Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

KYMMENES LUKU

Kuinkas toinen yö meni? kysyi Mr. Rivers, kun Jerry saapui seuraavana aamuna virantoimitukseen unisena ja kai-, peana.

— Kiitos, Isaac! En voi ainakaan valittaa, että se olisi ollut yksitoikkoinen. Ohjelmaa riitti koko yön. Vaimoni nukahti vasta tunti sitten.

Isaac ei voinut käsittää, että muutaman päivän avioliiton onnea nauttinut mies saattoi jo olla kyynikko. Hän oli vilpittömästi siinä uskossa, että hänen virkaveljensä kalpeus oli vain uuvuttavan onnen elävä mainos.

— Ehkäpä teit sittenkin oikean valinnan, jatkoi Isaac. — Minähän en tunne vaimoasi. Tiedän hänestä vain sen, mitä huhupuheissa kerrotaan.

— Mitä hänestä kerrotaan? kysyi Jerry uteliaasti ja virkistyi äkkiä.

— Ei mitään… Älä välitä niistä.

— Toivon, että sanot. Kyllä minä kestän.

Isaac oli muistelevinaan jotakin ja vastasi sitten verkkaisesti: — Vaimosi on kokenut nainen. Hän osaa käsitellä miehiä…

— Mitä hänestä kerrotaan? huudahti Jerry.

— No eipä oikeastaan mitään. Minä en halua sekaantua teidän asioihinne.

— Isaac! Koska sinä sanoit alun, niin anna kuulua loppukin. Se ei vähääkään häiritse minun onneani.

— Tiedän sen. Jokainen rakastunut ihminen on sokea. Sydämetön nainen tekee sydämellisestä miehestä päättömän.

Jerry vaikutti tuskastuneelta.

— Miksi et voi mennä asiaan? Kysyn vielä kerran: — Mitä hänestä kerrotaan?

Isaac loi virkaveljeensä isällisen katseen ja vastasi vakavasti:

— Sanotaan, että vaimosi edelliset miehet kuolivat hiukan hämäräperäisissä olosuhteissa ja että he olivat vähää ennen loppuaan ottaneet suurehkon henkivakuutuksen. No, kaikki on tietysti rumaa panettelua ja arvelua, eikä sen tarvitse merkitä mitään. Olen joka tapauksessa hyvilläni, että te sovitte yhteen ja olette onnellisia — mikä on muuten nykyään kovin harvinaista. No, Jerry? Mikä sinua vaivaa? Hei, mies! Etkö kuule, että minä puhun?

Jerry ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kuin mykkä pappia ja istahti sitten raskaasti huoahtaen:

— Kiitos, Isaac… Teit minulle hyvän palveluksen, kun kerroit…

Synnynnäisenä optimistina Isaacilla oli tapana väittää, että musta oli valkoista, mutta nyt hän näki valkoista vain Jerryn kasvoissa. Sen vuoksi hän alkoi hieman hätääntyä.

— Älä nyt ota noin vakavasti minun juttujani. Kyllähän sinun pitäisi tietää, että juorut ovat vain elämän pikku urkkijoita, joita pelätään ja halveksitaan. Joku on ensin kertovinaan toiselle salaisuuden, ja se toinen kertookin sitten salaisuuden suurena uutisena.

— Se oli tosiaan hyvä uutinen, virkkoi Jerry synkästi. — Ja nyt minä voin puolestani kertoa siihen vähän jatkoa. Isaac, minä otin eilen illalla henkivakuutuksen.

— Mainiota! Niin pitäisi jokaisen tehdä.

— Suuren vakuutuksen…

— Siinä teit viisaasti. Minullakin on kolmentuhannen henkivakuutus.

— Minä otin suuremman.

— Kuinka suuren?

— Satatuhatta dollaria…

Nyt oli Isaacin vuoro kalveta. Ensin hän siunasi, sitten hän kirosi, ja viimein hän kysyi:

— Olitko sinä selvin päin?

— Olin.

— Mahdotonta. Jos sinä et juonut, niin sitten sinun akkasi on juonut sinun järkesi. Satatuhatta dollaria! Tiedätkö sinä, minkälainen summa se on?

— Kyllä. Se on suuri summa. Kaksikymmentäkolme miljoonaa Suomen markkaa. Virallisen kurssin mukaan laskettuna.

— Enemmän, enemmän! Jukoliste, se on paljon enemmän! Vain miljoonamiehet voivat ottaa sellaisia henkivakuutuksia. Jerry, sinä olet tyhmä tai sitten muuten hullu. Sinun vuosipalkkasi ei edes riitä vakuutusmaksuihin.

— Tiedän sen.

— Tiedät! No mitä sinä sitten aiot tehdä?

— Lainata rahaa ja elää velaksi. Jokainen ihminen voi olla rikas, kun kuvittelee olevansa rikas ja elää velaksi.

Isaac vaikutti toivottomalta.

— Jerry, ellei nyt olisi aamu ja vastaanotto edessä, niin minä haluaisin ryypätä sinun kanssasi. Viinassa voi säilyttää kaikkea muuta paitsi totuutta, ja minä tahdon nyt tietää, mikä on totuus.

— Saman kysymyksen teki Mr. Pilatus jo vuosia sitten.

— Mutta silloin ei vielä tunnettu dollareita.

— Mutta gangsterit( tunnettiin. Isaac, jos minulle tapahtuu jotakin yllättävää, niin anna polttaa ruumiini ja lähetä tuhka Suomeen…

Isaac koetti myös esiintyä karskisti ja vastasi:

— Minkä vuoksi Suomeen? Nehän käyttävät sen siellä syöpälääkkeenä…

Keskustelu keskeytyi, sillä ensimmäiset potilaat saapuivat vastaanotolle ja kiropraktikot aloittivat päivän nikamateatterin. Jerry sai käsiteltäväkseen miss Rachel Simpsonin, joka oli käynyt Mr. Riversin vastaanotolla yksitoista vuotta ja jota Isaac nimitti odottavaksi naiseksi, koska hän oli jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Miss Simpson rakasti rajattomasti lintuja. Sen vuoksi hän kuljetti aina mukanaan lintuhäkkiä, jossa olivat hänen pikku lemmikkinsä Jack ja Muriel.

— En voisi elää ilman kanarialintuja, sanoi miss Simpson heittäytyessään selkä paljaana kiropraktikon työpöydälle.

— Linnut ovat suloisia, myönsi Jerry ja asetti sähköhierojan neidin selkään. — Aristaako tästä?

— Ei juuri. Ne ovat enemmän kuin suloisia. Ne ovat pikku enkeleitä. Olen kuullut, että tohtori on mennyt naimisiin.

— Jokin päivä sitten. Aristaako tästä?

— Tänään minä vasta sain sen tietää. Ei arista, mutta siitä aristaa…

— Entäs tästä?

— Siitäkin… Oliko tämä teidän ensimmäinen avioliittonne?

— Oli…

— No sittenhän siinä on jotain uutta. Minäkin aioin kerran mennä naimisiin, mutta kun sulhaseni ei pitänyt kanarialinnuista, niin erosimme ajoissa. On aina parempi erota ennen vihkimistä. Enkä minä nykyään juuri kaipaakaan miehiä. Jospa tohtori tietäisi, kuinka herttaista on herätä aamu-unestaan Jackin ja Murielin viserrykseen. Naapurissani on aivan toista. Sieltä kuuluu joka aamu miehen raaka ääni: — Missä minun kenkäni ovat? Nouse nyt, lehmä, ylös ja parsi äkkiä minun sukkani! — Oi, se on kauheaa, herra tohtori! Tosiaan kauheaa! Kun Jack ja Muriel saavat aamiaisensa, ne kiittävät minua ystävällisellä katseellaan ja iloisella laulullaan, mutta samaan aikaan kuuluu seinän takaa miehen ärtyinen ääni: — Mistä kumitavarakau-pasta tämä kinkku on ostettu? Etkö sinä koskaan opi paistamaan munia! — Oi, se on aivan kauheata! Kun minä panen häkkiin vesikupin, niin Jack ja Muriel läiskyttävät siinä onnellisina ja kiittävät minua kauniisti. Seinän takaa sen sijaan kuuluu joka aamu ruma karjaisu: — Akka! Partavesi on liian kuumaa! Luuletko sinä minua siaksi, josta kaltataan harjakset? Tuo vähän kylmää vettä joukkoon ja pidä mukulat loitolla, etten saa leukaani haavoja! — Ooh, tohtori! Tällaisia ääniä minä kuulen joka aamu seinän takaa. Sen vuoksi minä en mene koskaan naimisiin…

— Koskeeko tästä?

— Vähän. Kaikki naiset joutuvat kärsimään avioliitossa… — Antakaa käsivarsien olla aivan velttoina. Ja nyt painatte leukanne tyynyyn. Aristaako?

— Hiukan, mutta ei se tee mitään… Ja miehistä ei tahdo millään päästä eroonkaan. Kun Jack ja Muriel kuolevat, minä aion toppauttaa ne koristeiksi peilin eteen…

Jerry ei virkannut mitään. Hän kadehti kanarialintuja ja kaikkia niitä miehiä, jotka ottivat eron ennen avioliittoa. Miss Simpson sai sähköhierontaa ja selänvenytystä kolmella dollarilla ja tunsi itsensä jälleen maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Mutta Jerryä kalvoi epäluulo. Aamupäivä tuntui pitkältä kuin vaivaisen kuolema. Rikkaana kuoleminen ei lohduttanut häntä vähääkään. Kun hän puolen päivän tienoissa lähti kotiinsa valmistamaan vaimolleen aamiaista, Joan loikoili vielä vuoteessa ja luki uutta sar-jakuvalehteä. Jerry valmisti aterian ja kutsui vaimonsa syömään, mutta tämä halusi aterian vuoteeseen. Ja hän sai sen.

Tunnelma oli raskas. Viimein Joan aloitti keskustelun.

— Jerry, mitä sinä tarkoitit viime yönä, kun sanoit minua iloiseksi Magdaleenaksi ja veljeäni inkvisiittoriksi?

— Tarkoitin juuri sitä, mitä sanoin.

— Oliko se tarkoitettu loukkaukseksi?

— Ei, vaan imarteluksi…

— Voi, kuinka sinä olet suloinen! Sinä käytät niin hienoja vertauksia. Jerry, oletko sinä ollut sodassa?

Kiropraktikkoa ihmetytti kysymys, joka lingottiin hänelle aivan yllättäen.

— Kyllä. Kahdessakin. ;

— Se oli varmasti jännittävää?

— Järkyttävää… Järjetöntä…

— Kuinka niin?

— Sinun pitäisi nähdä Euroopan suuret hautuumaat.

— Amerikassa on monta vertaa suurempia hautuumaita.

— Ovatko nekin maailman suurimmat?

— Kyl-----. Mitä sinä tarkoitat?

— En mitään. Ole hyvä ja syö, ennen kuin ruoka jäähtyy. Jerry jätti vaimonsa yksin ja meni keittiöön. Hän oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Velaksi ostettu ruoka ei maistunut. Hän jätti syönnin kesken ja alkoi tehdä lähtöä. Joan vaikutti nyr-peältä. Hän odotti jälkiruokaa: pientä aviollista hyväilyä, tarkoituksettomia sanoja ja suudelmia, joita vaihdettiin kuin väärää rahaa. Hän sai niitä liian niukasti ja vain pyynnöstä.

— Sinä et ole vielä kertaakaan sanonut, että rakastat minua, Joan virkkoi tyytymättömänä ja pidätti Jerryä ovella.

— Onko se tarpeellista? vastasi Jerry puisevasti.

— Totta kai. Etkö sinä tunne naista? Sinun pitäisi käydä useammin elokuvissa.

Jerry pakotti itsensä näyttelijäksi ja seurasi elokuvien esimerkkiä. Ja Joan oli onnellinen. Mutta hän ei päästänyt miestään vieläkään.

— Jerry, sinun täytyy viedä minun tauluni kehystettäväksi. Niihin täytyy saada oikein kauniit kehykset.

Joan työnsi miehensä kainaloon kymmenkunta pastellimaa-lausta. Jerry pudotti ne viereisen talon kellarin aukkoon ja tunsi tekevänsä suuren palveluksen maailman kuvataiteelle. Hän oli totisesti pessimisti.

Kolmea päivää myöhemmin Joan ilmoitti Jerrylle suuren ilosanoman :

— Rakas, minä olen niin onnellinen! Niin hirvittävän onnellinen!

— Et suinkaan sinä vain sano edottavasi lasta? kysyi Jerry epäluuloisesti, sillä hän ei pitänyt enää mahdottomana mitään.

— En tietenkään; sehän olisi päinvastoin kauheata. Kukaan nykyaikainen nainen ei viitsi enää synnyttää. Ja se onkin ihan tarpeetonta. Jos haluaa lapsen, niin niitähän saa ostaa Kanadan puolelta tuhannella dollarilla kappale. Katsos, Jerry, Kanadassa syntyy niin paljon aviottomia lapsia, että ne myyvät niitä tännekin. Charleskin on joskus ollut sellaisessa bisneksessä mukana…

— Sehän on luvatonta, rikollista…

— Niinkö? Ehkä se on Euroopassa, mutta ei täällä. Amerikassa voi ostaa mitä tahansa. Mutta, rakas. Nyt minä olin kokonaan unohtaa kertoa, että meillä oli onnea. Tiedätkö, että sinun henkivakuutusanomuksesi on hyväksytty?

Joan veti povestaan vakuutuskirjan ja ojensi sen miehelleen.

— Ensimmäinen maksuerä on maksettava vielä syyskuussa, hän huomautti sitten kuin ohimennen.

Jerry ei viitsinyt avata kirjaa, vaan kysyi synkästi:

— Paljonko ensimmäinen maksuerä on?

— Ei se ole kovin paljon. Vain vähän yli neljätuhatta dollaria.

— Neljätuhatta! Sehän on enemmän kuin minun vuosipalkkani. Ja minun pitäisi maksaa kaksi kertaa vuodessa neljätuhatta. Joan, meillä ei ole mitään aihetta iloon. Me emme kertakaikkisesti kykene maksamaan tällaisia summia.

— Kuinka niin?

— Ei ole rahaa.

— No mutta sinähän voit lainata. Kuule, sinä sanoit kerran,, että Mr. Rivers on rikas. Lainaa häneltä.

— Mahdotonta, mahdotonta, Joan!

— Sitten sinä sanoit, että joku Mr. Kroisos on myös rikas." Etkö sinä voisi lainata häneltä?

— En. Hän on kuollut…

— Voi kuinka ikävää. Ja juuri nyt, kun olisimme tarvinneet hänen apuaan. Koska hän kuoli?

— Noin kaksituhattaneljäsataa vuotta sitten…

— Jerry! Sinä olet hullu! Ethän sinä silloin vielä elänyt. Ei silloin ollut vielä Amerikkaakaan. — Mutta Lyydia oli…

— Jerry! Älä puhu minulle naistuttavistasi! En ole yhtään mustasukkainen, mutta sittenkään en siedä, että miehet puhuvat entisistä suhteistaan. Kuka se Lyydia muuten oli?

Jerry tuijotti poissa olevana jonnekin kauaksi, palaamattomaan etäisyyteen, j,a puhui kuin unissaan saarnaaja:

— Muinainen maakunta Vähän-Aasian länsiosassa, aikaisemmin itsenäinen valtakunta, joka ulottui varsinaisen Lyydian ulkopuolelle aina Halys-jokeen asti idässä… ja jonka viimeisen hallitsijan Kroisoksen Persian kuningas Kyyros voitti vuonna 546 ennen nykyistä ajanlaskuamme… Kroisos oli rikas; hän oli rikkaampi kuin Mr. Rivers… Hänellä oli enemmän omaisuutta kuin minulla on velkoja… Tosiaan, jospa olisinkin Kroisos…

— Sinä puhut niin sekavasti, Jerry. Tiedäthän sinä, että Amerikassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat paljon rikkaampia kuin Mr. Kroisos. Mutta minkä tähden sinä puhut näin vanhoista asioista?

— Koska minulla ei ole muita rikkaita tuttavia, vastasi Jerry alakuloisesti ja työnsi vakuutuskirjan taskuunsa.

— Anna vakuutuskirja minulle, sanoi Joan äkkiä. — Sinä voit kadottaa sen, ja silloin minä en…

Joan nielaisi lauseensa viimeiset sanat ja koetti sepittää niiden tilalle verukkeita:

— Tarkoitan… On parempi, että säilytämme kirjaa kotona…

Valhe on kovin heiveröinen totuuden korvike, mutta se on kuitenkin hyväksytty ihmisten yleiseen käyttöön. Jerry näki nyt liian selvästi, että Joan valehteli. Hänen silmänsä ja suunsa valehtelivat. Ainoa keino, millä hän olisi voinut estää valheen nousemasta huulille, oli puhua totta. Tai puhua nenästään, niin kuin kyynikot ystävällisesti neuvoivat.

Jerry seisoi hievahtamatta paikallaan ja piti kättään povessaan kuin suuri Napoleon tai niin kuin skotlantilaiset, jotka varjelevat lompakkoaan. Vakuutuskirja oli hänen taskussaan ja pysyi. Hän sanoi viileän rauhallisesti:

— Joan, peli on pelattu.

— Mikä peli? Muuten, Jerry kulta, minä ostin tänään uudet pelikortit. Pidätkö sinä pokerista?

Jerry ei vastannut. Hän piti edelleen kättään povessaan ja tunsi vähitellen pääsevänsä voitolle, sillä nyt hänellä oli 'täysi käsi' — sadantuhannen henkivakuutus, jonka hän aikoi peruuttaa vielä tänään. Hän loi vaimoonsa hiukan säälivän ja hiukan vieraan katseen ja sanoi:

— Minä aion peruuttaa vakuutuksen. Joanin silmissä välähti hätäinen pelon säde.

— Sinä et voi! Sinä et saa. Jerry, Jerry kulta! Charles tappaa meidät molemmat, jos hän saa kuulla sen.

Jerry alkoi liikehtiä ovelle ja unohti valmistaa vaimolleen aamiaisen. Joan seurasi miestään, ja kun Jerry avasi oven, hän tarrautui miehen takin liepeeseen ja alkoi nyyhkyttää. Mutta kiropraktikko oli tehnyt päätöksensä eikä perääntynyt. Hän antoi vaimonsa raahautua takinliepeessä aina portaiden tasanteelle asti. Sitten hän kääntyi ympäri ja teki äkkiä rajun riuhtaisun. Joan horjahti ja kaatui selälleen porrasaskelmalle. Ja niin toteutui vanha viisaus: ylös täytyy kavuta, mutta alas on vain yksi askel. Vauhtiin päästyään Joan kierähteli askelmalta askelmalle ja pysähtyi vasta ulko-ovella. Naisellisen vaiston ohjaamana hän oli suojellut käsillään kasvojansa — mutta hän teki sen selkänsä kustannuksella. Kasvoihin ei tullut naarmuakaan, mutta selkä — ja varsinkin sen alapää — kohtasi yksitoista teräsbetonista valettua porrasaskelmaa. Joan valitti surkeasti ja koetti nousta, jalat eivät ottaneet kantaakseen ruumiin painoa. Ja niin hän lyyhistyi hervottomana paikalleen.

Jerry katseli näytelmää yhdentoista porrasaskelman korkeu-v delta ja havaitsi, että Joan oli nyt ehdottomasti oma itsensä. Hän ei enää näytellyt; hän oli tosiaankin menettänyt tajuntansa. Jerry kiiruhti vaimonsa luo, otti hänet hellävaroen syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen. Joan valitti hyvin hiljaa ja raotti hiukan silmiään. Sitten hän tuntui vaipuvan syvään horrokseen. Jerry kiiruhti puhelimen ääreen ja ryhtyi etsimään luettelosta lähinnä asuvan lääkärin osoitetta. Hän nosti kuulokkeen ja ehti vääntää numerotaulua muutaman kerran, kun Joan kysyi raukeasti:

— Jerry, kenelle sinä aiot soittaa?

— Sinä elät! huudahti mies, pani kuulokkeen paikalleen ja riensi vainionsa vuoteen ääreen. — Joan, sattuiko sinuun kovasti? Kutsunko lääkärin vai sairasauton?

— Ei sairasautoa, vastasi Joan heikolla äänellä. — Se pitää niin hirvittävää ääntä. Pahempaa kuin paloauto.

— Mitä me sitten teemme?

— Kadun toisella puolella on lääkäreitten talo… Vie minut sinne…

— Millä? Autollako?

— En tiedä, vastasi Joan tuskallisesti. — Nyt sinä näet, kuinka tarpeellista olisi hankkia oma auto. Jerry, meidän täytyy ostaa auto — vielä tänään…

Samassa Jerry muisti, että kerrosta ylempänä asui muuan ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka omisti uudenaikaisen rullatuolin. Mies oli haavoittunut käsivarteen, mutta lähtiessään joka ilta kerjäämään hän käytti rullatuolia. Hänellä oli laillinen lupa kerjätä määrätyssä kaupunginosassa määrättynä aikana. Säästääkseen jalkavaivojaan hän ajoi rullatuolilla, jota ihmiset kunnioittivat ja jolle he antoivat auliimmin tietä kuin autolle. Sanaakaan sanomatta Jerry jätti loukkaantuneen virumaan vuoteelle ja lähti juoksuaskelin yläkertaan. Sotaveteraani Conelly suostui heti Jerryn tarjoukseen ja lainasi kulkuneuvonsa erittäin hyvin ehdoin: puoli dollaria tunnilta ja dollari kolmelta tunnilta. Mutta ajoneuvo oli palautettava takaisin kello kuuteen mennessä, jolloin maailma pimentyi ja kadut kirkastuivat. Rullatuolin saattoi mukavasti sijoittaa hissiin. Siinä oli käsi- ja jalka-poljin, vauhtivaihde ja erinomainen jarrulaite. Päästyään oman kerroksensa tasanteelle Jerry kokeili vaunua ja ajoi sillä suoraan makuuhuoneeseen, jossa potilas istui vuoteen reunalla ja valitti tuskaansa.

— Jerry! huudahti vaimo kauhistuneena. — Mitä sinä tällä tarkoitat?

— Älä kysy mitään. Minä vien sinut lääkäriin.

Joan katsoi vuoroin rullatuolia, vuoroin aviomiestään ja äänsi vaivautuneesti:

— Minä en pidä tästä yhtään, en yhtään. Tällä kertaa voin istua siihen, mutta sitten sinun on hankittava meille auto… Avovaunu, sellainen urheilumallinen… Mutta ei kaikkein halvimpia. Lupaathan?

Jerry ei luvannut. Sen sijaan hän ryhtyi auttamaan vaimoaan rullatuoliin ja pani pehmusteeksi pari tyynyä. Joan loi mieheensä haikean katseen ja kysyi:

— Rakas, mitä sinä sanot, jos minä kuolen? Selkäni on varmasti murtunut.

— Et sinä kuole, koetti mies lohduttaa, vaikka tiesi hyvin, että kuolema oli yhtä väistämätön kuin verot ja henkikirjoitus.

Jerry olisi ollut valmis lähtöön, mutta silloin Joan muisti, ettei ollut vielä toimittanut päivän make-upia.

— Joan, sellaiseen ei ole nyt aikaa, sanoi Jerry jyrkästi. — Kyllä lääkärit ymmärtävät, että sinä olet ollut onnettomuudessa. Meidän täytyy nyt lähteä.

— Minä en lähde vielä! oli tiukka vastaus. — Kyllä minä tunnen lääkärit. Ensin he katsovat, miltä potilas näyttää, ja vasta sitten he ryhtyvät tutkimaan. Jerry, tuo käsilaukkuni tänne!

Aviomiehen oli alistuttava. Hän seurasi katseellaan, kuinka nainen muutti nopeammin kasvonsa kuin mielensä. Jerry tunsi olevansa kurja mato, joka etsi suojaa ja kiemurteli — ja joutui lopulta kuitenkin kanan nokittavaksi…

— Joan, minä en ymmärrä sinua, hän sanoi viimein kärsimät-tömästi. — Jos selkäsi tosiaan on murtunut, meidän on saatava kiireesti apua.

Joan lopetti kaunistamisen, sulki käsilaukkunsa tyytymättömänä ja vastasi:

— Sinä et ymmärrä naista. Ovatko kaikki Euroopan miehet tuollaisia tyranneja?

— Eivät kaikki. Toiset antavat vaimojaan korville. Paras lääke oikutteluihin ja hysteriaan on hyvä korvapuusti.

— Jerry, Jerry! Sinä olet kauhea! Voi luoja, kuinka selkääni koskee…

Joan muuttui tosiaan kalpeaksi, kalpelftmmaksi kuin puuteri hänen kasvoillaan. Jerry katui tahdittomuuttaan ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sai luvan lähteä kuljettamaan rullatuolia, jossa voihki ja valitteli hänen hurmaava tyttömäinen vaimonsa. He olivat juuri työntymässä hissiin, kun Joan muisti jotakin ja antoi pysähdysmerkin:

— Vie minut takaisin sisään)

— Minkä tähden?

— Vie, vie! Enhän minä voi tällaisessa kunnossa lähteä lääkarin tarkastettavaksi. Sääreni ovat aivan hirveän näköiset. En ole ajanut niistä karvoja pariin viikkoon. Kiirehdi! Saat auttaa minua.

Kiropraktikko Jerry Finn joi kalkkinsa pohjaan. Hän antoi nöyryyden ja alistuvaisuuden kaunistaa itseänsä eikä vastustellut enää. Hän saippuoi vaimonsa sorjat sääret, käytti taitavasti partakonetta, pyyhki hipiän kuumilla pyyhkeillä ja sirotteli sitten punertavalle iholle puuteria. Hän tahtoi toimittaa vaimolleen viimeisen palveluksen — ennen avioeroa. Kuinka paljon olivatkaan ajat muuttuneet! Jerryn nuoruuden päivinä hyvin kasvatetut aviomiehet napittivat vaimojensa pitkävartiset kengät — tänään he ajoivat ihokarvat vaimojensa sääristä!

Joan virkistyi. Hänen kasvonsa ja kaulansa alkoi punertaa.

— Kiitos, rakas! hän sanoi lievästi hymyillen. — Etkö myönnä, että sääreni ovat nyt ihan toisen näköiset? Ajavatko Euroopan naiset myös ihokarvat sääristään?

— En tiedä. Ehkä…

— Ehkei niille kasvakaan ihokarvoja, kun ne ovat aina niin aliravittuja? Amerikkalaisilla naisilla on kova karvankasvu. Se oh hyvä merkki. Katsos, me olemme niin terveitä. Jerry, sano että rakastat minua!

Jerry vaikeni ja tuijotti vaimonsa ohitse. Hän katsoi eteensä näkemättä mitään. Viimein hän havahtui ja vastasi:

— Totta kai. Nyt sinä luultavasti voitkin jo kävellä?

Joan vastasi kysymykseen uhmalla. Hän nousi rullatuolista seisomaan. Mutta kun hän oli ottanut pari askelta, jalat pettivät, ja hän vaipui lattialle voihkien äänekkäästi. Katumuksen pieni pumpalipoika koputteli jo toisen kerran Jerryn tuntoa. Anteeksi-pyydellen hän auttoi vaimonsa takaisin rullatuoliin. Sitten he lähtivät matkalle unohtaen nuoren avioliittonsa pienet erimielisyydet, joiden sanottiin vain vahvistavan miehen ja naisen keskinäisiä suhteita.

Kadulla oli tavanmukainen tungos. Ihmiset kiiruhtivat jonnekin ja antoivat kyynärpäiden puhua. Jerry ymmärsi nyt täydellisesti sotaveteraani Conellya. Pahimmassakin tungoksessa ihmiset antoivat rullatuolille liikkumatilaa.

— Jerry, rakas, älä aja niin kovaa! huomautti Joan pari kertaa.

Mutta avulias aviomies ei kuunnellut varoituksia. Hän työnsi herkästi pyörivää kulkuneuvoa juoksuaskelin ja saapui kadunkulmaan, jossa ystävällinen liikennepoliisi pysäytti hetkiseksi autoliikenteen. Vauhdin hurma sai Joanin sulkemaan silmänsä ja näyttämään potilaalta, jonka kohtalosta lääkärit olisivat olleet valmiit heittämään arpaa. Vain silmänräpäys, ja he olivat kuusikerroksisen lääkärientalon ensimmäisessä kerroksessa. Jerry pysäytti vaunun ja silmäili nimikilpeä. ”Tohtori Drake, spesialisti. Maailman ennätys umpisuolien leikkauksessa”. Jerry soitti rohkeasti ovikelloa ja jäi odottamaan. Hetken kuluttua ovi raottui hiukan ja vaalea Marilyn kysyi väsyneesti:

— Mikä teitä vaivaa?

— Vaimoni loukkasi selkänsä, Jerry vastasi nopeasti. — Hän on hyvin heikossa tilassa. Ehkä tohtori voi ottaa heti…

— Mahdotonta, keskeytti hoitajatar. — Tohtori Drake on spesialisti. Hän leikkaa vain umpisuolia.

Ovi sulkeutui niin kuin tavallisesti avunpyytäjältä. Jerry siirtyi viereiselle ovelle ja loi nopean silmäyksen nimikilpeen. ”Tohtori Albert Wess, spesialisti”. Jerry painoi jälleen soittonappia ja sanoi muutaman rauhoittavan sanan tuskassaan voihkivalle Joanille. Kesti viitisen minuuttia, ennen kuin Marilyn II ilmestyi oviaukkoon savuke suupielessä.

— Oletteko tilannut ajan ennakolta? tiedusteli hoitaja ja puhalsi savupilven Jerryn silmiin.

— En ole ehtinyt… Onnettomuus tapahtui vasta äsken. Nyt vasta sievä eteisvartija huomasi rullatuolissa istuvan potilaan ja vastasi päätään ravistaen:

— Tohtori Wess ei voi auttaa. Hän leikkaa vain nielurisoja. Ettekö lukenut ovelta, että hän on spesialisti?

Ovi vetäytyi hitaasti kiinni, jotta Jerrylle olisi tullut parempi tilaisuus silmäillä mainosta: 'Ainoastaan nielurisaleikkauksia. Veretön ja kivuton operaatio. Kahldeksan diplomia'.

Jerry pyyhkäisi otsaltaan kylmää hikeä työntäessään rullatuolia kolmannelle ovelle, jossa oli vain 'Tohtori James W.D. Goeden, maailman tunnetuin spesialisti. Aika tilattava ehdottomasti ennakolta'. Jerry katsahti vaimoonsa ja kysyi:

— Joan, yritämmekö tänne?

— Tee niin kuin haluat, Joan vastasi väsyneesti.

Oven avaajan hiusten väri oli nyt pasuunan punainen ja hänen suunsa niin pieni, että mansikkakin olisi pitänyt halkaista.

— Voinko auttaa teitä? hän kysyi kohteliaasti.

— Ette minua, vaan vaimoani.

Hoitaja silmäili Joania, astui hänen viereensä ja ryhtyi tarkastamaan rullatuolissa viruvan potilaan korvarenkaita.

— No, mutta teillähän on jo reiät korvalehdissä.

— Niin on, mutta mitä se teitä liikuttaa, äänsi Joan kärtyi-sesti. — Olen loukannut selkäni ja tarvitsen apua.

— Valitan, mutta tohtori Goeden on spesialisti. Hän lävistää vain naisten korvalehtiin pikku reiät, jotta niihin voidaan ripustaa koruja. Sitä paitsi, oletteko te edes sopinut ajasta ennakolta?

Joan sulki silmänsä ja huokaisi, mutta Jerry huudahti kiivaasti :

— Neiti! Te olette ehdottomasti maailman kaunein nainen, mutta voitteko sanoa, onko tässä talossa yhtään sellaista spesialistia, joka voi auttaa vaimoani.

— Totta kai, hyvä herra! Kuudennessa kerroksessa. Olkaa hyvä ja käyttäkää hissiä.

Jerry kuljetti vaimonsa kuudenteen kerrokseen ja ryhtyi jälleen tutkimaan nimikilpien psykologiaa.

'Tohtori Henrico Yancey, spesialisti. Sääriluun murtumat'.

'Tohtori Walt Burnet, spesialisti. Leuka- ja nenäluun murtumat. Erikoishoitoa nyrkkeilijöille'.

'Tohtori Leo Capehart, spesialisti. Viiltohaavat'.

'Tohtori J.G.L.P. Bricker, spesialisti. Selkärankaviat…'

— Viimeinkin! Viimeinkin! huudahti Jerry ja siirsi rullatuolin oven eteen.

Joan hymyili surullisesti, mutta kun ovi avautui, hän ryhtyi heti voihkimaan.

— Ennen kuin päästän teidät sisälle, teidän on maksettava kolmesataa dollaria, sanoi hoitaja, joka muistutti erehdyttävän paljon Joania.

— Minulla ei ole kuin kymmenen, vastasi Jerry.

— Siinä tapauksessa emme voi auttaa. Tohtori on spesialisti, ja hänen alin taksansa on kolmesataa dollaria.

— Minä koetan hankkia maksun myöhemmin, vastasi Jerry miltei rukoillen.

— Tohtori ei paranna ketään vähittäismaksulla. Parasta, että etsitte jonkun halvemman lääkärin. New Yorkin Harlemissa on joitakin Euroopasta paenneita emigrantteja, jotka hoitavat potilaita puoli-ilmaiseksi.

— Ei, neiti… Emme voi lähteä sinne asti. Ettekö todellakaan voisi puhua tohtorille, että hän…

— Että hän sanoo teille saman, mitä minä olen sanonut, keskeytti nainen ja jatkoi kopeasti: — Ehdotan, että viette vaimonne jonnekin sairaalaan.

— Onko tässä lähellä jokin yleinen sairaala — tarkoitan sellainen, jossa saa ilmaista hoitoa?

— Ilmaista? Mitä te oikein puhutte?

— Niin… Tarkoitan kunnan tai valtion tai kaupungin sairaalaa?

Sairaanhoitaja mittaili katseellaan onnetonta aviomiestä ja vastasi:

— Herra, minä huomaan, että te olette muukalainen.

— Olen Jerry Finn…

— Se ei muuta asiaa. Minä tunnen teikäläiset. On viisainta, että viette vaimonne Englantiin tai Ruotsiin tai johonkin muuhun maahan. Niissä saatte varmasti kunnallista hoitoa…

Ovi sulkeutui, ja Jerryn täytyi ottaa tukea rullatuolista pysyäkseen pystyssä. Sanaakaan sanomatta hän työnsi kulkuneuvon hissiin ja painoi nappia. Kun he alkoivat laskeutua, Joan avasi silmänsä ja kysyi raukeasti;

— Jerry, mistä sinä olet saanet sen kymmenen dollaria? Meillähän oli sopimus, että sinä annat kaikki rahat minulle. Sinä et ole rehellinen.

Jerry vaikeni kuin sukka. Hän oli tosiaan pimittänyt kymmenen dollarin setelin omiin tarkoituksiinsa. Hän tunsi olevansa rikollinen, jonka elämä kulki asteittain sähkötuolia kohden. Hän oli menettänyt kaiken — paitsi kokemuksia.

Hissi laskeutui ensimmäisen kerroksen tasanteelle, ja Jerry lähti työntämään rullatuolia kadulle.

— Minne sinä viet minut? kysyi Joan levottomasti.

— En tiedä. Ehkä Englantiin tai Ruotsiin…

— Ei, Jerry! Minä en halua pois Amerikasta!

Muuan ystävällinen herrasmies tarjoutui avaamaan ulko-ovea ja kysyi murteellisella amerikankielellä:

— Voinko auttaa herrasväkeä?

— Kyllä, vastasi Jerry. — Voitteko neuvoa, missä on Jähin sairaala?

— Pari kadunväliä pohjoiseen päin.

— Okay, herra!

Rullatuoli lähti liikkeelle. Ihmiset väistyivät syrjään ja tekivät nopeasti johtopäätöksen: sivistyneeltä vaikuttava miespalvelija kuljetti rikasta valtiatarta ostoksilla. Oli mahdollista, että palvelija kuului ylhäiseen säätyyn. Hän saattoi hyvinkin olla Venäjän tsaarin pikkuserkku tai Romanian entisen kuningashuoneen jäsen.

Jerry hiljensi vauhtia ja pysähdytti rullatuolin Pyhän Marian sairaalan portille. Iäkäs nunna avasi tirkistelyluukun ja tiedusteli käheällä äänellä:

— Mitä haluatte?

— On tapahtunut onnettomuus, vastasi Jerry hengästyneenä, — Vaimoni on taittanut selkänsä ja saanut aivotärähdyksen.

Nunna teki näppärästi ristinmerkin ja alkoi tiedustella:

— Mihin seurakuntaan kuulutte?

— Jehovan todistajiin, Jerry vastasi aivan tahdottomasti.

— Emme voi ottaa vastaan. Sairaalassamme hoidetaan vain oikeauskoisia. Ettekö tiedä, että tämä on katolisten sairaala?

— Onko tässä lähistöllä muita sairaaloita?

— Voi olla, mutta me emme saa tietää niistä mitään.

Nunna sulki luukun, ja äskettäin vihityt jäivät suljetun portin eteen miettimään elämän joustavaa katoavaisuutta ja paavin valtakunnan mahtavuutta. Joan herkesi itkuun. Kaikki tuntui nyt turhalta ja toivottomalta. Ketä varten hän oli kaunistanut itsensä, maalannut huulensa ja silmäripsensä ja ajattanut ihokarvat sääristään?

— Ketä varten? Ketä varten? hän huudahti toivottomasti ja pyyhki kyyneleistä kasvojaan.

Jerry ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, joten hänen vastauksensa meni hiukan sivulle:

— Paavia varten…

Mutta juuri silloin, kun heidän toivottomuutensa oli suurin, ilmestyi apu. Muuan keskiikäinen, spiritistiltä vaikuttava herra pysähtyi heidän kohdalleen ja tiedusteli myötätuntoisesti:

— Oletteko menossa sairaalaan? Vai tulossa?

— Kumpaakin, vastasi Jerry kyllästyneenä. — Olen pari tuntia etsinyt vaimolleni apua, mutta turhaan.

Vieras ryhtyi tarkastelemaan Joania ja kysyi:

— Halvauskohtaus vai…?

— Ei aivan, vastasi Jerry. — Hän loukkasi selkänsä.

— Siis selkävika. Siihen tarvitaan spesialisti.

— Niin tarvitaan. Erikoislääkäri — ja erikoislääkärille erikois-lompakko.

Vieras hiveli leukaansa ja näytti muistelevan jotakin. Äkkiä hän tokaisi:

— Ehkä voin neuvoa teidät oikean miehen hoitoon.

Joanin ja Jerryn kasvot alkoivat vähitellen kirkastua. Tuntematon samarialainen jatkoi verkkaisesti:

— Selkävika, selkävika… Aivan niin. Nyt minä muistin. Vain kuusi kadunväliä vasemmalle. En muista talon numeroa, mutta se on vastapäätä Steeven apteekkia. Siellä asuu maailmankuulu kiropraktikko, joka on saanut äskettäin Euroopasta virkatoverin…

— Rivers! huudahti Joan.

— Aivan oikein, ilostui vieras. — Tohtori Rivers. Hän voi auttaa teitä, rakas rouva. Mutta vielä parempi, jos pääsette hänen virkatoverinsa vastaanotolle…

— Jerry! huudahti Joan nyt äskeistä kuuluvammin. — Sinähän voit parantaa minut. Lähdetään heti kotiin!

Rullatuoli alkoi vieriä hurjaa vauhtia eteenpäin. Vieras jäi katsomaan avioparin iloista menoa ja ravisteli säälivästi päätänsä.