Hirtettyjen kettujen metsä

16

Kolttaeukko Naska Mosnikoff puuhaili tavalliseen tapaansa lokakuun kahdeksannen päivän aamuna: hän nousi ylös, keitti aamukahvit, mursi kuppiin kimpaleen herkullista lapinjuustoa ja käväisi sitten aamupissalla tupansa nurkanjuuressa. Yöllä oli satanut lunta niin että pieni, hiukan etelän lasten leikkimökkiä suurempi rakennus oli verhoutunut somasti valkoiseen vaippaan. Ei näkynyt enää risainen kattokaan. Kesäinen hirmumyrsky oli riehunut Sevettijärven kolttakylässä ja lennättänyt Naskan nurinniskoin puunhakumatkalla. Kattokin oli repeytynyt, vaan tulevana suvena Naskalia oli aikomus paikata se oikein kunnolla. Iljetti kun vettä satoi vuoteen jalkopäähän. Erityisesti Naskan ikivanha, takkuinen kollikissa inhosi vuotavia kattoja. Sillä oli tapana nukkua Naskan jalkopäässä, eikä se millään tottunut alituiseen kosteuteen.

Naska muisteli että tänään hänen pitäisi täyttää 90 vuotta, mikäli nyt olisi lokakuun 8. päivä. Ja niin nyt oli, koska Neitsyt Marian suojeluspäivästä oli kulunut tasan viikko, ja sen Naska tiesi että suojeluspäivä oli aina lokakuun ensimmäisenä. Naska oli uskoltaan ortodoksi niinkuin kaikki Petsamosta evakuoidut koltat. Monet kerrat hän oli ristisaatossa kulkenut ja miljoonat ristinmerkit elämänsä aikana rinnastaan taikonut.

Naska sytytti rakkaan koti-ikoninsa eteen kynttilän ja jutteli tovin Pyhälle Mitrille. Hän kiitteli Mitrin välityksellä Jumalaa ja Kristusta hänelle suoduista elinpäivistä ja siitä että hänen lapsensa olivat aina olleet suhteellisen terveitä ja päässeet kunnialla maailmalle. Nuorimman lähdöstä oli jo yli viisikymmentä vuotta.

Miehensä Kiurelin kohtalosta hän ei vieläkään jaksanut olla kiitollinen. Kiureli Mosnikoff oli väkisin otettu tsaarin sotaväkeen ja kuljetettu sotaan, minne, sitä Naskalle kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan. Enää Naska ei oikein muistanut sen sodankaan nimeä... sinne mies oli kuitenkin otettu ja sodassa pidetty eikä hänestä koskaan ollut kuulunut mitään. Oliko sota syönyt Kiurelin vai oliko Kiureli eksynyt laajaan maailmaan, kuka sen tiesi? Naskalia oli Kiurelista sentapainen muistikuva että mies oli muuten hyvä, mutta pakkasi joskus vähän lyömään. Silti Naska olisi pitänyt Kiurelin itsellään eikä olisi antanut häntä sodalle. Olisi ollut helpompi elättää lapsia jos Kiureli olisi ollut apuna.

Naska puhalsi kynttilän sammuksiin ikonin edessä ja ryhtyi pukeutumaan. Sitten hän meni ulos, lakaisi vastasataneen lumen portailta ja pihapolulta ja kantoi pari sylillistä pikkupuita tupaan. Kissalleen, Jermakille, hän antoi ruokaa. Sitten hän päätti juhlistaa syntymäpäiväänsä keittämällä poronlihakeittoa. Liharuoka oli kalliimpaa kuin kala, mutta Naska ei ollut nuuka nainen.

— Ihminen täyttää elämässään vain kerran 90 vuotta.

Juuri kun Naska oli ehtinyt vetää ylleen kirkkopukunsa ja paremmat kenkänsä, porhalsi pihaan kaksi henkilöautoa. Sellaista ei ollut tapahtunut moneen kuukauteen.

Voi hyvä Jumala! Tulivatko ne nyt hakemaan Naskaa Inarin vanhainkotiin, jäsähti muorin mielessä. Hän kampasi hätäisesti ohuen tukkansa ja meni sitten portaille tulijoita vastaan. Kannatti olla mielin kielin, etteivät vieraat taas rupeaisi puhumaan siitä vanhustentaloon muutosta. Olihan hänellä tässä oma talo, pirujako varten hänen piti tästä kaiken kiireen keskellä vanhainkotiin lähteä, vanhan ihmisen.

— Tervetuloa rakkaat vieraat, toivotteli Naska peloissaan. Vierasjoukkoa johti kunnan sosiaalijohtaja. Muuten mukava poika Naskan mielestä, mutta aina sillä oli jotakin ikävää asiaa. Milloin piti täyttää veroilmoitus, milloin anoa huoltoa tai holhousta. Niinkuin ihmisen elämässä ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi vastuksia.

Sosiaalijohtaja Hemminki Yrjölä johdatti joukkonsa sisään. Hänen seurueesensa kuului vanhainkodin sairasosaston osastonhoitaja Sinikka Hannuksela, Lapin Kansan toimittaja Eevertti Tulppio, joka käytti pakinoissaan nimimerkkiä »Ewer-dy», ja Oulun yliopiston matkusteleva perinnetutkija Sakari Puoli-Tiitto. Perinnnetutkija raahasi tupaan magnetofonin, toimittajalla oli kamera ja sakmalaite, sairaanhoitajalla lämmin huopa ja sosiaalijohtajalla kukkakimppu. Hän kumarsi kohteliaasti ojentaessaan kukat Naska Mosnikoffille.

— Onneksi olkoot! Naska on nyt kunnan vanhin koltta, ja tässä on kukkasia siitä tunnustukseksi. Tämän päivän suurta merkitystä lisää vielä se, että nyt sinä Naska olet Suomen vanhin koltta.

Toimittaja Tulppio todisti, ettei Nellimöstäkään enää löytynyt yhtään yli 90-vuotiasta kolttaa, kun Rietu oli edellisenä keväänä kuollut. Hän mietti lehteensä otsikkoa Naskan juhlasta: »Suomen vanhinta kolttaa jututtamassa — pirteä Naska Mosnikoff avomielisenä».

— Täytyypä saman tien ottaa selville, josko sinä Naska oletkin maailman vanhin koltta! Siitä vasta mojova juttu tulisi, ajatelkaapa kaikki otsikkoa:

»Naska Mosnikoff — maailman vanhin elossa oleva koltta»

Naska avasi kukkapuketin. Häntä ihmetytti kovin, että kukat kukkivat kauniisti vaikka oli jo lokakuu.

— Ei olis tarvinnu... mitä ne rouvat sanoo ku saavat tietää että ootte kotikukkia minulle tänne tuoneet, hän hätäili.

Naskaa rauhoitettiin. Kioskistahan kukat oli ostettu. Osastonhoitaja asetteli Naskan harteille lämpimän huovan ja istutti sitten eukon tuoliin. Kukat hän aikoi panna maljakkoon, mutta kun talosta ei sellaista löytynyt, hän asetteli kahden litran peltihinkkiin, jonka nosti hellan kulmalle. Vähän ajan perästä vesi hinkissä alkoi kiehua niin että piskuiseen tupaan levisi huumaava kukkien tuoksu. Naska huomasi tapauksen, nosti hinkin hellalta lattialle ja muisti samalla hämmentää poronlihakeittoa. Tunnin päästä keitto olisi valmis. Hän laski vieraitten määrää. Syviä lautasia oli vain kolme, mutta hän itse voisi syödä matalasta lautasesta, ei hänellä niin ollut väliä. Pitäisi salaa pesaista Jermakin kuppi, silloin kaikille vieraille voisi tarjota keittoa syvistä lautasista.

Mutta ensin toki juotiin juhlakahvit. Naska kaateli kahvia kuppeihin, käski kastamaan pullaa ja ottamaan juustoa. Sosiaalijohtaja ja toimittaja panivat tupakaksi kahvin jälkeen. Naskan hengitys alkoi vinkua, mutta hän yritti olla niinkuin tupakansavu ei olisi haitannut häntä ollenkaan. Näille ihmisille ei auttanut ruveta astmasta valittamaan. Jos sen hölmöyden teki, ne veisivät mennessään. Vähän samaan tapaan oli Kiurelilkin aikoinaan viety. Yhtä varmaa vientiä se aina oli, sotaan tai sairaalaan. Ei niiltä reissuilta ihminen hengissä kotiin palannut.

Perinnetutkija napsautti nauhurin pyörimään ja tyrkytti mikrofonia Naskan suun eteen. Eukkoa mokoma patukka ärsytti, mitä varten sitä tullaan kylään ja sitten tuommoisella osoitellaan. Eikö se ääni uppoa koneeseen vähemmällä, ettei suoraan suuhun tarvitse tunkea. Mutta minkä noille mahtoi. Muistelemaan piti ruveta, mikään ei auttanut.

Vieraat yllyttivät kilvan Naskaa puhumaan vanhoista ajoista. He nauroivat ja sanoivat että se oli tärkeää. Nauhat vietäisiin arkistoihin ja sitten niitä voisi kuka tahansa mennä yliopistoon kuuntelemaan ja kirjoittamaan ylös. Kun Naska kysyi, minkä takia niin meneteltiin, hänelle sanottiin että semmoinen oli tapa. Kaikki oli perinnettä, joka ei saanut kuolla.

— Kysykää nuoremmilta, muistavat paremmin, yritti Naska, mutta se ei auttanut. Nimenomaan vanhoilta kyseltiin, siltä varalta että nämä sattuisivat kuolemaan eihän nyt Naskalia sentään mitään hätää sen puoleen tietenkään ollut, mutta kaiken varalta, ettei mitään arvokasta jää »kumpujen yöhön», niinkuin perinnetutkija Puoli-Tiitto sattuvasti asian ilmaisi.

No, Naska rupesi muistelemaan. Hän kertoi lapsuudestaan Petsamon Suonikylässä, muisteli nuoruutensa ja aikuisuutensa. Mitä hän ei muistanut, sen hän paikkasi panemalla omiaan. Kun kyseltiin Petsamon luostarin ajoista, Naska väitti että hän oli ollut piikomassa luostarissa kohta Kiurelin sotaan-viennin jälkeen ja että hänen nuorimmainen poikansa, nyt jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, oli luostarin igumeenin aita. Perinnetutkija napsautti nauhurin mykäksi. Alettiin puhua muusta.

Siinä välissä Naska onnistui sujauttamaan Jennakin ruokakupin hameisiinsa. Hän lähti ulos kaivolle muka vettä hakemaan, huuhteli siellä nopeasti kissankupin ja palasi sitten puhtaan astian kanssa sisälle. Porokeitto kiehui, Naska kattoi lautaset pöytään ja muisteli vielä puoli tuntia vanhoja Petsamon asioita nauhuriin. Sitten alettiin aterialle.

Syönnin päälle perinnetutkija Puoli-Tiitto pumppasi Naskalta vielä tietoja niistä sodista, joitten jaloissa eukko oli joutunut olemaan. Neljä tai viisi sotaa Naska muistikin. Sitä pidettiin erinomaisena saavutuksena. Toimittaja Tulppio otti valokuvia, pyysi päivänsankaria välillä ulos, ja Naska valokuvattiin portailla istumassa, kaivolla vettä vinttaamassa ja liiterin edustalla hellapuita sylissään. Kaikki olivat yksimielisiä siitä että kolttamuorin pihapiiri oli kerrassaan romanttisen näköinen. Perinnetutkija osoitteli milloin mitäkin esinettä ja kysyi, mitä ne olivat ja mihin niitä kolttien taloudessa käytettiin. Liiterissä Naska heilutti kalsua kirveestään perinnetutkijalle:

— Paneppa poika ylös, tämä on kirves. Tämmösellä met koltat säremme puita.

Tuo kaikki alkoi Naskaa väsyttää. Talvinen kaamospäivä hämärsi jo, eikä muori ollut saanut tilaisuutta päivänokosiin. Kovin teki mieli kellahtaa petille, mutta sitä ei rohjennut tehdä, olisivat vieraat pitäneet vanhana ja raihnaisena. Haukotutti kyllä, sille ei mahtanut mitään.

Sairaanhoitaja kiinnitti huomionsa Naskan lonksuviin tekohampaisiin. Hän pyysi ne itselleen, huuhteli vedessä ja katsoi lampun valoa vasten.

— Kyllä teille Naska-kulta uudet tekohampaat hankitaan, kunhan lähdette kirkolle. Otetaan vanhustentalossa muotit ja Rovaniemellä saavat laittaa paremmat hampaat. Kunta maksaa.

— Hyvin ne vielä lihaan pystyvät, väitti Naska suu mutrulla.

— Antaa vaan takaisin. Ne on saksalaisten tekemät.

Naskan piti selittää hampaittenkin tarina. Ne oli tehty viime sotien aikana. Vuoristojääkäreitten hammaslääkäri oli valanut proteesit kolttamuorin suuhun ennen Lapin sotaa. Lujaa tekoa vieläkin. Vähän ikeniä hankasivat, mutta eipähän tarvinnut mätäneviä hampaita irti kiskoa.

Sosiaalijohtaja nousi ylös ja alkoi puhua.

— No niin. Iltapa tässä ennättää. Kaikki on kai selvää, meidän pitää lähteä. Ja nyt me teemmekin niin, että tämän juhlan kunniaksi me viemme sinut Naska kirkolle! Mikäs juhla se on jos ei pientä huvimatkaa tehdä. Hoitaja, autelkaapa Naska autoon. Tavarat haetaan myöhemmin, ja kissa... (tässä vaiheessa sosiaalijohtaja madalsi äänensä kuiskaukseksi)... se pitää tappaa.

Naska asettui vastarintaan. Hänellä oli tälle päivälle ollut vieraista yllin kyllin hupia, hän ei halunnut lähteä millekään erityiselle huvimatkalle. Kovasti vaan vieraille kiitoksia, ja ottakaa nyt nuo kukatkin mukaan, mitä Naska niillä täällä pimeässä.

Mutta miehet tarttuivat lempeän turvallisesti Naskaan kiinni, kantoivat hänet kevyesti autoon. Sairaanhoitaja kokoili kassiin yhtä ja toista pikkutavaraa. Jermakki naukui pihalla, Naska alkoi itkeä. Hän rimpuili minkä jaksoi, mutta ei mahtanut vahvemmilleen mitään. Hänen toisella puolellaan istui sairaanhoitaja, toisella puolella sosiaalijohtaja. Toimittaja Tulppio käynnisti oman autonsa, perinnetutkija omansa. Naska tappeli takapenkillä minkä jaksoi.

— Saahan se arkkiaatteri Ylppökin olla kotona vaikka se on minua viis vuotta vanhempi, parkui Naska. — Kissaki jätetään yksin pihalle-Sosiaalijohtaja hermostui. Hän heitti Jermakin autoon.

Ovet paiskottiin kiinni, perinnetutkija kaasutti auton liikkeelle.

— Ei Naska-kullan sovi nyt noin käyttäytyä, torui osastonhoitaja. Hän yritti silittää kissaa, joka sihisi Naskan sylissä. Sosiaalijohtaja ärähti perinnetutkija Puoli-Tiitolle:

— Aja nyt. Tässä tulee yö ennenkuin ollaan Inarissa. Perkele että tuosta kissasta lähtee karvoja.

Hänen teki mieli lisätä että ikäloppu koltta-akkakin haisi hänen käsipuolessaan ulolle, niinkuin vanhat ihmiset haisevat kun eivät joka päivä käy suihkussa. Sosiaali-johtaja sytytti tupakan. Se taas pani Naskan hengityksen vinkumaan, eukko lyyhistyi pitelijöittensä armoille, mutta ajatteli sinnikkäästi että heti kun sopiva tilaisuus tulee, hän karkaa tämmöiseltä huviretkeltä. Hän oli hyvin selvillä siitä että tämä oli »huostaanotto». Sillä nimellä herrat kutsuivat nykyaikana ihmisryöstöä.

Kaamasen tielle saavuttaessa perinnetutkija Puoli-Tiitto pysäytti auton ja sanoi käyvänsä »piipillä». Myös sosiaalijohtajaa alkoi kusettaa, ja kun hän poistui autosta, käytti Jermakki tilaisuutta hyväkseen hypäten ulos pimeään metsään. Sairaanhoitaja ryntäsi kissan perässä ulos, yritti maanitella sitä, mutta pimeä erämaa oli vaiti. Kohta paikalle saapui myös toimittaja Tulppio, joka, saatuaan tietää mistä oli kysymys, ryhtyi myös vedenheittoon. Jermakin vihreät silmät välähtivät kaukaa pimeän metsän syvyyksistä.

Naska-muori havahtui siihen että hän oli yksin autossa. Hän oivalsi että nyt oli tilaisuus pinkoa pakosalle, ja sen hän teki oitis. Vain huovan hän ehätti sieppaamaan mukaansa. Viisaana ihmisenä hän ei läimäyttänyt auton ovea kiinni, vaan luikahti ääneti metsään samalle puolelle minne miehet kuseksivat. Tien toisella puolella huhuili sairaanhoitaja Hannuksela yrittäen saada kissan kiinni. Naska juoksi tummien puiden suojaan ja jäi sinne kyyristelemään. Hetken kuluttua hän kuuli vaimeata kehräystä likeltään. Jermakki oli löytänyt hänet. Se pyyhki itseään Naskan kumisaappaan vartta vasten.

Kun Naskan pako huomattiin, syntyi maantiellä kova metakka. Ensin väki syytteli tapahtuneesta toisiaan, sitten alettiin huudella metsään.

— Naska! Naska! Ole kiltti ja tule autoon!

Naska ei ollut kiltti. Hän kyyristeli ääneti metsässä kissa sylissään. Sosiaalijohtaja uhkaili maantieltä:

— Jos et heti tule autoon niin me... tuota... tullaan hakemaan!

Kaikilla oli kuitenkin puolikengät jaloissaan, eikä kukaan ollut halukas tarpomaan lumisessa pimeässä metsässä. Sosiaalijohtaja yritti taivutella toimittaja Tulppiota jäämään paikalle siksi, kunnes muut kävisivät kirkonkylässä tekemässä hälytyksen, mutta Tulppio ei katsonut olevansa velvollinen huolehtimaan viranomaisten heitteillejättämästä eukosta. Hänellä oli nyt hitonmoinen kiire antaa lehdelleen hurja juttu tapahtuneesta. Hän mietti jo otsikkoa valmiiksi:

»Maailman vanhin koltta jätetty heitteille metsään»

Niin kaikki päättivät lähteä, huudeltuaan ensin äänensä käheiksi tiellä. Kun autot ajoivat pois, tallusteli Naska kissoineen metsästä tielle. Hän päätti lähteä kävelemään kotiinsa Sevettijärvelle. Sinne oli matkaa kymmeniä kilometrejä, mutta hyvinkin hän voisi parissa päivässä ehtiä perille. Kotona hän lämmittäisi ensimmäiseksi uunin, keittäisi kahvit ja panisi maate. Ovet hän lukitsisi ja nukkuisi oikein kunnolla.

— Eiköhän Jermakki lähetä ettei tule kylymä.

17

Naska Mosnikoffille koittivat kovat ajat. Ei ole hääviä jäädä yksin talviselle tundralle kun on yksinäinen nainen ja vielä 90 vuotta vanha. Kun tuuli nousee ja yö painaa päälle Kissaa nämä kovat olot koettelivat vielä enemmän. Sekin oli vanha, likemmäs kahdenkymmenen ikäinen. Se on kissalle korkea ikä, monet kissat kuolevat vanhuuteen paljon nuorempina. Jermakkia painoi paitsi vanhuus, myös veltot elämäntavat. Viime vuodet se oli viettänyt Naskan vuoteen jalkopäässä, eikä siinä kehrätessä kunto nouse.

Naska silitti Jermakkia ja laski sen sitten maahan.

— Lähetään kotia. Täytyy pittää kiirettä että ehitään alta pois ennenku ne tulevat noutamaan.

Naska Mosnikoff ja hänen kissansa Jermakki kävellä tepsuttivat pimeällä maantiellä monta tuntia. Suunta oli pohjoiseen, kotiin Sevettijärvelle. Mutta pimeässä Naska ei havainnut Severin tienhaaraa. Hän käveli ohi Kaamasen nukkuvan kylän, Utsjoen suuntaan. Edessä oli kaksisataa kilometriä arktista maantietä ja tien päässä hyisenä vellova Jäämeri.

Harhauturaisesta oli kuitenkin se etu, etteivät etsintäjoukot arvanneet tutkia Jäämerentietä, vaan harhailivat Kaamasen eteläpuolen metsissä.

Koko pitkän yön Naska ja Jermakki taivalsivat pitkin autiota maantietä. Aamun kaamoshämärä valtasi autiot maisemat, pakkanen oli kiristynyt. Mutta yhä vaan matkalaiset pyrkivät kohti pohjoista. Kuusirajan he ylittivät puolilta päivin. Pari henkilöautoa ohitti heidät, viima ja jäätävä lumi pölisivät vasten Naskan ja kissan naamoja. Molemmilla alkoi olla jo nälkä, kumpaistakin nukutti, mutta matkaa oli pakko jatkaa. Jos jäi tien poskeen istuksimaan, se tiesi hidasta paleltumista. Jermakki ei kehrännyt, mikä oli paha merkki. Jermakki oli herkkä kehräämään noin yleensä, kotioloissa.

Sinä päivänä Naska ja Jermakki talsivat Jäämerentiellä hyvinkin kolme peninkulmaa. Vanhan kolttaeukon askel oli käynyt lyhyeksi. Keskimäärin matka eteni 55 senttiä askeleella. Sinä päivänä vanhus otti yli puoli miljoonaa askelta. Entäpä kissa! Kun Jennakin askel on korkeintaan kymmenen sentin mittainen, piti kissaparan askeltaa kolme miljoonaa kertaa... ja kun kissoilla on puolta enemmän jalkoja kuin koltilla, joutui väsynyt Jermakki astahtamaan kuusi miljoonaa kertaa sinä päivänä. Ei ihme ettei tehnyt mieli kehrätä. Mutta Sevettijärveä ei vaan näkynyt.

Illan suussa pohjoisesta humisi vastaan suuri valaistu linja-auto. Naska oli jo niin uupunut että hän viittoili auton pysähtymään. Naska ja Jermakki noukittiin jäiseltä maantieltä lämpimään turistibussiin.

Bussissa vallitsi iloinen meteli. Se oli täynnä lihavia saksalaisia sotaurhoja, partaisia miehiä, jotka olivat jokavuotisella muistelumatkallaan Pohjolan perillä. Ukot olivat aikoinaan palvelleet saksalaisessa vuoristoarmeijassa, joka oli taistellut Petsamon suunnalla ja Sallassa. Sodan loppuvaiheissa he olivat polttaneet Lapin. Nyt bussi oli tulossa Vesisaaresta Norjasta. Suunta oli Repokairan halki Peltovuomaan ja Hettaan, jossa juotaisiin hirveästi olutta ja oltaisiin matkailumajassa yötä. Hetasta matka jatkuisi Karesuvannon kautta Ruotsiin ja Norjaan ja sieltä kovassa kohmelossa kotiin Saksan Liittotasavaltaan.

Ensi alkuun kolttamuoria pelotti kovasti, kun partasuiset saksalaiset lauloivat ja nauraa hohottivat, mutta kun hänelle ei tehty sen pahempaa, hän rauhoittui. Lämpimässä bussissa oli taivaallista istua. Jermakkikin kehräsi taas. Bussi ajoi kohti etelää, siis väärään suuntaan, mutta Naska ei jaksanut ajatella asioita enää kovin selvästi.

Saksalaiset lauloivat vanhoja sotilaslauluja. Kolttaeukosta otettiin valokuvia ja häntä pyydettiin joikumaan. Naska ei jaksanut joikua, vaan nukahti, ja niin teki kissakin.

Nukuttuaan pari tuntia Naska hätkähti hereille. Hän rupesi ottamaan selville, niissä oltiin menossa. Joko oltiin Ivalossa asti?

Kävi selville että Ivalo oli ohitettu aikoja sitten. Nyt oltiin tulossa pieneen kylään jonka nimi oli Pulju.

— Voi hyvänen aika, kauhistui Naska ja pyrki ulos autosta.

Saksalaiset ottivat maantiellä hänestä vielä muutamia kuvia, salamavalot leimahtelivat, ja sitten lämmin turistibussi humisi tiehensä. Naska jäi yksin Jermakin kanssa maantielle. Hän lähti talsimaan tietä pitkin tietämättä minne oli menossa. Jotenkin mieli oli kauhean paha. Hän ei tiennyt missä Sevettijärvi oli, itketti ihan.

Tien mutkan takana oli pieni Puljun kylä. Naska ilahtui, ei tässä sentään vielä kuolemanhätä ollutkaan! Arasti hän koputti lähimmän talon ovea ja astui sisään lämpöiseen tupaan.

Naska pyysi yösijaa. Sopihan semmoinen, sanoi talonväki, ukko ja akka. Talon koira tuli nuuskimaan Jermakkia, joka sihisi sille väsyneesti. Kissalle annettiin maitoa ja Naskalle keittoa. Eukolle sijattiin vuode kamariin; Jermakki kehräsi jalkopäässä ja Naska näki levottomia unia Kiurelista. Uni palautti eukon voimat. Aamulla hän heräsi topakasti ylös, teki nopeasti aamutoimet ja rupesi liukkaasti juttusille isäntäväen kanssa. Aamukahvilla kuunneltiin radiota: säätiedotus lupasi lumimyrskyä Lapin läänin pohjoisosaan. Naskaa se vähän hirvitti. Säätiedotuksen jälkeen Lapin alueradiossa luettiin tiedotus: Naska Mosnikoff, maailman vanhin koltta muuten, oli kadonnut Kaamasessa kun häntä oltiin siirtämässä Sevettijärveltä Inarin kunnan vanhainkotiin. Etsintöihin oli hälytetty rajavartiomiehiä ja jääkäreitä Sodankylän jääkäriprikaatista. Toistaiseksi vanhusta ei ollut löydetty. Tuntomerkit: pienikokoinen, silmät ruskeat, puhuu sukkelaan, päässä kolttavaimojen juhlapäähine, mukana kollikissa joka tuntee nimen Jermakki. Yhdeksänkymmenen ikäinen. Jokaista joka jotakin tietää tästä maailman vanhimmasta kolttavaimosta, pyydetään ottamaan yhteys lähimpään poliisiviranomaiseen Naska kiitteli kahvista. Hän rupesi tekemään lähtöä, hääteli edellään Jermakin ulos.

— Mikä lie kulkukissa, hän selitteli Jermakkia. — Täytyykin tästä oistua tielle, hän hopotti ja melkein juoksi ulos.

Nopeasti Naska poistui kylästä. Hän käveli pohjoiseen, Peltovuoman suuntaan. Heti kun kylä katosi näkyvistä, Naska pujahti metsään. Hän päätti ettei ikinä enää näyttäytyisi ihmisten ilmoilla. Nyt häntä jo haettiin sotaväen voimilla! Tämähän oli aivan käsittämätöntä. Mitä rikollista hän oli tehnyt, kun hänen peräänsä komennettiin kokonainen armeija!

Naska oli varma etteivät sotilaat ihmisiä huvin vuoksi etsineet. Kun heille annettiin semmoinen tehtävä, ja jos he löysivät hakemansa, oli semmoinen ihminen mennyttä. Niin oli käynyt Kiurelille aikoinaan ja niin oli käynyt monen muun. Usein kiinnisaadut teloitettiin heti paikalla, jotkut toiset vietiin ensin vankilaan ja tapettiin vasta sitten kun ensin oli tarpeeksi rääkätty ja aika muuten sopiva. Kukaan ei selvinnyt armeijan kynsistä, kun sotilaat kerran lähetettiin liikkeelle. Naska Mosnikoff päätti lujasti, että mieluummin hän kuolee erämaahan kuin jättäytyy sotilaitten painettien pistettäväksi.

— Sotahurttiakin niillä mukana... söisivät ne meiät suihinsa, semmoset seefferit. On ne suomalaiset raakoja, mutisi Naska kahlatessaan kohti länttä, Ison Aihkiselän jylhissä maisemissa. Satoi lunta, kissa rämpi jo mahaansa myöten. Lumimyrsky oli nousemassa, kissa aisti sen. Se naukui surkeasti, Naska n tuli sitä sääli. Hän ajatteli että kävellään piru vie tässä niin pitkälle kuin jaksetaan ja katsotaan sitten, minkälaiseen paikkaan Neitsyt Maria ohjaa lapsensa ja tämän viattoman kissan kuolemaan. Naska teki muutamia vihaisia ristinmerkkejä.

Puljun ystävällisessä talossa akka ja ukko aprikoivat kuka heidän merkillinen yövieraansa oikein oli ollut. He vertasivat radiotiedotuksen tuntomerkkejä eukkoon ja tulivat siihen tulokseen että kyseessä saattoi hyvinkin olla sama kolttavaimo. Erityisen merkilliseltä tuntui se, että eukolla oli ollut vanha koilikissa seuranaan. Tavallisesti matkustavaiset eivät kuljettele kotieläimiä mukanaan, tuskin edes koltat. Akka kyllä sanoi kuulleensa jostakin jutusta, jossa muuan mies oli kuljeksinut ympäri valtakuntaa jänis mukanaan, mutta tämä oli kyllä toisenlainen tapaus.

— Jäniksen vielä ymmärtää, mutta kissa! Eiköhän soiteta nimismiehelle Kittilään?

Niin Kittilän nimismies sai tietää kadonneesta eukosta. Etsinnät kohdistettiin välittömästi Puljun kylän tienoille. Lentokoneita ja helikoptereita ei voitu käyttää lumimyrskyn takia, mutta joukkoja siirrettiin Kaamasesta Puljuun. Mukana oli samoja varusmiehiä, jotka olivat kesällä juosseet majuri Remeksen huutojen tahtiin pitkin Potsuraisvaaran, Siettelön ja Juha-Vainaan Maan maisemia. Tämä jäinen paluu näille kurjille seuduille ei jääkäreitä erityisemmin ilahduttanut. Kukaan ei uskonut että likemmäs satavuotias eukko selviytyisi hengissä näissä oloissa.

Muuan etsintäpartio osui Kuopsuvaaran kämpälle. Savotan saunasta asteli ulos kaksi höyryävää alastonta miestä, nuorempi ja laihempi ja toinen joka oli tukeva ja roteva ja kova huutamaan. Miehet suhtautuivat nurjasti vieraisiin. He eivät suvainneet että partio olisi jäänyt kämpälle yöksi. Kun kovaääninen vanhempi mies pukeutui, kävi ilmi että hän oli majurin arvoinen upseeri. Kun majuri käskee, kokoaa luutnantti joukkonsa ja häipyy nopeasti vaikka lumimyrskyyn.

Etsinnät lopetettiin tuloksettomina. Apeina joukot talsivat Puljuun, jossa ne lastattiin armeijan maastokuorma-autoihin ja kuljetettiin Sodankylään.

Naska Mosnikoff ohitti Siettelöselän ja saapui Juha-Vainaan Maahan. Hän kantoi Jermakkia harteillaan, sillä kissa ei enää jaksanut kahlata paksussa lumessa. Lihava vanha katti oli painava kannettava, mutta oli siitä se hyöty ettei reumatismi repinyt hartioita kun olkavarsia lämmitti karvainen ja lämmin kolli. Myrskyn ulvontaan sekoittui Jennakin vaitonainen kehräys.

Juha-Vainaan Maan etelärinteeseen ehdittyään Naska näki etäällä tuiskuisella vuomalla muutamia sotilaita jotka kiskoivat perässä ahkiota. Nopeasti eukko heittäytyi hankeen piiloon, antoi sotilaitten mennä ohitseen pitkin vuomaa. Naska ei tahtonut jättäytyä armeijan armoille. Parempi oli vaikka kuolla. Riitti kun Kiureli aikoinaan tapettiin, Naska oli viisaampi!

18

Oiva Juntunen ja majuri Remes katselivat ikkunasta ulos myrskyävään iltaan. Sinne oli siis kadonnut vanha nainen... pitäisiköhän asialle tehdä jotakin?

Miehet kuuntelivat iltauutiset hifilaitteistaan. Saatiin tietää että kadonnut nainen oli maailman vanhin koltta. Naisen tuntomerkit luettiin julki. Päivän peilissä haastateltiin Inarin kunnan sosiaalijohtajaa, joka antoi lausunnon Naska Mosnikoffin terveydentilasta. Hänen mielestään nainen oli ruumiillisesti jokseenkin terve, siis ikäisekseen, mutta mielenterveydestä hän ei halunnut mennä takuuseen. Sosiaalijohtaja esitti arvelun jonka mukaan nainen sairasti paranoidista vanhuudenhöperyyttä, mikä ei hänen ikänsä huomioon ottaen ollut mitenkään ihmeellistä.

Etsintöjä johtava Sodankylän jääkäriprikaatin kapteeni arvioi radion haastattelijalle, ettei hän pitänyt enää todennäköisenä vanhuksen löytymistä elävänä.

— Näissä oloissa jopa koulutettu suomalainen sissi voi menehtyä lumimyrskyyn, jos hänellä on varusteinaan vain yksi ainoa huopa. Tietojemme mukaan kadonneella ei ole mukanaan minkäänlaisia tulentekovälineitä, puhumattakaan kirveestä, makuusäkistä, sissimuonasta ja myrskylyhdystä.

— Te arvelette että maailman vanhin koltta on menehtynyt erämaahan, kysyi haastattelija kapteenilta.

— Toivomme tietysti parasta, mutta olosuhteet huomioon ottaen näyttää toivottomalta. Asia olisi kenties toinen, jos tämä nainen olisi saanut perusteellisen sissikoulutuksen Sodankylän jääkäriprikaarissa, mutta sellaista hänellä ei ole, jo yksin ikänsä ja sukupuolensa takia... ja jos sallitaan vielä lisätä, niin näissä erämaissa ei ihminen tule toimeen sukkaa kutomalla eikä kissaa siittämällä.

Remes sytytti piisiin pystyvalkean. Miehet päättivät että seuraavana aamuna, kunhan valkenisi ja myrsky laantuisi, he lährisivät tutkimaan läheisiä kairoja. Jospa sentään ruumis löytyisi.

— Jos saataisiin Viisisatanen innostumaan mukaan niin se varmasti vainuaisi ruumiin, mietti Oiva Juntunen.

Samaan aikaan Naska Mosnikoff silitti kissaansa sakeassa lumituiskussa Juha-Vainaan Maassa. Myrskytuuli puhalsi idästä, mutta Naska oli keinotellut itsensä Juha-Vainaan Maan länsirinteelle, jossa tuulen voima oli vaimeampi. Lunta satoi kuitenkin niin runsaasti että vanhuksen piri tavan takaa karistella sitä huovan päältä ettei olisi hautautunut nietoksiin kissoineen päivineen. Naska ajatteli kyyhötellä tässä tovin, ennenkuin jatkaisi matkaansa.

Äärettömät rasitukset olivat murtaneet pienen kolttavaimon todellisuudentajun: hän oli palannut nuoruutensa aikoihin, kuvitteli olevansa nyt matkalla entiseen Suonjelin kolttakylään, oli juuri tulossa poroja syöttämästä kotitunturista. Kotona kammissa odottelivat lapset ja Kiureli, joka saattoi olla hiukan juovuksissa. Mutta pian Naska pääsisi lämpimään, ja se teki mielen hyväksi.

Kovasti Naskaa kummastutti, minkä takia hänellä oli kissa porometsässä mukana. Eihän heillä ollut kissaa. Tämä vielä tuntui tutulta, oli kova kehräämään.

Mutta tähän ei sopinut jäädä. Naska kääri huovan tiukemmin ympärilleen ja lähti kävelemään kohti kotia Kiurelin ja lasten tykö. Kissan hän otti mukaan, samapa se, kenen kissa! Kyllä aina yksi kissa matkassa kulkee, on rattoisampaakin loppumatka kissan kanssa kuin yksin. Pitää vaan kiirehtiä, kovin on jo pimeä. Lapsille ja Kiurelille täytyy ehtiä laittamaan ruokaa.

Tarpoessaan lumessa Naska yritti muistella, mahtoiko heillä vielä olla jäähaukea nilissä? Oliko Kiureli aamulla käynyt verkoilla? Kalan sai nopeasti sulamaan... no, kyllä lihakin sulaa ja kypsyy kun padan nostaa kolmijalan varaan ja panee hyvät tulet alle. Näin kovalla myrskyllä savukin menee lävestä hyvin ulos.

Sitten alkoivat jo näkyä Suonikylän valot. Miten kirkkaat ne olivatkaan! Olivatko ukot taas sytyttäneet nuotion kyläaukiolle, oliko niille tuotu votkaa Venäjältä? Naska Mosnikoff raahautui läpi lumimyrskyn Kuopsuvaaran tukkikämpän pihalle.

Hänestä näytti ettei tämä sittenkään ollut oikea paikka. Täällä hurisi joku moottorikin, oliko hän tullut hulluksi vai mitä tämä merkitsi?

Oiva Juntusen ja majuri Remeksen generaattori hyrisi savotan tallissa. Pääpirtin terävästä päästä loistivat kirkkaat sähkövalot. Yltä päältä luminen eukko kummasteli seutua. Oliko hän tullut Salmijärvelle saakka? Vai kerrassaan Petsamon Ala-Luostatille asti? Naska teki ristinmerkin: kyllä tämä valtava rakennus oli luostari. Mikäpä siinä, munkkien kanssa aina tuli toimeen.

Naska kolkutti luostarin oveen. Oiva Juntunen murahti majurille, joka kampeutui ylös vuoteestaan ja tassutteli eteiseen.

Naska asteli sisään. Hän oli yltä päältä jään ja lumen peitossa. Hän näytti hurjalta pieneltä noidalta. Majuri Remes kavahti tulijaa, tällaisista otuksista ei edes sotakorkeakoulussa ollut varoitettu. Oiva Juntunenkin nousi ukkoherran petiltä ja tuli varovaisesti tutkimaan tulijaa.

Kun enimmät lumet oli karisteltu kolttavaimon yltä, majuri Remes saattoi todeta että ihminen siinä sittenkin oli, vieläpä nainen. Ja kissa! Molemmat vanhoja ja jäätyneitä. Eukko oli selvästi poissa tolaltaan. Hän tarttui Oiva Juntusen käteen ja alkoi tolkuttaa:

— Kiureli... älä lyö, sattu kova tuisku, en ehtiny aikasemmin...

Naskasta tuntui että hän oli eksynyt Ala-Luostariin, sillä kaikki tässä huoneessa oli niin kaunista ja kirkasta. Kuului ihanaa musiikkia, loistavalla äänellä laulettiin. Tosiasiassa stereoista kaikui parhaillaan ruotsalaisen Abba-yhtyeen rokkia.

Naska katsoi aviomiestään peläten ja rakastaen. Tässä oli nyt oma Kiureli, pukeutunut ihan herraksi, oli ajanut parran pois, jaloissa hienot varsikengät. Mutta Kiureli ei antanut kättä, vaan tolkutti istumaan. Sitten toinen mies, mustapartainen iso munkki piteli kissaa. Nimeä kysyivät.

Majuri Remes totesi että tässä varmaankin oli kadonnut kolttavaimo. Ihmeitten ihme että oli vielä hengissä.

— Kiureli... Naskahan mie, mitä sie joutavia kyselet! Missä lapset?

Miehet näkivät että eukkopaha oli mennyt järjiltään. Hänellä oli kylmä, hän vapisi kauttaaltaan, ja höpisi kaikenlaista. Majuri Remes nosti hänet varovaisesti syliinsä ja kantoi omaan vuoteeseensa. Hän riisui eukon päällysvaatteet ja peitteli pienen olennon lämpimiin huopiin. Sitten hän sammutti lukuvalon ja meni keittiöön lämmittämään lihalientä. Oiva Juntunen etsi ensiapulaukusta kuumemittarin. Hän pujotti sen vanhuksen kainaloon. Olipa ryppyinen paikka. Muutaman minuutin kuluttua Remes tarjosi Naskalle lihalientä. Välillä katsottiin kuumemittaria: se osoitti 35,9 astetta. Vanhuksen ruumiinlämpö oli laskenut uhkaavasti. Oiva Juntunen ryhtyi hieromaan eukkoa jotta tämän vähäinen verenkierto elpyisi ennalleen. Akka nauraa kikatteli, oli olevinaan ujo kun häntä näin käpälöitiin.

— Kiureli, älä sie tässä, näkkee ruoki munkki... Munkki Remes juotti eukolle lihalientä. Kyllä se maistuikin. Saatuaan lämmintä sisäänsä ja veret taas virtaamaan Naska tuli sen verran järkiinsä että muisti taas kissansa. Hän pyysi että sillekin annettaisiin ruokaa. Remes antoi kissalle lihalientä. Latkittuaan lientä kokonaisen lautasellisen Jermakki hyppäsi vuoteeseen eukon jalkopäähän. Olo tuntui pitkästä aikaa mukavalta, ja niin Jermakki rupesi kotoisesti kehräämään.

Kun eukko oli syötetty ja hierottu lämpimäksi, hän rauhoittui ja nukahti. Majuri Remes petasi itselleen vuoteen mittamiehen laverille. Valot sammutettiin, käytiin yöpuulle. Pimeässä Oiva Juntunen virkkoi majurille:

— Saat vetää tuon eukon huomenna Puljuun.

Majuri mutisi vastaan: aina hänelle annettiin ikävimmät tehtävät. Eikö Oiva Juntunen joskus voisi itsekin tehdä jotakin?

— Etkös sinä muista että minä olen henkipatto? En minä voi ilmestyä kylille tuommoinen eukko kelkassa. Sinun se on kiskottava tien varteen, siitä sinulle palkka maksetaan.

Naskan vieno kuorsaus kuului vuoteesta. Kun oikein tarkasti kuunteli, saattoi erottaa myös kissan ajoittaista kehräystä. Ulkona paksujen hirsien takana ulvoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Vain yksi olento oli sinä yönä liikkeellä.

Viisisatanen nuuski lumen peittämiä jälkiä Kuopsuvaaran kämpän pihamaalla. Se kusaisi saksanpaimenkoirien jäljille, sudet eivät sitä pelottaneet. Mutta pihalla ja portailla oli muitakin arveluttavia hajuja. Sotilassaappaista oli pihalumeen erittynyt saapasrasvaa, Naskan kengistä tuoksui ketun kuonoon Kuolan niemimaa, mutta ällistyttävin oli Jermakin väkevä haju. Kissa, jumalauta!

Ketunpentu haisteli pitkään kissan jälkiä. Se mietti ankarasti, minkälaisesta otuksesta lähti noin kammottavat haisut. Se ei voinut ratkaista ongelmaa, sillä se ei ollut koskaan nähnytkään kissaa.

Viisisatasta vitutti ankarasti.

19

Yö ymppäsi Naska Mosnikoffin pieneen päähän järkeä. Aamulla hän oitis totesi ettei maannut luostarin vieraskammiossa, vaan pikemminkin uudenaikaisessa hotellissa. Seinät oli kauniisti paneloitu, lattioilla oli paksut matot, huonekalut parasta laatua. Eikä hänen kadonnut Kiurelinsa loikonut viereisessä vuoteessa, vaan joku tuntematon nuori mies, kieltämättä naamaltaan Kiurelin mallinen. Lattialla kuorsasi tuuheapartainen ukonturilas, eikä hänkään ollut mikään munkki. Outoja olivat miehet. Vain jalkopäässä venyttelevä kissa oli tuttu. Oma Jermakkihan se siinä itseään nuoleskeli, ja kun huomasi emäntänsä heräilevän, se rupesi kehräämään, näin osoittaakseen että oikeastaan oli nälkä.

Naska nousi vuoteesta varoen herättämästä miehiä. Hän hiipi hämärissä keittiöön. Se oli suuri ja siisti. Oliko hän sittenkin tullut vanhainkotiin? Hellan kulmalla oli keittolevy ja hyllyissä näytti olevan ruokatavaraa jos jonkilaista. Naska päätti kiehauttaa aamukahvit ja tehdä muutamia voileipiä. Hän arveli että miehet herättyään kuitenkin vaatisivat aamiaista. Miehet olivat semmoisia kun saivat naisen taloon.

Kun aamiainen oli valmis, Naska herätti miehet. Ääneti Oiva Juntunen ja majuri Remes istuutuivat katettuun pöytään.

Kolttamuorin kahvi oli hyvää, se miesten oli pakko myöntää. Naska hyräili keittiössä niinkuin kotonaan. Hän toi pöytään erinomaisia voileipiä, kehotti maistelemaan.

— Saattaisin mie tuoretta leipää leipoa jos piisin lämmitätte, touhusi Naska.

Miehet mutustelivat aamiaista ääneti. Ei puhe oikein ottanut luistaakseen. Mutta pitihän eukosta silti selvää ottaa. Remes aloitti.

— Kuka se rouva oikein on? Kysyn tätä kun täällä ei naisia yleensä kyläile näin kaukana kairassa.

— Voi Naskahan mie! Naska Mosnikoff, täytin pari päivää sitten 90 vuotta, mutta siitä se harmi tuli. Kunnan herrat tulivat ja pakottivat autoon ja raijasivat kotua pois. Mie karkasin niiltä, mutta tuli kovat ilimat ja piti nousta yhteen linjuriin... voi sitäki.

Naska kertoili viime vaiheensa nopeasti ja pirteästi. Hänestä oli mukava jutella pitkästä aikaa. Nämä miehet eivät olleet viranomaisia, näihin Naska luotti. Toisella miehellä kyllä oli kauluksessa kaksi kultaista nappia, mutta ei kai hänkään sotilas ollut. Enemmänkin näytti rosvolta. Naska kysyi, kenen taloon hän oli oistunut. Miehet esittäytyivät ihan vaan vaatimattomiksi kullankaivajiksi. He sanoivat talvehtivansa aikansa kuluksi täällä Kuopsuvaarassa. Syyskesällä oli kultaa löytynyt mukavasti. Miten oli mahdollista, että Naska oli onnistunut kävelemään Puljusta tänne Kuopsuvaaraan saakka? Vieläpä hengissä!

— Voi voi, nuorempana mie jaksoin kävellä vaikka sata kilometriä päivässä! Mutta nyt oli kyllä kylymä tappaa.

— Teitä etsittiin ihan armeijan voimin, lausahti Oiva Juntunen. Naska säikähti kun puhe kääntyi sotilaisiin. Kahvikuppi tutisi suonikkaassa hennossa kädessä. Miehiä kummastutti Naskan reaktio. Mitä pelkäämistä varusmiehissä oli?

Aamiaisen jälkeen majuri Remes hankkiutui liiteriin, jossa ryhtyi kunnostamaan savotan ikivanhaa vesikelkkaa. Hän naulasi ketarat tiukemmin jalaksiin kiinni, sillä vuosien mittaan vesikelkka oli päässyt ravistamaan liitoksistaan. Sitten hän haki kämpästä huopia, jotka levitti kelkan pohjalle. Majuri ei aikonut ottaa vastuulleen vanhuksen paleltumista tai sairastumista. Pakkanen oli myrskyn laannuttua kiristynyt. Kotvan majuri harkitsi, panisiko hän kelkkaan pahvilaatikon kissaa varten, mutta sitten hän päätti että pitäköön eukko kattia sylissään, eipähän kolli pääse niin helposti karkuun.

Naska Mosnikoff katseli ikkunasta majurin puuhia. Hän kysyi Oiva Juntuselta, minne mies aikoi. Kalalleko oli lähdössä?

— Ajateltiin että kun meillä ei ole moottorikelkkaa, niin kaveri vetää itse teidät kelkalla kylille. Siinä on mukava istua kun on iso mies vetämässä. Parempi se on kuin vetoporo.

Naska puristi pienet kätensä nyrkkiin. Hän julisti topakasti:

— Mie en kylille lähe. Ennemmin vaikka kairaan karkaan, mutta vanhainkothiin minua ei väkisin ennää viiä.

— Mutta kuulkaahan... rouva Mosnikoff... ettehän te tänne voi jäädä. Tämä on miesten talo. Ei me osata vanhaa ihmistä hoitaa. Parempi vaan kun me toimitetaan teidät kylille lämpimään. Pääsee samalla kissakin mukana, ei kollin tarvitse kävellä.

Naska hurjistui. Tarvitsiko häntä hoitaa! Päinvastoin hän oli keitellyt aamukahvit, eikö se kelvannut? Ja täällä oli Naskan mielestä tarpeeksi lämmintä ja siistiä.

— Mie maksan ruuasta heti ku eläkkeen saa taas nostaa. Jos antasitta olla täällä vaikka pari viikkoa, niin sitte lähtisin takasin Sevettiin. Nyt sinne ei ole hyvä mennä. Vahtivat varmasti joka nurkkaa.

Oiva Juntunen ajatteli että voi helvetti. Jopa tässä liemeen jouduttiin uppiniskaisen vanhuksen takia. Jos viranomaiset löytäisivät eukon täältä, siinä olisi rehelliselläkin ihmisellä selittämistä, saati sitten roistolla. Pakko oli hoidella akka kylille, vaikka väkisin. Majuri Remes saisi vastata käytännössä kuljetuksesta.

Oiva Juntunen päätti antaa eukolle ruokarahaa lopuksi ikää. Eipä vaimopahalla näyttänyt enää monta vuotta olevan jäljellä. Kun Remes oli saanut vesikelkan matkakuntoon, Oiva antoi hänelle kaksikymmentätuhatta markkaa rahaa.

— Osta moottorikelkka kun kerran käyt kylillä. Tälle muorille saat antaa muutaman tonnin, mitä nyt jäljelle jää.

Majuri Remes kantoi rimpuilevan eukon kelkkaan, Oiva Juntunen toi kissan muorille, ja sitten Remes nykäisi kelkan liikkeelle.

Kolttavaimo kimposi oitis kelkasta ja lähti juoksemaan suin päin kohti Juha-Vainaan Maata. Kissakin hermostui ja alkoi sähistä. Oiva Juntunen lähti juoksemaan eukon jälkeen. Vaikka lunta oli puolisääreen, pinkoi Naska ihmeellisen nopeasti. Oiva Juntusta alkoi hengästyttää. Koko syksy oli tullut makoilluksi, kunto oli päässyt rappiolle. Vasta sadan metrin pikajuoksun jälkeen Oiva Juntunen sai karkulaisen kiinni ja talutti hänet takaisin kelkkaan. Nyt muori sidottiin pyykkinarulla ketaroihin kiinni niin ettei hän enää päässyt auttajiaan pakenemaan. Oiva Juntunen kävi hakemassa keittiöstä Naskan tekemiä aamiaiselta säästyneitä voileipiä matkaevääksi. Ojensi paketin majurille.

— Koetahan pärjätä.

Vaitonaisena majuri heitti köyden olalleen ja lähti kiskomaan äkäistä kuormaa kohti Puljua. Kotvan kuluttua kuorma katosi vaaran alustan lumiseen metsään. Naskan kimeät vastalauseet kaikuivat lumisessa luonnossa vielä pitkään.

Oiva Juntunen kopisteli lumet saappaistaan. Hän astui sisälle kämpään ja avasi radion, sillä oli uutisten aika. Tärkeimpien uutisten jälkeen radiossa mainittiin lyhyesti että kolttavaimo Naska Mosnikoffin etsmnnät oli lopetettu tuloksettomina. Uutislähetyksen lopussa haastateltiin Suomen Ladun retkeily-jaoston toiminnanjohtajaa, joka terotti kansalaisten mieliin, ettei tunturiin koskaan pidä lähteä yksin eikä ilman asiaankuuluvaa varustusta. Erityisesti hän neuvoi yli 90-vuotiaita naishenkilöltä pysyttelemään ainakin näin talviseen aikaan kotosalla.

Oiva Juntunen sulki radion. Hänen tuli paha olla. Vanha nainen oli toisaalta ollut niin mukava. Mutta pakkohan hänet oli erämaasta pois toimittaa. Miten nyt vanhus näissä oloissa tulisi toimeen?

Oiva Juntunen katseli asumustaan. Ei näissä oloissa kyllä ollut moittimista. Kaikki nykyajan mukavuudet majuri Remes oli kämppään rustaillut. Oli sähkövalot, hyvä keittiö, pehmeät vuoteet, stereomusiikkia ja takan lämpöä... mutta virallinen puoli oli esteenä. Naska oli vanhainkotikarkuri... tällä kämpällä oli lainsuojattomia ilman häntäkin tarpeeksi.

Äkkiä Oiva Juntunen tunsi kateutta Naska Mosnikoffia kohtaan. Nainen oli onnistunut katoamaan jäljettömiin, hänet oli virallisesti julistettu kadonneeksi ja löytymättömäksi. »Etsinnät on lopetettu tuloksettomina.» Sellaisesta lausumasta olisi Oiva Juntunen maksanut vaikka miljoona markkaa. Mutta maailma oli kertakaikkisen epäoikeudenmukainen: vanha eukko, jolla ei pitänyt olla elintärkeätä syytä pakoiluun, hakeutui erämaihin ja julistettiin tuota pikaa kadonneeksi. Sen sijaan hän, nuori ja rikas rikollismies, joutui piileksimään kukaties kuinka kauan poliisiviranomaisia ja muuatta perkeleen Siiraa. Tasan ei tässä elämässä mitään jaeta, mietti Oiva Juntunen katkerana.

Nyt kun majuri Remes oli poissa, päätti Oiva Juntunen siirtää kulta-aarteensa hylätystä ketunpesästä kämpälle. Lumien aikana Remes saisi helposti selville aarteen sijainnin, kunhan vaan seuraisi Oiva Juntusen jalanjälkiä kätkölle.

Oiva Juntunen otti lapion mukaansa ja käveli ketunpesälle. Maa oli roudassa, ja niin päivä kului puolille ennenkuin raskaat harkot olivat kämpällä. Oiva Juntunen mietti ankarasti keksiäkseen aarteelle uuden kätköpaikan. Kämpän ylisille kultaa ei uskaltanut kätkeä, ei liiteriin eikä latoon, saati sitten saunaan tai talliin. Saunan kiuaskivien alta Remes ei ikinä kultaa osaisi etsiä, mutta Oiva Juntunen luopui ajatuksesta, sillä hän pelkäsi että kalliit kultaharkot sulaisivat kun majuri oikein innostuisi saunaa lämmittämään. Niinpä hän päätti lopulta upottaa harkot savotan kaivoon. Sieltä Remes ei niitä osaisi onkia. Oiva Juntunen sitoi jokaisen harkon ympärille rautalankaa ja laski ne langan varassa kaivon pohjalle. Aina kun hän tarvitsi kultaa, piri vaan yksinkertaisesti vetää rautalangasta ja aarre olisi kätevästi käsillä. Jalanjälkiä kaivolle tietysti ilmestyisi, joten Oiva Juntunen päätti vastaisuudessa aina silloin tällöin hakea kaivosta vettä. Näin majuri Remes ei voisi epäillä mitään.

Se oli todellinen kultakaivo.

Kun kulta oli kätketty, Oiva Juntunen palasi tupaan. Hän leikkasi meetvurstipötköstä lounaan mittaisen palan ja kellahti vuoteeseen loikomaan. Taas tuntui elämä olevan turvallisesti järjestyksessä.

Mutta kun ajatukset hairahtuivat muistelemaan mukavaa pikku kolttaeukkoa, Oiva Juntusen tuli paha olla. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt jotakin rikollista häädettyään muorin savotalta.

— Olisihan se Naska tässä mennyt...

Sitten makkara loppui. Kun Remes ei ollut paikalla, joutui Oiva itse leikkaamaan lisää meetvurstia.

20

Korvat punaisina Remes kuunteli vesikelkassa kiljuvaa koltta-vaimoa. Oli takkala keli, lunta paksulti, ja vaikka akka oli laiha, tuntui kelkka painavan kuin synti. Matkaa Puljuun oli likemmäs kymmenen kilometriä, Tästä tulisi kova reissu, päätteli Remes, kun kissa karkasi ensimmäisen kerran.

Tosiasiassa Naska päästi tahallaan kissan sylistään, kun vetojuhta ei muuten pysäyttänyt kuljetusta. Hän sinkosi kattinsa hankeen, ja ilmoitti sitten itkien majuri Remekselle, että vaikka tämä olikin vanhalle naisparalle niin julma että veti väkisin ja vangiksi köytettynä ihmisten ilmoille, ei kissaa, viatonta eläin-raukkaa, sentään saanut jättää hankeen paleltumaan.

Remes kahloi kissan luo ja yritti ottaa sen syliinsä. Katti oli kaikesta huudosta ja hulinasta niin peloissaan että raapi majurin mustaan naamaan muutamia reiluja verinaarmuja. Majuri toimitti sähisevän lemmikin takaisin kelkkaan, ja lähti sitten jatkamaan matkaa perässään raskas ja vastentahtoineh kuorma.

Mutta hetikohta kissa lensi taas metsään. Majurin oli se jälleen pelastettava. Hän yritti silittää kissan pörröistä turkkia kintaallaan, mutta vanha kolli ei siitä heltynyt, vaan yritti kaikin tavoin vastustella, tekipä majuri sille hyvää tai pahaa.

Kun kissa oli karannut viisi kertaa majuri piti tauon. Hän oli hiestä märkä, korvat soivat Naskan kiljumisesta ja naamasta vuoti verta. Hyvä että savukkeen sai syttymään, niin kädet vapisivat ponnisteluista ja harmista.

— Sie oot sotilas! Sen mie aavistin, kivahti Naska hänelle. Remes nyökkäsi. — Majuri minä olen, pataljoonankomentaja itse asiassa.

Naska Mosnikoff alkoi itkeä hillittömästi. Hän oikein väänteli ruumistaan, niin että köydet joilla hänet oli sidottu kelkan ketaroihin, alkoivat hangata vanhuksen laihoja jäseniä. Majuri ei kestänyt kuunnella sydäntäsärkevää uikutusta. Hän lohdutteli ettei tässä ollut hätää, ei minkäänlaista. Oltiin vain matkalla kylille. Mutta Naska itki kuin kuolemaantuomittu.

— Samalla lailla ne sotilaat sitoivat Kiurelin punkille. Ensin hakkasivat ja sitte sitoivat, ja kaks sotilasta istu Kiurelin niskassa ku se vietiin pois. Sinne jäi iäksi!

Tulvehtiva itku jatkui. Pala nousi lopulta majurinkin kurkkuun. Jos pataljoonassa joku herkkä varusmies raskaissa harjoituksissa pärähti itkemään, majuri Remes saattoi kuivata pojan kyyneleet nyrkillä. Tämä oli hankalampi tilanne. Majuri pyysi Naskaa kertomaan Kiurelin tapauksesta enemmän. Jospa se helpottaisi.

Kiurelin tarina kaikessa lohduttomuudessaan teki majuriin syvän vaikutuksen. Hänen tuli sääli vanhaa naisparkaa. Remes irrotti köydet, sytytti kelkan viereen nuotion ja tarjosi vanhukselle voileipiä. Naska lakkasi itkemästä, verrytteli köysissä puutuneita jäseniään, kutsui Jermakin syliinsä. Siinä nuotion lämmössä, voileipiä syöden, hän kertoili entisestä elämästään Suonjelissa, miten se oli ollut vapaata ja ihanaa. Kiurelin viemisen jälkeen elämä oli muuttunut kovaksi. Lopulta olivat syttyneet ne viimeiset sodat. Koltat oli viety evakkoon Norjaan ja Ruotsiin ja sitten Sevettijärvelle. Mikä olisi Severissä elellessä, mutta Suomen herrat tulivat ja ottivat vangiksi. Nyt taas vieriin väkipakolla. Helppo tämmöistä vanhaa akkaa oli metsissä riepotella! Jos Naska olisi nuorempi, niin ei häntä tällä lailla retuutettaisi.

— Koettakaahan nyt ymmärtää minuakin, yritti Remes lieventää.

Naska ei yrittänyt ymmärtää. Hänen mielestään tällainen pakottaminen oli suuri vääryys. Vieriin ja tuotiin, käsikynkässä ja köysissä, hyvä ettei lyöty...

Kun nuotio sammui, majuri Remes pyysi Naskaa asettumaan kelkkaan että päästäisiin jatkamaan matkaa. Oltiin vasta Siettelöselässä ja päivä oli jo puolessa. Piri tarpoa loppumatka kovaa kyytiä jos mieli ennen pimeän tuloa Puljuun.

— Rouva tekee hyvin ja istuu kelkaan. Tässä olisi tämä kissa taas. Ettekä päästä sitä enää karkuun. Mutta Naska sinkosi Jermakin kauas hankeen. Hän asettui hajasäärin uhmaamaan majuria.

— Mie puren jos tulet niitten köysien kanssa!

Karski majuri lannistui. Hän kahlasi kissan luo, toi sen takaisin Naskalle ja istuutui huokaisten kelkan reunalle. Naska asettui vierelle suu päättäväisesti mutrussa.

— Vaikka Kiurelin hakkasitta ja veittä niin tässä on akka jota ei niin vain kuskailla, hän vannoi Remekselle. Alistuneena majuri ajatteli, ettei tätä kuormastoa kertakaikkiaan ollut mahdollistaa toimittaa perille. Hänen puolestaan eukko sai majailla Kuopsuvaarassa. Mitä siihen sanoisi Oiva Juntunen? Majuri selitti Naskalle, ettei hän henkilökohtaisesti ollut kyydityksen kannalla. Naskan kohtalosta oli vastuussa hänen esimiehensä Oiva Juntunen. Herra se on herrallakin. Turha Naskan oli häntä moittia ja hänelle itkeä.

— Mennään takaisin kämpälle. Jos se Juntunen rupiaa hankalaksi niin pieksä se, Oppii olemaan ihmisiksi, neuvoi Naska.

— Ei tässä sentään tappelemaan tarvinne ruveta. Majuri katseli Puljun suuntaan. Paksu hanki ja luminen metsä eivät isommin houkutelleet jatkamaan matkaa. Olisi siinä kahlaamista ennenkuin oltaisiin perillä. Hänen pitäisi sitoa eukko rekeen ja panna vanhukselle kapula suuhun. Kissa olisi tapettava ilman muuta... Nuljua olisi ilmestyä kylälle kelkassa kapuloitu ja köytetty vanhus... kerrassaan noloa. Majuri päätti luopua taistelusta. Hän käänsi kelkan tulojäljille ja käski Naskan hypätä kyytiin.

Yllättyneenä muori lähti juoksemaan kissa sylissään kelkan perässä. Kun majuri komensi hänet kyytiin, Naska vastasi heleällä äänellä:

— Voi voi, kyllä mie tässä valamiilla jälellä juoksentelen, jos sie vaan viittit raskaan kelkan kotia kiskoa!

Oiva Juntunen näki ikkunasta kulkueen, jonka etunenässä tarpoi majuri Remes vetäen perässään tyhjää kelkkaa, ja jonka jäljessä asteli touhukas kolttavaimo. Viimeisenä juoksenteli Naskan kissa Jermakki. Jotenkin Oiva Juntunen ilahtui näkymästä. Hän meni pihalle ottamaan vastaan retkikuntaa, kysyi oliko metsässä sattunut jokin onnettomuus, kun majuri tuli takaisin eukon ja kissan kanssa. Remes mulkaisi rumasti Oiva Juntusta. Tämä ei kysellyt enempää, vaan autteli majuria vetämään kelkan liiteriin. Sillä välin Naska pujahti kissoineen sisään. Kun miehet tulivat tupaan, ilmoitti Naska keittiöstä että hän oli vuoleskellut poronkäristysaineet pataan.

— Nälkä tässä jo onkin, murahti majuri. — Ja mitä tulee tuohon kolttamuoriin, niin sinä saat itse vetää sen Puljuun. On se semmoinen noita.

Poronkäristys oli erinomaista. Syönnin päälle majuri lähti saunalle, jossa hänellä oli lakanapyykki kesken. Kaksi lakanaa puuttui narulta. Oliko täällä käynyt varkaita, mutisi pyykkäri ärtyneenä. Pian kuitenkin huomattiin, että Naska oli hakenut lakanat ja sijannut itselleen vuoteen kokkien huoneeseen. Lisäksi hän oli kantanut keittiöön hellapuita ja viritteli piisiin tulta. Saatuaan sen syttymään Naska vilahti ulos, viipyi hetken hämärässä talvi-illassa, palatakseen täysinäinen vesiämpäri mukanaan. Hän selitti että iltaseksi tarjotaan kevyempää ruokaa ja kahvia, vaikkakaan hän itse ei iltakahveista niin välittänyt, kun se vei yöunet.

— Näin vanhempana sitä muutenkin nukkuu valppeillaan niinku koira.

Illalla katseltiin väritelevisiota. Uutisiin Naska ihan suuttui kun hänen kuvansa näytettiin kaikelle kansalle, samalla kun todettiin että erämaahan kadonneen kolttavaimon etsinnöistä oli lopullisesti luovuttu.

— Mistä ne nuin ruman kuvan ovat kaivaneet, tuhisi Naska.

— On minusta parempiakin kuvia. Otettiin Kiurelin kanssa Petsamon Salmijärvellä oikein komia kuva vuonna 1912 vai oliko se 1913, se oli niitä Nikokin aikoja. Sitä mie olen monesti miettiny että tapettiinko se Anastasiaki vai jäikö se henkiin? Siilon vallankumouksessa. Vaan ettehän tet tiiä ku ootte niin nuoria.

Naska asettui sujuvasti taloksi. Hän puuhaili alituiseen, valmisti miehille ateriat, lakaisi lattiat ja pesi pyykin. Vedet ja puutkin hän olisi kantanut, mutta sen miehet saivat estetyksi. Näin elämänmeno varsinkin majurista alkoi tuntua liian lokoisalta. Kun miehet haukottelivat päivät pitkät ja valittelivat tekemisen puutetta, patisti Naska heidät miesten hommiin,

— Ruvetkaa pyytämään kettuja ja naaleja! Viime yönäkin on taas kettulauma tonkinu saunan takana ja kuseksinu kaivon ympärille. Yksi maitojauhepussi on revitty hajalle liiteristä. Tänä talvena on riuttoja aivan kamalasti.

Naska selitti syyn kettujen runsauteen:

— Jos olis enemmän huuhkaimia ja muita pöllöjä, niin kyllä ketut loppuis. Mutta nyt on huono huuhkajavuosi. Severissäkään ei näkynyt yhtään.

Majuri Remes epäili Naskan riistanhoidollisia tietoja. Hän väitti etteivät pöllöt käytä kettuja ravinnokseen. Kettujen ylenmääräinen runsaus ei siten majurin mielestä korreloinut huuhkajien vähäisyyden kanssa.

— Voi sinua poika hyvä. Kyllä kai mie käsitän ettei huuhkaja kettua lennätä. Mutta toissakesänä oli kovasti sopuleita. Jos silloin olis ollu tarpeeksi huuhkajia, ne olis syöny kaikki sopulit, mutta ei niitä ollu eikä ole vieläkään. No ketut rupes penikoimaan kauhialla kiireellä, ku niillä oli sopuleita. Nyt on sitte sopulit syöty, ketut on syöny ne. Kettuja on sopuleitten takia tullu Lappiin ainaki miljoona. Tässäki kämpän ympärillä juoksee joka yö sata kettua.

Naska kertoi miten ennenvanhaan Suonjelissa oli pyydetty kettuja. Korkean kannon nokkaan oli veistetty halkio, johon oli asetettu lihapala syötiksi. Kun kettu oli yrittänyt siepata syötin, se oli jäänyt kannon halkioon etutassusta roikkumaan.

— Ne kilju kamalasti aina ku jäivät kiinni. Siitä tiiettiin lähtiä niitä tappamaan, muisteli Naska.

Oiva Juntunen tiesi vielä paremman pyyntineuvon. Hän oli kerran eksynyt kuluttamaan aikaansa Tukholmassa Nordiska Museumiin. Siellä hän oli osunut eränkäynnin historiaa esittelevälle osastolle.

— Siellä minä näin merkillisen pyyntivälineen. Tuommoiseen kuuden, seitsemän tuuman vahvuiseen puuhun oli miehen rinnan korkeudelle porattu reikä, johon oli pujotettu luja naru. Köyden toiseen päähän oli solmittu hirttosilmukka, ja toinen pää oli sidottu vahvan koivun latvaan. Koivu oli taivutettu jänteeksi kiristämään silmukkaa. Siinä oli pieni lisku ja syötti. Kun syötti liikahti, lisku laukesi ja vapautti koivun, joka kuristi hirttosilmukkaa koko voimallaan.

Oiva Juntunen luonnosteli paperille pyyntilaitteen periaatteen. Majuri tutki paperia. Kekseliäs ja vittumainen pyydys, hän tuumi.

— Poika! Siivoa suus, ja näyttäkääpä sitä paperia mullekki.

Naska totesi että tosiaan, olipa kelpo ansa. Hän innosti miehiä virittämään Kuopsuvaaran rinteille ja Juha-Vainaan Maahan näitä ilkeitä pyydyksiä. Kun kettuja alkaisi tulla, Naska lupautui nylkemään otukset ja kevään tullen vielä parkitsemaan nahat turkiksiksi,

— Sitten keväällä saat Remes hiihtää Norjaan. Myyt nahat ja ostat norjalaista villaa. Pitää kutoa vanttuita ja tikkureita, ei ne keinovillat taho kestää.

Oiva Juntunen ja majuri Remes innostuivat ketunmetsästyksestä. He porasivat kymmeniin puihin reikiä, pujottelivat niihin hirttosilmukoita, taivuttelivat jänteviä koivunrunkoja ansajousiksi ja asettelivat liskuihin syöteiksi nakkeja.

Kesken innostuneen pyyntityön he muistivat Viisisatasen, oman ketunpentunsa.

— Jumalauta jos Viisisatanen jää ansaan, miehet kauhistuivat. Oiva Juntunen vihelsi Viisisatasen paikalle. Kettu oli kasvanut jo isoksi, mutta tunsi toverukset. Se tuli lähelle, mutta ei ihan antanut silittää itseään. Majuri Remes tarjosi sille nakkeja, mutta Viisisatanen ei huolinut niistä. Se kyllä otti kylmän nakin tarjottaessa suuhunsa, vei sen etäämmäksi, kaivoi lumeen ja kusaisi päälle. Kun miehet osoittivat läheistä ansaa, jossa siinäkin oli jäinen nakki syöttinä, ei Viisisatanen kiinnostunut jutusta.

Sen sijaan se juoksi metsään, viipyi pitkän tovin, kunnes palasi miesten luo kumiluu suussaan.

— Ei se näihin meidän ansoihin jää vahingossakaan, totesi Oiva Juntunen. Miehet jatkoivat virkatien virittelyä. Viikon kuluttua heillä oli yli kuudessakymmenessä puussa voimakas ketunansa. Jos hyvä tuuri kävisi, koko metsä olisi täynnä hirtettyjä kettuja. Miehet päättivät antaa ansatielle nimeksi »Hirtettyjen Kettujen Metsä».

Kaiken varalta kuhunkin pyydykseen kiinnitettiin pieni pahvilappu, johon kirjoitettiin: »Jos olet ihminen, varo tätä ansaa, tämä on vaarallinen. Very dangerous.»

Remes ehdotti että varoitus olisi tekstattu lappuun myös saksaksi, mutta kun asiaa hiukan perusteellisemmin pohdittiin, todettiin ettei ollut niin suurta väliä vaikka muutama saksalainen turisti uteliaisuuttaan tarttuisikin ansaan. Päivällisellä syötiin Naskan keittämää lihasoppaa. Kun hänelle kerrottiin ansoista ja varoituksista, virkkoi Naska saksalaisista:

— On siellä Saksassa sakkia. Hirttymään asti minun puolesta.

Talvi tuli: satoi lunta ja pakkanen kiristyi. Päätettiin että viimeinkin ostetaan moottorikelkka ja haetaan samalla lisää muonaa. Asialle lähetettiin jälleen majuri Remes. Koska Oiva Juntunen tahtoi käydä kultakätköllään, piti Naskan ja Remeksen mennä siksi aikaa putkaan. Oiva Juntunen sulki oven ja hiipi sitten kaivolle, nosti ääneti syvyyksistä yhden harkon, vei sen sisään ja lohkoi siitä muutaman sadan gramman edestä kultaa. Sitten hän laski kullan takaisin kaivoon.

Harhautusmielessä Oiva Juntunen lähti kävelemään lähiympäristöön, käväisi kullanhuuhdontapurolla, nousi Kuopsuvaaran laelle, pistäytyi Juha-Vainaan Maassa, teki monia tyhjänpäiväisiä lenkkejä, palaten lopulta väsyneenä kämpälle. Vielä hän loikoi tunnin verran varmuuden vuoksi petissään, ennenkuin päästi vangit vapaiksi.

— Kaikkeen sitä ihminen joutuu ku vanhaksi ellää. Että piti sotaherran kanssa linnassa istua!

Kulta hienonnettiin tavan mukaan sopivankokoisiksi hipuiksi ja punnittiin pulloon. Sitten Remes lähti taipaleelle.

— Ole sitte maailmalla ihmisiksi, varoitti Naska majuria tämän lähtiessä kahlomaan kohti Puljua.

— Osta Viisisataselle uusi kumiluu, muistutti Oiva Juntunen lähtijää.

21

Rovaniemellä majuri Remes asettui entiseen tapaan asumaan hotelli Pohjanhoviin. Ensiksi hän tilasi huoneeseen juotavaa, ja toiseksi, miellyttävä konjakin maku suussaan, hän soitti vaimolleen Espanjaan.

Oli pidellyt hyviä ilmoja etelässä. Sen puoleen vaimolla ei ollut valittamista, mutta käteisvarat olivat vähissä. Remes lähetti Espanjaan parituhatta markkaa, ja soitti sitten molemmille tyttärilleen. Kävi ilmi että nuorempi tytär oli synnyttänyt pari viikkoa aikaisemmin vauvan.

— Ilmankos sinä niin vauhdilla menit vihille, totesi tuore isosisä kuivakkaasti.

Myös molemmille tyttärille lähtivät rahalähetykset.

Myytyään Oiva Juntusen kullan majuri Remes harkitsi hyväksi ruveta ryyppäämään. Olihan hän nyt isoisä... hirveä kaatokänni vaan päälle. Rovaniemi raikui kun majuri rupesi melskaamaan.

Nousuhumalan ihanassa nirvanassa majuri teki suurpiirteisiä hankintoja. Hän osti vesijohtoliikkeestä sadan litran kuumavesiboilerin, sähkökäyttöisen vesipumpun, kymmeniä metrejä vesijohtoa ja erinäisen määrän putkiin tarvittavia liitoskappaleita ja haaroja ja lemmareita. Päälle päätteeksi hän äityi ostamaan kaksi metriä pitkän teräsemaloidun, hohtavan valkean kylpyammeen. Olisi siinä Naskalle paatipunkkaa kerrakseen, ajatteli majuri hämmästellen itsekin anteliaisuuttaan. Vaimostaan hän muisti että naiset vaativat monin verroin enemmän pesuvettä kuin miehet, ja veden piti kaiken lisäksi olla lämmintä. Vastaisuudessa Naskan ei tarvinnut vadissa hoidella alapesuaan. Generaattorin kehittämä sähkövoima riittäisi hyvin boilerin kuumentamiseen, ja samaan aikaan saattoi vielä katsoa televisiota ja käyttää keittolevyä. Majuri tuli ihan hyvälle mielelle kun hän kuvitteli kolttamuori Naska Mosnikoffia uinumassa kuumassa vaahtokylvyssä.

Majuri osti myös kalliita joululahjoja Naskalle ja Oiva Juntuselle. Kun kerran oli adventtiaika, mikä esti majuria herkistymästä joulumielelle!

Illemmalla hotellissa majurin juopuneeseen mieleen juolahti muinoinen muisto Stickanista ja Tukholman iloisista naisista, joita ei ollut tilauksesta huolimatta Kuopsuvaaraan kuulunut. Hän tiedusteli asiaa hotellin johdolta, mutta hänelle vakuutettiin ettei Rovaniemelle ollut saapunut kuvatun kaltaisia naisia ainakaan toistaiseksi. Majurin jättämät matkustusohjeet olivat kyllä tallessa. Hotelli Pohjanhovin palvelualttiutta ei majuri Remeksen tarvinnut suotta epäillä.

Majuri soittaa rämpäytti Tukholmaan. Saatuaan Stickanin langan päähän, hän huuteli tälle:

— Pärkkele, Stickan! Missäs ne huorat viipyvät?

Stickan väitti että asia oli vireillä. Piti vielä tovi odotella. Sopivia, matkustushaluisia naikkosia oli tähän vuodenaikaan kovin vaikea löytää, varsinkin kun tilaajan laatuvaatimukset olivat korkeat. Mutta että juttu järjestyy ihan pikapuoliin.

Se asia oli siis hoidossa. Majuri jatkoi juhlimista koko volyymillään. Kabinettien haitariovet venytettiin äärimmilleen. Kristallilasit täyttyivät kuohuvista juomista. Majuri joi isänmaalle, rauhalle, joululle ja kaikelle mikä maailmassa oli kallisarvoista. Poronselykset hävisivät nälkäisiin suihin. Karpalojäädykkeet ja liekitetyt jäätelöt juoksutettiin pöytiin. Remes juhli, isännöi ja elämoi.

Aamulla raskaat aivolohkot eivät suostuneet muistelemaan mitään edellisen päivän tapahtumista. Vesijohtoliikkeestä soitettiin inhottavan varhain että kylpyamme ja muut saniteettitarvikkeet oli kuormattu autoon, ne sopi tulla kuittaamaan milloin vaan. Tiedotus hämmensi suuresti majuria. Hän ei muistanut ostelleensa vesijohtoputkia eikä kylpyammeita. Hankinnat oli kuulemma maksettukin.

Majurin huoneeseen tuotiin aamupäivän aikana jos jonkinlaista tavaraa. Yksin joululahjoja oli monta sylillistä, kauniisiin lahjapapereihin käärittyinä. Oli kuusenkoristeita, latvatähti ja kynttilöitä...

— Voi perkele. Olenko minä nämä kaikki ostanut, hän kyseli epäuskoisena tavaratalon asiapojalta.

Majuri tilasi aamiaisen huoneeseensa. Ei oikein uskaltanut lähteä kaupungille, sillä tavaraa saattoi tulla lisää. Majuri toivoi ettei hän ollut ostanut mitään aivan mieletöntä.

Tavaravirta jatkui. Liinavaatteita, hiihtokenkiä, tuulikangaspukuja, monta paria suksia ja sauvoja, sähköparranajokone, piippaussakset, sähkökäyttöinen hammasharja...

Puolilta päivin oveen koputti koneliikkeen mies.

— Se moottorikelkka on sitten pihalla. Ja teräksinen reki niinkuin sovittiin.

Lumikiitäjä oli kuormattu maastoauton vetämään peräkärryyn. Kohmeloinen majuri käski ajamaan Ounasvaaraan, jossa moottorikelkkaa kokeiltiin. Hyvin sillä matka umpihangessa taittui, majuri totesi. Paljon se oli maksanut, mutta väliäkö sillä. Juntusen kultapallosta kyllä riitti yhteen jos toiseenkin hankintaan.

Koeajon päätteksi majuri tarjosi koneliikkeen miehelle lounaan ja sitten ajettiin vesijohtoliikkeen varastolle, jossa moottorikelkka rekineen kuormattiin liikkeen kuorma-auton lavalle kylpyammeen ja kuumavesiboilerin ja muun roinan seuraksi. Sinne köytettiin joululahjat ja hiihtovälineet ja kaikki muukin mitä majuri oli edellisenä päivänä hankkinut. Majuri käski kuorma-auton kuskin ajaa Puljuun, jonne ostaja saapuisi taksilla.

Pohjanhovin lasku oli nelinumeroinen. Hiuksenhienosti Remeksen käsi vavahti kun hän sen maksoi. Kabinettivuokria, musisointia ja erilaisia illallisia näytti laskuun kirjoitetun. Ei ihme että Remeksen mieleenpainamiskyky oli valjuuntunut nollille.

Sitten taksilla hitonmoista kyytiä Puljuun. Menomatkalla Meltauksessa taksi ohitti vesijohtoliikkeen kuorma-auton, jonka lavalla keikkui isomahainen kylpyamme. Taksimies huomautti:

— On niitä hulluja. Ei nykyaikana kylpyammetta kannata hankkia. Suihku säästää energiaa.

— Amme on elintason merkki, murahti majuri. — Köyhät ne itsensä sateessa pesevät. Ja metsän elukat.

Puljussa Remes odotteli toista tuntia, ennenkuin vesijohtoliikkeen kuorma-auto ehti sinne. Yhdessä kuskin kanssa kuorma purettiin ja lastattiin moottorikelkan rekeen. Kuorman päälle köytettiin kylpyamme.

— Sitä lienee tämmöisellä kapineella paljonkin käyttöä erämaissa, virkkoi vesijohtoliikkeen kuski. Majuri Remes ei jatkanut keskustelua, vaan starttasi äkäisenä moottorikelkan. Hän ohjasi sen raskaine kuormineen kohti synkkää kairaa. Oli jo iltapäivä. Kannatti pitää kiirettä, että ehtisi valoisan aikana Kuopsuvaaraan.

Leveätelainen voimakas moottorikelkka jaksoi vain vaivoin vetää raskasta kuormaa. Kylpyamme keikkui kiikkerän näköisesti kuorman päällä. Ison Aihkiselän maastossa se putosi kuormasta: köydet olivat höltyneet. Kuului kova kumaus niinkuin Kemijärven kirkonkello olisi lyönyt, kun amme iskeytyi vankkaan petäjään. Majuri kirosi hartaasti.

Pari kertaa majuri sitoi ammeen paikoilleen, mutta uppiniskainen peseytymisväline putosi aina hankeen kun lumikiitäjän vauhti kiihtyi. Suivaantuneena Remes pysäytti ajokin. Hän mietti, kannattiko mokomaa laitosta ollenkaan kuljettaa perille. Ehkä olisi viisainta haudata se Juha-Vainaan Maahan ja unohtaa sinne?

— Että pitikin, perkeleen saatana, mennä kaikkea ostelemaan, katui majuri.

Viimein Remes keksi sitoa kylpyammeen hanan puoleiseen päähän köyden, jonka toisen pään hän solmi reen takaosaan. Näin ammeesta tuli eräänlainen ahkio. Sen kulku oli vakaata, kun siihen lastasi joululahjoja ja muonaa.

Nyt kulku oli kevyttä. Lumikiitäjä veti rekeä, ja reen perässä liukui emalipohjainen amme.

— Upseeri keksii, myhäili majuri tyytyväisenä.

Kylpyamme oli liukkaampi ja tilavampi vetopeli kuin lappalaisten käyttämä ahkio. Majuri mietiskeli, että etelässä, jossa saneerataan kylpyhuoneita vaihtamalla ammeet suihkuihin, voitaisiin lyödä rahoiksi kun älyttäisiin myydä käytetyt ammeet lappalaisille ahkioiksi.

Vastaan hurjasteli toinen moottorikelkka. Sen kirkas etu-valo havahdutti majurin ammeaatoksista. Tulija oli poropoliisi Hurskainen, pukeutunut paksuihin ajohaalareihinja turkiksilla vuorattuun kypärään. Poliisin miekkatunnus otsassa antoi Hurskaisen olemukselle lujan virallisen leiman.

Hurskainen pysäytti ajokkinsa. Hän kertoi ajelleensa juuri äsken Puljun Kiimatievojen maastosta, jossa oli löytänyt useita poronraatoja. Luodinrei’istä päätellen porot eivät olleet kuolleet nälkään. Asialla saattoi olla naapuripaliskunnan kateellinen pororosvo. Hurskainen tiedusteli majurilta, oliko tämä nähnyt näillä seuduilla epäilyttävän näköisiä kulkijoita.

— Eipä ole ihmeitä näkynyt. Mitäs täällä, kairassa.

Poropoliisi uteli, minne majuri oli matkalla. Remes mainitsi ylimalkaisesti että hän oli varannut metsänhoitaja Severiseltä talvikaudeksi erään kämpän majapaikakseen.

— Pidän virkavapaata... eräänlaista sapattivuotta. Täällä on tilaa hengittää.

Majuri varoi hengittämästä poropoliisin suuntaan. Hurskainen olisi tullut juovuksiin Remeksen vanhan viinan löyhkästä.

— Jaa että sapattivuotta? Lienette ortodoksi?

— Täytyykin tästä lähteä, ilmoitti majuri ja käynnisti ajokkinsa. — Toivottavasti saatte kiinni ne porovarkaat.

Erämaaetsivä katsoi hajamielisesti majurin lähtöä. Upseerilla näytti olevan uusi moottorikelkka, uusi reki täynnä tavaraa... ja sitten reen perässä kylpyamme. Täynnä joululahjoja.

Poropoliisi mietti ankarasti, minkä takia majurin arvoinen upseeri ajeli täällä kiveliössä kylpyamme perässään. Eihän täällä ollut edes vesijohtoja, saati kylpyhuoneita.

Hurskainen yritti palauttaa mieleensä, oliko kenties laitonta raahata talvipakkasilla kylpyammeita metsähallinnon piirikunnan mailla. Ilmeisesti lainsäätäjät eduskunnassa eivät koskaan tulleet edes ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta.

Poliisi huokasi. Näissä erämaissa vaelsi yleensäkin merkillistä väkeä, joskus aivan pähkähullua kansaa, raahaten mukanaan jos jonkinlaista tavaraa, laillista ja laitonta. Mutta ensimmäistä kertaa hän täällä kylpyammeen näki.

— Pitävät poliisia perkeleet pilkkanaan. Ammetta ajeluttavat...

Hurskainen harkitsi tuokion, kannattiko hänen lähteä ottamaan ammeesta tarkempaa selkoa, mutta päätti sitten jatkaa porovarkaitten jäljillä. Ammejuttu tuntui niin ylivoimaisen merkilliseltä, että tuntui viisaammalta unohtaa se kokonaan.

22

Naama kuurassa majuri Remes kurvasi Kuopsuvaaran kulta-kämpän pihaan. Hän oli kuin joulupukki, kylpyamme lahjoja täynnä. Paitsi että harvemmin joulupukit ovat niin kohmelossa kuin Remes nyt. Ehkä se johtuu siitä että joulupukit saapuvat lahjoineen Korvatunturilta eivätkä Pohjanhovista.

Remes kanteli joululahjat vaisuna vankilaan. Sitten hän esitteli lumikiitäjän Oiva Juntuselle. Hankinta hyväksyttiin kiitoksin. Naska tahtoi välttämättä kyytiin, kun Oiva hivautti moottorikelkalla koelenkin Juha-Vainaan Maassa. Hyvin kelkka mennä rytisteli paksussa lumessa ja varvikossa. Naska kiljui ilosta kun kerrankin sai oikein kyytiä. Meno oli yhtä huimaa kuin Kiurelin kanssa vuosituhannen alkupuolella, silloin oli ajeltu villillä porohärällä Suonikylästä Salmijärvelle. Ostamaan Naskalle kihlat ja Kiurelille viinaa.

Vaisusti Remes esitteli kylpyammeen. Hän lausahti että tuli tuommoinenkin hankituksi... kun sattuu olemaan nainen talossa. Hän kanteli vesijohtoputket savottapirtin puolelle. Ammeen hän lykkäsi portaitten alle lumisateelta ja katseilta suojaan. Sähköpumpun hän piilotti vuoteensa alle asennusta odottamaan.

— Luksustapa oletkin ostanut, kiitteli Oiva Juntunen. Erityisesti idea kylpyhuoneen rakentamisesta miellytti häntä. Nyt Kuopsuvaarassa asuttiin paremmin kuin aravataloissa. Niin piti ollakin savottakartanossa, jonka kaivokin oli täynnä puhdasta kultaa.

Remes makoili hiljaisena sen päivän. Töin tuskin hän jaksoi nousta illalliselle, jonka Naska oli valmistanut. Tarjolla oli lihakeittoa ja räiskäleitä. Jälkiruoaksi vielä säilykehedelmiä ja kermavaahtoa. Illalla kahvit ja sitten nukkumaan.

Aamulla majuri Remes oli taas terve. Hän tyhjensi yhden keittiön varastokomeron. Kun sen paneloisi, siitä tulisi oivallinen kylpyhuone. Boilerin voisi asentaa väli-katon päälle. Vesijohdot voisi vetää ylisiltä ulkoeteiseen ja siitä lumen alta kaivolle. Vesipumppu oli suunniteltu sellaiseksi, että kun siitä sammutti virran, se vuodatti takaiskuventtiilin lävitse vedet putkistoista takaisin kaivoon. Näin vesi ei voinut jäätyä putkeen. Aina kun keittiössä tai kylpyhuoneessa käänsi hanan auki, hyrähti pumppu käyntiin ja työnsi kaivosta vettä putkistoon.

Naska hääri putkityömaalla kaiken aikaa. Hän ojensi Remekselle milloin jakoavainta, milloin putkenpätkää ja kyseli työn yksityiskohdista. Hän pyysi että Remes tulisi seuraavana kesänä asentamaan hänen mökkiinsä Sevettijärvelle samanlaisen pumppulaitoksen. Naska arveli että kesään mennesssä hän jo uskaltaisi palata kotiinsa.

— Olisitte vaan mennyt kiltisti sinne Inarin vanhainkotiin. Ei tarvitsisi itse kustantaa vesijohtoja, sanoi Oiva Juntunen tutkien sähköpumpun käyttöohjetta. Sen raskaampiin töihin hän ei osallistunut käynnissä olevien LVI-asennusten osalta.

Naska kertoi tositapauksen Suonikylästä. Se oli sattunut Tarton rauhan jälkeen, kun Petsamoon oli tullut suomalainen valta. Se valta oli ulottunut kolttakylään saakka.

— Sitä uutta lakia tuotiin meille monen poliisin voimalla. Ihmiset laskettiin, nimet kirjoitettiin luetteloihin ja kysyttiin iät ja uskonnot, ja montako poroa oli ja montako verkkoa ja kuka osasi lukea, kuka ei. Sitte ne löysivät Jarmannin muorin ja päättivät että se oli liian vanha. Että kuskataan vaivaistaloon. Vaan eipä muori lähteny, mihin se omasta kammista! Eivät ensimmäisellä kerralla vieneet vaikka kovasti uhkasivat. Jarmannin akka jo luuli että se pelastuu, mutta ei menny ko kuukausi niin tultiin noutamaan. Oli se kamalaa tappelua. Monta miestä retuutti muoria ja lähettävähän se oli, se oli niin vanha ettei se pärjänny semmoselle miestokalle. Petsamossa se oli pantu kuorma-auton lavalle, että ajetaan etelään, ku sillä oli muka tautejaki. Mutta se akka pääsi karkuun niiltä ja juoksi tunturiin. Kovasti hakivat, mutta akka istu vuoren kolossa hilijaa. Eivät löytäneet, ja sitte tuli talvi. Seuraavana kesänä se löyty yhdestä kiviluolasta. Oli jäätynyt ja kuollu sinne istuvilleen, käjet ristiin. Oli se kova akka! Riekonluita iso kasa luolan eessä. Millä se neki oli kiinni ottanu? Sitä ruumista ei annettu Suomen valtiolle. Yöllä se kannettiin Suonjeliin ja hauvatriin hiljakseltaan, kenellekkään ei puhuttu Jarmannin akasta mitään. Ei sitä kyllä kukaan kysellykkään. Silloin minä päätin etten ikinä niin vanhaksi elä että vaivaiskyytiin lähen. Enkä lähteny vaikka herrat syksyllä tulivat noutamaan. Karkasin niinku Jarmannin akka!

— Kyllähän ajat ovat sentään muuttuneet, virkkoi Oiva Juntunen.

— Mitä sie puhut! Sen verran ne on muuttunu että tullaan ensin muka juhlimaan syntymäpäiviä, mutta sitte viiään niin ettei jalat maahan ota!

Naska lähti vihaisena töilleen. Mennessään hän mutisi:

— On se Suomen laki kova. Heti ku akka tulee vanhaksi niin eikö köysiin ja kylille. Teki meinasitta väkisin Puljuun kiskoa. Jos en ois jaksanu kiljua niin tiiähäntä missä vankilassa pitäis loppuikä istua.

— Naska koettaa unohtaa sen jutun, tyynnyttelivät miehet. Mutta tuvan puolelta kuului vielä pitkään äkäistä kolistelua, kun Naska lakaisi lattiaa, ja ärähteli vielä kissalleenkin.

Viikon päästä Remes sai asennustyöt päätökseen. Hän käynnisti generaattorin, kytki sähkövirran järjestelmään ja antoi pumpun horaista kaivosta suun täydeltä vettä. Putkista kuului kohinaa ja paukahtelua kun pumppu pakotti vettä ja ilmaa boileriin. Paisuntasäiliö täyttyi. Kun hanaa vähän avattiin, pääsi ilma putkistosta pois. Kohta hanasta kohisi keittiöön kirkasta vettä, joka oli ensin kylmää, mutta alkoi pian lämmetä. Hana pantiin kiinni, jäätiin odottelemaan. Oiva Juntunen kävi huutamassa Naskan paikalle. Hän ilmoitti että nyt rouva Mosnikoffin piti ottaa koekylpy. Nopeasti vaan vaatteet pois! Majuri Remes toi Naskalle harjan, pyyhkeen ja vaahto-saippuaa.

Naska ei suostunut siinä siunaamassa kylpemään. Hän katsoi epäileväisesti ammetta.

— Hukkuu tuohon vanha ihminen. Mie oon aina ollut huonouintinen.

Ammeeseen laskettiin ihanasti höyryävää vettä.

— No, siihen nyt vaan, opasti Remes. — Ei me katsella, pannaan ovi kiinni. Kyllä Naskan pitää nyt uusia laitteita kokeilla kun ne on varta vasten tänne kairaan rakennettu.

Naska vastusteli. Hän esitti että miehet kylpisivät ensin, kun heillä oli enemmän kokemusta.

— Mie en ikinä ole tuommosessa laatikossa maannu. Hirvittää...

Mutta kun majuri Remes ja Oiva Juntunen uhkasivat sitoa Naskan lumikiitäjän rekeen ja ajaa hänet kissoineen päivineen Puljuun, ellei muoti pikaisesti ryhtyisi kylpemään, Naskan oli pakko alistua. Hän sulki oven ja riisuutui hitaasti. Miehet huutelivat oven takaa ohjeita.

— Jos vesi on liian kylmää, laskee vain entistä vettä vähän pois ja antaa valua kuumaa tilalle. Koettaa sormella että on sopivaa, Remes huuteli.

— Ja varoo ettei liukastu, toimitti Oiva Juntunen. Vähään aikaan kylpyhuoneessa oli hiljaista. Naska keräsi rohkeutta. Sitten hän nosti toisen jalan ammeen reunalle ja kosketti varpaillaan vettä. Se oli miellyttävän lämmintä. Ei tässä kai auttanut muu kuin mennä ammeeseen. Oven takaa kuului Oiva Juntusen innostava ääni:

— Rohkeasti vaan, ei se ole vaarallista! Naska mutisi itsekseen:

— Kaikkea sitä... sisähuoneessa uimaan, keskellä talvea... jos Kiureli näkis ei se uskois.

Niin Naska Mosnikoff kylpi lämpimässä ammeessa elämänsä ensimmäisen kerran. Hän makoili vedessä niin että vain kasvot olivat pinnan yläpuolella, puhalteli vaahtoa pitkin vedenpintaa. Jokaista niveltä lämmitti niin ihanasti että teki mieli nauraa. Toista tuntia Naska loikoi vedessä, kunnes väsyi, pesi itsensä, pyyhki ja puki. Tullessaan ulos kylpyhuoneesta hän kiitteli miehiä:

— Kiitos lapsikullat, voi että oli mukava laatikko! Saanko mie maata siinä joka päivä? Mie maksan kyllä heti kun saan eläkkeen.

— Naskaa vartenhan se on tänne hankittu, tuumi Remes laupiaasti.

Miehet kävivät vuorollaan, ensin Oiva, sitten majuri, kylvyssä. He ajoivat partansa, hieroivat kainalokuoppiin hienhävitysainetta ja vaihtoivat puhtaat alusvaattet. Iltakahvien päälle kellahdettiin vuoteisiin lueksimaan ja ratkomaan ristisananiudukoita. Oli tosi mukavaa.

Illalla, kun televisio pantiin kiinni, kantautui ulkoa karmea rääkäisy. Se kuulosti tulevan Hirtettyjen Kettujen Metsästä. Nopeasti miehet ja Naska juoksivat ulos portaille kuuntelemaan.

Kettumetsästä kuului mieltäkääntelevää karjuntaa. Se oli niin petomaista että kuulijoitten niskakarvat nousivat kauhusta pystyyn. Naska kuiski ääni vavisten:

— Siellä on karhu!

Majuri Remes ja Oiva Juntunen pukeutuivat nopeasti. Remes otti aseekseen rautakangen, Oiva Juntunen taskulampun ja kirveen. Majuri ajatteli että jos kettuansaan oli tarttunut karhu, niin edessä olisi kova taistelu, kun rautakangella pitäisi semmoinen peto peitota. Majuri työntyi pelotta pimeyteen. Oiva Juntunen seurasi häntä varoen, koko ajan valmiina hiippaisemaan pakosalle.

Yksi kettumetsän ansa oli lauennut. Paksua kuusenrunkoa vasten teutaroi pitkäraajainen peto päästellen kurkustaan tukahtuneita karjahduksia. Remes pyysi Oiva Juntusta näyttämään valoa kun hän tekisi selvää villipedosta. Hän kohotti rautakangen hirvittävään iskuun.

Onneksi Oiva Juntunen ehätti valaista petoa ennenkuin majuri Remes iski. Ansaan ei ollutkaan tarttunut karhu, vaan poropolusi Hurskainen. Hänellä oli kädessään jäätynyt nakkimakkara.

23

Poropoliisi Hurskaista harmitti. Hän ei ollut tavoittanut pororikollisia, vaikka oli jo jäljille päässyt. Mutta Jumala oli antanut sataa lunta ja siten erehdyttänyt viranomaista. Niin oli jälleen kerran alamaailman lappalainen onnistunut välttämään Hurskaisen laintuntevan kouran.

Vaan älähän huoli! Palaillessaan rosvojahdista iltahämärissä osui Hurskaisen moottorikelkan valokiilaan Juha-Vainaan Maassa merkillinen rakennelma, ihmisen tekemä: joustava koivu oli taivutettu vasten likeisen kuusen runkoa. Laitteessa oli köyttä ja jokunen pieni lappukin oli puuhun kiinnitetty. Lapun vieressä oli nakkimakkara. Hurskaisella oli nälkä; hän astui moottorikelkasta ottaaksen nakin ja lukeakseen mitä lappuun oli kirjoitettu.

Kun erämaaetsivän käsi osui nakkiin, leikkasi ilmaa vinha simahdus. Jännitetty koivu vapautui ja kiristi lujan köyden Hurskaisen kaulan ympärille. Ansa hirtti poliisipoloisen vasten huurteisen kuusen kylkeä niin lujalla otteella, ettei ensi alkuun edes ääni kulkenut. Käteen jäi vain jäinen nakki.

Hurskainen oli todellisessa pinteessä. Jos toisen käden saikin kaulasuonten ja köyden väliin, siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä koivu pinnisti koko voimallaan hirttosilmukkaa yhä kireämmälle. Läähättäen Hurskainen nojasi kuumaa otsaansa vasten jäistä kuusenrunkoa ja huusi niin kauheasti kuin jaksoi.

Hurskainen oli syntyjään hyvinkääläisiä. Hän oli eronnut mies, vaimon jättämä. Unohtaakseen kurjan avioliittonsa hän oli noussut pohjoiseen poropoliisiksi. Nuoruusvuosinaan Hurskainen oli tullut tunnetuksi Hyvinkään Tahkon huutosakin johtajana, joten hänestä kyllä lähti ääntä tosipaikan tullen. Nyt oli semmoinen paikka.

Siinä huutaessaan Hurskaisen silmät tottuivat siinä määrin hämärään että hän saattoi lukea, mitä pahvilappuun oli kirjoitettu.

»Jos olet ihminen, varo tätä ansaa. Tämä on vaarallinen.»

Tällä kurjan kuoleman hetkelläkin poropolusi Hurskainen jaksoi raivostua. »Jos olet ihminen...» Viimeiseen saakka vaan jaksettiin poliisia pilkata. Ihmisenä ei oikein pidetty ei etenkään täällä ylimaissa. Moraalisesti kieroonkasvaneet lappalaiset naureskelivat vasten naamaa ja solkkasivat kiemuraista saamenkieltään poliisin kuullen, ikäänkuin tahtoen osoittaa ettei Suomen laki oikeastaan ollut voimassa näillä selkosilla. Tappoivat toistensa porot ja joivat keskikaljat päälle. Voi saatana.

Välillä Hurskainen huusi henkensä hädässä.

Pieni kettu, Viisisatanen, kuuli Hurskaisen avunhuudot. Se kiirehti paikalle, ja totesi että ihminen oli juuttunut kiinni suureen kuuseen. Ihminen piti kovaa meteliä, niin että Viisisatasta ihan pelotti. Se arvioi huutavaa Hurskaista mahdollisena saaliina. Yhden tai kahden pimeän perästä ihminen lakkaisi huutamasta. Siinä vaiheessa sen voisi vaikka syödä. Mutta vielä ei kannattanut mennä ihan lähelle, sillä ihminen vaikutti vihaiseita ja vaaralliselta. Viisisatanen tyytyi kiertämään ansakuusen muutamaan kertaan, se merkitsi kuseksimalla paikan ja lähti sitten omille teilleen. Se tunsi mielihyvää tapauksesta. Oli turvallista elellä metsissä kun tiesi että oman reviirin sisällä kypsyi kaiken aikaa suuri saalispeto, josta riittäisi pienelle ketulle nakerreltavaa pitkälle kevättalveen.

Kaksi tai kolme tuntia erämaaetsivä Hurskainen jaksoi huutaa. Hän alkoi jo menettää toivoaan pelastumisesta. Näinkö hänen elämänsä oli päättyvä? Eipä ollut järin häävi loppu poliisimiehen uralle.

Mutta lopulta pimeästä metsästä alkoi kuulua puhetta. Hetken kuluttua voipunut Hurskainen erotti häilyvän valontuijun, joka läheni tuskallisen hitaasti. Hurskainen huusi minkä hirttosilmukan kuolettavalta otteelta jaksoi.

Kun Hurskainen luuli jo pelastuneensa, hän näki taskulampun valossa mustanpuhuvan majurin, jonka naamalla oli hirvittävä, sotainen pelvottomuus, ja joka kohotti kolkosti lyöntiasentoon raskasta rautakankea. Majuri Remes siinä valmistautui armoniskuun. Ammeenkuljettaja! Rautakanki osoitti poropoliisi Hurskaisen kärsivää päätä. Hurskainen sulki silmänsä niinkuin Jeesus ristillä. Minä juon tämän maljani, hänen aivoissaan välähti.

Ihan viime hetkellä Oiva Juntunen varoitti. Poliisihan siinä oli eikä peto. Majuri Remeksen rautainen kanki vaipui hitaasti alas. Erämaaetsivä sai jäädä henkiin.

Heti kun Oiva Juntunen oivalsi että ansaan oli hirttynyt poliisi, hän häipyi huomiota herättämättä paikalta. Oiva riensi kämppään, käski Naskan pukeutua mahdollisimman nopeasti, ja kun eukolla oli lämpimästi vaatteita yllä, hän juoksutti vanhuksen vankihuoneeseen. Hän telkesi sinne myös itsensä.

— Saatiin vahingossa poliisi kettuansasta. Nyt pitää olla hiljaa ettei se löydä meitä, hän kuiskasi Naskan korvaan pimeässä vankilassa.

Majuri Remes katkaisi hirttosilmukan. Nieleskellen Hurskainen veti henkeä. Aataminomenaa kivisti. Tuntui siltä kuin kaula olisi venynyt viimeisten tuntien aikana puoli metriä.

Remes talutti poropoliisin tupaan. Hän totesi että Naska ja Oiva Juntunen oli ehtineet piiloutua. Hyvä. Remes pyysi Hurskaista istuutumaan. Poropoliisi kävi pitkäkseen Oiva Juntusen vuoteeseen. Hän hieroi mustan renkaan ympäröimää kurkkuaan. Hurskainen ajatteli että saattoi kitapurjeissa olla vikaa, niin kurkkua pakotti. Majuria olisi syytä kuulustella heti tuoreeltaan, mutta mitenkäs tiukkaat tunnustusta laittomista ansa-laitteista, kun nieleminenkin on kuin puukkoja söisi.

— Ottaako vieras teetä, kysyi majuri Remes auliisti. Mutta Hurskainen pudisti väsyneesti päätään. Ei oikein maittanut.

Onneksi tuli lauha yö. Majuri Remes toi kolttavaimolle ja toverilleen muutamia huopia ja lukitsi visusti sellin oven. Hän lakaisi tallin edustalta jalanjäljet peittoon, ettei poliisin mieleen aamun valjettua juolahtaisi tutkia vankihuonetta tarkemmin. Majuri Remes nukkui yönsä rauhattomasti. Hän mietti syntynyttä tilannetta. Pitäisikö hänen kenties surmata poliisi, jos tämä ryhtyisi nuuskimaan savottaa ja löytäisi Naskan ja Oiva Juntusen sellistä? Riittäisikö jos iskisi poliisia nyrkillä ohimoon niin että tältä sumentuisi muisti?

Oiva Juntunen ja Naska Mosnikoff kietoutuivat seimessä toisiinsa. Vaikka koittavaimo oli pieni ja korkean ikänsä kuivettama, huokui hänestä kuitenkin sen verran lämpöä ettei Oiva Juntunen paleltunut. Oiva arveli että tuollainen 45 kilon painoinen eukko kehittää vällyjen alla lämpöä vähintään viidentoista, kukaties kahdenkymmenen watin verran. Ampeereja ei tietenkään ole yhtä paljon kuin nuorilla naisilla.

Naska nukkui hyvin. Hän näki unta Kiurelista, jonka sylissä hän jälleen oli. Tuntui niin turvalliselta ja rakkaalta. Olisi siinä maannut vaikka viikon yhteen menoon, mutta aamu valkeni. Ulkoa kuului poropoliisi Hurskaisen vaimeata puhetta.

— Kyllä minun on pakko teille pieni sakko kirjoittaa. Tuommoiset ansat ovat laittomia. Pannaan vaikka kymmenen päiväsakkoa, jos majurille sopii?

Majuri kysyi, ehtisikö sakon maksaa joulun jälkeen.

— Erinomainen idea, myönsi poropoliisi Hurskainen ja hyvästeli majurin. — Kiitän yösijasta kovasti. Näillä seuduilla tapaa harvoin järkeviä ja tasapainoisia ihmisiä. Meidän viranomaisten kannattaa pitää yhtä.

Vähän ajan kuluttua kuului kuinka Hurskaisen moottorikelkka käynnistyi. Pian sen ääni vaimeni. Poliisi kurvasi kurkku mustana alhaisten rikollisten kintereille. Totisesti sieti varoa laittomia ansoja.

Naska Mosnikoff ja Oiva Juntunen vapautuivat vankilasta heti kun poliisin moottorikelkan ääni oli lakannut kuulumasta. Kylmästä kangistuneina he astelivat tupaan, jossa majuri tarjosi heille kuumaa kahvia.

— Vielä sitä sai miehen kanssa maata, iloitsi Naska. Oiva Juntusta huoletti poliisin vierailu. Millä asioilla Hurskainen oli ollut liikkeellä? Yhäkö Naskaa etsittiin? Oliko viranomaisilla vihiä kullasta ja Oiva Juntusesta? Majuri Remes rauhoitteli toveriaan.

— Porovarkaita se vaan jahtaa. Minua se sakotti niistä ansoista.

— Jos oisitta tehny ketunkantoja niin se poliisi ei olis tarttunu niihin. Ihmisellä on paljon paksumpi käpälä ku ketulla. Ei poliisi pysy ketunkannossa.

— Naska menee maate, vanha ihminen.

Oiva Juntusta harmitti että ketunmetsästys oli kääntynyt poliisin pyynniksi. Täällä oltiin enemmänkin viranomaisia paossa kuin heitä kiinniottamassa. Ärtyneenä Oiva meni nukkumaan.

Majuri Remes asteli ulos kämpästä, ettei olisi häirinnyt nukkuvia. Hän käveleksi pihapiirissä. Aika kävi pitkäksi. Remes katseli vaarojen ja soiden siiharmaita loputtomia viivoja. Tämä talvinen kaamos oli yhtämittaista sinistä hämärää, yksinäisyyttä, ajattomuutta. Majurin sydänalaa pakahduta naisenkaipuu. Siihen ei lääkkeeksi riittänyt yhdeksänkymmenvuotias koltta-vaimo.

Jospa tuolla Juha-Vainaan Maassa olisi upseerikerho! Moottorikelkalla siellä olisi mukava välillä pistäytyä rutinoimassa kapteeneiden kanssa. Jopa toimiupseerikerho riittäisi. Tai edes sotilaskoti... sisar munkkeja ja mehua myymässä.

— Vaan ei ole lottakanttiiniakaan. Vittu.

Majuri talsi liiteriin. Alakuloisena hän ryhtyi pilkkomaan takkapuita. Vaimokin oli Espanjassa. Oli tämä monella tavalla yksinäinen talvi.

Samaan aikaan Rovaniemeä lähestyi Finnairin reittikone Helsingistä. Koneessa oli muutamia liikemiehiä, pari kansanedustajaa, laskuhumalainen karvalakkilähetystö, muutama muu matkustaja, joista ei ottanut selvää olivatko he turisteja vai konsulentteja. Oli myös kaksi sirkeätä ruotsalaista naista, iloisesti häilyvää ilmestystä. Naiset olivat nuoria ja kauniita, nauroivat maailmalliseen tyyliin, punasivat huuliaan ja avasivat ja sulkivat käsilaukkujaan. Jopa lentoemännät näyttivät heidän rinnallaan varpusilta.

Kone laskeutui pakkaslumen ympäröimälle kentälle. Ruotsittaret kietoutuivat lämpimiin turkkeihinsa ja astelivat ulos koneesta.

— Oh!

Muutama kuurainen poro tolvasi kentän laidassa. Ylhäällä pakkaspilvissä jylisi Lapin lennoston yksinäinen Draken.

Naiset ottivat taksin ja pyysivät kuljettajaa ajamaan Pohjanhoviin. Taksimies Väliruikka ajatteli että mikähän konferenssi kaupungissa taas järjestetään, kun mannekiineja lennätetään ulkomailta asti.

— Vassokuu, hän sanoi Pohjanhovin edessä avatessaan naisille taksin ovet.

— Vassokuu, seittemänkymmentä ruunua.

24

Pohjanhovissa naiset kirjoittautuivat hotelliin. Toisen nimi oli Agneta, toisen Cristine. Agneta oli ruotsalainen, Cristine tanskalaista alkuperää, vaikka molemmat asuivat Tukholmassa. Naiset tiedustelivat portieerilta, oliko muuan majuri Remes jättänyt hotelliin heille kirjettä ja joitakin ohjeita. He olivat nyt niitä naisia.

Portieeri ojensi naisille kirjekuoren, joka sisälsi suurpiirteiset matkustusohjeet ja nivaskan setelirahaa. Naiset siirtyivät huoneeseensa. Hihitellen he ryhtyivät tutkimaan ohjeita.

Remeksen kirjeen mukaan naisten piti ottaa taksi ja ajaa oikopäätä Kittilään. Siellä heidän piti palkata oppaakseen joku erätaitoinen lapinmies, jonka suojeluksessa loppumatka Kuopsuvaaraan hyvinkin onnistuisi. Kittilän kunnan matkailusihteeri auttelisi ilomielin sopivan oppaan löytämisessä. Remeksen kirjeessä huomautettiin vielä, että naisten piti varata ylleen lämpimiä talvivaatteita. Myös sopiva määrä alkoholia oli syytä ottaa mukaan. »Kauneudenhoitotarpeet ja muun henkilökohtaisen räkvisiitan tuotte myös mukana. Tervetuloa Suomen Lappiin, toivoo majuri Sulo Remes.»

Naiset särpivät kuivaa valkoviiniä. He lakkasivat kynsiään ja jaarittelivat ammattiasioista. Agneta virkkoi:

— Kyllä huoran homma on aika jännä. Jos minä olisin mennyt seminaariin, tuskin olisin nyt tässä. Opettaisin jossakin Sollefteåssa kusipäisiä kakruja.

Cristinen mielestä ammatissa oli myös varjopuolensa:

— Joskus tuntuu että miehet on sikoja. Eikä meikäläinen oikein voi lapsia hankkia, ja minä kun tykkäisin vauvoista.

Agnetan mielestä vauvat olivat toki somia ja hellyttäviä, mutta hänen mielestään Cristinen sopi muistaa, etteivät lapset kauaa pysy vauvoina.

— Ajatteles poikavauvaa. Siitä kasvaa iso mies. Kyllähän sinä miehet tunnet, semmoisia retkuja kaikki tyynni.

Cristinen mielestä juttu oli juuri niin. Parempi olisi, jos maailmassa ei olisi ainuttakaan miestä. Mutta toisaalta — silloin tämäkään Lapinmatka ei olisi järjestynyt. Oli jännittävää matkustella lentokoneissa, pistäytyä kalliitten hotellien baareissa ja antaa miesten availla ovia.

Naiset viettivät pari rentouttavaa vuorokautta Rovaniemellä. He vierailivat paikallisissa ravintoloissa, vuokrasivat sukset ja laskettelivat Ounasvaaran rinteillä. He nukkuivat pitkään ja antoivat huonepalvelijan tuoda aamiaiset vuoteittensa äärelle. Miehiä he eivät ottaneet vastaan, vaikka hotellin käytävillä kuhisi runsaasti Pohjolan hanakoita gentlemanneja etenkin yön myöhäisinä hetkinä.

Kolmantena päivänä tytöt sonnustautuivat matkalle. He ajoivat taksilla halki kaamoksen kynsissä kamppailevan Lapin. Kittilässä he tiedustelivat kunnan matkailusihteeriltä, voisiko tämä suositella kokenutta eräopasta heidän käyttöönsä pariksi päiväksi. He olivat tulleet viettämään talvilomaa Suomeen, heitä odoteltiin erämaassa pienessä hirsimajassa. Tytöt näyttivät matkailusihteeri Joutsi-Järvelle topograafista karttalehteä, johon majuri Remes oli merkinnyt Kuopsuvaaran tukkikämpän sijainnin suurella rastilla.

Tämä työtehtävä oli matkailusihteeri Joutsi-Järven mieleen. Lopultakin hänen monivuotiset ponnistelunsa Kittilän kunnan matkailun edistämiseksi johtivat tulokseen! Nämä naiset eivät olleet mitä tahansa reppuselkäturisteja, vaan upporikkaita ulkomaalaisia, joita kiehtoi Kittilän kunnan erikoinen sijainti maapallolla, ja jotka totisesti jättäisivät kuntaan kasoittain matkailumarkkoja poikimaan. Miten monesti Joutsi-Järvi olikaan jankuttanut kunnan päättäjille, että juuri tämäntapaisia turisteja piti houkutella Kittilään! Heidän myötään Kittilään ja samalla koko maakuntaan ja maahan tuli arvokasta ulkomaanvaluuttaa. Saatiin uusia työpaikkoja palveluelinkeinoihin, ja sitä kautta nämä syrjäiset seudut voisivat luottavaisesti katsoa tulevaisuuteen, omalta pohjalta uuteen vaurauteen ponnistaen.

Joutsi-Järvi päätti järjestää kaunottarille parhaan mahdollisen erämaaoppaan, Piera Vittormin. Mies oli yli kuudenkymmenen, hän ei varmaankaan ahdistelisi naisia niinkuin nuoremmat oppaat pyrkivät aika ajoin tekemään. Lisäksi Piera oli paras erämies mitä näillä seuduilla koskaan oli kulkenut. No, tosin Piera oli pahanlainen renttu, likainen pororosvo, kaikkiaan laillisuuden kannalta katsoen surullinen tapaus, mutta nyt ei kannattanut olla turhan tuomitseva. Pääasia oli että naiset saisivat taitavan oppaan — miehen, joka oli syntynyt ja kasvanut erätulilla ja joka osasi suunnistaa ilman kompassia tarkemmin kuin määrätietoisin muuttolintu.

Kuultuaan asiasta ja nähtyään naiset Piera Vittorm innostui valtavasti. Hänellä oli kyllä aikaa tämäntapaiseen opastukseen! Hän peseytyi ja ajoi partansa, kampasi tukkansa ja pukeutui parhaimpiin erätamineisiinsa. Kainaloihinsa hän hieroi paksun kerroksen Dunhilliä.

— Jo vain mie matkailua ejistän!

Puljussa Piera lastasi moottorikelkkaansa naisten matka-kukut ja pyysi sitten heitä istuutumaan lumikiitäjän perään sitomaansa rekeen. Hän oli itse pukeutunut lämpimään peskiin. Naisille hän antoi paksut porontaljat suojaamaan ajoviimalta. Kikatellen Agneta ja Cristine kietoutuivat taljoihin. Heistä tämä kaikki oli vallan tavattoman hauskaa. He laskivat leikkiä Pieran kustannuksella: siinäpä vasta oikea joulupukki, ja nyt oltiin varmaankin matkalla Korvatunturille. Hih!

Piera tiesi kyllä hyvin missä Kuopsuvaara sijaitsi. Viisikymmenluvulla hän oli hakannut Kuopsussa liipejä. Siellä hän oli iskenyt kirveellä vasempaan jalkaansa niin että yhä piti sitä sivallusta onnahdella. Joskus juovuksissa jalka perkele löi tyhjää ja kampesi miehen nurin. Vaan eipä koivesta eläkettä maksettu, vaikka moni tasajalka kuittasi päivärahat ja elinkorot. Ei ollut suuri kumma, jos Piera joskus, aika useinkin, tappoi vieraan palkisen poron. Möi viinaa ja pelasi korttia puhelinmiesten kämpällä. Vieraili joskus vankilassa sovittamassa yksiin omia ja yhteiskunnan näkemyksiä laillisesta elämäntavasta.

Mutta nyt oli onnenpäivä. Kaksi hemaisevaa hempukkaa istui moottorikelkan reessä taljojen alla. Piera kaasutteli hissuksiin hämärtyvään talvi-iltaan. Nyt ei kannattanut pitää erityisempää kiirettä. Joutivat vastaanottajat Kuopsussa vuotella, keitä sitten olivatkin. Piera päätti viettää pari nuotiotulien sävyttämää vuorokautta naisten kanssa kairassa. Hän oli omasta mielestään yhä pystyvä mies mitä naisasioihin tuli. Hänelle oli vaan käynyt niin kehnosti, ettei yksikään naisenpuoli ollut tähän mennessä kiinnostunut hänestä sitä vertaa että olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. Väittivät akat että Piera haisi viinalle, hielle ja nuotion savuille. Että hän oli koirankarvojen ja kalansuljujen koristelema. No, olihan sitä vaikkua korvissa ja useinkin pieretti kovasti. Vaan kun vielä haukuttiin keltaiset hampaat ja hilseilevä hiuskuontalo, Piera suuttui ja ilmoitti:

— Pitäkää vittunne leirit.

Mutta nyt oli parta ajettu ja reki raskaana ulkomaalaisia naisia. Ympärillä kohisi talvinen erämaa. Piera ajeli hiljakseen kohti Kuopsua, mutta ohitti vaaran kaukaa pohjoisen puolelta. Hän ohjaili kauniin lastinsa aina Sattalomavaaraan saakka, peninkulman päähän Kuopsusta. Siellä hän pysäytti moottorikelkan ja elehti hämmästyneille naisille, että moottoriin oli ilmaantunut merkillisiä käyntihäiriöitä.

Mallin vuoksi Piera sormeili moottoria, irrotti kaasuttimen, puhalteli siitä bensiinit hangelle. Hän kiinnitti sen takaisin paikoilleen ja oli käynnistävinään kelkkaa. Vaan mitenkäs moottori olisi käyntiin lähtenyt kun virta ei ollut päällä. Neljäntuulenlakki vaan huiskahteli kun Piera kiskoi käynnistinnarusta, mutta kovin elottomasti kone vastasi ovelan ukon yrityksiin.

Ei auttanut muu kuin ruveta tulille. Naisia pimeä erämaa kammotti. He kyyhöttivät toisiinsa kietoutuneina kelkassa, kun Piera kaatoi komean hongan ja viritteli rakotulet. Parista kuusesta ukko karsi laavun kannatinpuut, nivoi havuista katoksen ja nosti rakotulelle kahvipannun kiehumaan. Hän levitteli tuoksuvia havuja laavuun ja kehotti naisia kellahtamaan nuotion lämpöiseen loimuun.

Taivaan kansi rei’ittyi tuhansista tähdistä, pakkanen kiristyi. Yön tunteina revontulet heräsivät öisiin leikkeihinsä. Juha-Vainaan Maan suunnassa kiljahteli nälkäinen kettu, Viisisatanen. Naisia nämä erämaan merkilliset äänet pelottivat. Mutta Piera oli turvallinen ukko. Hän hieroi naisia sieltä ja täältä, etteivät paikat olisi pakkasessa kohmenneet. Ovela lapinmies sujautteli osaavat kätensä taljojen alle, syvälle turkisten poimuihin. Pian sinne upposi koko mies; ensin toisen, sitten toisen naisen tykö.

Koko yön Piera Vittorm vehtasi naisten kanssa. Laavussa oli lämmintä ja onnellista. Aina kun Viisisatanen viritti viiltävän laulunsa Juha-Vainaan Maassa, aina silloin Pieralle avautui tie ruotsalaiseen onneen. Piera ajatteli että miten maailmassa tämmöisiä naisia olikin olemassa. Antavat, eivätkä lyö edes korville.

— On ne ulkomaalaiset kohteliaita.

Hellästi Piera viimein peitteli naiset taljoihin. Hän kellahti itse heidän väliinsä ottaakseen aamuyön tunteina unoset kaiken tuon yöllisen ilon päälle.

Samaan aikaan majuri Remes heräili, käyskenteli ulos savotan pihalle. Hän kuulosteli Viisisatasen ääntelyä pohjoisesta. Mutta aamun valju taivas ei paljastanut Pieran salaisuutta Remekselle. Lapin taivas näkee kaiken, mutta se ei kantele.

Majuri huokasi raskaasti. Hän oli niin naisenhimon vallassa ettei tupakkakaan maistunut. Viime aikoina hän oli ajatellut naisia enemmän kuin pomeranssiviinaa.

Koettelee, vaan ei hylkää Herra.

25

Piera Vittorm ei onnistunut käynnistämään moottorikelkkaa vielä seuraavanakaan päivänä. Tätä hän ei isosti surrut, vaan ampui komean huurremetson. Hän suolisti linnun, kyni ja huuhteli sen avannossa. Hän sulloi metson mahaan toista kiloa sipuleita, varttikilon kovasuolaista voita ja pari kourallista karpaloita. Lopuksi hän työnsi metson peräreikään paksun katajakepin jonka varassa hän alkoi käristää lintua nuotiolla. Hän käänteli lintua tulen loimussa, sivellen tavan takaa sen täkkään voisulaa, niin että metso sai kauniin kultaisen pinnan. Olipa hyvät tuoksut! Ateria nautittiin kelohongasta halkaistujen laudanpätkien päältä. Naiset kaatelivat kuivaa valkoviiniä huurteisiin laseihin. Jälkiruuaksi juotiin kahvia, ja sitten leikittiin hippasta skoonelaisittain.

Vasta kolmantena päivänä Piera Vittorm käynnisti moottorikelkan ja ajoi muina miehinä Kuopsuvaaraan. Retkikunnan saapuminen herätti hämmennystä ja pelkoa kämpällä. Oiva Juntunen joutui toteamaan, ettei hänen valitsemansa lymypaikka sittenkään ollut riittävän kaukana erämaassa, kun turisteja ilmestyi tavan takaa vierailuille. Ensin oli saapunut Naska, sitten sotilaita, lopulta Hurskainen ja nyt kokonainen kuorma.

Piera Vittorm nosteli moottorikelkasta naisten matkalaukut ja muut varusteet savotan pihalle. Äkisti majuri Remeksen mieleen juolahti että tässä saattoi nyt olla se tilattu naislähetys. Korvat punaisina majuri Remes muisteli kuinka hän oli Pohjanhovista soitellut Tukholmaan Stickanille.

Pian kävi ilmi että naiset olivat tosiaankin Stickanin lähettämiä. He toivat terveisiä Tukholmasta Oiva Juntuselle.

— Oih! Hih, he sanoivat. Piera Vittorm kantoi kapsekit kämppään. Oiva Juntunen maksoi hänelle palkkion kyydityksestä ja opastuksesta. Summa oli suuri, sillä Vittorm väitti kuskanneensa naisia kolme päivää kairassa, oli konevian takia joutunut viipymään Sattalomavaarassakin pari yötä.

Kun Piera oli lähtenyt takaisin, komensi Oiva Juntunen majuri Remeksen puhutteluun vankiselliin.

— Mitä tämä merkitsee, tiukkasi Oiva Juntunen.

— Tuota... taisin minä päissään sille Stickanille soitella...

Oiva Juntunen oli todella vihainen. Hän oli heti nähnyt mitä väkeä vieraat olivat: nuoria ja kauniita, kalliisti puettuja, siis huoria.

— Minkä takia sinä sait päähäsi tilata tänne tuommoisen huorakuorman!

Majuri Remes ryki ja murisi sitä ja tätä. Että silloin syksyllä oli tuntunut yksinäiseltä... varsinkin niitten kovien sateitten ja myrskyjen aikoihin...

— Ajattelin että olisikohan naisista seuraa... omalla tavallaan... tuli vaan soitelluksi sille Stickanille... juolahti jotenkin mieleen.

Majuri katsoi putkan hämärissä vetoavasti esimieheensä:

— Sinua minä oikeastaan enemmänkin ajattelin... nuorempi mies... ja kun toden sanon niin Naska on sentään aika vanha. Kauniita näyttävät olevan vai mitä?

Kauniitapa hyvinkin, sen Oiva Juntunen myönsi. Mutta piileskelyn kannalta tämä huorajuttu tuntui vaaralliselta.

— Tästä tempusta sinulle pitäisi antaa puoli vuotta vankeutta, ärisi Oiva Juntunen majurille miesten palatessa pihalle. Portailla Naska jo huuteli miehiä rapaan. Naiset olivat asettuneet kämppään mutkattomasti: pöydälle oli katettu viisi korkeajalkaista lasia. Keskelle oli nostettu suuri samppanjapullo. Agneta, tumma siropiirteinen tyttö, kenties kahdenkymmenenviiden ikäinen, heitti rullan serpentiinejä Oiva Juntusen villapaidan rinnuksille. Cristine, vaaleaverikkö, pari vuotta Agnetaa vanhempi, poksautti tottuneesti samppanjapullon auki ja kaateli kuohuvaa juomaa laseihin. Naska ryyppäsi koko lasillisen yhdellä siemauksella.

— Voi olisitta kertonu että teillä on vaimot, että oisin tienny pukia paremmat vaatteet päälle! Ja ruottia puhuvat, tulkkaapa Oiva mitä net sanovat.

Niin Kuopsuvaaran kultakämppä muuttui kaksikieliseksi. Oiva Juntusen ja majuri Remeksen oli ryhdyttävä Naskan ja ruotsalaisnaisten tulkiksi. Siinä oli puuhaa pitkin päivää, sillä naisilla oli paljon keskinäistä juteltavaa. Ensi alkuun Naska kummasteli, etteivät frouvat puhuneet montakaan sanaa suomea, mutta sitten hän ajatteli että semmoinen tapa oli vallalla hienommissa piireissä. Lapsena Naska oli kuullut kerrottavan että Nikolain hovissakin puhuttiin ranskaa eikä venäjää.

— Mie kyllä olen niin vanha ihminen etten mie ennää rupia mottia opettelemaan. Suonikylässä opettelin vähän norjaa, mutta senki oon jo unohtanu. Venättäkään en ossaa ku muutaman virren verran.

Tervetuliasjuoma lämmitti Oiva Juntusen mieltä ja mahaa. Loppujen lopuksi nuorta naisseuraa tässä yksinäisyydessä kaivattiinkin. Naska oli mukava ihminen, mutta armottoman vanha.

Majuri Remes esitteli Kuospsuvaaran kämpän Agnetalle ja Cristinelle. Katseltiin kylpyhuone, joka herätti vieraissa ihastusta. Luotiin silmäys notkuviin ruokakomeron hyllyihin, vilkaistiin liinavaatevarastoon, käytiin kurkistamassa kaivoon ja pistäydyttiin saunassa ja tallissa. Naiset koettelivat sontaluukun kaltereita ja virkkoivat:

— Hui, vankila!

Oiva Juntunen esitteli stereolaitteet. Hetki katseltiin väritelevision testikuvaa. Naiset olivat yllättyneitä kämpän loistokkuudesta. Oiva Juntusen itsetuntoa hiveli, kun kaikki sai osakseen ihastuneita kiitoksia.

Sovittiin että Naska yksinäisenä ihmisenä muuttaa kokki-huoneesta keittiöön. Majuri Remes vaimoineen, tässä tapauksessa hän ja Cristine, saivat kokkihuoneen asunnokseen. Agneta muutti Oiva Juntusen seuraksi tuvan puolelle. Kaikille riitti lakanoita, Remes oli ostellut niitä yllin kyllin Rovaniemen reissuillaan. Vessapaperiakin oli vielä jäljellä yli 40 rullaa.

Naska piti naisia melkein miniöinään. Hänen mielestään oli oikein hyvä että taloon tuli nuoria naisia. Nyt hänen itsensä ei tarvinnut siivota yksin suurta kämppää eikä valmistaa ruokaa kahdelle kovasyöntiselle miehelle. Erityisesti pyykinpesussa nuorista rouvista olisi apua, iloitsi Naska.

Agneta ja Cristine tyhjensivät matkalaukkunsa savotan komeroihin. Heillä oli mukanaan suunnaton määrä keveitä hepeneitä, joita he auliisti esittelivät Naskalle. Oli ihania yöpaitoja, rintaliivejä ja verkkosukkia, monia pareja korkokenkiä ja punaisia sukkanauhoja vaikka millä mitalla. Naskasta tuntui että vain prinsessoilla saattoi olla noin ihania vaatteita ja koruja. Molemmilla naisilla oli suuri peili ja matkasilitysrauta. Huolellisia tyttöjä, saattoi Naska todeta. Entäpä monenlaiset tuoksuvat saippuat ja ihanat hajuvedet! Naskan ahavoituneet sieraimet olivat haljeta niitä haistellessa. Cristine lahjoitti Naskalle yhden pullon kaikkein kalleinta hajuvettään. Agnetalta Naska sai vaaleanpunaisen läpinäkyvän yöpaidan, joka ulottui maahan asti. Se oli niin kevyt että piti ihan katsoa peiliin ennenkuin uskoi sen olevan päällä. Agneta ja Cristine olisivat lahjoittaneet Naskalle myös kauniin punatukkaisen peruukin, mutta Naska tyytyi omaan valkeaan tukkaansa:

— Eihän sitä meikäläinen raski tehtaantukassa kulkea. Eikä se Vapahtaja taitais hyvvää tykätä jos näkis että mullaki on valetukka päässä... menis Jeesukselta laskut sekaisin, niinhän sitä sanotaan että jokkainen hiuski on päästäis luettu. Ei sitä auta panna liikaa tukkaa vanhaan päähän.

Naisten virallinen asema myös sovittiin. Heidän taksakseen tuli 1000 kruunua päivässä. Palkasta ei pidätettäisi veroa ei sosiaalimaksuja missään maassa eikä milloinkaan. Työvaatteista naiset vastasivat itse. Meikkitarpeita ja hajuvesiä varten Oiva Juntunen lupasi maksaa 500 kruunua viikossa. Yksimielisyyteen päästiin myös mahdollisten kuukautisten aiheuttamista työnseisauksista ja niitten korvauksista ja hyvityksistä. Työrupeaman pituudeksi sovittiin alustavasti muutama viikko, vähintäänkin loppiaiseen asti.

Sitten naiset antoivat Oiva Juntuselle kirjeen, jonka Stickan oli Tukholmasta heidän mukanaan lähettänyt.

Kirje oli lyhyt ja tehokas. Stickan kertoi että hänellä oli ollut hiukan vaikeuksia naisten hankinnassa, mutta että lopulta juttu oli onnistunut. Elämänmeno Tukholmassa oli tavanomaista: huorabusiness ei oikein vetänyt, revyyhommat tuottivat monenlaista huolta, pornomarkkinat olivat läpeensä kyllästetyt, mutta uhkapelipuoli pyöri erinomaisesti. Niin että toimeen tultiin, kun ei valiteltu. »Kuten ehkä tiennet, kauppateknikko Hemmo Siira on vapautunut Långholmenista. Pari kertaa hän on käynyt minunkin luona tiedustelemassa, missä sinä mahdat piileskellä. Hän on kovin hermostunut. Väittää että teillä on jotakin selvittämätöntä. Täällä liikkuu sellaisia huhuja että hän olisi antanut sinulle tappotuomion. Kyllähän Siirasta semmoista sopii odottaakin. Ikävä juttu vai mitä. Siira muuten on käynyt Vehmersalmella ja Floridassa. Pariin viikkoon sitä ei ole näissä maisemissa näkynyt. Kiinni se ei ole joutunut, mutta on matkoilla.»

Oiva Juntunen huokaisi raskaasti. Monimurhaaja Siira oli nyt liikkeellä. Pitäisikö erämaan lukko vai löytäisikö Siira tiensä Kuopsuvaaraan? Oiva Juntunen nukkui yönsä levottomasti, eikä se ollut yksin Agnetan syytä.

— Ei maailma laiskoja elätä, huuteli Naska seuraavana päivänä kun Agneta ja Cristine tapansa mukaan loikoivat vuoteissaan puolille päivin. Kolttamuori komensi naiset talousaskareisiin. Hiukan tottumattomia nämä olivat siivoustöihin, mutta Naska oli kärsivällinen opettaja. Hän ohjasi kädestä pitäen miten lattiat piti lakaista, miten kastikkeet maustaa ja miten lakanat piti keittää saunan padassa ennenkuin ne saattoi pestä. Vastavuoroisesti Agneta ja Cristine kampasivat joka ilta ja aamu Naskan hiukset. He opettivat tälle, miten lämpörullia käytetään ja kulmakarvoja ohennetaan. He olisivat halunneet lakata Naskan kynnetkin, mutta siihen tämä ei suostunut.

— Eihän sitä sormia sentään maalata, vanhus vastusteli, mutta antoi Agnetan punata varpaankyntensä, kun ne eivät näkyneet kengistä. Cristine sirotteli Naskan hopeanharmaille hiuksille kultalameeta. Naskaa nauratti kun hän katsoi peiliin:

— Olisipa nyt Kiureli kattelemassa!

26

Remes rakastui räjähdyksenomaisesti. Hänen karu mustapartainen muotonsa ikään kuin suli pois. Hänestä tuli hajamielinen, auttavainen miehenköriläs, joka puheli pehmoisia, availi naisille ovia, otti tuolloin tällöin lakin päästään ja suuteli käsille. Hän hiihteli ihastuksensa kohteen, Cristinen, kanssa usein Juha-Vainaan Maassa avaten latua esimerkillisellä uutteruudella. Jos Cristine tahtoi levätä, Remes riisui turkkinsa ja levitteli sen kaatuneen kelon päälle, jotta naisen pemppu ei olisi istuessa kylmettynyt. Remes oli niin rakastunut että hänen silmänsä vetistyivät aika ajoin. Entisen juomarin askel terhakoitui, maha vetäytyi yön taakse, kiinteytyi ja jäi sinne. Upseerin sydän löi joskus onnellisesti joutilasta, etenkin silloin kun majuri onnistui tavallista syvällisemmin lähestymään rakkautensa kohdetta. Cristine vastasi majurin tunteisiin kaikella sillä hellyydellä ja intohimolla, jota hän korkealla ammattipätevyydellään kykeni osoittamaan.

Remes jo suunnitteli eroamista omasta vaimostaan. Tällä ei varmaankaan olisi mitään järjestelyä vastaan. Paha vain että Cristine oli huora, eivätkä edes juopot upseerit mielellään mene sellaisten kanssa vihille. Remes puhui kauniisti uudelleenkoulutuksesta ja ammatinvaihdosta, mutta tässä asiassa hän ei saanut järin suurta vastakaikua Cristineltä. Tytön mielestä oli myöhäistä ja ajattelematonta palata lapsuudenaikaiseen siveellisyyteen ja siihen liittyneeseen ainaiseen köyhyyteen. Asian ymmärsi kun kuunteli Cristinen kertomusta suvustaan. Tyttö oli tosiaan lähtöisin kurjista oloista.

Alun pitäen Cristinen suku oli saksalaista. Hindenburgin aikaisessa Berliinissä oli tapana ottaa köyhiä suuriperheisiä ihmisiä asumaan vasta valmistuneisiin kivitaloihin, sillä ne olivat vielä rappareitten jäljiltä kosteita ja siten epäterveellisiä kunnon ihmisten asunnoiksi. Cristinen suku oli asunut kuivaksi kymmeniä huoneistoja: puoli vuotta tai vuoden päivät kutakin kerrallaan. Niin oli tuotettu inhimillistä lämpöä Saksan porvaristolle. Tästä kaikesta kuivaksiasujat saivat palkakseen paitsi ilmaisen asunnon, myös keuhkotautia, hinkuyskää ja reumatismia. Cristinen vanhemmat pelastautuivat muuttamalla Tanskaan. Paremmin ei juuri mennyt sielläkään. Luuvalo piti jatkuvaa asuinsijaa Cristinen vanhemmissa. Koti oli köyhä, ja heti kun Cristinelle olivat kasvaneet rinnat ja takamus saanut tarvittavaa leveyttä, hän oli matkustanut Kööpenhaminaan olutkapakan tarjoilijaksi. Oluen vaahdottanut sutiparrat olivat vihjaissseet Cristinelle eräästä helposta ja miellyttävästä mahdollisuudesta ansaita rahaa. Tähän mahdollisuuteen köyhä, suloinen Cristine oli viipymättä langennut. Häveliäisyyssyistä hän oli muuttanut Tukholmaan, jossa saattoi harjoittaa uutta ammattiaan tarvitsematta koko ajan pelätä että hänen vanhempansa saisivat asiasta vihiä. Cristine halusi suojella rakkaita luuvaloisia vanhempiaan. Vieläkin hän lähetteli Tanskaan kerran kuukaudessa tuhat kruunua ruoka-apua.

Tarinansa päätteeksi Cristine itki hiukan. Juttu teki hänet aina niin surulliseksi, vaikkei siinä ollut mitään perää. Mutta miehille kertakaikkiaan piti aina kertoa omasta menneisyydestään, ja tästä tarinasta Cristine itse tykkäsi eniten.

Surullinen kertomus sai Remeksen sydämen melkein pakahtumaan. Hän polvistui Cristinen eteen ja kosi tyttöä alustavasti. Jos Cristine vaan jättäisi nykyiset ansionsa, he voisivat mennä vihille. Remes väitti että majurin tuloilla pieni perhe tuli jokseenkin hyvin toimeen. Surumielisesti Cristine pudisti päätään.

— Jos sinä olisit edes kenraali... silloin meillä olisi hitunen toivoa, virkkoi tyttö kyyneleet silmissään. Hänellä oli tosiaankin lujaa tahtoa ja palavaa halua vapautua siveettömästä elämäntavasta, mutta hän näki ettei suomalaisen majurin ansioitten varaan voinut rakentaa mitään pysyvää ja moraalisesti kallisarvoista.

Agnetan ja Oiva Juntusen yhteiselämä oli suvaitsevaa ja intohimoisen toverillista. Agneta oli joskus tavannutkin Oivan tämän hipoissa Humlegårdin asunnossa. Voi voi miten siellä olikin ollut hauskaa! Ainoa asia, josta Oiva Juntunen moitti Agnetaa, oli tytön tapa sauhutella huumeita. Oiva Juntunen kielsi jyrkästi polttelemasta hashista savotalla. Oiva jopa uhkasi lähettää tytön takaisin Tukholmaan, ellei tämä kykenisi luopumaan tuhoisasta tavastaan. Siitä pitäen tyttö veteli sauhunsa savotan vankihuoneessa, jonne oli helppo pujahtaa kenenkään näkemättä ja jossa sai taatusti olla rauhassa. Kun Oiva luennoi huumausaineitten vaarallisuudesta, tuhahti tyttö:

— Ydinsotaa vartenko tässä pitäisi itseään säästellä?

Agnetan suvussa oli aina pidetty tapana kuolla nuorena, mieluummin vielä viinaan ja riettauksiin kuin kunniallisesti. Agneta kehui että hänen suvussaan oli ollut huoria niin kauan kuin perimätieto jaksoi muistaa. Agnetan tädin isoäiti esimerkiksi oli ollut ilotyttönä Helsingissä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Naista oli kutsuttu Silkki-Sylviksi, koska hän oli aina pukeutunut aitoihin silkkikankaista ommeltuihin vaatteisiin. Silkki-Sylvi oli ollut varakas ilotyttö, mutta hän ei päässyt nauttimaan vauraudestaan, sillä hän kuoli yllättäen sikiönlähdetyksessä vuonna 1881, vasta 24-vuotiaana. Agneta tiesi että Sylvi oli haudattu Helsingissä Vanhankirkon hautausmaahan, mutta kun haudalle ei koskaan tuotu kiveä, ei sitä enää voinut paikallistaa, sillä puuristi oli aikoja sitten lahonnut pois.

Naska pani merkille että Remeksen ja Juntusen rouvat olivat iloisia ja uudenaikaisia ihmisiä. Kolttamuori kyllä käsitti että nykyaikana ihmiset käyttäytyivät merkillisesti, mutta ihan kaikkea hän ei voinut sietää. Kun Agneta esimerkiksi iltaisin sonnustautui korkeakorkoisiin kenkiin ja mustiin verkkosukkiin ja tepasteli puolialastomana kämpässä, moitti Naska siitä rouvaa.

— Senkin nävökäs! Menetkö siitä pukemaan päälle! Lunssan saat ku nuin ohkasissa kamppeissa kieput.

Naska Mosnikoff oli hurskas vanha ihminen. Hän yritti opettaa molemmille ruotsalaisrouville uskonnon asioita, teetti näillä ristinmerkkejä ja laulatti kirkkoslaavia, mutta tulos oli huononpuoleinen. Tavan takaa tuvassa raikui maailmallinen nauru. Naskan mielestä iloita kyllä sai, ei sitä Jumala kieltänyt, mutta oliko pakko keikistellä puolipukeissa miesten nähden ja ryypiskellä punaisia viinejä ja polttaa alituiseen tupakkaa! Nuorten rouvien piti käsittää, ettei elämä ollut pelkkää iloa ja hupatusta.

Naska sanoi että jokaisen ihmisen pitäisi kantaa itselleen oma syntikumpunsa. Siten saisi kaikki syntinsä anteeksi ja pääsisi ikuiseen iloon niinkuin hurskaat munkit.

— Mikä se syntikumpu on, kiinnostui Agneta, joukon syntisin.

Naska kertoi että aikoinaan Petsamossa oli ollut kaksikin luostaria, Ylä-Luostari ja Ala-Luostari. Tiedettiin että Ylä-Luostarin munkit olivat hurskaampia kuin Ala-Luostarin veljet. Munkkien piti pysytellä tiukasti erossa kaikista maailman houkutuksista, kyllä kai Agneta ja Cristine sen tiesivät? No, Ala-Luostarissa oli muuan komea, nuori munkkiveli, joka yhtenä pimeänä syysyönä oli mennyt rajan yli Norjaan ja sekaantunut siellä erääseen norjalaiseen tyttöön. Seurauksena oli, että norjalaisnainen oli rakastunut munkkiin ihan tolkuttomasti. Hän oli seurannut munkkia Petsamoon ja Ala-Luostariin saakka. Oli tahtonut muuttaa asumaan luostariin.

— Ihan samaan keljaan se pyrki. Oli itkenyt ja rukoillu igumeenia päästämään sisälle. Oli luvannut ruveta vaikka nunnaksi jos huolisivat.

Hurskas igumeeni oli hurjistunut kerrassaan. Raikuvien liturgien saattelemana rakastunut norjalaistyttö oli karkotettu luostarista. Häntä oli soimattu Saatanan morsiameksi, ja ne paikat joihin nainen oli jalallaan astunut, oli pesty moneen kertaan, ja kaikki huoneet joissa nainen oli käynyt, oli kuurattu puhtaiksi ja suitsutettu pyhiksi taas. Lopulta oli vielä rukoiltu kaikilta pyhiltä, ettei saastunut nainen sentään joutuisi suoralta kädeltä helvettiin, vaan saisi viimeisellä tuomiolla mahdollisuuden sovittaa törkeät aikeensa.

Sitten oli otettu käsiteltäväksi munkki, joka oli langennut naiseen, vieläpä vierasmaalaiseen naiseen. Siinä oli munkkipoloisella syntiä kerrakseen. Hän katui viikkotolkulla, huusi ääneen armoa Jumalalta ja kaikilta pyhiltä, kiemurteli maassa, savesi itseään, repi riekaleiksi puolenkymmentä munkinkaapua näin osoittaakseen katumuksensa syvyyttä. Lopulta igumeeni heltyi ja hyväksyi hänet takaisin luostariveljien joukkoon, ei kuitenkaan enää toisten veroisiksi, vaan syntiveljeksi, jonka piti harjoittaa ikuista katumusta niin luostarin elollisessa vaivassa kuin tulevassa kiirastulessakin, jota munkille luvattiin erityisen runsaskätisesti. Merkiksi katumustyön loputtomuudesta igumeeni määräsi syntiveljen kantamaan joka päivä säkillisen multaa luostarin takapihalle. Hehdon vetoinen säkki, joka täytettiin soralla ja kivillä, oli ankaran raskas kannettava. Uskollisesti munkki täytti joka päivä säkin ja kantoi sen jalat horjuen igumeenin osoittamaan paikkaan. Pian syntisäkeistä kasvoi syntikumpu, vuosien mittaan syntimäki, joka ulottui jo luostarin räystääseen. Munkki tottui säkkien kantamiseen, hän oli suurikokoinen mies joka olisi päässyt hyville ansioille missä tahansa satamassa lastaustöissä. Kymmenen vuoden kuluttua synti-kumpu oli jo suuren talon korkuinen, mutta munkki vain jatkoi kummun korottamista. Välillä luostari sai uuden igumeenin, joka katseli mäkeä mietteliäänä. Hän päätti että ammoin tehty synti oli jo sovitettu, ettei enää tarvinnut kantaa lisää multaa ja kiviä mäkeen. Luostari uhkasi peittyä syntikummun varjoon; sekin kiirehti armahdusta.

Munkki oli kuitenkin niin perin juurin tottunut kantamiseen ettei häntä saatu vieroitetuksi siitä. Hän väitti ettei tuntenut vieläkään sovituksen tulleen, vaan syntikummun kantamista oli sielun autuuden nimissä jatkettava. Lopulta mäki oli valtavan suuri. Se kasvoi reidenvahvuisia puita ja sen harjalle johtivat portaat. Norjasta saakka sitä käytiin katsomassa. Sanottiin että jos huora nousi syntikummulle, hän palaisi sieltä siveänä takaisin. Vilkkaimpaan turistiaikaan syntikummulle kapusi satoja naisia.

— Mie kävin Ala-Luostarissa ensimmäisen kerran jo ennen naimisiinmenoa. Silloin se munkkirukka oli jo likelle yheksänkymmenen ikäinen. Vielä se raahasi joka päivä sinne ylös multaa. Talvella se ukko laski alas säkki takapuolen alla ku arveli ettei igumeeni nähny. Se oli jyrkkä ja iloinen mäki.

Kun munkki oli vihdoin kuollut säkkinsä alle, hänet oli todettu viimeinkin maallisista synneistä puhtaaksi ja siunattu niinkuin muutkin munkit. Monta vuosikymmentä kumpu sai maatua ja villiintyä, kunnes saksalaiset miehittivät Petsamon. He kaivoivat kummun laelle ilmatorjuntapesäkkeen, koska paikka oli korkealla ja koska maaperä oli helppo kaivaa. Sitten venäläiset tulivat ja räjäyttivät syntikummun taivaalle, eikä sitä enää ole.

Väin synti on jäänyt jäljelle.

27

Erämaaetsivä Hurskaisen epäileväinen mieli pakotti hänet ajamaan eräänä pimeänä talvi-iltana Kuopsuvaaraan. Hän oli alkanut pelätä ettei majuri Remeksen oleskelu hylätyllä metsäkämpällä sittenkään ollut tavanomaista turismia. Itse asiassa miehen piti olla melko erikoinen kun asettui asumaan tämmöiseen kiveliöön pahimpana kaamosaikana.

Kenties majuri oli hullu? Sinänsä sellainen ei ollut rangaistavaa. Hulluudesta ihmisiä ei voinut tuomita edes sakkoihin. Oli siinäkin laki: varomattomuudesta liikenteessä saattoi saada kolmekymmentä päiväsakkoa, mutta varomattomuudesta elämässä ei mitään.

Vaan entäpä, jos majurilla oli jotakin tunnollaan? Ettei vaan ollut taas kyse jostakin StellaPolaris -hankkeesta? Asekätkentää, sotilaallista juonittelua, vakoilua? Jospa majuri kauppasi Suomen armeijan kalustoluetteloita norjalaisille? Täältä oli lyhyt matka Norjaan, joka kuului Natoon... majuri saattoi kenenkään estämättä ajella moottorikelkalla rajan yli ja nyhtää hyvät rahat pienen suomettuneen puolueettoman maan sotasalaisuuksia kaupittelemalla! Hänen piti vaan ajaa Kautokeinoon ja sopia Pohjois-Atlantin Uiton agentin kanssa rauhallisesta tapaamispaikasta. Miljoonat kruunut vaihtaisivat omistajaa...

Oli ollut liikkeellä huhuja kultakaivoksestakin. Remes oli kaivanut Siettelön latvapurolla viime kesänä kultaa, mutta olivatko kaikki luvat kunnossa? Oliko majuri löytänyt emäkallion ja louhi kultaa ilman asiaankuuluvia valtauspapereita?

Hurskainen pysäytti moottorikelkkansa parisataa metriä ennen kämppää. Onneksi majurilla ei ollut vahtikoiraa. Nyt oli erinomainen tilaisuus tarkkailla epäilyttävän upseerin puuhia tulematta ilmi.

Poropolusi lähestyi savottaa tuulen alapuolelta. Juuri kun hän oli ohittamassa tallirakennusta, sieltä kuului vaimea yskäisy. Se ei ollut lähtöisin Remeksen kurkusta. Nainen siellä köhi, nuori nainen.

Hurskainen kurkisti sisään sontaluukusta. Äimistyneenä hän totesi että luukkuun oli asennettu kalterit. Ristikkojen takana oli todella nainen, kaunis ruskeaverikkö, pukeutunut niinkuin kaupunkilaiset. Nainen oli asettanut kynttilän palamaan pilttuuseen ja sormeili hermostuneena sätkäkonetta. Näkymä oli jotenkin kiusaavan ristiriitainen: nainen oli pukeutunut kalliisti, mutta kääri sätkää niinkuin pitkäaikaistyötön. Näytti siltä kuin nainen olisi ollut salaisissa puuhissa.

Agneta sytytti hashissätkän. Hän veti savua syvälle keuhkoihin. Aah... Poropoliisi Hurskainen näki heti että tässä sauhuteltiin huumausainetta. Ei tavallisesta nikotiinista silmät noin muljahtele.

Merkillinen juttu. Tänne erämaahan oli viranomaisten tietämättä rakennettu vankihuone, ja tässä sellissä käytettiin nyt huumausainetta. Nuori kaunis nainen siellä itseään tuhosi. Voi tavatonta, ajatteli Hurskainen. Tällaista hän ei olisi majuri Remeksestä uskonut. Tämän kaiken hän oli paljastanut ilman ilmiantoa!

Poltettuaan sätkän loppuun Agneta puhalsi kynttilän sammuksiin ja palasi kämppään ollen sen näköinen kuin olisi tullut käymälästä. Huojentuneelta hän näyttikin. Hurskainen totesi että savotta oli sähköistetty: tallissa hyrisi pieni dieselgeneraattori. Hurskainen ajatteli ettei majuri ainakaan tyhjätasku ollut, kun oli onnistunut hankkimaan tähän viheliäiseen kairaan noin kauniin naisen ja kaikki mukavuudet. Nyt poliisi käsitti minkä takia Remes ajeli pitkin tiettömiä erämaita kylpyamme moottorikelkan perässä. Tuollainen nainen tuskin tyytyi Anttilasta ostettuun muovisaaviin.

Aivan ilmeisesti majuri oli saastuttanut kauniin naisen huumeilla ja piti tätä nyt vallassaan niinkuin ilkeä vuorenpeikko suloista, avutonta keijukaista. Herroilla oli omat iljettävyytensä. Hurskainen tunsi kateuden piikin nirhivän lihaansa. Hän kurkisti kämpän ikkunasta sisään nähdäkseen mitä peliä Remes sisällä piti.

Kokkihuoneen ikkunasta Hurskainen näki että kämpässä oli muitakin naisia. Todellinen elostelija majuri näyttikin olevan. Äskeinen kaunotar jutteli iloisesti toisen, kenties vielä sievemmän tytön kanssa. Molemmat naiset olivat vähissä vaatteissa, ikäänkuin valmistautumassa revyyesitykseen. Verkkosukat, korkokengät, mustat rintaliivit... poliisi Hurskaisen kairoilla karskiintuneet silmät laajenivat ällistyksestä.

Varastohuoneen ovi avautui ja keittiöön astui ikivanha nainen. Pienikokoinen, jotenkin tutulta vaikuttava vanhus, joka oli verhoutunut kylpyviittaan. Hän oli tullut kylvystä, Remes oli siis tehnyt varastokomerosta kylpyhuoneen. Hurskainen kurkisti komeron ikkunasta sisään. Siellä todella oli se sama kylpyamme, jonka majuri oli kairaan lumikiitäjällä vetänyt.

Erämaaetsivä tunnisti pienen eukon. Tässä oli nyt takuulla sama vanhus, joka oli syystalvella kadonnut erämaahan. Naisesta oli ollut lehdissä kuvia ja uutisia televisiota myöten. Eukko olikin siis yhä elossa ja terveenä. Kehtasi vielä käydä kylvyssä niinkuin ihmiset ainakin.

Ukkoherran puolen ikkunasta Hurskainen näki viimein itsensä majurin. Tämä istui tyytyväisen näköisenä pöydän ääressä pelaamassa pasianssia. Majuri näytti pelaavan rahapeliä itseään vastaan. Turmeltunut tapa viettää aikaansa, ajatteli Hurskainen. Itsekin hän oli joskus kokeillut samaa, mutta oli aina jäänyt itselleen häviölle, joskus suuriakin summia. Kun niitä rahoja käytti, tuntui kuin olisi varastanut itseltään. Majuri siemaili välillä tölkkiolutta ja tuprutteli hoikkia sikaareja. Oli miehellä oltavat, totisesti! Elettiin kuin keisarit, ja aivan selvästi monenlaisiin rötöksiin syyllisinä. Että rikollisuus olikin niin lujassa ihmislihassa. Lakia kierrettiin ja jos ei voitu kiertää, rikottiin. Ihan niinkuin New Yorkissa.

Ihmeet eivät vielä olleet lopussa. Ihan ikkunan ääressä kasöörin pöydän ääressä istui majuria nuorempi mies, selvästi kaupunkilainen, kädessään siro vasara ja taltta. Miekkonen naputteli vasaralla pientä keltaista metallinpalaa, lohkoi siitä murusia. Pöydällä oli pronssinen maustehuhmar, kirjevaaka ja suppilo sekä litran vetoinen lasipullo. Liinalla oli keltaisia jyväsiä, joita mies suurennuslasin avulla lajitteli ja muovaili.

Kultaa, ähkäisi poropoliisi Hurskainen. Totisesti tällä kämpällä oli laittomuus huipussaan.

Hurskainen päätti järjestää laillisen ja äkillisen ratsian tällä merkillisellä savotalla. Hän latasi virkapistoolinsa, kiersi kämpän pääovelle, antoi sille reidenjatketta ja ryntäsi tupaan.

— Seinää vasten joka sorkka!

Hurskainen tutki oliko kenelläkään aseita. Ei ollut. Majuri Remeksen puukon hän irrotti vyöltä. Kun Hurskainen kopeloi Naskaa löytääkseen eukolta aseen, vanhus kimpaantui ja sivalsi poliisia ympäri korvia.

— Minua et kopeloi, kivahti Naska ylpeästi.

— Teillä näyttää olevan täällä ihan kotikutoinen vankilakin. Marssitaanpa joukolla sinne, määräsi Hurskainen. Häntä ihmetytti, mitä varten majuri Remes oli savotalle vankilan rakentanut. Mutta kaikki selviäisi aikanaan, kunhan kuulustelut pääsisivät alkuun.

Ensin Hurskainen kuulusteli Naskaa. Selvisi että nainen todellakin oli Naska Mosnikoff, karkumatkalla kotoaan ja vanhainkodista. Oli erehdyttänyt viranomaisia olemalla eksymättä erämaahan ja jättämällä kuolematta, vaikka niin oli televisiossa ja lehdistössä ilmoitettu. Vähintäänkin kuusikymmentä päiväsakkoa, arveli Hurskainen. Noin iäkästä ihmistä tuskin kannatti vankilaan panna. Lyhyestäkin tuomiosta tulisi helposti elinkautinen. Kuulustelun jälkeen Naska sai köpiteliä takaisin selliin.

Seuraavaksi Hurskainen kuulusteli molempia nuoria naisia. He olivat ruotsalaisia eivätkä osanneet puhua sanaakaan suomea. Poliisi Hurskainen oli käynyt Hyvinkäällä keskikoulun, ja sen suomalla kielitaidolla hän kykeni selvittämään, etteivät naiset olleet järin siveitä. Itse asiassa he olivat irtolaislainsäädännön alaisia. Miten lie Ruotsin lain mukaan, aprikoi Hurskainen. Tässä olisi nyt Eila Kännölle taas karkotettavaa.

Majuri Remes ei ollut yhteistyöhalukas. Hän uhkasi iskeä Hurskaisen leukaperät hajalle, vääntää niskat nurin ja vetää poropoliisin koivet solmuun. Mitään majuri ei tunnustanut, vaan antoi ymmärtää että Hurskainen tekisi viisaasti jos lakkaisi heristelemästä pistoolia ja luikkisi pikaisesti tiehensä. Oli tässä maassa ennenkin tehty ruumiinavauksia. Elävältä.

Ajatus sai Hurskaisen hytisemään. Hän oli ollut mukana muutamissa ruumiinavauksissa. Hän komensi Remeksen takaisin putkaan ja otti vielä kuultavaksi Oiva Juntusen.

Tämä kuulusteltava oli toista maata. Hän esitti kaunopuheisen vetoomuksen kolttavaimo Naska Mosnikoffin puolesta. Oiva Juntunen liikuttui miltei kyyneliin saakka kertoessaan naisparan suunnattomista kärsimyksistä, joita hän kissoineen oli joutunut kokemaan. Läpi myrskyävän, jäisen erämaan oli tämä maailman vanhin koltta taivaltanut, kuumeissaan ja vanhuuden aiheuttamassa shokissa, kunnes hän ja majuri Remes olivat pelastaneet naisparan ja antaneet hänelle lämpimän tila-päiskodin.

— Tarkoituksemme oli tehdä hänestä ilmoitus teille viranomaisille, mutta tuo vanhus vastusteli asiaa, ja me ajattelimme että ehtiihän tässä... kun hänellä ei ole omaisiakaan jotka kaipaisivat. Pyydän että ymmärrätte häntä, ja onhan vaimoparka lain mukaan sentään ihminen hänkin.

Hurskaisen oli pakko myöntää ettei rikkomus ollut suuri. Mutta mistä oli peräisin kulta? Mikä oli Oiva Juntusen nimi, ammatti, syntymäaika?

Oiva Juntunen oivalsi oitis että nyt oltiin tekemisissä vaarallisten aioiden kanssa. Hän ilmoitti nimensä, valehteli syntymäaikansa ja sosiaaliturvatunnuksensa sekä ammattinsa. Sitten hän katui että oli paljastanut nimensä ja yritti väittää että hän olikin tosiasiassa muuan amanuenssi Asikainen. Se ei kuitenkaan enää vakuuttanut erämaaetsivää, joka päätti toimittaa kaikki Kuopsuvaaran asukkaat Kittilään.

— Nimismies saa kuulustella teitä kaikkia. Minä vien teidät sinne vaikka yksitellen. On se laki voimassa erämaissakin.

Oiva Juntunen vähätteli:

— No... tässähän on kyse enemmänkin tulkinnasta kuin varsinaisista rikkomuksista. Koettakaahan nyt joustaa, ajatelkaa asiaa vähän meidän kannaltamme. Täällä toki on pari ulkomaalaista naista, mutta onko se mikään rikos? Senkö takia te meidät pidättäisitte? Kultaakin on, hitunen... voisi siitä muuten lohjeta teillekin pieni kimpale. Näin meidän kesken voin vakuuttaa että kultaan kannattaa nykyisin sijoittaa.

Hurskaisen mieleen muistui avioero puolitoista vuotta sitten. Vaimo oli jättänyt ja vienyt lapset mukanaan. Ruokkoa piti maksaa 845 markkaa kuukaudessa. Se oli poliisin palkasta lohduton summa. Nytkin oli rästissä puolen vuoden maksut. Auto oli ollut pakko jättää ruostesuojaamatta kun ei ollut rahaa. Toisaalta, valmiiksi ruostunut se jo olikin. Uuteen jos vaihtaisi, pitäisi väliä maksaa kolmekymmentätuhatta. Hurskainen huokasi. Tässä vielä jollakin oli varaa puhua kullasta.

— Vaikka antaisitte minulle 35 000 markkaa, minä en voisi katsoa tätä juttua sormieni läpi, totesi poliisi jäätävästi. Oiva Juntunen heilautti kättään maireasti:

— Eihän tässä ole kysymys kolmestakymmenestäviidestätuhannesta, ei ollenkaan! Minä maksan teille 50 000 puhtaana kultana käteen, jos sallitte meidän jatkaa vaatimatonta erämaaelämäämme täällä. Emmehän me ketään häiritse vai kuinka? Kuka meistä voisi olla kiinnostunut? Vakuutan ettei meillä ole mitään salattavaa, tarkoitan rikollisessa mielessä. Me vaan olemme vähän erikoisia... on takana avioeroja ja muuta sellaista. Tekee joskus mieli yksinäisyyteen ja rauhaan. Kaukana täältä on kavala maailma, ja kaukana tahdomme sen pitää, maksoi mitä maksoi. Viisikymmentätuhatta siitä on pieni hinta. Ystävänä minä sen maksan teille vaikka heti.

Hurskainen mietti. Jos ruokkorästit maksaisi kokonaan pois, ostaisi uuden auton, siihen Nokian 09 renkaat se tiesi vasta 44 000 markkaa. Mitä lopuilla kuudellatuhannella voisi tehdä? Voisi ostaa kelsiturkin ja semmoisen digitaalikellon jota sukeltajat käyttävät. Stereotkin voisi hankkia, ja mittapuvun. Matkailuhotellissa saattaisi herkutella riekkopadalla ja tarjoilijatyttöä, Ilseä, olisi mukava leikisti pyytää Kanarialle surffailemaan.

— Ei tule kuuloonkaan, lausui Hurskainen epävarmasti. Viisikymmentätuhatta tuntui sittenkin liian pieneltä summalta.

— Kun toden sanon niin saatte 70 000 markkaa. Se on sentään hyvä hinta pienelle joustolle, esitti Oiva Juntunen.

Hurskainen alkoi ajatella asiaa ikäänkuin siviilimiehen näkökulmasta. Mikä pakko hänen oli ikäänsä toimia poliisina, vieläpä Lapissa, jossa surkeimmatkin porovarkaat pitivät häntä pilkkanaan? Voisi jättää kaiken. Kyllä hän olikin jo tarpeeksi palelluttanut itseään nuotioilla ja tunturien tuulissa. Puolentoista vuoden sisällä oli naama paleltunut kaksi kertaa. Eläkeikään mennessä nokka ehtisi jäätyä vielä ainakin 20 kertaa. Mitä poliisiylihallitus siitä välitti? Ja tiedettiin ne poliisien eläkkeet.

— Jos ehtana kultana saisin, satatuhatta? Oiva Juntunen kiirehti heti vastaamaan:

— Sovittu! Saatte 100 000 markkaa, joko kultana, tai jos tahdotte seteleinä, majuri käy Rovaniemellä vaihtamassa. Meihin voitte luottaa.

— Kyllä minä kultana mieluimmin ottaisin. Onhan tuossa kirjevaaka. Mutta tästä ei sitten saa tehdä juttua. On niitä metrojupakoita ilmankin tarpeeksi.

Oiva Juntunen vakuutti että asia hoideltaisiin luottamuksellisesti. Hän pyysi poliisia luovuttamaan virka-aseensa ja saatteli tämän sitten putkaan, jossa naiset ja Remes odottelivat kuulustelun tulosta. Yksi pidätetty lisää, ilmoitti Oiva Juntunen sulkiessaan Hurskaisen putkaan. Sitten Oiva Juntunen vinttasi kaivosta kultaa tarvittavan määrän, kävi harhautusmielessä ajelemassa lumikiitäjällä maastossa, ja sopivan ajan kuluttua hän vapautti kaikki vankilassa istujat.

Oiva Juntunen mittasi pulloon sadantuhannen markan arvosta kultaa. Hurskainen allekirjoitti kuitin. Oiva Juntunen vannotti että Hurskaisen piti olla tästä jutusta täysin tietämätön, piti osata näytellä köyhää vaikka omistikin 100 000 markkaa. Hurskainen väitti että hän osasi pitää jutun salaisena. Hän kertoi näytelleensä Hyvinkään Työväen Näyttämöllä Juhaa vuonna 1967, ja oli saanut siitä osasuorituksesta paremmat arvostelut lehdessä kuin Hinkkasen Topi, vaikka Topi oli saanut näytellä Shemeikkaa, joka on luonneosa.

— Hyvä on, uskotaan. Haeppa Remes kenkälankkia.

Oiva Juntunen puleerasi Hurskaisen sormet ja paineli kuitin alle poliisin sormenjäljet. Hänellä oli siihen puuhaan tottumusta. Hän nautti kovin voidessaan ottaa poliisilta sormenjäljet. Joskus näinkin päin, hän virkkoi tyytyväisenä.

— Tämä on siltä varalta ettei sinulle juolahtaisi päähän tulla pyytämään paria kiloa lisää kultaa, selitti Oiva Juntunen. Hän otti Hurskaisen sormenjälkiä myös muualle, kultapullojen kylkiin, Remeksen sotilaspassin takakanteen, naisten korkokenkiin ja vöitten solidin.

Hurskainen oli niin innostunut kultapallostaan että sonnustautui saman tien taipaleelle. Ei kelvannut yösija, vaikka savotan väki tarjosikin ruokaa ja lämpimän vuoteen. Onnellisena erämaaetsivä kaarteli lumikiitäjällä läpi Hirtettyjen Kettujen Metsän, kohti Puljua. Hän ajatteli vetää roskakorin Kittilän nimismiehen päähän, kun palaisi Rovaniemeltä kullanmyynnistä ja menisi anomaan siirtoa etelään. Iskisi ukon päähän roskakorin korvia myöten.

— Ei siitä saa kuin viisi päiväsakkoa, jos sitäkään.

28

Joulunalusviikolla majuri Remes lainasi Piera Vittormilta luodikon, ampui kaksi metsoa, kyni ne ja ripusti vankiselliin riippumaan. Sen takia vankilaan, etteivät ketut, mukaanluettuna Viisisatanen, olisi päässeet niitä näykkimään.

Tehtiin muitakin jouluvalmisteluja. Oiva Juntunen ja majuri Remes kaatoivat Juha-Vainaan Maasta sopusuhtaisen joulukuusen. Remes veisti lankuista kuuselle soman ristijalan. Saunaan kannettiin vettä, piisiin pilkottiin puita, kylpyamme valkaistiin ja lattiat kuurattiin. Oiva Juntunen vuoleskeli joukon tuomaanristejä. Hänet oli palkittu Turun keskusvankilassa eräänä jouluna nimenomaan tuomaanristien vuoleskelusta. Ne myytiin vankeinhoidon hyväksi Turussa kirpputorilla. Saaduilla rahoilla vangit yleensä ostivat rauhoittavia tabletteja pimeiltä markkinoilta.

Yhdessä naisten kanssa Oiva Juntunen valmisti joukon kuusenkoristeita kävyistä ja jäkälistä, joita hän oli kesän aikana suuret määrät tullut keränneeksi.

Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä hurskaammin Naska valitteli ettei hänellä ollut tilaisuutta päästä tsasounaan, ei edes jouluna. Majuri Remes päätti lievittää kolttamuorin kirkonkaipuuta. Hän ryhtyi höyläämään vanhukselle suurikokoista ikonikehystä. Cristine, joka oli erinomainen meikkaaja, sai tehtäväksi laatia ikoniin asiaankuuluvan kuvan. Majuri luonnosteli kolikynällä puiselle metrin korkuiselle alustalle karkeasti Neitsyt Marian ja Jeesuslapsen hahmot. Pyhäinkuvan maalaamisessa Cristinellä kului aikaa neljättä tuntia, kun hän yleensä selvitti omien kasvojensa parantelun tunnissa tai kahdessa. Lopputulos olikin sitten todella kaunis. Kuvan perusteella Neitsyt Maria olisi ollut varteenotettava voittajaehdokas Miss Eurooppa -kisoissa -jos olisi ollut elävä — ja Jeesuslapsikin näytti somemmalta kuin Shirley Temple aikoinaan. Ikonin kestävyyttä historiaa ajatellen ei voitu taata, sillä Cristine käytti sen maalaamiseen etupäässä mascaraa, huulipunaa ja kasvovoiteita sekä kynsilakkaa ja muuta sellaista. Oiva Juntunen muovaili puhtaasta kullasta loistavan ikonin jokaiseen kulmaan ruusukkeet sekä naputteli vasaralla Jeesuslapselle kullankimalteiset silmät. Neitsyt Marialle hän takoi aidot kultahampaat. Kallis ikoni käärittiin pakettiin odottamaan aattoiltaa.

Jouluaaton aamuna miehet heräsivät varhain ja kävivät käsiksi metsoihin. He huuhtelivat niiden mahat, ripottelivat sinne suolaa, sytyttivät pihalle suuren nuotion, jonka liekeissä he kärvensivät metsojen nahan kullankeltaiseksi. Sitten he, sillä välin kun nuotio hiiltyi, täyttivät metsot kuivatuilla omenoilla, luumuilla ja silavalla. Neulottuaan metsojen mahat umpeen ja käärittyään linnut märkiin tuohenvonkaleisiin he hautasivat ne syvälle hiillokseen. Majuri katsoi kelloa.

— Arvelisin että illalliseksi ne ovat kypsiä.

Puolilta päivin Agneta ja Cristine alkoivat koristella kuusta. Jäkälillä somistettuja käpyjä ripustettiin oksille, latvaan kiinnitettiin tähti ja tuomaanristejä sidottiin oksiin. Naiset leikkasivat paperista lappuja, jotka he värjäsivät valtiolipuksi. Remeksen pyynnöstä mukaan tuli myös Suomen sotalippu.

Miehet lämmittivät joulusaunan tulisen kuumaksi. Ensin menivät naiset kylpemään, ilakoivat löylyissä tunnin verran, kunnes juoksivat kovasti kikatellen yli lumisen pihan tupaan piisin lämpimään. Tämän jälkeen majuri Remes ja Oiva Juntunen saunoivat. Joulun kunniaksi Oiva Juntunen pesi tavoistaan poiketen majurin selän; yhdessä lyötiin kovat löylyt ja puhuttiin mukavia. Yksimielisesti todettiin että joulu erämaassa poikkesi edukseen armeijassa tai vankilassa vietetyistä vastaavista kristikunnan juhlista.

Sillä välin kun naiset kattoivat jouluillallista, miehet huolehtivat pienistä ja vähän suuremmistakin metsän eläimistä. Majuri Remes avasi puukolla sikanautapurkin, jonka sisällön hän longotteli liiterin portaille kettuja ja myyriä varten. Siinä olisi Viisisataselle muutama maukas suupala, kunhan kettu ymmärtäisi tulla ajoissa osuuttaan vaatimaan. Lintuja varten viskeltiin kaivon ja porraspään tietämille muutamia kourallisia kaura-ryynejä. Kuopsuvaaran alarinteeseen kaadettiin haapoja jänisten ruuaksi. Saunan taakse, latoon ja miehistökämpän puolelle varisteltiin puoli kiloa mannaryynejä hiirien jouluiloksi. Se tehtiin Naskalta salaa.

Joulupöytä oli mitä herkullisin. Siinä oli taalainmaalaisia herkkuja, venäläisiä ruokia, suomalaisia erikoisuuksia, ja kaiken kruunasi kaksi höyryävää täytettyä metsoa. Pienissä laseissa läikehti kirkas viina, vähän isommissa helmeili kuultava rosé.

Naska luki kirkkoslaaviksi ruokarukouksen. Remes tapaili rykien jouluevankeliumia, ja aika paljon hän siitä muistikin.

Aterian jälkeen Agneta ja Cristine esittivät eroottissävyisen tonttutanssin. Sitten kokoonnuttiin ihailemaan suurta lahja-kasaa, joka oli levitelty kuusen juurelle. Remes innostui tanssimaan muutaman askeleen ripaskaa jota väitti oppineensa venäläisiltä sotilasasiamiehiltä, jotka olivat olleet seuraamassa eräitä sotaharjoituksia Remeksen pataljoonassa.

Tämän menon keskeytti ulkoa kuuluva kolistelu. Sisään astui huurteinen miehenköriläs toivotellen hyvää joulua.

Poropoliisi Hurskainenhan sieltä saapui! Oli tulossa Rovaniemeltä, kainalossaan joukko kauniisiin papereihin käärittyjä joululahjoja.

Kynttilät sytytettiin. Hurkaiselle tarjottiin illallinen ja sitten hän sai luvan toimia lahjojen jakajana.

Oiva Juntunen sai sähkökäyttöisen hammasharjan, naisille joulupukki toi mitä rohkeimpia hepeniä, majuri Remestä muistettiin Marttiinin puukkotehtaan parhaalla puukolla. Mutta paras lahja oli kuitenkin Naskan loistelias ikoni. Kyyneliin liikuttuen eukko suuteli pyhäinkuvaa. Se kiinnitettiin muorin vuoteen pääpuoleen ja sen eteen sytytettiin kaunis antiikkikynttilä.

— Hospoti pomiloi, jutteli Naska ikonille silmät vesissä. Kun loputkin lahjat oli jaettu, Hurskainen kertoi myyneensä kullan Rovaniemellä. Sitä oli ollut 1 750 grammaa ja hän oli saanut siitä reilusti yli 100 000 markkaa. Hurskainen oli ajatellut jotenkin muistaa Kuopsuvaaran hyviä ihmisiä, ja niin hän toi vaatimattomat lahjansa.

— Tammikuun puolivälissä minä saan siirron Hyvinkäälle. Eipä enää tarvitse kärvistellä nuotiolla eikä rassata moottorikelkan kaasutinta jäätynein sormin. Se on leikintekoa nulikoitten putkaan kuskaaminen verrattuna näitten Lapin pirujen paimentamiseen, kertoi Hurskainen hyvillä mielin. — Ruokkorästit on maksettu ja lapsille lähetin joulupaketin. Videopelin ja vesitoimisen konepistoolin, kyllä kersat tykkää!

Ulkona oli tähtikirkas taivas, pakkasta kenties kaksikymmentä astetta. Pihalla loisti Remeksen muovaama lumilyhty. Taivaan kannelle ilmestyi leiskuvia revontulia. Yksinäinen jänis jyrsi haavankuorta kämpän alapuolella. Hirtettyjen Kettujen Metsästä kantautui kaihomielisen suden herkkä ulvaisu.

Majuri Remes kaivoi repustaan vielä yhden joululahjan. Se oli puolen metrin mittainen sujuva patukka, paperoitu tonttuhiippaisia jänöjä esittävään kääreeseen.

— Ei sovi Viisisatasta unohtaa, hän virkkoi. Kuopsuvaaran väki siirtyi portaille. Oiva Juntunen vihelsi Viisisataselle, joka juuri sillä hetkellä oli saunan takana nuolemassa puhtaaksi sille jätettyä lihapurkkia. Kettu hiippaisi valaistuun pihaan, ja nähtyään poropoliisi Hurskaisen sekä kaikki muutkin, se irvisti lievästi. Majuri Remes heitti sille lahjapaketin, johon kettu aluksi suhtautui epäluuloisesti, mutta ei kuitenkaan malttanut olla avaamatta lahjaansa. Kun se huomasi että paperin alta paljastui ihka uusi, ihanalta tuoksuva kumiluu, se vinkaisi onnesta ja lähti kumiluu suussaan juoksemaan erämaahan.

— Tykkäsi kovasti, totesi Oiva Juntunen,

Sisälle palattua naiset leikkivät jälleen piirileikkejä, laulettiin joitakin joululauluja ja syötiin välillä. Kaikkein suloisimmalta kuullosti Cristinen tanskaksi esittämä Maa on niin kaunis:

Dejlig er jorden, praegtig er Guds himmel, skon er sjaelens pilgrimsgang! Gennem de favre riger pä jorden gär vi til Paradis med sang.

Kun laulu päättyi, kaikki olivat hetken hiljaa. Sitten Naska ilmoitti olevansa hiukan väsynyt ja tahtovansa kiittää lahjoista. Kolttavanhus nielaisi jouluyön kunniaksi kaksi sydäntablettia. Arkioloissa hän tyytyi aina yhteen, vaikka joskus sydän tuntuikin pakahtuvan. Naska teki ikonin edessä muutamia ristinmerkkejä, puhalsi sitten kynttilän kevyesti sammuksiin ja kahisteli itsensä puhtaitten lakanoitten väliin. Hän ajatteli ennen nukahtamistaan että tämä joulu saattoi olla hänen viimeisensä. Hyvä niin, sillä tämä oli kaikkein kaunein. Naska nukahti Jennakin turvalliseen kehräykseen.

Nuoret ilakoivat tuvan puolella vielä pitkään. Naiset tanssivat tonttujatsia kuusen ympärillä jaloissaan reiteen saakka ulottuvat mustat saapikkaat, keikuttelivat takamuksiaan ja lauloivat hilpeitä lauluja. Juotiin, syötiin ja pidettiin piisissä tulta. Vasta aamuyöllä mentiin maate.

Valojen jo sammuttua majuri Remes hiipi Naskan vuoteen äärelle, koetti kolttavaimon otsaa kevyesti karhealla kädellään, totesi että vanhus nukkui rauhallisesti. Sitten hän kävi tuvan pöydältä noutamassa aimo kimpaleen metson täkkälihaa, jonka asetti Jermakin kuppiin. Majuri nosti kissan vuoteen jaikopäästä ja opasti kupille. Pimeässä hehkuivat Jermakin ummistelevat silmät kun se pisteli poskeensa omaa jouluateriaansa. Kollin selkäkarvat säkenöivät sinisellä liekillä kun Remes silitti sitä.

Ulkona revontulten loisteessa juoksi kolme joutilasta sutta Juha-Vainaan Maassa, kohti Norjaa, mielessään ajatus lämpimästä porosta jonka ne toivoivat tyhjien mahojensa täytteeksi. Viisisatanen kalusi kumiluuta Puljun Kiimatievojen Vitsikossa.

29

Joulu meni, Hurskainen lähti. Vielä juhlittiin uudenvuoden tulo, loppiaisena kannettiin joulukuusi ulos ja asetuttiin arkeen.

Agnetalta loppuivat huumesätkät jo uudeltavuodelta, ja muutenkin hän tunsi ruumiissaan työn kutsun. Cristine olisi vielä sulostuttanut rakastuneen majurin virkavapautta, mutta kuukautiset uhkasivat häntä ja lisäksi hän pelkäsi ihastumista ja sitä kautta työmahdollisuuksien kaventumista. Niinpä myös hän alkoi pohtia tulevaisuuttaan ja päätti lähteä Kuopsuvaarasta.

Oiva Juntunen antoi naisille matkarahat. Remes autteli pakkaamisessa, kanteli matkalaukkuja moottorikelkan rekeen. Naska päivitteli että jopa rouville tuli kiire kun pakkaset todella alkoivat. Miten hän selviäisi yksin aviomiesten ylöspidosta?

Vastentahtoisesti majuri Remes lähti ajamaan kaunotarkuormaa Puljuun ja sitä kautta suureen maailmaan.

Maailma antoi, maailma otti. Kiitetty olkoon maailma. Oli siinä Remeksellä nieltävää.

Puljussa majuri Remes vaati rakkaudenvalan Cristineltä, piti tyttöä kädestä ja oli vakava, niinkuin kyseessä olisi ollut armeijan sotilasvalatilaisuus. Väistämättömän eron viiltävällä hetkellä Remeksen silmiin kihosi ja kohosi pari väkevää karvaista kyyneltä.

Majurin itkiessä pakkanen laski viisi astetta. Lumi suli rakastavaisten ympäriltä. Sitten Agneta rykäisi. Taksi saapui ja vei ihanuudet pois. Majuri palasi Kuopsuvaaraan puhumattomana miehenä.

Tukholmassa ilotytöt eivät malttaneet olla hölisemättä ihanasta Lapin-matkastaan, erämaan suloisista, karvaisista miehistä ja rikkumattomasta luonnonrauhasta jonka vain sudet joskus alakuloisella ulvonnallaan olivat jännittävällä tavalla rikkoneet. He väittivät matkustavansa kevään tullen Kuopsuvaaraan uudelleen, jos vain erämaan sankarit esittäisivät uuden kutsun, eivätkä he sitä epäilleet.

Nämä puheet kantautuivat kauppateknikko, monimurhaaja Hemmo Siiran korviin. Siitä pitäen kun Ruotsin höhlä kuningas oli armahtanut hänet, hän oli käyttänyt kaiken aikansa ja tarmonsa Oiva Juntusen olinpaikan selvittämiseen. Hän oli tehnyt matkoja Vehmersalmelle ja Floridaan, oli tiedustellut, kiristänyt, mutta toistaiseksi kaikki oli ollut turhaa. Hemmo Siiran katkeruus petollista rikostoveria kohtaan oli kasvanut päivä päivältä. Hän kantoi kaiken aikaa asetta mukanaan, ei niinkään itsepuolustuksen takia vaan tappaakseen iljettävän petturin heti kun saisi siihen tilaisuuden. Viisi pitkää vuotta eri vankiloissa tyhjän takia on omiaan katkeroittamaan kenen tahansa mielen. Tässä suhteessa monimurhaaja Siira ei tehnyt poikkeusta. Hänessä oli enemmän katkeruutta kuin tuhannessa feministissä.

Lasten ja huorien suusta kuulet usein totuuden, joskin enimmäkseen silkkaa valetta. Siira päätti ryhtyä Agnetan asiakkaaksi. Hän uhrasi tarkoitukseen viimeiset sosiaaliavustuksensa. Sijoitus tuotti hedelmää. Siira vieraili matkatoimistossa ja ryhtyi hankkimaan talviurheiluvälineitä.

Vieraiden lähdettyä Naska hankkiutui suurpyykille. Piti pestä miesten likaiset alusvaattet, pöytäliinat, verhot, suuret määrät liinavaatteita. Lakanoitakin oli likaantunut rouvien aikana puolitoista tusinaa. Naska kanteli likapyykin saunaan, keitteli muuripadassa päivätolkulla lakanakeittoa eikä halunnut kuullakaan automaattipesukoneen hankinnasta.

— Jo vain mie olen havillinen pyykille! Pyytäkää tet miehet vain niitä kettuja, mie hieron lakanoita, sanoi Naska iloisesti.

Tammikuinen suurpyykki kävi vanhuksen voimille, vaikkei hän sitä miehille näyttänytkään. Jäätävässä pakkasviimassa kolttavaimo ripusteli puhtaita liinavaatteita jäiselle pyykkinarulle. Pienet suonikkaat kädet kylmästä sinisinä hän ahkeroi pihalla ja saunassa. Kun suurpyykki oli viimein pesty ja liinavaatekomerossa oli kattoon saakka ihanan puhtailta tuoksuvia lakanoita, kallistui Naska sairasvuoteelle. Hän oli vilustunut, illalla mitattiin kuumetta 38,3 astetta.

Naska makasi pari päivää kuumeissaan. Remes valmisti taas ruoan ja siivosi kämpän. Hän keitti Naskalle lihalientä, jota Oiva Juntunen lusikoi sairaan kurkkuun. Miehet asuivat kämppää vaitonaisina ja surullisina: oli kuin heidän rakas isoäitinsä olisi sairastunut. Tavan takaa he kävivät peittelemässä Naskaa ja koettelemassa tämän polttavaa otsaa. Sairashuoneen verhot vedettiin alas ja lämpötila pidettiin tasaisena. Jermakkia kiellettiin kehräämästä liian äänekkäästi. Kun Naskalle tuli tarve peseytyä Remes laski kylpyammeen täyteen kuumaa vettä. Yhdessä Oiva Juntusen kanssa hän kylvetti ja kuivasi vanhuksen.

Mikään ei auttanut. Kuume kohosi edelleen. Kolmantena päivänä Naska alkoi hourailla. Hänellä tuntui olevan asiaa lähinnä Jumalalle, mutta myös Kiurelille oli yhtä ja toista juteltavaa.

Matalalla äänellä miehet neuvottelivat lääkärin kutsumisesta eukkopahaa hoitamaan. Joka tapauksessa lääkkeitä piti hankkia, penisilliiniä tai muuta. Näin vanhan ihmisen vilustuminen oli aina vakava tapaus. Kauheana mahdollisuutena miesten mielessä väikkyi Naskan kuolema.

Jos naisen tila vielä vähänkin pahenisi, hänet piti toimittaa sairaalaan keinolla millä hyvänsä, miehet suunnittelivat.

— Minä ajan Puljuun ja soitan armeijan helikopterin, päätti majuri Remes. — Mene sinä siksi aikaa vaikka vankilaan. Ei me Naskaa voida tänne jättää kuolemaan.

Oiva Juntunen oli samaa mieltä. Jos tilanne kiristyisi, hän voisi paeta Kuopsuvaarasta. Hiihtäisi Norjaan vaikka. Nyt oli tärkeintä Naskan toipuminen. Kaikki mahdollinen oli tehtävä.

— Jos et saa armeijan helikopteria heti aamusta tänne, niin tilaa suksikone. Sovitaan niin että minä sytytän aamupäivällä muutamia nuotioita Kuopsujängälle jos on pilvinen sää, että näette laskeutua. Hyvästi vaan siltä varalta että pitää hiihtää Norjaan eikä keritä huomenna kättelemään.

Miehet puristivat vakavina toistensa käsiä.

Kuumehoureinen Naska kuunteli miesten mutisevaa neuvottelua kämpän puolelta. Hän erotti muutamia sanoja. Kuulosti siltä kuin miehet olisivat puhuneet sairaalasta ja armeijasta ja helikopterista. Naska järkyttyi. Taasko häntä oltiin toimittamassa viranomaisten kynsun? Olivatko lakanat jääneet miesten mielestä liian likaisiksi?

Viimeisillä voimillaan eukkopaha ponnistautui vuoteesta, pukeutui ja alkoi lakaista lattiaa. Hän hyräili työtä tehdessään, ja kun miehet ihmeekseen näkivät että sairas oli ryhtynyt töihin, he yrittivät kammeta eukon takaisin vuoteeseen. Mutta Naska oli itsepintainen, hän ryhtyi käristämään päivällistä. Hän meni jopa niin pitkälle että haki liiteristä hellapuita.

— Mie oon jo terve, hän vakuutti yrittäen näytellä riehakasta.

Rehkiminen kulutti kolttavaimon viimeisetkin voimat. Iltapäivällä hän oksensi uunin eteen ja kellahti kumoon lattialle. Miehet kantoivat hänet vuoteeseen ja luuttusivat lattian. Kun kuume mitattiin, elohopea oli kohonnut yli neljänkymmenen asteen. Naskan hengitys pihisi vaikeasti, sydän löi riutuneen rintakehän sisässä kuin kuolevalla ja silmistä vuoti keltaista vettä. Naska pyysi että miehet toisivat Jermakin hänen jalkopäähänsä. Kissa oli vakava. Se ei kehrännyt, se vaistosi että emännän asiat olivat huonosti. Jermakki nuoli Naskan kuihtunutta kättä ja katseli eukkoa alistuneesti silmiin. Kyllä kissakin käsittää.

Majuri Remes ja Oiva Juntunen valvoivat sairaan vuoteen ääressä. Tavan takaa he mittasivat kuumeen. He keittivät kuumaa juotavaa ja annostelivat sitä muorin suuhun. Flunssatabletteja murskattiin jauheeksi jota liotettiin kiehuvaan veteen, ja tätä lientä syötettiin sairaalle. Kolttamuori hikoili kuumeisena, hengitys alkoi rahista, eikä pää enää noussut tyynystä. Niin olivat voimat huvenneet eukkoraukalta.

Yöllä Naska nukahti. Miehet eivät rohjenneet pitää sähkövaloa, vaan sytyttivät kynttilän ikonin eteen. Välillä majuri Remes kävi kämpän puolella tupakalla.

Aamuyöllä kello kolme Naska havahtui. Kirkkaalla äänellä hän kiitteli Oiva Juntusta ja majuri Remestä kaikesta mitä nämä olivat hänen hyväkseen tehneet.

— Mie koitan puhua Herralle teiänki eestä. Eläkää ihmisiksi.

Miehet pitivät kolttavaimo Naska Mosnikoffia kädestä kun hän kuoli. Majuri Remes sulki vanhuksen silmät. Oiva Juntunen risti paljon työtä tehneet luisevat kädet kuolleen rinnan päälle. Puhdas, vainajan itsensä pesemä lakana vedettiin ruumiin ylle. Majuri Remes sytytti uuden kynttilän ikonin eteen. Miehet pyyhkivät silmiään ja rykivät murheellisesti.

Naskan kissa pyrki ulos.

Aamulla Jermakki löydettiin porraspäästä kuolleena. Se oli jäätynyt nukkuvaan asentoon. Vanha kolli oli lakannut iäksi kehräämästä.

30

Oiva Juntunen ja majuri Remes kantoivat kolttavaimo Naska Mosnikoffin keveän ruumiin vankilaan — josta näin tuli ruumishuone — ja lukitsivat oven jäljessään. Oiva Juntunen haki kokkihuoneesta muovipussin, johon hän pudotti Naskan kissanraadon. Majuri Remeksen mielestä menettely ei kuitenkaan ollut sopiva.

— Ei me nyt roskapussiin Jermakkia panna.

Remes kääri kissan puhtaaseen saunapyyhkeeseen ja vei sen ruumishuoneeseen, peitteli kuolleen kissan emäntänsä kuolinpeitteen alle jalkopäähän, paikkaan missä kolli oli viettänyt suuren osan elämästään.

Miehet miettivät mitä kuolleelle eukolle ja tämän hengettömälle kissalle pitäsi tehdä. Olisiko viisainta lähettää tapahtumasta ilmoitus viranomaisille? Naskan ruumis pitäisi toimittaa kirkkomaahan... olisi järjestettävä hautajaiset, pitäisi postittaa kuolinilmoitus Lapin Kansaan, ostaa arkku, varata seurakuntasali muistotilaisuutta varten, hommata ruumiinkantajat ja hautakivet...

— Sinä saat hoitaa hautajaiset, päätti Oiva Juntunen. — Viet ruumiin pois ja järjestät kaiken.

Majuri Remes huokasi väsyneesti. Hän ei ollut tätä ennen haudannut yhtään ihmistä. Sotilaat tappavat, kotirintama järjestää hautajaiset. Majurilla ei ollut vähäisintäkään kokemusta muistotilaisuuksien järjestämisestä.

— Pakotatko sinä minut raahaamaan Naskaa taas Puljuun?

— Kyllä. Siitähän minä sinulle palkkaa maksan.

— Vaan jos me noudattaisimme vainajan omaa toivomusta niin ei häntä vietäisi täältä pois. Muistathan sitä ettei Naska halunnut kylille. Ja kadonnut nainenhan Naska oli eläessään. Ei ruumista kukaan osaa kaivata. Ei koskaan.

Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Jos Naska Mosnikoff haudattaisiin erämaahan, koko ruumiista aiheutuva paperisota ja mahdolliset poliisikuulustelut vältettäisiin. Totta myös oli ettei Naska kaivannut kirkonkyliin. Tuskin hän panisi pahakseen jos hänet haudattaisiin esimerkiksi Juha-Vainaan Maahan. Ilmeisesti vainaja olisi siitä suorastaan iloinen.

Päätös oli lopultakin luonteva ja helppo. Mitäpä turhia ryhtyä roikottamaan vanhan naisen ruumista ja kissanraatoa Puljuun ja sieltä ties minne? Parempi oli toimittaa hautaus vain täällä, kahteen pekkaan.

— Ei täällä kylläkään ole siunattua maata, mietiskeli Oiva Juntunen. Remeksen mielestä koko maapallo oli siunattua maata ja jumalaista alkuperää, kun asioita oikein ajatteli. Jumala oli luonut nämäkin kairat siinä missä Inarin hautausmaan. Tai Vatikaanin.

— Minä voin höylätä kelohongasta komean arkun, lupasi majuri Remes.

Oiva Juntunen pohti hautaamisen kristillistä puolta.

— Pappia ei oikein rohkenisi kutsua Naskaa siunaamaan... saattaisi tehdä ilmiannon luvattomasta ruumiista. Mitähän Naska arvelee kun me hautaamme hänet ilman pappia...

Remeksellä oli tähänkin pulmaan valmis ratkaisu: Naska oli ollut eläissään uskoltaan ortodoksi. Olisi synti hankkia häntä siunaamaan joku luterilainen hunsvotti. Lisäksi majuri väitti osaavansa kaksikin tarpeeksi murheellista virttä. Jos sikseen tuli, kyllä hän voisi hiukkasen veisata.

— Me kun haudataan Naska niin se tapahtuu arvokkaasti. Jos Inarin viedään niin arkun perässä kävelee pari kiireistä sosiaalitoimitsijaa ja krapulainen suntio. Me ollaan oltu Naskan kanssa yksissä niin kauan että meidän velvollisuutemme on tehdä hänelle viimeinen palvelus. Pidetään huolta eukosta loppuun asti.

Sillä asia oli päätetty. Majuri Remes kaatoi muutamia keloja, halkoi ne laudoiksi ja alkoi höylätä arkkua.

Työ kesti muutaman päivän. Miehet surivat Naskaa, eivät paljoa puhelleet. Päivittäin he kävivät katsomassa ruumista, istuivat tovin seimen reunalla ja huokailivat. Heidän surunsa oli aitoa ja syvää. Tuntui kuin rakas sukulainen olisi heidät jättänyt. Miesten ruokahalu heikentyi, eivätkä he kovin innokkaasti tiskanneet astioita tai lakaisseet lattioita. Kun majuri löi vasaralla sormeensa arkkua tehdessään, hän ei kironnut niinkuin olisi pitänyt, sillä hän piti suruaikaa.

Kun arkku oli valmis, miehet pukivat Naskan ylle pitkän yöpaidan kuolinmekoksi, kampasivat vanhuksen valkeat hiukset ja asettelivat pehmeitä jäkäliä pään alle. Sitten arkun kansi naulattiin kiinni. Naskan kissa nostettin arkun kannelle jalkopäähän.

Oiva Juntunen solmi kuusenhavuista suuren seppeleen, jonka hän koristeli kauneimmilla kesällisillä jäkälillään. Kun kaikki oli valmista, miehet nostivat ruumiskirstun moottorikelkan rekeen, laskivat sen päälle seppeleen ja asettivat Jennakin arkun taakse pyyhkeeseen käärittynä. Työkaluiksi otettiin mukaan rautakanki ja hakku ja kaksi lapiota, kullankaivajan välineet joista miehillä ei ollut puutetta. Remes käynnisti vaiteliaana moottorikelkan. Hän ajoi hitaasti ja arvokkaasti. Oiva Juntunen ei istunut Naskan arkun päällä, vaan käveli reen jäljessä Juha-Vainaan Maahan saakka. Miesten mielestä Naska sopi hyvin haudata sinne, kun siellä nimestä päätellen oli oltu ennenkin tekemisissä vainajien kanssa.

Hautapaikaksi valittiin kaunis rinnetieva. Ensin lapioitiin metrinen lumi haudan alalta sivuun. Hiljaisina miehinä Oiva Juntunen ja majuri Remes kävivät käsiksi työhön. Oli kuulas pakkaspäivä, erämaa täysin äänetön. Tuntui siltä että taivaassakin oltiin nyt hiljaa, kun Naska oli tulossa. Vain joskus lumisten puiden oksilta putosi hitunen huurretta alas, leijuen Naskan punahonkaisen arkun koristeeksi.

— Sanotaan että millainen on hautajaissää, semmoinen oli vainaja, virkkoi majuri Remes haudan pohjalta.

— Naska oli hieno muori, yhtyi Oiva Juntunen toverinsa päätelmään. — Epäilemättä se pääsee sinne taivaaseensa... olisi oikeusmurha jos Naska ei sinne pääsisi, kun sinne menee niin paljon näennäistäkin väkeä.

— Minä olen siitä ihan varma, ähkäisi majuri haudan syvyyksistä.

Kun oli kaivettu puolitoista metriä syvä hauta, nousi majuri ylös. Pidettiin pieni tauko. Majurin teki mieli panna tupakaksi, mutta hän luopui aikomuksesta. Hautajaisissa ei yleensä tupakoida, ei varsinkaan jos vainajalla oli eläissään astmaattisia taipumuksia.

Miehet kantoivat arkun haudan partaalle, pujottivat sen alle kaksi köyttä ristiin, ottivat lakit päästään ja ryhtyivät laskemaan arkkua hautaan. Kevyt oli kolttavaimon maallinen maja, vaivattomasti se kahden miehen voimin vaipui maan poveen.

Oiva Juntunen haki moottorikelkan reestä havuseppeleen. Hän pudotti sen hautaan arkun päälle. Majuri Remes kuopaisi maasta kourallisen hienoa hiekkaa ja varisteli sitä arkun kannelle. Nieleskellen hän mutisi:

— Maasta sinä Miska olet tullut... ja maaksi sinä muutut... Sitten Remes selvitti kurkkunsa ja alkoi laulaa hautajais-virttä: Sun haltuus rakas isäni...

Komeasti harras virsi kaikui Juha-Vainaan Maan jylhässä hongikossa. Oiva Juntunen yhtyi virteen, ja kolmannen säkeistön kohdalla kuultiin parinkymmenen metrin päästä valittava rääkäisy. Viisisatanen istui lumisella mättäällä kuono kohti taivasta. Sillä oli ketun luonto, eikä se voinut istua hiljaa kun veisattiin.

Veisuun kaiku ja Viisisatasen valitus kaikuivat etäisistä vaaroista vielä silloinkin kun miehet ristivät kätensä ja seisoivat tovin avoimen haudan äärellä.

Viimein hauta luotiin umpeen. Sen päälle ei lapioitu kumpua eikä sille pystytetty ristiä.

— Jos olisi kivääri niin ampuisin muutaman kunnialaukauksen, harmitteli majuri Remes.

— Poltetaan ikonin edessä illalla kynttilää, päätti Oiva Juntunen.

Mutta niihin kuopattaisiin Jermakki? Oiva Juntunen lähti hakemaan kissaa moottorikelkasta.

Viisisatanen oli toipunut ulinastaan ja käynyt sieppaamassa kissanraadon reestä. Se juoksi Jermakki suussa etäämmäs hautapaikalta, eikä antanut saalistaan takaisin vaikka miehet uhkailivat sitä kaikin tavoin. Viisisatanen yritti pureskella raatoa, mutta se ei maistunut hyvältä. Kissanliha, varsinkin kun se on umpijäässä, ei lie ne edes ketun makuun. Miehet näkivät kuinka Viisisatanen juoksi Jermakki suussa kauas pienen kummun rinteeseen, jossa se kaivoi lumeen syvän kuopan ja peitteli Naskan kissan siihen. Seremonia Jennakin osalta oli saanut eläimellisen, luonnonmukaisen päätöksen.

Illalla miehet sytyttivät kynttilän Naskan ikonin eteen, tekivät ristinmerkkejä ja valvoivat suruaan ääneti pitkälle yöhön. Kovin tuntui kolkolta emännätön talo.

31

Oiva Juntusen ja majuri Remeksen surutyölle ei kohtalo jättänyt paljoakaan aikaa. Hautajaisia seuranneen päivän illalla he kuulivat korpin varoitushuudon Hirtettyjen Kettujen Metsästä. Miehet teroittivat huolestuneina kuuloaan. Taasko joku oli tulossa häiritsemään Kuopsuvaaran rauhaa?

Taas!

Metsästä hiihti esiin anorakkiin pukeutunut pienenläntä mies joka lähestyi kiivaasti Kuopsuvaaran savottaa. Kun hän ehti lähemmäksi, nähtiin että miekkosen rinnalla heilui karttalaukku, ja että pipon reunaan oli kiinnitetty suunnistajan otsalamppu. Kasvoilla oli väsynyt, kostonhimoinen ilme. Vyöllä roikkui pistoolikotelo ja puukko.

Oiva Juntunen tunsi tulijan jo kaukaa. Kukapa muukaan siinä oli heittäytynyt suksille kuin kauppateknikko, monimurhaaja Hemmo Siira!

Oiva Juntunen selitti hätäisesti majurille kuka tulija oli ja millä asioilla hän todennäköisesti oli liikkeellä. Siira tuli vaatimaan osuuttaan mahtavasta kuhasaaliista, jonka eteen hän oli tehnyt viisi vuotta ankaraa istumatyötä Ruotsin ja Norjan vankiloissa. Edessä oli välienselvittely, jossa kuoleman mahdollisuus oli mitä luultavin.

Majuri arvioi lähestyvän suksimiehen olemusta. Eipä näyttänyt hääviltä uhkaajalta. Tuommoisen miehen Remes kykenisi jysäyttämään yhdellä nyrkiniskulla hengiltä. Tulijalla oli toki pistooli ja monimurhaajan elämänkokemus: Siira saattoi tappaa ihmisen kylmäverisesti. Kidutuskaan ei ollut hänelle vierasta.

Oiva Juntunen juoksi vankilaan arvellen olevansa siellä turvassa. Hän kehotti myös majuria hankkiutumaan lukkojen taakse.

— Sotilas ei peräänny ennen taistelua, jyrähti majuri valmiina ottamaan vieraan vastaan. — Vai tullaan tänne noin vaan kultaa noutamaan. Ei sitä tässä muillekaan ole jaeltu, hän mutisi itsekseen. Kaiken varalta hän asteli kaivon vaiheille, pitäen silmällä raskasta jäätuuraa joka nojasi kaivonkanteen. Sillä kun survaisisi miestä mahaan niin piti olla jokseenkin lujatekoinen roisto jos vielä sen jälkeen vaati kultaharkkoja reppuunsa.

Tapaaminen pihalla oli kireänpuoleinen. Kauppateknikko Hemmo Siira tervehti majuri Remestä pistooli kädessä. Hän tiedusteli, missä mahtoi toinen toveri olla, kavaltaja Juntunen. Olisi aseessa varattuna muutama panos sen sian kalloa varten.

Majuri pyysi vierasta käymään tupaan. Sanoi että keitelläan kahvit ja mietitään asiaa. Oli Oiva Juntunen sattumoisin kiertämässä virkatietä. Eli kokemassa kettujen ansoja, tulisi kyllä ennen pimeää.

Nähdessään loisteliaasti kalustetun kämpän Siiralta pääsi karkea kirous.

— Täällä sitä on elosteltu varastetulla kullalla, saatana! Majuri pani kahviveden kiehumaan kokkihuoneen keittolevylle. Hän lieventeli Kuopsuvaaran elämäntapoja:

— Onhan tätä murjua vähän koetettu kalustaa, mutta säästäen. Ei ole turhuuksiin tuhiattu varoja. Vieras on hyvä ja istuutuu.

Monimurhaaja istuutui epäluuloisena, pitäen kaiken aikaa pistoolia ampumavalmiina. Hän katseli pälyillen mustanpuhuvaa majuria. Siira oli päättäväinen luonne. Hän oli tehnyt viimeisillä rahoillaan pitkän ja rasittavan matkan tähän jäiseen erämaahan. Matkan aikana hän oli takonut päähänsä yhden ainoan ajatuksen: Oiva Juntusesta piti päästää »ilma pois». Piti ryöstää kulta Juntuselta. Jos tämä majuri asettuisi vastahankaan, myös hänen kohtalonsa oli sinetöity: »Ilma pois». Hiihdettyään Puljusta Ison Aihkiselän yli hän oli väsynyt ja entisestään katkeroitunut. Viiden vuoden turha lusiminen painoi monimurhaajan sydänalaa sanoinkuvaamattoman raskaana.

Vesi hellalla kiehui. Majuri meni lisäämään pannuun kahvia. Sitten hän alkoi kattaa pöytää, asetti sille puhtaan, Naskan viime töinään pesemän liinan ja pestyt kahvikupit. Ruokakomerosta hän löysi Naskan leipomia joulutorttuja ja ilotyttöjen paistamia pikkuleipiä.

— Ei olis tarttennu mua varten ruveta serveeraamaan, esteli monimurhaaja Siira karusti.

— No, harvoinpa täällä vieraita käy. Pitäähän sitä pitkän hiihtomatkan jälkeen saada kuppi kuumaa, lausahteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Hän pyysi vierasta asettumaan pöydän ääreen. Majuri kaatoi kuumaa kahvia kuppeihin. Siiralla oli toisessa kädessä pistooli, toisessa torttu.

— Aika hyviä torttuja, hän myönsi.

— Maistakaapa näitä pikkuleipiä, on näitä tässä, esitteli majuri pöydän antimia. — Vieras on hyvä ja ottaa vaan reilusti. Ei yhtään kannata kursailla.

Siira laski hetkeksi pistoolin kädestään pöydälle ja otti Cristinen leipomia skoonelaisia possupipareita, joilla oli rusinoista tehdyt silmät. Samalla hetkellä kun monimurhaajan suu avautui vastaanottamaan possua, iski majuri Remes nyrkkinsä vasten kahvittelijan kasvoja. Kuului ilkeänmakuinen jysäys. Siira lennähti kahvipöydästä seinälle ja jäi siihen makaamaan, suussaan pikkuleivän murusia ja verta. Majuri korjasi pistoolin taskuunsa, irrotteli puukon Siiran vyöltä ja heitti sitten henkitoreissaan rykivän miekkosen selkäänsä. Hän kantoi monimurhaajan pihan yli vankihuoneen ovelle.

Putkassa vaihdettiin miestä. Siira heitettiin pilttuuseen heräilemään, ovi lukittiin visusti ja sitten asteltiin tupaan neuvottelemaan syntyneestä tilanteesta.

Aivan ilmeisesti ilotytöt olivat hölisseet Kuopsuvaaran asukkaista heti päästyään Tukholmaan... jutut olivat kantautuneet Hemmo Siiran tietoon, ja nyt monimurhaaja oli tullut peräämään saalistaan. Pakolaiselämä oli jälleen kerran kääntynyt visaiseksi.

Oiva Juntunen hörppi Siiran kupista kahvia ja söi pikkuleipiä. Oikastaan majuri Remes oli loistomies. Kauppateknikko Siira oli vankityrmässä, yhtä varmassa tallessa kuin kultaharkot kaivon pohjassa. Oiva Juntunen saattoi hengittää vapaasti, ainakin niin kauan kuin monimurhaaja makoilisi seimessä.

Päätettiin antaa asian hautua. Istukoon Siira ensihätään muutaman päivän vankilassa ja käyköön läpi vaatimuksiaan. Olihan hänellä vankiloissa istumisesta yllin kyllin kokemuksia. Ei lisä sitä lajia koskaan pahaa tee paatuneelle miehelle, päätteli Oiva Juntunen.

Kauppateknikko Siira osoittautui uppiniskaiseksi. Hän vaati osaansa kuhasaalista, jonka hän tiesi olevan kymmeniä kiloja. Ensimmäisenä päivänä neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Majuri Remes heikensi ruoan laatua, jotta Siira huojentaisi asenteitaan, mutta se ei auttanut. Kärsittyään kokonaisen viikon vankeutta kolkossa putkassa Siira viimein esitti että hän voisi tyytyä 20 kiloon kultaa. Vaatimus oli Oiva Juntusen mielestä röyhkeä. Kultaa tosin oli vielä jäljellä jotakuinkin 33 kiloa, mutta rajansa kaikella.

Vauhdittaakseen neuvotteluja Siira ryhtyi syömälakkoon. Sellaiset olivat joskus parantaneet vankien oloja Ruotsissa. Mutta Kuopsuvaarassa tällä keinolla ei ollut tehoa. Tuloksena oli ettei putkaan tuotu siitä pitäen lainkaan ruokaa tyrkylle, eikä käyty päivittäin edes kuuntelemassa miten syömälakko edistyi.

Kolmen päivän äkäisen paaston jälkeen Siira nosti tallissa kauhean metelin, pyysi ruokaa ja vettä ja haistatteli vanginvartijoitaan. Kun hän sai eteensä kulhollisen jäistä kaurapuuroa ja kissankupissa sameaa vettä, hän antautui taas neuvotteluihin.

Oiva Juntunen tarjosi Siiralle kymmentä kiloa kultaa. Kauppateknikko mietti esitystä vielä kaksi vuorokautta. Niihin aikoihin pakkanen kiristyi sopivasti lähelle neljääkymmentä astetta ja kun vankisellissä ei ollut minkäänlaista lämmityslaitetta, kauppateknikko Hemmo Siira päätti hyväksyä neuvottelutarjouksen.

Jälleen kerran vankilan portit avautuivat monimurhaajalle. Vanki talutettiin tupaan, syötettiin ja juotettiin ja annettiin nukkua lämpimässä tuvassa yli yön. Majuri Remes istui jälleen pari tuntia putkassa, kun Oiva Juntunen katkaisi yhdestä kultaharkosta kymmenen kilon mittaisen palan kauppateknikko Siiraa varten. Olisi siinä yllin kyllin pienelle miehelle vanhuuden-turvaa. Suomen rahassa mitattuna reilut 600 000 markkaa.

Siira allekirjoitti kuitin. Majuri huomautti ettei Siiran kannattanut hautoa kostoajatuksia. Hän joutuisi uuteen yhteenottoon Remeksen kanssa, ellei tyytyisi sovittuun kultaerään. Siira vannoi ettei hänellä ollut enää sellaisia aikomuksia. Hän muisti kyllin hyvin majurin nyrkiniskun ja kolkon vankeusajan savotan tallissa. Kuopsuvaaran vankilaa ja Långholmenia ei voinut verratakaan toisiinsa! Viimeksimainittu oli kuin loistohotelli edellisen rinnalla, ja ruotsalaiset vanginvartijat kuin hovimestareita majuri Remekseen verrattuna. Ihan Remestä piti ylistää rujoista otteista: Tukholmassa ei ollut montakaan ammattigorillaa, joitten nyrkki simahti yhtä jykevästi maaliinsa.

— Teillä olisi mahdollisuus erinomaisiin hankkeisiin Tukholmassa. Kovalyöntisillä miehillä on aina ammattipiireissä kysyntää, selitti Siira.

Toivuttuaan karusta vankeusajastaan monimurhaaja Siira sonnustautui paluumatkalle. Majuri Remes pakkasi hänen reppuunsa kahden päivän muonan ja kymmenen kiloa kultaa. Sitten lyötiin kättä päälle. Kun Siira oli lähtenyt lykkimään kohti Hirtettyjen Kettujen Metsää, virkkoi Oiva Juntunen happamesti:

— On siinä paatunut rikollinen, ei muuta voi sanoa. Ryösti noin vaan kymmenen kiloa kultaa.

Juuri kun miehet olivat palaamassa tupaan, kantautui Hirtettyjen Kettujen Metsästä kauhistuttava rääkäisy. Se kuulosti sähköllä tapettavan supikoiran kuolinhuudolta, mutta oli kantavampi ja kestoltaan pitempi.

Synkät aavistukset mielessään Oiva Juntunen ja majuri Remes riensivät Siiran ladulle. Se johti suoraa päätä ansametsään, ja pian avautui miesten silmien eteen järkyttävä, joskin toisaalta myös koominen näky: kauppateknikko Siira oli tarttunut ansaan. Rikollisen kintut sätkivät viimeisten kuolinkouristusten vavisuttamina. Kun auttajat ehtivät paikalle, ei mitään ollut enää tehtävissä onnettoman monimurhaajan pelastamiseksi. Siiran toisessa kädessä oli lappu, jossa ihmisiä varoitettiin ansasta. Suupielessä roikkui puoliksi purtu jäinen nakkimakkara.

Ruumis laskettiin ansasta alas suksien päälle. Majuri laskeutui nelinkontin vainajan päälle ja yritti antaa hänelle tekohengitystä suusta suuhun -menetelmällä. Remes puhalsi kuin traktorikompressori ilmaa monimurhaajan keuhkoihin, mutta ruumiiseen ei enää tullut eloa. Niskat olivat varmaankin menneet poikki.

Vaiteliaina miehet kantoivat tuoreimman kettu-uhrin takaisin savotan pihaan. Tottuneesti majuri ryhtyi jälleen höyläämään ruumisarkkua. Nyt hän kelpuutti rakennustarpeiksi sahalaudan, jota repi tallin pilttuista. Oiva Juntunen ei nähnyt tarpeelliseksi sitoa hautajaisseppelettä. Siiralle riitti että hänet kipattiin omissa vaatteissaan karkeatekoiseen arkkuun. Kansi naulattiin neljän tuuman piikareilla iäksi kiinni. Yöksi arkku kannettiin vankilaan lukkojen taakse. Aamun valjettua se siirrettiin moottorikelkan rekeen ja ajeltiin Juha-Vainaan Maahan. Oiva Juntunen istui kahareisin arkun päällä ettei olisi pudonnut kovassa kyydissä hankeen.

Hauta kaivettiin vanhalla rutiinilla. Puolilta päivin se oli valmis, kahta metriä syvä kuoppa parikymmentä metriä Naska Mosnikoffin haudasta itään, tievan harjanteen toisella puolella. Paikka valittiin sitä silmälläpitäen, etteivät vainajien ruumiinnesteet sekoittuisi tulevana kesänä toisiinsa. Jotenkin miehistä tuntui ettei sellainen ollut sopivaa Naskaa ajatellen. Ei ollut suotavaa että samat ruumismadot söisivät vuoron perään kilttiä kolttamuoria ja paatunutta monimurhaajaa.

Vaiteliaina Oiva Juntunen ja majuri Remes vyöryttivät arkun haudan syvyyksiin. Komeasti se jysähti tavatessaan kuopan pohjan. Miehet ottivat lakit päästään, mutta kumpikaan ei tuntenut tarvetta veisata. Hauta luotiin umpeen ja lumitantere tasoiteltiin. Seuraava tuiskusää peittäisi jäljet. Kesällä paikalle kasvaisi kaiken unohtava varvukko. Monimurhaaja Siiran merkillinen elämä oli maalliselta osin päätöksessä. Kenties hän oli jo aloittanut vaelluksensa Helvetin tulisissa pätseissä?

Kämpällä miehet eivät keksineet mitään mielenkiintoista tekemistä. Elämänmeno oli yksiniitistä, kerrassaan. Kaksi merkitsemätöntä hautaa Juha-Vainaan Maassa ikäänkuin olivat tappaneet ilon Kuopsuvaarasta. Öisin nälkäiset sudet ulvoivat hautausmaan suunnalla. Ruumishuoneen kaltereitten läpi puhalsi tuuli, ikkunalasi oli jäätynyt rikki. Joskus generaattori saattoi sammua ilman mitään nähtävää syytä. Kun saunaa lämmitettiin, se lykkäsi savua silmille. Tunnelmaa ei ollut omiaan piristämään myöskään musta ilkeä korppi, joka joskus lensi kämpän yli ja ruiski mustaa pahanhajuista jätöstään yrittäen osua kaivoon.

Viimein Oiva Juntunen tuumasi, että kannattiko täällä kolkossa erämaassa enää kitua. Mikä esti majan asukkaita matkustamasta pois, palaamasta takaisin vapaaseen maailmaan?

Vähän samaa oli majuri Remes ajatellut. Mitäpä täällä tyhjän panttina, pakkasten pantavana? Mieli teki jo Rovaniemelle, Pohjanhoviin. Voisi soitella Stickanille Tukholmaan ja niin edespäin.

Oiva Juntunen pyysi vielä kerran majuria sulkeutumaan vankiselliin. Pitäisi käydä kultakätköllä lohkomassa matkarahoja.

Oiva Juntunen vinttasi kaivosta yhden kokonaisen kultaharkon, ja otti sitten monimurhaaja Siiran repusta tämän saalis-kullan. Sitten hän vapautti majuri Remeksen vankilasta ja ojensi tälle Siira-vainaan kullan.

— Ota, kun sinä olet perheellinen mies. Saat pitää, olet sinä sen ansainnut, lausui Oiva Juntunen juhlallisesti.

Miehet halasivat toisiaan.

Majuri Remes lämmitti saunan. Otettiin oikein helvetilliset lähtölöylyt. Saunan jälkeen kämppä lukittiin lopullisesti ja matkatavarat lastattiin moottorikelkan rekeen. Ennen pimeän tuloa valmistauduttiin ajamaan Puljuun ja sitä kautta maailmalle.

Viisisatanen, joka oli kasvanut pienestä pennunturilaasta melkein täysikokoiseksi, istui liiterin edustalla katsellen miesten lähtövalmisteluja. Se heilutti häntäänsä ja irvisti viekkaasti.

— Olisi mukavaa ottaa tuo kettu Tukholmaan koiraksi, tuumas Oiva Juntunen.

— Mikäpä siinä, mutta muistaakseni Suomen pankin määräysten mukaan Viisisatasia ei saa viedä maasta, totesi majuri Remes.

Moottorikelkka käynnistyi, miehet nousivat kyytiin ja pian se hävisi pimenevään iltaan, etuvalo osoittaen kohti Puljua. Ajettiin läpi Hirtettyjen Kettujen Metsän, ohi Juha-Vainaan Maan... ja lopulta moottorikelkan ääni ei enää kantanut Kuopsuvaaran savotalle saakka.

Viisisatanen nosti kuonon kohti taivasta ja haukahti pari kertaa kaihoisasti. Sitten se lähti hiljalleen juoksemaan kohti Juha-Vainaan Maata. Se ajatteli käydä kusaisemassa Jermakin haudalle, niinkuin sillä oli tähän aikaan vuorokaudesta aina tapana tehdä.

32

Tapahtuiko oikeus, kohtuus? Toteutuiko jokin mielivaltainen luonnonlaki, vai pantiinko täytäntöön yhteiskunnallisia tuomioita?

Aikanaan ent. kaivinkoneenkuski Sutinen vapautui vankilasta. Siitä pitäen hän harrasti pieniä huonosti suunniteltuja rötöksiä, vieraili tavan takaa Långholmenissa, kunnes heitti haisevan henkensä jossakin rikollisten mitättömässä välienselvittelyssä.

— Alamaailmassa on paljon alamäkiä, totesi Oiva Juntunen kuivakkaasti kuultuaan Sutisen kohtalosta.

Agneta käryytti huumesätkiä aikansa, kunnes viimein menehtyi niihin. Sanottiin että siinä meni hautaan harvinaisen kaunis ruumis. Ruumiinavausta suorittanut obdusentti oli kuulemma ihastunut potilaaseensa. Joka tapauksessa hän askaroi työnsä parissa kolme päivää ja yötä.

Cristinen onnistui hankkiutua Stickanin erääksi jalkavaimoksi. Siten hän turvasi asemansa alamaailman yläluokassa.

Piera Vittorm asettui asumaan Kuopsuvaaraa kämppään. Hän metsästi salaa teeriä kuten ennenkin, ja silloin tällöin hän tappoi myös naapuripaliskunnan poron, pysyen näin särpimessä. Stereot pauhasivat Kuopsun pääpittissä aamusta iltaan.

Pian virkavapautensa päätyttyä majuri Remes palasi yksikköönsä. Eversti Hannisen siirryttyä eläkkeelle Remes peri häneltä prikaatin ja sai ylennyksen everstiluutnantiksi. Nykyisin everstiluutnantti Remes rouvineen tunnetaan sivistyneenä seurapiiri-ihmisenä pienessä varuskunnassaan. Remes soittaa joskus valkoista flyygeliä ja tarjoilee rapukesteissään pomeranssi-viinaa koskenkorvan sijasta. Tapaa pidetään erikoisen kultivoituna.

Turun tullissa tavattiin muuan saksalainen turisti, jonka auton matkatavarasäiliön pohjapeitteen alta löydettiin kallisarvoinen, noin metrin korkuinen ikoni. Salakuljettaja väitti anastaneensa ikonin Lapista hylätyltä metsäkämpältä. Ikoni takavarikoitiin ja luovutettiin Suomen ortodoksiselle kirkolle. Nykyisin se on yleisön nähtävänä Kuopion ortodoksisessa museossa. Konstantinopolin metropoliitta on useaan otteeseen vaatinut ainutlaatuista ikonia haltuunsa, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Viisisatanen, irvistelevä puolikesy kettu, on synnyttänyt kymmenkunta jälkeläistä. Se tekee rahassa arvioituna 5 000 markkaa. Tässä on jälleen osoitus metsien moninaiskäytön kannattavuudesta verrattuna yksipuoliseen avohakkuumenettelyyn.

Oiva Juntunen pitkästyi ylenpalttiseen elämäänsä pian Sutisen kuoleman jälkeen. Hän möi omaisuutensa Humlegårdin varrella ja matkusti pois. Ei tiedetä missä hän nykyisin oleskelee.

Hirtettyjen Kettujen Metsässä laukesivat ansat yksi kerrallaan, kun saksalaiset turistit kiinnostuivat ilmakuivista nakkimakkaroista. Aikojen kuluessa virkatielle hirttyi kaikkiaan kuusikymmentä turistia. Riutat repivät vainajien lihat suihinsa. Hirtettyjen Kettujen Metsässä on nykyisin nähtävillä joukko luurankoja, jotka tuulisella säällä heiluvat aavemaisesti kolisten hirttonuorissaan. Kovilla pakkasilla luurangot peittyvät valkeaan kuuraan. Vasten lumista erämaaluontoa ne muodostavat taianomaisen, sykähdyttävän näyn. Ken kerran on ne nähnyt, ei koskaan voi vapautua niiden lumosta, eikä milloinkaan unohtaa eksoottista, kultaista Lappia.