voinut tapahtua, koska heettiläiset eivät ole merikansaa, sitä en voi ymmärtää. Toiset taas kertoivat, että pohjoisesta oli purjehtinut laivoissa tuntematon, valkoinen kansa hävittämään ja ryöstämään Kreetaa ja voittanut Kreetan laivaston, kun suurin osa sotalaivoista oli vartioimassa meritietä Syyrian rannikolla. Mutta yhtäpitävästi kreetalaiset sanoivat kaiken tämän johtuvan siitä, että Kreetan jumala oli kuollut. Siksi he mielellään palkkautuivat Egyptin palvelukseen, mutta Syyriaan purjehtineet laivat palkkautuivat Azirun ja heettiläisten palvelukseen.

Joka tapauksessa tästä kaikesta oli suurta hyötyä Horemhebille, siliä merellä vallitsi täydellinen sekasorto ja kaikki kävivät sotaa kaikkia vastaan kaapatakseen laivoja. Myös Tyroksessa oli puhjennut kapina Azirua vastaan ja kapinasta hengissä säästyneet pakenivat laivoissa Egyptiin ja antautuivat Horemhebin palvelukseen. Tällä tavoin Horemheb saattoi kerätä laivaston ja varustaa sen sotakelpoiseksi kokeneella väellä, mutta mitä tämä kaikki tuli maksamaan, sitä en edes yritä laskea, sillä sotalaivojen rakentaminen ja varustaminen käy kalliimmaksi ja nielee enemmän kultaa kuin mikään sota mitä käydään maissa.

Kaiken tämän tapahtuessa Ghaza piti yhä puoliaan Syyriassa ja elonkorjuun jälkeen tulvan alkaessa nousta Horemheb lähti joukkoineen liikkeelle Memfiistä. Maitse ja meritse hän lähetti viestejä Ghazaan piirittäjäin ohitse, ja vene, joka yön pimeässä purjehti Ghazan satamaan viljasäkkejä mukanaan, toi Horemhebin viestin: »Pitäkää Ghaza! Pitäkää Ghaza mihin hintaan hyvänsä!» Muurinmurtajien jyskyttäessä Ghazan portteja ja rakennusten kattojen palaessa kaupungissa kenenkään joutamatta niitä sammuttamaan saattoi nuolenkärjessä viuhahtaa viesti: »Horemheb käskee: Pitäkää Ghaza.» Ja heettiläisten viskellessä suljetuissa saviruukuissa myrkyllisiä käärmeitä muurien sisäpuolelle saattoi saviruukku haljetessaan sisältää viljaa ja Horemhebin viestin: »Pitäkää Ghaza!» Miten Ghaza saattoi kestää heettiläisten ja Azirun yhdistyneitten sotavoimain piirityksen, sitä en voi ymmärtää, mutta linnoituksen yrmeä päällikkö, joka oli nähnyt minut nostettavan korissa muurille suureksi häpeäkseni, ansaitsi varmaan hyvin saavuttamansa maineen säilyttäessään Ghazan Egyptille.

Virran alkaessa nousta lähti Horemheb liikkeelle Memfiistä ja antoi joukkojensa marssia nopeasti Tanista kohden ja sulki heettiläisten hyökkäysvaunuosaston virran mutkaan, missä heettiläiset laidunsivat hevosiaan luullen virran suojelevan heitä yllätyksiltä kolmelta taholta. Mutta yön pimeässä Horemhebin joukot kaivoivat syvemmiksi kesän kuivana aikana kuivuneet kasteluojat, jotka olivat jääneet hoitamatta, niin että nouseva virta täytti ojat. Aamulla heettiläiset huomasivat joutuneensa suljetuiksi saareen, jota vesi piiritti joka taholta, niin että heidän hyökkäysvaununsa olivat voimattomat. Sen havaitessaan he alkoivat särkeä hyökkäysvaunujaan ja surmata hevosiaan, mutta tämän nähdessään Horemheb vimmastui suuresti, koska oli tehnyt kaiken vain saadakseen hyökkäysvaunut ja hevoset vahingoittumattomina käsiinsä. Siksi hän antoi puhaltaa torviin ja hyökkäsi heettiläisiä vastaan ja harjaantumattomat egyptiläiset joukot voittivat helposti ja hakkasivat maahan heettiläiset, jotka olivat laskeutuneet maahan vaunuistaan ja taistelivat jalkaisin. Tällä tavoin Horemhebin käsiin joutui satakunta hyökkäysvaunua ja kolmattasataa hevosta ja hän antoi kiireesti maalata hyökkäysvaunuihin Egyptin tunnukset ja leimata hevoset Egyptin sotahevosten merkillä. Mutta enemmän kuin saalis merkitsi voitto, sillä tämän jälkeen egyptiläiset eivät enää uskoneet heettiläisiä voittamattomiksi.

Tämän taistelun jälkeen Horemheb keräsi kaikki hyökkäysvaunut ja hevoset ja ajoi niiden etunenässä Tanikseen jättäen hitaat jalkajoukot ja muonakaravaanit saapumaan jäljessä. Hurja into leimusi hänen kasvoistaan ja hän sanoi minulle: »Jos kerran aiot lyödä, lyö ensin ja lyö kovaa.» Siksi hän karautti hyökkäysvaunuineen Tanikseen välittämättä alamaassa rosvoilevista heettiläisjoukoista, ja Taniksesta hän jatkoi matkaansa suoraan erämaahan ja löi heettiläisten vartiojoukot vesiruukkuvarastojen luona ja valtasi vesisäiliön toisensa jälkeen erämaassa. Heettiläiset olivat näet varustaneet tuhansia ja satojatuhansia ruukullisia vettä erämaahan jalkaväkeään varten, koska eivät olleet merikansaa eivätkä rohjenneet yrittää maihinnousua meritse Egyptiin. Hevosia säästämättä hän ajoi eteenpäin joukkoineen ja paljon hevosia kuoli ja nääntyi tämän hurjan ajoretken aikana, mutta ne, jotka näkivät hänen etenemisensä, kertoivat, että sadat hyökkäysvaunut kiitäessään erämaassa kohottivat tomupatsaan, joka kohosi taivaaseen asti, niin että hän lensi eteenpäin myrskypyörteen kaltaisena. Joka yö syttyivät myös yhä uudet merkkitulet vuorten harjanteille kautta Siinain, niin että vapaajoukot hyökkäsivät piilopaikoistaan ja tuhosivat heettiläisten vartiojoukot ja varastot joka taholla erämaassa. Tällä tavoin syntyi taru, että Horemheb hyökkäsi läpi Siinain erämaan Syyriaan päivisin myrskynpatsaan ja öisin tulipatsaan hahmossa. Tämän sotaretken jälkeen hänen maineensa näet kasvoi niin suureksi, että kansa alkoi kertoa taruja hänestä, kuten jumalista kerrotaan taruja, eikä ainoastaan Egyptin kansa kertonut taruja hänestä, vaan myös syyrialaiset kertoivat hänestä taruja ja heillä saattoi olla täysi syy kertoa niitä.

Horemheb valtasi siis vesivaraston toisensa jälkeen Siinaissa yllättäen täydellisesti heettiläiset, jotka eivät osanneet kuvitella hänen uskaltavan hyökätä erämaahan heidän etujoukkojensa hävittäessä alamaata ja tuntien hyvin Egyptin heikkouden. Eikä heidän sotajoukkonsa ollut koossa, vaan heidän oli ollut pakko hajoittaa se Syyrian kaupunkeihin ja kyliin odottaessaan Ghazan antautumista, koska Ghazan ympäristö ja erämaan reuna ei voinut elättää suunnatonta armeijaa, jonka heettiläiset olivat keskittäneet Syyriaan laskeakseen Egyptin valtansa alle. Heettiläiset olivat näet erittäin perusteellisia sodankäynnissään ja ryhtyivät hyökkäykseen vain ollessaan varmoja ylivoimastaan ja heidän päälliköillään oli savitauluihinsa merkittyinä jokainen laidun ja juottopaikka ja kylä alueella, johon he aikoivat hyökätä. Näiden valmistelujen tähden he olivat viivytelleet hyökkäystään ja Horemhebin hyökkäys yllätti heidät, koska kukaan ei vielä koskaan aikaisemmin ollut rohjennut ensimmäisenä hyökätä heitä vastaan ja koska he luulivat, ettei Egyptillä ollut kylliksi hyökkäysvaunuja näin suureen hyökkäykseen. Siksi he hämmentyivät suuresti Horemhebin hyökkäysvaunujen ilmestyessä erämaan laitaan Syyriassa ja kuluttivat paljon aikaa hukkaan vakoillessaan ja tiedustellessaan hyökkäysvaunujen määrää ja hyökkäyksen tarkoitusta.

Mutta hyökkäyksen tarkoitusta ei tiennyt kukaan muu kuin Horemheb eikä hän itsekään tiennyt sitä, sillä myöhemmin hän kertoi minulle, että hänen tarkoituksensa oli ollut vain parhaassa tapauksessa saada hävitetyksi heettiläisten vesisäiliöt erämaassa häiritäkseen siten heidän hyökkäystään ja lykätäkseen sen vuodella eteenpäin voidakseen tällä välin rauhassa harjoittaa joukkoja ja varustaa ne suureen sotaan. Mutta yllättävä menestys huumasi hänet ja hänen sotavaunujensa ajajat sokaistuivat helpoista voitoistaan. Siksi hän myrskytuulena ajoi hyökkäysvaununsa suoraan Ghazan edustalle ja iski piirittäjäin selkään ja hajoitti heidät ja tuhosi heidän sotakoneensa ja muurinmurtajansa ja sytytti heidän leirinsä palamaan. Mutta Ghazaan asti hän ei päässyt, sillä huomatessaan hänen hyökkäysvaunujensa vähälukuisuuden piirittäjät kääntyivät häntä vastaan eikä Ghazan päällikkö yrmeänä ja jäykkäniskaisena halunnut avata Ghazan portteja edes hänelle täyden sekasorron vallitessa.

Tällä tavoin Horemheb olisi ollut hukassa, jos piirittäjillä olisi ollut hyökkäysvaunuja käytettävänään, mutta heettiläisten ja Azirun sotavaunut olivat hajallaan pieninä osastoina pitkin Syyriaa, koska hyökkäysvaunuja ei tarvittu Ghazan piiritykseen ja he halusivat lepuuttaa ja syöttää hevosensa ennen suurta hyökkäystä Egyptiin. Siten Horemheb pääsi palaamaan takaisin erämaahan ja ehti hävittää vesisäiliöt erämaan laidasta Syyriassa, ennen kuin vimmastuneet heettiläiset saivat keskitetyksi kylliksi hyökkäysvaunuja häntä vastaan. Varovaisina sodankävijöinä he eivät näet halunneet panna vaaranalaisiksi kalliita hyökkäysvaunujaan pienin ryhmin, vaan tahtoivat olla varmoja voitosta ja siksi vitkastelivat kootakseen kylliksi sotavaunuja Horemhebia vastaan, vaikka sadankin vaunun taisteluryhmä olisi voinut iskeä hajalle Horemhebin pitkästä matkasta uupuneet ja taisteluista nääntyneet sotavaunut.

Horemheb arveli tämän johdosta aivan oikein, että hänen haukkansa oli hänen mukanaan, ja muistaen palavaa puuta, jonka hän kerran oli nähnyt Siinain vuorilla, hän lähetti sanan keihäsmiehilleen ja ampujilleen ja kehoitti joukkojaan pikamarssein saapumaan erämaahan heettiläisten valmistamaa tietä pitkin, jonka varrella tuhansissa ja sadoissatuhansissa saviruukuissa oli riittävästi vettä suurillekin jalkajoukoille. Tällä tavoin hän aikoi käydä sotaa erämaassa, vaikka erämaa oli omiaan hyökkäysvaunutaisteluihin ja heettiläisten voima oli heidän hyökkäysvaunuissaan. Mutta luulen, ettei hänellä ollut muutakaan keinoa, sillä päästessään pakenemaan vimmastuneitten heettiläisten tieltä takaisin erämaahan hän ja hänen hyökkäysvaunujensa miehet ja hevoset olivat niin uupuneita, etteivät he kenties enää olisi päässeet hengissä palaamaan takaisin alamaahan. Eikä Horemheb halunnut jättää urheita sontakärsiään nääntymään yksin erämaahan, vaan päätti pysyä heidän luonaan ja kutsui sen tähden koko armeijansa erämaahan eikä tällaista ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, sillä suuret faraot olivat käydessään sotia Naharanin maassa aina laivanneet joukkonsa Syyrian kaupunkeihin syksyisin ja jatkaneet vasta sieltä matkaa maitse. Niinä aikoina Syyria kuitenkin oli ollut Egyptin vallassa, kun taas Horemhebin vallassa enää oli vain Ghaza eikä hänellä ollut ylivaltaa merellä.

Kaiken, minkä tässä olen kertonut Horemhebin ensimmäisestä hyökkäyksestä heettiläisiä vastaan, tiedän hänen omista sanoistaan ja hänen miestensä kertomana ja taruista, joita jälkeenpäin kerrottiin hänen hyökkäyksestään, sillä itse en ollut hänen mukanaan enkä varmaan olisi hengissä tätä kirjoittamassa, jos olisin ollut hänen mukanaan. Vain vahvimmat ja sitkeimmät miehet nimittäin kestivät hänen mukanaan. Siksi hän jätti minut alamaahan seuraamaan jalkaväkeä sanoen, ettei hänellä hyökkäyksensä aikana ollut tilaisuutta parannella tai sitoa haavoja, vaan mies, joka putosi vaunuista tai haavoittui, sai jäädä makaamaan siihen mihin putosi ja itse valita, leikkasiko kurkkunsa poikki veitsellä vai jättäytyisikö heettiläisten armoille. Tässä hän arveli haavoittuneilla olevan kylliksi tuumimista venyessään maassa verissään, niin ettei heidän aikansa käynyt pitkäksi eivätkä he tunteneet haavojensa kipua tai kaivanneet siteitä ja voiteita haavoihinsa. Niinkuin kerrottiin, useimmat vaunuista pudonneet käyttivät veitsiään, mutta muutamat jättäytyivät heettiläisten käsiin ja heettiläiset nylkivät heidät valmistaakseen heidän nahoistaan lepohetkinä monenlaisia kukkaroita ja kirjailtuja pusseja, sillä tällaisessa käsityössä heettiläiset olivat hyvin taitavia.

Mutta miten paljon tässä kaikessa on totta, sitä en osaa sanoa, sillä Horemheb itse kerskaili mielellään ja hänen hyökkäysvaunu miehensä kerskailivat vielä enemmän. Tarkoitan niitä muutamia, jotka vielä sodan jälkeen olivat hengissä, eikä heidän kaikkiin juttuihinsa ole uskomista. Tarut taas ovat vielä tyhmempiä enkä edes viitsi kertoa, miten tarujen mukaan Horemheb haukan hahmossa lensi hyökkäysvaunujensa edellä ja säikytti hajalle heettiläisten hevoset, vaikka kerroinkin edellä myrskynpatsaasta ja tulipatsaasta, mutta sen kerroin vain osoittaakseni, miten tämä taru sai alkunsa. Joka tapauksessa hän tällä rajulla iskulla sai haltuunsa erämaan vesisäiliöt, joihin heettiläiset olivat keränneet sadattuhannet vesiruukkunsa hankalasti ja suurin kustannuksin pitkän ajan kuluessa, ja helpotti myös Ghazan piiritystä ja rohkaisi sen puolustajia lähettäessään heille Ghazan muurien edessä kaikkien miestensä yhteisenä karjuntana viestin: »Pitäkää Ghaza! Egyptin tähden pitäkää Ghaza!»

Mutta muuten saalis tältä retkeltä oli vähäinen eivätkä miehet, jotka seurasivat häntä hyökkäysvaunuissa, suinkaan rikastuneet tällä matkalla, sillä ruukut ovat vain ruukkuja, kun ne on juotu tyhjiksi, vaikka silloin tällöin erämaassa vesi saattaakin olla kullan arvoista. Ne miehet, jotka vastoin Horemhebin kieltoa laskeutuivat vaunuistaan Ghazan edustalla ryöstääkseen kiihkossaan heettiläisten leirin, saivat kaikki surkean kuoleman ja heidän päänsä jäivät seipäiden nenissä irvistelemään kohden Ghazan korkeita muureja ja heidän nahkansa täytettiin kaisloilla patjoiksi ja pieluksiksi heettiläisten päällikköjen telttoihin.

Mutta kenties ihmisenä ja lääkärinä en osaa kylliksi arvostaa tämän hyökkäyksen merkitystä, koska en itse ole sotilas. Kenties tämä hyökkäys tosiaan pelasti Egyptin, kuten Horemheb väitti, ja sotilaat, jotka seurasivat häntä, ansaitsivat siten katoamattoman kunnian. Mutta kunniastaan he eivät voineet leikata vaatteita itselleen eivätkä rakentaa taloja tai ostaa puutarhoja ja maata vanhuutensa turvaksi, ja luulen että useimmat heistä olisivat vaihtaneet tämän kunniansa kouralliseen hopeaa, jos olisivat saaneet valita. He näet napisivat suuresti saaliin vähyyttä ja kouriensa tyhjyyttä.

Jos itse olisin ollut mukana tällä hyökkäysretkellä, arvostelisin kenties sitä toisin, sillä varmaa on, että ankarassa vauhdissa ja vaunujen ryskeessä ja voitoissa on jotakin huumaavaa, joka päihdyttää sotilaan pahemmin kuin viini ja saa hänet unohtamaan kärsimyksensä. Minun osani oli vain nähdä tämän hyökkäyksen jäljet kantotuolistani erämaassa seuratessani jalkaväen mukana pikamarssein Horemhebin jäljessä helteessä, päivänpaahteessa ja kitkerässä tomussa. Enkä nähnyt muuta kuin siellä täällä vaunuista pudonneen ja niskansa taittaneen hyökkäysvaunumiehen ruumiin, jonka mustunutta mahaa erämaan korppikotkat repivät. En nähnyt muuta kuin nääntyneiden hevosten kuivuvia ruhoja ja särkyneitä ruukkuja, joista vesi oli vuotanut hiekkaan, ja heettiläisten vartijoiden ruumiita, jotka erämaan rosvot ja vapaajoukot olivat Horemhebin riennettyä ohitse rosvonneet paljaiksi ja silponeet ja kohottaneet seipäitten neniin vesisäiliöiden ympärille voiton merkiksi. Siksi on ymmärrettävää, etten osaa kertoa niin paljon katoamattomasta kunniasta ja voittojen päihtymyksestä kuin kärsimyksestä ja kuolemasta.

Vaellettuamme erämaassa pari näännyttävää viikkoa, vaikka vettä olikin yllin kyllin jokaisen päivänmatkan päässä heettiläisten ansiosta, näimme yöllä tulipatsaan nousevan vuorelta erämaan takaa ja tiesimme siten Horemhebin olevan siellä hyökkäysvaunuineen meitä odottamassa. Tämä yö erämaassa on jäänyt mieleeni, koska valvoin osaamatta nukkua ja koko ajan paistoi etäällä vuoren laelta punainen tulipatsas savua ja kipinöitä suitsuttaen ja tehden tähtien valon kalpeaksi punerruksellaan. Erämaa käy kylmäksi öisin paahtavien päivien jälkeen, ja päiväkausia paljain jaloin syövyttävässä hiekassa piikkipensaitten keskellä marssineet sotilaat huutavat ja valittavat unissaan, ikään kuin pahat henget kiusaisivat heitä. Siksi varmaan kansa luulee, että erämaa on täynnä paholaisia. Joka tapauksessa jo aamuyöllä puhallettiin torviin ja matka jatkui, vaikka yhä enemmän marssiin ja taakkojen kantamiseen tottumattomia miehiä kaatui joukosta pystymättä liikkumaan enää, sillä Horemhebin tulimerkki kiirehti meitä eteenpäin ja kaikkialta erämaasta riensi pieninä ryhminä ryysyisiä, mustiksi palaneita rosvoja ja vapaajoukkojen miehiä tulimerkkiä kohden vilkuillen ahnein silmin varustuksiamme, keihäitämme ja härkien rekiä. He eivät sekaantuneet meihin, vaan tottelivat vain Horemhebin tulimerkkiä, ja luulen, että he yhtä mielellään olisivat karanneet meidän kimppuumme ryöstääkseen meidät kuin heettiläisten kimppuun.

Mutta lähestyessämme Horemhebin leiripaikkaa näimme, että koko erämaan taivaanranta oli pölypilvien peitossa heettiläisten saapuessa valtaamaan takaisin vesisäiliöitään. Heidän tiedustelijansa ajoivat pieninä ryhminä hyökkäysvaunuineen pitkin erämaata ja karkasivat etujoukkojemme niskaan herättäen suurta kauhua miehissä, jotka eivät olleet tottuneet taistelemaan hyökkäysvaunuja vastaan eivätkä ylipäänsä olleet koskaan aikaisemmin taistelleet keihäin ja jousin tappaakseen. Siten joukkomme joutuivat suuren sekasorron valtaan ja monet juoksivat kauhuissaan hajalle erämaahan ja heettiläiset keihästivät heidät vaunuistaan. Onneksi Horemheb lähetti leiripaikastaan ne hyökkäysvaunut, jotka vielä pystyivät liikkumaan, auttamaan meitä, ja niin suuri oli heettiläisten kunnioitus Horemhebin miehiä kohtaan, että he jättivät meidät rauhaan ja vetäytyivät takaisin. Mutta voi myös olla niin, ettei tämä tapahtunut kunnioituksesta, vaan he olivat saaneet käskyn vain tiedustella ja häiritä meitä ryhtymättä taisteluun.

Joka tapauksessa heidän perääntymisensä ja pakonsa herätti suurta innostusta jalkaväessämme ja keihäsmiehet heristelivät huutaen heille keihäitään ja jousimiehet ampuivat hyödyttömästi koko joukon nuolia hukkaan pakenevien hyökkäysvaunujen jälkeen. Silti kaikki vilkuilivat salavihkaa taivaanrantaan, josta pölytuprut kohoilivat pilviseinän kaltaisina, mutta miehet rohkaisivat toisiaan sanoen Horemhebista: »Ei hätää, sillä hänen väkevä käsivartensa suojelee meitä. Ei hätää, sillä hän iskee haukkana heettiläisten niskaan ja repii silmät heidän päästään ja sokaisee heidät.»

Mutta jos he luulivat saavansa levätä päästessään Horemhebin leiriin, niin he erehtyivät suuresti, ja jos he luulivat hänen ylistävän heitä heidän nopean marssinsa ja erämaan hiekassa nahattomiksi kuluneiden jalkapohjainsa takia, niin he erehtyivät yhtä suuresti. Sillä Horemheb otti meidät vastaan silmät väsymyksestä veristävinä ja kasvot vimmastuneina ja läiskytelien kultaista ruoskaansa, joka oli veren ja pölyn tahrima, hän karjui meille: »Missä olette vitkastelleet, senkin sontiaiset? Missä olette kuhnailleet, pahan hengen lapset? Totisesti suon mielelläni kallojenne valkenevan hiekassa jo huomispäivänä, niin suuresti häpeän katsellessani teitä. Te tulette kontaten kuin kilpikonnat ja haisette hieltä ja sonnalta, niin että minun on suljettava sieraimeni sormillani, kun parhaat mieheni vuotavat verta lukemattomista haavoista ja jalot hevoseni läähättävät henkiheittoina. Mutta nyt kaivakaa, Egyptin miehet, kaivakaa henkenne edestä ja tämä työ sopiikin parhaiten teille, koska olette ikänne tottuneet kaivamaan mutaa, milloin ette kaivele nenäänne tai takapuoltanne sontaisilla sormillanne.»

Eivätkä Egyptin harjaantumattomat sotilaat suinkaan suuttuneet hänen sanoistaan, vaan riemuitsivat niistä ja toistelivat toisilleen niitä ääneen nauraen ja jokaisella oli tunne, kuin hän olisi päässyt suojaan peloittavasta erämaasta nähdessään Horemhebin. He unohtivat nahattomat jalkansa ja kuiviksi käpristyneet kielensä ja alkoivat kaivaa Horemhebin ohjeiden mukaan syviä ojia maahan ja nuijia puupylväitä kivien väliin ja pingoittaa kaislaköysiä pylväiden väliin ja kierittää ja kiskoa suuria kallionlohkareita vuorilta solaan.

Horemhebin uupuneet hyökkäysvaunumiehet nousivat vuortenkoloista ja telttakankaittensa alta ja laahustivat ontuen heidän luokseen näyttääkseen heille haavojaan ja kerskaillakseen heille teoillaan, eikä ollut ketään, joka ei henkihieverissäkin olisi noussut kerskailemaan teoistaan ja rohkaisemaan siten kaivajia ja keihäsmiehiä ja ampujia ja herättämään heissä kateutta. Nähdessään näet aamulla heettiläisten lähenevän erämaan laidassa pilvenpyörteen kaltaisina he olivat olleet varmat kuolemastaan ja jalkaväen saapuminen rohkaisi heitä, sillä aina on miellyttävämpää kuolla suuressa joukossa kuin yksitellen eikä hyökkäysvaunumiehiä ollut jäljellä enää viittäsataa taistelukelpoista miestä niistä kahdestatuhannesta viidestäsadasta, jotka olivat lähteneet, ja heidän hevosensa kompastelivat väsymyksestä ja riiputtivat päätään turpa hiekkaa viistäen.

Tällä tavoin saapui yhtämittaisina rivistöinä päivän kuluessa suurin osa armeijaa Horemhebin leiripaikalle, ja jokaisen miehen, joka saapui, Horemheb lähetti heti kaivamaan ojia maahan ja rakentamaan esteitä sulkeakseen erämaan heettiläisten hyökkäysvaunuilta. Taaksepäin hän lähetti sanan vitkasteleville ja marssista uupuneille joukoille, että kaikkien oli saavuttava yön kuluessa varustettuun leiriin, sillä jotka jäisivät erämaahan aamun tullen, kuolisivat julmalla tavalla heettiläisten käsissä, jos näiden hyökkäysvaunut pääsisivät murtautumaan lävitse erämaasta ja solista. Mutta saapuvien lukumäärää ei kukaan laskenut eikä Horemheb sallinut kenenkään laskea heitä, koska heidän lukumääränsä tietäminen ei enää hyödyttänyt ketään ja heidän lukumääränsä kuitenkin oli pieni heettiläisten koko sotavoiman rinnalla.

Kuitenkin Egyptin miehet rohkaistuivat suuresti nähdessään oman paljoutensa keskellä autiota erämaata ja luottivat sokeasti Horemhebiin uskoen, että hän pelastaisi heidät heettiläisten käsistä ja löisi heettiläiset. Mutta rakentaessaan esteitä ja pingoittaessaan kaislaköysiä pylväiden väliin hiekan tasalle ja vierittäessään kivilohkareita he näkivät heettiläisten hyökkäysvaunujen saapuvan pölypilvien kietomina ja kuulivat heettiläisten sotakarjunnan. Silloin heidän nenänsä kylmeni ja he katselivat ympärilleen ja pelkäsivät suuresti sotavaunuja ja niiden peloittavia sirppejä.

Mutta yö oli tulossa eivätkä heettiläiset halunneet käydä hyökkäykseen tuntematta vastassaan olevaa maastoa ja Horemhebin joukkojen vahvuutta. Sen tähden he leiriytyivät erämaahan ja keräsivät hevostensa syötäväksi piikkipensaita ja sytyttivät nuotioita, niin että yöllä erämaa oli nuotioiden pilkuttama niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta koko yön heidän tiedustelijansa ajoivat kevyissä sotavaunuissa esteisiin ja surmasivat vartijoita ja kävivät kahakoita kautta rintaman, jonka Horemheb oli levittänyt kauas molemmille puolille erämaahan. Mutta molemmilla sivustoilla, mihin esteitä ei enää voinut rakentaa, erämaan rosvot ja vapaajoukot yllättivät heettiläiset ja kiskoivat suopungeilla yön pimeässä heidät alas vaunuista ja valtasivat heidän vaununsa ja hevosensa, niin ettei monikaan tiedustelija palannut ajettuaan liian kauaksi erämaahan heettiläisten varustamalta tieltä.

Joka tapauksessa yö oli täynnä vaunujen ryskettä, kuolinparkaisuja, nuolten viuhuntaa ja aseitten helinää, niin että sotaan tottumattomat joukot pelkäsivät suuresti eivätkä rohjenneet nukkua. Mutta Horemheb lohdutti heitä ja sanoi: »Nukkukaa hyvin, mutarottani, nukkukaa ja levätkää ja voidelkaa öljyä haavaisiin jalkapohjiinne, sillä minä valvon untanne ja varjelen teitä.» Minä en kuitenkaan nukkunut, vaan kiersin koko yön leirissä ja paransin Horemhebin hyökkäysvaunumiesten haavoja ja Horemheb yllytti minua sanoen: »Paranna heidät, Sinuhe, kaikella taidollasi, sillä urheampia sotilaita ei maailma vielä koskaan ole nähnyt ja jokainen heistä on sadan ja tuhannenkin mudantonkijan arvoinen. Paranna heidät, sillä rakastan suuresti näitä sontakärsiäni, ja he osaavat taltuttaa hevoset ja käyttää ohjasta eikä minulla ole koulutettuja miehiä panna heidän sijalleen, vaan tästä lähtien on jokaisen itse opittava vasta taistelussa hallitsemaan hevosia ja hyökkäysvaunuja. Siksi annan sinulle debenin kultaa jokaisesta miehestä, jonka parannat taistelukelpoiseksi.»

Mutta olin suuresti ärtynyt hankalasta matkasta halki erämaan, vaikka olinkin suorittanut sen kantotuolissa istuen, ja kurkkuni oli kuiva erämaan kitkerästä pölystä ja vihoittelin mielessäni ajatellessani, että minun oli Horemhebin typerän itsepintaisuuden tähden kuoltava heettiläisten käsissä, vaikka muuten en pelännytkään kuolemaa. Siksi sanoin äkäillen hänelle:

»Pidä itse kultasi tai jaa se näille orvoille kärsillesi, jotta he edes hetken ennen kuolemaansa tuntisivat itsensä rikkaiksi. Sillä huomenna me epäilemättä kuolemme kaikki, kun olet johdattanut meidät ansaan tänne peloittavaan erämaahan. Jos parantelen innokkaasti näitä kärsiäsi, niin teen sen vain itseni tähden, koska luullakseni he ovat ainoat miehet koko armeijassa, jotka pystyvät taistelemaan, mutta muut ja etenkin ne, jotka tulivat kanssani, hukkaavat päänsä ja juoksevat parkuen pakoon nähdessään ensimmäisen heettiläisen silmästä silmään. Olen nähnyt heidän näet säikkyen vauhkoilevan murtuvaa oksaa pimeässä ja olen kuullut heidän yhteen ääneen huutavan Egyptin jumalia avukseen, kun erämaassa jänis on hypähtänyt kivenkolosta heidän tiensä poikki. Epäilemättä he ovat urheita puhkomaan toistensa kalloja Theban kaduilla ja isona joukkona he ehkä uskaltaisivat katkaista yksinäisen kulkijan kurkun rosvotakseen hänen kukkaronsa, mutta erämaassa he ovat kuin lampaat, jotka sinä johdatat lahtipenkkiin, ja he seuraavat sinua nöyrästi määkien hajaantuakseen seuraavassa hetkessä silmittömään pakoon. Sen tähden minä vain itseni tähden parannan näitä kärsiäsi toivoen, että jokin uskomaton onnen käänne heidän urheutensa ansiosta pelastaisi henkemme. Mutta viisainta olisi, jos valitsisit nopeimmat hevoset ja nousisit kevyihin vaunuihin ja ottaisit minut taaksesi, niin kenties selviäisimme vielä hengissä alamaahan ja voisit koota uuden ja paremman armeijan.»

Horemheb hieroi nenäänsä kämmenellään ja katsoi ovelasti minuun sanoen: »Neuvosi on viisautesi arvoinen, Sinuhe, ja epäilemättä olisin jo aikaa sitten noudattanut neuvoasi, jos olisin viisas. Mutta rakastan suuresti sontakärsiäni enkä voinut hylätä heitä erämaahan kuolemaan, vaikka helposti olisin voinut yksin paeta ja antaa hävittää vesisäiliöt ja siten lykätä sodan tulevaan vuoteen. Mistä johtuu, etten paennut, sitä en tosiaankaan tiedä, sillä niin olisi jokainen järkevä mies tehnyt minun sijassani, ja olisinhan jälkeenpäin voinut rakentaa muistomerkin näille kärsilleni ja hakata heidän nimensä kiveen ja tehdä siten heidät ikuisiksi. Mutta niin en kuitenkaan tehnyt eikä meillä sen tähden ole muuta neuvoa enää kuin voittaa heettiläiset täällä erämaassa. Niin yksinkertainen on asia, Sinuhe. Me voitamme heettiläiset, koska meillä ei ole muuta keinoa, ja kenties tein varsin viisaasti kutsuessani armeijan erämaahan, sillä täällä ei miehillä enää ole paikkaa mihin juosta pakoon, vaan heidän on taisteltava henkensä edestä, tahtoivat tai eivät. Mutta luulen, että minun on paras mennä kärryihini nukkumaan ja juoda viiniä, jotta aamulla olen kohmelossa, sillä kohmelossa olen hyvin ärtyinen ja taistelen paremmin kuin selvin päin.»

Hän meni sotavaunujensa luokse ja kallisti viiniruukun leukaansa vasten ja kuulin viinin pulputuksen hiljaisessa yössä, kunnes taas jostakin kauempaa alkoi kuulua hyökkäysvaunujen ryskettä ja parkaisuja egyptiläisten huutaessa hädissään ja paetessa esteiden luota sikinsokin pimeään. Hänen miehensä katselivat kateellisesti häntä ja hän ojensi ruukun jokaiselle, joka astui hänen ohitseen, ja antoi miestensä juoda samasta ruukusta, mistä hän itse joi. Juottaessaan heitä hän sätti heitä ja sanoi: »Mahanne ovat kuin pohjattomat säkit ja juotte ruukkuni tyhjäksi, niin etten enää saa kunnon humalaa, ja sontaisilla turvillanne likaatte ruukkuni.» Hän löi heitä nyrkillään hartioihin ja puhutteli jokaista nimeltä ja muistutti heille heidän tekojaan Ghazan edustalla, missä he muka olivat sotkeutuneet omiin ohjaksiinsa, niin että omat hevoset olivat päässeet potkimaan heitä.

Tällä tavoin kului yö ja aamu nousi kalmanharmaana haamuna erämaasta tuoden kuoleman hajun ja korppikotkia mukanaan. Maassa esteiden edessä oli kuolleita hevosia ja kaatuneita sotavaunuja ja korppikotkat nokkivat vaunuista pudonneiden heettiläisten silmiä. Aamun koittaessa Horemheb antoi puhaltaa torviin ja keräsi joukkonsa vuoren juurelle ja puhui joukoilleen.

2

Heettiläisten sammuttaessa hiekalla nuotioitaan kautta erämaan ja valjastaessa hevosiaan ja teroittaessa aseitaan Horemheb puhui joukoilleen nojaten rosoiseen kallioon ja pureskellen samalla kuivaa leipää ja haukaten sipulia kourastaan palan paineeksi. Hän puhui joukoilleen ja sanoi:

»Kun katsotte eteenne, näette suuren ihmeen, sillä totisesti Ammon on antanut heettiläiset käsiimme ja teemme tänä päivänä suuria tekoja. Kuten näette, ei heettiläisten jalkaväki ole ehtinyt paikalle, vaan viipyy erämaan laidassa, koska sillä ei ole vettä kylliksi, vaan hyökkäysvaunujen on raivattava tie ja vallattava vesisäiliöt, jos heettiläiset mielivät jatkaa hyökkäystään Egyptiin. Jo nyt heidän hevosensa ovat janoiset ja heiltä puuttuu rehua, sillä olen polttanut kaikki heidän varastonsa ja särkenyt vasaroilla heidän vesiruukkunsa täältä Syyriaan asti. Siksi heettiläisten on hyökkäysvaunuillaan tänä päivänä murrettava auki tie tai muuten heidän on palattava vaunuineen takaisin Syyriaan tai leiriydyttävä odottamaan uusia varastoja pystymättä enää taisteluun. Jos he olisivat viisaita, he luopuisivat taistelusta ja palaisivat takaisin Syyriaan, mutta he ovat ahneita miehiä ja he ovat sijoittaneet kaiken Syyrian kullan ja hopean ruukkuihin, jotka ovat täynnä vettä pitkin erämaata selkämme takana, eivätkä he luovu niistä ilman taistelua. Siksi sanon, että Ammon on antanut heidät meidän käsiimme, sillä kun he ryntäävät vastaamme, heidän hevosensa sotkeutuvat esteisiimme eivätkä he voi käyttää voimaansa meitä vastaan, sillä heettiläisten voima on heidän hyökkäysvaunujensa vastustamattomassa rynnäkössä, mutta ojat, joita niin urheasti ja voimianne säästämättä olette kaivaneet, ja kivilohkareet ja pingoitetut köydet murtavat kärjen heidän hyökkäykseltään.»

Horemheb sylkäisi sipulinkuoria suustaan ja puraisi uudelleen kuivaa leipää vahvoin hampain ja pureskeli sitä, kunnes joukot alkoivat tömistellä jalkojaan ja huutaa innokkaasti kuin lapset, jotka haluavat kuulla lisää satuja. Silloin Horemheb rypisti otsaansa ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, ovatko armeijan muonittajat leiponeet rotan papanoita leipääni vai kohmeloko maistuu näin sonnalta suussani? Tietäkää näet, mutarottani, etten viime yönä voinut olla juomatta itseäni vankkaan humalaan pelkästä ilosta ajatellessani, miten heettiläiset joutuvat keihäittenne ulottumiin tyhmyytensä tähden. Mutta joka tapauksessa näiden rotanpapanain vuoksi annan ripustaa pari armeijan muonamestaria muurille pää alaspäin. Sitä en kylläkään tee teidän tähtenne, niin että teidän on turha nauraa ja mylviä kuin härät edessäni, vaan teen sen ainoastaan oman ylhäisen suuni tähden. Minun puolestani syöttäkööt teille vaikka pelkkää karjanlantaa jauhojen seassa, minua se ei liikuta, sillä minulle omien sontakärsäini hevosten pudottamat kakkarat ovat arvokkaampia kuin koko teidän laumanne. Pelkään, nähkääs, juuri teidän päästävän heettiläiset käsistäni kurjuutenne tähden, koska ette suinkaan ole sotilaita vaan vain haisevia mutarottia. Siksi minun on huomautettava teille, että nuo seipäät, joita pitelette käsissänne, ovat keihäitä eikä niiden kärkiä suinkaan ole tarkoitettu selän raapimista varten, vaan teidän on niillä puhkaistava heettiläisten mahat. Ja jousimiehille huomautan, että luulette varmaan olevanne suuria sankareita helisyttäessänne jousienne jänteitä ja ampuessanne nuolenne korkealle ilmaan ja kiljuessanne kuin lapset: Katsokaa, miten nuoleni lentää korkealle, Vaan teidän on tähdättävä nuolenne heettiläisiin, ja jos olisitte oikeita sotilaita ja osaisitte tähdätä kuin sotilaat, puhkoisitte nuolillanne heettiläisten silmät. Mutta tällaisia ohjeita minun on aivan turha antaa teille ja sen tähden kehoitan teitä tähtäämään vain hevosia, koska hevoset ovat isompi maali ettekä kuitenkaan osuisi miehiin, jotka seisovat vaunuissa. Kuta lähemmäksi päästätte hevoset, sitä varmemmin osutte niihin taitamattomuudestanne huolimatta, ja neuvon teitä päästämään hevoset hyvin lähelle, sillä jokaisen, joka ampuu nuolensa hukkaan, pieksen omin käsin, niin että hän toivoo, ettei koskaan olisi syntynyt maailmaan pieksettäväkseni. Meillä ei näet ole varaa hukata yhtäkään nuolta. Muistakaa, että niiden kärjet on taottu Egyptin vaimojen rintakoruista ja ilotyttöjen nilkkarenkaista, jos tämä tieto teitä ilahduttaa. Ja keihäsmiehille sanon: Hevosten tullessa tukekaa keihäänne maahan molemmin käsin ja ohjatkaa keihäänkärki hevosten mahaan, niin teillä ei itsellänne ole mitään hätää, vaan ehditte ajoissa hypähtää syrjään, ennen kuin hevoset kaatuvat päällenne. Jos sorrutte maahan, katkaiskaa veitsillänne hevosten jaikajänteet, sillä se on ainoa keinonne pelastua, ennen kuin rattaanpyörät vierivät ylitsenne ja murskaavat jäsenenne. Niin on asia, Niilin mutarotat.»

Hän haisteli inhoten leipää kädessään ja viskasi sen pois ja kohotti ruukun suulleen ja joi runsaasti vettä kohmeloonsa. Sitten hän jatkoi sanoen: »Oikeastaan minun lienee aivan turha puhua teille ja tuhlata teille neuvojani, sillä kuullessanne heettiläisten sotakarjunnan ja heidän vaunujensa ryskeen alatte kuitenkin itkeä ja piilotatte päänne hiekkaan, kun teillä ei täällä ole äitienne vaatetta, jonka alle voisitte piiloutua. Siltä varalta minun on kerrottava, että jos heettiläiset pääsevät murtautumaan lävitse ja saavuttavat vesisäiliöt takanamme, on jokainen teistä hukassa ja hengetön ennen iltaa ja parhaassa tapauksessa roikkuu nahkanne muutaman kuunkierron jälleen Bybloksen ja Sidonin eukkojen kainalossa torilaukkuina, ellette ehkä rääy muurilla jäsenet ruhjottuina tai kierrä jauhinkiviä Azirun leirissä puhkaistuin silmin. Näin tapahtuu, jos heettiläiset murtautuvat lävitse, sillä silloin olemrne saarroksissa eikä meillä ole pakotietä, vaan olemme kaikki hukassa. Mutta huomautan, ettei meillä ole pakotietä nytkään, vaan jos luovutamme rakentamistamme esteistä ja lähdemme marssimaan taaksepäin, hajoittavat heettiläisten hyökkäysvaunut meidät, niinkuin tulva hajoittaa kuivat oljet. Tämän sanon, jottei kenenkään päähän pälkähtäisi juosta päistikkaa erämaahan pakoon. Mutta estääkseni teitä erehtymästä suunnasta, missä vihollinen on, sijoitan viisisataa urhoollista sontakärsääni taaksenne sopivan välimatkan päähän, jotta he kerrankin saavat nauraa kyllikseen nähdessään teidän taistelevan, sillä tämän naurun he totisesti ovat ansainneet, ja jokaisen, joka yrittää paeta tai erehtyy suunnasta, he surmaavat veitsillään tai suorittavan sen pienen leikkauksen, jonka avulla villistä sonnista tulee säyseä vetohärkä. Siksi tietäkää, että jos edessänne häämöttää kenties kuolema, niin takananne odottaa vielä varmempi kuolema, mutta edessänne häämöttää myös voitto ja kunnia, sillä en epäile, että voitamme tänä päivänä heettiläiset, jos jokainen mies tekee parhaansa. Nähkääs, rakkaat sontarottani, meidät on kaikki sotkettu samaan puuroon eikä meillä ole muuta keinoa kuin voittaa heettiläiset eikä taas heidän voittamisekseen ole muuta keinoa kuin karata heidän päälleen ja puhkaista heidän nahkansa erilaisilla aseilla, joita käsiinne on jaettu, ja päästää heidän verensä vuotamaan. Tämä on ainoa keino ja siksi seuraan itse teidän mukananne ja taistelen rinnallanne ruoska kourassa eikä ole minun syyni, jos ruoskani huitaisee useammin teitä kuin heettiläisiä, vaan tämä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne, uljaat sontarottani.»

Miehet kuuntelivat häntä lumoutuneina muistamatta vaihtaa edes jalkojensa asentoa ja unohtaen heettiläisetkin. Minun on myönnettävä, että aloin hermostua, sillä heettiläisten sotavaunut lähestyivät jo esteitä etäisinä pölypilvinä joka taholta, mutta luulen, että Horemheb kulutti tahallaan aikaa tartuttaakseen oman rauhallisuutensa miehiin ja säästääkseen heiltä hyökkäyksen lannistavan odotuksen. Lopuksi hän löi korkealta paikaltaan silmäyksen erämaahan, kohotti kätensä ja sanoi:

»Ystävämme heettiläiset ovat tulossa vaunuineen ja kiitän tästä kaikkia Egyptin jumalia, sillä totisesti Ammon on sokaissut heidät luottamaan liiaksi voimaansa ja taistelee puolellamme. Menkää siis, Niilin mutarotat, ja jokainen mies asettukoon paikalle, joka hänelle on määrätty, eikä kukaan saa sen jälkeen ilman käskyä väistyä paikalta, joka hänelle on määrätty. Ja te, rakkaat sontakärsäni, menkää te näiden etanoiden ja jänisten jäljessä ja pitäkää huoli heistä ja tarpeen vaatiessa kuohitkaa heidät kuin pässit, jos he yrittävät paeta. Voisin sanoa teille: Taistelkaa Egyptin jumalien puolesta, taistelkaa mustan maan puolesta, taistelkaa vaimojenne ja lastenne puolesta. Mutta tämä on turhaa pötyä, koska olisitte valmiit heittämään vetenne vaimojenne silmille, jos vain hengissä pääsisitte juoksemaan pakoon. Siksi sanon: Egyptin mutarotat, taistelkaa itsenne tähden, taistelkaa oman henkenne puolesta, älkääkä väistykö, sillä teillä ei ole muuta pelastusta. Nyt juoskaa, poikani, juoskaa nopeasti, sillä muuten ehtivät heettiläisten hyökkäysvaunut ennen teitä esteille ja taistelu päättyy ennen kuin ehtii edes alkaa.»

Hän päästi miehet luotaan ja joukot lähtivät juoksemaan esteiden luokse määrätyille paikoilleen ja huusivat karjuen juostessaan, mutta karjuivatko he innostuksesta vai pelosta, sitä en totisesti voi sanoa, enkä usko, että he tiesivät sitä itsekään. Horemheb seurasi heitä laiskasti astuen, mutta minä jäin istumaan vuoren rinteelle seuratakseni taistelua turvallisen välimatkan päästä, koska olin lääkäri ja henkeni oli kallis.

Heettiläiset olivat ajaneet vaununsa esiin tasangolle kukkulain juurelle ja pysäyttäneet ne taistelujärjestykseen. Heidän kirjavat viirinsä ja siivekkäiden aurinkojen välke vaunuista ja hevosten päässä huojuvat sulat ja kirjavat villavaipat, jotka suojelivat hevosten selkää nuolilta, olivat upea ja peloittava näky. Oli ilmeistä, että he aikoivat suunnata hyökkäyksensä täydellä painolla ja kaikin voimin aukeaan maastoon, johon vesivarastojen luokse johtava tie oli raivattu ja jonka Horemheb kiireesti oli sulkenut heikoilla esteillä, kääntymättä soliin, jotka johtivat ahtaina kukkulain välitse molemmin puolin, ja hajoamatta kauas erämaahan, jossa vapaajoukot ja rosvot suojelivat Horemhebin molempia sivustoja. Jos he näet olisivat hajaantuneet kauas erämaahan, olisi matka vesisäiliöiden luokse käynyt heidän hevosilleen liian pitkäksi. Heiltä näet puuttui vettä ja rehua hevosilleen ja he luottivat voimaansa ja sotataitoonsa, jota mikään kansa heidän tiellään ei vielä ollut kestänyt. Heidän hyökkäysvaununsa taistelivat kuuden vaunun ryhminä ja kymmenen kuuden vaunun ryhmää muodosti erillisen rykmentin ja kaikkiaan luulen, että heitä oli kuusikymmentä rykmenttiä Horemhebin harjaantumattomia joukkoja vastassa, sillä heettiläiset olivat täsmällistä väkeä ja rakastivat selviä numeroita. Mutta raskaat hyökkäysvaunut, joihin jokaiseen kuului kolme hevosta ja kolme miestä, muodostivat heidän rintamansa keskustan, ja katsellessani raskaita hyökkäysvaunuja en voinut käsittää, miten Horemhebin joukot voisivat estää niiden rynnäkön, sillä ne liikkuivat hitaasti ja painavina kuin laivat erämaassa rusentaen kaiken alleen tiellään.

Joka tapauksessa he antoivat puhaltaa torviin ja päälliköt kohottivat viirinsä ja hyökkäysvaunut lähtivät liikkeelle hitaasti kiihtyvää vauhtia, mutta niiden ehdittyä lähelle esteitä huomasin ihmeekseni, että niiden välistä pujahti täyttä laukkaa irrallisia hevosia ja jokaisen hevosen selkään tarrautuneena riippui mies pidellen kiinni sen harjasta ja takoen kantapäillään hevosen kylkiä yllyttääkseen sitä kovempaan vauhtiin. Enkä voinut käsittää, miksi he lähettivät vaunujensa varahevoset suojattomina rintamansa edelle, kunnes näin, että miehet kurottuivat maahan hevosten selästä riippuen kiinni niiden harjoista ja sivalsivat veitsin ja kirvein poikki kaislaköydet, jotka oli pingoitettu paalujen väliin pitkin maata, jotta hyökkäysvaunujen hevoset olisivat kompastuneet ja sotkeutuneet niihin. Mutta muut hevoset lennättivät suoraan esteiden väliin ryhtymättä taisteluun ja pelkäämättä egyptiläisten keihäitä ja nuolia ja miehet kohosivat pystyyn hevosten selässä ja heittivät keihäänsä. Eivätkä he heittäneet keihäitään egyptiläisiä kohden, vaan he heittivät keihäänsä maahan, niin että ne jäivät törröttämään pystyyn maahan ja jokaisen keihään päässä huojui värillinen viiri. Kaikki tämä tapahtui salamannopeasti ja nopeammin kuin olen voinut sen kertoa, enkä voinut käsittää heidän tarkoitustaan, sillä katkaistuaan kompastusköydet ja viskattuaan kukin keihäänsä maahan miehet käänsivät hevosensa ja karauttivat takaisin täyttä laukkaa ja pakenivat piiloon hyökkäysvaunujen välitse jääden hyökkäysvaunujen taakse, joskin muutamat heistä putosivat nuolten lävistäminä hevostensa selästä ja useat hevoset kaatuivat ja jäivät rajusti potkivina ja kamalasti huutaen maahan makaamaan.

Mutta heettiläisten kevyiden hyökkäysvaunuryhmäin käydessä rynnäkköön näin näyn, joka oli ihmeellinen, sillä Horemheb, joka oli seurannut joukkojaan, juoksi näkyviin esteiden takaa ja hän juoksi yksin suoraan ryskyviä hyökkäysvaunuja kohden ja tunsin hänet hyvin, sillä hän oli päätä pitempi kaikkia matalia Niilin miehiä. Tämän nähdessäni nousin seisomaan ja huusin ja puristelin nyrkkejäni, mutta Horemheb tempasi maasta heettiläisten viskaaman keihään, jonka päässä hulmusi merkkiviiri, ja viskasi sen kauas pois, niin että se upposi jälleen täristen törröttämään hiekkaan. Hänen sotilaanälynsä oli nopeampi kaikkien muiden älyä, ja ennen kaikkia muita hän tajusi näiden merkkikeihäiden tarkoituksen, sillä ennen hyökkäystä heettiläiset lähettivät kokeneimmat miehensä yksinäisten hevosten selässä merkitsemään keihäillä ja viireillä kohdat, joissa esteet olivat heikoimmat ja läpimurto saattoi onnistua parhaiten.

Mutta egyptiläisistä tämän tajusi ainoastaan Horemheb ja hänellä oli mielenmalttia viskata merkkikeihäs väärään kohtaan eksyttämään heettiläisiä. Muutamat miehet, jotka seurasivat hänen esimerkkiään ja juoksivat esteiden eteen, tempasivat vain keihäät maasta ja palasivat takaisin tuoden viirit voitonmerkkeinä mukanaan. Kuitenkin myös tämä oli omiaan hämmentämään heettiläisten hyökkäystä, ja luulen, että vain Horemhebin nopea äly pelasti Egyptin sinä aamuna, sillä jos heettiläiset olisivat voineet kohdistaa ensimmäisen hyökkäyksen koko rajun painon niihin kohtiin, jotka ratsumiehet olivat keihäillään merkinneet läpimurtoa varten, eivät egyptiläiset varmaan olisi pystyneet heitä torjumaan.

Silloin en kuitenkaan vielä tajunnut tätä kaikkea, vaan Horemhebin juoksu hyökkääviä sotavaunurivistöjä vastaan oli mielestäni järjetön pojankuje ja soimasin häntä sen tähden ja luulin hänen vain esimerkillään tahtovan rohkaista miehiään. Silti ei liene maailmassa suurempaa urheutta kuin lähteä yksin juoksemaan avoimeen maastoon hyökkääviä sotavaunuja vastaan, mutta varmaan kokenut sotilas sen voi tehdä joutumatta suureenkaan vaaraan, jos osaa arvioida voimansa ja taitonsa ja sotavaunujen nopeuden ja ehtii takaisin suojaan ennen kuin sotavaunut murskaavat hänet alleen. Siten Horemheb ei kenties joutunut suureenkaan vaaraan, mutta koko sotajoukko huusi ääneen nähdessään hänen tekonsa ja unohti vaaransa ylistäessään häntä hänen rohkeutensa tähden.

Joka tapauksessa Horemhebin ehtiessä takaisin joukkojensa suojaan myös heettiläisten kevyet hyökkäysvaunut saapuivat esteiden luokse ja iskeytyivät niihin lukuisina kiiloina seuraten merkkilippujaan. Tästä ensimmäisestä yhteentörmäyksestä seurasi niin tavaton melu ja melske ja pöly kohosi ilmaan hevosten kavioista ja vaunujen pyöristä niin sakeana, etten enää vuorelta voinut erottaa taistelun kulkua. Sen vain ehdin nähdä, että ampujain nuolet kaatoivat muutamia hevosia jo esteiden edessä, mutta heettiläiset kaarsivat taitavasti kaatuvat vaunut ja jatkoivat hyökkäystään. Jälkeenpäin minulle selvisi, että parissa kohdassa kevyet hyökkäysvaunut pääsivät kaikkien esteiden lävitse, vaikka heettiläiset kärsivätkin suuria tappioita. Vaunut eivät kuitenkaan jatkaneet matkaansa, vaan pysähtyivät ryhmittäin ja varamiehet hyppäsivät vaunuista kierittämään sivuun kalliolohkareita ja raivaamaan tietä raskaille hyökkäysvaunuille, jotka olivat jääneet odottamaan vuoroaan esteiden eteen nuolenkantomatkan ulkopuolelle.

Tämän heettiläisten menestyksen takia kokenut sotilas olisi havainnut kaiken olevan hukassa, mutta Horemhebin harjaantumattomat mutarotat näkivät vain hevosten kieriskelevän kuolintuskissa esteiden luona ja teutaroivan kuopissa. He näkivät heettiläisten kärsineen raskaita tappioita ja pysähtyneen hyökkäyksessään ja luulivat omalla uljuudellaan ja taidollaan pysäyttäneensä heettiläisten hyökkäyksen. Siksi he karjuen innostuksesta ja pelosta karkasivat keihäineen pysähtyneiden hyökkäysvaunujen kimppuun ja pujottelivat veitsineen maata pitkin katkomaan hevosten jaikajänteet ja kiskoivat ajajat vaunuista ja jousimiehet ampuivat miehiä, jotka kierittelivät kiviä syrjään. Horemheb antoi heidän riehua niinkuin halusivat, ja heidän lukumääräinen ylivoimansa auttoi heitä, niin että he valtasivat lukuisia hyökkäysvaunuja ja luovuttivat ne kiihkosta puhkuen Horemhebin sontakärsille, koska eivät itse osanneet käyttää niitä, vaan roikkuivat peläten hevosten suupielissä ja pelkäsivät putoavansa vaunuista, jos kiipeisivät niihin. Eikä Horemheb suinkaan selittänyt heille, että taistelu olisi lopussa raskaiden hyökkäysvaunujen saapuessa, vaan luotti onneensa ja syvään hautaan, jonka oli antanut luoda keskelle laaksoa joukkojen taakse ja peittänyt pensailla ja risuilla. Sen luokse kevyet hyökkäysvaunut eivät ehtineet luullessaan jo selvittäneensä kaikki esteet.

Raivattuaan kylliksi leveän alan raskaille hyökkäysvaunuille heettiläiset, jotka vielä olivat hengissä, nousivat jälleen vaunuihinsa ja ajoivat kiireesti pakoon, mikä herätti suurta riemua Horemhebin joukoissa, niin että he jo luulivat voittaneensa ja kiirehtivät keihästämään kuoppiin sortuneita ja jalkansa katkaisseita hevosia ja heettiläisiä, jotka yrittivät vaunuista pudottuaan ryömiä piiloon kivien väliin. Mutta Horemheb antoi kiireesti puhaltaa torviin ja kierittää kiviä paikoilleen ja pystyttää keihäitä esteiksi hiekkaan kärjet vinosti hyökkääjiä vastaan, sillä muuta hän ei enää voinut tehdä, vaan hänen oli pakko vetää joukkonsa molemmille sivuille esteihin murrettujen aukkojen kohdalta välttääkseen turhaa mieshukkaa. Raskaiden hyökkäysvaunujen suuret sirpit olisivat näet pyörien liikkeitten mukaan raksuttaen leikanneet maahan hänen joukkonsa kuin kypsän viljan.

Tämän hän teki viimeisessä hetkessä, sillä tuskin ehti kulua pienimmän vesimitan aika eikä pölypilvi laaksossa vielä ollut hälvennyt, kun heettiläisten raskaat hyökkäysvaunut, heidän armeijansa kukka ja ylpeys, tulivat pauhaten ja ryskyen ja murskaten alleen kaikki esteet. Niitä vetivät painavat, suuret hevoset, jotka olivat rinnanmitan Egyptin hevosia korkeampia ja joiden päätä suojelivat metallinaamiot ja kylkiä paksut villapanssarit. Niiden pyörät tunkivat painollaan kevyesti sivuun raskaatkin kivijärkäleet ja ne hyökkäsivät suoraan pölypilviin ja hevoset katkoivat rintansa voimalla maahan pystytetyt keihäät, niin että niiden varret murtuivat kuin kuivat kaislat. Suuri parku ja valitus kohosi laaksosta niiden rynnätessä eteenpäin, ja kuullessani vaununpyöräin alle murskautuvien ja sirppien kahtia leikkaamien miesten kauheat huudot nousin jälleen seisomaan ja katselin ympärilleni, mutta missään suunnassa ei avautunut minulle pakotietä.

Kunnes laakson pauhaavasta pölypilvestä murtautuivat näkyviin heettiläisten suuret vaunut ja niiden hevoset ravasivat eteenpäin kirjavissa villapanssareissaan outojen, uskomattomien petojen kaltaisina pronssisarvet törröttäen pitkinä piikkeinä päänaamioista. Ne työntyivät ryskyen eteenpäin pitkänä rivistönä eikä mikään mahti maailmassa mielestäni voinut pysäyttää niiden etenemistä eikä niiden edessä enää näkynyt minkäänlaista estettä eikä egyptiläisiä ollut katkaisemassa niiden tietä halki erämaan vesivarastojen luokse, sillä egyptiläiset olivat Horemhebin käskystä vetäytyneet laaksosta molemmille sivustoille kukkuloiden rinteille. Heettiläiset kohottivat vaunuistaan suuren huudon ja ajoivat eteenpäin ja pölypilvet kohosivat kierteinä ilmaan heidän jäljessään sumentaen näköpiirin, niin että heittäydyin kasvoilleni maahan ja itkin katkerasti Egyptin tähden ja suojattoman alamaan tähden ja kaikkien niiden tähden, joiden nyt täytyi kuolla Horemhebin typerän itsepintaisuuden ja päähänpistojen tähden.

Heettiläiset eivät kuitenkaan sokaistuneet voitostaan, vaan pudottivat vaununjarrut kyntämään maata lähettääkseen kevyet hyökkäysvaunut jälleen edellään tutkimaan maastoa, sillä he olivat varovaisia ja kokeneita sotilaita ja varautuivat mielellään kaikilta yllätyksiltä, vaikka eivät uskoneet suuriakaan egyptiläisistä eivätkä tunteneet vielä Egyptin oveluutta. Raskaiden hyökkäysvaunujen rynnäkköä on kuitenkin vaikea hillitä, kun se kerran on alkanut, sillä nuo jättiläishevoset törmäävät pysähtymättä eteenpäin päästyään vauhtiin ja katkaisevat ohjaksensa ja särkevät vaunut, jos niitä liian rajusti pidättelee. Siksi niiden ajajilla on leveäteräinen keihäs, jolla he äärimmäisen hädän uhatessa voivat katkaista hevostensa kintut, milloin vaunut välttämättä on saatava pysähtymään.

Tällä kertaa heillä ei mielestään kuitenkaan ollut syytä tehdä sellaista, vaan he antoivat hevosten painua eteenpäin leveänä rivistönä eikä mikään varoittanut heitä, kunnes äkkiä maa vajosi heidän allaan ja he syöksyivät vaunuineen valtavaan hautaan, jonka Niilin mudantonkijat olivat kaivaneet ja naamioineet pensailla ja risuilla. Tämä hauta sulki koko laakson rinteestä rinteeseen ja raskaat hyökkäysvaunut sortuivat siihen ja monet kymmenet vaunut lensivät nurinniskoin kuoppaan, ennen kuin yllättyneet ajajat ehtivät kääntää hevosensa ajamaan pitkin haudan reunaa molempiin suuntiin, niin että hyökkäysvaunujen rivistö hajaantui. Kuullessani heettiläisten huudot kohotin pääni maasta ja näky, jonka näin, oli kauhistava, kunnes pöly kietoi kaiken peittoonsa.

Jos heettiläisillä olisi ollut kylliksi malttia ja he olisivat uskoneet tappionsa, he olisivat saattaneet vielä pelastaa ainakin puolet vaunuistaan ja tuottaa raskaan tappion egyptiläisille. He olisivat näet voineet ajaen pitkin haudan reunaa kääntää hevosensa täydessä vauhdissa ja ajaa takaisin tasangolle murtamiensa esteiden lävitse. Mutta he eivät voineet käsittää kärsineensä tappion, sillä he eivät olleet tottuneet tappioihin eivätkä voineet edes sydämessään myöntää, että heettiläiset saattoivat kärsiä tappion. Siksi heidän mieleensä ei juolahtanut paeta Egyptin vaunuttomien jalantaistelijain tieltä, vaan he ajoivat hevosensa kukkulain jyrkille rinteille saadakseen ne pysähtymään ylämäessä ja kääntyivät tarkastelemaan maastoa ja laskeutuivat vaunuistaan tutkimaan, miten pääsisivät haudan ylitse, ja pelastamaan hautaan vajonneita tovereitaan ja odottamaan pölypilvien laskeutumista suunnatakseen seuraavan iskun egyptiläisiin.

Mutta Horemheb ei suinkaan aikonut jäädä odottamaan heidän toipumistaan yllätyksestä, vaan antoi puhaltaa torviin ja julistaa joukoilleen, että hänen noituutensa oli suistanut heettiläisten sotavaunut, niin että heettiläiset olivat voimattomia. Hän lähetti jousimiehet kukkulain rinteille häiritsemään nuolillaan heettiläisiä ja antoi miestensä lakaista maata pensailla ja luudilla kohottaakseen entistä enemmän pölyä ilmaan, osaksi häiritäkseen heettiläisiä ja osaksi estääkseen omia miehiään näkemästä, miten peloittavan paljon heettiläisten sotavaunuja oli säilynyt ehjinä ja taistelukunnossa. Samaan aikaan hän määräsi osan joukoistaan vierittämään kiviä alas kukkulain rinteiltä ja sulkemaan uudelleen auki murretut esteet tehdäkseen voittonsa täydelliseksi ja saadakseen heettiläisten sotavaunut eheinä haltuunsa.

Tällä välin heettiläisten kevyet hyökkäysvaunurykmentit leiriytyivät tasangolle juottaakseen hevosensa ja korjatakseen valjaansa ja lujittaakseen vaunujen murtuneita pyöränpuolia. He näkivät pölyn tupruilevan kukkulain välissä ja kuulivat karjuntaa ja aseiden melskettä ja uskoivat raskaiden hyökkäysvaunujen ajavan egyptiläisiä ympäri maastoa tuhoten heitä kuin rottia.

Pölypilvien suojassa Horemheb lähetti urheimmat keihäsmiehet haudan luokse estämään heettiläisiä auttamasta ylös hautaan pudonneita tovereitaan ja täyttämästä hautaa. Mutta muut joukot hän lähetti sotavaunuja kohden kierittämään suuria kiviä edellään ja kiskomaan kiviä härkäreissä sulkeakseen hyökkäysvaunut ahtaaseen piiriin ilman liikkumisalaa ja jos mahdollista eristääkseen ne toisistaan. Pitkin kukkulain rinteitä kierivät pian suuret kivet hyökkäysvaunuja kohden, sillä egyptiläiset ovat aina olleet eteviä kivenkäsittelijöitä ja Horemhebin joukoissa oli liiankin lukuisasti miehiä, jotka olivat oppineet käsittelemään kiveä kivilouhkoksissa.

Heettiläiset alkoivat suuresti hämmentyä, kun pölypilvet eivät laskeutuneet eivätkä he voineet nähdä, mitä heidän ympärillään tapahtui, ja nuolet pudottivat heitä heidän seisoessaan vaunuissa tähystelemässä ympärilleen. Heidän päällikkönsä kinastelivat keskenään, sillä mitään tällaista he eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet eivätkä tienneet miten menetellä, koska heidän harjoituksissaan ei ollut opetettu, miten tällaisessa tilanteessa pitää menetellä. Siksi he tuhlasivat aikaa kinasteluun ja lähettivät muutamia hyökkäysvaunuja pölypilvien keskelle tiedustelemaan egyptiläisten asemia, mutta nämä hyökkäysvaunut eivät enää palanneet, vaan hevoset kompastuivat kiviin ja Horemhebin keihäsmiehet kiskoivat ajajat vaunuista ja kolhivat heidät hengiltä. Lopuksi heettiläisten päälliköt antoivat puhaltaa torviin kootakseen vaunut yhteen ja aloittivat rynnäkön palatakseen takaisin tasangolle järjestääkseen uudelleen joukkonsa. Mutta hyökätessään takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet, he eivät tunteneet enää tietä, vaan heidän hevosensa kompastuivat köysiin ja ansoihin ja heidän raskaat vaununsa kaatuilivat kiviin, niin että heidän lopuksi oli pakko laskeutua vaunuistaan ja taistella jalkaisin. He olivat urheita miehiä ja kokeneita sotilaita ja surmasivat paljon egyptiläisiä, mutta he eivät olleet tottuneet taistelemaan jalkaisin, vaan vaunuissa ylempänä muita. Siksi Horemhebin joukot voittivat heidät, mutta tätä taistelua kesti iltaan asti.

Illan lähestyessä tuli tuuli erämaasta ja puhalsi pois pölypilvet laaksosta ja paljasti taistelun näyttämön ja heettiläisten kauhean tappion, sillä he olivat menettäneet useimmat raskaista hyökkäysvaunuistaan ja lukuisia vaunuja ja hevosia oli kaikkine varusteineen joutunut eheinä Horemhebin käsiin. Mutta tästä huolimatta Horemhebin miehet uuvuksissaan ja kiihtyneinä taistelun vimmasta, haavoistaan ja veren hajusta pelästyivät suuresti nähdessään omat tappionsa, sillä egyptiläisiä makasi ruumiina laaksossa monin verroin enemmän kuin heettiläisiä. Eloonjääneet sanoivat kauhistuneina toisilleen: »Tämä on ollut hirveä päivä ja oli hyvä, ettemme nähneet ympärillemme taistellessamme, sillä jos olisimme nähneet heettiläisten paljouden ja omien kaatuneittemme luvun, olisi sydän varmaan hypähtänyt suuhumme emmekä olisi taistelleet kuin leijonat, niinkuin taistelimme.»

Mutta nähdessään tappionsa suuruuden viimeiset eloonjääneet heettiläiset, jotka yhä taistelivat vaunujensa ja surmattujen hevosten suojassa, puhkesivat kyyneliin ja sanoivat: »Meidän raskaat hyökkäysvaunumme, armeijamme kukka ja ylpeys, ovat hukassa ja taivas ja maaemo on hylännyt meidät. Eikä tämä erämaa varmaan enää ole maaemon maata, vaan kaikkien paholaisten maata. Siksi meidän on turha taistella enää, vaan laskekaamme aseemme.» Niinpä he upottivat keihäät eteensä maahan ja pudottivat aseet käsistään ja kohottivat kätensä ilmaan ja Horemheb antoi sitoa heidät köysillä, kuten vangit sidotaan, ja kaikki Niilin mutarotat tulivat heidän luokseen ihmettelemään heitä ja koskettelemaan sormella heidän haavojaan ja poimimaan siivekkäitä aurinkoja ja kaksoiskirveen kuvia heidän kypäreistään ja vaatteistaan.

Keskellä tätä kaikkea kauheata sekamelskaa kulki Horemheb joukon luota toisen luokse ja sätti heitä peloittavin sanoin ja sivalteli heitä suopeasti kultaisella ruoskallaan ja puhutteli nimeltä niitä, joiden oli nähnyt kunnostautuvan taistelussa, ja sanoi heitä lapsikseen ja rakkaiksi sontarotikseen. Hän antoi jakaa heille viiniä ja olutta ja antoi heidän ryöstää kaikki kaatuneet, sekä heettiläiset että egyptiläiset, jotta he olisivat tunteneet saaneensa myös saalista. Mutta kallein saalis, minkä hän oli saanut, olivat raskaat sotavaunut ja vahingoittumattomina säilyneet hevoset, jotka purivat ja potkivat vimmatusti ympärilleen, kunnes niille annettiin rehua ja vettä yllin kyllin ja hevosten käsittelyyn tottuneet Horemhebin miehet puhuttelivat niitä lempeästi ja suostuttelivat ne Egyptin palvelukseen. Hevonen on näet viisas vaikka peloittava eläin ja ymmärtää ihmisen puhetta. Siksi ne suostuivat Horemhebin palvelukseen saatuaan kylliksi rehua ja vettä. Mutta miten ne saattoivat ymmärtää egyptinkieltä totuttuaan kuulemaan vain heettiläisten käsittämätöntä kieltä, sitä en voi ymmärtää. Horemhebin miehet vakuuttivat kuitenkin minulle niiden käsittävän kaiken, mitä niille puhuttiin, ja minun oli uskottava heitä nähdessäni näiden isojen ja villien eläinten alistuvan heidän käsiteltäväkseen ja sallivan heidän riisua painavat ja kuumat villapanssarit niiden hikisestä selästä.

Vielä samana yönä Horemheb lähetti sanan molemmille sivustoille erämaan rosvoille ja vapaajoukoille kehoittaen kaikkia rohkeita miehiä palkkautumaan hyökkäysvaunujoukkoihin hänen sontakärsikseen, sillä erämaan miehet osasivat käsitellä hevosia paremmin kuin egyptiläiset, jotka pelkäävät hevosia. Kaikki hevosmiehet noudattivat riemuiten hänen kutsuaan ja iloitsivat suuresti raskaista vaunuista ja uljaista hevosista. Yhtä suuresti iloitsivat myös erämaan sudet ja shakaalit ja korppikotkat, jotka saapuivat suurina joukkoina repimään ruumiita tekemättä erotusta egyptiläisten ja heettiläisten välillä.

Tätä kaikkea en kuitenkaan joutanut ajattelemaan, sillä minulla oli kylliksi työtä parantaessani haavoittuneita ja neuloessani umpeen haavoja ja kiskoessani paikoilleen nyrjähtäneitä jäseniä ja puhkoessani kalloja, jotka heettiläisten sotanuijat olivat iskeneet kasaan. Vaikka minulla oli lukuisia jäsentenkatkojia ja haavanneulojia apunani, kesti tätä työtä kolme päivää ja kolme yötä, ennen kuin kaikki haavoittuneet oli sidottu, ja tänä aikana ehtivät myös kuolla ne, joiden haavat olivat liian hankalia parannettavaksi. Tätä työtäni en kuitenkaan saanut tehdä rauhassa, vaan korviani häiritsi alinomainen taistelun ryske, sillä heettiläiset eivät vieläkään uskoneet tappiotaan. Seuraavana päivänä he kävivät rynnäkköön kevyin hyökkäysvaunuin vallatakseen takaisin menettämänsä hyökkäysvaunut, ja vielä kolmantena päivänä he yrittivät murtaa esteet, sillä he eivät rohjenneet palata Syyriaan suurten päälliköittensä eteen kertomaan tappioistaan.

Mutta kolmantena päivänä Horemheb ei enää tyytynyt puolustautumaan, vaan antoi avata esteet ja lähetti omat sontakärsänsä ja heettiläisiltä vallatut sotavaunut taisteluun ja nämä karkottivat edellään heettiläisten kevyet vaunut ja hajoittivat ne kärsien kuitenkin paljon tappioita, koska heettiläiset olivat nopeampia ja tottuneempia hyökkäysvaunusotaan, niin että sain jälleen paljon työtä. Mutta nämä tappiot olivat väistämättömiä, sanoi Horemheb, sillä vain taistelussa hänen uudet sontakärsänsä saattoivat oppia käsittelemään hevosia ja vaunuja ja oli parempi harjoittaa heitä vihollisen ollessa alakynnessä ja pelon vallassa kuin vihollisen levänneenä ja varustautuneena levittäessä hyökkäysvaununsa Egyptin hyökkäysvaunuja vastaan.

»Emme me koskaan voita Syyriaa, ellei meillä ole hyökkäysvaunuja panna hyökkäysvaunuja vastaan», sanoi Horemheb. »Siksi koko tämä sota esteiden suojassa on vain lapsen leikkiä emmekä voita sillä mitään, vaikka estämmekin heettiläisten hyökkäyksen Egyptiin.»

Hän toivoi kovin heettiläisten lähettävän myös jalkaväkensä erämaahan taistelemaan häntä vastaan, sillä erämaassa ilman riittäviä vesivarastoja heettiläiset olisivat olleet hänelle helppo saalis. Mutta heettiläiset olivat viisaita ja oppivaisia ja pitivät väkensä Syyriassa toivoen puolestaan, että Horemheb voittonsa sokaisemana lähettäisi joukkonsa erämaasta Syyriaan, missä ne olisivat olleet helppo saalis heettiläisten levänneille ja kokeneille joukoille ja sotavaunuille. Kuitenkin heidän tappionsa herätti suurta levottomuutta Syyriassa ja useat kaupungit nousivat kapinaan Azirua vastaan ja sulkivat porttinsa häneltä kyllästyneinä Azirun vallanhimoon ja heettiläisten ahneuteen ja toivoen pääsevänsä Egyptin suosioon kuvitellen pikaista voittoa. Syyrian kaupungit ovat näet aina olleet eripuraisia keskenään ja Horemhebin vakoojat yllyttivät kansan levottomuutta kaupungeissa ja levittivät kauhistuttavia ja liioittelevia huhuja heettiläisten suuresta tappiosta erämaassa.

Lepuuttaessaan joukkojaan voiton vuorella ja neuvotellessaan vakoojiensa kanssa ja punoessaan uusia suunnitelmia Horemheb lähetti jälleen kaikkia mahdollisia teitä piiritettyyn Ghazaan viestin: »Pitäkää Ghaza.» Hän näet tiesi, ettei Ghaza enää voinut kauan kestää piiritystä, ja voittaakseen Syyrian takaisin hänellä täytyi olla tukikohta rannikolla. Odotellessaan hän antoi levittää miestensä keskuuteen tietoja Syyrian rikkauksista ja Ishtarin temppelin papittarista, jotka huvittavat taidokkaasti urheita sotureita. Enkä tiennyt, mitä hän odotti, kunnes jonakin yönä Syyrian puoleisesta erämaasta hiipi esteiden luokse nääntynyt ja janoinen mies ja antautui vangiksi ja pyysi pääsyä Horemhebin puheille. Sotilaat pilkkasivat häntä hänen röyhkeytensä tähden, mutta Horemheb otti hänet vastaan ja nähdessään Horemhebin hän kumarsi syvään laskien kätensä polvien tasalle, vaikka hänen asunsa oli syyrialainen. Sen tehtyään hän pani kämmenensä toisen silmänsä päälle, ikään kuin hänen silmäänsä olisi kivistänyt. Tämän nähdessään Horemheb sanoi: »Kas vain, ei suinkaan sontakuoriainen ole pistänyt sinua silmään?» Satuin olemaan hänen teltassaan tämän tapahtuessa ja pidin tätä kaikkea tyhmänä lörpötyksenä, koska sontakuoriainen on vaaraton eläin eikä pistä ketään. Mutta janoinen mies sanoi: »Totisesti sontakuoriainen on pistänyt minua silmään, sillä Syyriassa on kymmenen kertaa kymmenen sontakuoriaista ja ne ovat kaikki hyvin myrkyllisiä.»

Horemheb sanoi: »Tervehdin sinua, urhoollinen mies, ja voit puhua avoimesti, sillä tämä lääkäri teltassani on tyhmä mies eikä kuitenkaan ymmärrä mitään.» Sen kuultuaan vakooja sanoi: »Herrani Horemheb, heinät ovat saapuneet.» Mitään muuta hän ei sanonut, mutta arvasin hänen sanoistaan, että hän oli Horemhebin vakoojia, ja Horemheb meni kiireesti ulos teltasta ja antoi sytyttää merkkitulen vuoren harjalle, niin että hetken kuluttua leimusivat kaikilla harjanteilla merkkitulet voiton vuorelta alamaahan asti. Tällä tavoin Horemheb lähetti viestin Tanikseen, että laivaston oli purjehdittava merelle ja Ghazaan ja antauduttava taisteluun Syyrian merivoimien kanssa, ellei taistelua voinut välttää.

Seuraavana aamuna Horemheb antoi puhaltaa torviin ja armeija lähti marssimaan erämaan halki Syyriaa kohden ja hyökkäysvaunut ajoivat tiedusteluryhminä joukkojen edellä puhdistaen tien vihollisista ja määräten joukkojen leiripaikat matkan varrella. Mutta miten Horemheb saattoi uskaltautua taisteluun avoimessa maastossa heettiläisten kanssa, sitä en voinut ymmärtää. Joukot seurasivat kuitenkin mielellään häntä uneksien Syyrian rikkauksista ja runsaasta saaliista, vaikka katsellessani heitä olin näkevinäni kaikkien kasvoissa kuoleman merkin. Silti nousin kantotuoliini ja seurasin heitä ja taaksemme jäi voiton vuori ja taaksemme jäivät heettiläisten ja egyptiläisten luut valkenemaan hyvässä sovussa esteiden sulkemassa laaksossa.

3

Minun on nyt kerrottava sodasta Syyriassa, mutta minulla ei ole siitä paljon kertomista, sillä en ymmärrä sotaasioita ja kaikki taistelut ovat silmissäni samanlaisia ja kaikki palavat kaupungit ja rosvotut talot ovat silmissäni samanlaisia ja parkuvat vaimot ja runnellut ruumiit ovat samanlaisia silmissäni, missä hyvänsä ne kohtaankin. Siksi kertomiseni olisi perin yksitoikkoista, jos kertoisin kaiken, minkä näin, sillä sotaa Syyriassa kesti kolme vuotta ja se oli julmaa ja armotonta sotaa ja hyvin monet kuolivat tässä sodassa, niin että Syyrian kylät kävivät autioiksi ja hedelmäpuut hakattiin maahan sen puutarhoissa ja sen kaupungit tyhjenivät.

Minun on kuitenkin ensin kerrottava Horemhebin viekkaudesta, sillä hän antoi pelotta joukkojensa marssia rajakivien yli Syyriaan ja hävitti Azirun pystyttämät rajakivet ja antoi miestensä ryöstää kyliä ja iloita Syyrian naisten kanssa päästääkseen heidät esimakuun voiton hedelmistä. Hän marssi suoraan Ghazaa kohden ja päästyään selville hänen tarkoituksistaan heettiläiset keskittivät joukkonsa lakeudelle lähelle Ghazaa sulkeakseen häneltä tien ja tuhotakseen hänet, sillä tämä lakeus sopi hyvin hyökkäysvaunusotaa varten eivätkä he epäilleet voittoaan. Mutta talvi oli jo edistynyt niin pitkälle, että heidän oli syötettävä hevosilleen kuivaa heinää ja rehua, jonka he ostivat Syyrian kauppiailta, ja ennen taistelua heidän hevosensa sairastuivat ja alkoivat horjua valjaissaan ja heidän hevostensa ulostukset kävivät vihreiksi ja vetisiksi ja monet hevosista kuolivat. Siksi Horemheb saattoi hyökkäysvaunuineen taistella tasaveroisen taistelun heidän hyökkäysvaunujensa kanssa ja karkotettuaan heidän hyökkäysvaununsa hänen oli helppo hajoittaa heidän pelästyneet jalkamiehensä. Hänen keihäsmiehensä ja ampujansa täydensivät työn, jonka hyökkäysvaunut olivat aloittaneet, niin että heettiläiset kärsivät suurimman tappion, mitä he milloinkaan olivat kokeneet, ja lakeudelle jäi yhtä paljon heettiläisten ja syyrialaisten ruumiita kuin egyptiläistenkin ruumiita, niin että tämä lakeus sai siitä nimen Ihmisluiden lakeus. Mutta päästyään heidän leiriinsä Horemheb antoi ensimmäiseksi sytyttää palamaan ja poltti heidän rehuvarastonsa, sillä tämä rehu oli myrkytettyä ja siihen oli sekoitettu myrkyllisiä kasveja, jotka tekivät heettiläisten hevoset sairaiksi, mutta miten Horemheb sen oli saanut aikaan, sitä en vielä silloin tiennyt.

Tällä tavoin Horemheb pääsi Ghazan edustalle heettiläisten ja syyrialaisten paetessa koko eteläisessä Syyriassa linnoitettuihin kaupunkeihin ja varuskuntiin ja löi hajalle Ghazan piirittäjät. Samaan aikaan purjehti myös Egyptin laivasto Ghazan satamaan joskin erittäin runneltuna ja monet laivat yhä palavina meritaistelun jälkeen, jota käytiin kaksi päivää merellä Ghazan edustalla. Tämä taistelu jäi ratkaisematta, koska Egyptin laivasto pakeni Ghazan satamaan ja monet laivat ajautuivat hylyiksi esteihin, joilla satama oli suljettu, ennen kuin Ghazan varovainen päällikkö uskoi heitä ja antoi purkaa esteet. Mutta myös Syyrian ja heettiläisten yhdistynyt laivasto pakeni Tyrokseen ja Sidoniin korjaamaan tappioitaan, joten taistelu jäi ratkaisematta, koska molemmat osapuolet pakenivat. Horemheb saattoi kuitenkin tämän jälkeen meritse laivata muonaa ja joukkoja Ghazaan ja täydentää varusteensa sekä palauttaa haavoittuneet ja rammat sotilaansa laivoissa Egyptiin.

Päivää, jona voittamattoman Ghazan portit avattiin Horemhebin joukoille, juhlitaan yhä juhlapäivänä koko Egyptissä ja tämä talvipäivä on Sekhmetin päivä ja pienet pojat taistelevat silloin keskenään puunuijin ja kaislakeihäin matkien Ghazan piiritystä. Eikä koskaan liene urheammin puolustettu mitään kaupunkia kuin Ghazaa puolustettiin ja varmaan Ghazan päällikkö ansaitsi täysin kaiken maineen, jonka hän Ghazan puolustamisella saavutti. Siksi mainitsen hänen nimensä, vaikka hän suureksi häpeäkseni oli nähnyt, miten minut nostettiin kaislaköydestä korissa Ghazan muurille. Ja hänen nimensä oli Roju.

Hänen miehensä sanoivat häntä Kyrmyniskaksi ja tämä nimitys antaa mielestäni oikean kuvan hänen ulkonäöstään ja mielenlaadustaan, sillä itsepäisempää ja epäluuloisempaa miestä en ole koskaan tavannut. Voittonsa jälkeen näet Horemhebkin sai kokonaisen päivän turhaan toitottaa torviin Ghazan edustalla, ennen kuin Roju uskoi ja antoi avata portit. Vielä senkin jälkeen hän päästi aluksi vain Horemhebin yksin astumaan sisään portista vakuuttautuakseen hänen henkilöllisyydestään, sillä hän epäili Horemhebia valepukuiseksi syyrialaiseksi. Kun hänelle vihdoin selvisi, että Horemheb oli lyönyt heettiläiset eikä Ghaza enää ollut vaarassa, vaan piiritys päättyi, hän ei osoittanut järin suurta iloa, vaan pysyi yhtä ynseänä kuin ennenkin, eikä hänelle ollut lainkaan mieleen, että Horemheb Ghazassa oli ylipäällikkönä häntä ylhäisempi ja käski häntä, sillä vuosikaudet kestäneiden piiritysten aikana hän oli tottunut tuntemaan itsensä kaikkien käskijäksi.

Minun on tosiaan kerrottava vielä enemmän tästä Roju Kyrmyniskasta, sillä hän oli varsin hullunkurinen mies ja aiheutti monta selkkausta Ghazassa itsepintaisuutensa tähden. Luulen, että hän itsepintaisuudessaan oli hullu mies ja että hänen päänsä oli sairas, mutta ellei hän olisi ollut sellainen, olisivat heettiläiset ja Azirun joukot varmaan jo aikaa sitten vallanneet Ghazan. Enkä luule, että hän missään muussa asemassa olisi saattanut menestyä, mutta Ghazassa jumalat tai suopea sattuma olivat saattaneet hänet juuri hänen kykyjään vastaavalle paikalle. Alkuaan hänet oli karkotettu Ghazaan hänen alinomaisen inttämisensä ja vastustelunsa takia, koska Ghaza Syyrian muiden kaupunkien rinnalla oli mitätön ja merkityksetön kaupunki, oikea rangaistuspaikka, ja vasta myöhemmät tapaukset tekivät sen tärkeäksi. Oikeastaan juuri Roju teki sen tärkeäksi, koska ei luovuttanut sitä Azirun valtaan muiden Syyrian kaupunkien luopuessa.

Mutta minun on ensin kerrottava saapumisestamme Ghazaan ja miltä Ghaza näytti saapuessamme. Olen jo kertonut Ghazan muureista, jotka olivat niin korkeat, että suuresti pelkäsin katkaisevani niskani, kun tämä Roju antoi hinata minut köydestä muurille poltettuaan ensin käteni ja polveni palavalla piellä. Nämä muurit pelastivat Ghazan, sillä ne oli rakennettu jättiläismäisistä kivijärkäleistä ja perusmuurit oli rakennettu ammoin sitten eikä kukaan enää tiennyt, kuka ne oli rakentanut, vaan kansa kertoi jättiläisten rakentaneen ne. Siksi heettiläisetkään eivät voineet paljon näille muureille, mutta heidän suurta sotataitoaan osoittaa, että he heittokoneillaan olivat saaneet osia muureista sortumaan ja kaivamalla maata muurien alta kilpikäytävien suojassa he olivat kaataneet vartiotornin.

Myös vanha kaupunki, joka oli muurien sisäpuolella, oli suureksi osaksi palanut eikä ainoassakaan talossa enää ollut eheää kattoa. Uuden kaupungin, joka sijaitsi muurien ulkopuolella, oli Roju Kyrmyniska antanut polttaa ja hävittää heti kuultuaan Azirun kapinasta, ja tämän hän oli tehnyt omin valloin vain sen tähden, että kaikki hänen neuvonantajansa vastustivat sitä ja kaupungin asukkaat nostivat suuren porun ja uhkailivat häntä, jos hän antaisi hävittää heidän kaupunkinsa. Tällä teollaan Roju aavistamattaan sai Ghazan syyrialaisen väestön nousemaan kapinaan, ennen kuin he olivat järjestäytyneet ja valmiit kapinaan, sillä Azirun tarkoituksena oli, että kaupungit, joissa oli egyptiläinen varuskunta, nousisivat kapinaan vasta hänen joukkojensa ja sotavaunujensa saavuttua kaupungin edustalle. Siten Roju saattoi varuskuntansa voimin kukistaa kapinan pyytämättä apua, jota Ekhnaton kuitenkaan ei olisi lähettänyt, ja hän kukisti kapinan verisesti ja herätti sellaisen pelon kaupungin asukkaissa, ettei kukaan enää rohjennut ajatella nousemista häntä vastaan.

Jos näet joku vangittiin ase kädessä ja hän antautui pyytäen armoa, Roju sanoi: »Lyökää tätä miestä nuijalla, koska hän niskoittelee minua vastaan pyytämällä armoa.» Jos taas joku antautui pyytämättä armoa, Roju suuttui suuresti ja sanoi: »Lyökää nuijalla päähän tätä uppiniskaista kapinoitsijaa, joka uskaltaa kohottaa nenänsä pystyyn minun edessäni.» Jos vaimot tulivat lapsineen hänen luokseen rukoilemaan miestensä ja isiensä hengen puolesta, hän antoi armotta surmata heidät sanoen: »Tappakaa koko tämä syyrialainen pesue, joka ei älyä, että minun tahtoni on heidän tahtoaan ylempänä, kuten taivas on ylempänä maata.» Siten kukaan ei voinut puhua hänen mielikseen, vaan hän vainusi loukkausta ja vastustelua jokaisessa sanassa mikä hänelle sanottiin. Jos häntä varoitettiin faraosta, joka ei sallinut verta vuodatettavan, hän sanoi: »Ghazassa minä olen farao.» Niin kauhea oli hänen itsetuntonsa, mutta minun on myönnettävä, että hän sanoi tämän vasta Azirun joukkojen piirittäessä Ghazaa.

Azirun piiritys oli kuitenkin ollut vain poikien kujeilua heettiläisten julman ja johdonmukaisen piirityksen rinnalla. Sillä heettiläiset viskelivät yötä päivää tulta linnoitukseen ja taloihin ja he viskelivät kaupunkiin myrkyllisiä käärmeitä suljettuina saviruukkuihin, jotka särkyivät pudotessaan Ghazan kiviin, ja he viskelivät sinne raatoja ja vangiksi saamiaan egyptiläisiä he viskelivät sidottuina Ghazaan heittokoneillaan, niin että he murskaantuivat Ghazan muureja vasten. Eikä Ghazassa ollut enää monta elävää asukasta saapuessamme sinne ja palaneiden talojen luolista nousi meitä vastaan vain muutamia kauhistaviksi varjoiksi laihtuneita vaimoja ja vanhuksia. Kaikki lapset olivat kuolleet Ghazassa ja kaikki miehet olivat saaneet raataa itsensä hengiltä Rojun ruoskan alla korjatessaan muurien vaurioita! Eikä kukaan henkiinjäänyt osoittanut iloa nähdessään Egyptin armeijan marssivan sisään murtuneista porteista, vaan naiset huitoivat meille luisevilla nyrkeillään ja vanhukset kirosivat meitä. Horemheb antoi jakaa heille viljaa ja olutta ja monet heistä kuolivat samana yönä suuriin tuskiin, sillä heidän saadessaan syödä ensimmäisen kerran kuukausimääriin itsensä kylläisiksi heidän nääntynyt vatsansa ei kestänyt sitä, vaan he kuolivat. Myös luulen, että he piirityksen aikana olivat kärsineet niin suuresti kauhun ja voimattoman vihan tähden, ettei elämästä enää ollut heille iloa.

Jos osaisin, tahtoisin kuvata Ghazan sellaisena kuin sen näin voiton päivänä marssiessamme sisään Ghazan murtuneista porteista. Tahtoisin kuvata kuivuneet ihmisennahat, jotka riippuivat muurilta, ja mustuneet ihmiskallot, joita ruumiskotkat nokkivat muurilla. Tahtoisin kuvata palaneitten talojen kauhun ja eläinten nokiset luut hajonneiden talonseinien täyttämillä kujilla. Tahtoisin kuvata piiritetyn kaupungin kauhean hajun, kuoleman ja ruton hajun, joka sai Horemhebin sotilaat sulkemaan sormilla sieraimensa. Kaiken tämän tahtoisin kuvata antaakseni käsityksen suuren voiton päivästä ja myös siitä, miksi en voinut tänä Egyptin voitonunelmien kaivattuna päivänä iloita sydämessäni.

Tahtoisin kuvata myös Roju Kyrmyniskan henkiinjääneet sotilaat, heidän laihat kylkensä ja turvonneet polvensa ja ruoskaniskuista haavaiset selkänsä. Tahtoisin kuvata heidän silmänsä, jotka eivät enää olleet ihmisten silmien kaltaiset, vaan leimusivat vihertävinä muurien varjossa kuin petojen silmät. He kohottelivat keihäitä voimattomissa käsissään ja huusivat Horemhebille: »Pitäkää Ghaza, pitäkää Ghaza!» Enkä tiedä, huusivatko he näin ivatakseen häntä, mihin heillä ei suinkaan ollut syytä, vai huusivatko he näin, koska enää mitään muuta inhimillistä ajatusta ei mahtunut heidän kurjiin kalloihinsa. He eivät kuitenkaan olleet yhtä surkeassa kunnossa kuin kaupungin asukkaat, vaan saattoivat syödä ja juoda, ja Horemheb antoi teurastaa heille karjaa, niin että he saivat syödäkseen tuoretta lihaa, ja jakoi heille olutta ja viiniä, jota hänellä oli yllin kyllin hänen joukkojensa ryöstettyä heettiläisten leirin ja piirittäjien varastot. He eivät malttaneet odottaa lihan kypsymistä keittopadoissa, vaan repivät raakaa lihaa paljain käsin ja pureskelivat raakaa lihaa ja päihtyivät ensimmäisistä olutkulauksista, niin että alkoivat laulaa rivoja lauluja ja kerskailla teoistaan.

Heillä olikin paljon kerskailemista eikä ensimmäisinä päivinä kukaan Horemhebin sotilaista, eivät edes hänen vanhat sontakärsänsä, halunnut kilpailla kerskailussa heidän kanssaan, sillä kaikki tiesivät että nämä linnoituksen sotilaat olivat suorittaneet epäinhimillisen teon säilyttäessään Ghazan Egyptille. He ylistivät suuresti Horemhebia, joka oli juottanut heidät juovuksiin ja lähettänyt heille piirityksen aikana rohkaisevia viestejä ja lähettänyt heille öisin pienissä veneissä syyrialaista viljaa saartavien laivojen ketjun lävitse. He ylistivät myös Horemhebin oveluutta, sillä kaiken viljan loputtua ja sotilaiden metsästäessä rottia ruoakseen linnoituksessa oli muurien yli alkanut sataa viljaa linnoitukseen saviruukuissa ja heettiläiset itse olivat viskelleet suljetuissa ruukuissa viljaa Ghazaan ja viljan mukana he olivat jokaisessa ruukussa saaneet Horemhebin viestin: »Pitäkää Ghaza!» Nämä yliluonnolliset tapaukset olivat rohkaisseet heitä heidän kurjuudessaan, niin että he pitivät Horemhebia jumalan veroisena.

Jokaiselle henkiinjääneelle Ghazan sotilaalle Horemheb antoi kultaisen ketjun eikä se käynyt hänelle järin kalliiksi, sillä heitä ei enää ollut jäljellä kahtasataa taistelukuntoista miestä. Siksi oli ihme, että he olivat pystyneet pitämään Ghazan. Hän antoi heille myös syyrialaisia naisia, jotka oli vangittu heettiläisten leirissä, jotta he olisivat iloinneet naisten kanssa ja unohtaneet kärsimänsä vaivat, mutta nääntymyksessään nämä Ghazan kurjat sotilaat eivät enää osanneet iloita naisten kanssa, vaan pistelivät heitä keihäillä ja viiltelivät veitsillä heitä iloiten heidän tuskanparkaisuistaan heettiläisten tapaan. He olivat näet oppineet paljon uusia tapoja heettiläisiltä piirityksen aikana, kuten esimerkiksi nylkemään elävinä vangit ja ripustamaan heidän nahkansa muurille. Mutta itse he sanoivat pistelevänsä veitsillä näitä syyrialaisia naisia, koska he olivat syyrialaisia, ja he sanoivat: »Älkää näyttäkö meille ketään syyrialaista, sillä jos näemme syyrialaisen, käymme hänen kurkkuunsa ja kuristamme hänet paljain käsin.»

Mutta Roju Kyrmyniskalle Horemheb antoi vihreistä jalokivistä tehdyn, kultaisen ja emaljoidun kaulaketjun ja kultaisen ruoskan ja antoi miestensä huutaa hänen kunniakseen, niin että Ghazan muurit järkkyivät heidän huudostaan ja he kaikki huusivat vilpittömin mielin ja suuresti ihaillen Rojua, joka oli pystynyt pitämään Ghazan. Heidän huutojensa vaiettua Roju hypisteli epäluuloisesti ketjua kaulassaan ja kysyi: »Pidätkö minua hevosena, Horemheb, koska koristat minut kultavaljain, ja onko tämä ruoska edes täysipitoisesta kullasta punottu vai onko se vain syyrialaisten sekoittamaa kultaa?» Vielä hän sanoi: »Vie miehesi ulos tästä kaupungista, sillä heidän paljoutensa häiritsee suuresti minua enkä osaa enää nukkua öisin tornissani heidän melutessaan, vaikka ennen nukuin makeasti muurinmurtajain jyskyttäessä muureja ja tulipalojen sähistessä ympärilläni. Totisesti, vie miehesi ulos tästä kaupungista, sillä Ghazassa minä olen farao, ja jos suutun, annan miesteni karata sinun miestesi kimppuun ja surmata heidät, elleivät he lakkaa meluamasta ja häiritsemästä untani.»

Kävi tosiaan ilmi, että Roju Kyrmyniska ei enää osannut nukkua piirityksen lakattua eivätkä edes huumaavat lääkkeet auttaneet häntä eikä viini tuonut hänelle unta, vaan nautittuaan viiniä hän nukkui entistä huonommin. Hän makasi vuoteellaan käyden mielessään lävitse linnoituksen varastoluetteloita, jotka hän osasi ulkoa, pyrkien muistamaan ja selittämään, mihin kaikki varastot oli käytetty, ja hän tahtoi muistaa, mihin kukin keihäs oli heitetty, ja kaikenlaista muuta hullutusta hän tahtoi muistaa, niin ettei osannut enää nukkua. Niinpä hän tuli varsin nöyränä Horemhebin luokse ja sanoi »Sinä olet minun herrani ja minua ylempänä. Anna sen tähden rangaista minua, sillä olen velvollinen tilittämään faraolle kaiken, minkä hän on uskonut haltuuni, mutta enää en pysty sitä tekemään, koska lukuisat paperini ovat palaneet heettiläisten viskellessä huoneisiini tuliruukkujaan eikä muistini enää pysty palauttamaan mieleeni kaikkea, koska muistini on suuresti heikentynyt valvomisen ja huonon unen takia. Kaiken muun luulen muistavani, mutta varastoaitoissa piti olla myös neljäsataa aasien häntähihnaa enkä löydä niitä enää mistään eivätkä varastokirjurini löydä niitä, vaikka pieksen heitä joka päivä niin etteivät he enää voi istua eivätkä kävellä, vaan juoksevat nelinkontin pitkin lattioita. Horemheb, missä ovat nämä neljäsataa aasien häntähihnaa, sillä kaikki linnoituksen aasit olemme jo aikoja sitten syöneet eivätkä ne enää tarvitse häntähihnoja. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, Horemheb, anna ruoskia minut julkisesti ja rankaise minua näiden häntähihnojen takia, sillä faraon viha peloittaa suuresti minua enkä rohkene koskaan astua hänen eteensä, niinkuin arvoni vaatisi, ellen löydä näitä aasien häntähihnoja.»

Horemheb yritti rauhoittaa häntä ja sanoi mielellään lahjoittavansa hänelle neljäsataa aasien häntähihnaa, jotta hän saisi varastonsa ja paperinsa käymään yhteen. Mutta Roju kiihtyi tästä entistä enemmän ja sanoi: »Koetat ilmeisesti houkutella minua petokseen faraota vastaan, sillä jos otan vastaan sinulta nämä häntähihnac, eivät ne suinkaan ole samat häntähihnat, jotka farao uskoi haltuuni antaessaan Ghazan komentooni. Mutta tämän teet varmaan suistaaksesi minut ja voidaksesi syyttää minua kavalluksesta faraon edessä, koska kadehdit suurta mainettani ja pyrit itse Ghazan päälliköksi. Kenties olet antanut kurittomien sotilaittesi varastaa nämä aasien häntähihnat varastostani voidaksesi syyttää minua faraon edessä saadaksesi Ghazan komentoosi. Siksi en suostu kavalaan ehdotukseesi enkä ota vastaan tarjoamiasi häntähihnoja, sillä minä pidän Ghazan ja mieheni pitävät Ghazan niin kauan kuin henki meissä pihisee, ja nämä neljäsataa aasien häntähihnaa minä kaivan esiin, vaikka minun olisi hajoitettava koko Ghaza kivi kiveltä kaivaakseni ne esiin.»

Tämän kuullessaan Horemheb huolestui hänen mielentilansa takia ja kehoitti häntä matkustamaan Egyptiin toipumaan piirityksen vaivoista vaimonsa ja lastensa luona. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa, sillä tämän jälkeen Roju oli varma, että Horemheb väijyi hänen valtaansa ja halusi riistää Ghazan häneltä. Siksi hän sanoi: »Ghaza on minun Egyptini, Ghazan muurit ovat vaimoni ja Ghazan tornit ovat lapseni. Mutta totisesti aukaisen vaimoni mahan ja katkaisen lasteni pään, ellen löydä näitä hävinneitä aasien häntähihnoja.»

Horemhebin tietämättä hän antoi teloittaa varastokirjurin, joka oli kestänyt hänen rinnallaan kaikki piirityksen rasitukset, ja määräsi miehensä hakuin ja kangin hajoittamaan tornien lattiat löytääkseen kadonneet aasien häntähihnat. Tämän hävityksen nähdessään Horemheb antoi sulkea hänet huoneeseen ja vartioida häntä ja kysyi neuvoani lääkärinä. Puhuteltuani Rojua ystävällisesti, vaikka hän ei uskonutkaan minua ystäväkseen, vaan epäili minun viekkaudella pyrkivän Ghazan päälliköksi, sanoin Horemhebille: »Tämä mies ei rauhoitu, ennen kuin marssit joukkoinesi Ghazasta ja hän saa sulkea jälleen portit ja hallita Ghazaa faraona mielensä mukaan.» Mutta Horemheb sanoi: »Miten Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen voisin sen tehdä, ennen kuin laivat saapuvat Egyptistä tuoden uusia joukkoja ja aseita ja muonaa, niin että voin aloittaa sotaretken Joppeen. Siihen asti Ghazan muurit ovat ainoa turvani, ja jos lähden joukkoineni muurien ulkopuolelle, saatan vaaraan kaiken, minkä tähän asti olen voittanut.»

Epäröin mielessäni ja sanoin: »Hänelle itselleen olisi kenties onnellisempaa, jos puhkaisisin hänen kallonsa ja koettaisin siten parantaa hänet, sillä täällä viipyessäsi hän kärsii suuresti ja hänet on pidettävä vuoteeseensa sidottuna. Muuten hän näet saattaisi vahingoittaa itseään tai sinua.» Mutta Horemheb ei tahtonut antaa puhkaista Egyptin maineikkaimman sankarin kalloa, koska tämä olisi voinut saattaa hänen oman maineensa vaaraan, jos Roju olisi kuollut, sillä minä en voinut taata hänen henkensä säilyvän. Kallon puhkaiseminen on näet aina epävarma ja vaarallinen toimitus. Siksi hän lähetti minut Rojun luokse ja lukuisten vahvojen miesten avulla sain hänet sidotuksi vuoteeseen ja juotin hänelle unilääkkeitä. Mutta hänen silmänsä leimusivat vihreinä kuin pedon silmät vuoteen hämärästä ja hän vääntelehti ja vimman vaahto pursui hänen suustaan, kun hän sanoi minulle:

»Enkö minä ole Ghazan päällikkö, sinä Horemhebin shakaali? Nyt muistan, että linnoituksen vankiluolassa on syyrialainen vakooja, jonka sain lankaani ennen herrasi tuloa ja monien kiireitteni tähden unohdin ripustaa muurille. Tämä vakooja on erittäin ovela mies ja käsitän hänen varmaan pimittäneen nuo neljäsataa aasien häntähihnaa. Tuo siis hänet tänne eteeni, jotta saan puristaa hänestä ulos nuo kirotut häntähihnat voidakseni taas nukkua rauhallisesti.»

Hän intti inttämistään ja jankutti puhettaan syyrialaisesta vakoojasta niin kauan, että lopulta kyllästyin ja annoin sytyttää soihtuja ja laskeuduin linnoituksen vankiluoliin, missä oli koko joukko rottien kalvamia ruumiita kahleissa seiniin kytkettyinä. Luolien vartija oli vanha mies, joka oli tullut sokeaksi elettyään koko ikänsä Ghazan luolissa ja osasi liikkua niissä ilman soihtuja tuntien jokaisen käytävän. Tiukkasin häneltä syyrialaista vakoojaa, joka oli vangittu ennen piirityksen päättymistä, mutta hän vannoi ja vakuutteli kaikkien vankien jo aikaa kuolleen, koska heidät ensin venytettiin kuulusteluissa ja sen jälkeen Rojun määräyksestä jätettiin ilman ruokaa ja vettä. Mutta tunsin ihmiset ja ukon käyttäytyminen herätti epäluuloni. Siksi kiristin ja uhkailin häntä, kunnes hän lankesi kasvoilleen eteeni ja huusi parkuen:

»Säästä henkeni, herra, sillä koko ikäni olen uskollisesti palvellut Egyptiä ja Egyptin nimeen rääkännyt vankeja ja varastanut heidän ruokansa. Mutta tämä vakooja ei ole tavallinen mies ja hänen kielensä on ihmeellinen ja visertää kuin satakieli ja hän on luvannut minulle suuria rikkauksia, jos annan hänelle ruokaa ja pidän hänet hengissä Horemhebin saapumiseen asti, ja hän on luvannut minulle näkönikin takaisin, jos pidän hänet hengissä, sillä hän on itse ollut sokea, mutta suuri lääkäri on parantanut hänen toisen silmänsä näkeväksi ja hän on luvannut viedä minut tuon suuren lääkärin luokse, jotta tämä parantaa minut näkeväksi ja voin jälleen asua kaupungissa ihmisten seassa ja nauttia rikkauksistani. Hän on näet jo minulle velkaa enemmän kuin kaksi miljoonaa debeniä kultaa leivästä ja vedestä, jonka hänelle olen antanut, enkä ole kertonut hänelle piirityksen loppuneen ja Horemhebin saapuneen Ghazaan, jotta hän joutuisi minulle vielä suurempaan velkaan leivästä ja vedestä, jota joka päivä tuon hänelle. Hän näet haluaa, että heti Horemhebin saavuttua vien hänet salaa Horemhebin eteen, ja vannoo minulle, että Horemheb vapauttaa hänet ja antaa hänelle kultaisia ketjuja, ja uskon hänen sanansa, sillä hänen kielensä liverrystä ei kukaan ihminen varmaan voi vastustaa. Mutta aion viedä hänet Horemhebin luokse vasta sitten, kun hän on velkaa minulle täydet kolme miljoonaa debeniä kultaa. Tämä summa on näet pyöreä ja minun on helppo pitää se muistissa ja päässäni.»

Hänen puhuessaan polveni alkoivat vavista ja sydän herpaantui vedeksi rinnassa, sillä uskoin tietäväni, kenestä hän puhui. Mutta karkaisin mieleni ja sanoin ukolle: »Vanha mies, niin paljon kultaa ei liene koko Egyptissä ja Syyriassa yhteensä. Sanoistasi arvaan, että tämä mies on suuri huijari ja ansaitsee rangaistuksen. Vie sen tähden minut heti hänen luokseen ja rukoile kaikkia jumaliasi, ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sillä sokealla päälläsi saat vastata hänestä.»

Katkerasti itkien ja huutaen Ammonia avukseen ukko vei minut luolien perälle pieneen luolaan, jonka hän oli sulkenut kivillä ja erottanut muista luolista, jotta Rojun miehet eivät olisi löytäneet sitä. Valaistessani soihdulla luolaa näin, että sen seinään oli kytketty kahleilla mies, jonka syyrialainen asu oli revitty ja selkä haavainen ja jonka laihtunut vatsa riippui poimuisena pussina polvien välissä. Hänen toinen silmänsä oli sokea ja hän kohotti soihdun valossa näkevän, räpyttelevän silmänsä minua kohden suojellen sitä kädellä valolta, joka teki silmään kipeää viikkojen pimeän jälkeen. Hän sanoi minulle: »Sinäkö se olet, herrani Sinuhe? Siunattu olkoon päivä, joka tuo sinut luokseni, mutta anna seppien nopeasti katkoa nämä kahleet ja tuo minulle ruukullinen viiniä, jotta voin unohtaa kärsimykseni, ja anna orjien pestä ja voidella minut parhailla voiteilla, sillä olen tottunut mukavuuteen ja ylelliseen elämään ja nämä terävät lattiakivet ovat kuluttaneet nahan takapuolestani. Eikä minulla ole mitään vastaan, jos annat valmistaa minulle pehmeän vuoteen ja lähetät muutamia Ishtarin neitsyitä seurakseni, sillä vatsani ei enää ole lemmenilojen tiellä, vaikka olen syönyt muutamassa päivässä enemmän kuin kahden miljoonan debenin edestä leipää, uskot sen tai et.»

»Kaptah, Kaptah», sanoin ja polvistuin hänen eteensä ja syleilin hänen rottien pureskelemia hartioitaan. »Olet parantumaton, ja Thebassa sanottiin, että olet kuollut, mutta en uskonut, että olet kuollut, sillä luullakseni sinä et koskaan voi kuolla ja parhaiten sen todistaa, että löydän sinut täältä vainajien luolasta ruumiiden keskeltä elävänä ja hyvissä voimissa, vaikka kenties jokainen niistä jotka ovat kuolleet kahleisiin ympärilläsi, on ollut säädyllisempi ja jumalille mieluisampi mies kuin sinä. Silti iloitsen suuresti löytäessäni sinut hengissä.»

Mutta Kaptah sanoi: »Olet ilmeisesti sama turhanpäiväinen lörpöttelijä kuin ennenkin, herrani Sinuhe. Äläkä puhu minulle jumalista, sillä kurjuudessani olen huutanut avukseni kaikkia jumalia, jotka tunnen, jopa Babylonin ja heettiläistenkin jumalia, eikä ainoakaan niistä ole minua auttanut, vaan olen joutunut syömään itseni köyhäksi ahneen vartijani tähden. Vain kuoriaisemme on minua auttanut johdattaessaan sinut luokseni, sillä tämän linnoituksen päällikkö on hullu mies eikä usko mitään järkevää sanaa ja hän antoi miestensä ryöstää minut ja venyttää ruumistani surkealla tavalla, niin että huusin kuin härkä heidän venytysrattaassaan. Mutta kuoriaisemme säilytin onnekseni, sillä nähdessäni mitä oli tulossa piilotin sen erääseen kohtaan ruumiissani, joka tosin jumalan säilyttämiseksi on häpeällinen, mutta joka kenties kuoriaiselle oli mieluinen, koska hän johdatti sinut luokseni. Näin ihmeellinen tapaus voi näet sattua vain pyhän kuoriaisemme ansiosta.»

Hän näytti minulle kuoriaista, joka yhä oli sontainen ikävän säilytyspaikkansa takia. Annoin seppien katkaista hänen kahleensa ja talutin hänet ylös linnoitukseen huoneisiini, sillä hän itse oli heikko ja sokko, ennen kuin hänen silmänsä tottui jälleen päivänvaloon. Huoneissani annoin orjien pestä ja voidella hänet ja pukea hänet hienoimpaan pellavaan ja lainasin hänelle kultaketjun ja rannerenkaita ja muita koruja, jotta hän voisi esiintyä arvonsa mukaisessa asussa, ja annoin ajella hänen partansa ja kähertää hänen hiuksensa. Koko ajan orjien hoivatessa ja pukiessa häntä hän söi lihaa ja joi viiniä ja röyhtäili hyvinvoinnista. Mutta kaiken tämän tapahtuessa vanginvartija itki ja parkui oven takana ja kynsi ja potki ovea huutaen, että Kaptah oli velkaa hänelle kaksi miljoonaa kolmesataakuusikymmentäviisituhatta debeniä kultaa hengestään ja ravinnostaan vanki luolassa. Eikä hän suostunut tinkimään debeniäkään tästä summasta, koska hän sanoi panneensa oman henkensä alttiiksi säilyttäessään hänen henkensä ja varastaessaan hänelle ruokaa linnoituksen vähistä muonavaroista. Tästä ymmärsin, että Ghazassa oli muitakin hulluja kuin linnoituksen päällikkö Roju. Lopulta hermostuin ukon huutoon ja parkuun ja sanoin Kaptahille:

»Horemheb on ollut jo toista viikkoa Ghazassa ja ukko on pettänyt sinua etkä sen tähden suinkaan ole hänelle mitään velkaa, vaan annan sotilaiden ruoskia hänet, ja jos on tarpeen, voivat sotilaat katkaista hänen kaulansa, sillä hän on kavala ukko ja syypää monen vangin kuolemaan.»

Mutta Kaptah kauhistui suuresti sanojani ja röyhtäisi monta kertaa peräkkäin ja joi sekoitettua viiniä ja sanoi: »Pois se minusta, sillä minä olen rehellinen mies ja kauppiaan on täytettävä sitoumuksensa säilyttääkseen maineensa enkä halua pettää ketään, vaikka kenties koko Egyptissä ei ole niin paljon kultaa kuin olen jo velkaa tuolle äijälle. Luulin näet kuolevani Ghazan päällikön tyhmyyden takia ja sen tähden laskin leikkiä hänen kanssaan ja lupasin hänelle mitä hyvänsä hän pyysi, koska luulin, etten olisi sitä enää maksamassa. Jos olisin tiennyt jääväni henkiin, olisin tietenkin tinkinyt suuresti hänen vaatimuksistaan, mutta tuntiessani leivän hajun hänen kourassaan en malttanut nälkäni tähden tinkiä.»

Pyyhin silmiäni ja otsaani ja tuijotin pelästyneenä häneen ja kysyin: »Oletko sinä tosiaan Kaptah? Ei, sitä en voi uskoa, vaan uskon, että tämän linnoituksen kivissä on kirous ja että jokainen joka viipyy täällä kyllin kauan, tulee hulluksi. Siten sinäkin olet tullut hulluksi etkä enää ole entinen Kaptah. Aiotko tosiaan maksaa ukolle kaiken, mitä olet velkaa hänelle, ja millä sen maksat, sillä Atonin valtakunnan jälkeen olet luullakseni yhtä köyhä mies kuin minä ja rikkautesi on mennyt.»

Mutta Kaptah oli juopunut viinistä ja sanoi: »Olen hurskas mies ja kunnioitan jumalia ja pidän kiinni sanastani. Siksi aion viimeistä debeniä myöten maksaa ukolle velkani, mutta tietenkin hänen on myönnettävä minulle maksuaikaa enkä usko hänen yksinkertaisessa päässään edes ymmärtävän, miten paljon kultaa olen hänelle velkaa, vaan hän olisi varmaan tyytyväinen, jos punnitsisin hänelle pari debeniä kultaa, sillä hän ei vielä koskaan elämässään ole puristanut pehmeätä kultaa sormissaan. Totisesti, luulen, että hän joutuisi suunniltaan ilosta, jos saisi minulta debeninkin kultaa, mutta tämä ei suinkaan vapauta minua sanastani ja velastani. Enkä ymmärrä, mistä voin hankkia tämän kaiken kullan, sillä menetin tosiaan paljon omaisuutta Theban kapinassa ja jouduin häpeällisesti pakenemaan Thebasta ja jättämään omaisuuteni pulaan, kun orjat ja kantajat saivat päähänsä, että olin kavaltanut heidät Ammonille, ja halusivat tappaa minut, mutta sen jälkeen tein Horemhebille suuria palveluksia Memfiissä, ja kun minun oli pakko paeta myös Memfiistä, koska orjien viha ulottui sinne asti, olen tehnyt Horemhebille vielä suurempia palveluksia Syyriassa eläessäni täällä kauppiaana ja myydessäni viljaa ja rehua heettiläisille. Siksi lasken, että Horemheb on minulle jo velkaa ainakin puolen miljoonaa debeniä kultaa ja enemmänkin, koska minun oli pakko hylätä liikeasiani ja paeta pienessä veneessä Ghazaan saattaen henkeni suureen vaaraan merellä. Heettiläiset näet suuttuivat suuresti heidän hevostensa sairastuessa syötyään minun heettiläisille myymääni rehua. Mutta tietämättäni antauduin vielä suurempaan vaaraan paetessani Ghazaan, sillä Ghazan hullu päällikkö antoi vangita minut syyrialaisena vakoojana ja venyttää minua vakoojana ja varmaan hän olisi antanut ripustaa nahkani muurille, ellei tämä hupsu ukko olisi piilottanut minua ja sanonut minun kuolleen luolissa. Siksi minun on maksettava velkani hänelle.»

Hänen puhuessaan silmäni avautuivat ja käsitin, että juuri Kaptah oli ollut Horemhebin paras palvelija Syyriassa ja hänen vakoojainsa päämies, koska voiton vuorella Horemhebin telttaan yöllä saapunut janoinen mies oli peittänyt kädellä toisen silmänsä osoittaakseen tulevansa silmäpuolen miehen lähettämänä. Ymmärrettyäni tämän ymmärsin myös, ettei kukaan toinen olisi voinut suorittaa Syyriassa samaa kuin Kaptah, sillä oveluudessa ei ollut ketään Kaptahin veroista. Mutta sanoin hänelle:

»Olkoonkin, että Horemheb on sinulle velkaa paljon kultaa, mutta helpommin voit likistää kiveä sormissasi puristaaksesi siitä kultaa, kuin saat perityksi velkasi häneltä. Tiedäthän hyvin, ettei hän koskaan maksa velkojaan.»

Kaptah sanoi: »Niin on ja tiedän hyvin, että Horemheb on kovasydäminen ja kiittämätön mies ja vielä kiittämättömämpi kuin tämä Ghazan hullu päällikkö, jolle annoin heettiläisten viskellä viljaa suljetuissa ruukuissa. He näet uskoivat, että ruukut olivat täynnä myrkyllisiä käärmeitä, jotka suurin hankaluuksin ja vaivalla olin kerännyt erämaasta, ja todistaakseni sen annoin erään ruukun särkyä ja käärmeet purivat kolmea heettiläistä sotilasta, niin että he kuolivat yhden vesimitan aikana, eikä heettiläisillä enää sen jälkeen ollut halua aukaista ruukkuja, joissa oli viljaa, vaan he maksoivat minulle hyvin näistä ruukuista. Siksi jokainen jyvä, joka näissä ruukuissa tuli Ghazaan, maksaa Horemhebille painonsa kultaa ja ehkä enemmänkin, sillä vilja oli hintansa arvoista ja häpeällinen tapa, jolla Ghazan päällikkö on minua kohdellut, tekee sen vielä kalliimmaksi. Mutta tietenkään en edes kuvittele saavani perityksi kultana Horemhebilta hänen velkaansa minulle, vaan hänen on luovutettava minulle satamaoikeudet kaikkine maksuineen valloittamissaan Syyrian kaupungeissa ja koko Syyrian suolakauppa hänen on minulle luovutettava ynnä paljon muuta, niin että saan perityksi velkani häneltä.»

Hän puhui ovelasti, mutta silti hämmästelin hänen sanojaan ja kysyin: »Aiotko siis ponnistella ja tehdä työtä koko ikäsi saadaksesi hankituksi riittäväsi kultaa maksaaksesi velkasi tälle hullulle ukolle, joka vikisee oveni takana?»

Kaptah joi viiniä ja maiskutteli suutaan ja sanoi: »Totisesti kannattaa maata pari viikkoa pimeässä luolassa kovilla kivillä ja juoda mätänevää vettä voidakseen antaa täyden arvon pehmeille istuimille ja hyvälle valolle ja viinin maulle miehen suussa. Mutta ei, Sinuhe, ei, niin hullu en sentään ole kuin luulet. Annettu sana on kuitenkin annettu sana eikä sen tähden meillä ole muuta keinoa enää, vaan sinun on lupaukseni mukaan parannettava ukon silmät näkeviksi, jotta voin opettaa hänet pelaamaan noppaa kanssani. Hän oli näet innokas nopanpelaaja, ennen kuin tuli sokeaksi alinomaisesta pimeästä, jossa hänen oli pakko elää, ja aion pelata noppaa hänen kanssaan enkä tietenkään voi mitään sille, jos hän häviää pelatessaan noppaa kanssani, ja arvaat epäilemättä, että aion pelata noppaa hänen kanssaan suurin panoksin.»

Minäkin ymmärsin, että tämä oli Kaptahille ainoa keino vapautua kunniallisesti mahdottomasta velastaan, sillä Kaptah oli taitava nopanpelaaja, jos sai käyttää itse valitsemiaan noppia. Siksi lupasin käyttää kaiken taitoni saadakseni ukon näkemään ainakin sen verran, että hän erottaisi noppien silmät, ja Kaptah lupasi vastalahjaksi lähettää Mutille niin paljon hopeaa, että Muti saisi rakennetuksi uudelleen entisen kuparinvalajan talon Thebassa ja tulisi hyvin toimeen ollessani poissa. Näin sovimme keskenämme ja kutsuin ukon sisään ja Kaptah vakuutti hänelle maksavansa velkansa, jos saisi jonkin verran maksuaikaa, ja minä tutkin hänen silmänsä ja huomasin, ettei hänen sokeutensa suinkaan johtunut pimeästä, vaan vanhasta silmätaudista, joka oli jäänyt hoitamatta. Seuraavana päivänä paransin neulalla hänen silmänsä, niinkuin olin oppinut parantamaan silmiä näkeviksi Mitannin tapaan. Mutta miten kauan hän näkisi silmillään, sitä en voinut taata, sillä neulalla näkeviksi parannetut silmät arpeutuivat nopeasti umpeen eikä niitä enää sen jälkeen voi parantaa näkeviksi.

Vein myös Kaptahin Horemhebin eteen ja Horemheb ilahtui suuresti nähdessään hänet ja syleili häntä ja sanoi häntä urhoolliseksi mieheksi ja vakuutti hänelle, että koko Egypti oli kiitollinen hänelle hänen suurten tekojensa tähden, jotka hän salassa ja kiitosta pyytämättä oli tehnyt Egyptin hyväksi. Mutta Horemhebin puhuessa Kaptahin naama venyi ja hän alkoi itkeä ja vuodattaa kyyneleitä ja sanoi: »Katso vatsaani, joka on laihtunut ryppyiseksi nahkapussiksi ponnistellessani sinun palveluksessasi, ja katso haavaista selänjatkoani ja korviani, jotka rotat ovat Ghazan luolissa pureskelleet repaleisiksi sinun tähtesi, Horemheb. Sinä puhut minulle vain Egyptin kiitollisuudesta, mutta kiitollisuus ei tuo jyvääkään mahaani eikä kiitollisuus kostuta viinillä kurkkuani enkä näe missään kultapusseja, jotka olet minulle luvannut tekojeni tähden, vaikka uskoin lujasti sinun varanneen minulle osani kaikesta saaliista, minkä jo olet saanut. Ei, Horemheb, en pyydä sinulta kiitollisuutta, vaan pyydän sinua kunniallisen miehen tavoin maksamaan velkasi minulle, koska minun on itse selvitettävä velkani muille ja olen joutunut arvaamattoman suuriin velkoihin sinun tähtesi ja suurempiin velkoihin kuin voit uneksiakaan.»

Mutta kuullessaan hänen puhuvan kullasta Horemheb rypisti otsaansa ja alkoi kärsimättömästi läsikyteliä sääriään kultaisella ruoskallaan ja sanoi: »Puheesi on kuin kärpästen surinaa korvissani, Kaptah, ja puhut kuin älytön mies ja suusikin on sontainen. Tiedät hyvin, ettei minulla ole saalista sinulle jaettavaksi ja että kaiken kullan minkä voin saada irti käytän sotaan heettiläisiä vastaan ja itse olen köyhä mies ja kunnia on ainoa palkintoni. Siksi toivon sinun valitsevan sopivamman ajankohdan puhuaksesi minulle kullasta, mutta sen voin tietenkin tehdä hyväksesi, että annan vangita miehet, joille olet velkaa, ja syytän heitä erilaisista rikoksista ja ripustan heidät muurille, niin että vapaudut veloistasi.»

Kaptah ei kuitenkaan halunnut näin epäoikeudenmukaisella tavalla kuitata velkojaan, mutta Horemheb nauroi katkerasti hänelle läiskytellen kultaisella ruoskalla sääriään ja sanoi: »Jokainen rikas mies on rikollinen, sillä kultaa voi ihminen kerätä paljon vain tunnottomuudella ja kiristyksellä ja rosvoamalla köyhiä. Totisesti, missä paljon kultaa on, siellä voin aina punoa kokoon tarpeellisen syytöksen eikä kukaan voi väittää minua vääräksi tuomariksi, vaan syytetty tietää tunnossaan itsensä syylliseksi. Niinpä haluaisin tiedustella sinulta, Kaptah, miten on mahdollista, että tämä Roju, Ghazan päällikkö, antoi venyttää sinua syyrialaisena vakoojana ja sulki sinut vankiluoliinsa, sillä joskin hän on hullu mies, hän on myös hyvä sotilas ja hänellä täytyi olla jokin syy tekoonsa.»

Silloin Kaptah repäisi hienon vaatteensa viattomuutensa merkiksi ja hänen oli helppo repäistä se, koska se oli minun vaatteeni eikä hän menettänyt mitään repiessään sen, vaan minä kärsin vahingon. Hän huusi korkealla äänellä ja löi käsin rintaansa ja sanoi: »Horemheb, Horemheb, sinäkö äsken puhuit minulle kiitollisuudesta ja nyt jo esität vääriä syytöksiä minua vastaan. Enkö minä myrkyttänyt heettiläisten hevosia ja enkö minä toimittanut suljetuissa ruukuissa viljaa Ghazaan ja enkö minä palkannut rohkeita miehiä tuomaan sinulle erämaahan tietoja heettiläisten joukoista ja enkö minä palkannut orjia viiltämään veitsellä auki sotavaunujen vesisäkkejä heettiläisten ajaessa vaununsa sinua vastaan erämaahan. Kaiken tämän minä tein sinun tähtesi ja Egyptin tähden omaa palkkaani ajattelematta, ja siksi on vain oikeus ja kohtuus, että tein palveluksia myös heettiläisille ja Azirulle eikä näistä palveluksista ollut sinulle suurtakaan vahinkoa. Siksi minulla oli Azirun antama savitaulu turvakirjana mukanani paetessani Ghazaan vimmastuneita heettiläisiä, jotka syyttivät minua hevostensa sairastumisesta ja tappiostaan Ihmisluiden lakeudella. Viisas mies näet varautuu joka taholle eikä tyydy vain yhteen nuoleen, vaan pitää monta nuolta nuolikotelossaan, eikä minusta olisi sinulle mitään hyötyä, ellen olisi viisas, eikä minusta olisi sinulle ja Egyptille hivenenkään hyötyä, jos nahkani riippuisi muurilla kuivumassa. Olisivathan näet heettiläiset saattaneet valloittaa Ghazan ennen saapumistasi ja sitä varten minun oli otettava Azirun turvakirja mukaani voidakseni tarpeen vaatiessa kavaltaa Ghazan heettiläisille, jos sinä olisit viipynyt liian kauan ja he olisivat muutenkin saaneet Ghazan haltuunsa. Azirun savitaulun piilotin huolellisesti vaatteisiini, mutta tämä Roju on epäluuloinen mies ja hänen miehensä repivät vaatteeni ja löysivät savitaulun, vaikka miten koetin peittää kädellä sokean silmäni ja puhua Syyrian myrkyllisistä kuoriaisista, kuten olimme kanssasi sopineet. Mutta löydettyään Azirun savitaulun Roju ei enää uskonut tunnussanoja, vaan antoi venyttää minua venytysrattaassa, kunnes mylvin kuin härkä ja tunnustin olevani Azirun vakooja, jottei hän olisi repinyt jäseniä irti ruumiistani, sillä ilman jäseniä olisin ollut sinulle täysin hyödytön, eikö totta, Horemheb, vai puhunko väärin?»

Mutta Horemheb nauroi hänelle ja sanoi: »Pidä siis vaivat palkkanasi, rakas Kaptah. Minä tunnen sinut ja sinä tunnet minut äläkä siis enää viitsi jankuttaa minulle kullasta, sillä sellainen puhe hermostuttaa suuresti minua ja tekee minut äkäiseksi.»

Kaptah piti kuitenkin päänsä ja sai lopuksi tingityksi Horemhebilta yksinoikeuden kaiken sotasaaliin ostamiseen ja myyntiin Syyriassa. Tällä tavoin hänellä yksin oli oikeus ostaa sotilailta ja vaihtaa olueen, viiniin, noppiin ja naisiin saalis, mikä heille oli jaettu Ihmisluiden lakeudella heettiläisten leiristä ja Ghazan edustalla piirittäjien leiristä, ja sen lisäksi hänellä yksin oli oikeus myydä ja vaihtaa armeijan tarvitsemiin varusteihin faraon ja Horemhebin saalis. Jo tämä oikeus yksin olisi tehnyt hänestä rikkaan miehen, sillä Ghazaan oli saapunut Egyptistä laivoissa lukuisia kauppiaita ja myös Syyrian kaupungeista oli saapunut kauppiaita välittämättä heettiläisistä ja Azirusta voitonhimon houkuttelemina tekemään kauppaa sotasaaliista ja ostamaan vankeja orjiksi eikä tämän jälkeen kukaan saanut käydä kauppaa Ghazassa maksamatta Kaptahille hänen osuuttaan jokaisesta kaupasta. Mutta tyytymättä tähän Kaptah vaati samaa kauppaoikeutta kaikkeen saaliiseen, minkä Horemhebin armeija vastaisuudessakin saisi Syyriassa, ja Horemheb suostui siihen aikansa tingittyään, koska tämä lupaus ei maksanut hänelle mitään eikä hän itse ollut kauppias ja Kaptah lupasi hänelle runsaita lahjoja tästä oikeudestaan.

Silti Kaptah ei suinkaan ollut tyytyväinen, vaan Horemhebin sanat olivat loukanneet syvästi häntä ja palattuamme huoneisiini Horemhebin edestä joimme viiniä yhdessä ja Kaptah kävi synkäksi ja valitti suuresti maailman kiittämättömyyttä ja sanoi: »Onhan luonnollista ja itsestään selvää, että viisas mies on aina voittajan puolella ja varautuu jo etukäteen olemaan voittajan puolella, mitä hyvänsä tapahtuukin. Enhän toki voinut asua ja käydä kauppaa Syyriassa tekemättä palveluksia Azirulle ja heettiläisille, ja jos Horemheb olisi kärsinyt tappion, olisi minun täytynyt kavaltaa Ghaza heettiläisille, niin suuresti kuin se olisikin pahoittanut mieltäni, sillä heettiläiset ymmärtävät kauppaa koskevia asioita paremmin kuin Horemheb ja olisin sen tähden hyötynyt heistä vähemmän kuin Horemhebista, mutta niin ei onneksi käynyt ja kiitän tästä kuoriaistamme. Totisesti, kiittämättömyys on maailman palkka, sillä myös Theban kantajat ja orjat kirosivat nimeäni, vaikka juotin heille ilmaiseksi viiniä ja hankin heille aseita sinun varoillasi, herrani, saattaen tällä tavoin itseni suureen vaaraan Ammonin silmissä. Eikä Ammon olisi koskaan antanut minulle tätä anteeksi, ellen olisi ohjannut Pepitamonin miehiä orjien salaiseen asevarastoon ja saattanut kantajien johtajia hänen käsiinsä havaittuani Aronin joka tapauksessa joutuvan tappiolle. Eikä tästä ollut mitään vahinkoa kenellekään, vaan se säästi paljon ihmishenkiä ja orjien ja kantajien johtajat olisivat kuitenkin ajan mittaan joutuneet Ammonin käsiin eikä suinkaan ollut minun syyni, että Eje ja Pepitamon pystyttivät istuimensa Theban laiturille ja antoivat viskata heidän ruumiinsa krokotiileille. Myös kärsin suuria tappioita Krokotiilinpyrstön palaessa, sillä sen luoliin ja takahuoneisiin olin säilyttänyt kaiken saaliin, minkä kohtuulliseen hintaan olin ostanut rosvoilevilta orjilta ja kantajilta ja vaihtanut viiniin heiltä. Vielä enemmän tappioita kärsin orjien syyttä vainotessa minua ja polttaessa omistamani myllyt ja talot Thebassa, ja viljavarastonikin he sytyttivät palamaan, vaikka rauha jo vallitsi Thebassa. Totisesti, Sinuhe, nämä säälimättömät orjat panivat minun syykseni tappionsa. Siksi he vainosivat minua, niin ettei henkeni enää ollut turvassa Thebassa vartijoista huolimatta, ja laivamiesten mukana he lähttivät sanan Memfiksen orjille ja kantajille, niin etten sielläkään ollut turvassa, vaikka Horemhebin käsi suojeli minua. Siksi minun oli paettava Syyriaan, mutta tämä pako kääntyi onnekseni, sillä olen jälleen rikas mies ja tämän sodan päätyttyä olen rikkaampi kuin koskaan ennen ja kenties rikkaampi kuin kukaan Egyptin miehistä, tietenkin edellyttäen, että Horemheb voittaa, enkä enää epäile hänen voittavan, vaan tulen ahkerasti rukoilemaan kuoriaistamme ja voitelemaan häntä ja uhraamaan hänelle joka päivä valkoisen lehmän tuoretta lantaa, jotta Horemheb voittaisi. Olen näet suuresti kyllästynyt heettiläisiin, sillä he ovat saitoja miehiä ja pitävät tarkasti kirjaa kaikista kaupoistaan, niin että heiltä on vaikea varastaa. Mutta palatakseni vielä Theban kiittämättömiin orjiin näit itse, Sinuhe, että olin kaikin tavoin heidän puolellaan, niin kauan kuin valta oli heidän Thebassa ja saatoin hyötyä heistä, eikä minulle suinkaan voi laskea viaksi, jos annoin Ammonin papeille tietoja heidän teoistaan ja luettelin Ammonin papeille heidän johtajiensa nimet ja tuntomerkit, sillä jos orjat olisivat voittaneet, ei tästä olisi heille ollut pienintäkään vahinkoa, mutta koska orjat eivät voittaneet, ainakin minä säilytin henkeni ja Ammonin suosion ja olisin suuresti hyötynytkin Ammonin suosiosta, jos olisin voinut jäädä Thebaan. Tiedän hyvin, ettei tällaista menettelyä kenties pidetä kunniallisena ja että sinäkään, herrani Sinuhe, et kenties pidä sitä kunniallisena, mutta olet aina ollut tyhmä ja yksinkertainen mies luonnoltasi ja minä olen vain entinen orja ja syntynyt savimajassa eikä kukaan nosta minua pystyyn, jos kompastun. Siksi minun on itse pidettävä huoli itsestäni ja edustani enkä voi ymmärtää, mitä hyötyä miehellä on kunniastaan, jos hän makaa maassa kurkku puhkaistuna. Ei, Sinuhe, viisas mies on aina voittajan puolella eikä tätä suinkaan pidä lukea hänelle häpeäksi, vaan parempi on ylistää hänen viisauttaan, sillä se tekee elämän hänelle helpoksi ja yksinkertaiseksi ja tuottaa hänelle paljon hyötyä.»

Näin puhui Kaptah minulle, mutta hänen viisautensa teki viinin karvaaksi suussani ja ajatellessani hänen sanojaan kävi mielessäni turhaksi kaikki, mikä tapahtui auringon alla, sillä katkerassa mielessäni minun oli tunnustettava, että hänen viisautensa oli ydinmehu kaikesta maisen elämän viisaudesta ja että kaikki mikä ulottui hänen viisautensa ulkopuolelle oli pelkkää kuvitelmaa. Istuessani Ghazan linnoituksessa sieraimissani muurilla mätänevien ihmisnahkain haju, kävi kaikki turhuudeksi mielessäni. Sankaruus oli turhuutta ja oveluus oli turhuutta, kunnia oli turhuutta eivätkä hyvät teot olleet pahoja tekoja kummempia eikä silmissäni enää ollut eroa ihmisten teoilla, vaan kaikki ihmisen teot olivat turhuutta. Mutta Kaptah kuunteli juopuneiden sotilaiden meteliä alhaalla kaupungin nokisilla kujilla ja naisten kirkaisuja kauppiaitten teltoissa ja hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen ja sanoi:

»Eikö viisauteni ole oikeaa viisautta, Sinuhe, sillä todistat itse sen oikeaksi istumalla edessäni köyhänä miehenä oman tyhmyytesi ja heikkoutesi tähden, vaikka olit rikas mies ja Egyptin rikkaimpia, ennen kuin heikkoutesi ja tyhmyytesi tähden käskit minun jakaa rikkautesi Atonin leipänä nälkäänäkeville. Totisesti, sinulla oli kaikki, mitä ihminen sydämessään voi halata, ja vaimokin sinulla oli, vaikka et ollut ihmisten edessä särkenyt ruukkua hänen kanssaan, ja poikakin sinulla oli, mutta hulluutesi tähden uhrasit heidät kuolemalle. Totisesti, Sinuhe, olet edessäni köyhä ja katkera mies ja naamasi on rypistynyt, ikään kuin alinomaa haukkaisit hapanta hedelmää, mutta minä voin hyvin ja lihon jälleen ja hyvät voiteet tuoksuvat nahassani ja viini lämmittää ruumistani ja jokainen oluttilkka, jonka sotilas juo tuolla alhaalla, tuo kuparia kukkarooni, ja jokainen ilotytön kirkaisu lemmenkauppiaitten teltassa helähtää kuparina pusiini. Luovu siis vihdoin hulluudestasi, Sinuhe, ja elä ihmisenä ihmisten joukossa ja näe elämä sellaisena kuin se todellisuudessa on, äläkä koeta muuttaa elämää kuvitelmiesi mukaiseksi, sillä elämän lakeja ei kukaan voi muuttaa ja ihminen on parantumaton.»

Mutta en vastannut hänelle, vaan menin pois hänen luotaan ja laskeuduin vuoteelleni ja koetin nukkua, mutta en saanut unta, sillä untani häiritsivät orjat, jotka jyskyttivät kuparihelaisilla tukeilla muureja ja helisyttivät kilpiä päällikkö Rojun oven edessä, jotta hän olisi luullut, että Ghazaa yhä piiritettiin ja rauhassa nukahtanut. Kenties hän nukkuikin, mutta minä en nukkunut, vaan valvoin, kunnes Merit tuli elävänä uneeni ja pieni Thot leikki unissani, niin että aamulla herätessäni sydämeni oli raskas ja suuni oli karvas, kuin olisin syönyt sappea.

4

Minun on vielä kerrottava, että saatuaan apujoukkoja laivoissa Egyptistä ja varustettuaan kuntoon kaikki sotavaunut ja kerättyään Ghazaan kaikki eteläisen Syyrian hevoset ja harjoitettuaan joukkojaan Ghazan edustalla Horemheb antoi julistuksen, jossa hän vakuutti tulevansa Syyriaan vapauttajana eikä suinkaan valloittajana. Syyrian kaupungit olivat aina nauttineet kaupan vapautta ja täydellistä itsenäisyyttä kukin kaupunki oman kuninkaansa johtamana Egyptin lempeässä suojeluksessa, mutta Azirun kauhistava petos oli saattanut kaikki Syyrian kaupungit Azirun valtaan ja Aziru oli pudottanut perinnäisten kuninkaiden kruunut ja kantoi kaupungeilta raskaita veroja. Lisäksi hän ahneudessaan oli myynyt Syyrian heettiläisille, joiden julmuudesta ja kauheista tavoista syyrialaiset omin silmin saivat joka päivä todistuksia, eikä Syyrialla enää ollut muuta kohtaloa kuin joutua heettiläisten orjuuteen ja täydelliseen turvattomuuden tilaan, vaikka heettiläiset kenties eivät vielä olleet täysin paljastaneet oikeaa karvaansa, vaan halusivat ensin kukistaa Egyptin. Sen tähden hän, Horemheb, voittamaton, haukan poika, saapui Syyriaan vapauttamaan Syyrian, vapauttamaan jokaisen kylän ja kaupungin orjuuden ikeestä, vapauttamaan kaupan ja palauttamaan entiset kuninkaat oikeuksiinsa, niin että Syyria Egyptin suojeluksessa voisi kohota jälleen rikkauteen ja kukoistukseen. Hän lupasi täyden turvan ryöstöstä, vapauden ja itsenäisyyden jokaiselle kaupungille, joka karkottaisi heettiläiset muuriensa sisäpuolelta ja sulkisi porttinsa Azirulta. Mutta ne kaupungit, jotka pysyisivät sitkeinä vastarinnassa, hän lupasi polttaa, ryöstää ja tuhota ja kuljettaa orjuuteen niiden asukkaat ja hajoittaa niiden muurit ainaisiksi ajoiksi.

Tällaisen julistuksen Horemheb antoi lähtiessään armeijoineen ja sotavaunuineen marssimaan Joppea kohden ja lähettäessään laivastonsa rannikkoa pitkin sulkemaan Joppen sataman. Vakoojiensa avulla hän levitti tämän julistaksen kaikkien Syyrian kaupunkien tietoon ja sai niissä aikaan paljon levottomuutta ja epävarmuutta ja teki vihollisensa eripuraisiksi keskenään, mikä olikin hänen julistuksensa ainoa tarkoitus. Mutta varovaisena miehenä Kaptah pysytteli Ghazan muurien sisäpuolella siltä varalta, että Horemheb kärsisi tappion, sillä heettiläiset ja Aziru keskittivät sisämaahan suuria sotavoimia. Kaptah sanoi syyksi, ettei voinut kestää epämukavan sotaretken vaivoja kaikkien kärsimysten jälkeen, mitä oli kokenut Ghazan vankiluolissa, ja piti minut luonaan Ghazassa, jotta oJisin parantanut hänet hänen vaivoistaan.

Roju Kyrmyniska tunsi suurta ystävyyttä Kaptahia kohtaan, sillä Kaptah paransi hänet hänen sairaudestaan kertomalla, että hänen omat sotilaansa olivat piirityksen aikana nälissään salaa syöneet nuo neljäsataa aasien häntähihnaa valjasvarastosta, koska ne olivat pehmeätä nahkaa ja niitä kelpasi pureskella nälkäänsä. Tämän kuultuaan Roju lauhtui raivostaan, niin että hänen siteensä voitiin irroittaa, ja hän soimasi ankarasti sotilaitaan, mutta antoi heille anteeksi heidän rikoksensa sen urheuden tähden, mitä he olivat osoittaneet puolustaessaan Ghazaa. Ja hän sanoi sotilailleen:

»Totisesti olen näistä aasien häntähihnoista tilityksen velkaa faraolle, mutta nyt voin tehdä tilityksen tunto puhtaana, koska tiedän, mihin häntähihnat ovat joutuneet, enkä rankaise teitä, vaikka sen ansaitsisitte, sillä ilokseni kuulen teidän kaupungin kujilla piesseen lukuisia Horemhebin sontarottia ja puhkoneen kalloja ja lyöneen haavoja heihin opettaaksenne heille, miten Ghazassa sopii käyttäytyä. Siksi vapautan teidät kaikesta rangaistuksesta näiden kirottujen häntähihnojen takia ja maksan ne omasta pussistani faraolle, kunhan menette ja pieksätte jokaisen Horemhebin sontarotan, joka tulee mahtaillen tiellenne. Lyökää heitä kartuilla ja pistelkää heitä terävillä kepeiliä ja viekää heiltä heidän tyttönsä ja sekoittakaa lampaanpapanoita heidän olueensa, niin mieleni on hyvä ja osaan jälleen nukkua.»

Siten Roju parani täydellisesti ja osasi jälleen nukkua, vaikka hänen sotilaansa tuottivat paljon harmia Horemhebille, sillä Horemheb ei katsonut voivansa rangaista Ghazan sankareita heidän kolttosistaan, vaikka he tekivät elämän Ghazassa sietämättömäksi hänen sotilailleen. Horemhebin lähdettyä marssimaan Joppeen Roju antoi sulkea Ghazan portit ja vannoi, ettei ikänä enää päästäisi ketään joukkoineen Ghazaan, ja joi viiniä yhdessä Kaptahin kanssa ja seurasi tämän noppapeliä vanginvartijajoukon kanssa, sillä Horemhebin lähtiessä Kaptah oli voittanut takaisin vasta puolentoista miljoonaa debeniä kultaa ukolta, jonka silmät olin parantanut, niin että hän erotti jälleen noppien silmät.

Tällä tavoin he joivat viiniä ja pelasivat noppaa aamusta iltaan ja riitelivät keskenään ja viskelivät nopat välistä toistensa silmille ja sylkivät kouriinsa ja kaatoivat jälleen nopat maljasta pyörimään lattialle, sillä ukko oli kovin saita ja tahtoi pelata vain pienin panoksin ja itki ja ruikutti tappioitaan, ikään kuin kulta, jonka hän menetti, olisi ollut todella hänen omaa kultaansa eikä vain kuvitelmaa. Mutta Horemhebin piirittäessä Joppea Kaptah reipastui ja sai hänet korottamaan panoksia, ja viestin kertoessa, että Horemheb oli murtanut rynnäkköaukkoja Joppen muureihin, Kaptah kyni ukon muutamassa loppupelissä niin perusteellisesti, että ukko jäi hänelle velkaa lähes satatuhatta debeniä kultaa. Mutta Kaptah oli jalomielinen ja antoi hänelle anteeksi hänen velkansa, koska ukko oli pelastanut hänen henkensä ja estänyt hänet nääntymästä nälkään Ghazan vankiluolissa ja antoi hänelle vielä uudet vaatteet ja pari kourallista hopeaa, niin että ukko itki ilosta ja siunasi häntä ja sanoi häntä hyväntekijäkseen.

Mutta pelasiko Kaptah väärin ja merkityillä nopilla, sitä en voi sanoa. Sen vain tiedän, että hän pelasi hyvin taitavasti ja että hänellä oli ilmiömäinen onni noppapelissä. Maine tästä pelistä, jossa miljoonat debenit olivat panoksena ja jota kesti useita viikkoja, levisi kautta Syyrian ja ukko, joka pian uudelleen tuli sokeaksi, eli vanhuutensa päivät lähellä Ghazan muuria pienessä majassa ja muista kaupungeista asti tuli matkailijoita häntä katsomaan ja hän kertoi heille pelistään ja muisti vielä vuosien jälkeen jokaisen heiton silmäluvun, sillä sokeilla on hyvä muisti. Mutta ylpein hän oli kertoessaan, miten viimeisellä heitollaan oli yhdellä ainoalla heitolla hävinnyt sataviisikymmentätuhatta debeniä kultaa, sillä niin korkeata peliä ei koskaan ennen ollut nopilla pelattu eikä hän uskonut, että kukaan enää hänen jälkeensä uskaltaisi pelata niin korkeata peliä. Siten hän eli erittäin onnellisena majassaan Ghazan porttien luona ja matkailijat toivat hänelle lahjoja saadakseen hänet kertomaan pelistään, niin ettei hänen tarvinnut koskaan kärsiä puutetta, vaan hän eli paremmin kuin jos Kaptah olisi maksanut hänelle eläkettä hänen vanhuutensa päivinä. Niin suuri on kuvitelmien valta ihmisten sydämiin.

Horemhebin valloitettua Joppen matkusti Kaptah kiireesti Joppeen ja minä seurasin häntä ja näin ensimmäisen kerran rikkaan kaupungin valloittajien käsissä. Tosin Joppen asukkaista rohkeimmat olivat nousseet kapinaan Azirua ja heettiläisiä vastaan Horemhebin joukkojen tunkiessa sisään muureihin murtamistaan aukoista säilyttääkseen kaupunkinsa ja pelastaakseen sen ryöstöltä, mutta Horemheb ei armahtanut heitä, koska heidän kapinastaan ei enää ollut hyötyä hänelle, vaan antoi joukkojensa ryöstää Joppea kaksi viikkoa. Kaptah keräsi Joppessa suunnattoman omaisuuden, sillä sotilaat vaihtoivat hopeaan ja viiniin kalliita mattoja ja korvaamattoman arvokkaita huonekaluja ja jumalankuvia, joita eivät voineet kuljettaa mukanaan, ja kauniin, hyvinkasvaneen syyrialaisnaisen sai Joppessa ostaa parilla kuparirenkaalla.

Totisesti, vasta Joppessa näin, millainen peto on ihminen ihmistä kohtaan, sillä ei ollut sellaista kauhua, mitä Joppessa ei olisi tapahtunut juopuneiden sotilaiden ryöstäessä ja polttaessa kaupunkia. Huvikseen he näet sytyttivät taloja palamaan viitsimättä sammuttaa niitä nähdäkseen myös yön pimeässä ryöstää ja iloita naisten kanssa ja kiduttaa Joppen kauppiaita saadakseen nämä paljastamaan aarteittensa kätköpaikat. Oli miehiä, jotka huvikseen asettuivat kadunkulmaan ja löivät nuijalla hengiltä tai puhkaisivat keihäällä jokaisen syyrialaisen, joka tuli heitä vastaan, olipa hän mies tai vaimo, vanhus tai lapsi. Joppessa kovettui sydämeni katsellessani ihmisten pahuutta, ja kaikki se mitä Thebassa oli tapahtunut Atonin tähden oli vähäistä sen rinnalla, mitä Joppessa tapahtui Horemhebin tähden. Sillä Horemheb antoi tahallaan vapaan vallan sotilailleen Joppessa sitoakseen heidät entistä lujemmin itseensä. Joppen ryöstöä ei näet kukaan mukana ollut voinut koskaan unohtaa ja Joppen ryöstöstä Horemhebin sotilaat saivat vereensä ryöstämisen kiihkon, niin ettei mikään enää voinut pidättää heitä taistelussa, eivätkä he pelänneet kuolemaakaan ajatellessaan voittavansa samat huvitukset, mitä saivat kokea Joppessa. Vielä toisella tavalla Horemheb sitoi sotilaat itseensä antaessaan heidän niin kauhealla tavalla ryöstää Joppen, sillä sen tehtyään sotilaat eivät enää voineet toivoa armoa syyrialaisilta, vaan saadessaan vankeja Azirun miehet nylkivät elävänä jokaisen, joka oli ottanut osaa Joppen ryöstöön. Mutta pelastuakseen Joppen kohtalolta monet rannikon vähäisemmät kaupungit tekivät kapinan ja karkottivat heettiläiset muuriensa sisästä ja avasivat porttinsa Horemhebille.

Enkä halua kertoa enempää kaikesta siitä, mitä Joppessa tapahtui ryöstön päivinä ja öinä, sillä kertoessani siitä muuttuu sydän kiveksi rinnassa ja käteni kylmenevät. Siksi kerron vain, että Horemhebin hyökätessä kaupunkiin siellä Azirun varuskunnan ja heettiläisten sotilaiden lisäksi oli lähes kaksikymmentätuhatta asukasta, mutta Horemhebin poistuessa joukkoineen Joppesta siellä ei ollut enää kolmeakaan sataa elävää ihmistä.

Tällä tavoin Horemheb kävi sotaa Syyriassa ja seurasin hänen joukkojensa mukana, paransin sotilaiden haavoja ja näin kaiken pahan, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle. Sotaa kesti kolme vuotta ja Horemheb löi heettiläiset ja Azirun joukot useissa taisteluissa ja kaksi kertaa heettiläisten sotavaunut yllättivät hänen joukkonsa Syyriassa ja levittivät suurta tuhoa ja pakottivat hänet vetäytymään valloittamiensa kaupunkien muurien turviin. Mutta hän pystyi säilyttämään meritse yhteydet Egyptiin eikä Syyrian laivasto voittanut hänen laivastoaan, joka tottui sotaan. Siten hän saattoi tappioittensa jälkeen saada joukkojen täydennyksiä Egyptistä ja keskittää voimansa uusiin iskuihin ja Syyrian kaupungit raunioituivat ja ihmiset piiloutuivat villieläinten tavoin vuorten koloihin. Kokonaiset maakunnat jäivät autioiksi ja hävittävät joukot tuhosivat viljelykset ja hakkasivat maahan hedelmäpuut, jottei vihollinen olisi saanut elatustaan hallitsemastaan maasta. Tällä tavoin vuoti Egyptin miehinen voima ja rikkaus hukkaan Syyriassa ja Egypti oli kuin äiti, joka repii vaatteensa ja sirottaa tuhkaa hiuksiinsa nähdessään lastensa kuolevan, sillä kautta virran alamaasta ylämaahan ei enää ollut kylää tai kaupunkia, rantaa tai majaa, jonka miehiä ja poikia ei olisi kuollut Syyriassa Egyptin suuruuden tähden.

Kolme vuotta kävi Horemheb Syyriassa sotaa, ja näiden vuosien aikana vanhenin enemmän kuin aikaisemmin kaikkien vuosieni aikana, niin että hiukset lähtivät päästäni ja selkäni painui köyryksi ja kasvoni kävivät ryppyisiksi kuin kuiva hedelmä. Kyynelpussit turposivat silmieni alla kaiken sen tähden, mitä jouduin näkemään, ja sulkeuduin itseeni ja kävin äkäiseksi ja tiuskin ihmisille ja puhuin kovia sanoja sairaille, kuten monet lääkärit, jotka aikansa ovat tahtoneet hyvää, tekevät vanhentuessaan. Tässä suhteessa en eronnut muista lääkäreistä, vaikka jouduin näkemään enemmän kuin monet muut lääkärit.

Kolmantena vuonna tuli rutto Syyriaan, sillä sodan kintereillä seuraa aina rutto ja rutto syntyy heti, kun kyllin monta mätänevää ruumista kerääntyy samaan paikkaan. Totisesti koko Syyria olikin sodan kolmantena vuonna kuin mätänevä ruumiskuoppa ja kokonaisia kansoja ja heimoja hävisi sukupuuttoon tämän sodan aikana, niin että niiden kielet ja tavat unohtuivat ainaisiksi ajoiksi. Rutto surmasi ne, jotka sota oli säästänyt, ja Horemhebin armeijasta ja heettiläisten armeijasta rutto surmasi niin paljon väkeä, että sotatoimet joutuivat pysähdyksiin ja joukot pakenivat vuorille ja erämaahan, minne rutto ei ulottunut. Eikä rutto nähnyt eroa ylhäisen ja alhaisen, rikkaan tai köyhän välillä, vaan surmasi tasapuolisesti kenen hyvänsä, eivätkä ruttoon tehonneet tavalliset lääkkeet, vaan ruttoon sairastunut kiersi vaatteen päänsä peitoksi ja laskeutui vuoteelleen ja kuoli kolmen päivän kuluessa. Mutta ne, jotka paranivat rutosta, saivat iäkseen hirvittävät arvet kainaloihinsa ja nivusiinsa, mistä rutto heidän parantuessaan pursui mätänä ulos.

Yhtä oikullinen kuin surmatessaan, yhtä oikullinen rutto oli parantuessaan, sillä vahvimmat ja terveimmät eivät suinkaan aina parantuneet rutosta, vaan monesti juuri heikoimmat ja nääntyneimmät paranivat, ikään kuin tauti ei olisi heistä saanut kylliksi ravintoa voidakseen surmata. Siksi hoitaessani ruttoon sairastuneita laskin lopuksi heistä verta niin paljon kuin suinkin uskalsin heikentääkseni heitä enkä antanut heidän nauttia lainkaan ravintoa sairautensa aikana. Tällä tavoin paransin lukuisia sairaita rutosta, mutta yhtä monet kuolivat käsiini hoidostani huolimatta, niin etten tiennyt, oliko hoitotapani oikea. Jollakin tavoin minun kuitenkin oli sairastuneita hoidettava, jotta he olisivat säilyttäneet uskonsa taitooni, sillä sairas, joka menettää uskon paranemiseen ja lääkärinsä taitoon, kuolee vielä varmemmin kuin sairas, joka luottaa lääkäriinsä. Minun tapani parantaa ruttoa oli myös parempi kuin monet muut tavat, sillä se tuli sairaille halvaksi.

Laivojen mukana rutto levisi Egyptiin, mutta Egyptissä rutto ei surmannut yhtä paljon väkeä kuin Syyriassa, vaan sen voima heikkeni Egyptissä ja useampia parani rutosta kuin kuoli. Tulvan mukana rutto hävisi Egyptistä vielä samana vuonna ja talvi vei mukanaan ruton Syyriasta, niin että Horemheb saattoi jälleen keskittää joukkonsa ja jatkaa sotaa. Sinä keväänä hän saapui joukkoineen vuorten yli tasangolle Megiddon edustalle ja löi heettiläiset suuressa taistelussa, jonka jälkeen heettiläiset pyysivät häneltä rauhaa, sillä nähdessään Horemhebin menestyksen Burraburiash Babylonissa sai uutta rohkeutta ja muisti liittonsa Egyptin kanssa. Hän kävi julkeaksi heettiläisiä kohtaan ja antoi joukkojensa marssia entiseen Mitannin maahan ja karkotti heettiläiset heidän bitumiltaan Naharanissa. Siksi heettiläiset tarjosivat rauhaa Horemhebille havaitessaan, ettei heillä hävitetyssä Syyriassa enää ollut mitään voittamista, sillä he olivat viisaita sotilaita ja säästäväisiä miehiä eivätkä turhan kunnian tähden halunneet enää saattaa vaaraan hyökkäysvaunujaan, joita tarvitsivat Babylonin rauhoittamiseen.

Horemheb iloitsi suuresti saadessaan rauhan, sillä hänen joukkonsa olivat huvenneet ja sota oli köyhdyttänyt Egyptin ja hän halusi käydä rakentamaan uudelleen Syyriaa saadakseen kaupan käyntiin ja hyötyäkseen Syyriasta. Mutta rauhan ehtona hän vaati heettiläisiä luovuttamaan Megiddon, jonka Aziru oli tehnyt pääkaupungikseen ja varustanut voittamattomin muurein ja tornein. Siksi heettiläiset vangitsivat Azirun ja hänen perheensä Megiddossa ja ryöstivät kaikki suunnattomat rikkaudet, jotka Aziru oli kerännyt koko Syyriasta Megiddoon, ja luovuttivat Horemhebille Azirun ja hänen molemmat poikansa ja hänen vaimonsa Keftiun kahleisiin taottuina. Rauhan pantiksi ja todistaakseen hyvät tarkoituksensa he lähettivät Azirun perheineen kahleisiin taottuna Horemhebin leiriin ja viivyttelivät Megiddon luovuttamista, kunnes olivat ehtineet ryöstää sen ja ajaa Amorin maan lammaslaumat ja karjan pohjoiseen pois maasta, joka rauhanehtojen mukaan jäi Egyptin hallintaan. Eikä Horemheb hätyyttänyt heitä, vaan antoi puhaltaa sodan päättyneeksi ja piti pitoja heettiläisten prinssien ja päälliköiden kanssa juoden koko yön viiniä heidän kanssaan ja kerskaillen teoillaan. Mutta seuraavana aamuna hän antaisi kokoontuneitten joukkojensa ja heettiläisten päälliköiden edessä teloittaa Azirun perheineen merkiksi ikuisesga rauhasta, joka tästä lähtien tulisi vallitsemaan Egyptin ja Khattien maan välillä.

Siksi en tahtonut ottaa osaa hänen pitoihinsa, vaan menin yön pimeässä telttaan, jossa Azirua pidettiin kahleissa, eivätkä vartijat rohjenneet estää minua menemästä hänen luokseen, koska olin Horemhebin lääkäri ja sotilaat olivat jo oppineet tuntemaan minut ja tiesivät minut häijyksi mieheksi ja tiesivät, että uskalsin ilkein ja purevin sanoin nousta Horemhebiäkin vastaan, jos halusin. Mutta Azirun luokse menin sen tähden, ettei hänellä enää koko Syyriassa ollut ainoatakaan ystävää, sillä vangitulla ja rikkautensa menettäneellä ja häpeälliseen kuolemaan tuomitulla miehellä ei enää ole ystäviä. Menin hänen luokseen, koska tiesin hänen rakastavan suuresti elämää ja tahdoin vakuuttaa hänelle kaiken sen tähden, mitä olin joutunut näkemään, ettei elämä ole suurestikaan elämisen arvoista. Myös lääkärinä tahdoin sanoa hänelle, että kuolema on helppo ja helpompi kuin elämän kipu, suru ja kärsimys. Elämä on kuin kuuma liekki, joka kärventää, mutta kuolema on unohduksen tumma vesi. Tämän kaiken tahdoin sanoa hänelle, koska hänen oli kuoltava seuraavana aamuna ja tiesin ettei hän kuitenkaan osaisi nukkua, koska rakasti suuresti elämää. Mutta ellei hän tahtonut kuunnella sanojani, aioin istua yksinäni vaiti hänen vieressään, jottei hänen tarvinnut olla yksin. Ihmisen on näet kenties helppo elää ilman ystäviä, mutta ilman ainoatakaan ystävää ihmisen on vaikea kuolla, etenkin jos hän elämänsä päivinä on ollut monen käskijä ja kantanut kruunuja päässään.

Siksi menin yön pimeässä telttaan, jossa häntä pidettiin kahlittuna, sillä päivänvalossa en halunnut näyttäytyä hänelle, vaan olin väistynyt pois hänen tieltään ja peittänyt kasvoni vaatteellani, kun hänet ja hänen perheensä oli häpeällisellä tavalla tuotu Horemhebin leiriin ja sotilaat olivat pilkanneet häntä ja viskelleet rapaa ja hevosenkakkaroita hänen päälleen. Hän oli näet hyvin ylpeä mies eikä hän varmaan olisi halunnut minun näkevän häntä alennuksessaan, koska olin nähnyt hänet hänen valtansa ja voimansa parhaina päivinä. Siksi olin päivällä väistynyt hänen tieltään ja menin vasta yön pimeässä hänen vankitelttaansa ja vartijat kohottivat keihäänsä ja päästivät minut ohitseen sanoen toisilleen: »Päästäkäämme hänet, sillä hän on Sinuhe, lääkäri, ja hänen asiansa ovat varmaan luvalliset. Ellemme päästä häntä, hän kenties pahasti solvaa meitä tai noituu meidät menettämään miehuutemme sillä hän on häijy mies ja hänen kielensä puree pahemmin kuin skorpioni.»

Teltan pimeässä sanoin: »Aziru, Amorin kuningas, otatko vastaan ystävän kuolemasi yönä?» Aziru huokasi raskaasti pimeässä ja hänen kahleensa kalisivat ja hän sanoi: »En enää ole kuningas eikä minulla ole ystäviä, mutta oletko se tosiaan sinä, Sinuhe, sillä pimeässäkin tunnen äänesi.» Sanoin hänelle: »Olen Sinuhe.» Ja hän sanoi: »Mardukin ja kaikkien manalan paholaisten nimeen, jos tosiaan olet Sinuhe, toimita tänne valoa, sillä olen kyllästynyt makaamaan pimeässä ja aivan pian saan maata kaiken aikani pimeässä. Tosin kirotut heettiläiset ovat repineet vaatteeni ja musertaneet jäseneni kiduttaessaan minua, niin etten ole mikään kaunis näky silmillesi, mutta lääkärinä olet varmaan tottunut näkemään pahempiakin näkyjä enkä enää häpeä mitään, koska kuoleman edessä ei ihmisen enää kannata häpeillä kurjuuttaan. Sinuhe, hanki valoa telttaan, jotta näkisin kasvosi ja voisin pitää kättäsi kädessäni, sillä maksaani karvastelee ja silmäni vuotavat vettä vaimoni ja poikieni tähden. Jos vielä sen lisäksi voit hankkia minulle vahvaa olutta kuivan kurkkuni kastelemiseksi, kerron huomenna manalassa manalan jumalille kaikista hyvistä teoistasi, Sinuhe. Itse en näet enää pysty maksamaan edes oluttilkkaa, sillä heettiläiset ovat rosvonneet minut viimeistä kuparinpalaa myöten.»

Käskin vartijoita tuomaan rasvalampun ja sytyttämään sen, sillä tavallisten soihtujen kitkerä savu kirveli silmiäni ja sai nenäni vuotamaan. He toivat rasvalampun ja sytyttivät sen ja otin heiltä heidän tullessani piilottamansa ruukun syyrialaista olutta, jota he olivat aikansa kuluksi imeksineet pilleillään pimeässä, koska Horemhebkin piti pitoja sinä yönä ja he uskoivat, että vartijoiden tarkastajat sen tähden katsoisivat heitä sormiensa välitse. Aziru nousi ähkien ja valittaen istumaan maasta ja autoin olutpillin hänen suuhunsa ja annoin hänen imeä ruukusta syyrialaista olutta, joka on sakeaa ohranjyvistä ja maltaista. Hänen imiessään ahneesti olutta katselin häntä rasvalampun lepattavassa valossa ja hänen hiuksensa olivat sotkuiset ja harmaantuneet ja hänen komea partansa oli revitty heettiläisten rääkätessä häntä, niin että suuria ihonkaistaleita oli irtaantunut hänen leuastaan. Hänen sormensa olivat ruhjotut ja kyntensä mustat vuotaneesta verestä ja hänen kylkiluunsa olivat katkenneet, niin että hän voihki hengittäessään ja sylki juotuaan olutta ja verta suustaan. Kylliksi juotuaan ja syljetty ään hän katseli lampun liekkiä ja sanoi:

»Ah, miten laupias ja kirkas on valo väsyneissä silmissäni maattuani pimeässä, mutta lampun liekki lepattaa ja sammuu kerran ja samalla tavoin lepattaa ja sammuu ihmisen elämä. Kiitän kuitenkin sinua, Sinuhe, valosta ja oluesta ja antaisin mielelläni sinulle lahjan lahjasta, mutta tiedät hyvin, ettei minulla enää ole lahjoja annettavaksi, sillä heettiläiset ystäväni ovat ahneudessaan murtaneet suustani kultaamasi hampaatkin.»

Jälkeenpäin on jokaisen ihmisen helppo olla viisas. Siksi en halunnut muistuttaa hänelle, että olin varoittanut häntä heettiläisistä, vaan otin käteeni hänen ruhjotun kätensä ja pitelin sitä kädessäni ja hän kumarsi ylpeän päänsä käsieni väliin ja itki, niin että hänen kyynelensä putoilivat kuumina käsilleni hänen turvonneista ja mustiksi lyödyistä silmistään. Itkettyään hän sanoi minulle:

»En hävennyt edessäsi nauruani ja riemuani iloni ja voimani päivinä, miksi siis häpeäisin edessäsi kyyneleitä murheessani. Mutta tiedä, Sinuhe, etten suinkaan itke itseni tähden enkä rikkauksien tähden enkä menettämieni kruunujen tähden, vaikka aina olen kiihkeästi pitänyt kiinni vallasta ja maallisesta hyvästä, vaan itken vaimoni Keftiun tähden ja itken ison, uljaan poikani tähden ja pienen, hennon poikani tähden itken, koska myös heidän on huomenna kuoltava minun kanssani.»

Sanoin hänelle: »Aziru, Amorin kuningas, muista, että koko Syyria on kuin mätänevä ruumishauta sinun vallanhimosi tähden. Laskemattoman monet ovat kuolleet sinun tähtesi, Aziru. Siksi on vain oikein ja kohtuullista, että kuolet huomenna jouduttuasi tappiolle, ja oikein on kenties myös, että perheesi kuolee sinun kanssasi. Tiedä kuitenkin, että rukoilin Horemhebiltä vaimosi ja poikiesi henkeä ja tarjosin heistä hänelle suuria lahjoja, mutta hän ei suostunut. Horemheb ei suostunut, sillä hän tahtoo hävittää siemenesi ja nimesi ja muistosikin Syyriasta. Siksi hän ei suo sinulle edes hautaa, Aziru, vaan pedot saavat repiä ruumiisi. Hän ei näet halua, että Syyrian miehet kaikkina aikoina kerääntyisivät haudallesi vannomaan pahoja valoja sinun nimeesi, Aziru.»

Tämän kuullessaan Aziru pelästyi suuresti ja sanoi: »Baalini tähden, Sinuhe, uhraa minulle juomauhri ja lihauhri kuoltuani Amorin Baalin edessä, sillä muuten saan ikuisesti nälkäisenä ja ikuisesti janoisena vaeltaa manalan pimeässä maassa. Tee sama palvelus myös KeftiuUe, jota kerran rakastit, vaikka ystävyytemme tähden luovutit hänet minulle, ja tee sama palvelus pojilleni, jotta voin kuolla tyynin mielin ja murehtimatta heidän tähtensä. Enkä halua soimata Horemhebiä hänen päätöksensä tähden, sillä saman olisin luultavasti itse tehnyt hänelle ja hänen suvulleen, jos olisin saanut hänet käsiini. Totta puhuen, Sinuhe, vaikka itken, iloitsen samalla, että perheeni saa kuolla kanssani ja veremme juoksee yhteen, sillä manalan maassa kiusaisin itseäni lakkaamatta ajattelemalla, että joku toinen syleilee Keftiuta maan päällä ja kajoaa hänen upeaan ruumiiseensa. Hänellä on näet paljon ihailijoita ja hänen uhkeudestaan ovat runoilijat sepittäneet runoja. Myös on parempi, että poikani kuolevat, sillä he syntyivät kuninkaiksi ja kantoivat kruunuja jo kehdossa. Siksi en soisi heidän tulevan Egyptin orjiksi ja kärsivän orjuudesta.»

Hän alkoi uudelleen imeä olutta ja päihtyi hieman kurjuudessaan ja kaapi kipein sormin ruumiistaan likaa ja sontaa, jota sotilaat olivat viskelleet hänen päälleen, ja sanoi: »Sinuhe, ystäväni, syytät minua väärin sanoessasi, että minun tähteni Syyria on mätänevä ruumishauta, sillä minun syytäni on vain, että hävisin taistelussa ja annoin heettiläisten pettää itseni. Totisesti, jos olisin voittanut, laskettaisiin kaikki paha mitä on tapahtunut Egyptin viaksi ja minun nimeäni ylistettäisiin. Mutta koska hävisin, lasketaan kaikki paha minun viakseni ja koko Syyria kiroaa nimeäni.»

Hän päihtyi vahvasta oluesta ja repi kahlehdituin käsin harmenneita hiuksiaan ja huusi ääneen sanoen: »Voi, Syyria, voi Syyria, minun tuskani, minun toivoni, minun rakkauteni. Sinun suuruutesi tähden tein kaikki tekoni, sinun vapautesi tähden nousin kapinaan, mutta kuolemani päivänä sinä hylkäät minut ja kiroat nimeni. Oi, ihana Byblos, oi, kukkiva Simyra, oi viekas Sidon, oi, väkevä Joppe, oi, te kaikki kaupungit, jotka säihkytte kirkkaina helminä kruunussani, miksi luovuitte minusta. Mutta liian suuresti rakastan teitä, voidakseni vihata teitä luopumuksenne tähden, sillä rakastan Syyriaa juuri sen tähden, että se on Syyria, kavala, julma, oikullinen ja valmis petokseen. Suvut katoavat, kansat nousevat ja häviävät, valtakunnat vaihtuvat ja maine ja kunnia pakenee kuin varjo, mutta säilykää te, säilykää uljaat kaupunkini, säihkykää valkoisin muurein meren rannassa punaisten vuortenne juurella, säihkykää ajasta aikoihin, niin tomuni lentää tuulen mukana erämaasta syleilemään teitä.»

Hänen puhuessaan näin tulvehti haikeus mieleeni ja huomasin että hän yhä oli kuvitelmien vanki enkä tahtonut surmata hänen kuvitelmiaan, koska ne lohduttivat häntä hänen kuolemansa yönä. Siksi pidin hänen ruhjottuja käsiään käsissäni ja hän puristeli voihkien käsiäni ja sanoi: »Sinuhe, en kadu kuolemaani enkä kadu tappiotani, sillä vain paljon uskaltaen voi paljon voittaa ja voitto ja Syyrian suuruus häämötti jo käsieni tavoiteltavissa. Kaikki elämäni päivät olen ollut väkevä rakkaudessa ja väkevä vihassa enkä voi ajatella itselleni muunlaista elämää enkä halua muuttaa elämäni juoksua enkä kadu ainoatakaan tekoa, minkä olen tehnyt, vaikka tekoni ovat punoutuneet vahvaksi köydeksi ja sitovat minut ja vievät minut häpeälliseen kuolemaan, niin että ruumiini viskataan shakaalien syötäväksi. Mutta Sinuhe, olen aina ollut utelias ja minussa on kauppamiehen verta, kuten kaikissa syyrialaisissa. Huomenna minun on kuoltava ja kuolema herättää minussa suurta uteliaisuutta, niin että tahtoisin tietää, onko minulla mitään keinoa lahjoa kuolema ja pettää jumalia, sillä varsin kolkkona kangastaa mielessäni ajatus tuonpuoleisesta maailmasta ja ikuisesta vaelluksesta varjona pimeässä. Sinä, Sinuhe, olet kerännyt sydämeesi kaikkien maiden viisauden. Sano siis minulle keino, jolla lahjon kuoleman.»

Mutta ravistin päätäni hänelle ja sanoin: »Ei, Aziru, mitä hyvänsä muuta ihminen voi lahjoa ja pettää. Rakkauden ja vallan hän voi lahjoa, hyvyyden ja pahuuden, päänsä ja sydämensä, mutta syntyminen ja kuolema ovat lahjomattomat. Kuitenkin sanon sinulle tänä yönä, kun lamppusi liekki lepattaa: Kuolemassa ei ole mitään pelkäämistä, Aziru, kuolema on hyvä. Kaiken sen pahan rinnalla, mitä maailmassa tapahtuu, kuolema on ihmisen paras ystävä. Enkä lääkärinä enää järin suuresti usko manalan maahan enkä egyptiläisenä usko lännen maahan ja ruumiin säilymiseen, vaan kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen. Totisesti, Aziru, elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Kuolemassa ummistuvat silmäsi eivätkä näe enää, kuolemassa vaikenee sydämesi eikä valita enää, kuolemassa uupuvat kätesi eivätkä himoitse enää tekoja, kuolemassa katkeavat jalkasi eivätkä kaipaa enää päättymättömien teiden pölyä. Sellainen on kuolema, ystäväni Aziru, mutta ystävyytemme tähden uhraan silti mielelläni sinulle ja perheellesi suuren juomauhrin ja lihauhrin Amorin Baalin edessä. Kuninkuutesi arvoisen uhrin uhraan sinulle ja perheellesi, jos se lohduttaa sinua, vaikka en itse suurestikaan usko uhreihin. Silti varmuus on paras ja siksi uhraan sinulle, jottei sinun tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää manalan maassa, vaikka sellaista maata ei olisikaan.»

Aziru innostui suuresti sanoistani ja huomautti: »Kun uhraat, uhraa minulle Amorin lampaita, sillä ne ovat rasvaisimmat kaikista lampaista ja niiden liha sulaa suussani. Äläkä unohda uhrata minulle lampaan munuaisia, koska ne ovat herkkuni, ja jos voit, uhraa minulle Sidonin viiniä, johon on sekoitettu myrhaa, sillä vereni on aina pitänyt raskaista viineistä ja rasvaisista ruoista. Myös soisin sinun uhraavan minulle mukavan ja vahvan vuoteen, joka kestää rajujakin ponnistuksia, sillä totisesti arvolleni kuninkaana ei sovi maata ruohossa paimenten tavoin, vaikka maa ei natise, kuten vahvimmatkin vuoteet natisevat Keftiun painon alla.»

Hän luetteli vielä koko joukon sellaista, mitä halusi minun uhraavan hänelle, ja innostui ja iloitsi kuin lapsi ajatellessaan kaikkea hyvää, minkä saisi mukaansa manalan maahan. Mutta lopuksi hän kävi haikeaksi ja huokasi syvään ja nojasi lyödyn päänsä käsiinsä ja sanoi:

»Jos kaiken tämän tahdot tehdä puolestani, Sinuhe, olet totisesti ystäväni, enkä käsitä, miksi sen teet, koska olen aiheuttanut paljon pahaa myös sinulle kuten kaikille egyptiläisille. Myös olet puhunut minulle kauniisti kuolemasta ja kenties on niinkuin sanot ja kuolema on vain pitkä uni ja kuolema on viileä vesi. Mutta siitä huolimatta sydämeni kirvelee, kun ajattelen kukkivaa omenapuun oksaa Amorin maassa ja kuulen korvissani lampaiden määkivän ja näen karitsain hypähtelevän vuorenrinteillä. Nimenomaan kirvelee sydämeni ajatellessani kevättä Amorin maassa ja liljojen puhkeamista ja liljojen pihkan ja balsamin tuoksua, sillä lilja on kuninkaallinen kukka ja sopii vartalooni. Kaikkea tätä ajatellessani sydämeni kirvelee, kun tiedän, etten koskaan enää näe Amorin maata, en keväällä enkä syksyllä, en kesän helteessä enkä talven viimassa. Silti sydämeni kipu on suloinen, kun ajattelen Amorin maata.»

Tällä tavoin keskustelimme koko pitkän yön Azirun vankiteltassa ja muistelimme tapaamisiamme, kun asuin Simyrassa ja molemmat olimme vielä nuoria ja väkeviä. Aziru kertoi minulle myös lapsuudestaan kaikenlaisia tapauksia, mutta minun kävisi liian pitkäksi kertoa hänen lapsuudestaan, koska jokaisen ihmisen lapsuus on samanlainen ja lapsuuden muistoilla on sen tähden arvoa vain kullekin ihmiselle itselleen. Aamun koittaessa toivat orjani meille valmistamansa aterian eivätkä vartijat estäneet heitä, koska hekin saivat osansa ateriasta, ja orjani toivat kuumaa, rasvaista lampaanlihaa ja rasvassa keitettyjä ryynejä ateriaksemme ja kaatoivat maljoihimme väkevää Sidonin viiniä, johon on sekoitettu myrhaa. Myös annoin orjieni pestä Azirun kaikesta liasta, jota kansa oli viskellyt hänen päälleen, ja kammata ja kähertää hänen hiuksensa ja peittää hänen partansa kultalangoista punotulla verkolla. Hänen vaatteittensa repaleet ja kahleensa peitin kuninkaallisella vaipalla, sillä hänen kahleitaan ei voinut irroittaa, koska heettiläiset olivat takoneet hänet kuparikahleisiin, enkä sen tähden voinut pukea häntä uusiin vaatteisiin. Saman palveluksen tekivät orjani myös Keftiulle ja hänen molemmille pojilleen, mutta Horemheb ei sallinut Azirun tavata vaimoaan ja poikiaan ennen kuin teloituspaikalla.

Kun hetki tuli ja Horemheb astui ulos teltastaan juopuneiden heettiläisten prinssien seurassa ja nojasi kätensä heidän hartioihinsa ja nauroi ääneen, menin Horemhebin luokse ja sanoin: »Totisesti, Horemheb, olen tehnyt sinulle monta palvelusta ja kenties pelastin henkesi, kun kiskoin Tyroksen luona myrkytetyn nuolen reidestäsi ja paransin sinut. Tee sen tähden sinäkin minulle palvelus ja anna Azirun kuolla ilman häpeää, sillä hän on kuitenkin Syyrian kuningas ja hän taisteli urheasti. Oma kunniasi kasvaa, jos annat hänen kuolla ilman häpeää, ja heettiläiset ystäväsi ovat jo kylliksi kiusanneet häntä ja ruhjoneet hänen jäsenensä kiristäessään häneltä hänen aarteittensa säilytyspaikkoja tietoonsa.»

Horemheb synkistyi suuresti sanoistani, sillä hän oli keksinyt monta ovelaa tapaa pitkittääkseen Azirun kuolemaa ja kaikki oli valmista sitä varten ja koko armeija oli jo aamunkoitteessa kerääntynyt teloituskummun juurelle tapellen parhaista katsojanpaikoista viettääkseen hauskan päivän. Mutta tätä Horemheb ei ollut järjestänyt sen tähden, että hän olisi pitänyt kuoleman pitkittämisestä ja nauttinut Azirun kärsimyksestä, vaan vain huvittaakseen sotilaitaan ja säikyttääkseen koko Syyrian, niin ettei kukaan enää olisi rohjennut uneksia kapinasta Azirun kauhean kuoleman jälkeen. Tämä minun on sanottava Horemhebin kunniaksi, sillä hän ei ollut luonnostaan julma mies, kuten hänestä kerrottiin, vaan hän oli sotilas ja kuolema oli vain ase hänen kädessään. Hän antoi kuitenkin mielellään tarinain liioitella julmuuttaan herättääkseen pelkoa vihollisissaan ja saavuttaakseen kansan kunnioituksen. Hän luuli näet kansan kunnioittavan enemmän julmaa kuin lempeätä hallitsijaa ja pitävän hallitsijan lempeyttä heikkoutena.

Siksi Horemheb synkistyi puhutellessani häntä ja laski kätensä pois prinssi Shubattun kaulalta ja seisoi huojuen edessäni ja alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla sääriään. Minulle hän sanoi: »Sinä, Sinuhe, olet ikuinen oka kupeessani ja alan suuresti kyllästyä sinuun, sillä päinvastoin kuin järkevät ihmiset olet katkera ja soimaat pistävin sanoin jokaista, joka menestyy ja kohoaa rikkauteen ja kunniaan, mutta jos joku kaatuu ja joutuu tappiolle, olet ensimmäisenä häntä hellimässä ja lohduttamassa. Tiedät hyvin, että olen hankalasti ja suurin kustannuksin hankkinut tänne näiden maanäärien etevimmät pyövelit Azirua varten ja jo heidän monenlaisten repimis ja keittolaitteittensa pystyttäminen kukkulalle armeijan näkyviin on maksanut koko joukon hopeaa. En toki enää viimeisenä hetkenä voi riistää mutarotiltani heidän huviaan, sillä he kaikki ovat kokeneet vaivoja ja vuotaneet verta lukuisista haavoista tämän Azirun tähden.»

Heettiläinen prinssi Shubattu läiskäytti häntä kämmenellä selkään ja nauroi ja huusi: »Puhut oikein, Horemheb. Et kai aio riistää meiltä huviamme, sillä säästääksemme sinullekin iloa emme riistäneet lihaa hänen jäsenistään, vaan nipistelimme häntä vain hyvin varovasti pihdein ja puuruuvein.»

Mutta Horemheb ei turhamaisuudessaan pitänyt hänen sanoistaan eikä Horemhebiä miellyttänyt, että prinssi kajosi häneen. Siksi hän rypisti kulmiaan ja sanoi: »Olet päissäsi, Shubattu, eikä minulla ole ollut Azirun suhteen muuta tarkoitusta kuin näyttää koko maailmalle, millaisen kohtalon saa jokainen mies, joka luottaa heettiläisiin. Mutta koska tänä yönä olemme ystävystyneet ja olemme juoneet lukuisia veljenmaljoja, säästän tämän liittolaisesi Azirun ja annan ystävyytemme tähden hänelle helpon kuoleman.»

Shubattu vimmastui hänen sanoistaan, niin että hänen kasvonsa vääristyivät ja kalpenivat, sillä heettiläiset ovat arkoja kunniastaan, vaikka kaikki tietävät heidän kavaltavan ja myyvän liittolaisensa kunniaansa ajattelematta, jos heillä ei enää ole hyötyä liittolaisistaan, vaan he voivat saada paremman hyödyn kavaltamalla heidät. Samalla tavoin menettelee tosin jokainen kansa ja jokainen viisas hallitsija, mutta heettiläiset tekevät sen julkeammin kuin muut kansat viitsimättä keksiä tarpeellisia verukkeita ja selityksiä, jotka kaunistavat asian ja tekevät sen oikeaksi. Silti Shubattu suuttui, mutta hänen toverinsa sulkivat hänen suunsa käsillään ja vetivät hänet pois Horemhebin luota ja pitelivät häntä, kunnes turha vimma sai hänet oksentamaan juomansa viinin ja hän rauhoittui.

Mutta Horemheb antoi Azirun astua vankiteltasta ja hämmästyi suuresti nähdessään hänen astuvan kansan näkyviin pää pystyssä ja ylpeänä kuin kuningas ja kuninkaallinen vaippa hartioillaan. Aziru oli näet syönyt rasvaista lihaa ja juonut väkevää viiniä ja heilutteli kopeasti päätään ja nauroi ääneen kävellessään teloituspaikalle ja huuteli pilkallisia sanoja Horemhebin päälliköille ja vartijoille. Hänen hiuksensa oli kammattu ja käherretty ja hänen kasvonsa kiilsivät öljystä ja hän huusi Horemhebille yli sotilaiden päiden: »Oi, Horemheb, oi, sontainen egyptiläinen. Älä pelkää minua enää, sillä olen kahleissa eikä sinun tarvitse piiloutua sotilaittesi keihäitten taakse. Tule luokseni, jotta saan pyyhkiä sonnan jaloistani vaippaasi, sillä totisesti siivottomampaa leiriä en ole nähnyt elämäni päivänä ja haluan astua Baalini eteen puhtain jaloin.»

Horemheb ihastui suuresti hänen sanoistaan ja nauroi ääneen ja huusi Azirulle: »En voi tulla luoksesi, koska syyrialaisen haju saa minut voimaan pahoin, vaikka oletkin jostakin saanut varastetuksi viitan peittääksesi sontaisen ruumiisi. Mutta epäilemättä olet urhea mies, Aziru, kun naurat kuolemalle. Siksi lahjoitan sinulle helpon kuoleman oman kunniani tähden.»

Hän lähetti henkivartijansa saattamaan Azirua ja estämään sotilaita viskelemästä kuraa hänen päälleen ja sontakärsät ympäröivät Azirun ja löivät keihäänvarsillaan vasten suuta jokaista, joka yritti huutaa pilkkasanoja Azirulle, sillä he eivät vihanneet enää Azirua kaikkien kärsimysten tähden, mitä Aziru oli heille tuottanut, vaan ihailivat hänen rohkeuttaan. He saattoivat teloituspaikalle myös kuningatar Keftiun ja Azirun molemmat pojat ja Keiftiu oli koristautunut naisten tavoin ja maalannut kasvonsa punaisiksi ja valkoisiksi ja pojat kävelivät teloituspaikalle ylpeinä kuin kuninkaanpojat ja vanhempi talutti pienempää kädestä. Heidät nähdessään Aziru kävi heikoksi ja sanoi:

»Keftiu, Keftiu, minun valkoinen tammani, silmäteräni ja rakkauteni. Olen suuresti pahoillani, että minun tähteni joudut seuraamaan minua kuolemaan, sillä elämä olisi sinulle vielä varsin suloinen.» Mutta Keftiu sanoi: »Älä suinkaan pahoittele minun tähteni, kuninkaani, sillä seuraan sinua mielelläni kuoleman maahan. Olet näet mieheni ja väkevä kuin härkä enkä usko, että kukaan toinen mies enää samalla tavoin voisi minua tyydyttää kuoltuasi. Myös olen elämäsi päivinä erottanut sinut kaikista muista naisista ja kytkenyt sinut itseeni. Siksi en salli sinun yksin lähteä manalan maahan vaan seuraan sinua voidakseni pitää sinua silmällä ja estää sinut iloitsemasta muiden naisten kanssa, sillä epäilemättä manalassa odottavat sinua kaikki kauniit naiset, jotka ovat eläneet ennen minua. Siksi varmuus on paras ja seuraisin sinua, vaikka minun sallittaisiin elää. Totisesti, kuristaisin itseni omilla hiuksillani seuratakseni sinua, kuninkaani, sillä olin vain orja, mutta sinä teit minusta kuningattaren ja synnytin sinulle kaksi uljasta poikaa.»

Aziru riemuitsi suuresti hänen sanoistaan ja kävi ylimieliseksi ilosta ja sanoi pojilleen: »Minun kauniit poikani! Synnyitte kuninkaanpoikina maailmaan. Kuolkaa myös kuninkaanpoikina, jottei minun tarvitse hävetä tähtenne. Uskokaa minua, kuolema ei tee sen kipeämpää kuin hampaanveto suusta. Olkaa sen tähden urheita, kauniit poikani.» Sen sanottuaan hän polvistui maahan pyövelin edessä ja kääntyi jälleen Keftiun puoleen ja sanoi: »Olen kyllästynyt katselemaan haisevia egyptiläisiä ympärilläni ja olen kyllästynyt katselemaan heidän verisiä keihäitään. Paljasta sen tähden kukkivat rintasi minulle, Keftiu, jotta voin katsella kauneuttasi kuollessani ja kuolen yhtä onnellisena kuin olen kanssasi elänyt.»

Keftiu paljasti hänelle uhkeat rintansa ja pyöveli kohotti painavan miekkansa ja erotti yhdellä iskulla hänen päänsä ruumiista. Hänen päänsä lensi Keftiun jalkoihin ja hänen väkevä verensä pursui mahtavalla voimalla hänen isosta ruumiistaan viimeisten sydämenlyöntien mukana pirskottaen hänen poikiensa vaatteet, niin että he pelästyivät ja pienokainen alkoi vavista. Mutta Keftiu otti maasta Azirun pään ja suuteli hänen paisuneita huuliaan ja hyväili käsin hänen revittyjä poskiaan ja painoi hänen kasvonsa pehmeitä rintojaan vasten sanoen pojilleen: »Pitäkää kiirettä, urheat poikani, seuratkaa pelkäämättä isää, pienet poikani, sillä äiti ikävöi maitittomasti isänne jälkeen.» Siksi molemmat pojat polvistuivat kiltisti ja isompi piti yhä suojelevasti pienempää kädestä ja pyöveli katkaisi kevyesti heidän hennot pojankaulansa ja työnnettyään jalallaan sivuun heidän ruumiinsa pyöveli katkaisi myös Keftiun lihavan, valkoisen kaulan yhdellä ainoalla iskulla, niin että he kaikki saivat helpon kuoleman. Mutta heidän ruumiinsa Horemheb antoi viskata ruumiskuoppaan petojen syötäväksi.

5

Tällä tavoin kuoli ystäväni Aziru yrittämättä lahjoa kuolemaa ja Horemheb teki rauhan heettiläisten kanssa, vaikka tiesi yhtä hyvin kuin heettiläiset, että tämä rauha oli vain välirauha, koska Sidon, Simyra, Byblos ja Kadesh jäivät yhä heettiläisten valtaan ja heettiläiset tekivät Kadeshista suuren linnoituksen ja valtansa tukikohdan pohjoisessa Syyriassa. Mutta sekä Horemheb että heettiläiset olivat sillä kertaa väsyneet sotimaan keskenään ja Horemheb iloitsi suuresti voidessaan solmia rauhan, koska hänellä oli etuja valvottavana Thebassa ja hänen oli rauhoitettava myös Kushin maa ja neekerit, jotka olivat villiintyneet vapaudestaan eivätkä enää halunneet maksaa veroa Egyptille.

Näiden vuosien aikana hallitsi Egyptiä farao Tutankhamon, vaikka hän vasta oli nuori poika ja huolehti vain hautansa rakentamisesta, ja kansa pani hänen syykseen kaikki sodan aiheuttamat kärsimykset ja menetykset ja vihasi suuresti häntä sanoen: »Mitä voimme odottaa faraolta, jonka vaimo on kirotun faraon verta.» Eikä Eje suinkaan hillinnyt kansan puheita, koska ne vastasivat hänen etuaan, vaan levitti kansan keskuuteen yhä uusia tarinoita Tutankhamonin ajattelemattomuudesta ja ahneudesta, kun hän koetti kerätä kaikki Egyptin aarteet hautaansa varten. Hän määräsi myös kansalle hautaveron oman hautansa varustamiseksi, niin että jokainen, joka kuoli Egyptissä, sai maksaa hänelle veroa ruumiinsa ikuisesta säilymisestä. Mutta tämän ajatuksen Eje oli pannut hänen päähänsä, koska tiesi sen vihoittavan kansaa.

Koko tänä aikana en käynyt Thebassa, vaan seurasin armeijan mukana kokien vaivoja ja puutetta, koska armeija tarvitsi parannustaitoani, mutta miehet, jotka saapuivat Thebasta, kertoivat, että farao Tutankhamon oli hintelä ja sairaalloinen ja että jokin salainen tauti kulutti hänen ruumistaan. He sanoivat, että oli kuin sota Syyriassa olisi kuluttanut hänen voimiaan, sillä joka kerta kun saapui tietoja Horemhebin voitoista, farao sairastui, mutta jos tuli tieto Horemhebin tappiosta, farao virkistyi ja nousi vuoteestaan. He sanoivat myös, että tämä kaikki oli kuin noituutta ja että jokainen, joka halusi pitää silmänsä auki, saattoi selvästi nähdä, miten farao Tutankhamonin vointi riippui sodasta Syyriassa.

Mutta ajan kuluessa Eje kävi yhä kärsimättömämmäksi ja yhä useammin hän lähetti Horemhebille viestin: »Etkö jo vihdoin lakkaa sotimasta ja anna rauhaa Egyptille, sillä olen jo vanha mies ja kyllästyn odottamaan. Voita siis jo vihdoin, Horemheb, ja lahjoita Egyptille rauha, jotta saan palkkani sopimuksemme mukaan ja hoidan myös sinulle palkkasi.»

Kaiken tämän vuoksi en lainkaan ihmetellyt, kun sodan päätyttyä purjehtiessamme sotalaivoissa virtaa ylös juhlasaatossa ja liehuvin viirein vastaamme saapui viesti, että farao Tutankhamon oli astunut isänsä Ammonin kultaiseen laivaan purjehtiakseen lännen maahan. Siksi meidän oli vedettävä alas viirimme ja tahrittava kasvomme nokeen ja tuhkaan. Kerrottiin, että farao Tutankhamon oli saanut ankaran taudinkohtauksen samana päivänä, jona tieto Megiddon antautumisesta ja rauhasta oli saapunut Thebaan. Mutta mihin tautiin hän kuoli, siitä Elämän talon lääkärit riitelivät keskenään ja huhuttiin, että hänen vatsansa oli mustunut myrkyistä, mutta mitään varmaa ei kukaan tiennyt hänen kuolemastaan ja kansa sanoi, että hän kuoli omaan häijyyteensä, kun sota päättyi, koska hänen suurin ilonsa oli nähdä Egyptin kärsivän. Mutta minä tiedän, että painaessaan sinettinsä rauhansopimuksen saveen Horemheb surmasi hänet yhtä varmasti kuin jos olisi omin käsin työntänyt veitsen hänen sydämeensä, koska Eje odotti vain rauhaa raivatakseen Tutankhamonin tieltään ja noustakseen rauhan kuninkaana faraoiden valtaistuimelle.

Siksi meidän oli tuhrittava kasvomme ja vedettävä alas voiton kirjavat viirit laivoissa ja Horemheb antoi sangen harmissaan irroittaa ja pudottaa virtaan syyrialaisten ja heettiläisten päälliköt, jotka hän suurten faraoiden tapaan oli antanut ripustaa laivansa keulaan pää alaspäin. Myös sontakärsät, jotka hän oh ottanut mukaansa iloitsemaan voitosta Thebassa jättäen mutarotat rauhoittamaan Syyriaa ja lihomaan Syyrian lihavuudesta kaikkien sodan vaivojen jälkeen, olivat harmissaan ja kirosivat Tutankhamonia, josta heillä ei ollut iloa hänen eläessään ja joka vielä kuollessaan pilasi heidän ilonsa.

Ärtyneinä he pelasivat noppaa laivoissa saaliista, jonka olivat keränneet Syyriassa, ja tappelivat keskenään tytöistä, joita toivat mukanaan Syyriasta myydäkseen heidät Thebassa ensin kylliksi iloittuaan heidän kanssaan. He löivät kuhmuja ja haavoja toisiinsa ja lauloivat suruvirsien asemesta rivoja lauluja, niin että virran rantaan laivoja katselemaan kerääntynyt hurskas kansa kauhistui suuresti heidän käyttäytymistään. Eikä näitä Horemhebin sontakärsiä olisi voinut enää tuntea egyptiläisiksi, sillä monet heistä pukeutuivat syyrialaiseen tai heettiläiseen tapaan saatuaan saaliiksi näiltä komeita vaatteita ja sekoittivat puheeseensa syyrialaisia ja heettiläisia sanoja ja kirouksia ja useat olivat antautuneet palvelemaan Baalia Syyriassa ja toivat Baaleja mukanaan Egyptiin. Minulla ei ole syytä soimata heitä tästä, koska itse olin uhrannut Amorin Baalille suuren juoma ja lihauhrin ennen lähtöäni Syyriasta ystäväni Azirun muistoksi, mutta kerron tämän osoittaakseni, miksi kansa vieroksui heitä ja pelkäsi heitä kuin muukalaisia, vaikka ylpeilikin heidän voitoistaan Syyriassa.

Horemhebin sotilaat katselivat puolestaan oudoksuen Egyptiä, jota eivät olleet nähneet moneen vuoteen, sillä he eivät tunteneet enää Egyptiä samaksi maaksi, josta olivat lähteneet sotaan, enkä minäkään enää tuntenut Egyptiä. Sillä missä hyvänsä laskimme maihin laivoista yöpyäksemme maissa, näimme vain surua ja kurjuutta ja köyhyyttä ympärillämme. Ihmisten vaatteet olivat lukuisista pesuista harmaat ja paikoista kirjavat ja heidän kasvonsa olivat kuivat ja karheat öljyn puutteessa ja heidän silmänsä olivat nääntyneet ja epäluuloiset ja köyhän kansan selässä näimme veronkantajain kepiniskujen jäljet. Julkiset rakennukset olivat rappeutuneet ja linnut pesivät faraon tuomarien talojen katonkoruissa ja ravistuneet savitiilet putoilivat kaduille faraon talojen seinistä. Teitä ei ollut korjattu vuosikausiin työvoiman puutteen takia, koska Egyptin elävä voima kävi sotaa Syyriassa, ja kastelukanavien seinämät olivat sortuneet ja kasteluojat olivat nurmettuneet umpeen pelloissa.

Vain temppelit kukoistivat ja niiden seinistä hohtivat tuoreina kullan ja punaisin värein kuvat ja kirjoitukset, jotka ylistivät Ammonia, ja Ammonin papit olivat lihavia ja heidän kalju päänsä kiilsi rasvasta. Mutta heidän ahmiessaan uhrien lihaa köyhä kansa joi Niilin vettä kuivan leipänsä ja puuronsa palanpaineeksi ja miehet, jotka ennen olivat olleet varakkaita ja juoneet viiniä koristelluista maljoista, olivat tyytyväisiä, jos saattoivat hankkia ruukullisen laihaa olutta kerran kuunkierron aikana. Eikä rannoilta kuulunut naisten naurua ja lasten ilonkirkaisuja, vaan naiset heiluttivat rannoilla laihoin käsivarsin pesukarttuja ja lapset hiiviskelivät teillä kuin pelokkaat eläimet, joita on lyöty, ja kaivoivat mudasta vesikasvien juuria syöden niitä nälkäänsä. Tällaiseksi oli sota tehnyt Egyptin, ja sota oli vienyt kaiken sen, minkä Aton oli säästänyt. Siksi ihmiset eivät enää jaksaneet iloita rauhasta, vaan katselivat peläten Horemhebin sotalaivoja, jotka uivat ylävirtaan.

Mutta pääskyset sujahtelivat yhä yli veden kalvon nuolennopein siivin ja aution rannan kaislikossa mylvähtelivät virtahevoset ja krokotiilit lepuuttivat jäseniään matalikoilla kita ammollaan antaen pienten lintujen puhdistaa hampaitaan. Joimme laivoissa Niilin vettä eikä mikään vesi maailmassa ole Niilin veden kaltaista ja virvoita samalla tavoin janoista. Hengitimme mudan tuoksua ja kuulimme papyruskaislain suhisevan tuulessa ja kuulimme sorsien huudot ja yli hehkuvansinisen taivaan purjehti Ammon kultaisessa laivassaan ja tiesimme saapuneemme jälleen kotimaahan.

Niin tuli päivä, jona virran takaa kohosivat näkyviin kolme vuorenhuippua, Theban kolme ikuista vartijaa, ja näimme temppelin suuret katot, ja obeliskien kultaiset kärjet löivät hehkuvia salamoita ilmaan silmissämme. Näimme lännen vuoret ja kuolleitten loputto

man kaupungin ja näimme Theban kivilaiturit ja sataman ja köyhien kaupunginosan loppumattomat, savimajojen reunustamat kujat, rikkaiden kaupunginosat ja ylhäisten palatsit kukkien loiston ja nurmen vihreyden keskellä. Silloin hengitimme syvempään ja soutajat upottivat aironsa veteen uusin innoin ja Horemhebin sotilaat alkoivat huutaa ja meluta unohtaen surun, johon faraon kuolema heidät pakotti.

Tällä tavoin palasin jälleen Thebaan ja päätin, etten koskaan enää lähtisi sieltä, sillä silmäni olivat jo nähneet kylliksi ihmisten pahuutta eikä silmilläni ollut enää mitään uutta nähtävänä vanhan taivaan alla. Siksi päätin jäädä iäkseni Thebaan ja elää elämäni köyhyydessä entisessä kuparinvalajan talossa köyhien kaupunginosassa, sillä kaikki rikkaat lahjat, jotka parannustaidollani olin hankkinut Syyriassa sodan aikana, olin käyttänyt Azirun hautauhriin, koska en tahtonut pitää tätä rikkautta. Sieraimissani tämä rikkaus näet haisi vereltä eikä minulla olisi ollut iloa, jos olisin käyttänyt sen hyväkseni. Siksi lahjoitin Azirulle kaiken, minkä hänen maassaan olin kerännyt, ja palasin köyhänä Thebaan.

Mutta vielä en ollut saanut mittaani täyteen, sillä minulle oli vielä mitattu tehtävä, jota en tahtonut ja joka kauhisti mieltäni, mutta en voinut sitä välttää, ja siksi minun oli vielä kerran lähdettävä Thebasta ja lähdettävä jo muutaman päivän kuluttua. Eje ja Horemheb olivat näet mielestään viisaasti punoneet verkkonsa ja toteuttaneet suunnitelmansa ja uskoivat vallan olevan heidän käsissään, mutta valta karkasi aavistamatta heidän käsistään ja Egyptin kohtalo oli kääntymäisillään toiseen suuntaan naisen oikun tähden. Siksi minun on kerrottava vielä kuningatar Nefrititestä ja prinsessa Baketamonista, ennen kuin voin lopettaa kertomukseni ja pääsen rauhaan. Mutta kertoakseni heistä minun on aloitettava uusi kirja ja olkoon tämä kirja viimeinen, jonka kirjoitan, ja kirjoitan sen itseni tähden selittääkseni, miksi minusta, joka olin luotu parantajaksi, tuli murhaaja.

1

Sopimuksensa mukaan Horemhebin kanssa oli valtikankantaja Eje valmis nostamaan päähänsä faraoiden kruunut farao Tutankhamonin hautausmenojen jälkeen. Saavuttaakseen tämän päämääränsä hän kiirehti Tutankhamonin ruumiin säilyttämistä ja hänen hautaustaan ja lopetti hänen hautansa louhimistyöt ja jätti sen pieneksi ja mitättömäksi haudaksi suurten faraoiden hautojen rinnalla ja varasi itselleen suuren osan aarteista, jotka Tutankhamon oli aikonut viedä hautaan mukanaan. Mutta sopimuksensa mukaan hänen oli myös saatava prinsessa Baketamon taipumaan Horemhebin puolisoksi, jotta Horemheb voisi laillisesti vaatia Egyptin kruunuja Ejen kerran kuoltua, vaikka oli syntynyt sontaa varpaiden välissä. Tämän hän oli sopinut pappien kanssa siten, että prinsessa Baketamon ilmestyisi Horemhebille Sekhmetin hahmossa Sekhmetin temppelissä Horemhebin viettäessä voittonsa juhlaa suruajan päätyttyä ja antautuisi Horemhebille Sekhmetin temppelissä, jotta heidän liittonsa saisi jumalien pyhityksen ja myös Horemheb tulisi jumalalliseksi. Näin oli Eje suunnitellut yhdessä pappien kanssa, mutta prinsessa Baketamon oli punonut oman suunnitelmansa ja valmistanut sen huolellisesti ja tiedän, että kuningatar Nefritite oli yllyttänyt hänet tähän suunnitelmaan vihaten Horemhebia ja laskien tulevansa Baketamonin linnalla Egyptin mahtavimmaksi naiseksi, jos suunnitelma onnistuisi.

Heidän suunnitelmansa oli jumalaton ja kauhea ja vain katkeroituneen naisen viekkaus voi sellaisen suunnitelman synnyttää, ja heidän suunnitelmansa oli niin uskomaton, että se pelkän uskomattomuutensa vuoksi oli vähällä onnistua, koska kukaan ei tullut ajatelleeksi sellaista, ja jos olisi ajatellut, olisi pitänyt sellaista mahdottomana. Vasta tämän suunnitelman paljastuminen teki ymmärrettäväksi, miksi heettiläiset niin auliisti olivat tarjonneet rauhaa ja luovuttaneet Megiddon ja Amorin maan ja suostuneet myönnytyksiin rauhanteossa. Heettiläiset olivat näet viisaita miehiä ja pitivät varalla nuolikotelossaan nuolen, josta Horemhebillä ja Ejellä ei ollut aavistusta, ja tehdessään rauhan he uskoivat, etteivät menettäneet mitään suostuessaan myönnytyksiin. Heidän auliutensa tähden Horemhebin olisi pitänyt epäillä heitä, mutta hänen sotainen menestyksensä oli sokaissut hänet ja hän toivoi itse rauhaa vakauttaakseen valtansa Egyptissä ja voittaakseen vihdoin prinsessa Baketamonin puolisokseen, sillä liian monta vuotta hän oli jo odottanut Baketamonia ja odotus oli yllyttänyt hänen himonsa kuninkaalliseen vereen sietämättömäksi. Siksi hän ei halunnut epäillä mitään eikä havainnut heettiläisten viekkautta.

Mutta puolisonsa kuoltua ja alistuttuaan uhraamaan Ammonille kuningatar Nefritite ei voinut sietää ajatusta, että hinet sivuutettiin Egyptin hallitsemisessa ja että kuka hyvänsä toinen nainen kultaisessa talossa oli hänen veroisensa. Hän oli yhä hyvin kaunis iästään huolimatta, vaikka hänen kauneutensa oli kulunutta ja moneen kertaan pestyä kauneutta ja vaati paljon hoitoa ja kaunistusaineita säilyäkseen. Kauneudellaan hän voitti puolelleen lukuisia Egyptin ylhäisiä, jotka elivät elämäänsä kultaisessa talossa hyödyttöminä kuhnureina mitättömän faraon ympärillä. Älyllään ja oveluudellaan hän pääsi myös prinsessa Baketamonin ystäväksi ja yllytti Baketamonin synnynnäisen ylpeyden hehkuvaksi tuleksi, joka kulutti hänen sydäntään, niin että Baketamonin ylpeys oli lopulta enemmän hulluutta kuin ihmisen luonnollista itsetuntoa. Hän kävi näet niin ylpeäksi pyhästä verestään, ettei sallinut enää kenenkään tavallisen ihmisen kajota itseensä eikä sallinut kenenkään hipaisevan edes hänen varjoaan. Koko ikänsä hän oli ylpeästi säilyttänyt itsensä koskemattomana, sillä hänen mielestään koko Egyptissä ei ollut miestä, joka olisi ollut hänen arvoisensa, koska hänen suonissaan virtasi suurten faraoitten veri. Siten hän oli jo sivuuttanut tavallisen avioliiton iän ja luulen, että koskemattomuus kohosi hänen päähänsä ja teki hänen sydämensä sairaaksi, vaikka hyvä aviovuode olisi voinut parantaa hänet. Hän oh kuitenkin yhä hyvin kaunis ja hänen ryhtinsä ja ylpeytensä teki hänen kauneutensa ajattomaksi ja hän hoiti mustasukkaisesti kauneuttaan, vaikka ei sallinut orjien koskea itseensä.

Nefritite yllytti parhaansa mukaan hänen ylpeyttään ja uskotteli hänelle, että hän oli syntynyt suuriin tekoihin ja että hänen oli pelastettava Egypti alhaissyntyisten vallananastajien käsistä. Nefritite puhui hänelle suuresta kuningatar Hatshepsutista, joka sitoi kuninkaallisen parran leukaansa ja vyötti itsensä leijonanhännällä ja hallitsi Egyptiä faraoiden valtaistuimelta. He vaelsivat yhdessä Hatshepsutin valkoisin pylväin hehkuvassa kalliotemppelissä ja temppelin myrttipengermillä ja katselivat suuren kuningattaren kuvia ja Nefritite uskotteli Baketamonille, että hänen kauneutensa muistutti suuren kuningattaren kauneutta.

Nefritite puhui hänelle myös paljon pahaa Horemhebista, niin että hän neitseellisessä ylpeydessään alkoi kammota Horemhebia, joka oli alhaissyntyinen mies ja päätä pitempi ja rotevampi Egyptin ylhäisiä, eikä hän voinut sietää ajatusta, että Horemheb saisi hänet valtaansa ja tekisi hänelle väkivaltaa sotilaiden raakaan tapaan ja häpäisisi hänen pyhän verensä. Mutta ihmisen sydän on epäjohdonmukainen ja oikullinen ja siksi luulen hänen alkaneen eniten vihata Horemhebia, koska Horemhebin voima ja rajuus salaa houkutteli häntä ja hän oli Horemhebin saapuessa nuorukaisena kultaiseen taloon katsellut häntä liiaksi ja kuumentunut hänen katseistaan, vaikka ei koskaan ollut tunnustanut sitä itselleen.

Kaiken tämän vuoksi Nefrititen oli helppo taivuttaa hänet, kun Ejen ja Horemhebin suunnitelmat kävivät ilmeisiksi ja farao Tutankhamon riutui riutumistaan sodan Syyriassa lähetessä loppuaan. Enkä usko, että Eje salasi suunnitelmiaan Nefrititeltä, koska Nefritite oli hänen oma tyttärensä. Siten Nefrititen oli helppo saada selville, miten suurta peliä Eje ja Horemheb salassa pelasivat. Mutta Nefritite vihasi isäänsä, koska tämä oli syrjäyttänyt hänet hyödyttyään kylliksi hänestä ja piti hänet näkymättömissä kultaisessa talossa, koska hän oli kirotun faraon puoliso, eikä sallinut hänen ottaa osaa hovin juhlamenoihin. Luulen, että oli myös muita syitä, joiden vuoksi Nefritite vihasi isäänsä Ejeä, mutta en halua kertoa näistä syistä, koska en ole varma niistä enkä usko kaikkia kultaisen talon juoruja, vaikka tiedän, että faraoiden kultainen talo on pimeä talo ja kätkee seiniensä sisään paljon kauheita asioita. Sanon vain, että kauneus ja äly yhtyneinä naisessa, jonka sydämen vuodet ovat kovettaneet kiveksi, on vaarallinen yhdistelmä ja vaarallisempi kuin paljaat veitset ja repivämpi kuin hyökkäysvaunujen kuparisirpit. Enkä usko, että maailmassa on mitään vaarallisempaa ja tuhoisampaa kuin nainen, joka on kyllin kaunis ja kyllin älykäs ja jolta puuttuu sydän. Tämän todistaa parhaiten Nefrititen punoma suunnitelma, johon hän taivutti prinsessa Baketamonin.

Tämä viekas suunnitelma paljastui siten, että Horemheb kärsimättömyydessään alkoi Thebaan saavuttuaan kierrellä prinsessa Baketamonin huoneiden ympärillä nähdäkseen hänet ja puhutellakseen häntä, vaikka Baketamon ei halunnut ottaa häntä vastaan ja kieltäytyi näkemästä häntä. Horemheb osui huomaamaan heettiläisten lähettilään, joka pyrki Baketamonin puheille, ja alkoi ihmetellä, miten Baketamon otti vastaan heettiläisten lähettiläitä ja miksi lähettiläs viipyi niin kauan hänen luonaan. Siksi hän omin valloin ja keneltäkään kysymättä antoi vangita heettiläisen ja kopeudessaan heettiläinen uhkaili häntä ja puhui hänelle sanoja, joita vain vallastaan varma voi puhua.

Niinpä Horemheb kertoi kaiken Ejelle ja he tunkeutuivat väkisin yöllä Baketamonin huoneisiin ja surmasivat orjat, jotka puolustivat häntä, ja löysivät kirjeenvaihdon, jonka Baketamon oli kätkenyt hiiliastian tuhkaan. Luettuaan nämä savitaulut he kauhistuivat suuresti ja sulkivat Baketamonin huoneisiinsa ja antoivat vartioida häntä ja myös Nefrititeä he antoivat vartioida. Vielä samana yönä he tulivat luokseni entiseen kuparinvalajan taloon, jonka Muti oli rakennuttanut uudelleen tulipalon jälkeen Kaptahin lähettämällä hopealla, ja he tulivat yön pimeässä ja yksinkertaisessa kantotuolissa peitellen kasvojaan. Muti päästi heidät sisään tuntematta aluksi heitä ja ankarasti motkottaen heille, koska he vaativat häntä herättämään minut kesken uniani. En kuitenkaan nukkunut, sillä palattuani Syyriasta nukuin huonosti kaiken sen tähden, mitä Syyriassa olin joutunut näkemään. Siksi nousin vuoteesta kesken Mutin motkotuksen ja sytytin lamppuja ja otin vieraat vastaan luullen heidän tarvitsevan apuani lääkärinä. Mutta hämmästyin suuresti tuntiessani heidät ja annoin Mutin tuoda viiniä meille ja lähetin hänet sitten uudelleen nukkumaan, vaikka Horemheb oli niin peloissaan, että halusi tappaa Mutin, koska Muti oli nähnyt heidän kasvonsa ja saattoi kuulla puheemme. Koskaan en ollut nähnyt Horemhebia niin peloissaan ja tämä tuotti minulle suurta mielihyvää. Siksi sanoin:

»En suinkaan salli sinun tappavan Mutia, vaan luulen, että pääsi on kipeä, kun puhut noin järjettömiä. Muti on vanha nainen ja kuulee huonosti ja nukkuu yönsä kuorsaten kuin virtahepo. Jos maltat kuunnella, kuulet kohta hänen kuorsauksensa. Juo sen tähden viiniä ja usko, ettei sinun tarvitse pelätä vanhaa naista.»

Mutta Horemheb sanoi kärsimättömästi: »En tule puhumaan kanssasi kuorsauksesta, Sinuhe. Henki sinne tai tänne on samantekevää, sillä Egypti on kuolemanvaarassa ja sinun on pelastettava Egypti.»

Eje vahvisti hänen sanansa sanoen: »Totisesti, Egypti on kuolemanvaarassa, Sinuhe, ja myös minä olen vaarassa eikä näin suuri vaara liene koskaan ennen uhannut Egyptiä. Siksi käännymme sinun puoleesi hädässämme, Sinuhe.»

Mutta nauroin heille katkerasti ja levitin heidän nähtäväkseen tyhjät kämmeneni. Silloin Horemheb otti esiin kuningas Shubbiluliuman savitaulut ja antoi ne luettavakseni, ja hän antoi luettavakseni myös jäljennökset kirjeistä, jotka Baketamon oli kirjoittanut Khattushashiin heettiläisten kuninkaalle ennen sodan päättymistä. Luin nämä kirjeet eikä minua enää naurattanut ja viini menetti makunsa suussani, sillä Baketamon kirjoitti heettiläisten kuninkaalle seuraavasti:

»Olen faraon tytär ja suonissani virtaa pyhä veri eikä Egyptissä ole yhtäkään miestä, joka olisi minun arvoiseni. Olen kuullut, että sinulla on monta poikaa. Lähetä sen tähden poikasi luokseni, jotta särkisin ruukun hänen kanssaan, ja poikasi hallitkoon rinnallani Kemin maata.»

Tämä kirje oli niin uskomaton, että varovainen Shubbiluliuma ei ensin ollut uskonut sitä, vaan oli lähettänyt salaisen lähettillään mukana varsin epäluuloisen savitaulun Baketamonille tiedustellen häneltä hänen ehtojaan. Mutta Baketamon oli vahvistanut uudella kirjeellä tarjouksensa ja vakuuttanut, että Egyptin ylhäiset olivat hänen puolellaan ja että myös Ammonin papit olivat hänen puolellaan. Tämä kirje oli saanut Shubbiluliuman vakuuttumaan Baketamonin tarkoitusten vilpittömyydestä. Siksi hän oli kiirehtinyt tekemään rauhan Horemhebin kanssa ja valmistautui parhaillaan lähettämään poikansa Shubattun Egyptiin. Shubattun oli määrä suotuisana päivänä lähteä Kadeshista mukanaan koko joukko lahjoja Baketamonille, ja viimeisestä savitaulusta päätellen hän oli jo matkalla Egyptiin saattueineen.

Lukiessani näitä kirjeitä Eje ja Horemheb alkoivat riidellä keskenään ja Horemheb sanoi Ejelle: »Tämä siis on kiitos kaikesta, minkä olen tehnyt hyväksesi, ja tämä on kiitos sodasta, jossa olen voittanut heettiläiset ja kärsinyt paljon vaivoja. Totisesti olisin voittanut enemmän, jos olisin jättänyt sokean koiran vartioimaan etujani Egyptissä viipyessäni poissa, eikä sinusta ole minulle hyötyä enempää kuin parittajasta, jolle saa maksaa maksamistaan näkemättä edes vilahdusta tytön takapuolesta. Totisesti, Eje, olet sontaisin mies mitä milloinkaan olen tavannut, ja kadun suuresti päivää, jona tartuin mustaan käteesi tehdäkseni liiton kanssasi. Nyt ei minulla ole muuta neuvoa kuin miehittää Theba sontakärsilläni ja ottaa itse päähäni molemmat kruunut»

Mutta Eje sanoi: »Papit eivät koskaan suostu siihen emmekä tiedä edes, miten laaja on salaliitto ja miten paljon tukea Baketamon laskee saavansa papeista ja ylhäisistä. Kansasta ei ole väliä, sillä kansa on vain härkä, jonka kaulaan pannaan köysi ja jonka kuka hyvänsä taluttaa mihin haluaa. Ei, Horemheb, jos prinssi Shubattu saapuu Thebaan ja särkee ruukun Baketamonin kanssa, on meidän valtamme lopussa emmekä voi estää häntä asein, sillä se merkitsisi uutta sotaa eikä Egypti juuri nyt kestä enää uutta sotaa ja uusi sota tuhoisi valtamme ja pyyhkisi pois kaiken, minkä vaivalla olemme rakentaneet. Totisesti olen ollut sokea koira, mutta mitään tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut enkä voinut aavistaa sitä. Siksi Sinuhen on autettava meitä.»

»Kaikkien Egyptin jumalien nimeen», sanoin ihmetellen. »Miten minä voisin auttaa teitä, sillä olen vain lääkäri enkä pysty kääntämään hullun naisen päätä Horemhebin puoleen?»

Horemheb sanoi: »Olet jo kerran ennen auttanut meitä, ja joka airoon tarttuu, hänen on soudettava, tahtoi tai ei. Sinun on matkustettava prinssi Shubattua vastaan ja pidettävä huoli, ettei hän saavu Egyptiin. Miten sen saat aikaan, sitä emme tiedä emmekä edes halua tietää. Sanon vain, että julkisesti emme voi murhauttaa häntä matkalla, sillä se merkitsisi uutta sotaa heettiläisten kanssa ja haluan itse valita ajan, jona ryhdyn uuteen sotaan.»

Hänen sanansa kauhistivat minua ja polveni alkoivat vavista, sydämeni muuttui vedeksi ja kieli teki mutkia suussani, kun sanoin: »Joskin on totta, että kerran autoin teitä, tein sen yhtä paljon itseni tähden kuin Egyptin tähden, eikä tämä prinssi ole tehnyt minulle mitään pahaa ja vain kerran olen nähnyt hänet telttasi luona Azirun kuoleman päivänä. Ei, Horemheb, salamurhaajaa et tee minusta, vaan mieluummin kuolen, sillä häpeällisempää rikosta ei ole, ja joskin juotin farao Ekhnatonille kuoleman, tein sen hänen itsensä tähden, koska hän oli sairas ja olin hänen ystävänsä.»

Mutta Horemheb rypisti kulmiaan ja alkoi läiskytellä ruoskalla sääriään ja Eje sanoi: »Sinuhe, olet järkevä mies ja siksi kai itsekin käsität, ettemme voi hukata kokonaista valtakuntaa oikullisen naisen makuumaton alle. Usko minua, ei ole muuta keinoa. Prinssin on kuoltava matkalla Egyptiin eikä minuun kuulu, kuoleeko hän tapaturmaisesti vai sairauteen, kunhan hän kuolee. Siksi sinun on matkustettava häntä vastaan Siinain erämaahan ja matkustat häntä vastaan prinsessa Baketamonin lähettämänä ja lääkärinä tutkiaksesi hänet, onko hän kelvollinen aviomiehen tehtäviin. Sen hän uskoo mielellään ja ottaa sinut hyvin vastaan ja kyselee sinulta paljon Baketamonista, sillä prinssitkin ovat vain ihmisiä ja luulen hänen olevan suuren uteliaisuuden vallassa ja ihmettelevän, millaiseen noitaan Egypti aikoo hänet köyttää. Oh, Sinuhe, tehtäväsi on oleva helppo etkä tule halveksimaan lahjoja, jotka tämän tehtävän täyttäminen tuottaa sinulle, sillä sen suoritettuasi olet oleva rikas mies.»

Horemheb sanoi: »Valitse pian, Sinuhe, sillä valitset elämän tai kuoleman. Kai näet käsität, ettemme voi antaa sinun elää kuultuasi tämän kaiken, jos kieltäydyt, vaikka tuhannesti olisit ystäväni. Tämä salaisuus on näet faraoiden salaisuus eikä sillä saa olla kuulijoita. Nimi, jonka äitisi sinulle antoi, Sinuhe, oli paha enne, sillä olet joutunut liiaksi jo kuulemaan faraoiden salaisuuksia. Siksi sano vain sana, niin leikkaan kurkkusi auki korvasta korvaan, vaikka en tee sitä mielelläni, koska olet paras palvelijamme emmekä voi uskoa tällaista asiaa kenellekään toiselle. Sinut näet yhdistää meihin yhteinen rikos ja myös tämän rikoksen jaamme auliisti kanssasi, jos kerran mielestäsi on rikos pelastaa Egypti hullun naisen ja heettiläisten herruudesta.»

Tällä tavoin näin joutuneeni omien tekojeni punomaan verkkoon ja tämä verkko oli sitkeä ja piti minut vankinaan enkä voinut katkaista ainoatakaan säiettä siinä. Omat tekoni olivat köysi, joka sitoi minut, ja itse olin punonut tämän köyden ja tämän köyden alkupää pujottui jo kauas vuosien taakse ja se pujottui suuren faraon kuolinyöhön ja se pujottui jo Ptahorin käyntiin isäni talossa ja se pujottui autioon virtaan, jota pitkin purjehdin kaislaveneessä syntymäni yönä. Mutta sinä hetkenä, jona juotin kuoleman farao Ekhnatonille, sinetöin kohtaloni lopullisesti kiinni Horemhebin ja Ejen kohtaloon, vaikka en sitä silloin surussani ja katkeruudessani tiennyt.

»Tiedät hyvin, etten pelkää kuolemaa, Horemheb», sanoin puolustaen turhaan itseäni, sillä vaikka olin puhunut paljon kuolemasta ja kutsunut kuolemaa luokseni, oli kuolema iljettävä ja kylmä vieras pimeänä yönä enkä halunnut tylsän veitsen kihnuttavan auki kurkkuani.

Kirjoitan tämän kaiken itseni tähden kaunistelematta itseäni ja siksi myönnän häpeäkseni, että kuoleman ajatus tuona yönä kauhistutti suuresti minua ja eniten se kauhistutti minua, koska se tuli äkkiä ja odottamatta luokseni enkä ehtinyt valmistautua ottamaan sitä vastaan. Jos olisin ehtinyt valmistautua, en kenties olisi niin suuresti pelännyt. Mutta ajattelin pääskysten nuolennopeaa lentoa virran yllä ja ajattelin sataman viiniä ja ajattelin Mutin paistamaa hanhea Theban tapaan ja elämä oli äkkiä minulle odottamattoman suloinen. Siksi ajattelin Egyptiä ja ajattelin, että Ekhnatonin täytyi kuolla, jotta Egypti säilyisi ja Horemheb voisi asein torjua heettiläisten hyökkäyksen. Kuitenkin Ekhnaton oh ystäväni ja tämä muukalainen prinssi oli minulle ventovieras ja oli varmaan sodassa tekemiensä tekojen tähden tuhannesti ansainnut kuoleman. Miksi en murhaisi myös häntä pelastaakseni Egyptin, koska olin jo juottanut kuoleman Ekhnatonille pelastaakseni Egyptin. Siksi minua alkoi kovin nukuttaa ja sanoin haukotellen:

»Pane veitsesi pois, Horemheb, sillä tylsän veitsen näkeminen hermostuttaa suuresti minua. Olkoon, niinkuin sanot. Minä siis pelastan Egyptin heettiläisten vallasta, mutta miten sen pystyn tekemään, sitä en totisesti vielä tiedä ja luullakseni menetän henkeni samalla, sillä epäilemättä heettiläiset surmaavat minut, jos prinssi kuolee. Mutta hengelläni ei ole suurta väliä enkä halua heettiläisten hallitsevan Egyptiä enkä tee tätä lahjojen tähden tai hyvien lupausten tähden, vaan teen tämän, koska tämä teko kirjoitettiin tähtiin jo ennen syntymäni päivää enkä voi sitä välttää. Ottakaa siis kruununne minun kädestäni, Horemheb ja Eje, ottakaa kruununne ja siunatkaa nimeäni, sillä minä, mitätön lääkäri Sinuhe, teen teistä faraoita.»

Tämän sanoessani minua alkoi kovin naurattaa ajatellessani, että minun suonissani kenties virtasi pyhä veri ja olin faraoiden vallan ainoa oikea perillinen, kun taas Eje oli alkuaan mitätön auringonpappi ja Horemhebin vanhemmat haisivat karjalta ja juustolta. Panin kämmeneni suuni eteen ja hihitin ääneen kuin akka ja nauroin itsekseni ajatellen, että jos minussa olisi ollut kovuutta, kuten Horemhebissa, tai kylmäveristä viekkautta, kuten Ejessä, olisin kenties voinut johtaa elämäni siten, että olisin itse noussut faraoiden valtaistuimelle todistaen syntyperäni. Tällaisena mullistusten aikana oli kaikki mahdollista, mutta valta peloitti minua ja faraoiden veriset kruunut kauhistivat minua ja suonissani oli auringon veri sekaantunut Mitannin ohueen vereen, päivänlaskun vereen. Siksi vain nauroin kämmen suun edessä enkä voinut hillitä nauruani, sillä kun järkytykset kohtaavat minua, alan nauraa, ja kun pelkään, minun tulee uni. Tässä luulen eroavani monista muista ihmisistä.

Nauruni häiritsi Horemhebia, niin että hän alkoi rypistellä kulmiaan ja läiskytellä sääriään kultaisella ruoskalla, mutta Ejeä nauruni ei häirinnyt, koska hän oli jo vanha ja väsynyt mies eikä välittänyt ihmisten naurusta tai itkusta, vaan ainoastaan itsestään. Tänä hetkenä näin heidät molemmat sellaisina kuin he olivat ilman kuvitelmien kirjavaa höyhenpukua ja näin heidät rosvoina, jotka ryöstivät kuolevan Egyptin ruumista, ja näin heidät lapsina, jotka tahtoivat leikkiä kruunuilla ja valtamerkeillä, ja heidän tahtonsa ja himonsa kahlehti heidät, niin etteivät he koskaan voineet olla onnellisia. Siksi vaikenin äkkiä ja silmäni katsoivat tulevaisuuteen ja sanoin Horemhebille:

»Ystäväni Horemheb, kruunu painaa. Olet tunteva sen kuumana päivänä ehtoon aikaan, kun karja ajetaan juomaan virran rantaan ja äänet vaikenevat ympärilläsi.»

Mutta Horemheb sanoi: »Jouduta itsesi matkaan, sillä laiva odottaa ja sinun on kohdattava Shubattu Siinain erämaassa, ennen kuin hän ehtii saattueineen Tanikseen.»

Tällä tavoin lähdin äkkiä keskellä yötä jälleen Thebasta ja Horemheb antoi minulle nopeimman laivansa ja annoin nostaa laivaan lääkärinlippaani ja lopun hanhenpaistista Theban tapaan, jonka Muti oli tarjonnut minulle päivälliseksi. Myös viiniä annoin nostaa laivaan matkaseurakseni, koska en enää suuresti välittänyt, mitä minulle tapahtui.

2

Laivassa minulla oli aikaa ajatella, ja kylliksi ajateltuani joudutin matkaa minkä voin ja yllytin soutajia kepilläni ja lupaamalla heille runsaita lahjoja, sillä kuta enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmin käsitin, miten suunnaton vaara uhkasi Egyptiä kohoten mustan hiekkapilven kaltaisena erämaasta. Minun olisi helppo kaunistella itseäni ja sanoa, että kaiken, minkä tein, tein Egyptin tähden, mutta ihmisen tekojen selitykset eivät ole niin yksinkertaisia eikä tekojen viini koskaan ole puhdasta viiniä, vaan sekoitettua. Kirjoitan tämän itseni tähden ja siksi tunnustan, etten kenties olisi ryhtynyt tähän tekoon, ellen sinä yönä talossani olisi pelästynyt äkillistä kuolemaa. Mutta otettuani tämän teon suorittaakseni kaunistelin sen kaikin tavoin ja puin sen kuvitelmien kirkkaaseen höyhenpukuun, kunnes itsekin uskoin, että pelastin Egyptin teollani. Vanhennuttuani en kuitenkaan enää usko sitä, mutta matkatessani pikaveneessä virtaa alas minulla oli kiire ja teon kuume poltti minua, niin että silmäluomeni turposivat enkä saanut unen rauhaa.

Jälleen olin yksin ja yksinäisempi kaikkia ihmisiä, sillä kenellekään ihmiselle en voinut paljastaa enää itseäni enkä keneltäkään voinut pyytää apua tekooni. Salaisuuteni oli näet faraoiden salaisuus, ja jos se olisi joutunut ilmi, se olisi merkinnyt jälleen tuhansien ja taas tuhansien kuolemaa. Siksi minun oli oltava käärmettä ovelampi, jotten olisi joutunut ilmi, ja minua kannusti suuresti oveluuteen tieto, että kokisin kauhean kuoleman heettiläisten käsissä, jos joutuisin ilmi.

Sen tähden minulla oli suuri houkutus heittää kaikki ja paeta ja piiloutua jonnekin kauas, kuten teki sadun Sinuhe, kaimani, saatuaan vahingossa tietoonsa faraon salaisuuden. Minun teki suuresti mieleni paeta ja jättää kohtalo vyörymään Egyptin ylitse, ja jos olisin paennut, olisi kenties tapausten kulku muuttunut ja maailma näyttäisi näinä päivinä toisenlaiselta, mutta näyttäisikö maailma paremmalta vai pahemmalta, sitä en voi sanoa. Kuitenkin vanhentuessani olen ymmärtänyt, että kaikki hallitsijat ovat viime kädessä samanlaisia ja kaikki kansat ovat viime kädessä samanlaisia eikä ole suurta eroa, kuka hallitsee ja mikä kansa sortaa toista kansaa, koska köyhä kansa kuitenkin aina viime kädessä joutuu kärsimään. Siksi olisi kenties ollut samantekevää, vaikka olisin puhaltanut tekoni tuuleen ja paennut. Mutta jos olisin paennut, en varmaan koskaan enää olisi voinut olla onnellinen. Ei niin, että nyt olisin sen onnellisempi, sillä onneni päivät menivät ohitse nuoruuteni mukana.

Mutta minä en paennut, sillä olin heikko, ja kun ihminen on kyllin heikko, hän antaa toisen tahdon johtaa itsensä peloittavaankin tekoon mieluummin kuin itse valitsee tiensä. Totisesti, jos ihminen on kyllin heikko, hän antaa taluttaa itsensä kuolemaan mieluummin kuin yrittää katkaista köyden, josta häntä talutetaan, ja luulen, että monet ihmiset ovat heikkoja enkä minä ole ainoa.

Siksi prinssi Shubattun oli kuoltava ja ponnistin kaiken tietoni ja taitoni istuessani laivassa kultaisen katoksen varjossa viiniruukun ääressä keksiäkseni tavan, jolla surmaisin hänet, niin ettei tekoni joutuisi ilmi eikä Egypti joutuisi vastuuseen teostani. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä heettiläinen prinssi matkusti epäilemättä arvonsa mukainen saattue kerallaan ja heettiläiset olivat epäluuloisia ja valvoivat varmasti hänen turvallisuuttaan. Vaikka olisin tavannut hänet kahden erämaassa, en olisi voinut surmata häntä nuolella tai keihäällä, mikäli olisin pystynyt siihen, sillä nuoli ja keihäs jättävät jälkensä ja rikos olisi tullut ilmi. Myös mietin, voisinko houkutella hänet kanssani etsimään basiliskiä, jonka silmät ovat vihreätä kiveä, ja sysätä hänet rotkoon, niin että voisin kertoa hänen jalkansa kompastuneen ja hänen taittaneen niskansa. Mutta tämä suunnitelma oli lapsellinen ja tiesin, etteivät hänen saattajansa päästäisi häntä näkyvistään erämaahan, koska olivat vastuussa hänen hengestään hänen isälleen, suurelle Shubbiluliumalle. Saatoin olla varma, etten saisi edes kahden puhutella häntä, ja ruokia ja juomia varten oli ylhäisillä heettiläisillä myrkyn varalta esimaistajansa ja eri maistajat viiniä ja ruokia varten, niin etten voinut myrkyttää häntä tavallisin tavoin.

Siksi muistelin mielessäni kaikkia kertomuksia pappien salaisista myrkyistä ja kultaisen talon myrkyistä. Tiesin, että oli keinoja, joiden avulla kasvavan puun hedelmä voitiin myrkyttää jo raakileena, niin että sen poimija hedelmän kypsyessä söi siitä kuoleman. Tiesin myös, että oli kirjakääröjä, jotka toivat hitaan kuoleman avaajalleen, ja tiesin, että oli kukkia, joiden tuoksu saattoi tappaa, kun papit olivat niitä käsitelleet. Mutta nämä kaikki olivat pappien salaisuuksia eikä minulla ollut niistä tietoa ja luulen, että monet näistä kertomuksista ovat vain satuja. Vaikka ne olisivat totta ja minulla olisi ollut niistä tieto, en voinut ryhtyä kasvattamaan hedelmäpuita erämaassa ja tiesin hyvin, ettei heettiläinen prinssi ryhtyisi availemaan kirjakääröjä, vaan jättäisi ne kirjureilleen, eikä heettiläisten tapana ollut haistella kukkia, vaan katkoa niiden varret ruoskillaan ja rusentaa ne jalkoihinsa.

Kuta enemmän ajattelin tätä kaikkea, sitä vaikeammaksi käsitin tehtäväni ja toivoin, että minulla olisi ollut apunani Kaptahin oveluus, mutta Kaptahia en voinut sekoittaa tähän asiaan ja sitä paitsi Kaptah viipyi yhä Syyriassa keräämässä saataviaan eikä kiirehtinyt takaisin Egyptiin, koska hän Atonin valtakunnan takia piti vielä toistaiseksi Syyrian ilmanalaa ruumiilleen terveellisempänä kuin Egyptin ilmanalaa. Siksi ponnistin kaiken kekseliäisyyteni ja harkitsin kaikkia lääkärin tietojani, sillä kuolema on lääkärin hyvä tuttava ja lääkäri voi lääkkeillään kutsua yhtä hyvin kuoleman kuin elämän potilaalleen. Jos prinssi Shubattu olisi ollut sairas ja olisin saanut hoitaa häntä, olisin voinut rauhallisesti hoitaa hänet kuolemaan kaikkien lääketaidon sääntöjen mukaan eikä kenelläkään arvonsa tuntevalla lääkärillä olisi ollut mitään sanomista hoitotapojani vastaan, koska lääkärien ammattikunta kaikkina aikoina hautaa yhdessä vainajansa. Mutta Shubattu ei ollut sairas, ja jos hän sairastui, hän antaisi heettiläisten lääkärien hoitaa itseään eikä kutsuisi egyptiläistä parantajakseen.

Olen kertonut näin pitkälti mietteistäni osoittaakseni, miten vaikean tehtävän Horemheb minulle antoi, mutta enää en tahdo viipyä siinä, mitä ajattelin, vaan kerron vain, mitä tein. Memfiksen Elämän talossa täydensin lääkevarastoni eikä kukaan ihmetellyt kirjoittamiani lääkemääräyksiä, sillä mikä tavalliselle ihmiselle voi olla surmaavaa myrkkyä, on usein lääkärille parantava lääke. Sen jälkeen jatkoin vitkastelematta matkaani Tanikseen ja nousin siellä kantotuoliin ja varuskunta antoi saattueekseni muutamia sotavaunuja matkustaakseni erämaahan pitkin Syyrian suurta sotilastietä. Halusin näet matkustaa kantotuolissa lääkärin ja mukavuuteen tottuneen miehen tavoin, jottei liiallinen kiireeni olisi herättänyt epäilyksiä saattajissani ja heettiläisissä.

Horemheb oli saanut oikeita tietoja Shubattun matkasta, sillä kohtasin hänet ja hänen saattueensa kolmen päivänmatkan päässä Taniksesta muureilla ympäröidyn lähteen luona. Myös Shubattu matkusti kantotuolissa säästääkseen voimiaan ja hänen mukanaan oli lukuisia aaseja, jotka kantoivat painavia taakkoja ja kalliita lahjoja prinsessa Baketamonille, ja raskaat sotavaunut suojelivat hänen matkaansa ja kevyet sotavaunut vakoilivat tietä hänen edellään, sillä kuningas Shubbiluliuma oli käskenyt hänen varautua kaikkiin yllätyksiin tietäen liiankin hyvin, ettei hänen matkansa ollut mieluinen Horemhebille. Siksi Horemheb ei olisi voittanut mitään, jos olisi lähettänyt rosvojoukon murhaamaan hänet erämaassa, sillä hänen saattueensa voittamiseen olisi tarvittu säännöllinen sotaväenosasto hyökkäysvaunuilla vahvistettuna ja se olisi merkinnyt sotaa.

Mutta minulle ja vaatimattoman saattueeni upseereille heettiläiset olivat erittäin kohteliaita ja rakastettavia, kuten he aina ovat erittäin kohteliaita ja rakastettavia luullessaan saavansa ilmaiseksi sen, mitä asein eivät pysty valloittamaan. He ottivat meidät vastaan yöksi rakentamaansa leiriin ja auttoivat Egyptin sotilaita pystyttämään telttamme ja ympäröivät meidät lukuisilla vartijoilla sanoen suojelevansa meitä rosvoilta ja erämaan leijonilta, jotta saisimme nukkua yömme rauhassa. Mutta kuullessaan, että tulin prinsessa Baketamonin lähettämänä, prinssi Shubattu uteliaisuudesta maltittomana kutsutti minut luokseen puhutellakseen minua.

Tällä tavoin näin hänet hänen teltassaan ja hän oli nuori, uljas mies ja hänen silmänsä olivat suuret ja vedenkirkkaat, kun hän ei ollut juovuksissa, kuten nähdessäni hänet ensimmäisen kerran Horemhebin teltan edessä Azirun kuoleman aamuna Megiddon luona. Ilo ja uteliaisuus kohotti väriä hänen tummiin kasvoihinsa ja hänen nenänsä oli iso ja ylpeä rosvolinnun nenä ja hänen hampaansa välkkyivät hohtavan valkoisina kuin pedon hampaat, kun hän nauroi ilosta nähdessään minut. Annoin hänelle prinsessa Baketamonin kirjeen, jonka Eje oli väärentänyt, ja laskin käteni polvien tasalle hänen edessään kaikin kunnianosoituksin, ikään kuin hän olisi jo ollut hallitsijani. Minua huvitti suuresti nähdessäni, että hän ottaakseen minuc vastaan oli pukeutunut egyptiläiseen tapaan ja tunsi olonsa oudoksi vaatteiden tähden, joihin ei ollut tottunut. Hän sanoikin minulle:

»Koska tuleva kuninkaallinen puolisoni on uskoutunut sinulle ja olet kuninkaallinen lääkäri, en salaa sinulta mitään. Siksi sanon, että prinssi mennessään naimisiin on sidottu puolisoonsa ja puolisoni maa on oleva minun maani ja Egyptin tavat ovat minun tapani ja olen parhaani mukaan koettanut perehtyä Egyptin tapoihin, jotten olisi enää muukalainen saapuessani Thebaan. Myös olen odotuksesta maltiton nähdäkseni kaikki Egyptin ihmeet, joista olen kuullut paljon kerrottavan ja tutustuakseni Egyptin mahtaviin jumaliin, jotka tästä lähtien ovat myös minun jumaliani. Mutta maltittomin olen näkemään suuren kuninkaallisen puolisoni, koska olen perustava uuden hallitsijain suvun Egyptiin ja siittävä lapsia hänen kanssaan. Kerro sen tähden minulle kaikki hänestä ja kerro minulle hänen kokonsa ja muotonsa ja lanteittensa leveys, ikään kuin olisin jo egyptiläinen. Eikä sinun tule salata minulta mitään ikävääkään hänestä, vaan voit täysin luottaa minuun, kuten minä luotan sinuun kuin veljeeni.»

Luottamuksensa hän ilmaisi siten, että hänen takanaan seisoivat hänen päällikkönsä paljastetuin asein ja teltan ovea vartioivat heettiläiset sotilaat olivat suunnanneet keihäittensä kärjet selkääni kohden. Mutta en ollut tietävinäni tästä, vaan kumarsin maahan asti hänen edessään ja sanoin:

»Valtiattareni prinsessa Baketamon on Egyptin kauneimpia naisia. Pyhän verensä tähden hän on säilyttänyt itsensä koskemattomana, vaikka on sinua useita vuosia vanhempi, mutta hänen kauneutensa on ajaton ja hänen kasvonsa ovat kuin kuu ja hänen silmänsä ovat soikeat kuin lootukset. Lääkärinä voin myös vakuuttaa sinulle, että hänen lanteensa pystyvät synnyttämään lapsia, vaikka ne ovat kapeat, kuten kaikkien Egyptin naisten. Kaiken tämän tähden hän on lähettänyt minut sinua vastaan vakuuttautuakseen, että kuninkaallinen veresi on hänen pyhän verensä veroista ja että ruumiillisesti täytät kaikki vaatimukset, jotka aviomiehelle voi asettaa, niin ettet jätä häntä pulaan, sillä hän odottaa maltittomasti sinua, koska ei vielä milloinkaan elämässään ole tuntenut miestä.»

Prinssi Shubattu röyhisti rintaansa ja kohotti kyynärpäänsä hartioitten tasalle näyttääkseen käsivarsiensa lihaksia ja sanoi minulle: »Käsivarteni jännittävät vahvimmankin jousen ja pohkeitteni välissä voin puristaa aasin läkähdyksiin. Kasvoissani ei myöskään ole vikaa, kuten itse näet, enkä edes muista, milloin viimeksi olen sairastanut.»

Sanoin hänelle: »Olet varmaan vielä kokematon nuorukainen etkä tunne Egyptin tapoja, koska luulet, että egyptiläinen prinsessa on jousi, jota jännitetään, ja aasi, joka likistetään pohkeitten väliin. Niin ei suinkaan ole, vaan minun on nähtävästi pidettävä sinulle muutamia luentoja Egyptin lemmentaidosta, jotta et saattaisi itseäsi häpeään prinsessan edessä. Valtiattareni teki nähtävästi oikein lähettäessään minut sinua vastaan lääkärinä tutustuttamaan sinut Egyptin tapoihin.»

Sanani loukkasivat suuresti prinssi Shubattua, sillä hän oli ylpeä nuorukainen ja ylpeili miehuutensa väkevyydestä kaikkien heettiläisten tavoin. Hänen päällikkönsä purskahtivat nauruun ja tämä loukkasi vielä enemmän häntä, niin että hänen kasvonsa vaalenivat vimmasta ja hän puri narskuttaen hampaitaan yhteen. Mutta hän tahtoi esiintyä lempeänä egyptiläiseen tapaan ja sanoi sen tähden mahdollisimman rauhallisesti:

»En ole kokematon poika, kuten luulet, vaan keihääni on jo puhkaissut monta nahkasäkkiä enkä usko, että prinsessasi tarvitsee olla tyytymätön, kun opetan hänelle Khattien maan taitoa.»

Sanoin hänelle: »Uskon mielelläni voimasi, valtiaani, mutta varmaan erehdyit sanoessasi, ettet edes muista, milloin viimeksi olet sairastanut, sillä lääkärinä näen silmistäsi ja poskistasi, että olet sairas, ja lääkärinä tiedän, että vatsasi on löystynyt ja kiusaa sinua.»

Viime kädessä lienee niin, ettei ole ketään ihmistä, joka ei uskoisi olevansa sairas, jos sitä kyllin kauan ja itsepintaisesti vakuuttelee hänelle ja hän ryhtyy kuuntelemaan itseään. Jokaisella ihmisellä on näet tarve sisimmässään hemmotella itseään ja antautua hoidettavaksi, ja tämän ovat lääkärit tienneet kaikkina aikoina ja suuresti rikastuneet tämän tietonsa tähden. Mutta minulla oli tässä asiassa vielä se etu, että tiesin erämaan lähteiden sisältävän lipeää ja aiheuttavan ripulin niille, jotka eivät ole tottuneet erämaan veteen. Siksi prinssi Shubattu hämmästyi suuresti sanoistani ja huusi:

»Erehdyt varmaan, Sinuhe, egyptiläinen, sillä en toki lainkaan tunne itseäni sairaaksi, vaikka minun on myönnettävä, että vatsani on löysä ja olen saanut kykkiä pitkin päivää tien ohessa. Mutta mistä sen tiedät, sitä en ymmärrä ja lääkärinä olet varmaan etevämpi omaa lääkäriäni, joka ei ole kiinnittänyt huomiota vaivaani.» Hän kuunteli itseään ja koetti käsin silmiään ja otsaansa ja sanoi: »Totisesti, tunnen silmieni kirvelevän, kun olen koko päivän tuijottanut erämaan punaista hiekkaa, ja otsani on kuuma eikä oloni ole niin hyvä kuin toivoisin.»

Sanoin hänelle: »Lääkärisi olisi paras määrätä sinulle lääke, joka parantaa vatsasi ja antaa sinulle hyvän unen. Erämaan vatsataudit ovat näet hankalia ja tiedän itse, että koko joukko Egyptin miehiä kuoli erämaassa vatsanvaivoihin armeijan marssiessa Syyriaan. Eikä kukaan tiedä, mistä tämä vaiva aiheutuu, vaan muutamat sanovat sen tulevan erämaan myrkyllisestä tuulesta ja toiset sanovat sen johtuvan vedestä ja muutamat syyttävät heinäsirkkoja. Mutta en epäile, että huomisaamuna olet jälleen terve ja voit jatkaa matkaa, jos lääkärisi sekoittaa sinulle tänä iltana hyvän lääkkeen.»

Tämän kuullessaan hän alkoi ajatella ja hänen silmänsä kapenivat ja hän vilkaisi päällikköihinsä ja sanoi minulle viekastellen kuin pieni poika: »Sekoita sinä minulle hyvä lääke, Sinuhe, koska varmaan tunnet nämä erämaan oudot vatsataudit paremmin kuin oma lääkärini.»

Mutta en ollut niin tyhmä kuin hän luuli, vaan kohotin käteni torjuvasti kämmenet ulospäin ja sanoin: »Pois se minusta. Minä en toki rohkene sekoittaa sinulle lääkkeitä, sillä jos vointisi pahenisi, syyttäisit minua ja sanoisit minun egyptiläisenä tahtovan sinulle pahaa. Mutta oma lääkärisi tekee sen yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä, koska hän tuntee ruumiisi rakenteen ja entiset vaivasi, eikä hänen tarvitse tehdä muuta kuin antaa sinulle yksinkertainen lääke, joka kovettaa vatsasi.»

Hän hymyili minulle ja sanoi: »Kenties neuvosi on hyvä, sillä aion syödä ja juoda kanssasi, jotta kertoisit minulle kuninkaallisesta puolisostani ja Egyptin tavoista, enkä halua lakkaamatta juosta teltan taakse kykkimään kesken kertomustasi.»

Niinpä hän antoi kutsua lääkärinsä, joka oli äreä ja epäluuloinen heettiläinen, ja keskustelimme lääkäreinä keskenämme. Huomattuaan etten halunnut kilpailla hänen kanssaan hän mielistyi minuun ja noudatti neuvoani ja sekoitti prinsille vatsaa kovettavan lääkkeen, ja neuvostani hän teki tämän lääkkeen varsin vahvaksi. Minulla oh näet tarkoitukseni antaessani tämän neuvon. Mutta sekoitettuaan lääkkeen hän joi ensin itse maljasta ja ojensi sen sitten prinssille osoittaakseen tällä tavoin, että lääke oli vaaraton. Hänen tavastaan sekoittaa lääke ja aineista, jotka hän sekoitti lääkkeeseen, huomasin, että hän oli taitava lääkäri, mutta puheeni hämmensivät hänet ja luulen, että hän uskoi minun olevan häntä taitavampi ja noudatti sen tähden neuvoani potilaansa hyväksi.

Mutta minä tiesin, ettei prinssi ollut sairas, vaan olisi parantunut lääkkeittäkin. Halusin kuitenkin hänen saattueensa uskovan hänet sairaaksi ja halusin hänen vatsansa kovettuvan, jottei lääke, jonka aioin juottaa hänelle, pääsisi purkautumaan hänestä ennen aikojaan. Ennen ateriaa, jonka prinssi antoi valmistaa kunniakseni, menin telttaani ja join vatsani täyteen ruokaöljyä, niin hankalaa kuin se olikin, mutta kuvotuksesta huolimatta join vatsani täyteen öljyä pelastaakseni oman henkeni. Sitten otin mukaani pienen ruukun viiniä, johon olin sekoittanut myrkyn ja jonka olin sinetöinyt uudelleen, ja ruukku oli niin pieni, että siitä riitti viiniä vain kahteen maljaan. Näin palasin prinssin telttaan ja istuuduin hänen matolleen ja söin ruokia, joita orjat tarjosivat, ja join viinejä, joita juomanlaskijat kaatoivat maljoihin, ja kerroin lukuisia hullunkurisia juttuja Egyptin tavoista, vaikka minua koko ajan ankarasti kuvotti, saadakseni prinssin nauramaan ja hänen päällikkönsä nauramaan. Prinssi Shubattu nauroikin hampaat välkkyen ja taputti kädellään selkääni ja sanoi:

»Olet mukava mies, Sinuhe, vaikka olet egyptiläinen, ja perehdyttyäni Egyptiin teen sinusta lääkärini ja teen sinusta kuninkaallisen lääkärin. Totisesti, läkähdyn naurusta ja unohdan vatsanvaivani kertoessasi minulle Egyptin naimatavoista, mutta nämä tavat ovat velttoja tapoja, joskin niistä saattaa olla paljon huvia, ja luulen, että egyptiläiset ovat keksineet näitä tapoja välttääkseen lasten saamista. Siksi aion opettaa Egyptille paljon heettiläisiä tapoja ja teen päälliköistäni Egyptin piirikuntain päälliköitä ja luulen, että tämä tulee tekemään varsin hyvää Egyptille, kunhan ensin olen antanut prinsessalle, mitä hänelle kuuluu.»

Hän löi käsin polviaan ja juopui viinistä ja nauroi ja sanoi: »Totisesti soisin prinsessan jo venyvän matollani, sillä kertomuksesi ovat suuresti kiihdyttäneet minua, Sinuhe, ja aion saada hänet ähkimään ilosta, kunhan kerkiän. Pyhän taivaan ja suuren maaemon nimeen, aion panna koko Egyptin ähkimään ilosta, sillä Khattien maan ja Egyptin yhtyessä ei maailmassa ole valtakuntaa, joka enää voisi valtaamme vastustaa, ja alistamme kaikki neljä maailmanosaa valtaamme, niin että valtamme ulottuu maasta maahan ja merestä mereen. Mutta ensin Egyptin on saatava rautaa jäseniinsä ja tulta sydämeensä, niin että jokainen egyptiläinen uskoo, että kuolema on elämää parempi. Kaikki tämä tapahtukoon ja tapahtukoon pian.»

Hän kohotti maljansa ja joi viiniä ja juotuaan viiniä hän uhrasi maljastaan viiniä maaemolle ja roiskutti ilmaan viiniä uhratakseen myös taivaalle, niin että hänen maljansa tyhjeni. Kaikki heettiläiset olivat jo jonkin verran juopuneet ja iloiset kertomukseni olivat hälventäneet heidän epäluulonsa. Siksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin:

»En suinkaan halua loukata sinua ja viiniäsi, Shubattu, mutta ilmeisesti et vielä koskaan ole maistanut Egyptin viiniä, sillä jos kerran olisit maistanut Egyptin viiniä, olisi kaikki muu viini suussasi laimeaa kuin vesi etkä välittäisi enää muusta viinistä. Siksi sinun on suotava anteeksi minulle, jos juon omaa viiniäni, sillä pääsen päihdyksiin vain omasta viinistäni. Sen tähden varaan aina mukaani oman viinini muukalaisten pidoissa.»

Ravistin viiniruukkuani ja mursin sen sinetin auki hänen nähtensä ja kaadoin juopumusta teeskennellen viiniä maljaani, niin että viiniä läikkyi maahan, ja join maljastani ja sanoin: »Ah, tämä on Memfiin viiniä, tämä on pyramidien viiniä, joka punnitaan kullalla, väkevää, suloista ja juovuttavaa Egyptin viiniä, jonka veroista ei ole muualla maailmassa.» Viini olikin väkevää ja hyvää ja olin sekoittanut siihen myrhaa, niin että koko teltta tuoksui avatessani ruukun, mutta viinin ja myrhankin lävitse tunsin kielessäni kuoleman maun. Siksi viiniä läikkyi leualleni juodessani, mutta heettiläiset luulivat minun olevan juovuksissa. Prinssi Shubattu kävi uteliaaksi ja kurotti maljaansa minulle ja sanoi:

»En toki enää ole sinulle muukalainen, vaan huomispäivänä olen herrasi ja faraosi. Anna sen tähden minun maistaa tätä viiniä, sillä ellet salli minun maistaa sitä, en usko sitä niin erinomaiseksi kuin sanot.»

Mutta minä puristin viiniruukkua rintaani vasten ja torjuin kiivaasti ja sanoin: »Tämä viini ei riitä kahdelle eikä minulla ole enempää mukanani tätä hienoa viiniä ja tahdon juoda itseni juovuksiin tänä iltana, koska tämä on suuren ilon päivä koko Egyptille ja Egyptin ja Khattien maan ikuisen liiton päivä.»

»Hiihaa», huusin ja kiljuin kuin aasi ja puristin viiniruukkua syliini ja sanoin: »Minun sisareni, minun morsiameni, minun pieni armaani, kurkkuni on kotisi ja mahani on pehmeä pesäsi enkä salli vieraan kajota sinuun.»

Heettiläiset nauroivat selkä vääränä ja lyöden käsillä polviinsa, mutta Shubattu oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi, ja hän ojensi maljaansa minua kohden ja pyysi ja vannotti minua antamaan hänen maistaa viiniäni, kunnes vihdoin itkien kaadoin hänen maljansa täyteen ruukustani ja tyhjensin pienen ruukkuni hänen maljaansa. Eikä minun ollut vaikea itkeä, niin suuresti pelkäsin sinä hetkenä.

Mutta saatuaan viinin Shubattu katseli ympärilleen, ikään kuin hänen vaistonsa olisi varoittanut häntä, ja heettiläisen tavan mukaan hän ojensi maljansa minulle ja sanoi: »Pyhitä maljani, koska olet ystäväni ja haluan osoittaa sinulle suuren suosion.» Tämän hän teki, koska ei kehdannut osoittaa epäluuloaan ja antaa esimaistajan maistaa viiniä. Join pitkän kulauksen hänen maljastaan ja juotuani hän tyhjensi maljan ja maiskutti suutaan ja kuunteli ruumistaan pää kallellaan ja sanoi: »Totisesti, viinisi on väkevää, Sinuhe, ja nousee päähän kuin savu ja polttaa tulena mahaani, mutta suuhun jää siitä karvas maku ja tämän Egyptin maun haluan huuhdella suustani vuorten viinillä.» Hän täytti maljansa jälleen omalla viinillään ja huuhteli siten maljan ja tiesin, ettei myrkky vaikuttaisi häneen ennen kuin aamulla, koska hänen vatsansa oli kova ja hän oli syönyt runsaasti.

Join niin paljon viiniä kuin saatoin ja teeskentelin päihtynyttä ja odotin vielä puolen vesimitan ajan, ennen kuin annoin taluttaa itseni telttaani, jotten olisi herättänyt epäilyksiä heettiläisissä. Vasta sopivan ajan kuluttua annoin siis taluttaa itseni telttaani ja likistin koko ajan tyhjää viiniruukkua rintaani vasten, jottei se olisi jäänyt heidän tarkastettavakseen. Mutta heettiläisten laskettua minut vuoteelleni monenlaisin karkein pilapuhein ja jätettyä minut yksin nousin kiireesti ja työnsin sormet kurkkuuni ja oksensin vatsani tyhjäksi ja oksensin suojelevan öljyn ja myrkyn mahastani. Mutta kauhuni oli niin suuri, että kalman hiki vuoti pitkin jäseniäni ja polveni vapisivat, ja kenties myrkkykin oli ehtinyt jonkin verran vaikuttaa minuun. Siksi huuhtelin vatsani moneen kertaan ja nautin puhdistavia lääkkeitä ja oksensin kerran toisensa jälkeen, kunnes oksentelin pelkästä pelosta ilman lääkkeitten apua.

Vasta uuvuttuani märän rievun kaltaiseksi huuhtelin viiniruukun ja särin sen palasiksi ja piilotin palaset hiekkaan. Sen jälkeen makasin vuoteellani valvoen ja pelosta ja myrkyn voimasta vavisten ja pimeästä katsoivat minuun koko yön Shubattun nauravat kasvot ja suuret, vedenkirkkaat silmät. Hän oli näet hyvin kaunis nuorukainen enkä voinut unohtaa hänen kasvojaan maatessani pimeässä enkä voinut unohtaa hänen ylpeää ja huoletonta nauruaan enkä voinut unohtaa hänen heleänvalkoisia hampaitaan.

3

Avukseni tuli vielä heettiläisten ylpeys, sillä tuntiessaan seuraavana aamuna itsensä pahoinvoivaksi prinssi Shubattu ei halunnut tunnustaa itseään sairaaksi ja keskeyttää matkaa levätäkseen vatsanvaivojen tähden, vaan nousi kantotuoliinsa kieltäen vaivansa, vaikka tämä vaati häneltä suurta ponnistusta. Siksi jatkoimme matkaa koko päivän ja sivuuttaessani hänen kantotuolinsa hän heilutteli minulle kättään ja huuteli ja koetti nauraa. Päivän kuluessa hänen lääkärinsä antoi hänelle vielä kaksi kertaa vatsaa kovettavan ja kipua lievittävän lääkkeen siten pahentaen hänen vaivaansa ja saaden myrkyn vaikuttamaan häneen täydellä teholla, sillä ankara ripuli olisi kenties vielä aamulla voinut pelastaa hänen henkensä.

Mutta iltapäivällä hän vajosi syvään tajuttomuuden tilaan kantotuolissaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin hänen päässään ja hänen kasvonsa painuivat kuopille ja kävivät kalpeanvihreiksi, niin että hänen lääkärinsä hätääntyi suuresti ja kutsui minua avukseen. Myös minä hätäännyin suuresti nähdessäni hänen kurjan tilansa eikä minun tarvinnut teeskennellä hätääntymistäni, sillä pelkoni sai minut palelemaan keskellä päivää enkä myrkyn tähden tuntenut itseäni terveeksi. Mutta sanoin tuntevani oireet ja sanoin Shubattun sairastuneen erämaan vatsatautiin, josta illalla olin varoittanut häntä ja jonka oireet olin huomannut hänen kasvoistaan, vaikka hän ei ollut uskonut minua. Karavaani pysähtyi ja hoidimme häntä hänen kantotuolissaan ja juotimme hänelle virvoittavia ja puhdistavia lääkkeitä ja asetimme kuumia kiviä hänen vatsansa päälle, mutta koko ajan pidin tarkasti huolen, että heettiläinen lääkäri sekoitti kaikki lääkkeet ja juotti ne hänelle pakottaen auki hänen yhteenlikistyneet hampaansa. Minä tiesin hänen kuolevan ja tahdoin neuvoillani parhaani mukaan lievittää hänen kipujaan ja tehdä kuoleman hänelle helpoksi, koska en voinut tehdä muuta hänen hyväkseen.

Illan tullen kannoimme hänet hänen telttaansa ja heettiläiset alkoivat valittaa ääneen hänen telttansa ympärillä ja repiä vaatteitaan ja sirotella hiekkaa hiuksiinsa ja haavoittaa itseään veitsillä, sillä he kaikki pelkäsivät henkensä tähden ja tiesivät, ettei kuningas Shubbiluliuma säälisi heidän henkeään, jos prinssi kuolisi heidän käsiinsä. Mutta minä valvoin prinssi Shubattun vuoteen ääressä heettiläisen lääkärin kanssa ja soihtujen savu sai silmäni kirvelemään ja nenäni vuotamaan ja näin tämän kauniin nuorukaisen, joka vielä eilen oli ollut vahva, terve ja onnellinen, hitaasti raukeavan ja käyvän rumaksi ja kalmanvihreäksi silmissäni.

Minä näin hänen kuolevan ja hänen helmenkirkkaat silmänsä himmenivät ja alkoivat veristää ja hänen silmäteränsä oli enää vain neulankärjen kokoinen musta täplä. Vaahto ja lima teki hänen hampaansa keltaisiksi ja hänen ihonsa menetti terveen värinsä ja painui kuopalle ja hän puristeli käsiään nyrkkiin ja upotti kyntensä kämmeniinsä kivuissaan. Epätoivoisena ja epäluuloisena tutki heettiläinen lääkäri hänen tilaansa lakkaamatta, mutta hänen oireensa eivät eronneet pahan vatsataudin oireista eikä hänelle tapahtunut mitään, mitä ilkeä vatsatauti ei olisi voinut aiheuttaa. Siksi ei kukaan tullut ajatelleeksi myrkkyä, ja vaikka joku olisi sitä ajatellut, ei kukaan olisi voinut syyttää minua, koska itse olin juonut samaa viiniä ja juonut viiniä hänen maljastaan eivätkä he käsittäneet mitään tapaa, jolla olisin salaa voinut myrkyttää Shubattun. Siten olin suorittanut tekoni erittäin taitavasti ja Egyptin suureksi hyödyksi, niin että olisin voinut olla ylpeä taidostani, mutta en suinkaan ollut ylpeä taidostani nähdessäni prinssi Shubattun kuolevan.

Seuraavana aamuna kuoleman lähestyessä hän näet tuli jälleen tajuihinsa ja kuoleman lähestyessä hän oli vain sairas lapsi ja kutsui hiljaa äitiään. Valittavasti ja hiljaa hän kutsui: »Äiti, äiti, kaunis äitini.» Hänen voimaton kätensä puristi sormiani ja kuolema tuli hänen silmiinsä. Mutta kuoleman tullessa kivut hellittivät hänet ja hän hymyili kirkasta pojanhymyä ja muisti olevansa kuninkaallista verta. Siksi hän kutsui päällikkönsä luokseen ja sanoi: »Kuolemastani ei tule syyttää ketään, sillä kuolema tuli luokseni erämaan vatsatautina ja minua on hoitanut Khattien maan paras lääkäri ja Egyptin etevin lääkäri on hoitanut minua kaikella taidollaan. Mutta heidän taitonsa ei ole voinut minua auttaa, koska on taivaan ja maaemon tahto, että kuolen, ja varmaan erämaa ei ole maaemon vallassa, vaan Egyptin jumalien vallassa ja suojelee Egyptiä. Tietäkää siis kaikki, ettei heettiläisen sovi lähteä erämaahan, ja minun kuolemani on merkki tästä, ja merkki tästä oli myös hyökkäysvaunujemme tappio erämaassa, vaikka emme sitä uskoneet. Antakaa sen tähden lääkäreille arvoiseni lahja, kun olen kuollut, ja sinä, Sinuhe, tervehdi prinsessa Baketamonia ja sano, että vapautan hänet hänen lupauksestaan suuresti pahoitellen, etten voi kantaa häntä häävuoteeseen omaksi ilokseni ja hänen ilokseen. Totisesti, vie hänelle tämä tervehdykseni, sillä kuollessani hän häämöttää unelmissani satujen prinsessan kaltaisena ja kuolen hänen ajaton kauneutensa silmissäni, vaikka koskaan en saanut nähdä häntä elävin silmin.»

Hän hymyili kuollessaan, kuten kuolema joskus suurten kipujen jälkeen tulee hymyilevänä autuutena, ja hänen sammuvat silmänsä näkivät rauetessaan ihmeellisiä näkyjä. Katselin häntä vavisten ja katsellessani häntä näin hänet ihmisenä, kaltaisenani, enkä ajatellut enää hänen kansaansa ja kieltään ja ihonväriään, vaan tiesin vain, että hän kuoli minun käteni kautta ja pahuuteni tähden, vaikka hän oli veljeni ihmisenä. Niin turtunut kuin sydämeni olikin kaiken kuoleman tähden, jonka elämäni päivinä olin joutunut näkemään, vapisi sydämeni nähdessäni prinssi Shubattun kuolevan. Siksi kyyneleni vuotivat poskilleni ja käsilleni ja repäisin vaatteeni ja huusin: »Ihminen, veljeni, älä kuole.»

Mutta hänen kuolemaansa en enää voinut auttaa ja heettiläiset upottivat hänen ruumiinsa väkevään viiniin ja hunajaan voidakseen kuljettaa hänen ruumiinsa Khattushashiin heettiläisten kuninkaiden vuorihan taan, jossa kotkat ja sudet vartioivat kuninkaiden ikuista unta. He olivat suuresti liikuttuneita liikutukseni ja vilpittömien kyyneleitteni tähden ja pyynnöstäni he mielellään kirjoittivat minulle saveen todistuksen, etten millään tavoin ollut vikapää prinssi Shubattun kuolemaan, vaan olin ponnistanut kaiken taitoni pelastaakseni hänet taudin kuolemasta. Tämän todistuksen he kirjoittivat saveen heettiläisin kirjaimin ja painoivat sen alle omat sinettinsä ja prinssi Shubattun kuninkaallisen sinetin, jottei mikään varjo lankeisi ylleni Egyptissä heidän herransa kuoleman tähden. He arvostelivat näet Egyptiä omien tapojensa mukaan ja uskoivat prinsessa Baketamonin surmauttavan minut, kun palasin Egyptiin kertomaan prinssi Shubattun kuolemasta.

Tällä tavoin pelastin teollani Egyptin heettiläisten vallasta ja minun olisi pitänyt olla tyytyväinen tekoni tähden, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen, vaan minulla oli tunne, että mihin hyvänsä meninkin kuolema seurasi kintereilläni. Kasvoin lääkäriksi parantaakseni ihmisiä taidollani ja kylvääkseni elämää kuoleman sijasta, mutta isäni ja äitini kuolivat minun pahuuteni tähden ja Minea kuoli heikkouteni tähden ja Merit ja pieni Thot kuolivat sokeuteni tähden ja farao Ekhnaton kuoli vihani ja ystävyyteni ja Egyptin tähden. Kaikki, joita rakastin, kuolivat tähteni väkivaltaisen kuoleman. Niin kuoli myös prinssi Shubattu tähteni, vaikka rakastin häntä hänen kuollessaan enkä enää tahtonut hänen kuolemaansa. Siksi aloin pelätä omia silmiäni ja pelkäsin käsiäni palatessani takaisin Tanikseen ja uskoin, että kirous seurasi minua, mihin hyvänsä menin.

Mutta palasin Tanikseen ja Taniksesta purjehdin Memfikseen ja Memfiksestä palasin Thebaan. Thebassa annoin laivani laskea kultaisen talon laituriin ja astuin Ejen ja Horemhebin eteen. He ottivat minut vastaan ja sanoin heille: »Tahtonne on tapahtunut. Prinssi Shubattu kuoli Siinain erämaassa eikä varjo hänen kuolemastaan lankea Egyptin ylle.» He iloitsivat suuresti sanoistani ja Eje otti valtikankantajan kultaisen ketjun kaulastaan ja pani sen kaulaani ja Horemheb sanoi: »Kerro tämä myös prinsessa Baketamonille, sillä hän ei usko meitä, jos kerromme sen hänelle, vaan kuvittelee minun murhauttaneen heettiläisten prinssin mustasukkaisuudesta hänen tähtensä.»

Menin prinsessa Baketamonin eteen ja hän otti minut vastaan ja hän oli maalannut poskensa ja suunsa tiilenpunaisiksi, mutta hänen soikeissa, tummissa silmissään väijyi kuolema. Sanoin hänelle: »Kosijasi prinssi Shubattu vapautti sinut lupauksestasi ennen kuolemaansa, sillä hän kuoli Siinain erämaassa erämaan vatsatautiin enkä voinut pelastaa häntä kaikella taidollani eikä heettiläisten lääkäri voinut häntä pelastaa.»

Hän riisui kultaiset renkaat ranteistaan ja pujotti ne ranteisiini ja sanoi: »Sanomasi on hyvä, Sinuhe, ja kiitän sinua sanomastasi, sillä minut on jo vihitty Sekhmetin papittareksi ja punainen pukuni on neulottu voitonjuhlaa varten. Tämän Egyptin vatsataudin alan kuitenkin jo tuntea liian hyvin ja tiedän myös veljeni Ekhnatonin, joka oli farao ja jota rakastin sisarena, kuolleen samaan vatsatautiin. Ole sen tähden kirottu, Sinuhe, ole kirottu hamaan iankaikkisuuteen, olkoon hautasi kirottu ja unohtukoon nimesi ikuisesti, sillä olet tehnyt faraoiden valtaistuimesta rosvojen leikkipaikan ja minussa häpäiset ainaisesti faraoiden pyhän veren.»

Kumarsin pääni syvään ja laskin käteni polvien tasalle hänen edessään sanoen: »Tapahtukoon, niinkuin sanot.» Sen jälkeen lähdin pois hänen luotaan ja hän antoi orjiensa lakaista lattian jäljessäni kultaisen talon kynnykselle asti.

4

Farao Tutankhamonin ruumis oli tällä välin valmistettu kestämään ikuisesti kuoleman ja Eje antoi kiireesti pappien kuljettaa hänet hänen ikuiseen hautaansa, joka oli louhittu lännen vuoriin kuninkaiden hautojen laaksoon. Hän sai mukaansa runsaasti lahjoja, mutta hänen aarteensa olivat pienet, koska Eje varasti paljon häneltä, ja hänen hautansa oli mitätön suurten kuninkaiden hautojen rinnalla, niin että hänet haudattiin yhtä mitättömänä kuin hän oli elänytkin leikkikalujensa keskellä kultaisessa talossa. Saatuaan sinetit lyödyksi hänen hautansa oveen Eje lopetti suruajan ja antoi kohottaa riemun viirit oinasten tien salkoihin ja Horemheb lähetti sotavaununsa miehittämään kaikki Theban torit ja katujen risteykset. Mutta kukaan ei noussut vastustamaan Ejen kruunausta faraoksi, sillä kansa oli jo kyllästynyt ja uupunut kuin eläin, jota keihäänpistoilla ajetaan pitkin loppumatonta tietä, eikä kukaan kysellyt mitä oikeuksia hänellä oli kruunuun eikä kukaan odottanut häneltä mitään hyvää.

Tällä tavoin Eje kruunattiin faraoksi ja papit, jotka hän oli lahjonut määrättömillä lahjoilla, voitelivat hänet pyhällä öljyllä suuressa temppelissä ja panivat hänen päähänsä punaisen ja valkoisen kruunun, lilja ja papyruskruunun, ylämaan ja alamaan kruunun. He kantoivat hänet kansan näkyviin Ammonin kultaisessa purressa ja kansa huusi hänen ylistystään, sillä hän antoi jakaa leipää ja olutta kansalle ja leipä ja olut oli suuri lahja Theban asukkaille, niin köyhäksi oli Egypti tullut. Mutta minä tiesin ja monet muut tiesivät, että hänen valtansa oli vain kuvitelmaa ja että Horemheb oli tästä lähtien Egyptin todellinen hallitsija, koska keihäät olivat hänen takanaan. Monet ihmettelivätkin salassa, miksi Horemheb ei itse ottanut valtaa käsiinsä, vaan päästi vanhan, vihatun Ejen faraoiden valtaistuimelle.

Mutta Horemheb tiesi hyvin mitä teki, sillä kansan vihan maljat eivät vielä olleet tyhjät eivätkä Egyptin kärsimykset olleet lopussa, vaan hälyttävät tiedot Kushin maasta kutsuivat häntä uuteen sotaan neekereitä vastaan. Vahvistettuaan Egyptin vallan etelässä ja lujitettuaan uudelleen rajakivet putousten tuolla puolen hän tiesi, että hänellä oli edessään vielä uusi sota heettiläisiä vastaan Syyrian tähden. Siksi hän halusi kansan syyttävän Ejeä kaikista kärsimyksistään ja köyhyydestään ja joskus myöhemmin ylistävän häntä, Horemhebiä, voittajana ja rauhan palauttajana ja hyvänä hallitsijana.

Eje ei ajatellut sellaista, vaan valta ja kruunujen loisto sokaisi hänet ja hän lunasti mielellään osansa sopimuksesta, jonka oli tehnyt Horemhebin kanssa Ekhnatonin kuolinpäivänä. Siksi papit taluttivat juhlasaatossa prinsessa Baketamonin Sekhmetin temppeliin ja pukivat hänet jumalattaren punaiseen pukuun ja koristivat hänet jumalattaren koruilla ja kohottivat hänet Sekhmetin alttarille. Horemheb saapui joukkoineen temppeliin juhlien voittoaan heettiläisistä ja Syyrian vapauttamista. Koko Theba huusi hänen kunniaansa ja temppelin luona hän jakoi miehilleen kultaisia ketjuja ja kunniamerkkejä ja päästi heidät hajalle kaupunkiin. Sen jälkeen hän astui temppeliin ja papit sulkivat kupariovet hänen jäljessään. Sekhmet ilmestyi hänelle prinsessa Baketamonin hahmossa ja hän otti omansa, sillä hän oli sotilas ja hän oli odottanut kauan.

Sinä yönä vietti Theba Sekhmetin juhlaa ja taivas hehkui punaisena Theban yllä soihtujen ja lamppujen leimusta ja Horemhebin sontakärsät joivat kuiviksi kaikki viinituvat ja olutkapakat ja särkivät ilotalojen ovet ja paruttivat tyttöjä Theban kaikilla kaduilla. Monet ihmiset saivat haavoja sinä yönä ja sotilaat sytyttivät juhliessaan muutamia taloja palamaan, mutta mitään suurempia vahinkoja ei tapahtunut ja aamunkoitteessa sotilaat kerääntyivät jälleen Sekhmetin temppelin eteen nähdäkseen Horemhebin tulevan ulos temppelistä. He huusivat äänekkäästi ja kiroilivat monilla eri kielillä hämmästyksestä nähdessään temppelin kupariporttien avautuvan ja Horemhebin astuvan näkyviin, sillä Sekhmet oli ollut uskollinen naarasleijonan hahmolleen ja Horemhebin kasvot ja käsivarret ja hartiat olivat täynnä verisiä naarmuja, ikään kuin leijona olisi repinyt häntä kynsillään. Tämä huvitti suuresti hänen sotilaitaan ja he rakastivat häntä entistä enemmän sen tähden. Mutta prinsessa Baketamonin papit veivät suljetussa kantotuolissa rantaan ja hän palasi kultaiseen taloon näyttäytymättä kansalle.

Hänen mentyään sotilaat tunkeutuivat temppeliin ja keräsivät lattioilta hänen punaisen pukunsa riekaleet ja jakoivat ne keskenään muistoiksi ja käyttivät kankaanpalasia taikakaluina suostutellessaan vastustelevia naisia. Tällainen oli ystäväni Horemhebin hääyö enkä tiedä, miten paljon hänellä siitä oli iloa, sillä pian tämän jälkeen hän keräsi joukkonsa ja keskitti armeijan ensimmäisen putouksen kohdalle etelään aloittaakseen sodan Kushin maassa. Eikä Sekhmetin papeilta puuttunut uhreja hänen sotiessaan, vaan he lihoivat ja turposivat lihan ja viinin paljoudesta temppelissään.

Mutta pappi Eje riemuitsi valtansa sokeudessa ja sanoi minulle: »Enää ei ole ketään minua ylempänä Kemin maassa eikä ole enää väliä, elänkö vai kuolen, sillä farao ei koskaan kuole, vaan elää ikuisesti, ja jos kuolen, nousen kuolemassa isäni Ammonin kultaiseen purteen ja purjehdin yli taivaan suoraan lännen maahan. Tämä onkin sangen hyvä, sillä en halua Osiriksen punnitsevan sydäntäni vaa'assaan ja hänen lautamiehensä, oikeamieliset paviaanit, saattaisivat esittää pahoja syytöksiä minua vastaan ja heittää Baani Ahmijan kitaan. Olen näet vanha mies ja usein öisin tekoni katselevat minua yön pimeästä. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun olen farao eikä minun enää tarvitse pelätä kuolemaa.»

Näin hän puhui minulle, koska tekoni olivat sitoneet minut häneen enkä voinut puhua pahaa hänestä puhumatta pahaa myös itsestäni. Hän oli jo vanha ja väsynyt mies ja hänen polvensa horjuivat hänen kävellessään ja hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja vanhankalpeat ja hänen musta tukkansa oli käynyt harmaaksi. Siksi hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja kääntyi puoleeni, koska yhteiset rikokset yhdistivät meitä, eikä salannut minulta mitään. Mutta nauroin katkerasti hänen sanoilleen ja pilkkasin häntä sanoen:

»Olet vanha mies ja luulin sinua viisaammaksi. Et kai usko, että pappien haiseva öljy muutti sinut ikuiseksi. Totisesti, kuninkaallinen päähine päässäsi olet yhä sama mies kuin ilman päähinettä ja pian kuolema tavoittaa sinut eikä sinua enää ole.»

Silloin hänen suunsa alkoi vavista ja kauhu paistoi hänen silmistään ja hän ruikutti ääneen ja sanoi: »Turhaanko siis olen tehnyt kaikki pahat tekoni ja turhaanko kylvin kuolemaa ympärilleni kaikkina elämäni päivinä? Ei, aivan varmasti olet väärässä, Sinuhe, ja papit pelastavat minut manalan kuiluista ja säilyttävät ruumiini elämään ikuisesti. Onhan ruumiini jumalallinen, koska kerran olen farao, ja myös tekoni ovat jumalalliset eikä kukaan voi syyttää minua teoistani, koska olen farao.»

Tällä tavoin hänen järkensä alkoi hämärtyä eikä hänellä ollut enää iloa vallastaan. Eikä hänellä ollut enää iloa mistään, sillä peläten kauheasti kuolemaa hän varjeli terveyttään eikä uskaltanut juoda edes viiniä, vaan hänen ruokansa oli kuiva leipä ja keitetty maito. Hänen ruumiinsa oli jo liian kulunut, jotta hän olisi voinut iloita naistenkaan kanssa, sillä voimansa päivinä hän oli myrkyttänyt ruumiinsa erilaisilla lääkkeillä yllyttääkseen kiihkoaan ja voittaakseen siten kuningatar Tejen suosion. Kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän hän alkoi pelätä salamurhaajia ja kului päiviä, niin ettei hän uskaltanut kajota mihinkään ruokaan, eikä hän rohjennut edes poimia hedelmiä kultaisen talon puutarhasta peläten että ne oli jo raakileina myrkytetty. Tällä tavoin hänen omat tekonsa piirittivät häntä hänen vanhuutensa päivinä ja pelossaan hän kävi niin epäluuloiseksi ja julmaksi, että hovin väki kaikkosi hänen luotaan ja orjat karkasivat hänen ympäriltään ja kultainen talo kävi autioksi hänen asuessaan siinä faraona.

Mutta ohranjyvä alkoi viheriöidä prinsessa Baketamonille, sillä papit olivat taitavasti laskeneet hänen aikansa Horemhebin hyväksi, ja voimattomassa vihassaan hän hävitti omaa ruumistaan ja kuihdutti kauneutensa surmatakseen lapsen kohdussaan omasta hengestään välittämättä. Elämä hänen ruumiissaan oli kuitenkin kuolemaa väkevämpi ja ajan tultua hän synnytti Horemhebille pojan suurin tuskin, koska hänen lanteensa olivat kapeat ja poika oli iso, mutta lääkärien ja orjien oli piilotettava lapsi häneltä, jottei hän olisi tehnyt sille pahaa. Tästä lapsesta ja hänen syntymästään kertoi kansa myöhemmin lukuisia tarinoita ja kansa kertoi hänen syntyneen leijonanpäisenä ja muutamat sanoivat hänen syntyneen kypärä päässään. Mutta minä voin todistaa, ettei pojassa ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, vaan hän oli terve, vahva lapsi ja Horemheb lähetti viestin Kushin maasta ja antoi kirjoittaa hänen nimekseen elämän kultaiseen kirjaan Ramses.

Horemheb kävi näet yhä sotaa Kushin maassa ja hänen sotavaununsa ajoivat Kushin laitumet päästä päähän tuottaen neekereille suurta tuhoa, koska neekerit eivät olleet tottuneet käymään sotaa hyökkäysvaunuja vastaan. Hän poltti heidän kylänsä ja olkimajansa ja lähetti vaimot ja lapset orjuuteen Egyptiin, mutta miehet hän otti armeijaansa ja kasvatti heistä sotilaita ja heistä tuli hyviä sotilaita, koska heillä ei enää ollut kotia eikä vaimoja eikä lapsia. Tällä tavoin Horemheb käydessään sotaa Kushin maassa keräsi samalla uutta armeijaa heettiläisiä vastaan, sillä neekerit olivat vahvoja sotilaita eivätkä pelänneet kuolemaa kiihdytettyään itsensä vimmaan pyhien rumpujensa äänellä ja hyppimällä pitkinä riveinä rumpujensa ympärillä.

Siten Horemheb saattoi lähettää Egyptiin paljon orjia viljelemään maata ja suuria karjalaumoja hän antoi ajaa Kushin maasta Egyptiin, niin että vilja alkoi jälleen kasvaa runsaana Kemin maassa eikä lapsilta puuttunut maitoa eikä papeilta uhrieläimiä ja lihaa. Mutta kokonaiset kansat jättivät asuinpaikkansa Kushin maassa ja pakenivat viidakkoihin Egyptin rajakivien ulkopuolelle norsujen ja kirahvien maahan, niin että Kushin maa jäi vuosikausiksi autioksi. Tästä ei kuitenkaan Egyptille ollut suurta vahinkoa, koska Kushin maa ei enää Ekhnatonin ajasta lähtien ollut maksanut veroa Egyptille, vaikka se suurten faraoiden aikana oli ollut Egyptin rikkauden paras lähde ja rikkaampi kuin Syyria.

Käytyään kaksi vuotta sotaa Kushin maassa Horemheb palasi Thebaan mukanaan paljon saalista ja jakoi lahjoja Theban asukkaille ja vietti voitonjuhlia kymmenen päivää ja kymmenen yötä, niin että kaikki työ lakkasi Thebassa ja päihtyneet sotilaat konttivat pitkin katuja määkien kuin vuohet ja Theban naiset synnyttivät aikanaan tummaihoisia lapsia. Horemheb piti poikaansa sylissään ja opetti häntä kävelemään ja sanoi ylpeästi: »Katso, Sinuhe, kupeistani on syntynyt uusi kuninkaiden suku ja poikani suonissa virtaa pyhä veri, vaikka olenkin syntynyt vain sontaa varpaiden välissä.»

Hän meni myös Ejen luokse, mutta Eje sulki ovensa häneltä ja kasasi peloissaan istuimia ja vuoteita ovensa suojaksi ja huusi kimeällä ukonäänellä oven lävitse: »Mene pois luotani, Horemheb, sillä minä olen farao ja tiedän hyvin, että olet tullut tappamaan minut kohottaaksesi kruunut päähäsi.» Mutta Horemheb nauroi makeasti hänelle ja potki auki hänen ovensa ja kaatoi hänen vuoteensa ja ravisteli häntä käsiensä välissä sanoen: »En suinkaan tapa sinua, vanha kettuni, en tapa sinua, parittajani, sillä olethan minulle enemmän kuin appiukko ja henkesi on minulle kovin rakas. Tosin keuhkosi jo vinkuvat ja kuola vuotaa suustasi ja polvesi horjuvat, mutta sinun on kestettävä, Eje. Vielä yksi sota sinun on kestettävä, jotta Egyptillä olisi farao, johon purkaa vihansa, ollessani poissa.» Eje ei kuitenkaan uskonut hänen sanojaan, vaan itki katkerasti ja syleili hänen polviaan vapisevilla käsillään ja rukoili henkensä puolesta. Silloin Horemheb sääli häntä ja meni pois hänen luotaan, mutta antoi tämän jälkeen pitää silmällä häntä ja asetti omat käskyläisensä korkeihin virkoihin vartioimaan, ettei Eje tekisi tyhmyyksiä hänen viipyessään poissa. Ejen aika oli näet jo ohitse ja hän oli enää vain mieletön, harmaapäinen ukko, joka vaivoin pystyi pitämään kruunuja pelosta tutisevassa päässään kansan edessä juhlamenojen aikana.

Puolisolleen Baketamonille Horemheb toi suuria lahjoja, kultahiekkaa punotuissa koreissa, jousella ampumiensa leijonain taljoja, strutsinsulkia ja eläviä marakatteja, mutta Baketamon ei halunnut edes katsella hänen lahjojaan. Ja Baketamon sanoi hänelle: »Olet ehkä puolisoni ihmisten edessä ja olen synnyttänyt sinulle pojan. Tyydy siis siihen, sillä tiedä, että jos kajoat minuun vielä kerran, tulen sylkemään vuoteeseesi ja pettämään sinua, niinkuin kukaan vaimo ei vielä koskaan ole miestään pettänyt. Häväistäkseni sinut tulen iloitsemaan orjien ja kantajien kanssa ja makaan Theban toreilla aasinajajien kanssa eikä ole niin alhaista miestä, jonka kanssa en iloitsisi häväistäkseni sinut, jos vielä rohkenet kajota minuun. Silmissäni ei näet Egyptinmaassa ole ketään niin alhaista miestä kuin sinä ja kätesi haisevat vereltä ja koko ruumiisi haisee vereltä, niin että minua kuvottaa, kun tulet lähelleni.»

Mutta hänen vastustelunsa kiihoitti Horemhebin himon häneen entistä polttavammaksi ja katsellessaan hänen kavenneita poskiaan ja kapeita lanteitaan ja pilkallista suutaan hän alkoi hengittää raskaasti ja hänen oli vaikea pitää kätensä kurissa. Sen tähden hän tuli luokseni ja valitti katkerasti ja sanoi: »Sinuhe, miksi on näin ja mitä pahaa olen tehnyt, kun vaimoni väistää vuodettani. Itse tiedät, miten paljon olen tehnyt voittaakseni hänet ja ollakseni maineeni avulla hänen arvoisensa, ja tiedät, etten useinkaan kajonnut kauniisiin naisiin, joita miehet toivat telttaani osanani saalista, vaari annoin heidät sontakärsilleni heidän ilokseen. Totisesti, sormillani ja varpaillani voin laskea ne naiset, joiden kanssa olen iloinnut näiden vuosien aikana, eikä heistä ollut minulle suurtakaan huvia, vaan heitä syleillessäni ajattelin vain häntä, Baketamonia, ja Baketamon oli minulle lumoava kuin kuu. Mikä noituus siis tämä on, joka tekee lihani katkeraksi ja pahoittaa mieleni kuin käärmeenmyrkky?»

Sanoin hänelle: »Älä välitä hullusta naisesta, sillä hän kärsii itse enemmän kuin sinä ylpeytensä tähden. Theba on täynnä kauniita naisia ja vähäisin orjatyttökin voi antaa sinulle saman kuin hän.» Mutta Horemheb sanoi; »Puhut vastoin omaa sydäntäsi, Sinuhe, sillä tiedät hyvin, ettei rakkautta voi käskeä.» Varoitin häntä ja sanoin: »Älä siis yritä käskeä hänen rakkauttaan, sillä siitä seuraa vain pahaa.» Mutta Horemheb ei uskonut minua, vaan sanoi. »Sinuhe, anna minulle lääke, jonka voin juottaa hänelle, niin että hän nukkuu, jotta edes unessa voisin mennä hänen luokseen ja saada iloni hänestä, sillä totisesti, tämä nainen on minulle velkaa paljon iloa.»

Kieltäydyin kuitenkin antamasta hänelle sellaista lääkettä, mutta hän kääntyi muiden lääkärien puoleen ja nämä antoivat hänelle vaarallisia lääkkeitä, jotka tekevät naiset mielettömiksi ja sytyttävät heidän sylinsä, niin että he luulevat tulen palavan sisässään. Tällaisia lääkkeitä Horemheb syötti salaa Baketamonille ja sai tahtonsa lävitse hänen kanssaan, mutta noustuaan hänen sylistään Baketamon vihasi häntä entistä enemmän ja sanoi: »Muista, mitä sanoin sinulle, ja muista, että varoitin sinua.» Horemheb oli kuitenkin sokea ja mieletön kyllästymättömässä himossaan ja sai hänet juomaan viiniä ja huumaavia lääkkeitä, kunnes hän nukkui eikä herännyt kosketuksesta eikä voinut enää vastustaa Horemhebin iloitessa hänen kanssaan, mutta miten paljon iloa Horemheb sai hänestä, sitä en voi sanoa, vaan luulen, että hänen ilonsa oli katkeraa ja että rakkaus kävi karvaaksi hänelle. Siksi hän matkusti pian Syyriaan valmistaakseen sotaa heettiläisiä vastaan, sillä hän sanoi: »Kadeshiin pystyttivät suuret faraot Egyptin rajakivet ja tyydyn vasta sotavaunujeni ajaessa palavaan Kadeshiin.»

Mutta huomatessaan, että ohranjyvä jälleen alkoi viheriöidä hänelle prinsessa Baketamon sulkeutui huoneisiinsa eikä halunnut enää nähdä ketään ihmistä, vaan hautoi yksin häpeäänsä. Palvelijain ja orjien oli kannettava hänen ruokansa ovien taakse ja hän söi niin vähän, että kultaisen talon lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan. Hänen aikansa lähestyessä he antoivat salaa vartioida häntä, sillä he pelkäsivät, että hän aikoi synnyttää yksin ja lähettää lapsensa kaislaveneessä virtaa alas kuten tekevät äidit, jotka pelkäävät häpeää synnyttäessään lapsia. Mitään sellaista hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan aikansa tullessa hän kutsui lääkärit luokseen ja synnytyksen kivut kohottivat hymyn hänen huulilleen ja hän riemuitsi kivuistaan ja synnytti Horemhebille pojan ja antoi tälle nimen Sethos kysymättä Horemhebin mieltä. Niin suuresti hän vihasi tätä lastaan, että antoi hänelle Sethin nimen ja kutsui häntä Sethin synnyttämäksi.

Parannuttuaan synnytyksen jälkeen hän antoi voidella ruumiinsa ja maalata kasvonsa ja pukeutui kuninkaalliseen pellavaan ja antoi orjanaisten soutaa itsensä virran toiselle rannalle ja meni yksin Theban Kalatorille. Siellä hän puhutteli aasinajajia ja vedenkantajia ja kalanperkaajia ja sanoi heille: »Olen prinsessa Baketamon ja Horemhebin, Egyptin suuren sotapäällikön, puoliso. Kaksi poikaa olen synnyttänyt hänelle, mutta hän on ikävä ja laiska mies ja haisee vereltä eikä minulla ole iloa hänestä. Tulkaa sen tähden iloitsemaan kanssani, jotta minullakin olisi iloa teistä, sillä pidän suuresti arpisista kouristanne ja terveestä sonnanhajusta nahassanne ja pidän myös kalojen hajusta.»

Kalatorin miehet ihmettelivät suuresti hänen sanojaan ja pelkäsivät häntä ja väistyivät hänen tieltään, mutta hän seurasi itsepintaisesti heitä ja houkutteli heitä puheillaan ja paljasti heille kauneutensa sanoen: »Enkö ole teille kyllin kaunis vai miksi emmitte? Kenties olen jo vanha ja ruma, mutta en pyydä teiltä vastalahjaksi kuin pienen kiven jokaiselta ja antakoon kukin ilonsa pantiksi minulle millaisen kiven haluaa, mutta antakoon kukin sitä isomman kiven, mitä enemmän iloa voin tuottaa hänelle, ja uskokaa minua, että tulen tekemään parhaani ilonne hyväksi.»

Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Kalatorin miehille enkä luule, että sellaista oli tapahtunut koskaan ennen koko Egyptissä. Siksi he katselivat halukkaasti häntä ja heidän silmänsä syttyivät hänen kauneutensa tähden ja hänen vaatteensa kuninkaallinen pellava viehätti heitä ja hänen voiteittensa haju nousi heidän päähänsä. He sanoivat toisilleen: »Mitään tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut ja varmaan hän on jumalatar, joka ilmestyy meille, koska olemme mieluisat hänen silmissään. Siksi tekisimme varmaan väärin, jos vastustaisimme hänen tahtoaan, sillä hän ei ole näkemiemme maallisten naisten kaltainen ja ilo, jonka hän meille tarjoaa, on varmaan jumalallista iloa.» Muutamat sanoivat: »Ainakin ilomme tulee halvaksi, sillä sen halvemmalla eivät neekerinaisetkaan myy itseään, vaan vaativat ainakin kuparinpalan tarjoamastaan ilosta. Varmaan hän on papitar, joka kerää kiviä rakentaakseen uuden temppelin Eastille, ja siksi teemme jumalille mieluisan teon täyttäessämme hänen tahtonsa.»

Tällä tavoin Kalatorin miehet empivät ja puhuivat puoleen ja toiseen ja seurasivat puhuessaan häntä virran rantaan ja kaislikkoon, minne hän vei heidät ollakseen suojassa ihmisten katseilta. Kalanperkaajat tosin sanoivat: »Älkäämme seuratko häntä, sillä kenties hän on tullut vedestä ja vie meidät veteen, ja kenties hän on itse kissanpäinen ja hänen päänsä muuttuu kissanpääksi ja hän kynsii meiltä miehuutemme takajaloillaan, jos otamme hänet syliimme iloitaksemme hänen kanssaan.» Silti he seurasivat häntä hänen kauneutensa ja hyvän hajunsa noitumina ja aasinajajat nauroivat kalanperkaajille ja sanoivat: »Muuttukoon hänen päänsä vaikka kalanpääksi, emmekä pelkää hänen takajaikojaan, kunhan vain saamme ilomme hänestä.»

Tällä tavoin Baketamon iloitsi koko päivän Kalatorin miesten kanssa rannan kaislikossa eikä pettänyt heiltä heidän iloaan, vaan teki parhaansa heidän hyväkseen, niin että he ilomielin kantoivat hänelle kiviä ja monet toivat suuria kiviä, joita ostetaan kivenhakkaajilta hyvään hintaan. Niin suureksi he arvioivat hänen tarjoamansa ilon. He sanoivat toisilleen: »Totisesti, tällaista naista emme koskaan ole tavanneet, sillä hänen suunsa on kuin sula hunaja ja hänen rintansa ovat kuin kypsät omenat ja hänen sylinsä on kuuma kuin hiillos, jolla paistetaan kaloja.» He kehoittelivat häntä palaamaan pian takaisin Kalatorille ja lupasivat varata häntä varten paljon kiviä ja isoja kiviä ja hän hymyili kainosti heille ja kiitti heitä heidän ystävällisyydestään ja suuresta ilosta, jonka he olivat hänelle tuottaneet. Palatessaan illalla takaisin kultaiseen taloon hänen oli vuokrattava rannasta kestävämpi vene saadakseen kuljetetuksi mukanaan kaikki päivän kuluessa keräämänsä kivet.

Siksi hän seuraavana päivänä otti mukaansa suuremman veneen ja antoi naisorjien soutaa hänet Thebaan ja jätti heidät odottamaan laiturien luokse ja meni itse Vihannestorille. Vihannestorilla hän puhutteli maamiehiä, jotka tulivat härkineen ja aaseineen viljelyksiltään Thebaan päivän noustessa ja joiden kädet olivat mullasta kovat ja iho päivänpaisteessa karhea. Myös katujen puhdistajia ja käymäläin tyhjentäjiä hän puhutteli ja hän puhutteli vartijoita, jotka puukeihäineen osoittivat jokaiselle hänen paikkansa torilla, ja sanoi heille: »Olen prinsessa Baketamon, Horemhebin, Egyptin suuren sotapäällikön, puoliso. Mutta hän on ikävä ja laiska mies eikä hänen ruumiissaan ole voimaa eikä hän pysty tuottamaan minkäänlaista iloa minulle. Myös hän pitelee minua huonosti ja riistää minulta rakkaat lapseni ja karkottaa minut huoneistaan, niin ettei minulla ole edes kattoa pääni päälle. Tulkaa sen tähden iloitsemaan kanssani, jotta minullakin olisi iloa teistä, enkä pyydä teiltä vastalahjaksi muuta kuin pienen kiven jokaiselta enkä usko, että sen halvempaa iloa voitte saada edes neekerinaisilta Thebassa.»

Maamiehet ja kadunlakaisijat ja mustat vartijat pelästyivät suuresti hänen sanoistaan ja puhuivat kiihkeästi keskenään ja sanoivat toisilleen: »Hän ei suinkaan voi olla prinsessa, sillä kukaan prinsessa ei vielä koskaan ole käyttäytynyt tällä tavoin.» Mutta hän houkutteli heitä sanoillaan ja paljasti heille kauneutensa ja astui heidän edellään vieden heidät mukanaan kaislikkoon virran rantaan, niin että he hylkäsivät vihanneskuormansa ja härkänsä ja aasinsa ja jättivät kadut lakaisematta ja seurasivat häntä. Rannassa he sanoivat toisilleen: »Tällaista herkkua ei köyhälle tarjota joka päivä eikä hänen nahkansa muistuta vaimojemme mustaa nahkaa, vaan hänen vaatteensa on ylhäisten vaate ja hänen ihonsa on ylhäisten iho ja hän lemuaa ylhäiseltä. Siksi olisimme hupsuja, ellemme käyttäisi hyväksemme iloa, jonka hän meille tarjoaa, ja tuottakaamme mekin hänelle parhaamme mukaan iloa, jota hän on vailla, koska hän on niin suuresti laiminlyöty vaimo.»

Siksi he iloitsivat hänen kanssaan ja kantoivat hänelle kiviä ja maamiehet kantoivat hänelle kapakkain kynnyskivet ja vatijat varastivat kiviä faraon rakennuksista voidakseen iloita hänen kanssaan. Mutta iloittuaan hänen kanssaan he alkoivat pelätä ja sanoivat toisilleen: »Jos hän tosiaan on Horemhebin vaimo, niin Horemheb tulee ja tappaa meidät kuultuaan tästä, sillä hän on peloittavampi kuin leijona ja turhamainen mies ja arka kunniastaan, vaikka ei itse pystykään tuottamaan iloa vaimolleen. Mutta jos meitä on kyllin monta, hän ei voi tappaa meitä kaikkia, sillä koko Thebaa hän ei voi tappaa vaimonsa tähden. Siksi on oman etumme mukaista, että hän saa paljon kiviä.»

Sen tähden he palasivat Vihannestorille ja kertoivat kokemastaan ilosta kaikille ystävilleen ja tutuilleen ja veivät heidät rannan kaislikkoon, niin että kaislikkoon tallautui leveä tie sinä päivänä ja kaislikko oli illan suussa kuin virtahevosten piehtaroimispaikka. Vihannestorilla vallitsi suuri epäjärjestys ja lukuisia kuormia varastettiin ja aasit kiljuivat janoisina kadunkulmissa ja härät mylvivät ja oluttupain isännät juoksivat pitkin katuja itkien ja repien hiuksiaan, koska heidän kalliis kynnyskivensä oli varastettu. Mutta illan suussa prinsessa Baketamon kiitti kainosti kaikkia Vihannestorin miehiä heidän suuresta ystävällisyydestään häntä kohtaan ja ilosta, jonka he olivat hänelle tuottaneet, ja he auttoivat häntä kuormaamaan veneen kivillä ja vene täyttyi kivistä niin syvään, että se oli uppoamaisillaan ja naisorjien oli hankala soutaa se virran poikki kultaisen talon laituriin.

Sinä iltana tiesi jo koko Theba, että itse kissanpäinen oli ilmestynyt kansalle ja iloinnut yhdessä kansan kanssa, ja mitä merkillisimpiä huhuja levisi Thebassa, sillä ihmiset, jotka eivät uskoneet jumaliin, keksivät tapaukselle muita selityksiä. He sanoivat näet: »Pyramidien aikana jumalat kenties ilmestyivät ihmisille, mutta maailma on jo vanha eivätkä jumalat enää ilmesty ihmisille. Siksi tämän naisen täytyy olla ylhäinen ja hänen täytyy olla hyvin ylhäinen, koska hän uskaltaa käyttäytyä tällä tavoin.»

Seuraavana päivänä prinsessa Baketamon meni Hiilitorille ja iloitsi sen päivän Hiilitorin miesten kanssa ja illan suussa oli kaislikko Niilin rannassa nokinen ja tallattu ja monen pienen temppelin papit valittivat surkeasti, sillä Hiilitorin miehet olivat jumalattomia miehiä eivätkä hävenneet edes repiä kiviä temppeleistä ilonsa hinnaksi, vaan nuolivat suupieliään ja kerskailivat keskenään sanoen toisilleen: »Totisesti olemme maistaneet taivaallista herkkua ja hänen huulensa sulivat suussamme ja hänen rintansa olivat kourissamme kuin hehkuvat kekäleet emmekä ennen tienneet, että maailmassa saattaa olla tämän veroista iloa.»

Mutta kun Thebaan levisi tieto, että jumalatar oli ilmestynyt kansalle jo kolmannen kerran, valtasi suuri levottomuus Theban ja kunniallisetkin miehet karkasivat vaimojensa luota viinitupiin ja repivät yöllä kiviä faraon taloista, niin että seuraavana päivänä käveli jokainen Theban mies torilta torille kivi kainalossa kärsimättömästi odotellen kissanpäisen ilmestymistä. Mutta papit tulivat levottomiksi ja lähettivät vartijansa liikkeelle vangitsemaan naisen, joka sai aikaan niin paljon vallattomuutta ja turhaa puhetta.

Sinä päivänä prinsessa Baketamon ei kuitenkaan lähtenyt Thebaan, vaan lepäsi vaivoistaan kultaisessa talossa ja hymyili kaikille, jotka häntä puhuttelivat, ja esiintyi erittäin rakastettavasti ja venytteli kainosti ruumistaan puhuessaan pannen kämmenensä suun eteen salatakseen haukotuksensa. Hovi ihmetteli suuresti hänen käytöstään, sillä kukaan ei vielä arvannut, että hän oli tuo salaperäinen nainen, joka ilmestyi kansalle Thebassa ja iloitsi yhdessä hiilenpolttajain ja kalanperkaajain kanssa.

Mutta prinsessa Baketamon katseli keräämiään erikokoisia ja erivärisiä kiviä ja kutsui faraon karjatallien rakennusmestarin puutarhaan ja keskusteli rakastettavasti hänen kanssaan ja sanoi hänelle: »Olen kerännyt nämä kivet rannasta ja ne ovat minulle pyhiä kiviä ja jokaiseen niistä liittyy minulle iloinen muisto, sitä iloisempi mitä isompi kivi on. Rakenna sen tähden näistä kivistä minulle huvimaja, jotta saan katon pääni päälle, koska mieheni laiminlyö minua ja ajaa minut huoneistaan, kuten hyvin tiedät ja varmaan olet kuullut. Mutta rakenna huvimaja tilavaksi ja sen seinät korkeiksi ja aloita sen rakentaminen heti, sillä kerään kyllä sinulle lisää kiviä sitä mukaa kuin niitä tarvitset, eikä sinun tarvitse huolehtia, että kivet loppuisivat kesken.» Karjatallien rakennusmestari oli yksinkertainen mies ja hänen lannevaatteensa oli harmaa hakattujen kivien pölystä ja hänen hartiansa olivat kuhmuiset kivien kantamisesta eikä hän ollut tottunut puhuttelemaan ylhäisiä. Siksi hän kaivoi hämillään maata varpaallaan prinsessa Baketamonin edessä ja laski katseensa maahan ja sanoi nöyrästi: »Ylhäinen prinsessa Baketamon, pelkään, ettei taitoni riitä rakentamaan sinulle arvosi mukaista huvimajaa, ja kivet ovat erikokoisia ja erivärisiä, niin että niiden sovittaminen yhteen tuottaa suurta hankaluutta ja vaatii erinomaista taiteellista aistia. Kutsu sen tähden mieluummin tähän tehtävään joku ylhäinen temppelinrakentaja tai taiteilija, sillä pelkään taitamattomuudellani pilaavani kauniin ajatuksesi, niin että keräämäsi lukuisat kivet menevät hukkaan.»

Mutta prinsessa Baketamon koski kainosti kädellään hänen kuhmuista olkapäätään ja sanoi: »Oi, karjatallien kivenkantaja, minä olen vain köyhä nainen ja mieheni laiminlyö minua eikä minulla ole varaa kutsua palvelukseeni ylhäisiä rakentajia. SinuUekaan en voi antaa arvoistasi lahjaa tästä rakennustyöstä, kuten toivoisin, mutta kun huvimaja on valmis, katselen sitä sinun kanssasi, ja jos havaitsen sen hyväksi, iloitsen kanssasi tässä huvimajassa, sen lupaan. Minulla ei ole näet mitään muuta antamista sinulle, mutta rahtusen iloa voin kai sinulle tuottaa, kun en vielä ole aivan vanha ja ruma, ja olkoon se palkkasi. Myös uskon sinun tuottavan minulle suurta iloa, sillä olet vahva mies ja käsivartesi ovat väkevät ja minä olen pieni nainen ja kaipaan iloa, koska miehestäni ei ole minulle mitään iloa, kuten varmaan hyvin tiedät.»

Karjatallien rakennusmestari kiihtyi suuresti hänen sanoistaan ja kosketuksestaan ja katseli hänen kauneuttaan ja muisti kaikkia satuja, joissa prinsessat rakastuvat yksinkertaisiin miehiin ja iloitsevat heidän kanssaan. Hän pelkäsi kovin Horemhebia, mutta hänen halunsa oli hänen pelkoaan väkevämpi ja Baketamonin sanat mairittelivat häntä suuresti. Sen tähden hän alkoi kiireesti rakentaa huvimajaa kultaisen talon puutarhaan Baketamonin keräämistä kivistä ja käytti rakentamiseen kaiken taitonsa ja näki unia avoimin silmin rakentaessaan ja rakensi unelmansa kivien mukana huvimajan seiniin. Hänen halunsa ja rakkautensa tekivät hänestä suuren taiteilijan, sillä hän näki joka päivä prinsessa Baketamonin ja hänen sydämensä hehkui ja paloi poroksi kuin kuiva kaisla prinsessan soikeiden silmien katseista ja hän teki työtä kuin mieletön ja laihtui ja kalpeni työstä ja kaipauksesta ja rakensi erikokoisista ja erivärisistä kivistä huvimajan, jonka veroista ei kukaan vielä koskaan ennen ollut nähnyt.

Mutta hänen rakentaessaan Baketamonin keräämät kivet loppuivat pian ja hänen oli hankittava lisää kiviä. Sen tähden hän antoi soutaa itsensä Thebaan ja keräsi kiviä kaikilta toreilta, ja oinasten kujalta ja temppelien puutarhoista hän keräsi kiviä, niin ettei lopulta Thebassa ollut paikkaa, mistä hän ei olisi kerännyt kiviä. Miehet, jotka toivat hänelle niitä, salasivat hänet vartijoilta, mutta lopulta pappien ja faraon vartijat saivat hänet käsiinsä ja tahtoivat vangita hänet viedäkseen hänet tuomarien eteen hänen käyttäytymisensä vuoksi. Mutta hän kohotti ylpeästi päänsä ja sanoi vartijoille: »Olen prinsessa Baketamon ja haluaisin nähdä, kuka rohkenee olla tuomarini, koska suonissani virtaa pyhä veri ja olen faraoiden vallan perillinen. En kuitenkaan rankaise teitä tyhmyytenne tähden, vaan iloitsen mielelläni myös teidän kanssanne, koska olette vahvoja ja komeita miehiä, mutta siitä hyvästä jokaisen teistä on tuotava minulle kivi ja tuokaa kivenne tuomarien talosta tai temppelistä ja kuta isomman kiven tuotte minulle, sitä suuremman ilon tuotan teille, enkä petä lupaustani, vaan teen parhaani ja tässä asiassa olen jo perehtynyt varsin taitavaksi.»

Vartijat katselivat häntä ja muiden Theban miesten hulluus tarttui heihin ja he menivät ja murtivat keihäillään isoja kiviä tuomarien talon portista ja Ammonin temppelin esipihoista ja toivat ne hänelle ja hän täytti runsain mitoin lupauksensa heille. Mutta minun on sanottava hänen kunniakseen, ettei hän koskaan käyttäytynyt julkeasti kerätessään kiviä, vaan iloittuaan miesten kanssa hän kääriytyi kainosti vaatteeseensa ja loi katseensa maahan eikä sallinut kenenkään enää kajota häneen. Tämän tapauksen jälkeen hänen oli kuitenkin mentävä ilotaloihin seinien suojaan voidakseen salassa kerätä kiviä ja hän vieraili lukuisissa ilotaloissa köyhien kaupunginosassa ja pyysi tarjoamansa ilon hinnaksi vain kiven jokaiselta, joka halusi iloita hänen kanssaan. Sen tähden ilotalojen isännät hyötyivät suuresti hänestä ja ottivat mielellään hänet vastaan vieraakseen, mutta välttääkseen vartijoita ja väenkokouksia hänen oli joka päivä mentävä uuteen ilotaloon.

Tähän aikaan tiesivät jo kaikki, mitä hän teki, ja hovin väki kerääntyi puutarhaan katselemaan salaa huvimajaa, jota karjatallien rakennusmestari rakensi hänen tuomistaan kivistä. Nähdessään sen seinien korkeuden ja isojen ja pienten kivien lukumäärän sen seinissä hovin naiset panivat kätensä suun eteen ja huudahtelivat hämmästyksestä. Mutta hänelle itselleen kukaan ei rohjennut sanoa mitään eikä kukaan uskaltanut varoittaa häntä, ja kuullessaan hänen käytöksestään Eje, joka faraon vallalla kenties olisi voinut hillitä häntä, iloitsi suuresti kaikessa vanhuutensa hulluudessa arvatessaan tämän tuottavan harmia Horemhebille, sillä hän iloitsi kaikesta, mikä tuotti harmia Horemhebille.

Mutta Horemheb kävi sotaa Syyriassa ja valloitti heettiläisiltä Sidonin, Simyran ja Bybloksen ja lähetti paljon saalista ja orjia Egyptiin ja vaimolleen hän lähetti uhkeita lahjoja. Kaikki Thebassa tiesivät jo, mitä tapahtui kultaisessa talossa, mutta ei ollut ketään niin rohkeata miestä, joka olisi uskaltanut ilmoittaa hänelle hänen vaimonsa käyttäytymisestä, ja hänen omat miehensä, jotka hän oli asettanut korkeihin hovin virkoihin, ummistivat silmänsä Baketamonin käytökseltä ja sanoivat toisilleen: »Tämä on perheriita ja mies tekee viisaammin pistäessään kätensä myllykivien väliin kuin sekaantuessaan miehen ja vaimon väliseen riitaan, sillä joka sekaantuu miehen ja vaimon väliseen riitaan, hän saa molemmat vastaansa.» Siksi Horemheb ei saanut tietää mitään siitä, mitä Thebassa tapahtui hänen käydessään sotaa Syyriassa, ja luulen, että niin oli paras Egyptille, sillä tieto Baketamonin käyttäytymisestä olisi varmaan suuresti häirinnyt hänen mielenrauhaansa hänen käydessään sotaa.

5

Olen kertonut paljon siitä, mitä muille tapahtui pappi Ejen hallitessa Egyptiä, mutta itsestäni en ole kertonut. Tähän on kuitenkin syynsä, sillä minulla ei ole itsestäni enää paljon kertomista. Elämäni virta ei näet kuohunut enää, vaan rauhoittui hitaaksi ja tyyneksi ja juuttui jälleen matalaan veteen. Minä elin vuoteni Mutin hoidossa entisessä kuparinvalajan talossa, jonka Muti oli rakennuttanut uudelleen tulipalon jälkeen, ja jalkani olivat väsyneet kulkemaan kaikkia pölyisiä teitä ja silmäni olivat väsyneet katselemaan maailman rauhattomuutta ja sydämeni oli väsynyt kaikkeen turhuuteen, mitä maailmassa tapahtui. Siksi pysyin talossani ja sulkeuduin talooni enkä enää ottanut vastaan sairaita talossani, vaan paransin vain joskus naapureitani heidän vaivoistaan ja kaikkein köyhimpiä paransin joskus, koska heillä ei ollut lahjoja antaa muille lääkäreille. Annoin kaivaa uuden lammikon pihaani ja istutin siihen kirjavia kaloja ja istuin sykomorin alla pitkät päivät puutarhassani aasien kiljuessa kadulla taloni edessä ja lasten leikkiessä tomussa katsellen kaloja, jotka uivat hitaasti viileässä vedessä. Tulipalosta nokinen sykomori alkoi jälleen työntää vihreitä lehtiä oksistaan ja Muti hoiti hyvin minua ja valmisti minulle hyviä ruokia ja antoi minun juoda kohtuullisesti viiniä milloin halusin ja piti huolen, että nukuin runsaasti enkä vaivannut ruumistani.

Mutta ruoka oli menettänyt makunsa suussani eikä viini tuottanut iloa minulle, vaan viini toi iltojen viiletessä eteeni kaikki pahat tekoni, ja farao Ekhnatonin kuolevat kasvot ja prinssi Shubattun nuoret kasvot viini toi eteeni illan viiletessä. Siksi en tahtonut enää parantaa ihmisiä taidollani, sillä käteni olivat kirotut kädet ja kylvivät vain kuolemaa, vaikka olisi tahtonut, että ne olisivat olleet hyvät kädet. Siksi katselin vain kaloja puutarhani lammikossa ja kadehdin kaloja, joiden veri on kylmä ja hekuma viileä ja jotka elävät ikänsä vedessä hengittämättä maan kuumaa ilmaa.

Istuessani puutarhassani kaloja katsellen puhuin sydämelleni ja sanoin: »Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mikä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaan upotat ihmisen ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen.»

Mutta sydämeni vastusti minua ja sanoi: »Katsele vain kaloja, Sinuhe, mutta silti en anna rauhaa sinulle niin kauan kuin elät, vaan jokaisena elämäsi päivänä sanon sinulle: juuri sinä olet syypää, ja jokaisena elämäsi yönä jyskytän uniisi: sinä, Sinuhe, olet syypää, sillä minä, sinun sydämesi, olen krokotiilia kyllästymättömämpi ja tahdoin sinun saavan mittasi täytenä.»

Vimmastuin suuresti sydämeeni ja sanoin sydämelleni: »Olet höperö sydän ja olen suuresti kyllästynyt sinuun, koska olet tuottanut minulle vain harmia ja hankaluutta, surua ja vaivaa kaikkina elämäni päivinä. Tiedän hyvin, että järkeni on murhaaja ja järjelläni on mustat kädet, mutta minun murhani ovat pienet kaikkien murhien rinnalla, mitä maailmassa tapahtuu, eikä kukaan syytä minua niistä. Siksi en lainkaan ymmärrä, miksi jankutat syyllisyyttäni etkä anna minulle rauhaa, sillä mikä minä olen parantamaan maailmaa ja mikä minä olen muuttamaan ihmisen luontoa.»

Mutta sydämeni sanoi: »En puhu murhistasi enkä syytä sinua niistä, vaikka päivät ja yöt jyskytän sinulle sanaa: syyllinen, syyllinen. Tuhannet ja taas tuhannet ovat kuolleet sinun tähtesi, Sinuhe. He ovat kuolleet nälkään ja ruttoon, aseihin ja haavoihin, sotavaunujen pyöriin he ovat kuolleet ja nääntyneet erämaan marssiteillä. Sinun tähtesi ovat lapset kuolleet äitinsä kohdussa, sinun tähtesi ovat kepit iskeneet kumartuneihin selkiin, sinun tähtesi polkee vääryys oikeutta, sinun tähtesi ahneus voittaa hyvyyden, sinun tähtesi hallitsevat rosvot maailmaa. Totisesti, lukemattomat ovat kuolleet sinun tähtesi, Sinuhe. Heidän ihonsa väri on erilainen ja heidän kielensä puhuvat erilaisia sanoja, mutta he kuolivat syyttöminä, Sinuhe, koska heillä ei ollut sinun tietoasi, ja kaikki, jotka kuolivat ja kuolevat yhä, ovat veljiäsi ja kuolevat sinun tähtesi ja sinä olet ainoa syyllinen. Siksi heidän itkunsa tulee uniisi, Sinuhe, ja siksi heidän itkunsa vie hyvän ruoan maun suustasi, Sinuhe, ja siksi heidän itkunsa turmelee kaiken ilosi.»

Mutta paadutin mieleni ja sanoin sydämelleni: »Kalat ovat veljiäni, koska ne eivät osaa puhua turhia sanoja. Erämaan sudet ovat veljiäni ja raatelevat leijonat ovat veljiäni, mutta ei ihminen, koska ihminen tietää, mitä hän tekee.»

Sydämeni pilkkasi minua ja sanoi: »Tietääkö ihminen tosiaan, mitä hän tekee? Sinä kyllä tiedät ja sinulla on tieto, siksi annan sinun kärsiä kuolemasi päivään asti tietosi tähden, mutta muut eivät tiedä. Siksi sinä yksin olet syypää, Sinuhe.»

Silloin huusin ääneen ja repäisin vaatteeni ja sanoin: »Kirottu olkoon kaikki tietoni, kirotut olkoot käteni, kirotut olkoot silmäni, mutta kirotuista kirotuin olkoon höperö sydämeni, joka ei anna minulle rauhaa elämäni päivinä ja sepittää vääriä syytöksiä minua vastaan. Tuokaa viipymättä minulle Osiriksen vaaka, jotta valehteleva sydämeni punnittaisiin, ja hänen neljäkymmentä oikeamielistä paviaaniaan langettakoot tuomionsa minusta, sillä luotan heihin enemmän kuin kurjaan sydämeeni.»

Muti tuli kiireesti keittiöhuoneesta ja kasteli vaatteen lammikon vedessä ja kiersi sen pääni päälle ja hautoi kylmällä ruukulla otsaani. Hän torui minua kiivaasti ja pani minut vuoteeseen ja juotti minulle monenlaisia pahanmakuisia lääkkeitä, kunnes rauhoituin. Sairastin kauan aikaa ja sairastaessani puhuin Mutille Osiriksen vaa'asta ja pyysin häneltä jauhovaakaa ja puhuin hänelle Meritistä ja pienestä Thotista. Hän hoiti uskollisesti minua ja luulen, että hän nautti suuresti voidessaan pitää minut vuoteessa ja syöttää minua. Tämän jälkeen hän kielsi jyrkästi minua istumasta enää puutarhassa päivänpaahteessa, koska hiukseni olivat lähteneet eikä kalju pääni kestänyt auringon myrkyllisiä säteitä. Mutta en ollut istunut päivänpaahteessa, vaan olin istunut sykomorin viileässä varjossa katsellen kaloja, jotka olivat veljiäni, koska ne eivät osanneet puhua.

Paranin kuitenkin ajan kuluessa ja parannuttuani olin hiljaisempi kuin ennen ja rauhallisempi kuin ennen ja tein sovinnon myös sydämeni kanssa, niin ettei sydämeni enää niin suuresti kiusannut minua. Enkä enää puhunut Mutille Meritistä ja pienestä Thotista, vaan säilytin heidät sydämessäni ja tiesin, että heidän oli täytynyt kuolla, jotta mittani tulisi täydeksi ja olisin yksinäinen, sillä jos he olisivat olleet luonani, olisin ollut kylläinen ja onnellinen ja sydämeni olisi vaiennut. Minun täytyi näet aina olla yksinäinen sen mitan mukaan, mikä minulle oli mitattu, ja siksi olin jo syntymäni yönä purjehtinut yksin virtaa alas pietyssä kaislaveneessä.

Parannuttuani pukeuduin salaa köyhien karheaan vaatteeseen ja riisuin sandaalit jaloistani ja lähdin pois kuparinvalajan talosta enkä palannut sinne enää. Menin sataman laitureille ja kannoin taakkoja kantajien kanssa, kunnes selkäni oli kipeä ja hartiani vääntyivät vinoiksi. Menin Vihannestorille ja keräsin pilaantuneita vihanneksia ruoakseni ja menin Hiilitorille ja painelin jaloillani hiilenpolttajien ja seppien palkeita. Tein orjien töitä ja kantajien töitä ja söin heidän leipäänsä ja join heidän oluttaan ja sanoin heille: »Ei ole eroa ihmisten välillä ja jokainen ihminen syntyy alastomana maailmaan ja ihmisen sydän on ainoa mitta ihmisten välillä. Eikä ihmistä voi mitata hänen ihonsa värin tai kielensä mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen vaatteensa tai korujensa mukaan eikä ihmistä voi mitata hänen rikkautensa tai köyhyytensä mukaan, vaan ainoastaan hänen sydämensä mukaan. Siksi hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys, mutta muuta en tiedä ja tämä on kaikki tietoni.»

Näin puhuin heille heidän savimajojensa edessä iltaruskon aikaan vaimojen sytyttäessä kadulle nuotionsa ja paistettujen kalojen käryn kohotessa ilmaan ja täyttäessä köyhien kaupunginosan. He nauroivat minulle ja sanoivat: »Olet hupsu mies, Sinuhe, kun teet orjien töitä, vaikka osaat lukea ja kirjoittaa. Mutta varmaan olet sekaantunut rikoksiin, koska haluat piileskellä luonamme, ja puheesi haiskahtavat Atonilta, jonka nimeä emme enää saa mainita. Emme kuitenkaan ilmaise sinua vartijoille, vaan pidämme sinut luonamme, jotta huvittaisit meitä hullunkurisilla puheillasi. Mutta et kai sentään vertaa meitä likaisiin syyrialaisiin ja kurjiin neekereihin, sillä vaikka olemme vain orjia ja kantajia, olemme kuitenkin egyptiläisiä ja egyptiläisinä ylpeitä ihostamme ja kielestämme, menneisyydestämme ja tulevaisuudestamme.»

Sanoin heille: »Tämä on huonoa puhetta, sillä niin kauan kuin ihminen ylpeilee itsestään ja pitää itseään muita ihmisiä parempana, niin kauan seuraavat kahleet ja kepiniskut, keihäät ja korpit ihmisen kintereillä. Siksi ihminen on punnittava vain hänen sydämensä mukaan ja kaikkien ihmisten sydämet ovat samanveroiset eikä toisen sydän ole parempi toisen sydäntä, sillä samaa vettä ja yhtä suolaisia ovat kaikki kyynelet, mustien ja ruskeiden kyynelet, syyrialaisen ja neekerin kyynelet, köyhän ja ylhäisen kyynelet.»

Mutta he nauroivat minulle ääneen ja löivät polviinsa ja sanoivat: »Totisesti olet hupsu mies etkä varmaan ole nähnyt lainkaan elämää, vaan olet kasvanut säkissä. Sillä ei ihminen voi elää, ellei hän tunne itseään toista ihmistä paremmaksi, eikä ole niin kurjaa ihmistä, ettei hän jossakin asiassa tuntisi itseään toista ihmistä paremmaksi. Toinen ylpeilee käsiensä vikkelyydestä, toinen ylpeilee hartiainsa väkevyydestä, varas ylpeilee oveluudestaan, tuomari ylpeilee viisaudestaan, ahne ylpeilee ahneudestaan, tuhlari tuhlauksestaan, vaimo siveydestään, ilotyttö auliista luonnostaan. Eikä mikään tuota ihmiselle suurempaa mielihyvää kuin tieto, että hän jossakin asiassa on toista etevämpi. Siksi mekin tunnemme suurta mielihyvää havaitessamme olevamme sinua viisaampia ja sinua ovelampia, vaikka olemmekin köyhiä miehiä ja orjia ja sinä osaat lukea ja kirjoittaa.»

Sanoin heille: »Silti hyvä ihminen on parempi kuin paha ihminen ja oikeus on parempi kuin vääryys.»

Mutta he kävivät katkeriksi ja sanoivat: »Mitä on hyvyys ja mitä on pahuus? Jos tapamme pahan isännän, joka kiusaa meitä kepillään ja varastaa ruokamme ja pitää nälässä vaimomme ja lapsemme, on tekomme hyvä teko, mutta vartijat vievät meidät faraon tuomarien eteen ja leikkaavat korvamme ja nenämme ja ripustavat meidät muurille pää alaspäin. Tämä on oikeus, mutta oikeus riippuu punnuksista, joilla se punnitaan, ja liian monesti oikeus on meille vääryyttä, koska emme saa panna omia punnuksiamme oikeuden vaakaan ja faraon tuomarien punnukset ovat toisenlaiset kuin meidän punnuksemme.»

He antoivat minulle vaimojensa paistamia kaloja syötäväksi ja join heidän laihaa oluttaan ja sanoin: »Tappaminen on alhaisin rikos, minkä ihminen voi tehdä, ja yhtä alhaista on tappaa hyvän asian vuoksi kuin pahan asian vuoksi, sillä ihmistä ei pidä tappaa, vaan hänet pitää parantaa pahuudestaan.»

Silloin he panivat kätensä suunsa eteen ja katselivat ympärilleen ja huudahtelivat ja sanoivat: »Emme suinkaan halua tappaa ketään, sillä ruoska ja kepit ovat tehneet meidät nöyriksi ja nielemme kaikki potkut ja loukkaukset ja nöyryytykset tappamatta enää ketään. Mutta jos haluat parantaa ihmisiä heidän pahuudestaan ja saattaa oikeuden vääryyden tilalle, niin mene toki ylhäisten ja rikkaiden luokse ja faraon tuomarien luokse ja puhu heille näistä asioista, sillä mielestämme tapaat heissä enemmän pahuutta ja vääryyttä kuin meissä.» Näin he sanoivat ja nauroivat keskenään ja tönivät toisiaan kyynärpäillä vilkuillen toisiinsa. Mutta sanoin heille:

»Puhun mieluummin teille, sillä te olette kansa ja teidän lukunne on kuin hiekka ja tähdet ja teistä on lähtöisin kaikki pahuus ja vääryys, kuten kaikki hyvyyskin on teistä lähtöisin. Ettekä te ole syyttömät, sillä kun teille sanotaan: Menkää, niin te menette ja teette kaiken, mitä teille sanotaan. Myös faraon värvärit tulevat usein luoksenne ja antavat teille kuparia ja kankaanpalasia ja panevat keihäitä käteenne ja vievät teidät sotaan. Ellette seuraa heitä, he sitovat teidät köysiin ja kahleisiin ja vievät teidät kahleissa sotaan. Sodassa te pistätte ja tapatte ihmisiä, kaltaisianne. Te pistätte puhki veljienne mahan ja ylpeilette suuresti teoillanne. Kuitenkin kaikki tappaminen on alhaista ja veri, joka vuotaa, vuotaa teidän päällenne. Siksi ette suinkaan ole syyttömiä.»

Muutamat heistä miettivät sanojani ja huokasivat minulle: »Totisesti, emme ole syyttömiä kukaan, mutta synnyimme pahaan maailmaan ja aloitimme itkulla elämämme noustessamme äitiemme kohdusta. Siksi itku seuraa meitä kaikilla elämämme teillä ja orjuus on ikuinen osamme ja papit kytkevät meidät noituudellaan vielä kuolemankin jälkeen tekemään työtä herrojemme hyväksi antamalla nimemme puukuville, jotka seuraavat herrojamme hautaan. Mene kuitenkin myös rikkaiden ja ylhäisten luokse puhumaan näistä asioista, sillä luulomme mukaan pahuus ja vääryys lähtee heistä, koska valta on heidän, mutta älä syytä meitä, jos he sanojesi tähden leikkaavat korvasi sinulta ja lähettävät sinut kaivoksiin tai ripustavat sinut muurille pää alaspäin, sillä sanat, joita puhut, ovat vaarallisia sanoja. Jos joku meistä puhuisi sellaisia sanoja, emme rohkenisi kuunnella häntä, vaikka kuuntelemmekin sinua, koska ilmeisesti olet hupsu ja vaaraton mies. Mutta vaarallisinta mitä puhut on se, mitä puhut sodasta, sillä tappaminen sodassa on miehen kunnia ja Horemheb, suuri sotapäällikkömme, surmauttaisi sinut empimättä, jos kuulisi sinun puhuvan tällaista kansalle, vaikka hän muuten onkin kyvytön mies eikä pysty tyydyttämään edes vaimoaan.»

Kuuntelin heidän neuvojaan ja lähdin heidän savimajoistaan. Kävelin pitkin Theban suuria katuja paljain jaloin ylläni köyhien harmaa vaate ja puhuttelin kauppiaita, jotka sekoittivat jauhoihin hiekkaa, ja puhuttelin myllyjen isäntiä, jotka lukitsivat kapuloilla orjiensa suun, jotteivät nämä olisi päässeet syömään jauhamaansa viljaa, ja puhuttelin tuomareita, jotka ryöstivät orpojen perinnön ja tuomitsivat väärin saadessaan suuria lahjoja. Puhuttelin heitä kaikkia ja soimasin heitä heidän tekojensa ja pahuutensa tähden ja he kuuntelivat sanojani suuresti ihmeissään. He sanoivat toisilleen: »Kuka oikeastaan on tämä lääkäri Sinuhe, joka puhuu rohkeita sanoja, vaikka hänen yllään on vain orjan vaate. Olkaamme varovaisia, sillä hän on varmaan faraon vakooja. Muuten hän ei toki uskaltaisi puhutella meitä näin rohkeasti.» Siksi he kuuntelivat sanojani kyllästymättä, ja kauppiaat kutsuivat minut huoneisiinsa ja tarjosivat minulle lahjoja ja myllyjen isännät juottivat minulle viiniä ja tuomarit kysyivät minulta neuvoa ja julistivat päätöksensä neuvojeni mukaan. Tällä tavoin he julistivat päätöksensä köyhien hyväksi rikkaita vastaan, vaikka olivat saaneet suuria lahjoja rikkailta, niin että tämä herätti suurta tyytymättömyyttä ja Thebassa sanottiin: »Enää ei voi luottaa edes faraon tuomareihin, vaan he ovat itse petollisempia kuin varkaat, joita he tuomitsevat.»

Mutta mennessäni ylhäisten luokse he pilkkasivat minua ja usuttivat koiransa kimppuuni ja antoivat palvelijainsa karkottaa minut ruoskilla pihoistaan, niin että häpeäni oli suuri ja juoksin vaate revittynä sääret verta vuotavina pitkin Theban katuja koirat kintereilläni. Ihmiset nauroivat minulle lyöden käsillä polviinsa ja kauppiaat ja faraon tuomarit näkivät häpeäni eivätkä enää uskoneet sanojani, vaan karkottivat minut luotaan ja kutsuivat vartijoita lyömään minua keihäittensä varsilla. He sanoivat minulle: »Jos kerran vielä tulet luoksemme syyttämään meitä väärillä syytöksillä, tuomitsemme sinut pahojen puheiden levittäjänä ja kansan villitsijänä ja korpit nokkivat ruumiisi muurilla.»

Silloin palasin häpeissäni takaisin entiseen kuparinvalajan taloon köyhien kaupunginosassa nähden kaiken vaivani turhaksi, koska kuolemani ei olisi hyödyttänyt ketään, vaan ilahduttanut vain korppeja. Muti voivotteli suuresti ja löi käsiään yhteen päänsä päällä nähdessään kurjan tilani ja pesi ruumiini ja voiteli haavani toruen kiihtyneesti minua ja sanoen: »Totisesti, miehen luonto on parantumaton ja sinun tulisi hävetä, Sinuhe, kun karkaat talostasi vielä vanhoilla päivilläsi, vaikka olet jo kalju ja kaulasi on ryppyinen. Onko oikein, että vaihdat viiniin hienot vaatteesi kapakoissa ja tappelet ilotaloissa, niin että saat kuhmuja päähäsi ja haavoja sääriisi. Eikä sinun suinkaan tarvitse karata talostasi juodaksesi viiniä, vaan annan tästä lähtien mielelläni sinun juoda viiniä, niin paljon kuin haluat, enkä toru sinua enää, vaan voit kutsua juomaveikkosikin taloosi, jos kaipaat heidän seuraansa, sillä olen ollut suuresti levoton tähtesi näinä päivinä ja öinä, jotka olet viipynyt poissa. Myös Kaptah on tiedustellut sinua ja ollut huolissaan tähtesi, sillä hän on palannut Thebaan etkä enää ole yksin.»

Hän hieroi hyvällä voiteella haavani ja rupeni ja puki minut puhtaisiin vaatteihin ja motkotti kiivaasti minulle ja sanoi: »Totisesti olisi parempi, jos mieheltä leikattaisiin kokonaan pois tuo pieni kapine hänen esivaatteensa alta, koska se tuottaa humalaa ja häpeää, riitaa ja tappelua vielä vanhalle miehelle. Mutta ellet sen paremmin voi hillitä miehistä luontoasi, Sinuhe, niin ota toki vaimo taloosi tai osta nuori orjatyttö, joka tyydyttää halusi ja rauhoittaa sinut ja samalla voi päivisin auttaa minua talousaskareissa, koska olen jo vanha ja käteni vapisevat ja paisti pääsee usein palamaan minulta sekoittaessani kastikkeita. Tappeleminen ilotaloissa kunniattomien naisten tähden ei sovi arvollesi, Sinuhe, ja sinun pitäisi itse se tietää ja ihmettelen suuresti käytöstäsi.»

Hänen puheensa loukkasi suuresti minua, koska mielestäni en vielä ollut kovin vanha mies, vaikka pääni oli kalju. En kuitenkaan rohjennut kertoa hänelle, miksi olin karannut talostani, vaan annoin hänen mieluummin uskoa, että olin miesten tapaan juoppo ja ilonpitäjä, jottei hän olisi sulkenut minua pimeään huoneeseen ja käärinyt minua märkiin vaatteisiin vuoteessani ja kutsunut lääkäreitä upottamaan iilimatoja polvieni taipeisiin, sillä sen hän varmasti olisi tehnyt, jos olisin kertonut menneeni köyhien luokse ja ylhäisten luokse puhumaan pahuudesta ja hyvyydestä, oikeudesta ja vääryydestä. Siksi annoin hänen motkottaa minulle mielensä mukaan ja hänen paistettu hanhensa suli suloisesti suussani orjien leivän ja pilaantuneessa öljyssä paistettujen kalojen jälkeen ja hänen viininsä oli makea suussani köyhien kaljan jälkeen. Sydämeni rauhoittui ja ajattelin maltillisesti tekojani ja ajattelin lääkärinä tekojani ja ymmärsin, että kenties lääkärin silmissä olin sairas ja kalloni olisi pitänyt puhkaista, jotta olisin parantunut, kun en enää tyytynyt maailmaan sellaisena kuin se oli, vaan pidin itseäni syypäänä kaikkeen pahaan, mitä maailmassa tapahtui.

Siksi istuuduin jälleen puutarhaani sykomorin alle katselemaan mykkiä kaloja lammikossani ja niiden katseleminen rauhoitti suuresti mieltäni aasien kiljuessa kadulla taloni edessä ja lasten leikkiessä sotaa ja viskellessä toisiaan aasinkakkaroilla. Myös Kaptah tuli tervehtimään minua, sillä hän oli tosiaan palannut Thebaan pelkäämättä enää orjia ja kantajia, joiden mieli oli nöyrtynyt. Hän tuli hyvin mahtavana luokseni ja hänen koristettua ja maalattua kantotuoliaan kantoi kahdeksantoista mustaa orjaa ja hän istui kantotuolissaan pehmeillä matoilla ja kallis voide tippui otsalta hänen kasvoilleen, jottei hänen olisi tarvinnut tuntea köyhien kaupunginosan pahoja hajuja. Hän oli jälleen suuresti lihonut ja syyrialainen kultaseppä oli tehnyt hänen sokean silmänsä tilalle kullasta ja jalokivistä uuden silmän, josta hän oli hyvin ylpeä, vaikka se hankasi kipeästi hänen silmäkuoppaansa, niin että hän riisui sen pois istuutuessaan luokseni sykomorin alle, kun kukaan ei enää nähnyt meitä.

Mutta ensin hän syleili minua ja itki ilosta nähdessään minut ja hänen painonsa oli kuin vuori hänen nojatessaan leveät kätensä olkapäilleni ja hänen painonsa alla rusentui tikuiksi istuin, jonka Muti kantoi hänelle, niin että hän kääri ylös vaatteensa liepeet ja istuutui maahan edessäni. Hän kertoi minulle, että sota Syyriassa oli päättymässä ja että Horemhebin sotavaunut olivat ajaneet Kadeshiin asti voimatta kuitenkaan valloittaa Kadeshia. Hän kerskaili rikkaudestaan ja suurista kaupoista, joita oli tehnyt Syyriassa, ja kertoi ostaneensa vanhan palatsin ylhäisten kaupunginosassa ja palkanneensa satoja rakentajia rakentamaan sen uudelleen hänen rikkautensa arvoiseksi, koska hänen arvolleen ei enää sopinut pitää kapakkaa satamassa.

Hän sanoi minulle: »Olen kuullut sinusta pahoja puheita Thebassa, herrani Sinuhe, ja sinun sanotaan yllyttävän kansaa Horemhebia vastaan ja tuomarit ja ylhäiset ovat kovin käärmeissään sinulle, koska syyttelet heitä monista vääryyksistä. Kehoitan sinua pitämään varasi, sillä jos jatkat vaarallisia puheitasi, he tuomitsevat sinut kaivoksiin. Myös voi olla, etteivät he rohkene tuomita sinua, koska olet Horemhebin suosiossa, mutta talosi on jo kerran palanut ja voi olla, että he jonakin pimeänä yönä tulevat uudelleen ja lyövät sinut hengiltä ja polttavat talosi, jos jatkat puheitasi ja yllytät köyhiä rikkaita vastaan. Kerro sen tähden minulle, mikä sinua oikein vaivaa ja mikä on tuonut muurahaisia päähäsi, jotta voisin auttaa sinua, kuten hyvän palvelijan tulee auttaa herraansa.»

Kumarsin pääni hänen edessään ja kerroin hänelle kaiken mitä olin ajatellut ja tehnyt ja kerroin hänelle sydämeni vaivan. Hän kuunteli minua nyökytellen päätään, niin että hänen paksut poskensa lerpahtelivat, ja puhuttuani loppuun hän sanoi: »Tiedän hyvin, että olet yksinkertainen ja hullu mies, herrani Sinuhe, mutta luulin hulluutesi parantuvan iän mukana. Kuitenkin hulluutesi vain pahenee, vaikka omin silmin olet nähnyt kaiken pahan, mikä tapahtui Atonin tähden ja oman ilosikin Aton tuhosi. Kenties sinuun tarttui Akhetatonissa Ekhnatonin tauti, mutta luulen, että tämä vaivasi johtuu joutilaisuudesta ja että joutilaisuuden tähden turhat päähänpistot häiritsevät sinua. Siksi olisi parempi, jos alkaisit jälleen harjoittaa ammattiasi ja käyttäisit taitosi ihmisten kallojen tutkimiseen ja heidän vaivojensa parantamiseen, sillä parantamalla yhden sairaan tuotat enemmän hyötyä kuin kaikilla puheillasi, joista on vain vahinkoa itsellesi ja niille, joita puheillasi houkuttelet. Mutta ellet harjoita ammattiasi, voit käyttää aikasi johonkin hyödylliseen askarteluun, kuten joutilaat rikkaat tekevät. Luulen, ettei sinusta ole virtahepojen metsästäjäksi eikä kenties kissojen haju miellytä sinua, vaikka voisit saavuttaa mainetta rotukissojen kasvattajana kuten Pepitamon. Mutta varmaan voisit kerätä vanhoja kirjoituksia ja laatia niistä luetteloita ja voisit kerätä esineitä ja koruja, jotka on veistetty ja taottu jo pyramidien aikana. Voisit kerätä syyrialaisten soittokojeita tai neekerien jumalankuvia, joita Kushin sodasta palanneet sotilaat kaupittelevat. Totisesti, Sinuhe, maailmassa on lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi kuluttaa joutilaan aikansa, niin etteivät turhat ajatukset häiritse häntä, eivätkä naiset ja viini ole suinkaan huonoin näistä ajantappamistavoista ja nopanpeluu hälventää nopeasti huonon tuulen, vaikka onkin vaarallinen huvitus heikolle miehelle, jollainen sinä olet, herrani Sinuhe, jos sallit minun sen sanoa. Mutta Ammonin tähden, pelaa noppaa, haaskaa kultasi naisiin, juo itsesi humalaan, tee mitä hyvänsä muuta, kunhan et tuhoa itseäsi turhilla puheilla, sillä rakastan suuresti sinua, herrani Sinuhe, enkä tahtoisi sinulle tapahtuvan pahaa.»

Vielä hän sanoi: »Maailmassa ei ole mitään täydellistä ja jokaisen leipäkyrsän reuna on palanut ja jokaisessa hedelmässä on madon purema ja viiniä juotuaan ihmisen on kärsittävä kohmelo. Siksi ei myöskään ole täydellistä oikeutta, vaan jokaiseen oikeuteen sisältyy vääryys, ja hyvätkin teot voivat tuottaa pahoja seurauksia ja parhain tarkoitus voi kylvää eniten kuolemaa, kuten Ekhnatonin esimerkki sinulle opetti. Mutta katso minua, herrani Sinuhe, minä tyydyn vajaaseen osaani ja lihon sovussa jumalien ja ihmisten kanssa ja faraon tuomarit kumartavat edessäni ja ihmiset ylistävät nimeäni, kun sen sijaan koirat heittävät vetensä sinun kintuillesi, Sinuhe. Rauhoitu siis, Sinuhe, herrani, sillä sinä et ole syypää siihen, että maailma on sellainen kuin on, etkä sinä ole syypää, että näin on ollut ja näin on aina oleva.»

Katselin hänen lihavuuttaan ja rikkauttaan ja kadehdin suuresti häntä hänen mielenrauhansa tähden, mutta sanoin hänelle: »Olkoon niinkuin sanot, Kaptah. Rauhoitun siis ja alan harjoittaa jälleen ammattiani, mutta kerro minulle, muistetaanko vielä Atonia ja kiroavatko ihmiset yhä Atonia, koska tulit maininneeksi Atonin, vaikka hänen nimeään on kielletty mainitsemasta ja hänen nimensä lähettää miehet kaivoksiin ja muurille pää alaspäin.»

Kaptah sanoi: »Totisesti Aton on unohtunut yhtä nopeasti kuin Akhetatonin pylväät ovat sortuneet ja seinät hajonneet ja hiekka täyttänyt talojen lattiat. Mutta olen nähnyt vielä joidenkin taiteilijain piirtävän kuvia Atonin tapaan ja on sadunkertojia, jotka kertovat vaarallisia satuja, ja joskus näkee torilla hiekkaan piirrettynä Atonin ristin ja julkisten käymälöiden seiniin ovat kävijät piirtäneet Atonin ristejä, joten siis Aton ei kenties vielä ole kokonaan kuollut.»

»Olkoon niinkuin sanot, Kaptah», lupasin silloin hänelle. »Rauhoitun ja alan harjoittaa ammattiani ja aikani kuluksi harjoitan myös keräilyä, jota minulle suosittelet, mutta koska en halua matkia muita, aion kerätä sellaista, mitä muut eivät kerää, ja aion kerätä kaikki ihmiset, jotka muistavat Atonin.»

Mutta Kaptah luuli minun laskevan leikkiä ja nauroi sanoilleni kuin hyvälle pilalle, sillä hän tiesi yhtä hyvin kuin minä, miten paljon pahaa Aton oli tuottanut Egyptille ja myös minulle itselleni. Sen jälkeen keskustelimme sovussa monista asioista ja Muti toi meille viiniä ja joimme viiniä yhdessä, kunnes hänen orjansa tulivat ja auttoivat hänet seisomaan, koska hänen lihavuutensa vuoksi oli vaikea enää itse päästä jaloilleen, ja hän lähti talostani kantotuolissaan. Mutta seuraavana päivänä hän lähetti minulle runsaita lahjoja, jotka tekivät elämäni ylelliseksi ja mukavaksi, niin ettei ilostani olisi puuttunut mitään, jos olisin osannut iloita.

6

Tällä tavoin annoin jälleen kohottaa lääkärin merkin taloni oven yläpuolelle ja aloin taas harjoittaa ammattiani ja vaadin potilailta lahjoja taidostani heidän varojensa mukaan, mutta köyhiltä en vaatinut lahjoja, joten pihassani oli potilaita aamusta iltaan enkä suuresti hyötynyt taidostani. Parantaessani potilaita kyselin varoen heiltä Atonista, sillä en halunnut peloittaa heitä enkä halunnut heidän levittävän minusta pahoja puheita, jotka olisivat vahingoittaneet mainettani, koska maineeni oli jo kyllin huono Thebassa. Mutta ajan kuluessa huomasin, että Aton oli unohtunut eikä kukaan enää ymmärtänyt häntä, vaan ainoastaan kiihkoilijat ja vääryyttä kärsineet muistivat häntä ja rakensivat hänet mielessään uudelleen oman kiihkonsa ja kärsimänsä vääryyden mukaiseksi ja Atonin ristiä käytettiin pahana noitamerkkinä ihmisten vahingoittamiseksi.

Tulvan jälleen laskiessa kuoli pappi Eje ja kerrottiin hän kuolleen nälkään, koska hän myrkyn pelosta ei enää uskaltanut syödä mitään, ei edes leipää, jonka itse jauhoi jyvistä ja leipoi ja paistoi kultaisessa talossa, koska luuli, että jyvät oli myrkytetty häntä varten jo niiden kasvaessa pellossa. Silloin Horemheb lopetti sodan Syyriassa ja antoi heettiläisten pitää Kadeshin, koska ei kyennyt valloittamaan sitä heiltä, ja palasi riemusaatossa virtaa ylös Thebaan juhlien kaikkia voittojaan. Hän ei näet pitänyt Ejeä oikeana faraona eikä viettänyt suruaikaa hänen kuoltuaan, vaan julisti Ejen hänen kuoltuaan vääräksi faraoksi, joka lakkaamattoman sodankäynnin ja väärän veronkannon takia oli tuottanut vain kärsimyksiä Egyptille. Lopettaessaan sodan ja antaessaan sulkea Sekhmetin temppelin portit heti Ejen kuoltua hän saikin kansan uskomaan, ettei hän suinkaan ollut halunnut sotaa, vaan että hänen oli vain täytynyt totella pahaa faraota. Siksi kansa riemuitsi hänen paluunsa tähden ja ylisti häntä ja hänen sotilaitaan.

Mutta saavuttuaan Thebaan Horemheb antoi ensimmäiseksi kutsua minut eteensä ja puhutteli minua ja sanoi: »Sinuhe, ystäväni, olen nyt vanhempi kuin erotessamme ja mieltäni ovat suuresti vaivanneet sanasi ja syytöksesi, että olen verinen mies ja tuotan vahinkoa Egyptille. Mutta nyt olen saanut mitä olen tahtonut ja palauttanut Egyptin mahtavuuden, niin ettei mikään ulkonainen vaara enää uhkaa Egyptiä, sillä heettiläisten keihäiltä olen katkaissut kärjet ja jätän poikani Ramseksen huoleksi Kadeshin valloittamisen, koska itse olen jo saanut kyllikseni sodasta ja tahdon rakentaa hänelle lujan valtakunnan. Nyt on tosin Egypti likainen kuin köyhän talli, mutta kohta saat nähdä, miten alan ajaa sontaa ulos Egyptistä ja saatan oikeuden vääryyden tilalle ja mittaan jokaiselle hänen mittansa mukaan, uutteralle hänen uutteruutensa mukaan, laiskalle hänen laiskuutensa mukaan, varkaalle hänen varkautensa mukaan ja väärintekijälle hänen harjoittamansa vääryyden mukaan. Totisesti, ystäväni Sinuhe, minun mukanani palaavat vanhat ajat Egyptiin ja kaikki on oleva niinkuin ennen. Siksi annan pyyhkiä pois hallitsijain luettelosta myös Tutankhamonin ja Ejen kurjat nimet, kuten Ekhnatonin nimi on jo pyyhitty hallitsijain luettelosta, ikään kuin heidän aikaansa ei olisi koskaan ollutkaan, ja lasken oman valtani alkavan suuren faraon kuolinyöstä, jona saavuin Thebaan keihäs kädessä ja haukka edelläni lentäen.»

Hän kävi haikeaksi ja nojasi päänsä käsiinsä ja sota oli painanut juovia hänen kasvoihinsa eikä hänen silmissään enää ollut iloa, kun hän sanoi: »Totisesti maailma oli toisenlainen kuin nyt meidän ollessamme poikia ja köyhä sai mittansa täytenä eikä öljyä ja rasvaa puuttunut savimajoistakaan. Mutta entiset ajat palaavat minun kanssani, Sinuhe, ja Egypti on oleva viljava ja rikas ja lähetän laivani purjehtimaan Puntiin ja saatan jälleen käyntiin kivilouhokset ja hylätyt kaivokset rakentaakseni temppelit entistä suuremmiksi ja kerätäkseni kultaa, hopeaa ja kuparia faraon aittoihin. Totisesti, kymmenen vuoden kuluttua et enää tunne Egyptiä, Sinuhe, sillä saatuani aikaa kymmenen vuotta et näe enää kerjäläisiä ja rampoja Kemin maassa. Heikkojen on näet väistyttävä elinkelpoisten tieltä ja puhdistan myös heikon ja sairaan veren Egyptistä, kuten puhdistan vääryyden ja rosvouksen, niin että Egyptin kansa on jälleen oleva väkevä kansa, jonka poikani voivat johtaa sotaan valloittamaan koko maanpiirin.»

Mutta en iloinnut hänen sanoistaan, vaan hänen sanansa saivat vatsani putoamaan polviin asti ja kylmän järsimään sydäntäni. Siksi en hymyillyt hänelle, vaan seisoin mykkänä hänen edessään. Hän kiivastui tästä ja rypisti otsaansa kuten ennen ja alkoi läiskyteliä kultaisella ruoskalla sääriään ja sanoi:

»Olet yhtä hapan kuin ennenkin, Sinuhe, ja olet hedelmättömän piikkipensaan kaltainen silmissäni enkä käsitä, miksi niin suuresti luulin iloitsevani nähdessäni sinut. Juuri sinut kutsuin näet ensimmäiseksi eteeni, ennen kuin vielä olin nostanut poikani syliini ja syleillyt vaimoani Baketamonia, sillä sota on tehnyt minut yksinäiseksi ja valta on tehnyt minut yksinäiseksi, niin ettei minulla Syyriassa enää ollut ketään ihmistä, jolle olisin jakanut iloni ja suruni, vaan puhuessani jonkun kanssa minun oli aina punnittava sanani sen tarkoituksen mukaan mitä tahdoin häneltä. Mutta sinulta en tahdo mitään, Sinuhe, vaan pyydän vain ystävyyttäsi. Näyttää kuitenkin siltä, että ystävyytesi on sammunut etkä iloitse enää nähdessäsi minut.»

Kumarsin syvään hänen edessään ja yksinäinen sydämeni huusi hänen puoleensa ja sanoin hänelle: »Horemheb, yhteisen nuoruutemme ystävistä olet ainoa, joka olet hengissä kaiken jälkeen, mitä on tapahtunut. Siksi olen aina rakastava sinua. Nyt on valta sinun ja pian kohotat päähäsi molempien valtakuntain kruunut eikä kukaan voi enää estää valtaasi. Siksi rukoilen sinua, Horemheb, palauta Aton. Ystävämme Ekhnatonin tähden, palauta Aton. Kauhistavan rikoksemme tähden, palauta Aton, jotta kaikki kansat olisivat veljiä keskenään eikä ihmisellä ja ihmisellä enää olisi eroa eikä.koskaan enää olisi sotaa.»

Tämän kuullessaan Horemheb ravisti säälivästi päätään ja sanoi: »Olet yhtä hullu kuin ennenkin, Sinuhe. Etkö käsitä, että Ekhnaton viskasi kiven veteen ja roiskaus oli suuri, mutta minä tasoitan jälleen vedenpinnan, ikään kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan. Etkö käsitä, että haukkani toi minut kultaiseen taloon Ekhnatonin luokse suuren faraon kuolinyönä, jottei Egypti sortuisi, vaan säilyisi myös hänen jälkeensä, koska jumalat eivät tahdo Egyptin kukistuvan. Siksi palautan kaiken ennalleen, sillä nykyisyyteen ei ihminen koskaan ole tyytyväinen, vaan ainoastaan menneisyys on hyvä hänen silmissään ja tulevaisuus on hyvä. Minä yhdistän menneisyyden ja tulevaisuuden. Minä likistän rikkaita, jotka ovat paisuneet liian rikkaiksi, ja likistän myös jumalia, jotka ovat liiaksi lihoneet, jotta valtakunnassani rikkaat eivät olisi liian rikkaita eivätkä köyhät liian köyhiä eikä kukaan ihminen tai jumala enää kilpailisi vallasta kanssani. Mutta puhun turhaan sinulle, koska kuitenkaan et ymmärrä ajatuksiani ja omat ajatuksesi ovat heikon ja voimattoman ajatuksia eikä heikoilla ja voimattomilla ole oikeutta elää maailmassa, vaan heidät on luotu vahvojen poljettavaksi ja on oikein, että heitä poljetaan. Niin poljetaan myös heikot kansat vahvojen jalkoihin ja suuret vievät suusta pienten osan. Niin on ollut ja niin on aina oleva.»

Tällä tavoin erosimme, Horemheb ja minä, emmekä enää olleet ystäviä niinkuin ennen. Mutta lähdettyäni hänen luotaan hän meni poikiensa luokse ja kohotti heidät väkevään syliinsä ja viskasi heidät korkealle ilmaan ilossaan, ja poikiensa luota hän meni prinsessa Baketamonin huoneisiin ja sanoi hänelle: »Kuninkaallinen puolisoni, kuun kaltaisena olet paistanut mielessäni kaikkina kuluneina vuosina ja ikäväni on ollut suuri. Mutta nyt on työni tehty ja olet pian oleva suuri, kuninkaallinen puoliso rinnallani, mihin pyhä veresi sinut oikeuttaa. Paljon verta on vuotanut sinun tähtesi Baketamon, ja kaupungit ovat palaneet sinun tähtesi ja ihmisten valitus on kohonnut taivaaseen asti sinun tähtesi kaikkialla, missä armeijani on kulkenut. Enkö siis ole ansainnut palkkaani?»

Baketamon hymyili rakastettavasti hänelle ja koski kainosti kädellään hänen olkapäätään ja sanoi: »Totisesti olet ansainnut palkkasi, mieheni Horemheb, Egyptin suuri sotapäällikkö. Siksi olen antanut rakentaa puutarhaani huvimajan, jonka veroista ei ennen ole nähty, voidakseni ottaa sinut vastaan ansaitsemallasi tavalla, ja jokaisen kiven olen itse kerännyt sen seiniin suuren ikäväni vallassa odottaessani sinua. Menkäämme siis tähän huvimajaan, jotta saisit palkkasi sylissäni ja tuottaisin iloa sinulle.»

Horemheb ihastui suuresti hänen sanoistaan ja Baketamon tarttui ujosti hänen käteensä ja talutti hänet mukanaan puutarhaan ja hovin väki piiloutui ja pakeni ja pidätti henkeään kauhusta ajatellessaan, mitä oli tapahtuva, ja myös orjat ja tallimiehet pakenivat, niin että kultainen talo jäi autioksi. Tällä tavoin Baketamon vei Horemhebin kanssaan huvimajaansa, mutta kun Horemheb maltittomana tahtoi tarttua häneen syleilläkseen häntä, Baketamon torjui lempeästi hänet ja sanoi:

»Hillitse hetkeksi miehinen luontosi, Horemheb, jotta voin kertoa sinulle, miten suurella vaivalla olen tämän huvimajan rakentanut. Toivon näet sinun muistavan, mitä sanoin sinulle, kun viimeksi pakotit minut syliisi. Katso sen tähden tarkasti näitä kiviä ja tiedä, että jokainen seinän ja lattian kivi, eikä niitä ole vähän, on muisto minun ilostani toisen miehen sylissä. Ilostani olen rakentanut tämän huvimajan sinun kunniaksesi, Horemheb, ja tuon ison valkoisen kiven toi minulle muuan kalanperkaaja, joka suuresti ihastui minuun, ja tuon vihreän kiven sain Hiilitorin käymäläntyhjentäjältä ja nuo kahdeksan ruskeata kiveä vierekkäin toi minulle muuan vihanneskauppias, joka oli aivan kyllästymätön sylissäni ja ylisti suuresti taitoani. Kunhan maltat mielesi, kerron sinulle jokaisesta kivestä sen tarinan ja meillähän on paljon aikaa, Horemheb. Meillä on monta yhteistä vuotta edessämme ja vanhuutemme päivät ovat yhteiset, mutta luulen, että minulla riittää tarinoita näistä kivistä vanhuuteni päiviin asti joka kerta, kun haluat minua syleillä.»

Horemheb ei ensin uskonut hänen sanojaan, vaan piti niitä mielettömänä pilana ja Baketamonin kaino käytös petti hänet. Mutta katsoessaan Baketamonin soikeihin silmiin hän näki niissä vihan, joka oli peloittavampi kuolemaa, ja uskoi hänen sanansa. Käsittäessään kaiken hän kävi vihasta mielettömäksi ja tempasi heettiläisen veitsensä surmatakseen Baketamonin, joka näin kauhealla tavalla oli loukannut hänen miehuuttaan ja turhamaisuuttaan. Mutta Baketamon paljasti auliisti rintansa hänen edessään ja sanoi ilkkuen:

»Lyö, Horemheb, lyö veitsellä kruunut päästäsi, sillä olen Sekhmetin papitar ja pyhää verta, ja jos surmaat minut, ei sinulla enää ole laillista oikeutta faraoiden istuimeen.»

Hänen sanansa saivat Horemhebin malttamaan mielensä, sillä hänen oli pysyttävä sovussa Baketamonin kanssa, koska vain avioliitto Baketamonin kanssa teki hänen oikeutensa faraoiden kruunuihin lailliseksi. Tällä tavoin Baketamon sitoi hänet eikä hän voinut mitään Baketamonille, vaan Baketamonin kosto oli täydellinen, sillä Horemheb ei rohjennut edes hajoittaa hänen huvimajaansa, vaan se säilyi hänen silmiensä edessä joka päivä, kun hän katsoi ulos huoneistaan. Hänellä ei näet kaikkea tapahtunutta harkittuaan ollut muuta keinoa kuin olla olevinaan tietämättä mitään Baketamonin käytöksestä. Mutta jos hän olisi antanut hajoittaa huvimajan, kaikki olisivat huomanneet hänen tietävän, miten Baketamon oli antanut koko Theban kansan sylkeä hänen vuoteeseensa. Siksi hän sieti mieluummin kansan naurun selkänsä takana kuin antautui julkiseen häpeään. Mutta tämän jälkeen hän ei enää kajonnut Baketamoniin eikä häirinnyt häntä, vaan eli yksin, ja Baketamonin kunniaksi minun on mainittava, ettei hänkään enää ryhtynyt uusiin rakennustöihin, vaan tyytyi kauniiseen huvimajaansa.

Näin kävi Horemhebille, enkä luule, että hänellä enää oli paljon iloa kruunuistaan, kun papit voitelivat hänet ja kohottivat hänen päähänsä punaisen ja valkoisen kruunun, ylämaan ja alamaan kruunun, lilja ja papyruskruunun. Hän kävi epäluuloiseksi eikä luottanut enää täysin kehenkään ihmiseen, vaan luuli jokaisen nauravan hänelle hänen selkänsä takana Baketamonin tähden. Siten hänellä oli ikuinen piikki kupeessaan eikä hänen sydämensä saanut rauhaa eikä hän myöskään voinut iloita muiden naisten kanssa, sillä hänen kärsimänsä loukkaus oli liian hirveä, jotta hän enää olisi voinut iloita kenenkään naisen kanssa. Siksi hän turrutti työllä surunsa ja katkeruutensa ja alkoi ajaa sontaa ulos Egyptistä palauttaakseen kaiken ennalleen ja saattaakseen oikeuden vääryyden tilalle.

7

Minun on näet, ollakseni oikeudenmukainen, kerrottava myös Horemhebin hyvistä töistä, sillä kansa ylisti suuresti hänen nimeään ja piti häntä hyvänä hallitsijana ja jo hänen ensimmäisten hallitusvuosiensa jälkeen kansa laski hänen kuuluvan Egyptin suurten faraoiden joukkoon. Hän näet likisti rikkaita ja ylhäisiä, sillä hän ei sallinut, että kukaan oli liian rikas tai liian ylhäinen Egyptissä, jottei kukaan olisi voinut kilpailla vallasta hänen kanssaan, ja tämä miellytti suuresti kansaa. Hän rankaisi vääriä tuomareita ja palautti köyhälle hänen oikeutensa, ja hän uudisti veronkannon maksaen faraon aitoista säännöllisen palkan veronkantajille, niin ettei heillä enää ollut valtaa kiskoa veroja kansalta itse rikastuakseen.

Lakkaamatta ja ikuisesti rauhattomana hän matkusti pitkin maata piirikunnasta piirikuntaan ja kylästä kylään tutkien väärinkäytöksiä ja hänen tietään merkitsivät väärien veronkantajien leikatut korvat ja veriset nenät ja kepiniskujen läiske ja parku kantautui kauas ympäristöön paikoilta, missä hän kävi oikeutta. Köyhinkin saattoi esittää asiansa suoraan hänelle itselleen eivätkä hänen virkamiehensä uskaltaneet estää köyhiä pääsemästä hänen puheilleen, vaan hän jakoi kansalle lahjomatonta oikeutta. Hän lähetti laivoja jälleen Puntiin ja merimiesten vaimot ja lapset itkivät laitureilla ja haavoittivat kasvonsa kiviin hyvän tavan mukaan ja Egypti rikastui suuresti, sillä kymmenestä laivasta palasi joka vuosi kolme takaisin tuoden mukanaan suuria aarteita. Hän rakensi myös uusia temppeleitä ja antoi jumalille, mitä jumalille kuului, heidän arvonsa ja oikeuksiensa mukaan suosimatta erikoisesti ketään jumalaa paitsi Horusta ja suosimatta erikoisesti mitään temppeliä, paitsi Hetnetsutin temppeliä, jossa kansa palveli jumalana hänen omaa kuvaansa ja uhrasi hänelle härkiä. Kaiken tämän vuoksi kansa siunasi hänen nimeään ja ylisti suuresti häntä ja kertoi hänestä lukuisia ihmeellisiä tarinoita jo hänen elinaikanaan.

Myös Kaptah menestyi suuresti ja kävi vuosi vuodelta entistä rikkaammaksi, niin ettei Egyptissä enää ollut ketään miestä, joka olisi rikkaudessa voinut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä ei näet ollut vaimoa eikä lapsia ja sen tähden hän määräsi Horemhebin perijäkseen saadakseen elää rauhassa elämänsä päivät ja kerätä yhä lisää rikkauksia. Tämän vuoksi Horemheb ei likistänyt häntä yhtä pahasti kuin Egyptin muita rikkaita eikä sallinut veronkantajain liiaksi ahdistaa häntä.

Kaptah kutsui minut usein taloonsa, joka sijaitsi ylhäisten kaupunginosassa ja täytti puutarhoineen kokonaisen katujen välin, niin ettei hänellä ollut ainoatakaan naapuria, joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Hän söi kultaisista astioista ja hänen talossaan juoksi vesi kreetalaiseen tapaan hopeisista hanoista ja hänen kylpyammeensa oli hopeaa ja hänen käymälänsä istuin oli mustaa puuta ja sen seinät oli upotettu täyteen kalliita kiviä, jotka muodostivat miellyttäviä kuvia. Hän syötti minulle ihmeellisiä ruokia ja juotti minulle pyramidien viiniä ja hänen syödessään huvittivat häntä soittajat ja laulajat ja Theban kauneimmat ja taitavimmat tanssitytöt esittivät hänen huvikseen mitä taidokkaimpia tansseja. Hänellä ei kuitenkaan ollut naisista paljon iloa, koska hänen vatsansa oli lemmenhuvien tiellä, mutta hän valitsi mieluummin vatsan ilot, koska piti niitä naisten tarjoamia iloja suurempina.

Hän piti myös suuria pitoja ja Egyptin ylhäiset ja rikkaat kävivät mielellään hänen talossaan, vaikka hän oli syntynyt orjana ja säilytti käyttäytymisessään lukuisia orjan tapoja niistäen nenänsä sormiinsa ja röyhtäillen äänekkäästi aterioidessaan. Hän oli näet antelias isäntä ja jakoi kalliita lahjoja vierailleen ja hänen neuvonsa kauppaa koskevissa asioissa olivat ovelia, niin että kaikki hyötyivät hänen ystävyy destään. Hänen puheensa ja tarinansa olivat hullunkurisia ja usein hän vieraittensa huviksi pukeutui orjan pukuun ja kertoi heille kaikenlaisia valheita orjien tapaan, sillä hän oli liian rikas pelätäkseen enää pilkkaa menneisyytensä tähden ja ylvästeli Egyptin ylhäisten edessä sillä, että oli ennen ollut orja. Hän sanoi minulle:

»Herrani Sinuhe, kun ihminen on kyllin rikas, ei hän enää voi köyhtyä, vaan tulee aina rikkaammaksi, vaikka ei enää tahtoisikaan tulla rikkaammaksi, niin ihmeellinen on maailman järjestys. Mutta rikkauteni on lähtöisin sinusta, Sinuhe, ja sen tähden tunnustan aina sinut herrakseni eikä sinulta tule mitään puuttumaan elämäsi päivinä, vaikka sinulle itsellesi on parempi, että et ole rikas, koska et kuitenkaan osaisi käyttää rikkautta oikein, vaan rikkaudellasi kylväisit pelkkää levottomuutta ja saisit aikaan paljon vahinkoa. Siksi oli parempi, että kulutit hukkaan rikkautesi väärän faraon pahoina päivinä, sillä minä valvon kyllä etusi ja pidän huolen, ettei sinulta puutu mitään järjellistä, mitä pyydät.»

Hän suosi myös taiteilijoita ja taiteilijat veistivät hänet kiveen ja he veistivät hänet hienoksi ja ylhäiseksi ja he veistivät hänen jäsenensä siroiksi ja kätensä ja jalkansa pieniksi ja poskipäänsä korkeiksi ja veistoksissa hänen molemmat silmänsä näkivät ja hän istui mietteissään jalat ristissä kirjoituskäärö polvillaan ja piirrin kädessään, vaikka ei ollut koskaan edes yrittänyt oppia lukemaan ja kirjoittamaan, vaan hänen kirjurinsa lukivat ja kirjoittivat ja laskivat hänen puolestaan suuria lukuja. Nämä kuvat huvittivat suuresti Kaptahia ja Ammonin papit, joille hän jo Syyriasta palattuaan oli antanut suunnattomia lahjoja pysyäkseen sovussa jumalien kanssa, antoivat pystyttää hänen kuvansa suureen temppeliin ja hän kustansi itse tämän kuvan.

Myös hän antoi rakentaa itselleen mahtavan haudan kuolleiden kaupunkiin ja taiteilijat maalasivat sen seiniin lukuisia kuvia hänen jokapäiväisestä elämästään ja huvituksistaan ja he maalasivat hänet näkevänä ja ylhäisenä ja ilman vatsaa, sillä hän halusi pettää jumalia ja päästä lännen maahan sellaisena kuin halusi olla eikä sellaisena kuin oli, vaikka elämänsä päivinä halusikin mieluummin pysyä sellaisena kuin oli, koska siitä oli vähemmän vaivaa kuin ylhäisyydestä. Tätä varten hän antoi myös hautaansa varten laatia kuolleiden kirjan, joka oli taidokkaimmin laadittu ja monimutkaisin kuolleiden kirja mitä koskaan olen nähnyt ja käsitti kaksitoista kääröä kuvia ja kirjoituksia ja loitsuja manalan henkien rauhoittamiseksi ja Osiriksen vaa'an varustamiseksi väärin punnuksin ja oikeamielisten paviaanien lahjomiseksi. Kaiken tämän hän teki, koska varmuus hänen mielestään oli paras, vaikka hän muuten ei millään muistanut kuolemaa ja kunnioitti kuoriaistamme enemmän kuin mitään muuta jumalaa.

Mutta minä soin mielelläni Kaptahille hänen rikkautensa ja onnensa ja kaikille muillekin soin heidän ilonsa ja tyytyväisyytensä enkä enää tahtonut riistää ihmisiltä heidän kuvitelmiaan, jos kuvitelmat tekivät heidät onnellisiksi. Ihmisen elämä on näet monin tavoin kudottu kuvitelmista. Siksi totuus on paha ja suolainen ihmiselle ja monelle ihmiselle on parempi surmata hänet kuin särkeä hänen kuvitelmansa. Siksi en tahallani särkenyt ihmisiltä heidän kuvitelmiaan, jos he olivat kuvitelmissaan onnellisia eivätkä kuvitelmiensa tähden harjoittaneet pahuutta, vaan tyytyivät kuvitelmiinsa.

Mutta minun otsaani eivät kuvitelmat viilentäneet eikä ilo rauhoittanut sydäntäni eikä työni tyynnyttänyt minua, vaikka näinä vuosina tein paljon työtä ja paransin lukuisia sairaita ja muutamia kertoja puhkaisin ihmisten kalloja ja he paranivat ja vain kolme kuoli, niin että saavutin suuren maineen kallonpuhkaisijana. Sen tähden olin ikuisesti tyytymätön ja kenties opin Mutilta hänen katkeruutensa ja hänen motkottamisensa tarttui minuun, niin että soimasin lakkaamatta kaikkia ihmisiä, joita kohtasin. Kaptahia toruin hänen ylensyömisestään ja köyhiä soimasin heidän laiskuudestaan ja rikkaita heidän itsekkyydestään ja tuomareita heidän välinpitämättömyydestään, enkä ollut tyytyväinen kehenkään, vaan olin tyytymätön kaikkiin ihmisiin ja pilkkasin katkerasti heitä. Sairaita ja lapsia en kuitenkaan pilkannut, vaan paransin sairaita tuottamatta heille tarpeetonta kipua ja annoin Mutin jakaa hunajaleivoksia keittiöstään kadun pienille pojille, joiden silmät toivat mieleeni Thotin kirkkaat silmät.

Ihmiset sanoivat minusta: »Tämä Sinuhe on ikävä ja katkera mies ja hänen maksansa on turvonnut ja sappi kuohuu hänen suustaan hänen puhuessaan, niin että hän on vanhentunut liian varhain eikä osaa enää iloita elämästään. Myös hänen pahat tekonsa ajavat häntä takaa, niin ettei hän osaa nukkua öisin. Olkaamme sen tähden suopeita hänelle ja katsokaamme hänen ohitseen, sillä hänen kielensä pistää enemmän häntä itseään kuin meitä.»

Niin olikin, sillä motkotettuani kylliksi kärsin itse oman katkeruuteni tähden ja vuodatin kyyneliä ja annoin viljaa laiskurille ja riisuin vaatteen yltäni pukeakseni juopon miehen ja pyysin anteeksi rikkailta soimauksiani ja uskoin tuomarien vilpittömyyteen. Näin tapahtui, koska yhä edelleen olin heikko enkä voinut muuttaa luontoani toiseksi.

Mutta puhuin pahaa myös Horemhebista ja kaikki hänen tekonsa olivat pahoja silmissäni ja eniten soimasin hänen sontakärsiään, joita hän elätti faraon aitoista ja jotka viettivät laiskaa elämää kerskaillen urotöistään oluttuvissa ja ilotaloissa ja puhkoen päitä ja katkoen jäseniä tappeluissa ja raiskaten köyhien tyttäret, niin ettei naisella ollut enää turvaa Theban kaduilla. Horemheb antoi näet sontakärsilleen anteeksi kaikki heidän tekonsa ja selitti heidän tekonsa aina parhain päin. Jos köyhät tyttäriensä tähden kääntyivät hänen puoleensa valittamaan, hän sanoi, että heidän tuli olla ylpeitä sotilaiden siittäessä vahvaa verta Egyptiin. Horemheb näet vihasi naisia ja piti heitä ainoastaan lasten synnyttäjinä eikä suonut heille muuta arvoa.

Ne jotka tahtoivat minulle hyvää, varoittivat minua usein puhumasta ääneen pahaa Horemhebista ja he sulkivat suuni kämmenillään, kun korkealla äänellä puhuin pahaa hänestä julkisilla paikoilla, ja pelkäsivät puolestani ja itsensä puolesta ja väistyivät luotani jättäen minut yksin. Ajan kuluessa näet Horemheb kävi yhä epäluuloisemmaksi kaikkia ihmisiä kohtaan ja halusi tietää kaiken, mitä ihmiset puhuivat hänestä, niin ettei pian ollut ainoatakaan julkista paikkaa tai viinitupaa, jossa ei olisi ollut Horemhebin korvaa kuuntelemassa ihmisten puheita ja valituksia. Minun on myönnettävä, että tällä tavoin tuli Horemhebin tietoon paljon väärinkäytöksiä, joista ihmiset eivät uskaltaneet valittaa hänelle, ja hän rankaisi väärintekijöitä ankaralla kädellä. Mutta sitä enemmän joutuivat kärsimään myös ne, jotka uskalsivat arvostella hänen tekojaan, ja monen selkä kepitettiin veriseksi ja lukuisia ihmisiä lähetettiin kaivoksiin ja louhoksiin heidän ilkeän kielensä tähden ja muutamia viskattiin myös noitina krokotiilien syötäväksi. Horemheb elätti kuitenkin korvansa faraon aitoista, niin etteivät he hyötyneet ilmiannoistaan eivätkä perineet tuhoon saattamiensa omaisuutta. Siksi ihmiset saattoivat pelastua sanoistaan antamalla lahjoja Horemhebin korville ja juottamalla heille runsaasti viiniä ja köyhät pelastuivat heistä antamalla vaimonsa tai tyttäriensä iloita heidän kanssaan, niin että Horemhebin korvat viettivät joutilasta ja iloista elämää ja palvelivat innokkaasti herraansa.

Horemheb sanoi itse: »Olen antanut jokaiselle hänen mittansa mukaan ja köyhäkin saa jälleen mittansa täytenä eikä öljyä ja rasvaa puutu enää savimajoistakaan. Iloitsen myös suuresti nähdessäni Egyptissä jälleen paljon lihavia lapsia, sillä lapset ovat Egyptin rikkaus ja terveistä pojista tulee hyviä sotilaita ja lihavat tytöt synnyttävät enemmän lapsia kuin laihat tytöt. Mutta joutilaisuus synnyttää velttoutta ja ylellisyys synnyttää levottomuutta ja pahoja puheita. Siksi minun on valvottava valtaani, koska Egyptin kansan muuten on pian aivan liian hyvä olla käyräsauvani kaitsemana.»

Siksi hän rasitti suuresti kansaa julkisilla töillä ja rakensi kivin laskettuja teitä ja kaivatti suuria kanavia, jottei kansa joutilaisuudessa hyvinä päivinäkään olisi ehtinyt juonitella hänen valtaansa vastaan. Siten kansa hänen hallitessaan oli kuin härkä, joka kyllä lihoo, mutta jonka kylkeä keihäs lakkaamatta kutkuttaa, niin ettei se koskaan saa rauhassa levähtää. Rakentamiinsa temppeleihin Horemheb antoi veistää kuvia ja kirjoituksia, jotka ylistivät hänen tekojaan ja voittojaan, niin että kansa joka päivä näki silmiensä edessä, miten hän oli palauttanut Egyptiin oikeuden vääryyden tilalle ja antoi jokaiselle hänen mittansa täytenä. Myös sadunkertojia, jotka istuivat matoillaan porttien luona ja katujen kulmissa ylistäen hänen suuria tekojaan ja kertoen hänen syntyperästään jumalisia satuja, hän suosi antaen heille lahjoja ja jakaen heille viljaa, öljyä ja olutta. Mutta sadunkertojat ovat monesti itsepintaista ja kujeilevaa väkeä, jolle mikään ei ole pyhää, ja siksi he kutoivat satuihinsa monia kirjavia lankoja ja saivat ihmiset nauramaan saduilleen. Horemheb oli kuitenkin itse liian turhamainen ymmärtääkseen, että sadunkertojat, joita hän palkitsi, salassa pilkkasivat häntä saduissaan eivätkä edes kaikki kuulijat ymmärtäneet sadunkertojia, vaan kuuntelivat suu auki ihmetellen ja kohotellen käsiään hämmästyksestä, kun sadunkertojat uskottelivat heille Horemhebin syntyneen Horusjumalan pysähtyessä matkoillaan Hetnetsutissa kykkimään tiepuolessa.

Mutta ajan kuluessa Horemheb kävi vieläkin epäluuloisemmaksi ja tuli päivä, jona hänen vartijansa tulivat talooni ja pukivat sandaalit jalkaani ja käärivät vaatteen ympärilleni ja karkottivat keihäänvarsilla sairaat pihastani viedäkseen minut Horemhebin eteen. Silloin oli jälleen kevät ja tulva oli laskenut ja pääskyset sujahtelivat nuolennopeina yli virran keltaisesta mudasta painavan veden levottomasti kirahdellen. Vartijat taluttivat minut Horemhebin eteen ja hän oli vanhentunut näinä vuosina ja hänen niskansa oli painunut kumaraan ja hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja lihakset kohosivat kyhmyinä hänen laihassa, pitkässä ruumiissaan. Hän katsoi minuun silmin, joissa ei enää ollut iloa, ja puhutteli minua sanoen:

»Sinuhe, olen monta kertaa antanut varoittaa sinua, mutta et välitä varoituksistani ja puhut yhä ihmisille sanoen, että sotilaan ammatti on halveksittavin ja alhaisin ammatti kaikista ammateista ja sanot, että lasten on parempi kuolla äitinsä kohdussa kuin syntyä sotilaiksi ja että kaksi tai kolme lasta riittää naiselle eikä hänen tarvitse synnyttää useampia lapsia, vaan on parempi, että hän on onnellinen kasvattaessaan kolmea lasta kuin onneton ja köyhä kasvattaessaan yhdeksää ja kymmentä lasta. Myös olet sanonut, että kaikki jumalat ovat samanlaisia ja kaikki temppelit pimeitä taloja, ja olet sanonut, että väärän faraon jumala oli suurempi kaikkia muita jumalia. Ihmisen ei myöskään pidä myydä ja ostaa toista ihmistä orjana, niin olet sanonut, ja olet sanonut, että kansa, joka kyntää ja kylvää, ja niittää ja kerää sadon aittoihin, omistaa maan, jota se kylvää, ja aitat, joihin se kerää sadon, vaikka maa olisi faraon tai jumalan maata. Vielä olet sanonut, ettei minun valtani muka suurestikaan eroa heettiläisten vallasta ja paljon muuta vielä hullumpaa olet sanonut, niin että joku toinen olisi paljon vähemmän vuoksi jo aikaa joutunut louhoksiin murtamaan kiveä ja palvelemaan keppiä. Mutta olen ollut pitkämielinen sinua kohtaan, Sinuhe, koska kerran olit ystäväni, ja niin kauan kuin pappi Eje eli tarvitsin sinua, koska olit ainoa todistajani häntä vastaan. Enää en kuitenkaan tarvitse sinua, vaan paremminkin sinusta ja kaikesta, minkä minusta tiedät, saattaa olla vahinkoa minulle, niin kauan kuin elät. Jos olisit viisas, olisit pitänyt suusi kiinni ja elänyt hiljaista elämää ja tyytynyt omaasi, sillä totisesti sinulta ei ole mitään puuttunut, mutta sen sijaan syydät suustasi sontaa päälleni enkä enää kauempaa voi sietää sitä.»

Hän suuttui puhuessaan ja alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla laihtuneita sääriään ja rypisti kulmiaan ja jatkoi: »Totisesti olet kuin hiekkakirppu varpaitteni välissä ja paarma hartioissani enkä siedä puutarhassani pensaita, jotka eivät kanna hedelmää, vaan työntävät vain myrkyllisiä piikkejä. Jälleen on kevät Kemin maassa ja pääskyset alkavat kaivautua mutaan kesäksi veden laskiessa ja kyyhkynen kujertaa ja akaasiat puhkeavat kukkaan. Tämä on pahaa aikaa, sillä kevät synnyttää aina levottomuutta ja turhia puheita ja innostuneet pojannulikat näkevät punaista silmissään ja poimivat kiviä maasta ja kivittävät vartijoita ja kuviani temppelissä on jo tahrittu härkien sonnalla. Siksi minun on karkotettava sinut Egyptistä, Sinuhe, niin ettet koskaan enää näe Kemin maata, sillä jos sallin sinun jäädä tänne, tulee päivä, jona minun on annettava tappaa sinut, enkä tahtoisi tehdä sitä, koska kerran olet ollut ystäväni. Hullut sanasi voivat näet olla kipinä, joka sytyttää kuivat kaislat, ja kaislojen kerran sytyttyä ne palavat roihuna poroksi. Siksi pahat sanat ovat joskus vaarallisempia kuin keihäät ja puhdistan pahat sanat Kemin maasta, kuten hyvä puutarhuri puhdistaa rikkaruohot vihannespenkistään, ja ymmärrän hyvin heettiläisiä, jotka seivästävät kaikki noidat teittensä varsille. En näet salli Kemin maan enää roihuavan liekeissä, en ihmisten tähden enkä jumalien tähden, ja siksi karkotan sinut, Sinuhe, koska varmaan et koskaan ole ollut egyptiläinen, vaan olet jokin kummallinen epäsikiö ja sekoitettua verta, niin että sairaassa päässäsi pesivät sairaat ajatukset.»

Kenties hän oli oikeassa ja kenties sydämeni vaiva johtui siitä, että faraoiden pyhään vereen sekaantui veressäni kuolevan Mitannin maailman päivänlaskusta kalpea veri. Silti minun täytyi hihittää hänen sanojensa tähden ja kohteliaisuudesta panin käden suuni eteen hiliitäkseni hillitystäni. Pelästyin näet suuresti hänen sanojensa tähden, sillä Theba oli minun kaupunkini ja olin syntynyt ja kasvanut Thebassa enkä halunnut elää missään muussa kaupungissa kuin Thebassa. Nauruni loukkasi kuitenkin suuresti Horemhebia, joka oli odottanut minun heittäytyvän kasvoilleni maahan hänen eteensä ja rukoilevan armoa häneltä. Siksi hän huitaisi faraon ruoskalla eteensä ja huusi:

»Olkoon siis niin. Karkotan sinut Egyptistä ainaisiksi ajoiksi, ja kun kerran kuolet, ei ruumistasikaan saa enää tuoda haudattavaksi Egyptiin, vaikka saliinkin, että ruumiisi hyvän tavan mukaan säilytetään kestämään kuoleman. Ruumiisi on haudattava itäisen meren rantaan, mistä purjehditaan Puntin maahan ja minne sinut karkotan, sillä Syyriaan en voi sinua karkottaa, koska Syyria yhä on kytevä hiilikasa eikä kaipaa palkeita, enkä Kushin maahankaan voi sinua karkottaa, koska väität, ettei ihmisen ihonvärillä ole merkitystä, vaan neekerit ja egyptiläiset ovat samanarvoisia, ja siten voisit kylvää hupsuja ajatuksia neekerien päähän. Mutta meren rannassa on autiota ja voit puhua puheesi punaisille laineille ja voit puhua puheesi erämaan mustalle tuulelle ja kallioilta voit saarnata halusi mukaan shakaaleille ja korpeille ja käärmeille. Vartijat mitatkoot alan, jolla saat liikkua, ja surmatkoot sinut keihäillään, jos astut heidän mittaamiensa rajojen ylitse. Mutta muuten sinulta ei tule puuttumaan mitään ja vuoteesi on oleva mukava ja ruokasi runsas, ja mitä hyvänsä järjellistä pyydät, se lähetetään sinulle, sillä karkotus yksinäisyyteen on sinulle kyllin suuri rangaistus enkä halua muulla tavoin rasittaa sinua, koska kerran olit ystäväni, kunhan tarkoitukseni toteutuu ja vapaudun hulluista puheistasi.»

En kuitenkaan pelännyt yksinäisyyttä, koska koko elämäni ajan olin ollut yksin ja olin syntynytkin yksinäiseksi, mutta sydämeni suli haikeudesta ajatellessani, etten koskaan enää näkisi Thebaa enkä koskaan enää tuntisi Kemin maan pehmeätä mutaa jaloissani enkä enää saisi juoda Niilin vettä. Siksi sanoin Horemhebille:

»Minulla ei ole montakaan ystävää, koska ihmiset karttavat minua katkeruuteni ja terävän kieleni tähden, mutta sallit kai, että hyvästelen ystäväni. Myös tahtoisin hyvästellä Theban ja vielä kerran kävellä pitkin oinasten kujaa ja tuntea vihkisavun lemun suuren temppelin kirjavissa pylväissä ja paistettujen kalojen käryn illansuussa köyhien kaupunginosassa, kun vaimot sytyttävät tulia savimajojen eteen ja miehet palaavat työstä väsynein hartioin.»

Horemheb olisi varmaan suostunut pyyntööni, jos olisin itkenyt hänen edessään ja heittäytynyt kasvoilleni maahan hänen edessään, sillä hän oli hyvin turhamainen mies ja suurin syy hänen katkeruuteensa minua kohtaan oli varmaan tieto, etten ihaillut häntä enkä sydämessäni tunnustanut häntä oikeaksi faraoksi. Mutta vaikka olin heikko mies ja minulla oli lampaan sydän, en halunnut nöyryyttää itseäni hänen edessään, sillä tiedon ei tule nöyryyttää itseään vallan edessä. Siksi panin taas käteni suun eteen salatakseni haukotuksiin pelkoni ja hätääntymiseni, sillä minun on aina tullut kovin uni, kun eniten olen pelännyt, ja tässä luulen eroavani monista muista ihmisistä. Silloin Horemheb sanoi:

»En suosi turhia hyvästelyjä ja vitkasteluja, koska itse olen sotilas ja suora mies enkä pidä hempeilystä. Siksi teen lähtösi sinulle helpoksi ja lähetän sinut heti matkaan enkä halua mitään mellakoita ja mielenosoituksia tähtesi, sillä sinut tunnetaan Thebassa ja tunnetaan paremmin, kuin ehkä itse luulet. Siksi sinun on lähdettävä suljetussa kantotuolissa, mutta jos joku haluaa sinua seurata karkotuspaikkaasi, sallin sen. Hänen on kuitenkin jäätävä luoksesi koko iäkseen ja hänen on jäätävä karkotuspaikkaasi, vaikka sinä kuolisit, ja itsekin kuoltava siellä. Vaaralliset ajatukset ovat näet kuin rutto ja tarttuvat helposti ihmisestä toiseen. Siksi en halua tartuntasi palaavan Egyptiin jonkun toisen mukana. Jos taas ystävilläsi tarkoitat muuatta viljamyllyn orjaa, jonka sormien luut ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, ja juoppoa taiteilijaa, joka piirtelee jumalia kykkimässä tiepuolessa, ja paria neekeriä, jotka ovat seurustelleet talossasi, niin sinun on turha pyrkiä hyvästelemään heitä, sillä he ovat lähteneet pitkälle matkalle eivätkä palaa enää koskaan.»

Sinä hetkenä vihasin Horemhebia, mutta vielä enemmän vihasin itseäni, koska käteni yhä kylvivät kuolemaa, vaikka en tahtonut sitä, ja ystäväni joutuivat kärsimään tähteni. En näet enää epäillyt, että Horemheb oli surmauttanut tai lähettänyt Siinain kuparikaivoksiin kuolemaan ne muutamat ystävät, jotka olin kerännyt ympärilleni, koska he yhä muistivat Atonia. Siksi en sanonut enää mitään Horemhebille, vaan kumarsin hänen edessään laskien käteni polvien tasalle ja lähdin hänen luotaan ja vartijat veivät minut hänen luotaan. Kaksi kertaa hän vielä avasi suunsa sanoakseen jotakin minulle ennen lähtöäni ja astui myös askelen jälkeeni, mutta pysähtyi sitten ja huitaisi ruoskalla sääriään sanoen: »Farao on puhunut.»

Siten vartijat sulkivat minut kantotuoliin ja saattoivat minut pois Thebasta ja veivät minut Theban kolmen vuoren ohitse itään erämaahan pitkin kivettyä tietä, jonka Horemheb oli rakennuttanut. He saattoivat minua kaksikymmentä päivää, kunnes tulimme satamaan, jossa Puntiin purjehtivat laivat lastattiin ja purkivat lastinsa kerran vuodessa kuljettuaan ensin Thebasta virtaa alas ja kanavaa pitkin virrasta itäiseen mereen. Mutta satamassa oli asutusta ja sen tähden vartijat saattoivat minut pitkin meren rantaa kolmen päivänmatkan päähän satamasta hylättyyn kylään, jossa joskus oli asunut kalastajia. Täällä he mittasivat alan askeleilleni ja rakensivat minulle talon, jossa olen asunut kaikki nämä vuodet, kunnes olen jo vanha ja väsynyt mies, eikä minulta ole puuttunut mitään, mitä olen halunnut, vaan olen elänyt talossani rikkaan miehen elämää ja minulla on ollut kirjoitustarpeita ja hienointa paperia ja lippaita mustasta puusta, joissa olen säilyttänyt kirjoittamiani kirjoja ja lääkärin välineitäni. Mutta tämä on viimeinen kirja, jonka kirjoitan, ja viidestoista kirja, jonka olen kirjoittanut, eikä minulla enää ole muuta kertomista, vaan olen väsynyt kirjoittamaan ja käteni on väsynyt ja silmäni ovat väsyneet, niin että tuskin enää erotan kirjoitusmerkkejä paperista.

Luulen näet, etten olisi jaksanut elää, ellen olisi kirjoittanut ja kirjoittaessani elänyt uudestaan elämääni, vaikka elämästäni ei olekaan paljon hyvää kerrottavana. Olen näet kirjoittanut tämän kaiken itseni tähden jaksaakseni elää ja selvittääkseni itselleni, miksi olen elänyt. Mutta miksi olen elänyt, sitä en tiedä ja lopettaessani viimeisen kirjani on tietoni tästä vielä vähäisempi kuin alkaessani kirjoittaa. Kuitenkin kirjoittaminen on näiden vuosien aikana suuresti lohduttanut minua, sillä joka päivä on meri ollut edessäni ja olen nähnyt meren punaisena ja mustana, päivin vihreänä ja öisin valkoisena ja hehkuvan helteisinä päivinä sinisempänä kuin siniset kivet ja olen suuresti kyllästynyt katselemaan merta, sillä meri on liian suuri ja liian peloittava, jotta ihminen voisi katsella sitä koko ikänsä, vaan hänen päänsä tulee kipeäksi hänen katsellessaan meren suuruutta ja hänen sydämensä putoaa kaivon pohjaan hänen katsellessaan merta iltaruskon aikaan.

Myös olen kaikki nämä vuodet katsellut punaisia vuoria ympärilläni ja olen tutkinut hiekkakirppuja ja skorpionit ja käärmeet ovat käyneet tuttavikseni, niin etteivät ne enää pakene minua, vaan kuuntelevat sanojani puhutellessani niitä. Luulen kuitenkin, että käärmeet ja skorpionit ovat ihmiselle huonoja ystäviä. Siksi olen kyllästynyt niihin yhtä suuresti kuin olen kyllästynyt kaikkiin meren vyöryviin kukkuloihin, joilla ei ole loppua.

Minun on kuitenkin mainittava, että ensimmäisenä vuonna asuessani tässä valjenneiden luiden ja kaatuneiden majojen kylässä ja laivojen purjehtiessa jälleen Puntiin saapui Muti luokseni Thebasta faraon karavaanin mukana. Hän tuli luokseni ja laski kätensä polvien tasalle edessäni ja tervehti minua ja itki haikeasti nähdessään surkean tilani, sillä poskeni olivat painuneet kuopalle ja vatsani oli sulanut eikä millään ollut enää minulle mitään väliä, vaan kulutin aikani tuijottamalla merta, kunnes pääni tuli kipeäksi. Mutta varsin pian Muti virkistyi ja alkoi torua minua ja sanoi minulle kiivaasti motkottaen:

»Enkö tuhannesti varoittanut sinua, Sinuhe, ettet miehisen luontosi takia panisi päätäsi silmukkaan, mutta miehet ovat kuurompia kuin kivet ja miehet ovat poikia, joiden on lyötävä päänsä puhki seinään, vaikka seinä ei siitä hievahdakaan. Totisesti, olet jo hakannut kylliksi päätäsi seinään, herrani Sinuhe, ja sinun on aika rauhoittua ja viettää viisaan elämää, kunnes tuo pieni kapine, jonka miehet piilottavat esivaatteensa alle itsekin häveten sitä, ei enää häiritse sinua ja nosta kuumetta päähäsi, sillä siitä johtuu kaikki paha, mitä maailmassa tapahtuu.»

Mutta kun soimasin häntä ja sanoin, ettei hänen suinkaan olisi pitänyt lähteä Thebasta luokseni, koska hän ei nyt enää koskaan saanut palata Thebaan, vaan kytki saapumisellaan elämänsä minun, karkotetun, elämään, mitä suinkaan en olisi sallinut, jos olisin tiennyt hänen aikeistaan, hän vastasi minulle pitkään motkottaen ja sanoi:

»Päinvastoin on tämä, mitä sinulle on tapahtunut, parasta mitä sinulle koskaan on tapahtunut, ja uskon, että farao Horemheb on todellinen ystäväsi, kun on johdattanut sinut näin rauhalliseen paikkaan vanhuutesi päiviksi. Myös minä olen suuresti kyllästynyt Theban kiihkoon ja riiteleviin naapureihin, jotka lainaavat keittoastioita palauttamatta niitä ja tyhjentävät roskansa pihaani. Kun oikein ajattelen, ei entinen kuparinvalajan talo enää koskaan ollut sama tulipalon jälkeen, vaan paistinkuoppa poltti paistini ja öljy härskiintyi ruukuissani ja lattiasta tuli vetoa jäseniini ja ikkunoiden luukut narisivat lakkaamatta. Sen sijaan täällä voimme aloittaa kaiken alusta ja rakentaa kaiken tahtomme mukaan ja olen jo katsonut oivallisen puutarhan paikan, jossa viljelen keittiökasveja ja vesikrassia, mistä niin suuresti pidät, herrani, kastikkeiden mausteena. Totisesti, aion panna töihin nämä laiskat vetelykset, jotka farao on asettanut suojelemaan sinua rosvoilta ja pahantekijöiltä, ja panen heidät joka päivä metsästämään sinulle tuoretta lihaa ja panen heidät kalastamaan kaloja merestä ja keräämään rannasta simpukoita ja äyriäisiä, vaikka epäilenkin, etteivät meren kalat ja simpukat ole yhtä maukkaita kuin virrassa kasvaneet. Myös aion ajoissa valita itselleni sopivan haudan paikan, jos sen sallit, herrani, sillä tänne kerran päästyäni en totisesti enää lähde täältä. Olen näet suuresti väsynyt vaeltamaan paikasta paikkaan sinua etsien ja matkat pe loittavat minua, kun en koskaan aikaisemmin ole astunut jalkaani Theban ulkopuolelle.»

Tällä tavoin Muti lohdutti minua ja virkisti minua motkotuksellaan ja luulen, että vain hänen ansiostaan kiinnyin uudelleen elämään ja aloin kirjoittaa, sillä olisi ollut väärin häntä kohtaan, jos olisin kuollut ja jättänyt hänet yksin karkotuspaikkaani elämään vanhuutensa päivät. Hän innosti minua kirjoittamaan, niin että tein uutterasti työtä piirtimelläni, vaikka hän ei itse osannutkaan lukea ja tiedän, että hän mielensä salassa piti kirjoittamisiani tyhjänpäiväisenä hupsutuksena. Mutta hän halusi, että minulla oli työ, joka antoi tarkoituksen elämääni karkotuspaikassa, ja piti huolen, etten kirjoittanut iltamyöhään ja pilannut silmiäni, vaan kirjoitin kohtuullisesti ja lepäsin aika ajoin ja nautin kaikista hyvistä ruoista, jotka hän minulle valmisti. Hän pani näet lupauksensa mukaan faraon vartijat töihin katkeroittaen heidän elämänsä, niin että he suuresti kirosivat häntä hänen selkänsä takana ja nimittelivät häntä noidaksi ja syöjättäreksi. Mutta he eivät uskaltaneet vastustaa häntä, sillä jos he vastustelivat, hän sätti heitä rumin sanoin ja hänen kielensä oli pistävämpi kuin piikki, jolla härkiä yllytetään kiskomaan rekiä, ja hän kertoi heille pienestä kapineesta, jota he pitivät piilossa esivaatteensa alla, sellaisia tarinoita, että he painoivat häpeissään katseensa maahan ja kaivelivat multaa varpaillaan.

Luulen myös, että Mutin vaikutus heihin oli varsin terveellinen, sillä hän piti heidät alinomaisessa liikkeessä, niin ettei heidän aikansa käynyt pitkäksi heidän vartioidessaan minua, eivätkä he ehtineet kirota minua ja suunnitella murhaamistani vapautuakseen minusta ja päästäkseen palaamaan Thebaan, vaan siunasivat leponsa hetkiä. Muti palkitsi heidät leipomalla heille hyvää leipää ja panemalla heille isoihin ruukkuihin vahvaa olutta, ja Mutin kasvimaasta he saivat tuoreita vihanneksia ja hän opetti heitä valmistamaan ruokansa vaihtelevaksi, niin etteivät he sairastuneet yksitoikkoisen ravinnon takia, joka kuului heidän palkkaetuihinsa. Joka vuosi laivojen purjehtiessa Puntiin lähetti Kaptah hänen ohjeittensa mukaan meille lukuisia aasinkantamuksia erilaisia tavaroita Thebasta ja antoi myös kirjureittensa kirjoittaa minulle kirjeitä ja kertoa mitä Thebassa tapahtui, niin etten elänyt kokonaan säkkiin suljettuna. Kaiken tämän vuoksi vartijat hyötyivät suuresti vartioidessaan minua ja oppivat Mutin ansiosta hyödyllisiä taitoja ja tulivat kohtalaisen rikkaiksi lahjoistani kaipaamatta liiaksi takaisin Thebaan.

Mutta kerrottuani vielä kaiken tämän olen jo väsynyt kirjoittamaan ja silmänikin ovat väsyneet. Mutin kissat hyppivät myös syliini ja sohivat päällään kättäni, joka pitelee piirrintä, niin etten voi enää kirjoittaa. Sydämeni on väsynyt kaiken kertomani tähden ja jäseneni ovat väsyneet ja kaipaavat jo ikuista lepoa. Ehkä en ole onnellinen, mutta en myöskään ole kovin onneton yksinäisyyteni tähden, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sillä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekonsa ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmisen teot hänen elämänsä päivinä.

Mutta siunaan paperia ja siunaan piirrintäni, sillä ne ovat antaneet minun tuntea, että olen jälleen pieni poika ja purjehdin pitkin virtaa pietyssä kaislaveneessä tuntematta vielä elämän surua ja tiedon tuskaa. Olen ollut jälleen pieni poika isäni Senmutin talossa ja kalanperkaaja Metin kyynelet ovat pudonneet kuumina käsilleni. Olen vaeltanut Babylonin teillä Minean kanssa ja Meritin kauniit käsivarret ovat kietoneet kaulaani. Olen itkenyt kärsivien kanssa ja jakanut viljani köyhille. Tämän kaiken tahdon muistaa, mutta pahoja tekojani en tahdo muistaa enkä tahdo muistaa menetysteni haikeutta.

Tämän kaiken olen kirjoittanut minä, Sinuhe, egyptiläinen, itseni tähden. En jumalien tähden enkä ihmisten tähden enkä säilyttääkseni nimeni ikuisesti, vaan vain köyhän, murheellisen itseni tähden ja sydämeni tähden, joka on saanut mittansa täytenä. En näet voi toivoa nimeni säilyvän kirjoituksissa, sillä tiedän hyvin vartijain hävittävän kaiken, minkä olen kirjoittanut, kun kerran kuolen. He hävittävät kirjoitukseni ja hajoittavat taloni seinät Horemhebin käskyn mukaan enkä tiedä, olenko siitä edes pahoillani, sillä kaiken sen jälkeen, mitä olen elänyt, en enää suurestikaan kaipaa nimelleni ikuisuutta.

Kuitenkin säilytän huolellisesti nämä kirjoittamani viisitoista kirjaa ja Muti on punonut palmunkuiduista jokaiselle kirjalle kestävän kapalon ja kapaloissaan suljen nämä kirjani hopeiseen lippaaseen ja hopealippaan suljen kovasta puusta tehtyyn lippaaseen ja puulippaan suljen kuparilippaaseen, kuten Thotin jumalalliset kirjat kerran suljettiin lippaisiin ja upotettiin virran pohjaan. Mutta säilyvätkö kirjani siten vartijoilta ja saako Muti kätketyksi ne hautaani, sitä en tiedä enkä suuresti pidä väliä tästä tiedosta.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.