Hirtettyjen kettujen metsä

6

Oiva Juntunen oli lujana. Raskas kranaatinheitinjoukkue yritti vallata häneltä pirunpeltokukkulan ja ryhtyä ammuskelemaan sen kelta harjoituspanoksia. Mutta sitä ei Oiva Juntunen sallinut. Pirunpellossa oli liikaa kultaa typerien varusmiesten ihmeteltäväksi. Piti ihan puukko vetää esiin ennenkuin uskoivat että tosi oli kysymyksessä.

Kolme vuorokautta Oiva Juntunen istui ja valvoi pirunpeltoa. Sitten sotaharjoitukset päättyivät ja varusmiehet lähtivät kranaatiheittimineen tiehensä. Oiva Juntunen nukahti ensimmäisen kerran pitkästä aikaa levollisesti, pienen nuotion ääressä.

Sitten loppui leipä ja makkara. Vastoinkäymisistä ei sen sijaan ollut puutetta. Oiva Juntunen oli eksyksissä, lopen väsynyt, sääskien kiusaama. Aika ajoin hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta kultaa hän ei voinut tänne heittää. Sitä piti vartioida vielä toistaiseksi, vaikka henki menisi.

Samaan aikaan majuri Remes suunnisti Kuopsuvaarasta kohti Oiva Juntusen leiriä. Hänellä oli merkintä kartassa Oiva Juntusen kohdalla: Hullun Miehen Leiri. Majuri oli nyt virkavapaalla, kovassa kohmelossa mutta muuten tyytyväisellä mielellä. Tiedossa oli vuosi vapaata. Miten sen käyttäisi, se selviäisi aikanaan. Nyt ei ollut kiirettä mihinkään.

Majuri Remes käveli ensin pohjoiseen Kuopsuvaarasta ohi Juha-Vainaan Maan, josta hän oijusti luoteeseen pitäen suuntanaan Potsuraisvaaraa. Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen hän tuli perille Hullun Miehen Leiriin.

Oiva Juntunen nukkui sammuneen nuotion ääressä. Hänen kasvonsa olivat sääskien peitossa. Mies näytti olevan perin kurjassa kunnossa.

Majuri Remes laski reppunsa maahan ja ryhtyi virittelemään tulta. Oli ilta, ilma viileä. Yöllä voisi tulla kylmä. Majuri päätti rakentaa havuista laavun. Ensin piti kiehauttaa kahvit ja syödä purkkilihaa ja vanikkaa. Viinaryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi, mutta kaikki pomeranssimausteiset juomat oli jo tullut juoduksi.

Majuri totesi ettei nukkuva hullu ollut varsinaisesti erämiehiä. Hänellä oli kyllä retkeilyvarusteet, mutta siitä tavasta, jolla mies oli pitänyt nuotiota ja elätellyt itseään, näki että hän ei hallinnut erätaitoja alkuunkaan. Kovin kotikasvupojalta miekkonen vaikutti. Mutta sisukas kaveri tämä kyllä oli, kun oli pärjännyt kokonaisen kranaatinheitinjoukkueen kanssa. Majuri antoi sellaiselle arvoa.

Kun nuotio virisi ja alkoi lämmittää nukkujaa, tämä heräsi. Majuri Remes tervehti miestä, mutta tämä ei ryhtynyt hieromaan ystävyyttä, vaan kimposi ylös ja juoksi ulommas pirunpellolle. Siellä hän otti naamalleen hurjan ilmeen ja veri puukon esiin.

— Minä olen majuri Remes. Tässä olisi kahvia jos maistuu.

Oiva Juntunen oli jokseenkin sekaisin, nääntynyt suorastaan. Mitä tekemistä jollakin majurilla oli täällä? Oliko hän juonessa Siiran kanssa? Oiva Juntunen päätti taistella kultaharkkojensa puolesta loppuun saakka.

Remes näki että mies oli poissa tolaltaan. Hullu, niin asia näytti olevan. Oli kenties eksynyt erämaahan, nälkiintynyt ja menettänyt järkensä. Majurin tuli sääli kurjistunutta retkeläistä. Laiha, kaupunkilainen... piti sille raukalle yrittää sentään ruokaa tarjota, jos se siitä tokenisi.

Majuri kaatoi kahvia kuppiin, sulatti siihen sokeria ja avasi puolen kilon sika-nautapurkin, voiteli näkkileivälle paksulti voita ja nosteli säilykelihaa suurina kokkareina leivälle. Sitten hän taitteli suuren sissisuklaalevyn palasiksi ja asetti kaiken tarjottavan kiven nenään. Hän teki syömistä osoittelevia liikkeitä ja vetäytyi itse ulommas nuotiosta.

Oiva Juntunen totesi ettei majurilla ollut kovin pahoja aikeita kun tarjoili ruokaa. Hän päätti syödä, mutta piti koko ajan puukkoa esillä, jos upseeri saisi päähänsä hyökätä.

Sillä välin kun Oiva Juntunen söi, rakensi Remes itselleen pienen laavun parinkymmenen metrin päähän nuotiosta. Hän jutteli rauhoittavasti hullulle toverilleen, joka söi halukkaasti lihaa ja leipää, ja näytti juovan kahviakin. Mutta vastausta hän ei saanut. Kun toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.

Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.

Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.

Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen,

— Herätkää, majuri... olisi kahvia.

Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.

Ennenkuin Oiva Juntunen ryhtyi valehtelemaan majurille, hän pahoitteli eilistä käytöstään:

— Olin illalla hiukkasen väsynyt... eksynyt ja vähän hermostunut.

— Ne krh:n pojat taisivat vähän sinua häiritä täällä, kysyi Remes hörppien kahvia. — Minulle kerrottiin, siitä tiesin tulla käymään.

— No mitä nyt vähän. Hermostutti kun tultiin leiriin kranaatinheittimien kanssa. Sinä taidat olla kapiainen?

— Aktiiviupseeri, joo. Mutta nyt minulla on virkavapaata vuoden verran. Täytyy välillä irtaantua normaalista koulutusrutiinista, jos käsität. Kotiin on moni kuollut, hah.

Hyvin Oiva Juntunen majuria ymmärsi. Kun ajatteli Humlegårdia ja monimurhaaja Siiraa, niin majurin lausahdus merkitsi hänelle kirjaimellisestikin täyttä totta.

Sitten Oiva Juntunen katsoi olevan sopiva hetki valehtelemisen aloittamiseen.

— Minä olen amanuenssi Asikainen, hän esittäytyi. — Kirjastomies, Helsingin yliopiston kirjastossa minulla on leipätyö.

— No mikäs kirjastomiehen on tänne heittänyt? Täällä ei isommin kirjoja ole, ihmetteli majuri.

— Oikeastaan minä olen täällä hankkimassa ekologisia vaikutteita. Minä olen kovin kiinnostunut kaikenlaisista ympäristönsuojeluasioista.

Tosiasiassa ympäristökysymykset eivät koskaan olleet erityisemmin kiinnostaneet Oiva Juntusta, mutta hän arveli tuommoisen rotevan majurin olevan niistä vieläkin vähemmän perillä ja siten peitetarinalla oli mahdollisuus tulla uskotuksi.

— Minulta kuoli täti... jätti vähän perintöjä, ja minä ajattelin että kerrankin minulla on tilaisuus ajatella vain itseäni, ja oleskella täällä Lapissa.

Totta kyllä, Oiva Juntunen ajatteli itseään, mutta myös entistä kaivinkoneenkuljettaja Surista, kauppatekinikko Siiraa ja kaikkien Pohjoismaitten poliiseja. Yhdessä ne pakottivat hänet vetäytymään tänne erämaahan. Ei kuollut täti mitään merkinnyt elävän Siiran rinnalla.

Oiva Juntunen oli päässyt valehtelemisen vauhtiin. Hän kertoi majurille perhetaustastaan: hän oli poikamies. Siinä hän ei valehdellut. Hän oli kotoisin Helsingistä, mikä oli vale, ja se että hän oli kirjastomies, oli emävale. Kaikki muukin, mikä seurasi, oli palturia: hän oli jo lapsuudesta kerännyt kaikenlaisia luonnonvaraisia kasveja, hoidellut akvaariota, kiikaroinut lintuja ja tutkinut nisäkkäitten jälkiä.

Ainoat nisäkkäät, joista Oiva Juntunen oli eläessään kiinnostanut, olivat naiset.

— Minulla on oma tähtikaukoputki ja yli tuhannen niteen kotikirjasto, vähäinen vielä... minä olen mukana ympäristöliikkeessä. Ei meillä Suomessa enää pitäisi rakentaa yhtään vesivoimalaa. Koskien on saatava virrata vapaina.

Oiva Juntunen puhui laajasti talossa olevasta ekokatastrofista.

— On sinulla huolia, nuorella miehellä, huomautti majuri.

— Kun täti keväällä kuoli virtsakiviin, niin minä päätin tulla tänne Lappiin täydentämään jäkäläkokoelmaani, yltyi Oiva Juntunen valehtelemaan.

— Montako niitä on, kiinnostui majuri. — Karhunsammal, seinäsammal ja tavallinen jäkälä? Kolme minäkin muistan.

Oiva Juntunen kävi varovaiseksi. — Lajeja on toistakymmentä. Siis pelkkiä jäkäliä. Sammaleet ja naavat ovat asia erikseen, ja sienet ja käävät. Minä olen erikoistanut nimenomaan jäkäliin.

— Jaa niin. Ei meillä sotakorkeakoulussa isommin jäkälistä luennoitu.

— Maapallon ilmakehässä on viime vuosina tapahtunut hälyttävä muutos, selitti Oiva Juntunen siirtääkseen keskustelun jäkälistä yleisemmille alueille. — Hiilidioksidia on pursunut ylempiin ilmakerroksiin valtavat määrät, ja se johtuu otsonista. Sitä taas sekoittuu ilmakehään deodoranteista joita naiset suihkuttavat kainaloihinsa. Niissä on ponnekaasua. Eikä raskas hiilivoimalla käyvä teollisuus ole synnitön sekään. Entäpä Amatsonin viidakkojen metsähakkuut! Lehtivihreä loppuu maailmasta vuoteen 2050 mennessä jos ihmiskunta ei järkiinny.

— Lautaa ja lankkua kuitenkin tarvitaan, huomautti majuri.

— Täällä pohjoisessa on olemassa toinenkin vaara. Kun ilmakehä saastuu liikaa, niin aurinko alkaa paistaa entistä kuumemmin. Ne savut kuumentavat ilmaa auringossa. Siitä seuraa että napajäätiköt sulavat ja vedet valuvat meriin. Grönlanti kun sulaa niin Atlantin pinta nousee kolme metriä, ja jos Etelämanner sulaa, niin Tyynen valtameren pinta nousee kuusi metriä. Se tekee keskiarvona neljän ja puolen metrin tulvaa kaikissa maailman merissä. Voit käsittää mitä se merkitsee.

— Jäävät laiturit veden alle, totesi majuri. — Täytyy osoittaa puolustusmäärärahoja enemmän laivastolle. Maavoimat jäävät lapsipuolen asemaan.

— Maailman kaikki satamat on rakennettava uudelleen! Jokisuistot tulvivat kauas sisämaahan. Pohjanmaalla vesi nousee Lapualle asti. Pori uppoaa mereen. Entäpä miten käy Intian ja Bangladeshin? Satoja miljoonia ihmisiä hukkuu. Niin ettei luonnonsuojelu ole mitään vouhotusta, pauhasi Oiva Juntunen. Häntä itseäänkin kummastutti, mistä kaikesta häneen olikin tällaista tietoa tarttunut. Mutta joka päivähän niistä ruotsalaiset lehdet kirjoittivat, ja television raporttitoimittajat selittivät samoja juttuja illat pitkät.

— Olet sinä kiihkeä mies, pakko myötää, tunnusti majuri.

— En minä mitenkään fanaattinen ole. Pois se minusta! Olen minä kyllä osallistunut mielenosoituksiin, joissa on vaadittu ihmiskunnalta enemmän järkeä.

Tosiasiassa Oiva Juntunen oli elämänsä aikana ottanut osaa yhteen ainoaan mielenosoitukseen. Se oli tapahtunut Turun keskusvankilassa Kakolassa vuonna 1969. Vangit, Oiva Juntunen etunenässä, olivat ryhtyneet vankilan ruokasalissa rytmikkäästi kalistelemaan lautasia ja mukeja aikaansaaden näin hitonmoisen metakan. Mielenosoituksen tavoitteena oli ollut saada vankien keittoihin lisää sattumia.

— No, mitenkäs olet aikonut täällä elellä, tiedusteli majuri Remes. Käytännön sotilaana majuri Remes näki ettei amanuenssi Asikaisella ollut riittävästi edellytyksiä pitempiaikaiseen oleskeluun täkäläisillä jäkälämailla.

— Siinä minulla ongelmia onkin... olen ajatellut palkata jonkun saamelaisukon ikäänkuin oppaaksi. Kai täällä semmoisia asuu? Se voisi pyytää riistaa, ja pitäisi kai jonkinmoinen kotakin rakennuttaa. Onhan minulla nyt rahaa kun täti kuoli. Minä olen kuullut sanottavan että täällä pohjoisessa on paljon työnhaluisia työttömiä.

Majuri Remes ajatteli että kovinpa kepoisesti poikaparka oli lähtenyt jäkäliä Lappiin tutkimaan. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt ääneen epäilemään amanuenssi Asikaisen suunnitelmia. Miehellä oli ilmiselvästi varallisuutta. Hänen seurassaan kannatti pysytellä... majuri harkitsi omaa elämäntilannetta, joka taloudellisessa mielessä näytti lohduttomalta. Vaimo tuhlasi flyygeli-rahoja Espanjassa, mikä toisaalta kyllä oli hyvä, pysyisipä poissa silmistä. Tyttäret olivat maailmalla, nuorempikin kai kihloihin menossa... mutta koti oli hajonnut, enää ei ollut virkapaikkaa, ei pussihousujen pesijää. Tässä nyt oli hyväuskoinen kotikasvupoika, äkkisivistynyt kirjastomies, jonka varoilla tukkoon juopoteltu elämä saattaisi kenties hyvinkin avautua uuteen nousuun.

Vaan jos puristaisi pojalta rahat pois? Iskisi nyrkillä jäkäläntutkijan pään mäsäksi ja vyöryttelisi ruumiin rotkoon... tai sotkisi Potsuraisjärven pohjattomiin saivoihin? Täältä Jumalan ja poliisien selän takaa kukaan ei koskaan yhtä amanuenssia kaipaisi.

Majuri Remes katseli nuotion mustuttamaa nyrkkiään. Sillä kun vinttaisi yhden kerran amanuenssia vasten ohimoluita, niin juttu olisi selvä. Nyrkillä oli moukaroitu paksupäisempiäkin kalloja, ja aina oli tulosta syntynyt. Liiankin kanssa.

— Otatko kahvia, kysyi Oiva Juntunen höylisti.

Majuri Remes tunki nyrkin taskuunsa ja ojensi toisella kädellä mukin.

— Eläköön minun puolestani, hän ajatteli. — Eläköön ainakin toistaiseksi.

7

Oiva Juntunen ajatteli että olisipa onnellista, jos hän voisi palkata tuollaisen majurin apurikseen. Täällä erämaassa sissielämään tottuneesta upseerista olisi korvaamaton hyöty. Oiva Juntusesta ajatus tuntui hullulta, mutta miehestä kannatti silti ottaa selvää. Niinpä hän lyöttäytyi Remeksen kaveriksi, ja kyseli kaikenlaista.

Majuri Remeksestä oli outoa, mutta mukavaa kun joku ihminen kiinnostui hänestä. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosiin. Kukaan ei ollut oikeastaan koskaan vaivautunut kyselemään Remeksen asioista. Ei vaimo, eivät lapset, eivät upseeritoverit eivätkä varusmiehet. Tässä iltanuotiolla teki oikein hyvää kun kerrankin sai puhella, kertoilla itsestään. Väliäkö sillä vaikka kuulija oli outo mies, joku amanuenssi Asikainen. Ihmisiä kirjastolaisetkin ovat.

Majuri kertoi suorittaneensa asevelvollisuutensa normaalisti, ylenneensä reservin vänrikiksi. Hänelle oli annettu kaksi ansiomerkkiä, toinen urheilusta ja toinen ammunnoista. (Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta pakkoko kaiken oli totta olla.)

— Sitten minä menin kadettikouluun. Siellä kului kolme vuotta, sattumoisin minä olin sen kurssin paras. (Kahdeskymmenes, mikä ei ollut kovin huonosti sekään.) Missäs sinä Asiluinen muuten palvelit? Et kai sentään niitä siviilipalvelumiehiä ole vaikka jäkäliä keräiletkin?

Oiva Juntunen arveli että nyt oli viisasta vastata totuuden mukaisesti:

— Savon prikaatissa. Minä olen vaan jääkäri, puujalka-komppaniasta.

Majuri jatkoi omaa kertomustaan. Nyt kannatti vähän lisäiliä sotilaallisia saavutuksiaan, kun kaveri ei ollut upseerien asioista perillä.

— Kadettikouluaikoina minä otin vaimon. Sitten luutnanttina minä palvelin tovin joukkueenjohtajana, mutta pian sain oman komppanian ja yliluutnantin vakanssin. Sitten vuosi kapteenikurssilla, syntyi ensimmäinen lapsi... minulla on nykyjään kaksi aikuista tytärtä. Siitä sitten kovassa imussa sotakorkeakouluun, luin muuten pääkielinä ranskaa ja venäjää, ne ovat sotilaskielinä tärkeämpiä kuin saksa tai englanti, nykyjään. Puoli vuotta minä opiskelin Ranskassakin, sikäläisessä sotilasakatemiassa. Sieltä päästyä minä toimin sotakorkeakoulussa opettajana. Pääesikuntaanhan se tie sitten veikin, mutta on tullut harrastetuksi myös kansainvälistä toimintaa. Kyproksella ja Suezilla olen komentanut suomalaisia YK-joukkoja, viimeksi Siinailla olin Siilasvuon kanssa järjestelemässä Egyptin ja Israelin rauhanneuvotteluja... ikäänkuin oikeana kätenä.

Tämä kaikki oli täyttä palturia. Majuri Remes oli komennettu joukko-osastopalveluun heti sotakorkeakoulun jälkeen, eikä hän ollut käynyt sen paremmin Ranskassa kuin Siinaillakaan. Mutta Oiva Juntuseen juttu upposti täydestä, ja innostuneesti hän kysyi:

— Olitko sinä tosiaan siellä aavikolla niissä rauhanneuvotteluissa, sillä kilometritolpalla?

— Sielläpä tietenkin. Siinä me tehtiin YK:n historiaa. Mutta rauhan turvaaminen, se juuri onkin sotilaan työtä, tunnusti Remes vaatimattomasti. — Golanillekin pyysivät, ja nyt Libanoniin, mutta en katsonut enää olevani velvollinen. Olen näes sitä mieltä että kansainvälinen kokemus on tuotava välillä myös Suomeen. Upseerin, jolla on maailmanlaajuista kokemusta, on syytä jakaa tietonsa oman armeijan piirissä, muuten hankittu tietopääoma kuluu hukkaan, vanhenee eikä hyödytä isänmaata. Kun saavuin kotimaahan, minusta tehtiin prikaatinkomentaja. Aikamoinen vastuu nuorelle majurille vai mitä! (Pataljoonaa suurempaa joukko-osastoa Remes ei koskaan ollut komentanut, sehän tiedetään.)

— Mutta sotilaan ei auta jäädä paikoilleen, vaikka olisikin loistavissa asemissa. Minä otin nyt vuoden virka-vapaata, minulla on suunnitelmissa suorittaa lisensiaatti-tutkinto teknillisessä korkeakoulussa. Ehkäpä samantien väittelen tekniikan tohtoriksi? Pioneeriaselajin kehitys vaatii tänä aikana myös sotilailta perusteellista teknistä perehtymistä. Ei se ole enää mitään rakennusmestareitten hommaa.

Oiva Juntunen valpastui. Tässä nyt oli häntä vastapäätä paitsi sotilas, myös tiedemies. Oli ehkä sittenkin ollut ajattelematonta ruveta leventelemään yliopistollisen kirjastovirkailijan tehtävillä.

Mutta majuri Remes ei epäillyt mitään.

— Minä kun johdin näitä sotaharjoituksia, niin siitä se virkavapaus myönnettiin. Palkinnoksi... yleensä näes puolustusvoimista on melkein ylivoimaisen vaikea saada virkavapaata, mutta minulle lohkesi kokonainen vuosi pelkällä puhelinsoitolla! (Tuntui hienolta ajatella asiaa näin. Se, että virkavapaa oli tullut pomeranssiviinan ansiosta, ei nyt ollut tärkeätä.)

Oiva Juntunen kysäisi, minkä takia majuri oleskeli nyt täällä erämaassa eikä esimerkiksi Helsingissä laatimassa lisensiaattityötään.

Majuri mietti kuumeisesti sopivaa vastausta. Hänelle itselleenkin oli epäselvää, minkä takia hän kyyhötti nuotiolla jonkun amanuenssin kanssa. Sitten hän keksi:

— Noo... pidän ensi alkuun vähän lomaa. Kyllä sitten talvella ehtii tutkia ja lukea. Keräilen vähän voimia.

Majuri tuijotti tuleen tovin.

— Taloudelliset seikat asettavat näes omat rajoituksensa, hän uskoutui. — Minulla ei ole varallisuutta, eikä tällä iällä enää oteta opiskelulainaa. Joskus olen ajatellut että pitäisi kokeilla, löytyisikö täältä Lapista kultaa. Kaivamalla, monia on viime aikoina onnistanut.

Oiva Juntunen sävähti. Kultaa! Oliko tuo turpea majuri perillä hänestä?

Majuri huomasi toverinsa mielenkuohun. Hän päätteli että näköjään myös amanuenssi Asikaisen sydäntä kuumotti kullan-himo. Ehkäpä tuo siisti kirjastovirkailija oli huiputtanut häntä? Oli tullut tänne etsimään kultaa jonkin varman vihjeen perusteella, vaikka väitti keräilevänsä jäkäliä. Lemmenjoen vanhat kultaesiintymät olivat täältä koilliseen, lähettyvillä. Täällä saattoi tosiaankin olla geologisesti merkittäviä esiintymiä.

Majuri Remes tuijotti toveriaan arvostelevasti. Tämä vaikutri pelästyneeltä. Muka jäkälälajikkeitten perässä täällä juoksenteli, pirun paskat. Mutta mitäpä tuosta! Majuri Remes voisi hyvin ruveta tuommoisen miehen kanssa yhteistyöhön, se vaikutti kannattavalta. Jos miehellä oli vielä varallisuutta, niin sen parempi.

— Sinua taitavat kultahommat kiinnostaa, kysyi majuri viekkaasti.

Oiva Juntunen mietti pää kohisten. Mitä majuri näillä kultapuheilla tarkoitti? Vasta äsken oli ollut juttua sotakorkeakoulusta, miten nyt tähän tultiin? Tiesikö Remes että hänellä oli kultaa enemmän kuin riski mies kunnolla jaksaa kantaa? Oliko tässä nyt laukeamassa iljettävä ansa? Tunsiko majuri Siiran, monimurhaajan ja pirun.

Oiva Juntunen pakotti itsensä rauhalliseksi.

— Kuule Remes. Jäkälät ovat minulle elämä elämässä. Vaikka ei kai se kullankaivuukaan hullumpaa hommaa ole.

Majuri päätti ettei kannattanut kiristää kaveria enemmälti. Oli sopivampaa jutella leppoisemmista aiheista näin ensihätään.

— Kolmikymmenluvulla minun isäni muuten suomensi meidän suvun nimen. En minä mikään Remes alkujani ole.

Oiva Juntunen rauhoittui. Ei tässä ehkä sittenkään ollut mitään pelättävää. Viikkojen pakoilu vaan oli vienyt hermot. Kun asiaa viileästi ajatteli, niin eihän majuri Remes mitenkään voinut tietää kullasta. Remes? Minkä niminen Remeksen isä oli ollut?

— Mitäs Remes merkitsee ruotsiksi, Oiva Juntunen kysyi kiinnostuneena.

Hitto, tuskitteli Remes. Ei kai Remeksellä ollut ruotsalaisti vastinetta. Piti kuitenkin koettaa jatkaa:

— No, isäukko oli niin suomalaismielinen että otti nimekseen Remeksen. Minun suku isän puolelta on Reuterholmeja. Paroni Reuterholmista lähtöisin, historiasta tuttu nimi vai?

Oiva Juntunen nyökkäsi innokkaasti. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta Reuterholmeista, mutta oliko sitä pakko tunnustaa. Oiva Juntunen epäili että amanuenssit ovat perillä kaiken maailman reuterholmeista, miksei siis hänkin.

— Minun suvussani ei ole yhtään paronia, tunnusti Oiva Juntunen rehdisti.

— Niinhän se on... mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. — Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.

— Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. — Varmasti ottaa joskus päähän.

Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.

Majuri kohensi nuotiota. — Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.

Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.

— Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.

Majuri otti ihmeissään rahat vastaan. — Nämä ovat niitä tädin perintöjä? Miten sinä uskallat luottaa outoon mieheen?

— Minä luotan aatelismiehen sanaan. Minulla on autovuokraamon kärry Puljun tien varressa. Aja sillä kylille ja palauta se. Ostele tarvittavat välineet. Hakkuja, lapioita, mitä nyt kullankaivuussa tarvitaan. Ja muonaa, ollaan täällä muutama kuukausi. Tutkitaan jäkäliä ja kaivetaan kultaa. Mikä hätä meillä täällä on ollessa? Virkavapaata molemmilla.

Majuri mietti kummissaan että miten tässä nyt näin kävi. Ilman ainuttakaan nyrkiniskua tuo mies työnsi hänelle nipun seteleitä. Kyllä maailmassa oli sinisilmäistä porukkaa. Mutta mikäpä tässä. Tuommoisen kaverin kanssa kannatti kultaa kaivaa vaikkei saisikaan. Harvinaisen hyväuskoinen nuori mies.

Oiva Juntunen oli tyytyväinen asioitten saamaan käänteeseen. Hänellä oli nyt apumies, kullankaivuu-upseeri. Oivaa säälitti majurin hyväuskoisuus. Jotkut ovat yksinkertaisia, hän huokasi, ja saavat tehdä raskaimmat hommat.

— Minä lähden heti huomenna hankkimaan Kittilästä varusteita, lupasi majuri. — Mutta sitä ennen tehdään parempi laavu, että sovitaan molemmat kunnolla nukkumaan.

Aamulla majurin maastopukuinen olemus hävisi kesäiseen erämaahan. Virkeästi hän astui uudella tiellä, vapaana kullankaivajana, seteleillä ravittuna. Oiva Juntunen toivoi ettei mies katoaisi sille tielleen. Tämä oli jättänyt leiriin tavaroitaan, kyllä hän palaisi. Jotenkin Oivasta tuntui siltä että majurin sanaan saattoi luottaa.

— Eivät kaikki ole tällaisia roistoja niinkuin minä.

8

Majuri Remes löysi autovuokraamon auton maantien laidasta juuri siltä paikalta minne erakkotoveri oli sen hylännyt. Hän ajoi kovaa kyytiä Kittilään, jossa palautti auton vuokraamon paikalliselle edustajalle. Ilmeni että auton vuokraaja oli joku Oiva Juntunen eikä amanuenssi Asikainen. No, ehkäpä Asikaisella oli perusteltu syy esiintyä aika ajoin väärällä nimellä, ajatteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Olihan hän itsekin keksinyt väittää olevansa von Reuterholm. Tasoissa oltiin.

Päästyään eroon autosta majuri riensi lennättimeen, josta sähkötti vaimolleen Espanjaan. Hän ilmoitti olinpaikkansa, tai pikemminkin, ettei oikeastaan oleskellut erityisesti missään. Sitten hän soitti nuoremmalle tyttärelleen, joka ilmoitti menneensä kihloihin ja muuttaneensa asumaan sulhasensa luo.

— Voi perkele. Minkälainen simppu se poika on?

Tytär kuvaili poikaystäväänsä erittäin myönteiseen sävyyn. Majurin rasvoittunut sydän heltyi, varsinkin kun hän tuli ajatelleeksi että nyt hänen isälliset velvollisuutensa päättyisivät myös nuoremman tyttären suhteen. Hän toivotti tyttärelleen onnea ja lähetti sitten tälle tuhannen markan lahjashekin amanuenssi Asikaisen varoista. Sitten hän asteli Kittilän Kievariin ja rupesi ryystämään olutta, sydämessään lämmin isällinen tunne.

Oiva Juntunen katseli edessään aukeavaa ääretöntä Kuopsuvuomaa. Kihisevät sääskiparvet nousivat vuoman hetteistä ja iskivät kärsänsä ammattirikollisen nahkaan. Oiva Juntunen ajatteli että tämäkö oli sitä ylistettyä Lapin taikaa? Aapojen hehkua, hyi helvetti.

Toistaiseksi oli kuitenkin viisainta pysytellä täällä erakkona. Näihin aikoihin monimurhaaja Siira päästettäisiin irti, ja heti hän ryhtyisi etsimään kadonnutta rikostoveriaan. Lähtisi kuin vinttikoira sähköjäniksen perään. Mutta tänne eivät monimurhaaja Siiran kynnet yltäisi.

Kunpa vaan majuri Remes palaisi takaisin. Yksin Oiva Juntunen ei erämaassa selviytyisi eikä viihtyisi.

Oiva muisteli kaihoten loisteliasta asuntoaan Tukholmassa. Oli siellä vietetty hienoa elämää! Hyvää ruokaa, erinomaisia viinejä, nautittavaa musiikkia ja älykkäitä ystäviä... ja jos teki mieli anteliaitten naisten seuraa, tarvitsi vaan soittaa Stickanille niin juttu järjestyi. Poliisit kyllä tekivät kerran kuukaudessa tarkastusvierailujaan, mutta kyttiinkin tottuu kun niitten kanssa vuodesta toiseen seurustelee.

Joskus tapahtui niin etteivät viranomaiset saapuneetkaan tavanomaiselle kotitarkastukselle juuri silloin kun Oiva Juntunen oli tottunut heitä odottamaan. Silloin rikollisen elämä tuntui yksinäiseltä ja hyljätyltä. Oli kuin vaikeasti sairasta potilasta ei kukaan omaisista ja ystävistä välittäisi käydä tervehtimässä. Toisaalta myös pelotti: oliko poliisilla jotakin erityisen konnamaista mielessään kun se viivytti kotitarkastusta? Kun sitten rikospoliisin miehet ilmaantuivat muutaman epätietoisen päivän jälkeen tarkastukselle, muka yllättäen, kaikki tuntui taas turvalliselta ja miellyttävältä. Silminnähden poliisitkin nauttivat näistä tarkastuksista. Oiva Juntunen oli hyvä isäntä. Hän veteli avuliaasti auki lipastojen laatikot, pöyhi vuodevaatteet sopivasti esille ja koputteli seiniin taulujen taakse näin osoittaakseen ettei salalokeroita ollut huoneistoon rakenneltu sitten viime käynnin. Ja aina näitten tilaisuuksien yhteydessä poliisimiehillä oli mahdollisuus siemaista hiukan erinomaista vuosikertaviiniä ja natustella suolatikkuja muuten niin arkisen työnsä höysteeksi.

Remes viipyi Kittilässä neljä vuorokautta. Mutta vaikka Oiva Juntunen oli kaupunkilaisroisto, hän selvisi sentään joten kuten. Majurin jättämät sissimuonat siinä auttoivat, ja sateensuojaksi tehty pieni laavu.

Aika vaan kävi pitkäksi. Muistuivat mieleen nuoruuden vankilavuodet. Silloinkin aikaa oli ollut yllin kyllin, eikä mitään mielenkiintoista puuhaa. Oiva Juntunen oli vankiloissa kuluttanut aikaansa laatimalla mielessään mitä monimutkaisimpia pakosuunnitelmia. Nyt hän turvautui samaan menetelmään, mutta jotenkin tilanne oli outo eikä suunnittelu antanut sitä samaa tyydytystä kuin nuorempana. Oiva Juntunen päätti lähteä pienelle marjaretkelle lähiympäristöön. Joitakin mustikoita hän löysi. Eivät ne järin herkullisilta maistuneet, olivat kai vielä raakoja. Paluumatkalla Oiva putosi suonsilmäkkeeseen ja kastui vyötäröä myöten. Lompakkokin oli ravassa sisälmyksiä myöten.

Oiva Juntunen sytytti nuotion ja kuivatteli vaatteitaan. Hän tyhjensi lompakosta viidensadan markan setelit asettaen ne kiville kuivumaan. Tuntui jotenkin kurjalta koko tämä touhu.

Yllättäen Oiva sai mielenkiintoisen kaverin. Se oli pieni ketunpentu, jota näytti kovasti kiinnostavan nuotiolla puuhaileva puolialaston mies. Oiva heitteli ketulle pieniä makkaranpaloja, koska arveli että otus oli nälissaan.

Pieni takkuinen ketunpentu ei oikein osannut pelätä ihmistä eikä edes ammattirikollista. Sillä oli niin kauhea nälkä että se uskaltautui piankin nuuhkimaan esiin heiteltyjä syöttejä, ja kun ne tuoksuivat hyviltä, ahmi kettu ne sitä mukaa kuin niitä sille viskeltiin. Se rohkeni ulottaa retkensä jopa kahdenkymmenen metrin päähän nuotiosta.

Kun viidensadan markan setelit kuivuivat kivillä, ne kevenivät ja lähtivät pienen tuulenvirin kyydittämänä lentämään tiehensä. Oiva Juntunen makoili nuotiolla eikä heti huomannut rahojen levittäytymistä lähimetsikköön. Mutta kettu kyllä huomasi ne, ja arveli että siinä sille lähetettiin taas maukkaita suupaloja. Rohkeasti se sieppasi yhden viidensadan markan setelin ja loikki raha suussa tiehensä.

Kun Oiva Juntunen huomasi mitä ketunpentu oli tekemässä hänen rahoilleen, hän kimposi ylös ja lähti kokoamaan jäljelle jääneitä rahavaroja. Ketunpentu juoksi pitkin Kuopsuvuomaa viisisatanen suussaan, eikä Oiva saanut sitä enää takaisin. Muut rahat hän kokoili jäkäliköstä ja sulloi visusti lompakkoon. Hän oli nyt viittäsataa markkaa köyhempi kuin ennen kettuun tutustumista.

Illemmalla kettu ilmaantui taas lähimetsikköön, kaiketi kerjäämään uusia makupaloja. Oiva Juntunen huusi sille, että oli rikollista ryövätä ihmisiltä rahaa, ja että kettu tekisi viisaasti jos palauttaisi anastamansa setelin. Mutta ketunpentu katsoi vaan Oivaa tiukasti silmiin eikä tehnyt elettäkään palauttaakseen rahan. Se näytti Oivalle hammasriviään, josta saattoi päätellä ettei sillä ollut minkäänlaisia tunnontuskia. Oiva Juntunen heitteli sille hiukan näkkileipää ja makkaraa, ja totesi lopuksi:

— Pitäköön rahansa. Onhan minulla kultaa yllin kyllin. Ihanaa oli aina välillä käydä kultakätköllä hivelemässä kylmää jalometallin pintaa. Monta tulista suudelmaa Oiva antoi viileille harkoille.

Yhden kultaharkon kulmasta Oiva Juntunen mursi puukonterällä pienen palan kokeillen, miten helposti jaloa metallia voisi työstää. Se oli melkein yhtä pehmeätä kuin lyijy, siitä lähti lastu kun puukolla jäntevästi veisteli. Oiva Juntunen valmisti pari, kolmesataa grammaa Lapin kultaa. Hän naputteli kultahiput sopivan näköisiksi ja kokoisiksi sileän kiven päällä puukon hamaralla. Oiva arveli että aito Lapin kulta oli vuosituhansien aikana hioutunut tunturipuroissa suhteellisen säröttömäksi, ja pyrki saamaan omasta kullastaan tässä mielessä kelvollista. Ihan pieniä hippuja ei juuri kannattanut käsitellä erikseen, ne näyttivät sinänsä laatuunkäyviltä.

Tällä välin majuri Remes koki hoidella asioita Kittilässä. Ensimmäiset pari päivää hän joi kuin sika. Kärsittyään huiman kohmelon majuri lopulta ryhtyi hankkimaan kullankaivuussa ja eräelämässä tarvittavia varusteita. Hän osti vaskoolit, lapioita ja kirveitä, nauloja, sahan... hakun, rautakangen, sääskiverkkoa ja saunan kiukaan sekä muuripadan. Lisäksi vaatetavaraa ja muonaa valtavat määrät. Sitten hän soitti metsähallinnon Rovaniemen piirikuntakonttoriin päämetsänhoitaja Severiselle.

— Majuri Remes Kittilästä päivää. Teillä on siellä Kuopsuvaarassa autio tukkikämppä. Lähellä Enontekiön rajaa. Voisinkos minä asustaa siinä muutaman kuukauden?

Kyllähän se sopi Severiselle. Mitään vuokraakaan Severinen ei osannut vaatia, kun asukas sentään oli toisen valtion laitoksen, puolustusvoimien, korkea virkamies.

Tämän jälkeen Remes palkkasi Kittilän Kievarista neljä humalaista jätkää kantajiksi, sulloi ukot taksiin ja lastasi peräkärryyn varusteet. Ajettiin Puljuun ja siitä metsäautotietä Siettelöselkään. Samassa paikassa Remeksellä oli sotaharjoitusten aikana ollut komentopaikka. Nyt purettiin taksin peräkärrystä kuorma kankaalle, ja viiden miehen harteille sälytettiin valtavat taakat. Muuripata oli raskain kuljetettava, mutta siitäkin selvittiin kun se ripustettiin korentoon jota kaksi jätkää kantoi. Pataan pantiin vielä erinäinen määrä ruokaa ja taloustavaroita. Taakat olivat äärettömän raskaat, mutta viinapalkalla karavaani lähti kevyesti liikkeelle. Remes johdatti kuormaston Kuopsuvaaran kämpälle, maksoi miehille ja taksille, ja lähti sitten Potsuraisvaaraan ilmoittautumaan amanuenssi Asikaiselle.

Majurin ja roiston jälleennäkeminen oli suorastaan liikuttava. Miehet läimäyttelivät toisiaan harteille, panivat tupakaksi ja kertoilivat kuulumisensa. Juopottelustaan ja tyttärelleen lähettämästään tuhannesta markasta majuri viisaasti vaikeni. Oiva Juntunen kertoi ketunpennusta, joka oli ryöstänyt häneltä viisisataa markkaa rahaa. Hän pyysi majuria olemaan tarkkaavainen, vihelsi pitkään, ja tovin odottelun jälkeen karvaturri ilmestyi metsän reunaan. Se näytti hampaita, katsoi silmiin ja edellytti nähtävästi herkkupaloja. Sille annettiin näkkileipää ja se ristittiin yksimielisesti Viisisataseksi.

Yöksi vaellettiin Kuopsuvuoman itärantaa noudatellen tukkikämpälle. Se oli viisikymmenluvulla rakennettu kelohonkainen pitkä rakennus, jonka toisessa päässä oli viidenkymmenen miehen miehistöpirtti lavereineen. Toisessa päässä oli työnjohtajien puoli, terävä pää, ja näitten välissä kokkien asunto ja keittiö. Terävästä päästä johti ovi kokkien puolelle, miehistökämppään avautui luukku, josta jätkille oli annettu ateriat. Majuri tiesi kertoa että tuollaista läpeä jätkät kutsuivat Elämänluukuksi. Terävässä päässä oli neljä vuodetta. Oiva Juntunen levitti makuupussinsa laverille lähelle ikkunaa, majuri Remes vastakkaiselle seinustalle.

— Kukahan tässä on nukkunut, kysyi Oiva Juntunen kokeillen vuodetta.

— Se on kasöörin peri. Tuossa on mittamiesten punkat ja tämä on ukkoherran sänky, selitti majuri.

— Mistä sinä sen tiedät, ihmetteli Oiva Juntunen.

— Ukkoherra ei koskaan nuku ikkunan vieressä, koska sieltä vetää, vaan uunin lähellä, selitti majuri. — Kasöörit ja mittamiehet nukkuvat vedossa, ukkoherra ei.

Oiva Juntunen mietti asiaa. Totta kyllä, hän oli tässä yhtymässä eräänlainen maksumies, kasööri, mutta toisaalta hän oli myös arka vedolle.

— Jospa vaihdamme paikkoja, hän virkkoi.

Majuri Remes ajatteli siipoista toveriaan otsaluuhun, sillä olihan hän sentään majuri ja aatelinen. Tämä amanuenssi oli pelkästään tavallinen solttu. Sitten hän muisti Asikaisen rahavarat ja päätti elää sovussa miehen kanssa. Hän kääri makuupussinsa rullalle ja levitti sen kasöörin punkkaan. Oiva Juntunen siirtyi asuttamaan ukkoherran vuodetta.

Jonkin aikaa majuri loikoi myrtyneenä petillä. Sitten hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja ilmoitti:

— Huomautan vaan että puolustusvoimissa majurin kuukausipalkka ilman ikälisiä on 6 200 markkaa.

— Brutto vai netto, kysyi Oiva ukkoherran petiltä.

— Brutto tietysti. Kenraalilla se voisi olla netto.

— Sovitaanko niin että minä maksan sinulle saman minkä armeijakin? Vähennetään verot ja sosiaaliturvamaksut, saat nettona.

Noustiin laverilta laskemaan Remekselle palkkaa. Majuri muisteli että hänen veroprosenttinsa oli ollut edellisenä tulohankintavuotena jotakuinkin 35:n paikkeilla, vähennysten jälkeen. Nettopalkaksi saatiin siten 4 000 markkaa. Kun siitä vähennettiin ruokapäivän hinta, 50 markkaa, sovittiin käteen maksettavaksi palkaksi 2 500 markkaa kuukaudessa. Tätä palkkaa vastaan majuri sitoutui tekemään amanuenssi Asikaiselle töitä kahdeksan tuntia päivässä.

— Katsotaanko että ensimmäisen tilisi olet jo saanut, kysyi Oiva Juntunen tarkoittaen etumaksua, jonka Remes oli Kittilässä tuhlannut.

Lyötiin kättä päälle. Oiva Juntunen kellahti laverille kuin ukkoherra ikään. Sieltä hän ilmoitti majurille:

— Teeppä jotakin iltapalaa. Ja olisitko ystävällinen ja tappaisit sääsket tästä kämpästä?

Majuri suihkutti hyönteismyrkkyä tupaan. Sitten hän poistui keittiöön. Pian huoneeseen leijui paistetun lihan hajua ja kuului kuinka pannu kärisi hellalla. Majuri Remes hyräili tuttua marssilaulua valmistaessaan ruokaa. Puolen tunnin kuluttua terävän pään pöydälle katettiin mojova illallinen: käristettyä kinkkua, suolakurkkuja, hillosipuleita, punajuurta, muutamia höyryäviä braatwursteja ja rasia Jalostajan perunasalaattia. Juotavaksi kokki tarjosi piimää ja aterian päätteeksi vielä kupin teetä, johon hän puristi sitruunasta mehut ja valutti lusikalla hunajaa.

— Ei meitä keripukki täällä uhkaa, hän totesi.

9

Aamulla Oiva Juntunen heräsi kahvin ja paistetun pekonin tuoksuun. Majuri Remes kattoi juuri aamiaista pöydälle.

— Nousehan amanuenssi aamiaiselle, kehoitteli majuri toveriaan.

Oiva Juntunen kohottautui vuoteestaan. Hän siveli leukaansa, siinä oli pitkä, karkea parta. Raskaasti nukutun yön jälkeen olo oli tunkkainen.

— Huomenta majuri. Hommaisitko pesuvettä että voisin vähän siistiytyä.

Majurin silmät välähtivät. Pienen tovin hän jo puristeli suurta nyrkkiään, kunnes muisti että apulaisen askareet nimenomaan kuuluivat nykyisin hänen toimenkuvaansa. Hän marssi ulos, vinttasi kaivosta ämpärillisen kirkasta vettä, kantoi sen keittiöön ja kuumensi liedellä. Hän kaatoi sopivan lämpöistä vettä vatiin, etsi käsiinsä pyyhkeen, saippuaa ja amanuenssin parranajovehkeet ja vei ne tuvan puolelle. Oiva Juntunen peseytyi, ajoi partansa ja kuivaili naamansa. Vasta sitten hän asettautui nauttimaan aamiaista.

— Ihan mukiinmenevä aamupala, hän tunnusti majurille.

— Sotilas osaa mitä vaan, hyrähti Remes tyytyväisenä. Oiva Juntunen katseli karua savotan pöytää, jolla oli vuosikausia syöty ja kirjoiteltu tukkityö maan tilikirjoja. Se oli sahalaudasta karkeasti kokoonnaulattu hökötys. Ruostuneet naulankannat törröttivät laudoista esiin. Joku joutilas mittamies oli nävertänyt tylsällä puukonkärjellä pöydän pintaan omat nimikirjaimensa ja vuosiluvun: M.T 1954. Anno tomini. Oli pöydällä jo ikää.

— Pöytäliina meidän pitää hankkia. Ei tässä ruoka muuten maistu, ilmoitti Oiva Juntunen.

Majuri hörppäsi kahvinsa loppuun ja riensi sitten täyttämään esimiehensä toivetta. Ensin hän ajatteli luovuttaa oman saunapyyhkeensä pöytäliinaksi, mutta nuuhkaistuaan sitä hän jätti pyyhkeen naulaan. Kokkien huoneessa oli vanhat kukalliset verhot. Majuri riuhtaisi toisen alas, leikkasi päärmeet verhon alareunasta pois ja levitti vaatteen pöydälle.

— Kun seuraavan kerran käyt kylillä, saat ostaa liinavaatteita lisää, neuvoi Oiva Juntunen. Hän muisteli asuntoaan Tukholmassa. Hänestä tuntui että tämä autio metsäkämppä tarvitsi vielä paljon erilaisia sisustustavaroita, ennenkuin täällä voisi viettää edes jotenkuten ihmismäistä elämää.

Aamiaisen jälkeen miehet menivät ulos kuselle. Vihellettiin samalla Viisisatanen metsästä esiin ja annettiin sille aamiaisen tähteet. Hyvin ketulle kelpasi rapeaksi paistettu pekoni. Kiitokseksi se irvisti miehille ja murahti hiukan. Kovin karuja ovat petojen pöytätavat, totesivat miehet.

Majuri esitti että josko tosiaan lähdettäisiin kokeeksi hiukan huuhtomaan kultaa? Kuopsuvaaran alarinteessä lorisi pieni suorantainen puro, joka laski muutaman kilometrin päässä Siettelöjokeen. Miehet astelivat työkaluineen purolle, joka ei suurestilaan muistuttanut Lemmenjoen tai Ivalojoen kultamaita, mutta Oiva Juntusen mielestä siitäkin voisi huvikseen kokeilla onneaan. Majuri ajatteli että taisipa tosiaan amanuenssi Asikainen olla kaupunkilaispoika, kun luuli että tuollaisesta rutakosta kultaa löytyy. Puron molemmat rannat olivat soiset, mutta pohjalla sentään näkyi virran siivilöimää hiekkaa. Oiva Juntunen kahlasi veteen ja koukkaisi soraa vaskooliin. Vesi oli kylmää. Kun kultamies hiukan keikautti vaskoolia — niinkuin oli elokuvissa oikeiden kullankaivajien nähnyt tekevän — ainoana seurauksena oli että kylmää vettä ja soraa lorahti saapasvarresta sisään.

Majuri seurasi huuhdontaa epäuskoisen näköisenä rannalta.

— Eiköhän haeta parempi puro. Alä viitsi sorkkia siitä rapaojasta.

Mutta Oiva Juntunen huuhtoi jo toista vaskoolillista. Majuri hymähti:

— Yhtä hyvin voisit kaivaa kultaa sontatunkiosta.

Oiva Juntunen vilkaisi pistävästi majuria. Hänen teki mieli paljastaa että hän todella oli kaivanut tunkiosta kultaa. Kolmekymmentäkuusi kiloa! Mutta hän ei tietenkään virkannut mitään, vaan kahlasi puroa alavirtaan pienen mutkan taakse. Siellä hän salaa ripotteli vaskooliin hyppysellisen omatekoista kulta-hiekkaa ja kauhaisi sen päälle purosta vettä ja soraa.

Kullanhuuhdonta oli sittenkin jännittävää puuhaa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka kultajyvät vähä vähältä huuhtoutuivat sorasta ja asettuivat kauniisti vaskoolin pohjalle. Kun vaskoolissa oli enää vain vähän soraa ja kaunis kiekerö kultajyväsiä, huusi Oiva Juntunen majurille:

— Tuleppa von Reuterholm tänne!

Majuri löntysteli paikalle. Oiva Juntunen ojensi vaskoolinsa hänelle.

— Mitäs sanot? Kultaa, arvatenkin.

Savuke putosi majurin suusta. Hän piteli vaskoolia kädet vavisten. Vuoroin hän tuijotti kullansekaista hiekkaa, vuoroin onnekasta toveriaan. Hän nousi ylös purosta, asetti vaskoolin varovaisesti mättäälle ja poimi yhden suurimmista kultajyvistä sormiensa väliin. Hän tutki kultahippua läheltä ja tarkasti, ja näytti siltä kuin osa kullan kimalluksesta olisi heijastunut majurin syviin silmiin: ne saivat uutta mieletöntä hohdetta, niistä alkoi loistaa kammottava kullanhimon väike. Majuri vei kultajyvän suuhunsa ja puraisi sitä. Kullanmuru litistyi majurin torahampaitten välissä.

— Kultaa! Perkele, aitoa Lapin kultaa tämä on!

Majuri huuhtoi nopeasti ja taitavasti loput hiekat kultahippujen seasta. Kiihtyneenä hän katseli saalista. Ainakin kymmenen tai viisitoista grammaa puhdasta kultaa!

Oiva Juntunen kokosi kullan lompakkonsa kolikkolokeroon. Majuri seurasi toimitusta, ja hänen silmissään leimusivat kullanhimon levottomat tulet.

Majuri otti nyt vaskoolin. Hän syöksyi puroon, kauhaisi vadin täydeltä soraa ja kiviä ja alkoi kuumeisesti vaskata. Oiva Juntunen siirtyi vuorostaan rannalle. Hän pani tupakaksi ja ajatteli että taisipa tämä puro nyt kelvata majurille.

Mutta Remeksellä ei ollut onnea. Vaikka hän räpi purossa toista tuntia, saaden veden sekaantumaan ja pohjakivetkin siirtymään paikoiltaan, hänen vaskooliinsa ei huuhtoutunut yhtään ainoaa kultajyvää. Oiva Juntusen tuli sääli uutteraa toveriaan. Hän lupasi antaa omasta kullastaan osan majurille, mutta Remes ei tahtonut ottaa lahjaa vastaan, vaan väitti kyllä itse huuhtovansa omat kultansa. Nyt vaan ei heti kultaa löytynyt, mutta olihan tässä kesää ja syksyä.

— Joka tapauksessa — tälle purolle kannattaa jäädä. Tässä on pakko olla rutosti kultaa kun sinulle tuli heti noin reilusti. Mennään kämpälle punnitsemaan se kulta, ostin Kittilästä kirjevaa’an. Heti huomenna minä rupean rakentamaan rännejä. Pelkällä vaskoolilla ei kannata yrittää, pitäisi olla ihan hirmuinen tuuri.

Kirjevaaka osoitti että Oiva oli huuhtonut kuusitoista grammaa kultaa. Saalis pantiin pieneen lääkepulloon, jossa Remes oli säilyttänyt krapulatablettejaan.

— On se kaunista, ihasteli majuri katsellen kultahiekkaa pullon pohjalla valoa vasten. Ihanasti valo siivilöityi kultasoran läpi. Kun pulloa heilutti, kultahiekka kahisi kiihottavasti.

Seuraavana päivänä majuri repi savotan tallista kolme hevospilttuuta hajalle. Niistä kertyi runsaat määrät leveitä lankkuja, jotka majuri raahasi puron rannalle. Hän kaatoi nuoria näreitä tukipuiksi ja alkoi koota kultaränniä.

Oiva Juntunen ei varsinaisesti osallistunut kultakaivoksen rakentamiseen. Hän istuskeli rannalla antaen ohjeita, kävi välillä metsässä keräilemässä muodon vuoksi hiukan jäkäliä ja vetäytyi aika ajoin kämppään torkuille.

Majurin kultakaivoksesta tuli suurisuuntainen hökötys. Kaksikymmentä metriä pitkät rännit noudattelivat puron vartta. Rännit oli rakennettu siten että niihin saattoi ohjata puron yläjuoksulta vettä, joka sitten virratessaan pitkin ränniä huuhtoisi kullan esiin soran seasta. Vesi veisi soran ja pienimmät kivetkin mennessään, mutta kulta, joka oli kiveä ja soraa raskaampaa, jäisi rännin pohjalle. Varmuuden vuoksi Remes naulasi rännin pohjalle pieniä poikittaislistoja, ettei kultaa liiallisen virtaaman takia pääsisi huuhtoutumaan ohi kaivoksen takaisin puroon.

Majuri kehui että pioneeri osaa rakentaa mitä tahansa, vaikka kultakaivoksia jos niikseen tuli. Tosiasiassa hän ei ollut koskaan aikaisemmin kaivanut kultaa, olipahan vaan joskus nähnyt Helsingin Seurasaaressa ulkomuseoon tuodun kulta-rännin ja rakensi nyt itselleen samanlaisen.

Viikon ahkeroinnin jälkeen Remeksen kultakaivos oli valmis otettavaksi koekäyttöön. Malttamattomana majuri alkoi mättää ränniin soraa puron pohjasta. Kun ränni oli puoleen väliin täytetty, avasi majuri ylävirrassa luukun ja päästi vettä kaivokseensa. Oiva Juntunen seurasi kiinnostuneena kuinka laitteet toimisivat.

Majuri Remes oli viime aikoina laihtunut ja muuttunut ulkoisesti aivan vanhojen kultamiesten näköiseksi. Hän ei ollut ehtinyt peseytyä kokonaiseen viikkoon, vaatteet olivat likaiset ja parta ruokkoamaton, ja silmissä loimusivat kullanhimon palot. Vanhoista kultamiehistä hän erosi enää vain kenttäpukunsa ja arvomerkkiensä ansiosta. Oli rähinäremmikin ravassa.

Vesi kohisi ränniin. Se melkein tulvi soran yli koettaessaan raivata tietä eteenpäin. Mukaan tarttui hiekkaa ja soraa, vain isoimmat kivenmurikat jäivät ränniin hienon maa-aineksen huuhtoutuessa virran mukana. Parikymmentä metriä pitkässä rännissä kultajyvillä olisi riittävästi tilaisuuksia hakeutua uoman pohjalle ennenkuin kouru loppui ja laski hiekkaisen vetensä takaisin puroon.

Majuri Remes lapioi kuin mieletön. Vesi kohisi, rapa lensi. Hyvinkin kuutio soraa siirtyi tunnissa ränniin ja siitä taas veden huuhtomana pois. Aina välillä majuri kävi kurkistamassa rännin pohjalle, josko sinne olisi ilmestynyt kimpale Lapin kultaista emäkalliota, mutta toistaiseksi mitään sellaista ei näkynyt.

Kun rännin pohjalle oli kerääntynyt raskain maa-aines, majuri otti vaskoolin ja huuhtoi loput käsin. Hän käsitteli kymmeniä vadillisia soraa, mutta tulos oli tyly: hippuakaan kultaa ei Remeksen kaivos ainakaan toistaiseksi tuottanut. Kullankaivaja pyyhki verenhimoiset sääsket turpealta naamaltaan, tuijotteli sitten masentuneena rakennelmiaan ja murisi kumeasti. Väsyneenä hän talsi kämppään, jossa ryhtyi valmistamaan toverilleen päivällistä.

Majurilla oli kädessään leveäteräinen lihaveitsi. Oiva Juntunen torkkui ukkoherran vuoteella siistinä ja velttona. Majuri näki kuinka toverin kaulasuonet sykkivät kutsuvasti. Hän siveli lihaveitsen armotonta terää, puristi kätensä sen kahvaan niin että rystyset menivät valkoisiksi ja ryhtyi sitten leikkaamaan ohuita siivuja lyypekkiläisestä meetwurstista. Amanuenssi Asikainen vaari ehdottomasti että kaikki leikkeleet asetettiin tarjolle ohuina tasaisina siivuina. Varattoman sotilaspalvelijan ei auttanut muu kuin totella isäntäänsä.

— Kaiken maailman jäkälänkerääjien palkkalistoille sitä ihminen joutuukin, murisi majuri, yrittäen siivuta makkarasta mahdollisimman tasapaksuja ja siistejä viipaleita. Epäonnistuneet siivut hän pani syrjään säästäen ne annettaviksi Viisisataselle.

10

Majuri Remes uurasti kultakaivoksellaan kuin orja, aamusta iltaan, päivästä toiseen. Hän lapioi puron rannat ja pohjan kymmenien metrien matkalta kultaränniin, josta vesi huuhteli maamassat alavirtaan aiheuttaen puroon keinotekoisen suistosärkän. Kultakaivoksen kohdalla pieni puro muutti uomaansa, niin ankarasti majuri lapiotaan käytteli. Kullankaivajan parta kasvoi, hän likaantui, kädet kävivät känsäisiksi. Silmät kiiluivat kuin pedolla, joka ei ole saanut viikkoihin haisuakaan haaskasta.

Tämä ankara kullankaivuu ei kuitenkaan tuottanut mitään tulosta. Kaivos ei antanut majurille ainuttakaan kultajyvää, ei edes yhtä kultapölyn hiukkasta.

Oiva Juntunen sensijaan onnistui kultapuuhissaan erinomaisesti. Heinäkuun lopussa hänellä oli kahdessa lasipullossa jo hyvinkin puoli kiloa kultasoraa. Kaikki tämä satunnaisten vaskoolikokeilujen tuloksena. Majurista se tuntui käsittämättömältä. Jumalat suosivat amanuenssia, mutta pitivät pilkkanaan miestä joka tosissaan yritti.

Jottei majuri olisi menettänyt järkeään epätoivoiseksi kääntyneessä kullankaivuussa, lähetti Oiva Juntunen hänet hakemaan muonatäydennystä Puljusta. Majuri kävi kylässä kiireimmän kaupalla, palasi selässään raskas ruokareppu, valmisti esimiehelleen maittavan päivällisen, ja oijusti sitten taas kaivokselle lapioimaan puronpohjaa kultaränniin.

Oiva Juntunen päätti armahtaa uutteraa upseeripalvelijaansa. Salaa hän ripotteli hyppysellisen kullanmuruja majurin huuhteluränniin, ja kun majuri uupuneena jatkoi huuhtomista, hänelle lopultakin aukeni taivas: hän löysi kultaa! Viikkojen taukoamaton lapioiminen oli vihdoin tuottanut tuloksen.

Oiva Juntunen oli sekoittanut hiekkaan reilut viisi grammaa kultaa. Hän löi itsekseen leikkimielistä vetoa siitä, kuinka paljon majuri kykenisi kullasta pulloonsa pelastamaan.

Majuri vaskasi hiekan moneen kertaan, ja niin tarkka hän oli että punnitessaan saaliinsa se painoi yli neljä grammaa. Oiva Juntunen ajatteli että majuri olisi varmaankin pärjännyt erinomaisesti Lemmenjoella suurina kultavuosina. Klondykessa hänestä olisi tarkkuutensa ja ahneutensa perusteella tullut upporikas mies. Majuri laski että hän saisi aarteestaan kultasepältä yli kolmesataa markkaa. Verotonta tuloa, erinomainen alku menestyksekkäälle kultamiehen uralle.

Oiva Juntunen esitti että majuri matkustaisi Rovaniemelle myymään kultasaaliin, sillä käteisvarat alkoivat olla vähissä. Piti hankkia muonaa ja kaikenlaista tarpeellista. Mutta majuri Remes oli nyt päässyt kaivamisen vauhtiin, eikä hän tahtonut kuullakaan kaupunkimatkasta. Majuri epäili, että sillä välin kun hän olisi markoilla, amanuenssi Asikainen kaivaisi kultaa sen minkä ennättäisi, ja hänen palattuaan saattaisi puron kallis kultapitoinen pohja olla raiskattu, maa autio ja marto... ei ollut totisesti syytä tuhlata aikaa mihinkään muuhun kuin kiivaaseen lapiotyöhön.

Oiva Juntunen lopetti omat kullankaivuunäytöksensä. Sen sijaan hän ryhtyi keräilemään jäkäliä, sillä hänhän oli itse asiassa ympäristömiehiä ja matkustanut Lappiin jäkälät mielessään. Hän raastoi hiekkaisilta nevoilta irti vaaleanharmaata poronjäkälää, keräili sammalia, koivukääpiä, kantosieniä, eriskummallisia pahkoja, naavaa ja variksenmarjoja. Kaiken tuon törkyisen tutkimusmateriaalin hän kantoi tukkikämpän miehistöpuolelle, levitteli näytteet lavereille kuivumaan ja oli tarkastelevinaan löytöjään iltaisin äärimmäisen innostuneena. Ja totta kyllä, jäkälissä oli katselemista, kun meni oikein lähelle ja vielä haisteli niitä. Näissä merkillisissä kasveissa oli mielenkiintoisia sisäisiä rakennelmia, monet niistä olivat kasvaneet ihmeellisiksi labyrinteiksi tai spiraaleiksi.

Kullankaivuun rasittama majuri kummeksui toverinsa harrastusta. Hän päätteli että ainakin amanuenssi Asikainen oli puhunut totta väittäessään tutkivansa jäkäliä. Mutta mitä järkeä oli hukata aikaansa mokomaan, kun parhaat kullankaivuuajat kuluivat, syksy painoi päälle, ja Lapin jaloin metalli vaan odotti löytäjäänsä?

Elokuun alussa Oiva Juntunen otti majurin tiukanpuoleiseen puhutteluun.

— Asia on nyt niin että sinun on lähdettävä myymään kultaa Rovaniemelle. Sinä olet sentään minulla hommissa.

— Lähetät minut pois tieltä ja kaivat itse kullan sillä välin, vastusteli Remes. — Antaisit nyt minunkin yrittää.

Oiva Juntunen oli kuitenkin ehdoton. Hän sanoi että kullankaivuu oli tältä erää keskeytettävä ja toimitettava entiset löydökset markkinoille. — Minä maksan matkat ja päivärahat. Mutta ennenkuin lähdet, saat kirjoittaa kuitin kullasta. En minä aatelista miestä epäile, mutta tässä on sentään puoli kiloa kultaa ja se on minun.

Majuri kirjoitti kuitin. Oiva antoi hänelle kaksituhatta markkaa matkarahoiksi ja pitkän ostoslistan. Majuri lähti kultapullot taskussaan kylille.

— Anna Viisisataselle ruokaa, hän muistutti lähtiessään toveriaan.

Majurin lähdettyä Oiva Juntunen ryhtyi siirtämään kultakätköään Potsuraisvaaran maastosta lähemmäksi Kuopsun tukkikämppää. Kämpän takaa hän oli löytänyt hyljätyn ketun-pesän vaaran kyljestä, ja sinne hän raahasi harkot. Pesässä oli kolme erillistä uloskäyntiä. Oiva peitteli kuhunkin luolaan yhden harkon, varmuuden vuoksi. Pesänseutu oli kaiveltu vuosien mittaan niin hajalle, ettei Oivan tarvinnut omia jälkiään juuri peitellä.

Viisisatanen seurasi toimitusta ulompaa. Kun kulta oli piilossa Oiva lähti kämpälle, ketunpentu meni nuuhkimaan vanhaa pesää. Se merkitsi kunkin harkon paikan kusaisemalla ja kaapimalla merkkinsä päälle hienoa hietaa. Niin ketut aarteet yleensäkin merkitsevät.

Oiva Juntunen tutki jäkäläkokoelmiaan. Häntä harmitti hiukan ettei ollut hankkinut akateemista koulutusta. Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus laatia roiskauttaa joku lisensiaattitutkimus jäkälistä ja naavoista yksin häpein, kun jäkälä mailla oltiin ja aikaa oli.

Majuri Remes ajoi Puljusta postiautolla Rovaniemelle. Siellä hän asettui asumaan hotelli Pohjanhoviin. Sisäänpääsy oli jokseenkin hankalaa, sillä majurin ulkomuoto ei juuri ilahduttanut portieeria. Remes näytti passiaan ja napautti sormellaan kauluslaattaansa niin että majurin ruusuke kilahti. Samalla hän läpsäytti merkitsevästi rähinäremmiään. Portieeri päätti alistua. Hän sijoitti Remeksen asumaan vanhan hotellisiiven ylimpään kerrokseen käytävän päähän. Portieeri ajatteli että haiseepa siellä vähemmän. — Mistähän sodasta tuokin tyyppi on tänne tullut... vissiin Itä-Timorilta.

Heti aamukahdeksalta Remes riensi Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Takahuoneessa alettiin hieroa kauppoja. Kultaseppä punnitsi kultahiekan, ja sai tulokseksi runsaat 500 grammaa. Majurin itsensä huuhtoma kulta painoi 4,207 grammaa. Karaattilukema oli erinomainen, Kyander totesi että kulta oli 960-promilleista eli 24-karaattista. Luuppi oikeassa silmäkuopassaan hän totesi kuitenkin, ettei kyseessä ollut aito Lapin kulta, vaan ilmiselvästi teollisesti rikastettu kaivoslailta. Namibiasta tai Australiasta ehkä.

— Lapin kullasta voisin maksaa 110 markkaa grammalta, mutta tämä on tavallista hienokultaa. Tästä laadusta maksan kuusikymmentä markkaa per gramma.

Kyander paljasti että Lapin kulta oli punaisempaa kuin teollisuuskulta. Ammattimies saattoi erottaa sen helposti.

— Taidatte huijata, ärisi majuri. — Minä olen tätä itse ollut kaivamassa. Katsokaa näitä käsiä, niillä on lapioitu satoja kuutioita rapaa.

Kyander tiedusteli miltä joelta kulta oli peräisin? Mutta Remes ei tietenkään suostunut paljastamaan kultasuonen sijaintia. Kultaseppä otti luupin silmästään ja ojensi kultapullon takaisin.

— Voitte tarjota tätä muihinkin alan liikkeisiin. Ei se siitä miksikään muutu, teollisuuskultaa tämä on, uskokaa minua.

Majuri Remes tunki kultapullon kenttäpukunsa taskuun. Hän palasi hotelliin miettimään asioita. Tässä oli nyt jotakin erikoista takana. Mikä mies amanuenssi Asikainen loppujen lopuksi oli? Mistä hän oli koukkinut niin herkästi kultaa, puoli kiloa käsipelissä, kun majuri oli onnistunut haalimaan kokoon omilla laitteillaan vain vaivaiset neljä grammaa. Majuri alkoi epäillä petosta.

Mutta toisaalta: myös hänen omaa kultaansa oli väitetty teollisuuden tuotteeksi, ja sen hän sentään oli omin käsin purosta esiin mättänyt. Se ainakin oli varmaa kuin vuori.

Majuri päätti joka tapauksessa ottaa selvää Asikaisesta. Hän soitti Helsingin yliopiston kirjastoon ja tiedusteli, milloin amanuenssi Asikaisen virkavapaa päättyisi, oliko mies jo saapunut työpaikalleen?

Helsingin yliopisto ja etenkin sen kirjasto ottivat sen tinkimättömän kannan, ettei niitten palveluksessa ollut ollenkaan Asikainen-nimistä kirjastoamanuenssia. Hitaasti majuri laski puhelinkuulokkeen takaisin hahloihinsa. Tässä oli nyt takana jotakin perkeleellisen kieroa. Muistiin palautui amanuenssin vuokra-auto, jonka Remes oli palauttanut Kittilään. Se oli vuokrattu väärällä nimellä. Jonkun Junttisen tai Juntusen nimi oli autovuokraamon papereissa lukenut — Saatana minä otan siitä »amanuenssista» selvän.

Majuri palasi Kyanderin luo ja möi kullan pois. Hän sai siitä likemmäs 30000 markkaa, vaikka taksa olikin 60 markkaa grammalta. Sitten hän osteli ruokaa ja erinäisiä varusteita, ja hyppäsi lopulta taksiin. Niin kiihtynyt hän oli ettei muistanut edes ratketa juomaan.

— Aja Puljuun. Minulla on saatanallinen kiire.

Taksimies painalsi kaasun pohjaan. Dieselturbo ruiskutti kuumaa naftaa kuusipyttyiseen koneeseen, raskas auto lensi Puljuun niin että roiskahti. Majuri heitti repun selkäänsä ja lähti lujin askelin harppomaan kohti Kuopsuvaaraa.

11

Majuri Remes tilitti Oiva Juntuselle kolmekymmentätuhatta markkaa, miinus Rovaniemen matkan kulut ja kämpän hankinnat. Hän oli varuillaan: miten amanuenssi suhtautuisi myyntitulokseen, joka oli melkein puolta pienempi kuin oli odotettu? Aito Lapin kulta maksoi yli sata markkaa grammalta. Nyt Kyander oli maksanut vain teollisuuskullan hinnan, kuusi-kymppiä grammalta.

Mutta amanuenssi tyytyi vain laskemaan rahat ja kirjoitti niistä kuitin Remekselle. Sitten hän lukitsi rahat ukkoherran kirjoituspöydän laatikkoon ja talletti avaimen puseronsa rintataskuun ja veti vetoketjun tiukasti kiinni. Remes ajatteli:

— Joko se ei käsitä mitä Lapin kulta maksaa tai sitten se on suuri roisto.

Remes ryhtyi jälleen huuhtomaan kultaa. Häntä kalvoi kuitenkin kasvava epäilys amanuenssi Asikaisen rehellisyydestä. Miten oli mahdollista ettei hänen ränniinsä eksynyt lainkaan kultaa, kun taas epäkäytännöllisen kirjastomiehen vaskooli loisti tavan takaa keltaisenaan? Vääryys oli voitettavissa vain ankaralla lapiotyöllä, päätti Remes ja antoi ravan lentää.

Oiva Juntunen otti tavakseen tulla istuskelemaan puron rantaan ja juttelemaan ahkeralle kullankaivajalle jäkälänkeruun siunauksellisuudesta. Hän tonki kepillä sammalikkoa, ja jos sattui saamaan kepin nenään jonkin mielestään erikoisen itiökasvin, hän preparoi sen tuohenkäppyrälle ja selitti hikiselle lapiomiehelle, mitä kaikkea löydös piti sisällään. Majuria nuo jutut eivät kiinnostaneet, mieluummin hän olisi kuunnellut vaikka matkaradiota, mutta olipahan sentään jotakin taustajutustelua yksitoikkoisen uurastamisen ohessa. Olkoonkin että amanuenssin puheet jäkälistä olivat ylipäätään silkkaa sontaa.

Silloin tällöin Oiva Juntunen piipahti ketunpesällä vuolaisemassa hiukan kultaa, jonka hän sitten »huuhtoi» puron varressa sorasta esiin.

Majuri alkoi pitää silmällä toveriaan. Minkä takia amanuenssi aika ajoin hävisi Kuopsuvaaran kämpän taakse vanhan ketunpesän maastoon? Jotakin hän sieltä etsi, jäkäliäkö pelkästään?

Ilmat viilenivät elokuussa. Sääskiä oli vähemmän eikä taivas ollut enää niin sininen kuin heinäkuun helteillä. Oiva Juntunen päätteli että syksy oli tulossa Lappiin. Parin kuukauden kuluttua sataisi lunta, pakkaset koittaisivat.

— Mitähän jos jätettäisiin kultahommat tältä kesältä? Täytyy panna kämppä talvikuntoon, esitti hän majurille eräänä koleana päivänä.

Majuri Remes ei tahtonut kuullakaan moisesta.

— Nythän pitää kaivaa, ennenkuin routa tulee ja puro jäätyy.

Oiva Juntusen mielestä kullankaivuuta voitiin aivan hyvin jatkaa keväällä jäitten lähdettyä. Talvehdittaisiin välillä.

— Saat muurata sen kiukaan saunaan ja muuripatakin pitää asentaa. Kämppään pitää hankkia petroolilämmitin, nestekaasuvalot, seiniin tapetit. Jääkaappikin olisi hyvä olemassa, ja stereot... pitänee hankkia aggregaatti että saadaan sähkövirtaa. Majuri iski lapion rantasomerikkoon.

— Kas kun et pianoa ja sohvakalustoa käske hankkimaan!

Oiva Juntunen muisteli asuntoaan Tukholmassa. Siellä hänellä oli ollut valkoinen piano. Ja hieno baarikaappi, oma sauna, turkoosinväriseksi kaakeloitu kylpyhuone, upottavat kokolattiamatot — Kun nuo suot jäätyvät niin tosiaankin nelivetotraktorilla tänne voisi sohvan kuskata.

Tässä oli nielemistä väsyneelle Remekselle. Hän alkoi kapinoida: kultaa olisi voinut vielä kaivaa, kesää riittäisi vielä monta viikkoa, mutta tämä kirjastomies perkele rupesi vaatimaan sohvakalustoa kairaan. Remes murahti matalalla, oflensiivisellä äänellä:

— Kuule Asikainen. Sinä et ole mikään amanuenssi. Minä olen ottanut selvää. Etkä sinä ole Asikainenkaan. Minusta tuntuu että sinä olet roisto.

Oiva Juntunen oli vierähtää mättäältä puroon, niin kovasti hän säikähti majurin lausumasta. Ääni vavisten hän asettui vastustamaan Remeksen väittämää:

— Mitä sinä von Reuterholm nyt... älä ole hullu.

Majuri nousi purosta. Hän käveli uhkaavasti kohti »Asikaista», paljasti epäilyksensä, jonka mukaan mies oli todellisuudessa joku Junttila tai Juntunen. Autovuokraamon papereista hän oli sen nähnyt jo kesällä Kittilässä. Helsingin yliopiston kirjastossa kukaan ei tuntenut »amanuenssi Asikaista». Sitten vielä:

— Se kulta jonka sinä minulle annoit oli teollisuuskultaa. Majuri kiihtyi.

— Jumalauta sinä olet kaivattanut minulla koko kesän tätä kurjaa rapaojaa, muutaman gramman olen tästä saanut.

Vasta nyt majuri Remeksen aivoissa välähti oivallus, ratkaisu kaikenkesäiseen ongelmaan.

— Sinä olet sotkenut tämän ravan sekaan kultaa, että minulla into säilyisi, että minä viihtyisin täällä sinun apumiehenä iät ajat! Minusta tuntuu että minä tapan sinut tähän paikkaan.

Oiva Juntunen ei jäänyt puron varteen odottamaan että majuri Remes olisi voinut toteuttaa kalinaisen uhkauksensa. Hän otti jalat alleen. Hätääntyneenä hän ajatteli että nyt piti päästä äkkiä ihmisten ilmoille, pakoon murhanhimoista majuria. Tai ei kyliin eikä kaupunkeihin... siellä odotteli monimurhaaja Siira... minne tässä voisi enää paeta? Kämppään ei auttanut sulkeutua, raivostunut Remes riuhtoisi ovet saranoiltaanja kalttaisi pakolaisen lapiolla hengiltä heti kun sisään pääsisi.

Oiva Juntunen juoksi ylös vaaran rinnettä. Majuri Remeksen läähätys kuului takaa. Mustapartaisen, näännyksiin saakka uurastaneen miehen kädessä heilui raskas soralapio, ja suusta kuului uhkaavaa karjuntaa:

— Jumalauta, kaivatit puoli Lappia nurin tyhjän takia!

Hädissään Oiva Juntunen yritti sovitella asioita. Hän lupasi majurille tuhannen markan palkankorotuksen, mutta petetty Remes ei ollut enää ostettavissa. Hän oli raivon sokaisema, tappotuulella kuin pesästään ärsytetty siperiankarhu.

Juostessaan Oiva Juntunen muisteli surkeata elämäänsä. Hänen mieleensä juolahti lapsuus Vehmersalmella, aurinkoiset päivät heinäpellolla, käynnit kylän kioskilla, sitten ensimmäinen keikka ja sitä seurannut vankila-aika... ja viimeiset veltot vuodet Tukholmassa. Hänen ei tehnyt mieli vielä kuolla, niin paljon oli jäänyt tekemättä, niin moni asia kokematta ja nauttimatta. Hän mietti kiihkeästi miten pelastaisi nahkansa ja selviytyisi järjiltään raivostuneen upseerin kynsistä.

Kiivaasti kuin jänisjahti eteni takaa-ajo purolta ylös vaaran rinteelle, ohi kämpän, lakealle rinteelle. Oiva Juntunen oli nuorempi mies kuin uhkaajansa, kevyt juoksemaan, mutta hänellä ei ollut ammattisotilaan kestävyyttä. Hän kykeni kiristämään murhanhimoiseen majuriin parinsadan metrin etumatkan, mutta vankiloissa ja salongeissa lojuneelta Oivalta puuttui sitkeys. Ylärinteessä rintaan alkoi pistää. Oiva Juntunen pelkäsi läkähtyvänsä. Mutta kultakätköä hän ei Remekselle paljastaisi, ennemmin hän vaikka kuolisi. Kostonhimoisesti hän vannoi, ettei lahjoittaisi omalle murhaajalleen kolmeakymmentä kiloa kultaa.

Pakenija ajatteli lohduttomana, että jos takaa-ajaja olisi vaikkapa karhu, hänellä olisi pieni mahdollisuus pelastua kiipeämällä puuhun. Mutta kannattiko pioneerimajuria paeta puuhun nousemalla?

Ehkä sitä sentään kannatti kokeilla. Oiva Juntunen yritti katsella sopivaa puuta, johon voisi turvautua. Majurin jyrisevät askeleet kuulostivat lähestyvän, joten enemmät valikoimiset piti jättää. Oiva sukaisi ensimmäiseen tukevaan mäntyyn joka sattui eteen.

Poikasena Oiva oli kiipeillyt puissa kotonaan Vehmersalmella kuten pojanvintiöillä oli tapana. Sanotaan että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Oiva Juntunen todisti tämän kansanviisauden paikkansapitävyyden. Nopeammin kuin koskaan hän kiipesi järeään mäntyyn. Kaarna vaan rapisi kun roisto ryntäsi kohti korkeuksia. Samalla hetkellä huohottava majuri oli myös puun juurella. Hän hakkasi lapiolla petäjän kylkeä niin että vaaran rinne raikui.

Majuri yritti kiivetä pakolaisen perässä puuhun, mutta päästyään riittävän lähelle hän sai mojovia potkuja kumisaappaasta päähänsä. Hän putosi puusta monta kertaa. Lopulta hänen oli pakko uskoa ettei hän voinut tavoittaa petollista toveriaan tällä keinolla.

Oiva Juntunen veti henkeä. Toistaiseksi hän oli pelastunut. Hän sytytti savukkeen ja puhalteli savurenkaita tuuleen. Nyt piti rauhoittua ja keksiä jotakin, jolla saisi myös Remeksen tyyntymään.

Oiva Juntunen puheli alas neuvottelevaan, toverilliseen sävyyn. Hän vetosi kauan jatkuneeseen ystävyyteen, sopuisasti vierineisiin viikkoihin, kaikkeen mikä miehillä oli yhteistä. Hän uudisti palkankorotustarjouksensa. Lopulta Oiva vetosi majurin jaloon syntyperään:

— Ei vaikuta oikein aatelismiehen arvon mukaiselta että ajetaan ystävä puuhun. von Reuterholmit kääntyvät haudassaan jos saavat tietää mitä sinä meinaat minulle tehdä.

Majuri ilmoitti ettei hän ollut aatelinen. Eikä hän tuntenut armoa.

— Jos et heti kerro missä sinä piilottelet kultaa niin minä kaadan nurin koko petäjän.

Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Hän oli korkealla valtavan männyn latvassa. Jos majuri onnistuisi sortamaan puun nurin, hänelle voisi käydä huonosti. Putous oli kolme kertaa korkeampi kuin jos hyppäsi alas vankilan muurilta. Mutta kun toisaalta ajatteli kolmea kahdentoista kilon painoista kultaharkkoa läheisessä ketunpesässä, ei antautuminen tuntunut järkevältä. Oiva Juntunen puhalsi mielenosoituksellisesti savua kohti majuria ja sinkosi muutaman kävyn hänen suuntaansa. Se ratkaisi asian. Tappotahti jatkui.

Majuri haki kämpältä sahan ja kirveen. Hän oli tosissaan, löi petäjän tyvelle kaatoloven ja kumartui sahaamaan puuta poikki.

Oiva Juntunen yritti vielä taivutella majuria luopumaan aikeestaan. Hän lepytteli, suostutteli ja rukoili. Hän pakotti äänensä mahdollisimman helläksi sanoessaan:

— Ajattele Sulo! Meillähän on yhteinen Viisisatanenkin, eikö sinua säälitä edes viaton ketunpentu kun se jää minusta orvoksi!

Majuri ei heltynyt. Saha sihisi puun juurella kaamealla tavallaan. Välillä Remes keskeytti työn pyyhkiäkseen hikeä kasvoiltaan.

— Puu kaatuu jos kultaa ei heru.

Oiva Juntunen puri hampaansa yhteen ja ajatteli että jos tämä nyt oli kuolemaksi niin minkäpä asialle sitten voi. Kultaa hän ei Remekselle lahjoittaisi. Oiva Juntunen oli suomalainen mies hänkin, mieluummin hän valitsi kuoleman kuin saaliinjaon. Viidentoista minuutin kuluttua puu alkoi huojua. Alhaalta kuului viimeinen uhkavaatimus:

— Kohta kaatuu! Joko tunnustat?

Vastaukseksi Oiva Juntunen veti toisesta jalastaan kumisaappaan ja sivalsi sen Remeksen selkään niin että läjähti. Neuvottelujen tie oli nyt loppuunkuljettu. Majuri veti sahalla vielä muutaman ratkaisevan vedon, ja alkoi sitten lykätä järeää runkoa nurin.

Oiva Juntunen katseli kaatosuuntaan yrittäen valita sopivaa laskeutumispaikkaa. Alastulo olisi kova, kaikkialla levittäytyi louhikkoista vaarankuvetta, jota peitti vain ohut jäkäläkerros. Nyt Oivalla olisi tilaisuus tutustua jäkäliin läheisemmin kuin koskaan. Kenties viimeisen kerran, elävänä.

Viimein valtava mänty alkoi hitaasti huojua. Se palasi muutaman kerran kannolleen, ikäänkuin kaatumisvauhtia hakien, mutta kun majuri lykkäsi silmät pullollaan puuta nurin, lähti erämaan jättiläinen lopulta syöksymään tuhoonsa. Mukanaan se vei Oiva Juntusen.

Komeaa oli kairojen ikiaihkin sortuminen! Kannolta kuului vuosisataisten kasvualustojen karsketta. Järeä runko kallistui ensin hitaasti, arvokkaasti. Tuuhea oksisto alkoi humista, kun jättiläinen lähti toden teolla syöksymään nurin. Kaatohumina yltyi tuuleksi joka sai vedet kihoamaan Oiva Juntusen silmiin. Hän päätti pysyä mukana loppuun asti.

Pienen hetken Oiva Juntunen tunsi kalinaista nautintoa syöksyessään jylisevän jättiläisen mukana alas vaaran rinteeseen. Hänen kurkustaan pääsi ilmoille kilhakka hihkaisu, joka ei ollut kuolinhuuto eikä avunpyyntö, vaan pikemminkin osoitti tiukkaa määrätietoisuutta ja omalla kannalla pysymistä. Koko pohjoinen maisema näytti mullistuvan päälaelleen, Kuopsuvaara keikahti kumoon, Juha-Vainaan Maa lensi taivaankanneksi, ja sitten maailma musteni roistorukan silmissä. Hänen ruumiinsa sinkoutui kymmenien metrien päähän vaaran alarinteeseen kuin väkivaltaisen katapultin ampumana. Rytisten mahtava petäjä asettui aloilleen maahan. Kiveliöön laskeutui taas rauha.

Majuri Remes istuutui väsyneenä kannolle. Hän peitti känsäisillä kämmenillään hikiset kasvonsa. Hän oli kaatanut elämänsä suurimman puun, ja oli samalla tappanut elämänsä ensimmäisen ihmisen.

Jostakin vaaran rinteeltä paikalle juoksi hätääntynyt Viisisatanen. Se viipotti arkailematta Oiva Juntusen elottoman ruumiin luo, nuuhki maassa makaavaa ihmispoloista, lipaisi punaisella kielellään ammattirikollisen korvanseutua ja päästi viimein ilmoille vaimean, alakuloisen vingahduksen. Sitten se katsoi majuri Remeksen suuntaan totisilla silmillään. Majuri käänsi katseensa ketun silmistä, nousi raskaasti seisomaan ja lähti astelemaan kohti uhria. Viisisatanen väistyi muristen metsään majurin tieltä.

12

Jalat vetelinä majuri Remes kumartui toverinsa puoleen. Mies oli kurjassa kunnossa. Ei mitään elonmerkkiä.

Majuri Remes katui syvästi. Hän tiesi nyt tehneensä viimeisen tekonsa, oli surmannut oudon viattoman miehen. Kuinka tämä mieletön tapahtuma oli ollut mahdollinen?

Oiva Juntunen makasi sikiöasentoon käpertyneenä parin jäkälämättään välisessä kolossa. Sääsket olivat oitis ryhtyneet imemään verta onnettomuuden uhrin elottomilta kasvoilta. Sääskien kannalta ei ollut väliä, oliko ihminen kuollut vai elävä, pääasia että veri oli tuoretta. Majuri Remes hääteli sääsket toverinsa otsalta. Hän huokasi raskaasti.

— Voi hyvä jumala.

Majuri Remes tunnusteli Oiva Juntusen pulssia, mutta hän oli itse vielä niin palavissaan ettei saanut selville löikö sydän vai ei. Majuri asettui kontalleen Oiva Juntusen vierelle, haisteli tämän sierainten seutuja. Oli pakko todeta ettei mies enää hengittänyt. Toisesta nokkareiästä herahti ylähuulelle hiukan kirkkaanpunaista verta.

Remes pyyhkäisi hikisellä nenäliinalla veren pois, oikoi ruumiin levollisempaan asentoon ja alkoi sitten antaa tekohengitystä suusta suuhun -menetelmällä. Hän puhalsi pontevasti happea Oiva Juntusen keuhkoihin sellaisella paineella että siitä olisi täyttynyt monta vappupalloa. Samalla hän hieroi Oiva Juntusen sydänalaa. Hänen toimensa olivat niin voimakkaat että jos sydän olikin pysähtynyt, sen oli taas pakko ruveta pumppaamaan verta, jos mieli ylipäätään pysytellä omistajansa rinnassa sisällä.

Rajua sydänhierontaa ja kohisevaa tekohengitystä jatkui viitisen minuuttia. Sitten majuri totesi että kuollut alkoi virota. Oiva Juntusen suusta pääsi omituinen huokaus, ja hänen sydämensä hätääntyi jyskyttäen käyntiin. Majuri Remes seurasi tovin elpyviä elintoimintoja, kohensi vielä loukkaantuneen asentoa paremmaksi, huokasi viimein onnellisena ja pani tupakaksi.

— Jumalalle kiitos. Heräsi perkele henkiin.

Majuri haki kämpältä vanhan vesikelkan. Sen jalakset iskivät tulta vaaran kallioihin kun Remes juoksutti sen tappopaikalle. Äärimmäisen varovaisesti hän sijoitti tajuttoman toverinsa kelkkaan ja veti hänet kämpälle, suoraan sisään. Hellästi hän nosti Oiva Juntusen ukkoherran vuoteeseen ja peitteli hänet siihen.

— Sitkeä tyyppi, pakko tunnustaa.

Majuri asetti kostean pyyhkeen potilaan otsalle ja pöyhi tyynyä pehmeämmäksi. Hän veti toveriltaan saappaat jaloista ja avasi puseron napit. Kädet hän asetti ristiin rinnalle kaiken varalta.

Oiva Juntusen tajuttomuus kesti seuraavaan päivään. Ne ajat olivat Remekselle äärimmäisen kovia. Hän puheli lakkaamatta itsekseen, katui ja rukoili toverinsa pelastumista. Hän yritti muutamaan otteeseen saada aikaan jopa itkuntapaista, vaikka ei siitä mitään tullut. Majurin kyynelkanavat olivat kasvaneet umpeen jo ajat sitten.

Aamulla läpeensä valvotun yön jälken Remes keitti väkevää lihalientä ja syötti sen potilaalle niin hellävaroen kuin kykeni. Hän longotti potilaan leukaperät auki ja valuta lientä kurkkuun. Aataminomena teki muutamia refleksinomaisia liikkeitä, lihaliemi hupeni vatsaan eikä potilas näin ollen päässyt kuivumaan.

Majuri lupasi itselleen, että jos toveri ei tähän kuole, niin hän aloittaa uuden paremman elämän. Mutta jos kuolema tulee, niin heti haudattuaan ruumiin majuri tappaa myös itsensä. Hän ei halunnut nöyrtyä sotaoikeuden edessä siviilimurhan takia. Majurin mielestä viisainta oli tulla uskoon, ja ampua sitten itsensä. Tai hirttäytyä, kun asetta ei ollut käsillä.

Puolilta päivin Oiva Juntusen haparoivaan tajuntaan alkoi kantautua Remeksen yksinpuheluita, joissa hän kaavaili uutta parempaa elämää tai vaihtoehtoisesti hirttäytymistä. Oivan korviin nämä puheet soinnahtivat äärimmäisen katuvaisilta. Ärjyvä takaa-ajaja oli muuttunut helläksi hoitajaksi joka lakkaamatta hopotti ilmoille sieluntuskaansa. Oiva Juntunen saattoi tyydytyksellä todeta että taistelu oli käyty, että hän oli sittenkin selviytynyt hengissä ja että hän oli päässyt eräällä tapaa voitolle jutussa.

Kaiken varalta Oiva Juntunen piti silmiään kiinni. Ei tässä nyt ollut erityisempää kiirrettä herätä henkiin. Järkevämpää oli seurata tilanteen kehitystä ja vasta sitten palata yleisemmin tajuihinsa.

Majurin höpinöistä Oiva piankin saattoi päätellä että hän oli maannut tuvassa tajuttomana edellisestä päivästä saakka. Mutta miten pahasti hän oli loukkaantunut? Koko ruumista kivisti armottomasti, mutta kun varpaita ja sonnia vaivihkaa liikutteli, se ei tehnyt kovinkaan kipeätä. Jäsenet liikkuivat, ainakaan selkäranka ei voinut olla poikki. Ei myöskään niskanikamat olleet sijoiltaan, sillä Oiva Juntusen korvat heiluivat niin kuin ennenkin.

Oiva Juntunen muisti hyvin puun kaatumisen. Se oli ollut hieno kokemus. Huimaava ilmalento suoraa päätä kuolemaan... hänestä oli tuntunut siltä kuin Tuonelan joutsen olisi lentänyt hänen vierellään raskain siiveniskuin kohti tulevaista tuntematonta, tummaa tuhoa. Sitten hirvittävä rytinä ja ryske! Sellaista ei tavallinen roisto monta kertaa elämässään saa kokea. Oiva Juntunen saattoi kirjata tapahtuman muistojensa muutenkin paksuun kirjaan eräänä kaikkein hurmaavimmista.

Majuri Remes ei suurestikaan muistuttanut keskussairaalan valkotakkisia hoitajattaria. Enemmänkin majuri, hyvistä tarkoituksistaan huolimatta, oli suoraviivainen ja kovakourainen välskäri, jopa niin että potilas tunsi jokaisen hoitotoimen jälkeen olonsa entistä kurjemmaksi. Etenkin muutamien tuntien välein tapahtunut pakkosyöttö tuntui Oiva Juntusesta epämiellyttävältä. Oiva Juntusen teki mieli purra Remekseltä sormet poikki, kun tämä lusikoi lihalientä hänen kitaansa, mutta eihän tajuton sellaista voi tehdä.

Vapautuakseen näistä hoivatoimista Oiva Juntunen päätti tulla tajuihinsa. Hän ähkäisi ja avasi silmänsä.

Vuoteen vieressä kyykkivä Remes ilahtui suunnattomasti toverinsa virkoamisesta. Vähällä oli ettei hän innoissaan läimäyttänyt potilasta hartioille. Kuului kuin jylinää kun raskas kivikuorina vyöryi majurin sydämeltä kämpän lattialle.

Oiva Juntunen kohottautui istumaan. Ruumista särki ja päässä humisi. Ehkä jokunen kylkiluu oli poikki? Muuten tuskat viittasivat lähinnä sisäisiin vammoihin.

Majuri Remes ryhtyi vuolassanaisesti anomaan anteeksiantoa. Hän selitteli ja sölkötteli kaikenlaista järjetöntä omasta raakuudestaan ja tulevasta uudesta elämäntavastaan. Hän yritti nyyhkiä, puristeli käsiään yhteen ja teki monenlaisia lupauksia. Hän haki Oiva Juntuselle raikasta vettä tuuletti tupaa ja tappoi sääskiä.

— Hyvä on. Mutta kultaa minä en sinulle anna. Ennemmin vaikka kuolen, sillä kulta on minun.

Majuri kysyi, voisiko hän nyt kun toveri oli vihonviimein tullut tajuihinsa lähteä kyliltä hakemaan lääkäriä.

Säikähtyneenä Oiva Juntunen torjui ajatuksen. Lääkäri tästä nyt vielä puuttui! Hän tiesi että jos lääkäri tuotaisiin tähän vuoteen äärelle, siitä seuraisi lukemattomien kaavakkeitten täyttö. Otettaisiin ylös syntymäajat ja nimet ja kotipaikat ja osoitteet ja sosiaaliturvatunnukset ja veriryhmät... sellaiseen hirvittävään vaaraan ei ammattirikollisella ollut varaa.

— Sano kuka sinä olet, pyysi Remes.

Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Remes oli perillä hänestä, enää ei maksanut vaivaa näytellä luonnonystävää ja jäkälätutkijaa. Hän paljasti olevansa Oiva Juntunen, ammatiltaan rikollinen. Hänellä oli tosiaankin erinäinen määrä kultaa piilossa täällä Lapissa. Hän oli vaeltanut tänne saakka pakoon rikostovereitaan jotka näihin aikoihin vapautuisivat vankilasta. Hän toivoi että majuri ymmärsi asian. Remes oli onnellinen ettei hänen tarvinnut lähteä kylille selittelemään onnettomuuden syitä. Molemminpuolinen luottamus palasi. Miehet tekivät uudet sinunkaupat kun uudet nimetkin otettiin käyttöön.

— Oiva!

— Sulo!

Siitä pitäen Kuopsuvaaran kämpällä ei puhuttu von Reuterholmista eikä amanuenssi Asikaisesta. Elämä kämpällä jatkui oivallisen suloisena.

Miehet sopivat että Remeksen palkkaa nostettaisiin tuhannella markalla kuukaudessa. Oli varustauduttava viimeinkin talven varalle, ja sitä varten Remes lähti Kittilään. Oiva Juntunen antoi majurille viisituhatta markkaa rahaa kuukauden muonaa ja varusteita varten. Ennen lähtöä Remes valmisti potilaalle valmiit ruoat kämpän pöydälle. Siinä oli lihapurkkeja, leipää, voita, majoneesia, sipuleita, kurkkua, vettä ja tupakkaa. Huolehtivainen majuri neuvoi lähtiessään toveriaan:

— Älä vaan rasita itseäsi liikaa. Sinun tilassa pitää lepäillä että voimistut.

Kolmea päivää myöhemmin majuri saapui nelivetoisella traktorilla, johon oli lastattu kaikkea tarpeellista. Hän oli erinomainen muonittaja, mitään tärkeätä ei ollut unohtunut. Keittiön komeroihin ja nurkkiin kasattiin huomattavat määrät ruokatavaroita: sika-nautalihasäilykkeitä, Jalostajan lihapyörykkäpurkkeja, hernekeittoa, Knorrin kasvis- ja lihaliemikuutioita, Pedersenin maksapasteijaa, Bolognan pata-ainespusseja, Sadonkorjuuperunamuusia, venäläistä meetvurstia monta tankoa, balkaninmakkaraa, krakovalaista, painavia saunapalvikinkkuja, salamia; toki majuri oli ostanut myös suuren pallojuuston, tanskalaista sinivalkohomejuustoa, kuminajuustoa, Koskenlaskijaa. Kalaakin oli: tavaton määrä Ahti-perhesillipurkkeja, sokerisuolattua sillifileetä, Marina-makrillifileitä, islantilaisia katkarapuja. Voita, Leipojan Mildaa ja Kultasulan rypsiöljyä oli myös riittävästi, ja tietysti myös Sunnuntai-vehnäjauhoa, maitojauhetta, Raision ruisjauhoa sekä mannasuurimoita ja riisipusseja. Isot kasat Maitonäkkiä ja Oululaisen ruisrapeaa, Pauligin Presidenttisckoitiista, Iloisen Vesselin kaakaota, Liptonin ruusunmarjateetä ynnä hyvät valikoimat aina tarpeellisia mausteita: laakerinlehtiä, maustepippuria, suolaa, sokeria, currya, valkosipulisuolaa, valkopippuria, valkoviinietikkaa, jauhettuja kaardemumman siemeniä. Vielä majuri Remes oli hankkinut Lähekkäin-hammastahnaa, Aktiv-hilseshampootaa, Bio Famil-pesujauhetta, Sunlight-saippuaa, Neste-Vimiä ja paljon kynttilöitä. Viisisataselle hän oli ostanut monta purkillista koiran-ruokaa ja komean kumiluun.

— Luulisi että ketunpentu tykkää tämmöisestä. Majurin muonanhakumatkan aikana Oiva Juntunen oli toipunut hyvää vauhtia, ja kun Remes esitteli apteekista ostamansa mustelmasalvat ja särkylääkkeet, idealsiteet ja linimentit, parantuminen vauhdittui entisestään.

Illalla, kun majuri oli sytyttänyt tulen piisiin ja istuttiin hörppimässä ruusunmarjateetä, virkkoi Remes:

— Soitin vaimolle Espanjaan. Hyvin kuulemma siellä viihtyy.

Oiva Juntunen tuijotteli tuleen, oli hiljaa tovin kunnes vastasi:

— Mikäpä hätä tässä meilläkään, enää,

— Sinun ansiota kaikki. Oiva.

13

Tukkikämpän piisin lämmössä miehet viettivät joutilasta aikaansa nauttien maukkaista aterioista, pelaten miilua ja kertoillen toisilleen kaikenlaisia juttuja. Keskustelut saivat verevämpiä sävyjä kun heidän ei enää tarvinnut salata menneisyyttä toisiltaan.

Eräänä iltapuhteena majuri kysäisi Oiva Juntuselta:

— Sinä siis olet tosiaankin roisto, oikea rikollinen?

— Minä olen roisto. Ammattirikollinen sitäpaitsi. Vaikka olen minä yliopiston kirjastossakin joskus käynyt. Otatin valokopioita kriminaalitutkimusta käsittelevistä teoksista. Kirjastoista löytää ihmeen paljon aineistoa, josta on apua rikoksia suunnitellessa.

Majuria kiinnosti tietää, minkä takia Oiva Juntunen oli hairahtanut rikosten teille.

— Taisivat kotiolot olla kurjat?

— Ainahan sanotaan että lapsuus vaikuttaa, että rikollisilla on ollut kova lapsuus ja nuoruus. Yleensä niin onkin, mutta ei minun kohdallani. Meillä Vehmersalmella ei kärsitty rikkinäisistä kotioloista, eikä siellä ollut kavereita, joilla olisi ollut minuun turmeleva vaikutus. Päinvastoin. Meillä kotona oli kaikki hyvin. Köyhiä kyllä oltiin, mutta ei erityisen köyhiä jos vertasi naapureihin. Kotona oli aina mukavaa ja turvallista. Äiti leipoi vehnästä ja isä otti mukaan muikkuverkoille. Koulussa opettaja kehui ja antoi hyviä numeroita. Ei tosiaankaan mitään valittamista. Ainoa mistä en kotitilalla tykännyt oli työnteko. Itse asiassa minä olen aina ollut jokseenkin laiska.

Majuri Remes huomautti että sen hän kyllä oli pannut merkille.

— Armeijan jälkeen en viitsinyt enää kotiin mennä, olisi pitänyt ruveta viljelemään tilaa ja ruokkimaan elukoita. Ei sellainen juuri huvittanut. Yrittelin Helsingissä varastoapulaisena. Siinä vaiheessa kuoli äiti. Ajattelin muuttaa Australiaan siirtolaiseksi kun serkkupoika kirjoitteli ja kovasti kehui tienestejä siellä. Tilasin jo maahanmuuttokaavakkeet Australian Tanskan konsulaatista ja olin vähällä lentää maapallon toiselle puolelle. Mutta onneksi serkkupojalta tuli kirje jossa se kehui miten kamalasti siellä piti paiskia töitä. Minä rupesin miettimään asioita ja päätin jäädä Suomeen. En ole katunut päätöstä koskaan. Näkisitpä serkkupojan nyt. Se on vasta neljänkymmenen ikäinen, mutta yhtä suonikas kuin maratoonari. Sillä on luuvikoja, kulumia joka luussa. Se on työhullu mies. Toissakesänä kun se kävi Suomessa, me mentiin hierojalle. Se huusi kuin tapettava. Niin niitä luita särki.

— Varastomiehenä minä kähvelsin hitsausmuuntajia ja muuta sellaista ja möin ne Pohjanmaalle. Sain siitä rutosti rahaa ja vuoden linnaa. Siinä vaiheessa kuoli isä. Onneksi ehti kuolla ennen tuomiota, elävänä sitä olisi varmasti hävettänyt. Vankilasta kun pääsin, päätin etten enää yrittele töitä. Rehellinen työ on minusta äärimmäisen vastenmielistä. Tuntuu alentavalta tehdä työtä josta joku toinen ihminen vielä maksaa palkkaa. Lisäksi työnteko on rasittavaa. Minä olen aina säälinyt työhulluja.

— Taitaa olla turha kysymys, mutta onko sinulla omaatuntoa?

— Omatunto ei koskaan ole ahdistellut minua. Minä saatan varastaa mitä vaan, aivan tunteettomasti. En nyt tietenkään ota joltakin leskeltä tai pultsarilta viimeisiä ropoja, mutta se ei johdu niinkään siitä että säälisin niitä piruparkoja, vaan enemmänkin siitä ettei niillä ole mistä ottaa. Ihan hyvin minä voisin puhdistaa jonkin kuolinpesän surevan lesken alta, ja olen minä semmoista tehnytkin. Keravalla minä evakuoin yhdeltä ämmältä kokonaisen salin kaluston. Antiikkia, se meni hyvin kaupaksi. Siitä jutusta en vieläkään ole jäänyt kiinni, enkä enää voi jäädäkään, sillä rikos on vanhentunut ja eukko kuollut. Ei saanut viedä kalustoaan hautaan sekään muori. Minä olen totisesti paha mies, mutta se ei tunnu minusta hullummalta. Tämä on ehkä ylvästelyä, tämä kovuus, mutta ammattirikollinen ei menesty jos joutuu joka keikan jälkeen paaduttamaan itsensä. Siinä hätääntyy. Pitää olla paatunut ja paha jo alun pitäen. Työ on otettava työnä, se on minun linjani.

Majuria kiinnosti tietää, mitä mieltä Oiva Juntunen oli vankiloista. Eivätkö toistuvat rangaistukset kyenneet ohjaamaan rikollista kaidemmalle tielle?

— Toistakymmentä kertaa minä olen istunut vankiloissa. Pakko on myöntää että vankeusajat ovat tämän ammatin varjopuolia. Ellei rikollinen aika ajoin joutuisi vankilaan, tämä olisi todellinen toiveammatti. Piileskely, niinkuin nyt tämä oleskelu täällä erämaassa, sekin vielä menettelee, mutta vankilasta minä en ole tottunut nauttimaan. Ensimmäisillä kerroilla se oli suorastaan helvetillistä, ja monta kertaa olen harkinnut alan vaihtoa. Tuntuu kuin vanki alennettaisiin eläimen tasolle. Raskaat rautaovet paukkuvat, käytävät kaikuvat, eikä minnekään ole menemistä. Mitään et voi itse päättää, kaikki on ennalta säädettyä. Jos haluaisi jutella jonkun kanssa, niin aina ovat samat tarinat esillä: kundit eivät osaa puhua muusta kuin vitusta ja viinasta ja keikoista ja pakosuunnitelmista. Minä puolestani en koskaan ole halunnut muistella omia rötöksiäni. Minä en halua että työtapani tulevat tunnetuiksi. Joskus tekisi mieli puhella vaikka politiikasta tai yhteiskunnasta, taiteistakin, mutta linnankundit eivät käsitä niistä yhtään mitään. Elämä vankiloissa on kolkkoa ja yksinäistä. Joskus olen ajatellut että jos saisin valita, niin mieluummin minä menisi töihinkin kuin vankilaan.

— Oletko sinä koskaan tappanut ketään, kysyi majuri Remes.

— En. Väkivalta on minusta raakaa ja alhaista. Siinä on jollakin tavalla rikollinen sävy jos ihminen iskee toisen hengiltä. Minä olen tavannut miehiä, jotka ovat ampuneet ihmisiä maahan, ovat juottaneet niille myrkkyä, sivaltaneet kaulavaltimoita poikki, tai murskanneet tiiliskivillä päitä. Minulla on ollut sellikavereina semmoisia miehiä. Ne ovat yksitotisia ihmisiä. Murhamiesten kanssa linnassa eläminen on tosi ikävää. Yhtään iloista murhaajaa minä en ole tavannut. Päissään murhaajakin voi olla vähän leppoisampi, mutta vankilassa ne ovat selviä. Ei niistä juuri seuraa ole.

Oiva Juntunen muisteli kauppateknikko Siiraa.

— Kerran minä tutustuin oikein raakaan jätkään, yhteen kauppateknikkoon. Se on monimurhaaja, kaipa tappanut useita ihmisiä. Siira nimeltään. Panin sen ryöstämään kultaa, kyllä se siltä kävi. Sitä miestä minä täällä nyt piileksin. Ei tunnu järkevältä jakaa saalista semmoisen pedon kanssa.

Oiva Juntunen kertoi monimurhaaja Siirasta. Hän totesi että Siira voisi pian vapautua vankilasta, kenties oli jo vapaalla jalalla ja etsi nyt rikostoveriaan.

— Yleensä murhaajat ovat tyhmiä miehiä. Mutta tällä perkeleellä kyllä on älyä. Siitä se on paha.

— Liike-elämässä riskien minimointi on aivan tavallista, se kuuluu jokaisen vähänkin lahjakkaamman yritysjohtajan ominaisuuksiin. Rikollismaailmassa sen sijaan otetaan aivan päättömiä riskejä, tehdään liikaa rikoksia, ahnehditaan, tuhlataan ja juodaan. Siitä seuraa että vankilat täyttyvät ammattitaidottomasta roskaväestä. On syntynyt järjestelmä, jota itse asiassa ei tarvittaisi lainkaan, jos rikolliset keskittyisivät vain sellaiseen toimintaan, joka ei johtaisi pidätyksiin. Jos rikolliset ottaisivat vähemmän hölmöjä riskejä, voitaisiin vankeinhoitolaitoksesta miltei kokonaan luopua. Tämä on tietysti teoreettinen mahdollisuus, sillä rikollisuus kasvaisi automaattisesti heti kun kiinnijoutumisen riski häviäisi. Rikollisten määrä moninkertaistuisi... luullakseni suurin osa ihmisistä alkaisi tehdä rikoksia. Näin varsinaisesti ryöstettävä kakku jäisi pienemmäksi, kun rikollisjoukot kasvaisivat. Tuloksena olisi kaaos, kun mitään ryöstettävää ei lopulta olisi jäljellä. Rikollisuus tukahtuisi omaan mahdottomuuteensa. Kaunis ajatus vai mitä Remes!

— Näitäkö sinä vankiloissa olet miettinyt?

— Yhteiskunnan kannalta tämä nykysysteemi on tietysti parempi, että rikollisten määrää, populaatiota, viranomaiset pitävät kurissa. Se on vähän samantapaista sääntelyä kuin syksyinen hirvenmetsästys. Kuvitteleppa Remes että rikolliset olisivat hirviä. Montakos hirveä syksyisin Suomessa kaadetaan?

— Kuusikymmentätuhatta, osapuilleen.

— No sanotaan niin. Taimikkovauriot, hirvikolarit ja satotappiot jäävät kohtuullisiksi kun joka vuosi tapetaan 60 000 hirveä. Samalla eloon jääville hirville taataan riittävästi elintilaa. Tuloksena on hyvää hirvenlihaa ja rauha maassa. Samassa puuhassa ovat poliisit ja tuomarit. Joka vuosi näpätään kiinni sanotaan nyt 2000 rikollista ja suljetaan vankiloihin. Menetelmät ovat siivompia, rikollisia ei teurasteta niinkuin hirviä, mutta päämäärä on sama. Liiat hirvet pannaan pataan, liiat rosvot linnaan. Populaatiosta osan on aina oltava poissa laitumilta. Niin yksinkertaisesti yhteiskunta toimii.

Oiva Juntunen tuijotti tuleen, ja hänen suunsa vääntyi lievään hymyyn.

— Minä olen eräällä tavoin luonnoton poikkeus, kun en kuuteen vuoteen ole istunut linnassa. Minä itse asiassa rasitan laitumia kohtuuttomasti. Niinpä minun pitääkin huolehtia että tilanne pysyy tasapainossa, vaikka olenkin vapaalla jalalla. Muutama kuukausi sitten minä toimitin yhden kaverin, erään Isolyömä-Sutisen, takaisin linnaan. Ja Siirakin pitäisi toimittaa jollakin keinolla alalta sivuun. Näin vankilassa istuvien ja vapaalla jalalla olevien rikollisten määrä pysyisi vakiona. Se Siiran asia on kyllä vaikea hoidella. Mutta onhan tässä aikaa miettiä juttua, oleillaan vaan täällä toistaiseksi. Ehkä sitten ensi kesänä minä matkustan taas takaisin Tukholmaan.

— Sinulla on Tukholmassa oma asunto?

— Ja hieno onkin! Pidetään siellä joskus juhlat kun nämä muut jutut selviävät. Minä olen taitava juhlimaan.

Oiva Juntunen kuvaili asuntoaan Humlegårdin varrella. Hän kertoi seurapiireistään: että oli hyvä tuttu eräitten kuuluisien näyttelijöitten kanssa, tunsi taiteilijoita ja toimittajia, kaavoitusviranomaisia ja liikemiehiä, pappeja ja pornokauppiaita, merikapteeneja ja huumekundeja ja myös erään kelpo roikaleen, Stickanin, joka harrasti paritusta ja kiristystä ja muutakin alaan liittyvää ja joka oli lisäksi sujuva herrasmies.

— Kun seuraavan kerran käyt Kittilässä, niin pane minulta postiin kirje Stickanille. Ei vanhoja kavereita sovi kokonaan unohtaa.

Humlegårdin muistot saivat Oiva Juntusen jokseenkin kaihoisaksi. Hän katseli karun tukkikämpän seiniä ja kalusteita. Tätä erakkoelämää ei todellakaan voinut verrata Tukholman loistoon.

— Tämä kämppä pitää panna remonttiin ennen talven tuloa. Sinä saat lähteä ostelemaan rakennustarpeita. Hommataan tänne vähän luksusta.

14

Oiva Juntunen laati Kuopsuvaaran kämpän remonttisuunnitelmat. Piti paneloida kämpän terävä pää, uusia lattioita, kohennella yleensäkin paikkoja. Majuri Remes laski kustannusarvion, ja tuli siihen tulokseen että rakennustarvikkeet, mukaanluettuna työpalkat ja rahdit, maksaisivat noin viisikymmentätuhatta markkaa. Oiva Juntusella ei ollut ihan niin paljon käteisvaroja. Nyt piti taas käydä ketunpesällä kultaa vuolemassa.

Oiva Juntunen harkitsi tilannetta. Majurille hän ei missään nimessä halunnut paljastaa kultakätköään, mutta miten hän voisi käydä aarretta verottamassa salaa? Mitä takuita Remes saattoi antaa siitä, ettei hän kylmästi ryöstäisi toverinsa kultaharkkoja heti kun saisi selville mihin ne oli piilotettu?

— Etkö luota upseerin sanaan?

Oiva Juntunen ei luottanut. Varminta olisi jos Remes istuisi lukkojen takana sillä aikaa kun Oiva tonkisi kultaluolaa.

— Kuule Remes. Mitähän jos rupeat rustaamaan itsellesi selliä? Semmoista ulkoapäin lukittavaa koppia, jonne sinä menet istumaan siksi aikaa kun minä käyn kultapiilosilla. Käsitätkö mitä minä tarkoitan?

Majuri käsitti.

— Jumalauta Juntunen. En minä sinun ryöstösaaliitasi ahnehdi.

— Olet sinä ennen ahnehtinut. Meinasit tappaa. Hiukan vaitonaisesti majurin oli myönnettävä että Oiva Juntusella oli syynsä epäilyksiin. Niin hän ryhtyi rakentamaan itselleen vankilaa.

Putka päätettiin järjestää savotan tallin nurkkaan. Tallissa oli kymmenen hevosen pilttuut. Toisesta päästä saattoi erottaa kahden hevosen pilttuiden mittaisen palan erityisselliksi. Sopivasti sinne johti uiko-ovi, eikä tallissa ollut sillä kohtaa yhtään ikkunaa, ainoastaan pieni sontaluukku.

Oiva Juntunen kokeili tallin ovea. Se vaikutti tukevalta, mutta varmuuden vuoksi hän komensi majurin sisälle talliin rynttelemään ovea, jotta selviäisi, kestäisikö ovi majurin paineen.

— Yritä tulla ovesta läpi!

Remes rymisteli tallissa. Ovi heilui, mutta ei antanut periksi.

— Koeta oikein voimalla! Kuvittele että tämä on saluunan ovi!

Majuri huusi sisältä että nyt mentiin jo naurettavuuksiin, mutta pyrki sitten kaikin voimin ovesta läpi. Hän onnistui. Ovi lensi auki, haka vingahti pihtipielestä kauas pihamaalle, ja majuri syöksyi oven mukana Oiva Juntusen jalkoihin.

— Ei perkele kestänyt. Olen minä melkoinen rohju, hän äimisteli aikaansaannostaan.

Miehet sopivat että oven saranointi ja lukitus uusittaisiin ja vahvistettaisiin niin lujaksi ettei majuri mitenkään voisi murtautua ulos tallista.

Majuri esitti että talliin rakennettava väliseinä kyhättäisiin pilttuulaudoista, mutta Oiva Juntunen pudisti päätään:

— Ei sinua lautaseinä pitele. Hirrestä se pitää rakentaa. Majuri väitti että hirsisen väliseinän salvominen veisi monta päivää. Mutta Oiva Juntunen sanoi että aikaa kyllä oli.

— Ei muuta kuin lähde kaatamaan hirsiä. Sinulta se puun-kaato käy.

Niin vankilatyömaa pääsi alkuun. Majuri salvoi väliseinähirsiä, ja Oiva Juntunen istui seimessä tarinoiden ja tupakkaa poltellen.

— Sanoppa Remes, minkä takia sinä sitä virkavapaata otit? Ihanko totta sinä meinaat lukea tekniikan tohtoriksi.

— Minä olen juoppo. Ryyppäsin viran jumiin, jos käsität. Oiva Juntunen sanoi että jotakin semmoista hän oli ehtinyt epäilläkin. Matkat maalikyliin olivat vieneet sen verran aikaa. Jo naamasta päätellen majuri oli tulijuoman ystäviä.

— Varuskuntapalveluksessa ei ole mielessä kuin viina. Minä olen ryypännyt jo kymmenkunta vuotta pomeranssiviinaa, voi sanoa että päntiönään. Mutta täällä on mennyt taas monta päivää ilman viinaa. Kun oikein muistelen niin näin pitkää raitista kautta minulla ei ole ollut sitten kun minut ylennettiin kapteeniksi. Siitä on aikaa, Oiva hyvä. Tai olinhan minä kaksi vuotta sitten raittiina yksitoista vuorokautta. Minulta puhkesi silloin umpisuoli, eikä vaimo tuonut pomeranssiviinaa sairaalaan vaikka minä sitä kuinka uhkailin. Se on Irmeli uppiniskainen ihminen.

— Jospa sinun vaimosi ajatteli ettei juopottelu oikein sovi mahaleikkauksen aikana, esitti Oiva Juntunen.

— Kaikkihan tässä maailmassa on epäterveellistä. Mutta tosi on, että viinattomina aikoina ruumis on jotenkin tavallista kevyempi. Voimia on enemmän, sitä liikkuu jäsäkämmin.

Majuri vaarnasi hirren lujasti paikoilleen, sovitti sen niskaan uuden ja jatkoi sitten juttuaan:

— Oikeastaan minä olen virkajuoppo. Miten sen selittäisi... pataljoonankomentajana on niin kiinni kaikissa typerissä koulutusasioissa ettei siitä juuri mihinkään pääse irtaantumaan. On kaikenlaista hommaa, ei sitä siviilimies uskoisi. Työt tahtovat kasaantua, se on pääasiassa paperityötä, täysin turhaa enimmiltään. Minä olen siirrellyt papereita pinkasta toiseen eräänkin kilon sotilasurani aikana. Kun yhden paperin laadit, kirjoitutat sen puhtaaksi ja lähetät eteenpäin, niin kohta tilalle putkahtaa kaksi tai kolme uutta paperia, jotka pitäisi lukea, ottaa niihin kantaa, suunnitella, voi vittu, ja sitten niistä kaikista pitää laaria taas uudet paperit ja lähettää ne eteenpäin, mikä minnekin. Suomen armeijassa risteilee turhia papereita miljoonittain. Niitä kuljetetaan postissa, lähetit niitä juoksuttavat, puhelinsanomia otetaan ja jätetään, muistioita laaditaan, yksi paperi lähtee pohjoiseen, toinen itään, diaariot täyttyvät... leimoja lätkitään, nimikirjoituksia piirustellaan. Ne paperit ovat niinkuin sääsket saatanat: jos yhden tapat, tilalle ilmestyy viisi uutta. Kun yhden paperin runttaat roskakoriin, pian sitä kysytään viidellä kirjeellä. Minä olen tullut siihen tulokseen etteivät sääsket lopu tappamalla eivätkä paperit lukemalla.

— Sitten se everstin vittumaisuus kaiken päälle. Kyllä teki hyvää imaista pullo tai kaksi pomeranssiviinaa välillä. Usein minä jo aamusta tyhjensin ensimmäisen pullollisen. Semmoista se on ollut meikäläisen elämä. Viinaa ja papereita ja vitutusta ja taas viinaa.

Oiva Juntunen huomautti ettei Kuopsuvaarassa tarvinnut ryypätä, kun ei ollut papereitakaan.

— Sepä juuri. Jos puolustusvoimien tehtävät järjestettäisiin urakkapohjalle, niin minun ei olisi pakko juopotella. Minä olen aikaansaapa mies. Pataljoonankomentajan vuoden työt minä kykenisin tekemään kahdessa kuukaudessa urakalla. Ei siinä ryyppäämään ehtisi.

Remes raahasi sisään jälleen uuden hirren. Hän veisteli sitä sopivan muotoiseksi edellisen päälle.

— Minusta tuntuu että jos sota syttyy, niin tässä vankilassa istuu vielä moni mies. Että sen puoleen, ei tämä homma ihan turhaa ole.

Oiva Juntunen epäili ettei Kuopsuvaaran vankityrmällä olisi mitään käyttöä tulevan sodan aikana. Eikö kolmas maailmansota sentään sodittaisi Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa?

— Nimenomaan tämä Kuopsuvaara ja Juha-Vainaan Maa tulevat olemaan sotatoimialuetta jos sota syttyy. Kuopsun nokkaan kaivetaan ohjusasema tai vähintään raskaan ilmatorjuntapatterin asemat. Juha-Vainaan Maahan rakennetaan panssariesteitä, ja tähän meidän kämppään majoitetaan joku esikunta. Tuolla kultakaivoksen seutuvilla käydään verinen panssaritaistelu. Nämä maastot ovat semmoiset.

Majuri veisteli hirttä innostuneena.

— Tämänkin seinähirren takana saattaa istua joku amerikkalainen, saksmanni, norjalainen, italialainen... tai sitten venäläinen, kirgiisi, tunguusi. Mahdollisuuksia kyllä on. Tähän voidaan teljetä sotilaskarkureita tai sotavankeja. Tuossa tallin takana teloitetaan sotarikollisia. Kenttäoikeus istuu kämpän terävässä päässä ja latoo kuolemantuomioita. Tai voihan olla että tänne sullotaan kuormastovarkaita tai sitten itsensäsilpojia tai hulluja. Jos taistelut kestävät pitkään ja ovat verisiä ja raskaita, hullujen määrä lisääntyy. Kovissa taisteluissa pataljoonan kokoisesta joukko-osastosta voi kehkeytyä joukkueen verran mielisairaita. Enemmänkin niitä olisi, mutta kaikkein hulluimmat yleensä kaatuvat.

Majuri piirsi timperinkynällä touhukkaasti karttakuvioita hirren valkeaan kylkeen.

— Varsovan liitto marssii tänne Kuopsuvaaraan idästä, lähinnä Muurmanskin, Petsamon ja Sallan suunnista, tätä nuolta pitkin ne tulevat. Repokairan halki uutta Kekkosen tietä Pokkaan ja siitä Puljuun ja sitten tänne. Entäpä sitten Atlantin liiton joukot! Ne vyöryvät lännestä Kölivuoriston yli Narvikin rataa pitkin, Ruotsin läpi, ja toisaalta Skibotnin kautta Käsivarteen, ja sitä rataa sitten tänne. Suomalaiset nousevat Sodankylästä Jeesion ja Kittilän kautta myös tänne. Tämä on minun idea, sotaharjoituksissa sitä kokeiltiin ja hyvin meni. Muistathan ne harjoitukset? Niin, sinähän tappelit Potsuraisvaaran pirunpellossa niitten kranaatinheitinpoikien kanssa. Kelpo suoritus, täytyy tunnustaa.

Kun putka oli muutaman päivän kuluttua valmis, miehet saattoivat todeta että se oli hyvä ja vahva. Majuri viimeisteli vankilaa naulaamalla lautoja sontaluukun tukkeeksi, mutta Oiva Juntusen mielestä laudoitus ei ollut riittävän vahva.

— Sontaluukkuun pitää asentaa kalterit. Kun käyt kylillä, hanki puolentoista tuuman paksuista harjaterästä ja vahvat aspit.

Majuri vilkaisi sontaluukkua inhoten.

— Et kai sinä väitä että minä ryömisin tuommoisesta paskalävestä ulos, hän tulistui.

Mutta Oiva Juntunen ei antanut periksi.

— Kullanhimo panee miehen menemään rumemmastakin reiästä. Minä vaadin siihen ehdottomasti kalterit. Ei sinua kanaverkko pitele. Ja ulko-oveen raskaat saranat ja saatanan suuri munalukko. Eikä mitään vara-avaimia, ettäs tiedät.

Majuri mulkaisi vihaisesti toveriaan, mutta ei ryhtynyt väittelemään asiasta. Hän kirjoitti muistivihkoon lukot ja kalterit muitten rakennustarvikkeitten perään. Seuraavana aamuna Oiva Juntunen antoi Remekselle tukun seteleitä ja muistutti ettei majurin pitänyt säästellä rahaa rakennustarpeita hankkiessaan.

— Osta kaikki priimaa. Vajaasärmäpaneelia minä en hyväksy.

Jäätyään yksin Oiva Juntunen vihelsi Viisisatasen metsästä. Kun ketunpentu ilmestyi savotan pihalle, Oiva heitti sille Remeksen ostaman kumiluun. Tovin kettu haisteli sitä epäluuloisena, kunnes totesi sen mielenkiintoiseksi ja otti suuhunsa. Kumiluu hampaissa Viisisatanen riensi riemuissaan metsään. Komeasti sen pitkä häntä syystuulessa hulmusi.

15

Kittilästä majuri Remes lähetti Tukholmaan Stickanille sähkeen. Hän saneli lennättimessä Oiva Juntusen käsikirjoituksen mukaan:

»Moi Stickan! Olen toistaiseksi kuvasta poissa löytymättömässä paikassa. Pidä Siiraa silmällä jos se päästetään Långholmenista irti. Sano huorille hauskat terveiset vanhalta Oiva Juntuselta.»

Remes merkitsi Stickanin osoitteen ja puhelinnumeron omaan muistivihkoonsa. Stickanin käyntikortti, jonka Oiva oli antanut hänelle muistilapuksi, kertoi että miekkonen omisti Människor och livet Ab -nimisen Erman Tukholmassa. Se edusti videokasetteja, kuvallisia julkaisuja ja harjoitti revyytaidetta, ylläpiti majoitus- ja ravitsemusliikkeitä ja oli erikoistunut myös suomalaisiin saunoihin sekä hierontaan. Majuri arveli että kenties hänkin voisi joskus ottaa yhteyttä Stickaniin, jonka liiketoiminta suuntautui näin mielenkiintoisille aloille.

Sitten majuri soitti vaimolleen Espanjaan ja sai kuulla että rahavarat alkoivat olla lopuillaan. Hän lähetti Espanjaan 1 500 markkaa Oiva Juntusen rahoja. Omatunto ei reagoinut asiaan millään tapaa. Hän soitti myös nuoremmalle tyttärelleen ja sai kuulla että tämä oli mennyt vihille edellisellä viikolla. Majuri lähetti myös hänelle Juntusen rahaa, eikä synnintunto herännyt vielä siihenkään. Pankkisiirron tiedonantopuolelle hän kirjoitti:

»Tästä lähtien saat tulla omillasi toimeen, toivoo isukki.»

Majuri Remes ajoi Kittilän sahalle. Hän osti suuret määrät höylättyä paneelia, erilaista lautatavaraa ja rimoja. Rautakaupoista ja maalausakti liikkeistä hän hankki muuta remontissa tarvittavaa tavaraa, kuten tapetteja, maaleja, nauloja ja kalteri-tarvikkeita sekä järeitä saranoita ja suuren munalukon tallivankilan oveen.

Illaksi hän hankkiutui Levitunturin matkailuhotelliin syömään ja juomaan. Hän ryyppäsi niinkuin entisinä aikoina, ja joutui riitaan eräitten helsinkiläisten ammattiyhdistyspasifistien kanssa. Seurauksena oli että majuri heilautteli ravintolassa rustottuneita nyrkkejään, ja siitä puolestaan aiheutui valtavaa rytinää ja ryskettä ja lasien kilinää ja akkojen huutoa. Se johti poliisin kutsumiseen paikalle. Porttikielto saaliinaan Remes töylyytettiin Kittilän putkaan, jossa hän vietti apean yön. Aamulla hän heräsi viluisena betonilattialta, myönsi kuulusteluissa olevansa syyllinen kaikkeen mahdolliseen, sai sakot ja nousi sitten taksiin, jolla ajoi suoraa päätä Puljuun. Rakennustarvikekuorma odotti siellä kohmeloista sotaherraa. Hänestä tuntui hyvältä päästä takaisin Kuopsuvaaraan, vaikka olihan sielläkin kyllä putka.

— Viina ei sovi minulle... ne joille viina sopii eivät juo sitä, mutta me joille se ei sovi, me ryypätään. Miten se asia näin on järjestetty, hän mietiskeli katuvaisena taksin kaartaessa Puljuun. Traktorin lavalla kohmeloinen Remes keikkui Puljusta Kuopsuvaaraan, oksenteli aika ajoin keltaista sappinestettä, pyyhki vettä silmistään ja teki parannusta. Viimein tuskien taival päättyi, Remes puratti kuorman ja maksoi miehet pois. Itse hän horjui ilmoittautumaan Oiva Juntuselle.

Vaivihkaa majuri Remes ryhtyi asentamaan tallin sonta-luukkuun kaltereita. Hän sahasi rautasahalla harjateräksestä sopivan mittaiset tangot, jotka hän asensi paikoilleen järeillä aspeilla. Ankara moikuna kaikui vaaran rinteillä kun krapulainen upseeri rakenteli itselleen vankityrmää. Kun työ oli valmis, Oiva Juntunen testasi kaltereitten kestävyyden jyskyttämällä niitä metrin mittaisella koivuhalolla. Kipinät vaan sinkoilivat kuivasta koivusta kun se osui teräkseen. Rauta piti. Majuri asensi kaltereitten sisäpuolelle vielä pienen lasiruudun, ettei putkassa olisi talvipakkasilla liian kylmä. Lopuksi tallin oveen ruuvattiin uudet raskaat saranat ja suuri munalukko. Kun putka oli valmis, Oiva Juntunen kantoi ladosta vanhoja heiniä pilttuuseen ja kehotti majuria käymään pitkäkseen. Oiva lukitsi ulko-oven ja pudotti avaimen taskuunsa. Jos Remeksellä olikin vara-avaimet, hän ei voinut niitä käyttää, kun lukko oli putkan ulkopuolella.

Oiva Juntunen pistäytyi hyljätyllä ketunpesällä kultaa kaivamassa. Hän palasi pian takaisin, kävi kurkistamassa sonta-luukusta varmistaakseen että majuri oli varmassa tallessa, ja vei sitten kullan kämppään. Hän ei pitänyt mitään kiirettä toverinsa vapauttamisella, sillä vankeusaikansa pituudesta Remes voisi päätellä, miten kaukana Oivan kulta-aarre sijaitsi. Tässä asiassa Oiva Juntunen ei tahtonut olla toverilleen avuksi. Hän kellahti ukkoherran petiin maate, taisi nukahtaakin pariksi tunniksi. Vasta sitten hän vapautti majurin vankilasta. Remes hieroi silmiään — hänkin oli nukkunut pidätysaikanaan.

Yhteistuumin käsiteltiin kultaa. Jalot kullanmurut naputeltiin pieniksi ja vähän suuremmiksin hipuksi, jotka koottiin huolellisesti pulloon. Ensin pullo punnittiin tyhjänä kirjevaa’assa, ja sitten kullalla täytettynä. Näin saatiin selville kullan todellinen paino. Tällä kerralla Oiva oli lohkonut vajaat 600 grammaa kultaa, noin 35 000 markan arvosta. Oiva lukitsi kullan kasöörin kaappiin ja pani avaimet visusti talteen.

— Kullan voit käydä myymässä Kyanderille myöhemmin. Nyt saat ruveta remonttimieheksi, sanoi Oiva Juntunen Remekselle.

Pari viikkoa majuri naulasi paneelilautoja ukkoherran kämpän seiniin ja kattoon. Keittiön ja kokkihuoneen seiniin hän liisteröi somat kukka-aiheiset tapetit. Oiva Juntunen ei osallistunut rakennustöihin, vaan tyytyi jakelemaan hyviä neuvoja ja juttelemaan hauskoja. Kun kattoa paneloitiin, hän valitti kovasti joutuessaan kannattelemaan paneeleja, sillä yksin majuri ei olisi selviytynyt työstä.

Hohtavan valkeat seinäpaneelit somistivat kovasti tupaa. Saunan muuripata lämmitti pesuvettä, kiuas sähähti iskevästi kun sille viskattiin vettä. Kun vielä kämpän lattialle levitettiin itämainen mattojäljitelmä, ikkunoihin ripustettiin koreat verhot, vuoteisiin sijattiin joustinpatjat ja uudet siniruutuiset lakanat, alkoi kämppä kovasti muistuttaa ihmisasuntoa. Tallissa kehräsi sähköä dieselkäyttöinen generaattori. Pihakuuseen nostettiin ulkovalo, ja sisälle majuri asensi sinne tänne valaisimia. Puuhellan kannelle nostettiin kaksilevyinen sähköliesi, jonka äkäiset salamalevyt nopsaan kiehuttivat majurin keitoksia.

Syyskuun lopussa Oiva Juntunen lähetti majurin Rovaniemelle myymään kultaa ja hankkimaan lisää tavaroita. Nyt kun Kuopsuvaarassa oli sähköt, voitiin ostella kaikenlaista kotitaloudessa tarvittavaa konetta ja laitetta. Etenkin stereot ja videolaitteet piti ostaa, teroitti Oiva Juntunen lähtijän mieleen.

— Äläkä unohda ostaa semmoista televisiota, jossa on kaukosäätölaite. Rahaa ei kannata säästellä, osta parasta laatua mitä on tarjolla. Televisiolupaa ei kannata hankkia.

Rovaniemellä Remes möi kullan Kyanderille, nosti 35 000 markkaa rahaa ja asettui totuttuun tapaan asumaan Pohjanhoviin. Käytyään suihkussa majuri lähti kaupungille tekemään ostoksia. Hän tunsi olevansa rikas mies, ensimmäistä kertaa elämässään.

Ostohimon vallassa majuri haali kokoon radiolaitteita, sovitteli ulkoiluvaatteita, ja kaiken minkä hän hankki piri olla parasta laatua. Yksin puukonkin jonka hän vyölleen ripusti, piti olla visakoivusta ja parhaasta Marttiinin teräksestä. Videot ja televisiot olivat kaukosäätöisiä, ja levysoitrimet ja nauhurit olivat automaattisia hifejä. Hän osteli kasoittain levyjä ja kasetteja, enimmäkseen marssimusiikkia ja rokkia. Hän osti pari sota-videota ja Oiva Juntusta ajatellen Emmanuellen, sekä itselleen Mustan Emmanuellen.

Majuri hankki itselleen maastomopon, jota hän arveli tarvitsevansa kalareissuillaan. Ilmankostutin oli myös tärkeä ostos, puhumattakaan tähtikaukoputkesta ja ilmapuntarista. Kirjakaupasta hän valitsi pari metriä kalliita ja hienoja romaaneja, unohtamatta virsikirjaa ja seuraavan vuoden Kalamiehen Kalenteria.

Välillä majuri Remes pistäytyi ravintolassa ryypyllä.

Oiva Juntuselle Remes ajatteli hankkia termostaattilämmitteisen vesipatjan, mutta luopui sitten aikeesta asennusvaikeuksien ja sähkötarkastuslaitoksen säännösten takia. Sen sijaan hän hankki kuntopyörän ja painonnostotangon levyineen ehkäisemään talvisaikaan vaanivaa veltostumista. Pieni sähköporakone ja -jyrsin tuntuivat olevan tarpeen, kuten myös keittiön yleiskone, jolla saattoi vatkata, vaivata, jauhaa, raastaa ja paloitella. Kaksi paria slalomsuksia sauvoineen ja kenkineen hän tietysti myös hankki. Elektroninen televisio-peli, jossa Apinoiden Kuningas taisteli norsujen kanssa, siirtyi majurin haltuun, samoin höyrysilitysrauta ja digitaalinen taskulaskin.

Silloin tällöin piti piipahtaa kapakassakin.

Majuri ostaa hurautti myös kahdentoista hengen posliini-astiaston sekä kristalliset juomapikarit. Aterimet olivat luonnollisesti hopeaa, kynttilänjalat kultaa. Kyanderilta hän onnistui hankkimaan kaksi täyshopeoitua yöastiaa. Hiirenloukkujen piti olla kromattua peltiä.

Illalla, katseltuaan hotellin videolaitteella Mustan Emmanuellen kahteen kertaan, juolahti Remekselle mieleen soittaa Stickanille Tukholmaan. Hän saikin Stickanin kuuluville, kertoi terveiset Oiva Juntuselta ja tilasi saman tien kaksi huoraa Lappiin. Hän lupasi jättää Pohjanhovin portieerille matkarahoja ja kirjalliset matka-ohjeet, jotta naiset voisivat vaivattomasti matkustaa Rovaniemeltä edelleen perille. Hän varoitti Stickania, ettei tämä missään nimessä paljastaisi Oiva Juntusen olinpaikkaa. Stickan lupasi hoidella naisasian pikimmiten järjestykseen. Ihan pian vieraita ei kuitenkaan kannattanut odotella, sillä tähän vuodenaikaan huorilla oli Tukholmassa sesonki eikä matkustushalukkaita naisia ollut helppo löytää. Sitä paitsi Stickan ei halunnut lähettää monivuotiselle ystävälleen ja tämän upseeritoverille mitään rupusakkia, kun kerran Ruotsista saakka vittua pantiin liikkeelle.

— Tarvitaanko verkkosukkia ja mustia liivejä ja korkokenkiä, tiedusteli Stickan. Majuri sanoi että ilman muuta naisten piti ottaa mukaan kaikki tarpeellinen rekvisiitta.

— Entä ruoskia ja muita sellaista? Käsirautoja ja kuminaamareita?

Majuri ilmoitti ettei ainakaan käsirautoja tarvittaisi, mutta alusasut saivat kernaasti olla mustaa pitsiä, eikä punaisia sukkanauhoja saanut unohtaa.

Stickan kirjoitti kaiken huolellisesti muistiin.

— Sitten vielä pieni tiedonanto Oivalle. Kauppateknikko Hemmo Siira on päästetty Långholmenin vankilasta kaksi viikkoa sitten vapaaksi. Kuljeskelee täällä hermostuneen näköisenä, ja on kuulemma ostanut pistoolin. Että tämmöistä täällä.

Majuri Remes ryveskeli Rovaniemellä vielä kaksi vuorokautta, menetti paljon rahaa ja muistinsa. Kun hän lopulta palasi valtavan tarvikelastin kanssa Kuopsuvaaraan, Oiva Juntunen hiukan murisi viipymisestä. Mutta rahanmenoa Oiva ei moittinut, vaan sanoi suurpiirteisesti:

— Tämä suku ei säästä.

Majuri lämmitti saunan ja pesi Oiva Juntusen selän. Sitten hän muisti hämärästi olleensa puhelinyhteydessä Stickanin kanssa.

— Kuulemma se Hemmo Siira on nyt vapaalla jalalla.

Oiva Juntunen jäykistyi. Siira!

Miehet saivat muuta ajateltavaa, sillä ulkoa kuului sotakoirien haukuntaa. Jotakin merkillistä oli tapahtunut.