Сборник книг на упрощённом финском языке (selkokieli, Finnish)

Vesa Ämmälä - Pieni hiljainen mies

Keskellä kylää oli kirkko. Kirkon ympärillä oli hautausmaa ja koulu, jonka pihassa oli lipputanko. Osuuspankin konttorikin oli, tasakattoinen kuin tikkuaski. Ja sitten oli kyläkauppa.

Kaupan seinässä luki: Annin Valinta. Tavaraa heti ja tilauksesta. Avoinna arkena ja pyhänä.

Kaupan rapuilla istui usein Kolehmaisen isäntä. Hänen vieressään oli Tunturi-mopo, ja kädessä isännällä oli ykköskaljapullo.

Kaupan pitäjä Anni oli XL-kokoinen. Ruskeat hiukset olivat palmikolla ja posket kuin kaksi punaista omenaa. Vähän väliä Annin nauru helähti ihan kuin tuulikellon kilinä.

Anni oli rehevä ja reitevä, mutta vanhana piikana elänyt. Oli hänellä käynyt sulhasehdokkaita tyrkyllä. Ei vain ollut tähän mennessä sattunut sopivaa miestä kohdalle. Anni asui kauppansa yläkerrassa. Kauppa oli auki jokaisena viikonpäivänä aamusta iltaan.

Kylän lähellä tehtiin uutta maantietä. Tienteossa kaivettiin ojia ja räjäytettiin rikki kiviä ja kallioita. Kerran urakoitsija räjäytti vahingossa reiän Lyytikäisen navetan kattoon.

— Irtokivet lähtee joskus minne sattuu, sanoi urakoitsija.

Uudelle maantielle ajettiin soraa. Raskas maansiirtoauto ajoi kerran vahingossa Kolehmaisen vanhan pystykorvan yli. Koira kun ei enää nähnyt eikä kuullut mitään.

— Se vaan istui keskellä tietä, sanoi autokuski.

Tietyömiehet hakivat usein evästä Annin kaupasta. Lenkkimakkaraa, piimää ja läskiä tai purkillisen papusoppaa. Hillomunkkeja välipalaksi. Se oli raskaanpuoleista purtavaa, mutta eipä tietä rakenneta kevytjogurtin voimalla.

Työmiehet vokottelivat kaupassa Annia. He sanoivat:

— Mitä likka? Sinulla on kauniit silmät. Pääsenkö viereen kertomaan iltasadun?

Anni nauroi kysyjille posket punaisina ja silmät sikkarassa.

— Ostokset tekee kuusikymmentä euroa. Ei pääse viereen. Kyllä teidät satusedät tunnetaan, sanoi Anni.

Työmaalle tuli lisää koneita, myös jumalattoman suuri maansiirtokone. Siinä oli telaketjut paksua umpirautaa ja miehenkorkuinen puskulevy. Väriltään se oli keltainen.

Maansiirtokone kitisi ja kolisi. Se vinkui ja tärisi kuin raivokohtauksen saanut. Kone tuprutti mustaa sauhua. Se jaksoi työntää maata autonkuorman verran kertaheitolla.

Puskukoneen kuljettaja oli nimeltään Tarmo. Hän oli pienikokoinen mies, laiha ja kuivakka. Posket olivat kuopalla.

Pituutta Tarmolla oli runsas puolitoista metriä.

Tarmon laihaa vartaloa peitti työhaalari, joka oli tumman konerasvan peitossa. Päässä oli yhtä rasvainen lippis. Lippiksessä oli öljy-yhtiön mainos Mobiloil.

Tarmo teki totisena töitä.

Hän istui maansiirtokoneen hytissä ja vään teli vipuja.

Kone totteli Tarmon ohjausta nöyrästi. Puskulevy lykkäsi voimalla kivet ja kannot edestään.

Tarmo ei ollut suupaltti. Tauolla hän istui selkä kumarassa penkillä työmiesten taukokämpässä. Hän nojasi polviin ja hymähteli muiden jutuille.

— Just joo, semmoista, Tarmo saattoi joskus sanoa.

Kukaan ei tiennyt miehestä mitään, esimerkiksi missä hän asui tai mistä hän oli kotoisin. Joku autonkuljettajista veikkasi, että Tarmo oli Porista.

— Murre on semmoista, väitti automies.

— Se sanoo joskus ett'ä jallaasa. Saappaat jallaasa.

Se on Porin murretta, automies tiesi.

Ei sitä varmuudella kukaan tiedä, mistä Tarmo oli kotoisin. Uteluihin hän vastasi vain:

— Just joo. Kotipuolesta minä.

Tarmo oli nuuka mies.

Hän jopa asui vanhassa mersussaan.

Yöt Tarmo nukkui mersun takapenkillä hittien sisällä, kuin linnunpoikanen pesässään.

Toiset tekivät kiusaa.

— Sinulla on neljän tähden hotelli, toiset sanoivat.

Jokaisessa auton pölykapselissa oli nimittäin Mercedeksen tähden merkki.

Tarmo meni Annin kauppaan ensimmäistä kertaa.

Hän katseli tiskin vierellä, mitä oli tarjolla. Hetken päästä hän sanoi:

— Päivää. Ottaisin leipää, limppua. Ja punaista maitoa. Ja pötkön lauantaimakkaraa.

Anni katsoi miestä.

Hänen huulilleen syttyi hymy ja poskille nousivat punaiset läikät.

Joku siinä miehessä sytytti Annin sydämessä roihun, vaikka kokoeroa heillä oli melkein puolet.

Tarmo oli niin paljon Annia pienempi.

Hän melkein hukkuisi Annin tissien väliin, jos Anni vain tahtoisi halata.

Ja taisi Anni tahtoa.

Siihen malliin hän katseli Tarmoa.

Jokin kumma siinä pienessä miehessä kiehtoi.

Tarmo kokosi ostokset kassiin ja antoi rahaa Annille.

Kun kädet siinä rahaa antaessa koskettivat toisiaan, niin Annin käsivarsi värähti.

— Kiitos, Anni sanoi.

— Juu. Just joo. Jos vielä saan ne vaihtorahatkin, Tarmo sanoi.

— Anteeksi. En meinannut huomatakaan, Anni sanoi kainosti ja punasteli.

Lauantai-iltana oli tanssit lavalla järvenrannassa. Lava oli koivuilla koristeltu. Tietysti, kun oli keskikesän aika.

Orkesteri soitti humppaa, valssia ja tangoa. Parit pyörivät tanssilattialla. Talkkijauho pölysi lattialankuilla ja lattialla oli ahdasta. Piha oli piukassa autoja, polkupyöriä ja mopoja.

Välillä tultiin jäähylle. Miehet seisoskelivat porukoissa. Jossain taisi kiertää pullokin.

Tiemiehet olivat myös tulleet tansseihin. Heillä oli ennestään isottelevat jutut. Kun he joivat porukassa viinaa, niin jutut olivat entistä isompia.

— Minä olen tehnyt moottoritietäkin, sanoi yksi.

— Minäpäs olen tehnyt puolet Suomen silloista, väitti toinen.

— Minä olen punnertanut pelkän peukalon varassa sata kertaa, sanoi kolmas.

Annikin tuli tansseihin.

Hän pyöräili hameen helmat liehuen miesjoukkoa kohti. Joukko tuijotti Annia. Porukasta joku sanoi:

— Jukopliut! Tuolla tytöllä on mistä kiinni ottaa.

Siinä hytkyy reittä ja kankkua mukavassa muodossa.

Anni vilkaisi miesjoukkoa. Hän kilautti pyöränkelloa.

— Pois edestä! Anni huusi ja nosti leukaa ylemmäs.

Myös Tarmo tuli tansseihin.

Jostain oli löytynyt hänelle prässihousut ja melko valkoinen paita.

Tarmon tukka oli suittu taakse ja parta ajettu.

Mutta työkoneen rasva ei ollut pesemällä kokonaan irronnut käsistä.

Työmiehet kävivät turhaan pokkaamassa Annia tanssiin. Anni ei lähtenyt.

Hän antoi pakit, kun miehet haisivat viinalle. Sitten Anni huomasi Tarmon, joka seisoskeli nurkassa. Hän meni Tarmon luo.

— Se on nyt naisten haku! Anni sanoi lujalla äänellä.

Ei Tarmon auttanut muu kuin totella kiltisti.

Mutta hänpäs olikin tanssimiehiä!

Kevyesti sujuivat jenkka ja valssi.

Tarmo pyöritti Annia näyttävästi.

Jos ei muuten tila riittänyt, niin Anni vähän levitti kyynärpäitään.

Välillä he sentään poikkesivat huilaamaan.

Tarmo osti Annille keltaisen Jaffan.

— Oletko poikamies? Anni kysyi.

— Joo, Tarmo vastasi.

— Varmasti vapaa? Anni tivasi ja katsoi toista tiukasti.

— Joo, Tarmo sanoi.

— Sitten saat saattaa minut kotiin, komensi Anni.

Kun tanssit loppuivat, Anni lähti pyöräilemään ja Tarmo istui tarakalla.

Työmiehet katselivat heidän menoaan.

Joku porukasta sanoi:

— Jukopliut! Pienet, hiljaiset miehet nappaavat aina parhaimmat naiset.

Amerikkalainen

Kuljin ennen usein junalla Tampereelle. Peipohjassa piti vaihtaa paikallisjunasta pikajunaan. Samassa paikallisjunassa matkusti aamuisin monenlaisia ihmisiä, esimerkiksi sellainen roteva mies. Hän ei ikinä sanonut huomenta. Istui vain tuppisuuna nahkasalkku polvien päällä ja tuijotti ulos.

Kerran menin taas Tampereelle.

Käytävän toisella puolella junassa istui vanha pariskunta. Miehellä oli harmaa pää ja pieneksi käynyt puku. Vaimolla oli kukkakuvioinen leninki ja hopeisen harmaat nutturahiukset.

Ajattelin itsekseni:

Noiden kotona on lipaston päällä mustavalkoinen hääkuva. Ja lasten kuvat myös. Ja ikkunalla on kukkia, pelargonioita.

Seuraavalla asemalla junaan astui mies. Hän istuutui vanhaa pariskuntaa vastapäätä. Hänellä oli pitkät jalat ja farkut niiden pitkien jalkojen peittona. Leveät poskipäät jauhoivat purkkaa. Miehen päässä oli lierihattu, eikä hän ottanut sitä junassa pois. Hänen siniset silmänsä pyyhkäisivät minua ohimennen.

Muutama kilometri kolkuteltiin. Katseltiin ikkunasta, ei puhuttu. Konduktööri kävi napsauttamassa leiman lierihattuisen miehen lippuun.

Konduktöörit ovat isoja herroja. Niillä on paljon valtaa. Ne kohtelevat kaikkia samalla tavalla eivätkä puhu turhanpäiten. Ne katsovat tiukasti ja koskettavat kädellä virkalakkia. Konduktöörit ovat töissä valtionrautateillä.

Lierihattuinen mies rykäisi. Me muut valpastuimme.

Juna taitaa olla pikkuisen myöhässä? hattumies kysyi.

Pikkuisen kuulosti venyvältä, niin kuin sana olisi jäänyt kiinni suussa jauhavaan purkkaan.

Käänsin nopsasti katseen ikkunasta ulos. Ajattelin, että niiden kuuluu vastata, jotka istuvat vastapäätä.

Harmaapäinen mies yskäisi. Hän vilkaisi rannekelloaan.

— Taitaapa olla pikkuisen myöhässä. Äsken vilahti vasta Äetsän asema ohi, hän sanoi.

Vaimo vilkaisi miestään. Hän nyökkäsi sen oloisena, että varmaan ajatteli:

Noin minäkin olisin vastannut.

Hattumies haukotteli.

— Oh-hoijaa. Sillä lailla.

Ei ole tahti muuttunut Suomen rautateillä. Junat kulkee aina vaan myöhässä, hattumies jatkoi.

Pariskunta katsoi toisiaan. Mitä tuohon sanoisi?

Jos sanoo juu, on muka heti samaa mieltä. Jos sanoo ei, silloinkin menee vastaus vähän pieleen. Niin kuin tahtoisi riitaa haastaa.

Vanha mies sanoi:

— Niin.

Hänen vaimonsa nyökkäsi.

Vaimo ehkä ajatteli, että mies kyllä tietää, kuinka ollaan ja vieraille puhutaan.

Hattumies kohensi itseään pystympään asentoon penkillä.

— On siitä niin paljon aikaa, kun olen viimeksi Suomessa matkustellut. Ihmettelin, miksi mies sanoi Suomessa.

Missä hän sitten on matkustellut?

— Amerikkaa on tullut reissattua halki ja poikki, lierihattumies sanoi.

Sitten hän ojensi kätensä pitkäksi tyhjän vieruspenkin selkänojalle.

Vanha mies sanoi:

— Amerikka on iso maa. Siellä on paljon nähtävää.

Vaimo nyökkäsi.

Minä katselin eteenpäin vaunun päätyseinään. Vesipullo ja mukit tärisivät junan vauhdista telineessä. Olin kuulolla.

— Well. Amerikka on iso maa, hattumies sanoi.

— Siellä on kaikki suurta. Junatkin ovat puolta pidempiä.

— Ne kulkevat kymmenen kertaa lujempaa kuin täällä, hattumies jatkoi.

Oho, minä ajattelin. Mahtavatko kulkea? Vanhempi pariskunta nyökkäsi. Mitäs siihen olisi sanonut?

— Olen vaan lomalla Suomessa. Olin lapsi, kun vanhempani ja minä muutimme Jenkkeihin, hattumies kertoi.

Siitä se lähti, hattumiehen yksinpuhelu.

— Täällä on kaikki niin pientä, harmaata ja tummaa.

Kuin olisi aina kaamos. Ihmiset kulkevat niska kyyryssä. Eivät puhu, eivät hymyile. Amerikkalaiset sentään ovat rentoja. He hymyilevät leveästi. He sanovat jees ja läimäyttävät olalle.

Näin puheli hattumies.

Minun oli vaikea kuvitella: Vanha harmaapäinen mies, ehkä veteraani, ja vaimo kukkakuvioisessa leningissä, tukevissa kengissä.

Hymyilisivät leveästi ja sanoisivat jees.

Läimäyttäisivät jotakuta olalle vaikka seurakuntatalossa kirkkokahveilla.

Hattumies pani uuden purkan poskeen. Hän sanoi:

— Olen ottanut paljon kuvia Suomesta. Naurua piisaa, kun ystävien kanssa niitä katsotaan. Onko siellä noin köyhää?

Välillä juna pysähtyi. Minä katselin ulos. Asemalaiturilla tepasteli virkapukuinen mies punainen lippu kädessään. Mies heilautti lippua. Junan pilli vihelsi. Sitten juna lähti liikkeelle. Asemarakennus ja lipun heiluttaja jäivät taakse.

Kukkaleninkinen vaimo otti kassista termospullon, voipaperikäärön ja mukin. Hän tarjosi miehelleen kahvia ja kääröstä lauantaimakkaraleivän.

Hattumies katsoi heitä. Hän sanoi:

— Amerikassa syödään tuplahampurilaisia. Pihvit ovat paksuja ja lautasen kokoisia. Kanamunia on paistettuna päällekkäin kolme. Salaattia päällä puolen metrin keko.

Minun vatsani murahti. Ei Amerikan hampurilaisen takia vaan lauantaimakkaraleipien ja kahvin tuoksun takia.

Juna kiemurteli järvenrantaa pitkin. Järvellä souteli joku. Toisella puolella näkyi mökkejä lahdenpoukamassa koivikon keskellä. Pelloilla aaltoili kypsä keltainen vilja. Suomalainen maisema oli kaunis.

Hattumies puhui taas:

— Täällä on pellot kivisiä länttejä. Toista on Amerikassa.

— Viikon saa ajaa autolla, kun tarkastaa farmin rajapyykit, hattumies hymähti.

Vanha pari ei nyökännyt. He katsoivat tiukasti hattumiestä. Vaimo pani termospullon ja taitetun voipaperin kassiin.

Mentiin vauhdilla yli tasoristeyksen. Puomin takana seisoi vanha ruskea linja-auto. Auton katolla oli televisioantenni ja tuulilasin päällä oli kyltti. Siinä luki «Oma koti kullan kallis».

Junamatka jatkui. Kiskot sanoivat klonk, klank klank klonk.

Minua alkoi nukuttaa. Leuka tuntui painavan ainakin kymmenen kiloa. Pää notkahti väkisin alaspäin.

Kiskojen ääni vaimeni korvissa puuroksi. Tuntui hyvältä laittaa välillä silmät kiinni.

Havahduin kuitenkin hattumiehen ääneen:

— Okei. Kohta ollaan perillä.

On tämä Tamperekin vielä kyläpahanen. Ei ole iso kylä Amerikan mitoissa.

Avasin silmät ja nostin leukaa ylemmäs. Ohi vilahtelivat Nokian maisemat.

Vanha pariskunta istui tyynesti paikallaan. Lierihattumies veteli jo pusakan vetoketjua kiinni.

Kohta oltaisiin asemalla.

Junan vauhti hiljeni.

Kiskot kolahtelivat aina vain harvemmin.

Matkan viimeiset minuutit tuntuvat aina pitkiltä.

Harmaapäinen mies katsoi lierihattuista ja sanoi:

— Asuttiin mekin joskus Amerikassa, parikymmentä vuotta.

Mutta tultiin takaisin Suomeen.

— Täällä on kaikki pienempää, mutta turvallisempaa.

Ilma on puhtaampaa ja ihmiset välittävät toisistaan enemmän.

Vanha pariskunta nousi penkiltä. Mies napitti huolella puvuntakkinsa ja auttoi vaimonsa päälle takin. Vaimo katsoi minua. Hän sanoi:

— Kiitos matkaseurasta.

Vaimo vilkaisi vielä hattumiestä.

— Monet amerikkalaiset ovat isoja. Jees, mahan kohdalta.

Vissiin, kun syövät liikaa tuplahampurilaisia, vaimo sanoi herttaisesti.

Sitten hän lähti miehensä kanssa.

Juna pysähtyi.

Vaunujen ovet sihisivät.

Yhtäkkiä kaikilla oli kiire jonnekin.

Auttavainen rekkakuski

Asko oli rekkamies. Rekka oli ruotsalainen, lyttynokkainen Volvo. Askokin oli melko lyhytnokkainen. Hänellä oli littana, leveä nenä.

Rekka oli kiiltävän punainen ja iso. Pituutta sillä oli parikymmentä metriä ja painoa monta kymmentä tonnia. Sen diesel-moottori jyrisi voimaa. Rekka rullasi valtatietä pitkin kuin tyhjää vaan, kelillä kuin kelillä ja täydellä kuormalla.

Asko ei ollut iso eikä komea. Pituutta hänellä oli sen verran, että pää näkyi juuri ratin takaa. Tai oikeastaan hiukset näkyivät. Vaaleat ja pellavaiset. Sellaiset, ettei mikään kampa saanut niitä siistiksi.

Asko oli semmoinen venepoijun mallinen. Painoikin melkein sata kiloa. Rekan paino riippui siitä, mitä oli lavalla. Askon paino riippui siitä, montako tuplahampurilaista hän oli viikolla syönyt.

Asko ajeli valtateitä ja moottoriteitä, aina sinne missä tavaraa tarvittiin. Joskus hän kuljetti rautaa tai putkia. Joskus koneita, tai vaikka vessapaperia.

Rekkamies paahtaa tien päällä. Eikä hän mieti, miksi tavaroita kuskataan paikasta toiseen.

Asko oli pysynyt poikamiehenä. Ehkä sen takia, kun oli aina reissun päällä. Sitten kävi kerran niin, että hän ajeli Helsingistä Raumalle. Oli yö, liikenne hiljaista. Valtatie kakkosta oli hyvä paahtaa.

Rekka jurnutti tasaista vauhtia. Yöradiossa alkoi soida Hopeinen kuu -tango. Asko väänsi kovemmalle. Hän lauloi mukana, kun tunsi sanat.

Asko oli tangomiehiä. Kun Olavi Virta lauloi, Askon rinnassa värisi. Rekkamieskin voi olla herkkä ihminen.

Rekka jyrisi eteenpäin, ja Asko lauloi mukana. Sen laulun aikana rekan alle liiskaantui kaksi oravaa ja yksi supikoira. Ei rekka niistä heilahtanut, eikä Asko murehtinut. Mahtoiko huomatakaan?

Pissahätä alkoi vaivata. Edessä oli sopivasti levähdysalue. Asko kurvasi siihen.

Levähdyspaikalla oli pöytä, penkki ja roskis — ja roskia ojanreuna täynnä. Parkkipaikan sivussa näkyi myös henkilöauto.

Henkilöauton konepelti oli ylhäällä. Pellin edessä joku pyllisteli tutkimassa moottoria. Sillä jollakin oli naisellisen muotoiset sääret ja sirot korkokengät.

Asko jätti rekkansa hurisemaan tyhjäkäynnille. Hän kävi pusikossa pissillä ja meni sitten henkilöauton luokse. Asko rykäisi. Nainen ojensi itsensä konepellin alta näkyviin.

Asko sanoi päivää ja ajatteli, että onpa siinä kaunis nainen. Naisen tummat hiukset olivat nutturalla. Hänellä oli orvokinsiniset silmät ja sievä hymy.

Naisen vatsa oli iso ja pömpötti mekon alla. Asko huomasi heti, että siellä oli vauva, joka tahtoisi kohta ulos. Naisen kädet olivat moottorin rasvassa. Mekon etumuksessa oli bensatahra.

— Kone nyki ajaessa. Nyt ei lähde käyntiin, nainen sanoi.

— Jospa vilkaisen moottoria, Asko sanoi. Hän tarkisti tulpan johdot ja virranjakajan johdot.

Kunnossa olivat. Silti moottori ei vieläkään hurahtanut.

— Nämä uudet moottorit ovat sähköllä toimivia vehkeitä, Asko sanoi. Hän käänteli trasselituppoa käsissään ja tuijotti konetta ihmeissään.

Sähkövehkeissä on monimutkaisia tietokoneosia. Ei niitä korjata niin kuin mopon moottoria.

Ei siinä onneksi mitään hätää ollut. Yö oli lämmin ja valoisa. Silti nainen meni totiseksi. Asko huomasi ihmeekseen kyyneleen naisen poskella.

— Ei tilanne noin paha ole, Asko lohdutti. Hän tarjosi naiselle trasselituppoa.

— Kiitos, tämä sanoi ja pyyhkäisi tupolla poskiaan. Trasselituposta tarttuikin moottorin öljyä naisen poskille.

— Voi voi, en huomannut likaa, kun se trasseli roikkuu aina perstaskussa, Asko pyyteli anteeksi.

— Ei tämä mitään, nainen sanoi posket mustaviiruisina.

— Olin Raumalle menossa, mutta matka toppasi tähän, hän jatkoi apeana.

Askohan oli myös menossa Raumalle. Kyllä nainen kyydin saisi. Mutta entäs rikkinäinen auto?

Asko hoksasi:

— Rekan perälaudassa on nosturi ja lavalla on tilaa. Nostan auton sinne. Pääset kyydissä.

— Raumalla on tuttu korjaamo, jossa korjataan autojen ajotietokoneita, nainen ilahtui.

Asia oli selvä. Asko keikautti naisen Fiatin nostoliinoilla rekkansa lavalle.

Rekan hytti oli korkealla. Sinne pitäisi kiivetä muutama rappu. Nainen mietti, kuinka nousisi ison vatsansa kanssa.

— Jos minä autan, Asko ehdotti.

— Kiitos vaan, sanoi nainen. Asko auttoi naista kiipeämään, mutta katseli sivulle. Herrasmies ei tirkistele hameen alle.

Ihan pieni ongelma oli vielä. Se oli Askon vahva jalkahiki. Ajolenkkarit tuoksuivat kuin Ruonan raato. Sellainen sanonta oli Askon kotipuolessa.

Hytissä tuoksui vahvasti juuri siltä. Nainen nuuhkaisi ja nielaisi. Hän meni naamasta valkoiseksi ja näytti empivältä. Mutta jos kyytiä halusi, oli pakko kestää haju.

Nainen kiersi sentään vähän ikkunaa auki. Asko esteli:

— Ikkunaa ei passaa pitää auki. Ajoviimasta alkaa särkeä niskaa. Niska menee jäykäksi, eikä pää enää käänny.

Heitä oli nyt kolme hytissä. Asko istui ratin takana, ja nainen istui vieressä. Vauva uinui naisen vatsassa.

— Hytti on vain kahdelle rekisteröity, Asko sanoi.

Nainen hymyili. Hän sanoi:

— Jos poliisi pysäyttää, niin sanotaan, että vauva kuuluu kuormaan.

— Minun kuormaani, nainen lisäsi.

Asko pani vilkun naksuttamaan ja käänsi rekan valtatielle. Matka jatkui.

Välillä nainen kosketti vatsaansa.

— Vauva potkii. Se on jo iso, hän sanoi.

— Kun vähän vielä odottaisi, Asko tuumasi.

Siinä he kolmisin köröttelivät öisen rauhallista valtatietä.

Asko piti ajamisesta joka säällä. Hän nautti, kun miehenkorkuiset renkaat humisivat, kun pakkaslumi pöllysi tai loska lensi tai aurinko kärvensi asfalttia. Asko tykkäsi, kun kerrankin kyydissä oli joku seurana.

Yleensä hän joutui ajamaan yksin.

Nainen esitteli itsensä Sirpaksi. Sirpa kertoi, että oli asunut vuosikaudet Helsingissä. Mutta nyt hän oli muuttamassa takaisin vanhalle kotipaikkakunnalle.

— Tahtookos mieskin muuttaa? Asko uteli.

— No. Se on sellainen juttu, Sirpa sanoi ja meni miettivän näköiseksi.

Askoa kadutti: mitäs hän kaikkea kyseli.

Sirpa yskäisi. Hän oli hetken hiljaa ja kertoi sitten totisen näköisenä:

— Oltiin kihloissa. Naimisiin piti mennä. Sitten sain yllättäen tietää, että se hunsvotti petti minua toisen naisen kanssa. Vaikka odotin jo vauvaa.

Rekan edessä mateli tien tukkona joku pappa vanhalla Opelillaan.

Asko jarrutti vähän. Hän katsoi silmä tarkkana, koska saisi pyyhkäistä ohi. Kun suora aukeni edessä, rekan moottori ärjäisi ja ohi mentiin!

Asko sai siinä pikkuisen aikaa miettiä Sirpan sanomisia. Ei hän semmoista hunsvottia ymmärtänyt. Itse kun oli aina perhettä toivonut.

Tunnin ajomatkan päästä edessä näkyi Shellin keltainen kyltti. Asko sanoi:

— Nyt on tauon paikka.

Hän kurvasi huoltoaseman pihaan.

Ennen asemilla tankattiin bensaa ja moottoriöljyä. Nyt oli heti oviaukossa myytävänä isot pinot keskikaljaa, vaikkei autoa humalassa saa ajaa. Asemilla tankataankin nykyään enemmän ihmisiä kuin autoja, ajatteli Asko.

No, sama se. Huoltoasemilta sai vieläkin ison kahvin ja voisilmäpullan. Tai tuplahampurilaisen. Niistä Asko piti.

Kahvion tiskillä Sirpa otti maitoa ja kinkkusämpylän. Asko otti kahvin ja pullan. Sirpa halusi maksaa, mutta Asko torjui.

— Minä maksan. Tuntuu mukavalta, kun olette kyydissä, sanoi Asko.

Toiset baarissa katselivat heitä. Jotkut hymyilivät. Asko oli ylpeä. Luulevat perheeksi, hän ajatteli.

— Vauva potkii kovasti, Sirpa sanoi. Hän taputti vatsaansa ja näytti miettivältä.

— Kun päästään Raumalle, synnytys voi olla lähellä. Pitäisi jatkaa matkantekoa, hän arveli.

— Lähdetään vaan, Asko myönteli. Vaikka mieli olisi tehnyt laittaa vielä pari kolikkoa pajatsoon.

Asko ja Sirpa nousivat rekkaan ja jatkoivat matkaa.

Vähän ajan päästä Sirpa sanoi:

— Ei ehditä sairaalaan. Vauva tulee ihan kohta!

Siinä kohtaa tie kulki asumatonta seutua pitkin. Asko tiesi, että lähellä ei ollut terveyskeskusta.

Edessä näkyi levähdyspaikan liittymä. Asko kaarsi sinne. Oli pakko pysähtyä. Hän otti kännykän ja soitti hätänumeroon.

— Äkkiä ambulanssi! Vauva syntyy, ja ollaan tien päällä! Asko karjui puhelimeen naama punaisena.

— Nyt kännykkä pois. Sinun pitää ruveta kätilöksi, Sirpa komensi.

Onneksi rekassa oli isot penkit. Asko laittoi ne makuuasentoon. Hyvin kaikki sujui, vaikka kyllä Askoa kovasti hirvitti. Silti kunnon rekkamies hallitsee hermot. Hän on aina tilanteen tasalla.

Vauva syntyi rekan penkille. Se parkaisi kovaa, kun tuli maailmaan.

— Poika! Asko sanoi. Sitten hänen piti istua, kun huimasi ilosta. Ambulanssi tuli jonkin ajan päästä, mutta ei siinä enää hätää ollut. Vauva oli terve. Äidin posket hehkuivat onnesta.

Sirpa ja vauva menivät varmuuden vuoksi ambulanssilla terveysasemalle. Ennen lähtöä Sirpa sanoi Askolle:

— Kiitos. Olet aika hyvä kätilökin. Tulethan kummiksi, kun poika kastetaan?

Sirpa ojensi kättään. Asko tarttui siihen ja lupasi mielellään tulla kummiksi.

Ambulanssi lähti ja Asko nousi rekkaan. Hän painoi kaasua ja lisäsi kierroksia moottoriin. Lähtiessä hän vasta muisti, että Sirpan Fiat oli rekan lavalla.

Muurari Maikku

Leevi oli talonrakentaja, kirvesmies viimeisen päälle. Pitkä, laihansuonikas mies. Silloinkin, kun hän oli juuri tullut saunasta, sormet olivat naulannoesta mustat. Hiuksetkin olivat mustat, paksut ja laineilla, kuin tangolaulajalla.

Leeviltä kävi homma kuin homma. Hän löi vasaralla naulan puuhun kahdella iskulla. Hän veisti kirveellä metrin mittaisia lastuja. Hän oli vieläpä sellainen, että samalla kun painoi urakalla hommia, hän lauloi kaiholla Satumaa-tangoa, Jätkän humppaa tai Rentun ruusua.

Leevi oli myös tulinen luonnoltaan. Hän sanoi mitä meinasi, eikä tasoitellut sanomisiaan.

Hän ei pyydellyt anteeksi, vaikka pahoitti toisen mielen.

Leevi teki muun porukan kanssa kerrostaloa. Sokkelit oli jo valettu, ja osa seinäelementeistä oli nostettu nosturilla kohdalleen.

Työmaan mestari sanoi yhtenä aamuna:

— Muurari on tulossa.

Teetkös Leevi häntä varten ohjauspuut ja myöhemmin katsot tarpeelliset telineet.

Leevi sanoi jämptisti joskus:

— Yhteen asiaan olen aina elämässä luottanut. Kun paukauttaa telineeseen kaksi nelituuinaista naulaa lisää, niin kyllä niillä pärjää. Jos telineet pettävät ja niiltä putoaa monta metriä alas, niin niska napsahtaa poikki. Siihen napsahdukseen elämä loppuu. Sitten tulee monenlaista harmia, työmaalla on miesvajausta ja sukulaiset alkavat riidellä perinnöstä.

Näin reteesti Leevi jutteli.

Aamulla työmaalle kurvasi valkoinen pakettiauto, Hiace. Autosta nousi ulos muurari. Mutta millainen muurari?

Nainen!

Naiset voivat yhtä lailla olla muurareita. Taitavat vaan harvemmin olla tämän sorttisia. Kun muurari otti autosta työkaluja, hän heilautti topakasti päätään. Vaaleat saparot hulmahtivat melkein pepun päälle. Ja millaisen pepun!

Paljut ja kauhatkin roikkuivat muurarin käsissä kuin tyhjää vaan. Ote oli ronski.

Mestari tuli kopista ja sanoi muurarille:

— Huomenta. Sitä tultiin tänne kattelemaan.

Muurari henkäisi syvään. Paita ritisi, kun rinnus kasvoi vieläkin ylemmäs.

— Ei kattelemaan, vaan töihin. Mistäs urakkaa aletaan painaa?

Eikä se nainen aikaillut. Meinasi, että turhat höpinät pois. Ei muuta kuin laastia roiskimaan.

Muut siinä vieressä ihmettelivät. Oliko muurarilla muutakin katetta kuin rehvakas meininki?

Leevi tuli siihen myös ja vilkaisi muuraria kulmien alta. Leevi kumartui laastipaljun puoleen. Hän sanoi:

— Autan neitiä niitten työkalujen kanssa.

Mutta muurari tarrasi kiinni paljun sankaan.

— Ei tartte! Ja antaa olla ne neidittelyt kanssa.

Leevi irrotti näppinsä. Muurari nosti nokkaansa ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti saman tien kauhat paljussa kilisten. Työmaan mestari nauraa hörähti:

— Menepäs Leevi kiiruusti perässä! Siinä onkin sulle työmaata edessä.

Leevi laittoi ohjauspuita. Tiilet piti muurata puita vasten, jotta seinästä tulisi suora. Leevi laittoi puita niin kuin aina. Nainen pudisti päätään ja käänsi puun eri malliin.

— Ohjurin kuuluu olla tällä lailla, muurari neuvoi Leeviä.

Leevi käänsi puun takaisin.

— Aina ennen on tavattu tehdä näin.

Muurari pudisti taas päätään.

— Ai ai. Ei se ymmärrä, että noin on väärinpäin. Nyt tehdään minun lailla, hän sanoi.

Hetken Leevi ja muurari katsoivat tiukasti toisiaan. Muurari sanoi:

— No, menikö liian vaikeaksi? Luulin herraa ammattimieheksi.

Leevin posket punertuivat. Hän nielaisi kiukkunsa. Aataminomena kurkussa heilahti ja kädet puristuivat nyrkkiin. Häntäkö alettiin neuvoa! Joku likka tirriäinen, joka kuvitteli itsensä muurariksi. Leevin huulet menivät viivaksi, kun hän tuijotti naista suutuksissaan.

Muurari katsoi tiukasti takaisin. Siinä käytiin puhumatta kamppailu. Ei ollut enää kysymys mistään puun asennosta. Nyt otettiin jo tosissaan mittaa toinen toisesta.

— No, pitääkö itse laittaa ohjuripuut? Vai joko se herra kirvesmies tajusi? muurarineitonen patisti. Muut seurasivat tilannetta ja pysäyttivät työnsä. Sirkkeli lakkasi ulvomasta. Sahuri nojasi pöytään. Sähkömies napsutti tonkejaan. Nosturikuski höristi korviaan ylhäällä nosturin hytin ikkunassa. Leevi mietti: Jos tytöntirrille antaa periksi, nauraako koko porukka?

Samassa kilahti pimpparauta. Oli kahvitauon paikka. Porukka liikahti, kahvitauko oli vartin vain. Leevi rykäisi:

— Jos tuota. Otetaanko aikalisä?

Kahville teki hänenkin mieli, ja saisi loppua tämä venkoilu. Muurarineito hymyili ja sanoi:

— Kai täälläkin on semmoinen tapa, että tulokas tarjoaa kahvit?

Pakko Leevin oli lauhtua. Hymy tuli silmännurkkiin.

Muurari ojensi kätensä.

— Olen Maikku vaan. Mennään kahville ja possumunkille. Minä tarjoan, hän sanoi.

Siihen laukesi pattitilanne, ja koko porukka painui kahville. Kun oltiin palaamassa työhön, Leevi sanoi:

— Jos sitten kokeillaan, kuinkas Maikun tavalla muurataan.

Leevi oli taas entisensä. Vetäisi jopa pätkän Satumaatakin vasaralla paukuttaessaan.

Siltä Maikulta kävikin muuraushomma! Apumiehillä piti kiirettä, kun he kantoivat muurarille laastia ja tiiltä.

Illalla oli pitkä pätkä seinää valmiina.

Kotiin lähtiessään Leevi pyysi vähän niin kuin anteeksi:

— Se aamuinen. Se on semmoista. Kun olen tämmöinen vanha jökö.

Maikku hymyili. Hän sanoi:

Ei tartte murehtia. Mutta tarttee muistaa, että tosissaan me nuoremmat ja naisetkin hommia tehdään.

Joulukuusta hakemassa

Matikaisen punainen talo seisoi mäennyppylällä koivikon keskellä. Nyt oli talvi, ja koivujen oksat harottivat paljaina.

Lumituisku oli tasoittanut Matikaisen pellot ja muotoillut ojanreunat somasti pyöreiksi.

Talo oli kivenheiton päässä maantieltä Isäntä ei vielä ollut lapioinut pihatietä puhtaaksi. Lunta oli kinoksena melkein napaan asti.

Matikaisen emäntä hääri tuvassa liina päässä, kaulin kädessä. Uuni hehkui lämmintä. Emännän posket punoittivat touhusta. Matikaisen isäntä torkkui tuvan penkillä. Aina välillä krohautti nokkaansa mutta heräsi, kun emäntä kolautti lujaa kaulinta leivinpöytää vasten.

— Huomenna on jouluaatto. Kuusi on vielä hakematta, emäntä sanoi ja katsoa muljautti isäntää.

— Yhym, isäntä mutisi vielä unenpöppörössä.

— Nyt se ruokalepo riittää. Kaksi tuntia olet jo siinä krohissut, emäntä sanoi topakasti.

— Hoh-hoijaa… vieläkin vaan väsyttää, isäntä haukotteli ja väänsi itsensä penkille istumaan.

— Ei ihme että väsyttää. Pistelit suuhusi lihasoppaa kolme lautasellista, emäntä sanoi ja patisti ukkoansa ulos joulukuusen hakuun.

— Kun olet hakenut kuusen, lapioit tien puhtaaksi. Aamulla kun hain lehteä, sain kahlata polvia myöten lumessa, emäntä komensi. Ei isäntä laiska ollut. Semmoinen vaan, joka mielellään sanoi, että jaaha, pitäisi mennä — mutta istui vain penkillä.

Matikaisen isännällä oli omaa metsää sen verran, että sieltä sai polttopuut. Joskus hän kaatoi muutaman männynkin ja sahautti niistä lautoja. Sieltä metsästä hän aikoi nyt hakea kuusen.

Isäntä kulki metsässä nokka kenossa, huopikkaat jalassa ja karvahattu päässä. Toisessa kädessä oli kirves, toisessa pokasaha.

Isäntä mutisi kävellessään:

— Ei joulukuusen haku helppoa ole. Joskus on vaikea valita. Kuuset ovat joko liian harvoja tai liian tuuheita. Tai sitten kuusi on vinoon kasvanut.

Päivä alkoi hämärtyä. Isännälle rupesi tulemaan jo kylmäkin.

— Ilman kuusta ei passaa mennä kotiin, hän mutisi ja katseli harmissaan ympärilleen.

Joku tykkää, että kuusi saa olla lyhyt ja tuuhea. Toinen taas tykkää pitkästä ja kapeasta.

Sama se. Kaikki ne ovat kauniita koristeltuina. Ja kaikista tulee jouluinen tuoksu huoneeseen.

Metsässä alkoi olla jo aika pimeää. Tuulikin yltyi ja tohisi puiden oksilla, joista tippui lunta.

Isäntä lähti kulkemaan kotiin päin. Hän tuli metsäladon luo. Siellä odottikin yllätys.

Ladon vieressä oli auto. Auton takana oli peräkärry, jossa näkyi pari kuusta. Auton vieressä seisoi kaksi miestä.

Toinen miehistä oli tumma ja tanakka. Toinen oli nuorempi, luihu partasuu. Molemmat näyttivät pelästyneiltä, kun isäntä yllätti heidät. Eikä ihme. He olivat kuusivarkaita!

Isäntä suuttui kovasti. Varkaat katsoivat toisiaan puhumatta.

Sitten isäntä sanoi tiukasti:

— Olette kaataneet puita ilman lupaa minun metsästäni!

Vanhempi miehistä nyökkäsi nolon näköisenä.

— Hyvitämme asian, jos vaan jollain lailla voimme, hän sanoi nöyrästi.

Matikaisen isäntä mietti, mitä varkaille tekisi. Soittaisiko poliisin? Ei sentään. Vaivaa siitä tulisi hänellekin.

Kului vähän aikaa. Sitten isäntä oivalsi:

— Minäpä tiedän, millä hyvitätte varkauden. Istutaan autoon ja ajetaan meidän pihatielle.

Isäntä laittoi kirveen sekä sahansa peräkärryyn. Hän meni takapenkille, ja nuorempi partasuu istui ratin taakse. Miehet katsoivat ymmällään toisiaan. Mitä isäntä aikoi tehdä heille?

Se selvisi kohta, kun he pysähtyivät Matikaisen pihatielle.

Isäntä sanoi:

— Minä haen teille lumilapiot, ja te puhdistatte tien ja pihan lumesta. Toisen varastetuista kuusista otan minä. Toisen voitte pitää.

Miehet tekivät työn joutuisasti. He olivat hyvillään, kun eivät saaneet pahempaa rangaistusta ja saivat pitää toisen kuusistakin.

Isäntä ei puhunut varkaista mitään emännälle. Illalla emäntä kehui:

— Löysitpä kauniin kuusen. Ja niin hyvin olet lumityötkin tehnyt.

Jouluna pitää olla hyväntahtoinen, niin kuin isäntä oli varkaille. Hän myhäili tyytyväisenä oivalluksestaan ja emännän kehuista.

Terve mies

Sairaalan käytävä oli kiiltävä pitkä suora. Pauli kulki sen toista reunaa. Keskellä meni valkotakkisia. Heillä oli kiire.

Lääkärit kävelivät takki auki reuhottaen. Hoitajat kävelivät perässä, mapit kädessä ja sandaalit napsuen. Puhuivat mennessään keskenään, eivätkä sanoneet päivää. Pauli seinän vieressä oli pelkkää ilmaa.

Pauli meni ensiavun ohi. Hän vilkaisi uteliaana, millaisia vaivaisia penkillä istui. Eivät ne erikoisen sairailta näyttäneet. Yksi mies istui ja vippasi toista jalkaa, jossa roikkui laudanpätkä. Mies oli vissiin astunut lautaan, jossa oli pystyssä naula. Nyt oli varmasti paha kävellä, kun lauta lonksui jalkapohjassa.

Pauli oli menossa laboratorioon verikokeeseen, kun lääkäri oli määrännyt. Kuka semmoiseen muuten menisikään.

Hoitajat olivat kyllä nättejä. Kiva niiden kanssa olisi höpöttää. Piikit vain pelottivat Paulia.

Pauli tuli ovelle, joka oli paksua lasia. Siinä oli kyltti: Kaikki kovapintaiset lattiat ovat liukkaita kastuessaan.

Pauli painoi nappulaa oven vieressä. Ovi huokaisi ja suhahti auki. Vähän nolotti painella nappeja, kun oli sentään terve mies. Pauli meinasi vahingossa sanoa aukeavalle ovelle kiitoksen. Ei sentään sanonut. Muuten joku valkotakkinen olisi kuullut sen ja sanonut:

— Jaaha, mennäänpäs tuonne sitä pääkoppaa tutkimaan.

Oven jälkeen oli portaat ja viivoja lattiassa. Pauli lähti menemään punaista viivaa pitkin. Suoraan. Oikealle. Vasemmalle. Sitten tuli laboratorion kyltti ja vuoronumeroautomaatti.

Pauli aikoi juuri ottaa automaatista lipukkeen. Sitten hän huomasi vanhan naisen lähestyvän.

— Ottakaa te vaan ensin, sanoi Pauli.

— En minä. Teidän vuoro, sanoi nainen.

— Ottakaa vaan, Pauli vaati ja astui sivummalle.

— Ei tässä iässä enää ole kiirettä, vanha nainen vastasi.

Samassa jostakin välistä ilmestyi miehen käsi, joka tarttui lipukkeen kulmaan. Mustareunaiset kynnet. Tupakan kellastamat sormet. Paulin nenään tuoksahti tunkkainen haju.

— Jos mä sitten otan, sanoi käden omistaja, mustatakkinen mies. Mies oli Paulia ja naista nuorempi. Vanhalta viinalta haiseva. Kiire sillä varmaan oli, mutta ei käytöstapoja.

Odotusaulassa istui kymmenkunta ihmistä. Vanhoja, joiden päällysvaatteet olivat naulakossa, ja nuoria, joiden takit olivat levällään pitkin tuoleja. Pauli meni istumaan perälle seinän viereen, niin että näki numerotaulun. Hän puristi vuorolappua sormissaan, niin kuin hukkuva puristaa oljenkortta.

Seinällä oli sähköinen taulu, johon kilahti välillä uusi vuoronumero. Aina silloin joku nousi ja käveli huoneeseen, jossa hoitaja odotti.

Ne jotka jäivät istumaan, selasivat repaleista lehteä. Jotkut katsoivat telkkarin aamulähetystä, josta tuli uutisia, säätä ja urheilua.

Ja taas hetken päästä uutisia, säätä ja urheilua. Aina välillä kello kilahti ja numerotaulu vilkkui. Se oli tärkein katsottava. Pauli istui ja odotti, milloin taulussa vilkkuisi hänen numeronsa. Tuttu pappi ilman valkoisia kauluksia saapui aulaan. Hän ei ottanut numerolappua. Meni vain neuvontaluukun eteen.

Pappi katsoi muita odottajia. Nyökkäili ja tervehti, kuin olisi tullut virkansa puolesta. Samanlaiselta se näytti kuin muutkin odottajat. Kun ei ollut valkoisia kaulassa.

Pauli istui ja odotti. Voi voi. Kylläpä se nyt kesti. Siinä sivussa Pauli kuunteli muiden odottajien keskinäisiä puheita.

Hän ihmetteli, kuinka muut olivat voineet tänne asti edes kävellä. Kyllä ihmisillä oli kamalia sairauksia, vaikka ei päältä uskoisi.

Yhdeltä mieheltä oli leikattu sydän kaksi kertaa ja selkä monta kertaa. Polviin oli laitettu tekonivelet. Nyt leikattaisiin vatsaa. Ja Pauli oli tullut vain pienen veritipan ottoon, kun flunssa oli jo jonkin aikaa vaivannut.

Taas kello kilahti. Numero vilkkui. Se oli sama numero kuin Paulin lappusessa. Pauli otti takkinsa ja käveli laboratoriohuoneeseen.

Hoitaja oli napakka lyhyttukkainen nainen.

— Huomenta. Sosiaaliturvatunnus ja lähete. Jaaha. Olkavarsi paljaaksi, hoitaja lateli.

Pauli istui ja puristi tuolin käsinojaa. Hoitaja tökkäsi yhtäkkiä neulan Paulin käsivarteen.

Sitten hän laittoi pistokohdan päälle laastarin.

— Kiitos. Siinä se sitten oli, sanoi hoitaj

Tämmöistä mokoman pientä varten Pauli oli jännittänyt, ollut syömättä aamulla ja kävellyt pitkän matkan sateessa. Istunut ja odottanut. Ja sitten lääkäri varmaan sanoisi:

— Veriarvot ovat kohdallaan.

Pauli käveli ulos sairaalan ovesta.

Ulkoilma voitti sairaalan hajun. Sellutehdas tuoksui makealta ja autot kaasuttivat kadulla. Varikset rääkyivät puistossa.

Ääni sivulta yllätti Paulin.

— Morjens! ääni sanoi.

Kukas siinä tervehti? Pauli ei heti tuntenut, kun toisella oli pitkä, roikkuva sairaalan takki ja jalassa valkoiset sukat. Ja housut, joiden lahkeet liehuivat tohvelien päällä.

Vihdoin Pauli tunsi toisen, vaikka tutulla oli jo harmaa pää, posket kuopalla ja lysähtäneet hartiat. Siinähän oli vanha luokkakaveri Matti samasta kylästä kuin Pauli.

Pauli ja Matti olivat käyneet yhdessä koulua ja vetäneet yhdessä ensimmäiset tupakansavut. Pauli ei ollut nähnyt Mattia yli kymmeneen vuoteen.

Pauli ei ollut sen enempää tuprutellut, mutta Matilla kärysi sormissa vieläkin tupakka. Välillä Mattia yskitti niin, että puhe katkesi.

— Piti tulla osastolle, 71 kun niin vietävästi ahdisti.

Keuhkot, sydän tai joku muu, Matti kertoi. Pauli ei siihen osannut muuta kuin nyökytellä.

— Kyllä ne lääkärit sitten selvittävät, arveli Pauli.

Voisi helpottaa, jos heittäisi tupakan pois ja menisi sisälle lämpimään, Pauli mietti. Oven eteen pysähtyi ambulanssi. Pilli vaimeni. Ovet kolisivat. Valkotakkiset juoksivat. Nyt oli hätätapaus ja kiire. Huomasivat sentään ottaa paarit ja potilaan mukaan, kun juoksivat sisään.

Paulin maha alkoi murista. Eikä ihme. Oli aamukahvi juomatta sekä lehti lukematta. Eihän lehteä voi lukea ilman kahvikuppia.

Matti alkoi sytyttää jo kolmatta tupakkaa. Hän yski ja ryki niin että vedet tulivat silmiin. Matti sai tupakan palamaan ja sanoi:

— Kyllä se tästä helpottaa. Kun saa lääkäriltä kunnon troppia.

Pauli sanoi:

— Joopa joo. Nyt täytyy lähteä.

Matti puristi Paulin kättä.

— Nähdään, Matti sanoi. Tule joskus minua katsomaan. Pidetään lippu korkealla.

Pauli käveli sairaalan mäkeä alas. Hän ajatteli, että on hyvä olla terveiden kirjoissa. Kyllä sen pienen piikin kestää, jos vain lääkäri sanoo:

— Veriarvot ovat kohdallaan.

Pauli tuli kotiin ja keitti hyvät kahvit. Hän teki kaksi sämpylää ja avasi lehden. Lehden etusivulla luki:

Sairaalan toimintoja vähennetään. On niin paljon turhia potilaskäyntejä.

Anna ja Marko

Anna ja Marko olivat nuoripari. Annan tummat hiukset olivat poninhännällä. Silmissä ja suupielissä näkyi usein hymy. Kun hymy syveni, poskiin ilmestyivät somat kuopat.

Marko oli pitkänhuiskea, aika totisen oloinen. Oli jossain omissa ajatuksissaan. Anna kiusoitteli välillä:

— Mitäs mörö? Huhuu. Missä Marko on? Vaikka toinen seisoi vieressä.

He asuivat vuokralla isossa lähiössä. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Olohuoneen ikkunasta näkyi mäntyjä ja lisää samanlaisia kerrostaloja.

Keittiön ikkunasta näkyi ostarin takapiha. Kylpyhuoneessa oli hammasharjat vierekkäin. Keittiön pöydällä oli molempien sydänkuvioiset teemukit.

He istuivat usein iltaisin sohvalla, lähekkäin ja käsi kädessä.

Marko oli mustasukkainen. Hän ei tykännyt, jos Anna hymyili jollekin toiselle miehelle. Vaikka Anna sanoi:

— Sinua minä rakastan. Kuvittelet vaan kaikkea turhaa. Voin kai jutella muidenkin ihmisten kanssa.

Anna oli töissä ostarin kassalla. Asiakkaat menivät usein hänen kassalleen. Anna kun oli nopsa ja aina hyväntuulinen.

Marko oli rakennustöissä. Hän teki raskasta työtä, ja työmatka oli pitkä. Marko oli iltaisin väsynyt.

Eräänä iltana he riitelivät.

Se alkoi vain jostakin. Kotitöistä tai jostakin pienestä asiasta, niin kuin yleensä sellaiset riidat alkavat.

He sanoivat toisilleen:

— Voisit auttaa kotona enemmän.

— Raksalla on niin raskasta.

— On sekin raskasta, kun palvelee ihmisiä joka päivä.

Molemmat olivat väsyneitä päivän työstä.

Myöhemmin Anna oli kylppärissä valkoisessa kylpytakissaan. Hän kuivasi hiuksiaan. Tuoksui shampoo ja kuuma ilmavirta. Marko meni ovensuuhun. Hän nojasi ovipieleen ja katsoi Annaa. Marko kysyi kovalla äänellä kuivaajan äänen yli:

— Oletko lähdössä jonnekin?

Anna sammutti kuivaajan. Hän taputti Markon kättä.

— Menen Nupun kanssa ulos, Anna sanoi.

Marko sanoi:

— Vielä näin myöhään? Onko siinä järkeä? Olisit kotona.

Anna katsoi peiliin. Hän suipisti huuliaan silmät viiruina ja sanoi:

— Nupulla on syntymäpäivä.

Markolle kihahti veri poskiin. Hänen mieleensä pulpahti paha olo.

— En pidä Nupusta, sanoi Marko. Anna totesi:

— Ei sinun tarvitse hänestä välittää.

Anna meni makuuhuoneeseen. Marko meni perässä. Anna puki ylleen uudet alusvaatteet ja valitsi huolella hametta.

Markon kurkkua kuivasi. Mustasukkaisuus sumensi ajatukset, ja olo tuli levottomaksi.

— En pidä ystävästäsi. Hän ei ole sinulle hyvää seuraa, Marko sanoi.

Anna viittasi kädellä.

— Höpö höpö. Sinä vaan ajattelet turhia. Anna alkoi olla valmis lähtemään.

Marko tuli vieläkin levottomammaksi.

— Nuppu on lehmän nimi. Ystäväsi on sellainen. Hän haluaa rikkoa meidän välimme, Marko sanoi.

Annakin suuttui. He huusivat toisilleen ilkeyksiä. He sanoivat asioita, joita eivät olisi tahtoneet. Sitten Anna lähti, ja oven paukahdus kumisi rappukäytävässä.

Marko makasi valveilla. Uni ei tullut. Mustasukkaiset ajatukset myllersivät mielessä.

Vihdoin yöllä Anna tuli. Hän liikkui ja riisuutui hiljaa. Marko kääntyi seinään päin. Anna pujahti viereen, mutta Marko oli nukkuvinaan. Kello yöpöydällä näytti jo kolme.

Anna nukkui aamulla, kun Marko lähti. Yleensä Marko antoi poskipusun lähtiessään, mutta tänään ei kehdannut, kun hävetti.

Illalla Marko tuli töistä. Hän katsoi tieltä heidän kotinsa ikkunaa. Ikkuna oli pimeä. Siinä kiilsi vain katulampun valo ja räntäinen sade.

Eteinen oli pimeä ja hiljainen.

Annan takki ei ollut naulakossa eivätkä hansikkaat ja pipo hyllyllä. Keittiön pöydällä ei ollut viestilappua, jossa lukisi «Moi!», o-kirjain piirrettynä sydämeksi.

Anna oli lähtenyt. Hän oli varmaan mennyt äitinsä luokse, sen joutavan riitelyn takia.

Kaksiossa tuntui kylmältä, yksinäiseltä ja vieraalta. Marko vain istui koko illan. Hän tuijotti telkkarin pimeää ruutua. Keittiössä hurisi jääkaappi ja seinällä raksutti kello.

Marko meni vuoteeseen. Kun rappukäytävästä kuului kolinaa ja hissin ääni, hän jännittyi. Marko odotti, rapsahtaisiko heidän ulko-ovensa lukko. Ei rapsahtanut.

Marko valvoi aamuun asti. Anna ei tullut kotiin eikä soittanut. Kului pari päivää ja iltaa, jotka olivat yksinäisiä Markolle.

Hänen teki mieli mennä ostarille. Siellä hän näkisi Annan. Mutta Marko ei uskaltanut. Jos toinen vaikka torjuisi hänet.

Markon työ alkoi mennä huonosti. Toiset ihmettelivät, mikä miehen mieltä painoi.

Työmaan mestarikin huomasi sen. Pomon täytyy pitää alaisistaan huolta, muutenhan kärsii koko työmaa. Niinpä hän kerran kysyi Markolta:

— Mikä on? Työ ei suju. Katselet vaan ja mietit jotakin.

Marko punastui, mutta sanoi sitten asian:

— Tyttöystävä lähti. Vähän riideltiin. Taisi olla minun vikani.

Mestari oli iso rämäkkä mies ja suoraluontoinen.

— Ei sen kummempaa, se asia selvitetään! Istupa tähän autooni, hän komensi.

Marko meni käskystä viereen. Mestari kysyi, missä Anna oli töissä. Marko neuvoi, ja he ajoivat ostarin parkkipaikalle.

Mestari jäi odottamaan, kun Marko käveli autojen ja ostoskärryjen ohi ovelle. Markon sydän pamppaili.

Asvaltilla oli maahan pudonnut jogurttipurkki. Varis kierteli harmaata läikkää. Oviaukossa puhalsi lämmin viima. Lattialla oli hiekkaa ja loskaa. Käytävällä oli pelastusarmeijan naissotilas ja joulupata.

Aula oli täynnä kiireisiä ääniä. Ihmisten puheensorinan yli kaikuivat joululaulut.

Marko näki Annan kolmoskassalla. Hän meni lähemmäs. Kassalla oli pitkä jono. Marko katsoi Annaa ja sydämessä jysähti.

Anna käänsi päätään ja vilkaisi Markoa. Hänen poskensa punehtuivat.

Edessä ostoksia tulvi kassalle niin, ettei Anna oikein muuta voinut kuin nostella hiljaa omenapusseja, jauhelihapaketteja ja maitoja ja antaa kassakoneen raksuttaa.

Marko rohkaisi itsensä. Hän meni Annan taakse ja otti kassan vierestä lapun, jossa luki «Suljettu». Hän laittoi lapun liukuhihnalle. Marko sanoi ihmisille:

— Menkää toiselle kassalle.

Anna katsoi huulet pyöreinä Markoa. Silmät välähtivät, ja sitten niihin syttyi hymy. Anna nousi seisomaan.

Marko rutisti rakastaan itseään vasten.

— Anna anteeksi. Tule kotiin, Marko sanoi Annan korvaan.

— Asiakkaat ihmettelevät. Nauravat vielä meille, Anna sanoi hiljaa Markolle.

Marko haistoi Annan hiuksien raikkaan tuoksun.

— Naurakoot.

Tämä on meidän kahden rakkautta, Marko sanoi niin, että muutkin kuulivat.

Reissumies Jussi

Jussi oli kyllästynyt kaikkeen: aamutelkkarin pirteisiin juontajiin, sanomalehtien uutisiin ja torilla miesporukassa seisoskeluun. Aina samat naamat ja jutut.

Päivät olivat toistensa kaltaisia. Mikään ei tuntunut miltään.

Jussi ajatteli, että nyt olisi aika tehdä pikkuinen reissu. Mutta minne?

Ulkomailleko? Lentomatkat olivat pitkiä ja rasittavia. Ei ollut kielitaitoa. Ulkomailla voi tulla yksinäinen olo. Kotimaan matka olisi parempi.

Ei muuta kuin reissuun, Jussi päätti.

Hän pakkasi laukkuun vähän parempia vaatteita sekä hammasharjan ja partakoneen. Hän pani lompakon povitaskuun ja oli valmis lähtemään.

Yksinäisen miehen oli helppo lähteä. Ennen lähtöä Jussi katsoi, että hellanlevy oli nollilla. Hän otti töpselit seinästä, jos ukkonen kolistelisi. Hän kasteli reilusti pelargonioita ja käveli sitten ulos.

Hän käveli bussiasemalle. Ei ollut väliä, mihin menisi, joten Jussi päätti vain katsoa, minne lähtee bussi puolen tunnin sisällä. Sen ajan vielä kohtuudella odottaa.

Hän huomasi, että Tampereelle lähtisi pikavuoro hetken päästä. Mikäs siinä, Jussi päätti.

— Mennääs kattoo Suomen Mansee, hän ajatteli. Jussi käveli laiturille ja kiipesi autoon.

Kuski oli nuorenpuoleinen mies. Tukka oli sipaistu siististi korvien taakse. Se oli hyvä merkki. Semmoinen mies ajaakin siististi.

Jussi sanoi kuskille:

— Olen lomareissulle lähdössä. Kuski antoi lipun ja sanoi:

— Matkailu avartaa. Ja aina reissussa jotakin oppii.

Matka meni hyvin. Kun Jussi pääsi Tampereelle, hän käveli Tammer-hotelliin.

Vastaanottoaulassa tiskin takana seisoi punatukkainen nainen. Jussi sanoi hänelle:

— Päivää. Onko huonetta vapaana?

Nainen pahoitteli:

— Valitettavasti ei, kun on juuri konferenssi menossa ja on täyttä. Yksi sviitti on vapaa, mutta siinä on kolme huonetta.

Jussi sanoi:

— Minä menen sinne sitten. On ainakin tilaa olla.

Punatukkainen hymyili niin kuin hyvälle asiakkaalle hymyillään. Hän sanoi kohteliaasti:

— Kannamme kyllä matkatavarat. Jussi sanoi:

— Kiitos vaan. Kyllä minä itse kassini vien. Ei siellä ole kuin varakalsarit ja sukat sekä prässihousut ja kauluspaita.

Punatukkainen kysyi, kauanko Jussi aikoi viipyä hotellissa. Jussi vastasi:

— Ei sitä etukäteen tiedä. Sitten lähden, kun iskee koti-ikävä.

Jussi kävi katsomassa sviitin. Sitten hän lähti kaupungille. Hän ajatteli, ettei lomalla passaa maata paikallaan.

Jussi käveli Laukontorille ja söi siellä mustaamakkaraa, se kun kuului Tampereen herkkuihin. Oli kaunis kesäpäivä. Siinä oli mukavaa istua ja katsella ympärilleen.

Torilla oli jos jonkinlaista vihannesmyyjää. Siellä myytiin tietysti myös pölynimuripusseja. Ja mattoja. Helppoheikki nauratti ihmisiä. Ihmiset istuivat lörpöttelemässä kahvimuki tai jäätelö kädessään.

Jussi ajatteli, että kotipuolessa hänen lapsensa hermoilevat nyt ja ihmettelevät, mihin pappa on häipynyt.

Katsovat varmaan vaatenaulakkoon ja miettivät, mitä Jussi on ottanut mukaansa. Sitten joku heistä ehkä huomaa:

— Hammasharja ja partakonekin ovat poissa.

Lapset kyselisivät:

— Mihin se on lähtenyt? Miksi se ei vastaa kännykkään? Pitäisikö katoamisesta tehdä poliisille ilmoitus?

Sitten he ajattelisivat:

— Jussista on tullut äksy, kun se on jäänyt leskeksi.

Torin reunassa kanavassa kellui vesibusseja. Yksi niistä oli juuri lähdössä, ja miehet irrottivat vesibussin köysiä.

Jussi päätti tehdä järvimatkan. Hän meni miesten luo ja sanoi:

— Odottakaa hetki. Haen lipun kojusta ja tulen kyytiin.

Jussi istui ulkona laivan yläkannella. Laiva meni kanavaa siltojen ali ja jyskytti sitten järvenselälle. Maisemat olivat komeita! Tampere näytti erilaiselta, kun sitä katsoi kauempaa.

Yläkannella oli muitakin ihmisiä. Sinihameinen nainen istui pikkuinen koira sylissään. Koira räksytti ja yritti päästä katsomaan vettä. Jussi käveli välillä katsomaan laivan perävanaa. Vesi sihisi ja kuohui mukavasti potkurin virrasta.

Äkkiä kuului huuto:

— Lulu putosi veteen!

Jussi kääntyi katsomaan. Sinihameinen nainen nojasi kaiteeseen. Nainen huusi ja itki hysteerisenä:

— Nyt Lulu hukkuu!

Jussi tempaisi nopeasti paidan ja päällyshousut pois. Hän hyppäsi veteen. Vesi tuntui kylmältä. Potkurin virta painoi Jussia sivuun, mutta Jussi ui koiran luo. Hän sai koirasta kiinni ja piti sitä sylissään vedessä. Koira uikutti märkänä ja peloissaan.

Joku heitti vesibussista Jussille pelastusrenkaan. Siinä hän kellui koiran kanssa pelastusrenkaan varassa. Laiva kääntyi ja tuli hetken päästä heidän viereensä. Laivamiehet auttoivat vettä valuvan Jussin ja koiran kannelle.

Sinihameinen nainen otti koiran syliinsä.

— Voi Lulu rakas. Sinä olet hengissä, hän sanoi ääni väristen.

Ihmiset laivan kannella taputtivat. Joku otti kuvankin Jussista, joka oli pelastanut koiran. Laivamiehet antoivat Jussille pyyhkeen ja tarjosivat kahvin lämmikkeeksi yhtiön laskuun.

Matka jatkui. Jussi meni takaisin yläkannelle istumaan, kun oli pukeutunut. Sinihameinen nainen tuli Lulunsa kanssa Jussin viereen.

— Kiitos kovasti kun pelastit Lulun hengen! Olen Liisa, nainen sanoi.

-Jussi, sanoi Jussi ja puristi naisen kättä.

— Kuinka korvaisin tämän hengenpelastuksen? Liisa kysyi. Jussi katsoi naista tarkemmin. Tämä olikin söötin sorttinen. Vaaleat hiukset kihartuivat somasti otsalla. Silmät olivat lemmikinsiniset. Kroppa oli mukavasti pehmoisen pyöreä.

Jussi sanoi:

— No tuota. Olen lomareissulla. Kaupunki on vähän vieras. Tarvitsisin oppaan. Mutta mitäs sinun miehesi sanoisi, jos yhdessä kuljetaan?

Liisa katsoi kainosti laivan kantta. Hän silitti Lulua ja sanoi punastuen:

— Ei Jaakko siihen mitään sano. Hän on levännyt jo neljä vuotta Kalevankankaan hautuumaalla.

Jussi rykäisi:

— Jaaha. No minäkin olen jo viisi vuotta ollut leskenä.

Lulu oli pieni, hentoinen sylikoira. Pään päällä sillä oli punainen rusetti. Lulu oli tiukasti Liisan sylissä. Jussi hymyili Liisalle. Lulu irvisti ja näytti hampaitaan Jussille.

Liisa hätääntyi:

— Älä nyt Lulu rakas pelastajaasi säiky.

— Mielelläni minä oppaana olen, hän lisäsi Jussille.

Lulu ei tainnut tykätä siitä, koska se yritti näykätä Jussin kättä.

— Kyllä teistä vielä kaverit tulee. Lulu taitaa nyt vaan olla vähän mustasukkainen, Liisa sanoi ja paijasi koiraa.

Laiva kaarsi erään saaren laituriin. Rannassa näkyi ravintola. Siellä oli myös tanssilava, minigolf-kenttä ja kaunis polku, joka kiemurteli metsään.

— Jos katsastetaan ensin tämä paikka, Jussi sanoi. Hän otti kiinni Liisan käsivarresta ja herrasmiehenä tuki naista, kun he kävelivät laskusiltaa pitkin laiturille.

Siitä tulikin mukava päivä. Ei tarvinnut olla yksin.

Minigolfissa Jussi löi pallon kuppiin aina toisella lyönnillä. Liisa ei saanut lainkaan palloa kuppiin. Viimeisellä radalla ei Jussikaan saanut, kun Lulu kävi tekemässä kupin eteen ison pötkön. Se ei tainnut tykätä, kun emäntä ei pärjännyt golfissa.

Liisa oli iloisen sorttinen ihminen.

Jussi sanoi:

— Minun lapset kotona ihmettelevät, mihin pappa on häipynyt.

Liisa sanoi:

— Eivätkä ne tiedä, että pappa vokottelee naisia Tampereella. Hän nauroi helakasti päälle.

Liisa sanoi:

— Minun lapseni on Lulu. Mutta on minulla Hämeenkadulla neljän huoneen asunto. Ja oma auto ja pankkikirja.

Jussi otti Liisaa kädestä kiinni.

— Kyllä sinua kannattaakin vokotella. Nätti nainen ja rikaskin vielä.

Jussi tarjosi ravintolassa pihvin ja jälkiruoaksi konjakin. Orkesteri alkoi soittaa tanssilavalla.

He tanssivat valssin ja tangon. Hiukan se oli vaikeaa, kun Lulu oli koko ajan Liisan sylissä. Ei se suostunut jäämään yksin tuolille. Räksytti niin kimeästi, että muut ravintolassa häiriintyivät.

Jussi ja Liisa palasivat kaupunkiin päivän viimeisellä laivavuorolla.

Kaupungissa Jussi kysyi Liisalta:

— Tuletkos vielä konjakille hotelliin?

Liisa mietti vähän.

— Mieli tekisi. Mutta en minä voi sinne Lulua tuoda, hän sanoi. Jussi katsoi Liisaa. Liisa pudisti päätään.

— Ei sitä yksin voi kotiinkaan jättää, Liisa sanoi.

Jussi ymmärsi. Hankala tilanne. Hän sanoi:

— Halataan vain ja sanotaan hyvää yötä.

Liisa sanoi lähtiessään:

— Ei ensimmäisillä tärskyillä voi kotiinkaan kutsua. Se olisi vähän sopimatonta. Soita sitten huomenna.

Hotellin aamiaisella syödään aina tuhdisti. On puuroa, kanamunia, leikkeleitä ja tuoreita sämpylöitä. On myös nakkeja ja lihapyöryköitä. Ja kaikki valmiina pöydässä! Kotona ei syödäkään aamiaisella lihapullia.

Kun Jussi oli syönyt aamupuuron, hän haki vielä kahvia ja pullansiivun. Nyt oli jo aika aukaista sanomalehti.

Lehdessä olikin yllätys! Pieni uutinen, mutta iso selvä kuva. Kuvassa näkyi Jussi laivan kannella, pelkät kalsarit jalassa ja tukka märkänä. Vieressä oli sinihameinen nainen, jolla oli sylissään pieni märkä koira. Kuvan alla luki:

Mies toimi ripeästi ja pelasti koiran hukkumasta. Lehtikuvaajamme sattui olemaan eilen laivalla ja näki tapauksen.

Jussista tuli julkkis hotellissa. Kyllä hänet kuvasta tunnistettiin.

Mutta lehtipä oli luettu Jussin kotipuolessakin. Ja nyt siellä tiedettiin, miltä paikkakunnalta Jussia haettaisiin.

Lapset soittivat Tampereen hotellit läpi. Viimein he löysivät Jussin ja saivat hänet Tammer-hotellista puhelimeen.

Lapset käskivät Jussin lähteä heti kotiin. Vanha mies tuolla tavalla maailmalla hummailemassa. Ei se sellainen passaa. Oli tietysti polskittu Näsijärvessä aika konjakeissa. Sydänvikainen pappa! Ja kukas naikkonenkin siinä kuvassa oli?

Jussi soitti Liisalle.

— Minun täytyy lähteä bisneksiä hoitamaan. Pidetään yhteyttä, sanoi Jussi.

Liisa pahoitteli:

— Oi voi. Ensi kerralla, kun tulet Tampereelle, olet yötä minun luonani.

Jussi vietti vielä sen päivän Tampereella. Hän kävi Särkänniemen akvaariossa. Jussi ja kalat toljottivat lasin läpi toisiaan. Kalat varmaan ajattelivat: Mitäs merkillistä meissä on?

Näsinneulan näkötornissa Jussia huippasi korkeus, mutta kauas sieltä näki. Jussi kysyi tornissa tarjoilijalta:

— Huojuuko torni, kun vähän siltä tuntuu?

Tarjoilija vastasi:

— Huojuu ja pyörii. Mutta pystyssä pysyy.

Kotimatkalla bussia ajoi sama kuski kuin menomatkalla.

— Opitkos reissussa mitään? kuski kysyi.

— No jaa. Maailmalla on oltava tarkkana lehtijuttujen ja kuvien kanssa. Julkisuus voi rasittaa, Jussi vastasi.