Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

KAHDESKYMMENES LUKU

Waldorf-Astoria oli ainoa kelvollinen hotelli miehelle, joka ansaitsi enemmän kuin ehti tuhlata. Taiteilija Jerry Finn oli kohonnut tähän harvinaiseen säätyyn. Hän saapui lentokoneella New Yorkiin ja asettui toistaiseksi asuinaan Waldorf-Astoriaan. Tämä tapahtui huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1953, jolloin Amerikka eli McCarthyn järjestämän april-lipilan merkeissä. Oli omituinen sattuma, että molemmat huvi-mestarit, senaattori ja taskukamman soittaja, saivat huoneensa samasta kerroksesta, joten nimikirjoitusten kerääjät löivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla — mikäli tällainen sanonta hyväksytään. Jerry ilmoitti portieerille, että hän haluaa asua tuntemattomana ja viettää aikansa rauhassa.

— Liian myöhäistä, Mr. Finn, vastasi portieeri. — Radiouutisissa mainittiin jo, että te asutte hotellissamme. Sitä paitsi sano-malehtimiehet ja valokuvaajat…

— Sanokaa heille, että matkustin saman tien, keskeytti Jerry. — En halua tavata pariin päivään ketään.

— Mutta, Mr. Finn, eikö sittenkin ole parempi, että esiinnytte julkisesti? Jos te koetatte salata jotakin, joudutte vielä senaattori McCarthyn kuulusteltavaksi. Ja tehän tiedätte, että…

Jerry sulki puhelimen ja muuttui synkäksi. Kello oli vasta kymmenen, mutta aurinko oli jo kiivennyt korkealle. Jerry avasi ikkunan ja päästi huoneeseen pölyä ja muutamia kärpäsiä. Tänään saapui kevät ja tiedot uusista hinnankorotuksista. Viides Avenue, Manhattanin kaupallinen valtasuoni, esitteli muotiuu-stuuksia, joiden hinnat eivät olleet aprillia, ja Harlemin joen rannalla asuvat pommit ryhtyivät etsimään uusia asuntoja, koska kumoon käännetyt veneet työnnettiin vesille. Ilmassa oli totisesti kevättä. Mutta sittenkin Jerry sulki ikkunan ja heittäytyi sohvalle pitkäkseen. Hän ei voinut sietää ulkoa tulevia kevään ääniä. Kaikkialla soitettiin tai hyräiltiin 'Neljättä nikamaa'…

Menestys oli tappanut toiveet. Hän lähti pohjasta ja heräsi huipulla. Menestyksen salaisuus pysyi tavallisesti aina salaisuutena, koska vain niin perin harvat menestyivät. Jerryn menestys ei ollut enää salaisuus. Jokainen tiesi, että hän oli koonnut sievoisen omaisuuden kovin huolettomalla tavalla.

Mutta mikään ei pysynyt sala. Ei Jerry Finnin omaisuuskaan, joka oli puristettu varsin pieneen kokoon: kolmeen pankkikirjaan. Puolen päivän tienoissa hänen hotelliasuntoonsa tunkeutui kaksi huolellisesti pukeutunutta herrasmiestä, joiden elämäntehtävänä oli huolehtia kansalaisten raha-asioista. Toinen oli suunnilleen Jerryn ikäinen, harteikas kuin mammutti, punakka ja avokatseinen; hänen nimensä oli Roth. Toinen esitteli itsensä Mr. Ritteriksi. He tavasivat huolellisesti nimensä, paljastivat päänsä ja puhuivat luotettavaa pankkimiesten kieltä, jossa dollari sana sointui erittäin kauniisti. Mr. Roth toimi esipuhujana ja Mr. Ritter säestäjänä ja varmistajana.

— Mr. Finn, aloitti Mr. Roth juhlallisesti. — Chicagolainen ystäväni Howard Atkeson — tehän tunnette hänet?…

— Totta kai, oikein hyvin.

… ilmoitti minulle, että te olette tallettanut melko kauniin summan dollareita eri pankkeihin: Kansalliseen Kauppa-pankkiin, Ensimmäiseen Kansallispankkiin ja Keskivaltiöiden Uuteen Kauppapankkiin. Onko asia näin, Mr. Finn?

— On, mutta…

— Suokaa minun selittää, Mr. Finn! Kaikki mainitsemani pankit ovat erittäin luotettavia rahalaitoksia. Tunnen niiden tiliaseman kuin omat taskuni. Mutta — ja nyt minä tulen varsinaiseen asiaan, jonka vuoksi rohkenemme häiritä teidän rauhaanne — niiden maksama talletuskorko on vain puolitoista prosenttia. Eikö asia ole niin, Mr. Finn?

— On kyllä, mutta…

— Anteeksi, että jatkan, Mr. Finn. Me, Mr. Ritter ja minä, edustamme kuitenkin hiukan arvovaltaisempaa rahalaitosta: Kansallista Rahamiesten Pankkia, joka ei halua tallettajikseen pien-säästäjiä. Alin talletussumma on 250.000 dollaria ja korko kaksi ja puoli prosenttia. Huomatkaa: kymmentä dollaria tuhannesta enemmän kuin muissa pankeissa. Kaikilla talletuksilla on inf-laatiotakuu, joten riskin vaaraa ei ole olemassa milloinkaan. Mitä arvelette, Mr. Finn?

Jerry oli edelleen hiukan hämillään, sillä hän ei ollut aikaisemmin kuullut näin selvää puhetta. Hän tunsi miltei kunnioitusta rahamiehiä kohtaan, jotka tuhlasivat kaiken hellyytensä ja rakkautensa dollariin.

— Mihin te tällä kaikella pyritte, Mr. Ro… ro…

— R-o-t-h. Roth, Mr. Finn. ;

— Niin, mikä on tarkoituksenne, hyvät herrat?

— Auttaa teitä, Mr. Finn. Sijoittaa teidän pikku pennosenne niin, että ne ovat varmassa tallessa ja kasvavat runsaammin korkoa kuin muualla. Me emme ole hyväntekijöitä, ei sinne päinkään, Mr. Finn. Olemme vain pankkimiehiä, jotka toimivat tallettajain eduksi ja samalla tietenkin omaksi edukseen. Ystäväni Howard Atkeson soitti minulle aamulla — tehän tunnette Atkesonin — ja kehotti auttamaan teitä. — Mr. Finn on äskettäin saapunut Euroopasta eikä tunne vielä tämän maan tapoja kyllin hyvin. Auttakaa häntä raha-asioiden hoidossa, sanoi Mr. Atkeson.

— Juuri niin hän sanoi, virkkoi Mr. Ritter ja avasi ensimmäisen kerran tiukasti kiinni-istuvat huulensa.

Ja Mr. Roth jatkoi:

— Kehotamme siis teitä, Mr. Finn, tallettamaan rahanne Kansalliseen Rahamiesten Pankkiin. Samalla voitte myös avata §ekki-tilin. Ajatelkaa, kuinka käytännöllistä on pitää kaikki rahansa yhdessä pankissa. Ja samalla se on turvallista. Toivon, että varmistatte pankkikirjanne ehdolla.

— Mitä se tarkoittaa? kysyi Jerry.

— Sitä, Mr. Finn, että teidän pankkikirjallanne voi nostaa tililtänne rahaa vain se, joka tuntee teidän salaisen tunnussananne. Toisin sanoen te itse tai joku teidän valtuuttamanne henkilö. Näin ollen ei ole mitään vaaraa, vaikka pankkikirja sattuisi katoamaankin. Se ei hyödytä ketään, joka ei tunne teidän salaista tunnussanaanne.

Rahalla oli kyky puhua ja lopettaa puheet. Mitä vaivattomammin se oli saatu, sitä voimakkaammin se puhui. Vain ne, joiden hallussa oli kyllin paljon rahaa, saattoivat ylimielisesti sanoa, ettei raha ole tärkein tekijä maailmassa.

Puolen tunnin asiallisen ja erittäin kaunopuheisen esitelmän jälkeen Jerry Finn oli valmis tallettamaan rahansa uuteen pankkiin, jonka nimi herätti luottamusta ja salaista vastenmielisyyttä. Hän seurasi pankkimiehiä ja tunsi ensimmäisen kerran elämässään todellista itsekunnioitusta. Mr. Rothin kahdeksan hengen Cadillacia ajoi virkapukuinen kuljettaja, joka pyysi ensimmäiseksi työkseen Jerryn nimikirjoitusta. Auto lähti liikkeelle ja kuljettaja hyräili 'Neljättä nikamaa'.

Jerry palasi takaisin hotelliin neljän tienoissa ja kantoi povessaan pientä pankkikirjaa ja sekkivihkoa. Mr. Roth oli selostanut, että vain farmarit ja salakuljettajat kantoivat taskuissaan rahaa, herrasmies sckkikirjaa. Hän oli nyt Kansallisen Rahamiesten Pankin arvovaltainen asiakas, vahingossa rikastunut ja ihmeellisen sattuman armosta muusikko…

Syötyään kevyen päivällisen hotellin ravintolassa Jerry tilasi vuokra-auton ja lähti Boweryyn. Hän tahtoi tavata Bobon, jota ei ollut nähnyt viiteen kuukauteen. Boweryssa oli kevät ja lapsilla variksensaappaat. Katujen jalkakäytävillä istuskeli miehiä ja naisia äänekkäästi keskustellen. Jerry tervehti heitä, mutta vain harvat vastasivat. He katselivat epäluuloisesti vieraan vaatepartta. Vain kiinteistöjen välittäjät ja gangsterit saattoivat pukeutua niin hienosti.

River Avenuen aukiolla oli jonkin uuden uskonnollisen lahkon ulkoilmakokous, jonka osanottajain kesken arvottiin kymmenen autoa. Jerry sivuutti väkijoukon ja pujahti entisen asuntonsa suojaan. Asukkaat olivat jälleen vaihtuneet. Tunkkaisessa kellarihuoneessa oli kaksi iäkästä miestä, jotka katsahtivat hätääntyneinä toisiinsa, kun Jerry ilmestyi sisälle.

— Kasvain, täällä on uudet isännät, hän sanoi reippaasti.

— Uudet? ihmetteli toinen asukki, jonka oikeassa kädessä oli vain peukalo ja etusormi.

— Niin. En ole tavannut teitä aikaisemmin. Pommit katsahtivat taas toisiinsa.

— . Oletteko nähneet professori Minwegeniä? kysyi Jerry. Miehet ravistivat päätänsä.

— Häntä sanotaan Boboksi, lisäsi Jerry. — Hän on ystäväni. Minun nimeni on Jerry. Asuin tässä samassa huoneessa viime syksynä.

Ihmisarat pommit rohkenivat vapautua. Se, jonka oikeassa kädessä oli vain peukalo ja etusormi, äännähti:

— Kyllä maar. Se lähti äsken.

— Minne?

— Kadulle. Sen vuoro oli olla tänään sokea… Toinenkin asukki, jonka otsassa oli suuri sininen luomi, tarjoutui keskustelun osakkaaksi.

— Oletko sinä se huusipaperinsoittaja? Jerry säpsähti.

— Olen…

— Sehän on sievää, mies jatkoi sahaamistaan. — Se Bobo on muuten hullu. Se pitäis laahata hospitaaliin. Sillä on jotakin vikaa täällä.

Mies naputteli sormensa päillä otsaansa.

— Mahdollisesti, myönsi Jerry sävyisästi. — Koskahan Bobo tulee takaisin?

— Sitten kun se on saanut kvartin viskiä ja jotain haukattavaa. Se ei uskalla tulla tyhjin kämmenin, kun luvattiin antaa sille kuonoon.

Bobo parka, huoahti Jerry äänettömästi, istahti pöydän ääreen ja kaivoi sekkivihkon taskustaan. Hän kirjoitti Bobolle kahdensadan dollarin sekin ja ojensi sen luomiotsaiselle.

— Annahan tämä Bobolle ja sano terveisiä minulta.

Jerry alkoi tehdä lähtöä, mutta ovensuussa hän jäi jotakin miettimään ja virkkoi:

— Sanokaa Bobolle, että hän soittaa minulle huomenna. Asun hotelli Waldorf-Astoriassa…

— Waldorf…, hämmästeli luomiotsainen. Minulla on tuttava siellä. Se on hissimiehenä. Veljeni, tarkoitan. Se on kuulemma hieno paikka.

Seitsemän sormen mies sanoi myös tuntevansa hotellin.

— Minä olen kuullut, että siellä syödään kaikki sapuskat kulta-astioista.

— Se on pientä liioittelua, naurahti Jerry.

— Ja minä olen kuullut, että naiset kylpevät siellä maidossa, sanoi luomiotsainen. Ne on kuulemma niin hienoja, että pissaa-vatkin silkin lävitse…

Sitten asukit alkoivat kilpailla tiedoillaan, ja heidän mielikuvituksensa hiiva paisutti kaiken jättiläismäiseksi. Tietokilpailu johti vähitellen sanaharkkaan. Seitsemän sormen asukki väitti kuulleensa, että hotellin keittiössä keitettiin perunat viskissä ja pullataikina vatkattiin likööriin. Luomiotsainen piti tällaista puhetta satuna ja lupasi tiedustella asiaa veljeltään, siltä hissimie-heltä. Miehet olivat jo käymässä rinnuksiin, kun Jerry ojensi kummallekin sikarin ja kyseli heiltä professori Peckiä ja Max-well Bodenheimiä. Molemmat olivat kadonneet näyttämöltä. Professori Walter Erwin Peck oli löydetty eräänä aamuna yksinäiseltä kujalta luodinreikä otsassaan, ja runoilija Bodenheim oli toimitettu jonnekin alkoholistiparantolaan.

— Pöpöjen seuraan, sanoi luomiotsainen. — Ja sinne se Bobo-kin kohta joutuu. Se on niin hullu, että puhuu vain ihmisen sielusta…

Jerry jätti miehet tupruttelemaan sikarejaan ja työntyi kadulle. Aurinko oli jo vaipumassa kivimuurien taakse, ja poliisien radioautot lähtivät velvollisuuskierrokselleen. Boweryn kevätilta himmentyi, mutta Radio Cityssä syttyivät miljoonat neonvalot.

Jerry sai olla jotensakin rauhassa kaksi päivää. Hän nautti elämän mukavuuksista ja kirjoitteli sekkejä. Ne olivat hänen kirjallisen luomiskautensa ihania hetkiä. Mutta sitten alkoi lempeä rauhallisuus muuttua rauhattomuudeksi. Eräänä aamuna hänen huoneeseensa tunkeutui brooklyniläinen Mrs. Howard, joka ilmoitti:

— Tohtori voisi nyt noutaa Lauran penikan. Oi, Mr. Finn! Se on niin kasvanut! Ja sen korvat? Jos tohtori voi tulla huomenna noutamaan sen, minä suosittelen teitä samalla Brooklynin Spaniel-Kerhon jäseneksi. Mitä Mr. Finn arvelee, jos panemme sille nimeksi Herbert? Se on nimittäin uros.

Jerry myöntyi kaikkiin ehdotuksiin ja lupasi noutaa Herbertin parin päivän kuluttua. Tuskin Mrs. Howard oli sulkenut oven, kun Amerikan Amatöörimuusikkojen Liiton viisihenkinen lähetystö kävi ilmoittamassa, että liitto oli valinnut taiteilija Jerry Finnin kunniajäsenekseen. Samalla hänelle ojennettiin upea adressi. Siinä kiitettiin uutta kunniajäsentä siitä suuriarvoisesta ja uhrautuvasta työstä, jonka hän oli vaivojaan säästämättä suorittanut uuden mantereen musiikkiharrastuksen hyväksi. Jerry oli perin liikuttunut näin arvaamattomasta kunniasta ja lupasi lahjoittaa liiton kevätkeräykseen viisisataa kappaletta uudenmallisia Jerry-kampoja ja tonnin toilettipaperia.

Kun lähetystö oli poistunut, Jerry kutsui hotellipalvelijan luokseen ja kielsi päästämästä ketään sisälle.

— Olen huonovointinen. En halua tavata ketään.

— Okay, Mr. Finn, vastasi nuorukainen.

— Odottakaahan! Teen pienen poikkeuksen. Jos professori Minwegen pyrkii luokseni, niin antakaa tulla. Hän on henkilääkärini.

Palvelija kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sanoi lähtiessään:

— Okay, Mr. Finn. Vain henkilääkäri Minwegen…

Jerry astui kylpyhuoneeseen ja aikoi ryhtyä ajamaan partaansa, kun käytävästä kuului kolinaa ja huutoja. Hän kiiruhti ovelle ja jäi kuuntelemaan. Tuntui kuin oven takana olisi painiskeltu tai vedetty sormikoukkua. Samassa kuului jysähdys ja ovi temmattiin auki. Käytävän punaisella matolla makasi voittaja — Mrs. Joan Finn.

— Kerrassaan hävytön nuorukainen! huudahti Joan. Hän ei aikonut päästää minua sisälle.

Joan astui huoneeseen ja sulki oven. Jerry oli hämillään, mutta ei peloissaan. Jokin käsittämätön voima antoi hänelle rohkeutta. Hän oli kuin gladiaattori, jolle rohkeus merkitsi enemmän kuin vaimo, koska hän ei kuitenkaan olisi voinut omistaa molempia.

— Jerry, äänsi Joan ja kietoi kätensä miehen kaulaan. — Mikset sinä ole vastannut minun kirjeisiini?

— En ole ehtinyt…

— Herra Jumala, kuinka sinä olet suloinen! Minä voisin rakastaa sinua vieläkin.

Joan suuteli miestään, irotti kätensä hänen kaulaltaan ja huokaisi:

— Mutta nyt se on myöhäistä. Toivottavasti se on myöhäistä. Etkö sinä pyydä minua istumaan?

— Ole hyvä! Poltatko?

— Tietysti.

Jerry tarjosi tulta vaimonsa savukkeeseen ja istuutui hänen viereensä. Hän tunsi olevansa syytetyn asemassa. Hänen tehtävänään oli vain vastata eikä kysyä. Joan vaikutti pirteältä ja entistä naisellisemmalta. Heleänsininen nylonpuku oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa käytössä, koska helmasta pilkisti vielä muutamia harsimalankoja. Myös hattu ja kengät vaikuttivat uusilta. Vähittäismaksujärjestelmä juoksi muodin kintereillä ja puki naiset kevätasuun.

Joan oli suurenmoinen nainen. Kerta kaikkiaan. Hän ei ryhtynyt sahaamaan karkulaista tylsillä sanoilla ja syytöksillä. Ei! Hänen kaunis suunsa oli kuin aisatiuku, jonka kieli oli jatkuvasti liikkeellä. Jerry nautti siitä, sillä hän oli rutinoitunut kuuntelija. Sanojen vuolas virta oli kuin rauhoittavaa musiikkia, vale-rianaa tai lapsen kätkyen liekutusta.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta minua enää. Muutoin sinä et olisi jättänyt minua. Oo, Jerry rakas! Elämä on ihmeellistä.

On ihanaa olla nainen, joka on syntynyt kauniina. Ensin olin kovin toivoton, kun hienot maalaukseni löydettiin naapuritalon kellarista. En voi käsittää, kuinka ne olivat joutuneet sinne. Sitten uskoin, että sinä olit lopettanut päiväsi, kun katosit niin kummallisella tavalla. Voi, kuinka minä itkin, ihan tosissani minä itkin. Sitten Charles joutui kiinni. Ihan pikku asiasta. Ihmiset ovat joskus niin pikkumaisia. Ja jos ei miehellä ole kylliksi rahaa, hän joutuu vankilaan. Charles sai kolme vuotta. Mutta minä uskon, että lepo tekee hänelle hyvää. Kävin tapaamassa häntä eilen, ja hän oli oikein hyvällä tuulella. Hänellä on loistavia suunnitelmia. Heti kun hän pääsee vapaaksi, hän ryhtyy hallituksen palvelukseen. Ulkoministeriö tarvitsee Charlesin tapaisia miehiä, joilla on kokemusta kaikissa asioissa. Ja kyllä Charlesilla on paljon muitakin mahdollisuuksia. Hän voi ryhtyä vaikka sanomalehtimieheksi tai upseeriksi tai vakoojaksi. Sano, Jerry, vieläkö sinä rakastat minua? Katsos, rakkaus on aina muodissa. Jerry ei vastannut. Joan teki omat johtopäätöksensä ja jatkoi: — Et. Mutta en minä syytä sinua. Eihän mies voi rakastaa samaa naista koko ikäänsä. Vaikka nainen olisi kauniskin. Ja älykäs. Ja lahjakas. Sinä olet nyt suuri taiteilija, josta koko maailma ylpeilee. Euroopassa sinusta ei olisi tullut mitään, koska siellä ei ymmärretä mitään. Sinä olet menestynyt, ja minäkin iloitsen siitä. Mutta, Jerry kulta, minulla on myös ollut menestystä. Kahta päivää myöhemmin, kun sinä jätit minut, tutustuin uuteen mieheen. Hän on oikein sivistynyt: hänellä on ainakin kuuden miljoonan omaisuus. Hänen nimensä on Milton Doro, D-O-R-O. Hän omistaa kaksi pelihuonetta, hienon kapakan ja paljon muuta. Hänellä on myös rahaa, ja hän on eronnut vaimostaan. Tammikuussa olimme kolme viikkoa Floridassa, ja se oli ihanaa aikaa. Milton on kyllä vähän vanhempi kuin sinä, mutta hän on hyvässä kunnossa. Voi luoja, jos näkisit hänen lihaksensa! Hän rakastaa minua aivan mielettömästi, ja Floridassa hän tappeli ainakin kymmenen kertaa minun kunniani puolesta. Katsos, Jerry kulta, kun kaikki miehet hullaantuivat minuun ja olivat ottaa minut väkisin. Mutta Milton ei antanut. Silloin kun mies on mustasukkainen, silloin hän rakastaa naista. Nainen on aina mustasukkainen. Paitsi minä. Minun ei tarvitse olla, koska minulla on aina menestystä. Kaikki miehet rakastuvat minun silmiini ja minun lahjoihini. Milton sanoo aina, että minulla on kaunis sielu. Oo, hän sanoo joskus paljon muutakin kaunista. Muuten, Jerry rakas, minun selkäni on nyt ihan terve. Sano, etkö sinä säveltänytkin 'Neljännen nikaman' minulle?

— Sävelsin…

— Arvasinhan! Mutta minä en ole uskaltanut sanoa sitä Milto-nille, kun hänkin pitää siitä. Me soitamme joskus yhdessä 'Neljättä nikamaa', ja meillä on oikein ihanaa. Milton on myös musikaalinen. Ja sivistynyt. Hän voisi ostaa vaikka koko maailman. Mutta, Jerryseni, sano nyt minulle aivan suoraan: — rakastatko sinä minua?

Jerry pidätti sanoja huulillaan. Viimein hän äänsi hiljaa ja vakavasti:

— En…

Joanin silmissä välähti iloinen lieska. Hän tarttui miehen käteen ja huudahti onnellisena:

— Suurenmoista, Jerry! Sitten kai sinä myönnytkin eroon aivan heti?

— Myönnyn…

— Oo, Jerry! Sinä olet jumalallinen! Tätä puolta minä ihailen sinussa.

— Paljonko sinä vaadit? kysyi mies vakavasti.

— En dollariakaan. Katsos, Miltonilla on rahaa.

— Minulla on myös.

— Miltonilla on varmasti enemmän. Minä uskallan vannoa, että hänellä on enemmän. Hän antaa joka paikassa kymmenen dollaria juomarahaa ja juo vain skottilaista viskiä. Milton sanoi, että jos sinä suostut heti eroon, hän ottaa minut vaimokseen ja ryhtyy ensi vaaleissa kongressimieheksi. Ja katsos, Jerry kultaseni, kongressiiniehellä täytyy olla edustava vaimo, joka auttaa miestään vaalimainonnassa. Minähän voin vaikka tanssia tai vaikka laulaa.

Jerry katseli ihailevasti vaimoaan, joka puhui kuin tiibettiläinen rukousmylly. Samassa Joan nousi, kohenteli kiharoitaan ja sanoi:

— Nyt meidän täytyy lähteä. Jos viivyn perin kauan, Milton voi luulla, että sinä rakastat minua. Hän on niin mustasukkainen, että vartioi minua aina. Hänen edellinen vaimonsa oli kuulemma kovin uskoton. Kerran he olivat olleet vieraisilla jossakin oikein hienossa perheessä, ja sillä aikaa, kun Milton oli käväissyt veeseessä, vaimo oli jo pettänyt hänet. No niin, kultaseni, puehan nyt yllesi nopeasti, niin lähdemme alakertaan. Milton odottaa meitä hotellin baarissa asianajajansa kanssa.

Jerry kietaisi solmion kaulaansa, veti takin ylleen ja laskeutui hissillä kuusitoista kerrosta alemmaksi tulevan Mrs. Doron seurassa. Milton Doro loi taskukammansoittajaan tutkistelevan katseen ja meni muitta mutkitta asiaan.

— Noh, kaveri, mitä sä olet päättänyt? Suostutkos eroon heti? Sinussa on muuten syy, koska jätit vaimosi oman onnensa nojaan ja rupesit pommiksi. Mulla on tarkat tiedot hommistasi. Mua ei huiputeta. Jos suostut, niin eropaperit päivätään tammikuulle ja sinä olet vapaa heppuli heti. Ja Joan on minun.

Jerryn oli vaikea puhua. Hän ei ollut vielä tutustunut kylliksi kauppa- ja liike-elämään, jossa lyriikka ja dramatiikka saivat väistyä hienotunteisesti syrjään niukkasanaisen proosan tieltä.

— No, Jerry! Vastaa nyt, kun Milton niin kauniisti kysyy, kehotti Joan.

— Minä suostun kaikkiin vaatimuksiinne, äänsi Jerry vakavasti. — Paljonko joudun maksamaan elatusapua?

Mr. Doro naurahti leveästi:

— Laulajan rahat menevät viheltäen, mutta bisnesmies pysyy aina pinnalla. Joan ei ole sun lanttiesi vaivainen.

Mr. Doro kääntyi lakimiehensä puoleen ja lausahti:

— Hoitele sinä loput ja pane tulta pyllyjen alle.

Uusien har j äkäisten kunniaksi juotiin malja. Sitten Jerry onnitteli ja hyvästeli Mr. Doroa ja entistä vaimoaan, toivotti heille pitkää ikää ynnä muuta kaunista ja palasi takaisin huoneeseensa, jossa häntä odotti kaksi tukevaa herrasmiestä. He esittivät itsensä etsiviksi ja näyttivät FBI:n merkkiä.

— Mr. Finn, sanoi toinen etsivä. — Oletteko te kirjoittanut tämän sekin?

Hän ojensi Jerrylle sekin, joka oli kirjoitettu professori Minwegenille. Jerry tarkasteli kellertävää paperia, tunsi nimikirjoituksensa ja vastasi:

— Olen, ehdottomasti.

Etsivä ojensi hänelle nyt tukun sekkejä ja tiedusteli:

— Entäs nämä?

Jerry silmäili kirjallisen luomiskautensa tuotteita ja vastasi myöntävästi:

— Olen kirjoittanut ne kaikki. Onko niissä jotakin vikaa?

— On. Ne ovat katteettomia, vastasi etsivä kuivasti.

— Mahdotonta! huudahti Jerry. — Minulla on pankissa kolme-sataatuhatta dollaria. Haluatteko nähdä? Tässä on talletuskirjani.

Etsivä silmäili hienosti sidottua pikku kirjaa, ravisteli päätänsä ja sanoi synkästi:

— Mr. Finn. Otan osaa suruun…

— Minkä tähden? En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Te olette joutunut karkean petoksen uhriksi. Ette ole ainoa, mutta teitä on huiputettu raskaammin kuin toisia. Tällaista pankkia ei ole olemassakaan. Saammeko vaivata teitä parin tunnin ajan?

Nousu huipulle tapahtui nopeasti, mutta kuitenkin asteittain. Alas huipulta oli vain yksi jyrkkä askel. Ristikuulusteluja, allekirjoituksia, juhlallisia lupauksia. Kaikki tuli ja meni huimaavaa vauhtia. Etsivät veivät hänet pankkiin, jonne hän oli pari päivää sitten sijoittanut kaikki varansa. Pankin ovi oli lukittu ja suuri toimistohuone autiona. Uutta rahalaitosta oli pidetty avoinna vain kolme tuntia. Sen jälkeen se oli suljettu. Luottamusta herättävät pankkimiehet ja heidän kauniit toimistovirkailijansa olivat kadonneet miljoonan dollarin omaisuus mukanaan.

Päästyään kuulusteluista vapaaksi Jerry palasi hotelliin ja itki kuivaa, kyyneletöntä miehen itkua. Hänen taskussaan oli kahdenkymmenen dollarin seteli, ja alakerrassa odotti maksamaton hotellilasku. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut hiukan tukea ja lohdutusta, saapui verovirastosta kirje, jossa vaadittiin pikaista selitystä tulojen salaamisesta ja verovelvollisuuksien täyttämättä jättämisestä. Jerry otti puhelinyhteyden Chicagoon, mutta Mr. Atkeson oli parhaillaan päivällislevolla. Jerry jätti hänen sihteerilleen lyhyen tiedonannon: "Olen menettänyt kaikki rahani. Hotellilasku maksamatta. Verot maksamatta. Odotan apuanne."

Kaksi tuntia myöhemmin saapui sähkösanoma:

Vanha tuttavamme Isaac Rivers vietti sävyisää yksinäisen miehen iltaa näköradion ääressä. Sadistinen rikosnäytelmä, jossa näkymätön murhaaja tappoi uhrinsa kutittamalla ja kuristamalla, synnytti karmivan tunnelman, ja Isaac tarttui pontevasti oluttuoppiin. Näytelmän esitys katkesi vähän väliä tupakkatehtaan mainoksiin. Isaac etsi uuden lähetysaseman ja syventyi seuraamaan AI Caponen sadunhohtoista elämää. Hetken kuluttua hän väsyi siihenkin ja etsi jälleen uutta nähtävää. Viimein hän sulki radion ja kääntyi katselemaan itseään. Hän oli perin harvoin syventynyt itsetutkisteluun, ja hän havaitsi nyt, ettei ollut menettänyt mitään.

Toiset ihmiset elivät ja oppivat, toiset vain elivät. Isaac Rivers kuului viimeksi mainittuihin. Hänen elämänsä oli suurin piirtein tasaista pintaa, jossa oli harvoin suuria nousuja ja laskuja. Hän oli nähnyt, että optimistit perivät maan, ja sen vuoksi hänkin tahtoi olla optimisti. Kaiken uhalla.

Kello läheni kymmentä, ja New Yorkin makuuhuoneessa valmistauduttiin yöelämään. Isaac katseli tuokion ikkunasta kadulle, jossa loppumaton ihmisvirta kiiruhti jonnekin, haukotteli leveästi, loi kutsuvan katseen vuoteeseen ja alkoi verkkaisesti riisuutua. Samassa kuului ovelta arka koputus. Isaac mietti hetkisen, avatako vai ei. Hän oli jo illan kuluessa lahjoittanut neljä dollaria erilaisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin: pelastusrenkaan hankkimiseksi East Kiverin sillalle, etelävaltioiden lukutaidon poistamiseksi, Korean sodassa mukana olleiden elokuva-ja sirkustähtien eläkerahaston kartuttamiseksi ja pesäpalloväli-neiden hankkimiseksi erääseen Pakistanin amerikkalaiseen siirtokuntaan.

Isaac tunsi täyttäneensä kansalaisvelvollisuutensa eikä mennyt avaamaan. Mutta hetken kuluttua koputus uusiutui ja samalla soi myös ovikello. Hän astui perin haluttomasti ovelle ja varasi varmuuden vuoksi puolen dollarin kolikon käteensä. Sitten hän avasi oven varovasti ja epäröiden ja katsahti porraskäytävään. Kynnykselle ilmestyi Jerry Finn, hänen rakas assistenttinsa, josta oli tullut parilla iskulla amerikkalainen kuuluisuus, uuden mantereen Paganini, uranuurtaja ja kansanliikkeen herättäjä, jonka kansalaistamiseksi muuan säveltaidetta suosiva kongressimies oli tehnyt poikkeuslakialoitteen. Miehet olivat kotvasen kuin tain-noksissa. Viimein Jerry heittäytyi holhoojansa avattuun syliin ja mumisi hiljaa:

— Isaac… Sinä olet minun takaajani…

— Jota sinä et enää tarvitse, lisäsi kiropraktikko ja hellitti otteensa muusikosta. — Tule, poikani, niin otamme pikku ryypyt.

Jerry oli kalpea ja synkkäilmeinen, lyöty ja vaitelias. Mutta Isaac uskoi kaiken johtuvan vain jälleennäkemisen-suuresta riemusta ja tuskasta.

— Minä jo pelkäsin, että olit unohtanut minut, sanoi kiropraktikko ja ojensi entiselle apulaiselleen tervetuliaismaljan. — TVo niin, veli hyvä, miltä elämä tuntuu nyt kaiken menestyksen ja kunnian jälkeen?

Jerry puristi kasvoilleen väkinäisen vaivaistalon hymyn ja vastasi alakuloisesti:

— Isaac, uskotko, että minusta voisi kehittyä kiropraktikko?

— Sinusta! Sinusta voi kehittyä vaikka mitä. Sinä olet maailman lahjakkain olento. Ja minä ylpeilen siitä, että olet joskus ollut työtoverinani.

— Kiitos, Isaac, jatkoi Jerry liikuttuneena. — Nyt tarjoudun uudelleen palvelukseesi.

— Sinullahan on jo elämänura — ja aivan loistava.

Jerry yritti jatkaa, mutta huulet olivat kuin kontassa ja ajatukset paleltuneet. Hänen aloitteensa kuoli ilman komiteaa. Tohtori Rivers oli ihmeissään, mutta sitten hän uskoi, että Jerryn vaiteliaisuus johtui kuuluisuudesta. Niin — Jerryhän oli totisesti jo niin kuuluisa, että hänen oli ryhdyttävä käyttämään tummia silmälaseja.

— Oletko sinä ihan tosissasi? Tarkoitan: haluaisitko sinä tulla uudelleen minun paanarikseni?

— Haluaisin, Jerry vastasi hitaasti kuin sulhanen vihillä. — Jokainen kykenee soittamaan taskukampaa, mutta kiropraktiikkaan pystyvät vain harvat…

— Ja valitut, jatkoi Isaac. — Siihen tarvitaan luontaisia taipumuksia. No, ryypätään välillä!

He ryyppäsivät, minkä jälkeen Isaac jatkoi innostuneesti:

— Mitä arvelet, jos järjestäisimme uuden mainosrynnäkön — nyt kun sinullakin on nimeä?

— Olen valmis vaikka pieniin rikoksiin, vastasi Neljännen nikaman tekijä. — Ihmismassojen intohimoja voi parhaiten kiihdyttää torvisoitolla ja paraateilla…

— Mitäh! huudahti Isaac, sillä hän ei tajunnut Jerryn sanoja, jotka olivat synkkien ajatusten huutolaispoikia.

— Olen väsynyt kuuluisuuteen, Jerry jatkoi verkkaisesti. — Tahdon näyttää sinulle, että olen takauksesi veroinen.

Hän tarttui tukkaansa aivan kuin olisi tahtonut nostaa itsensä ilmaan. Mutta sitten hän nostikin vain lasin huulilleen ja antoi työnantajalleen puheenvuoron. Isaac muisteli jotakin, sitten hänen punertavissa porsaansilmissään välähti iloinen lieska, ja hän alkoi kertoa iloista uutista:

— Olin unohtaa koko jutun, koko loistavan jutun. Viime viikolla täällä kävi pari herrasmiestä tiedustelemassa osoitettasi, mutta mistäs minä sen tiesin.

— Etsiviä tietysti? Jerry kysyi harmaasti.

— Ei, ei, vaan Suomen lähetystön edustajia Washingtonista.

Jerry ei vavissut, sillä hän tiesi kyllin hyvin, että kansainvälinen oikeus pitää kahleissa halujen kiihkomielisen ja itsekeskeisen armeijan. Jerry ei myöskään pelännyt, sillä hän tiesi kokemuksestaan, että pelko synnyttää vihaa — ja vihamiehet on yleensä valittava hyvin harkitusti ja varovasti. Hän katsoi isäntäänsä suoraan silmiin ja kysyi:

— Oliko heillä vangitsemismääräys mukanaan?

— Mitäh? Isaac huudahti nyt toisen kerran. — Mitä sinä oikein puhut? He vain tahtoivat tietää osoitteesi, sillä heillä oli hyviä uutisia. Sinulle on myönnetty korkea kunniamerkki…

— Mistä hyvästä?

— Suomen ja erityisesti Suomen säveltaiteen tunnetuksi tekemisestä ulkomailla… Jotakin tähän tapaan ne herrat sanoivat. Tiedä sitten.

Jerry sulki silmänsä ja huoahti murheellisesti. Mutta paria tuntia myöhemmin hän astui arvokkain ilmein herra Kronikopelosin lelumyymälään ja osti uuden refleksivasaran. Inflaation takia vasaran hinta oli noussut kolmeenkymmeneen senttiin. Hinnan nousu ei kuitenkaan järkyttänyt musikaalisen niveltohtorin mieltä, sillä saatuaan vasaran käteensä hän sanoi lelukauppiaalle:

— Avatkaa minulle vähittäismaksutili!