Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

KUUDESTOISTA LUKU

Marraskuun puolivälissä matkamiehet kartoittivat Ohion valtiota. Hitaasti ja hartaasti. Aivan kuin höllästi hirtettyinä. Mitä nuhraantuneemmaksi heidän ulkoasunsa muuttui, sitä vaikeampi heidän oli saada peukalokyytiä. Puolentoista viikon aikana he olivat nukkuneet vain yhden yön vuoteessa: eräässä Pelastusarmeijan yömajassa. Ja nyt he lähestyivät Paynsvillen kaupunkia.

Tuuli oli paikannut palkeensa ja puhalsi suoraan Kanadasta. Ohut lumivaippa peitti yksitoikkoisen ja asumattoman seudun. Ohikiitävät autot tupruttivat pistelevää pakkaslunta matkamies-ten kasvoille, joille oli levinnyt sinertävää punaa. Jerry hieroi maksanvärisiä käsiään ja loi säälivän katseen toveriinsa, jonka valtava tukka hulmuili tuulessa kuin lyhde. Bobo oli jo parina päivänä ollut ihmeen vaitelias ja hiljainen. Hän oli kylmettynyt ja saanut ankaran nuhan. Hänen silmänsä punottivat ja juoksuttivat vettä. Nenän alusta ja huulet olivat rohtuneet, ja hän todisti tämän tästä, että ihmisen voimakkain ääniorgaani oli sijoitettu nenään: satulaluun ja sierainaukkojen välimaille.

Taival taittui hitaasti: vain tuuma ja tiima. Pitkällä metsä-taipaleella he tapasivat erään omahalaisen maankiertäjän, joka oli maikalla Toledoon. Hän oli punakka, keski-ikäinen mies, joka sanoi liittyneensä hoboihin kolmekymmentä vuotta sitten. Hänellä oli kokemusta ja asiantuntemusta, ja sen vuoksi hän lopettikin joka ainoan virkkeen sanoihin:

— Minä en tiedä pulasta mitään.

Hän antoi kohtalotovereilleen hyviä ammattimiehen ohjeita:

— Paynsville on perin ätönen paikka. Neljätoistatuhatta asukasta. Ei maksa vaivaa kiinata pitkää aikaa. Teidän on päästävä Clevelandiin. Siellä ei tiedetä pulasta mitään.

Hän työnsi huuleensa nuuskaa ja osoitti elävänsä omistaan.

— Onko naapurilla yhtään ylimääräistä nikkeliä? tiedusteli Bobo.

— En ole vihitty rahaan, vastasi miekkonen ylpeästi. — Mutta jos nuuskaa… ?

— En ole oppinut käyttämään.

— Entäs kaveri?

— En minäkään, sanoi Jerry.

— Muuta tarjottavaa minulla ei ole.

Vieras alkoi liikehtiä eteenpäin ja suositteli uudelleen Clevelandia :

— Siellä voi viipyä pitempäänkin. Loisto kylä!

Jerry ja Bobo jatkoivat taivallusta. Ohikiitävät autot eivät kiinnittäneet huomiota miesten peukaloihin. Heidän oli käveltävä.

Tuuli yltyi myrskyksi. Se riuhtoi miehiä edestä ja takaa. Kuiva lumi kuohui villinä pyörteinä ja kohosi aika ajoin korkeina patsaina taivasta kohden. Sinne tänne muodostui peuran korkuisia kinoksia, jotka tyrehdyttivät liikenteen.

Bobo alkoi väsyä. Hän huohotti raskaasti, kaatui muutaman kerran kontalleen ja jatkoi hoippuen vaellusta. Hillitön tuisku-aalto sirotteli lunta hänen hiuksiinsa, jotka muistuttivat nyt suurta villakasaa.

— Meidän on päästävä jonnekin suojaan, hän huudahti melkein epätoivoisesti, niisti tuhisevaa nenäänsä ja istahti lumikinokseen. — Alan olla lopussa.

— Paynsvilleen on vielä kymmenisen mailia, vastasi Jerry.

— En kuule, mitä sanoit. — Tule lähemmäksi!

— Nouse! Meidän täytyy kiiruhtaa. — Levätään vähän aikaa.

— Peitymme lumeen. Nyt lähdetään.

Jerry auttoi toverinsa jalkeille. Myrsky kiihdytti vauhtiaan. Maan ja taivaan välillä ei ollut enää vähäisintäkään rakoa. Tuntui kuin maantien ojat olisivat nousseet kohtisuoraan taivaaseen. Maailma pimeni ja kadotti kaikki ääriviivansa.

Bobon silmissä oli kuumesairaan loimottava kiilto. Hän oli Jerryä fyysisesti heikompi ja sen vuoksi hän tarrautui vaistomaisesti toverinsa käsivarteen. He olivat vähällä törmätä tien viereen jätettyyn autoon, joka oli puoleksi lumikinoksen alla.

Hetken kuluttua alkoi autoruuhka lisääntyä. Kulkuneuvojen omistajat olivat lähteneet etsimään lähiseudulta turvapaikkaa ja jättäneet autonsa luonnon huomaan.

— Levätään välillä, ehdotti Bobo.

— Parasta jatkaa.

— En jaksa enää.

— Käytä tahtoasi. Niin minäkin teen.

Bobo istahti lumeen hautautuneen henkilöauton viereen ja pyyhkäisi silmälaseistaan jäähilettä.

— Tahto ei auta mitään, hän sanoi väsyneesti. — Psykologisesti katsoen tahto ei ole mikään sielullinen kyky. Se on vain pelkkä abstraktio.

— Olkoon mikä hyvänsä, mutta tähän emme voi jäädä. Hautaudumme lumeen. Nyt lähdetään.

— Ei vielä. Sinä et varmaankaan ymmärtänyt, mitä tarkoitin. En väitä, että tahtokäsitteellä ei olisi tiettyä kokemusperäistä perustaa, jota me sanomme tahtotoiminnaksi. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan selvästä refleksitoiminnasta, jolla ei ole mitään tekemistä tahtoelämän kanssa. Käveleminen on vain pikku sarja refleksiliikkeitä, jotka syntyvät automaattisesti ilman tahtoa…

Jerry pani molemmat kämmenensä suunsa ympärille torveksi ja huudahti:

— Lopeta! Meidän on lähdettävä.

— En kuullut, mitä sanoit.

Jerry kahlasi aivan Bobon viereen ja korotti äänensä:

— Olet hullu! Seinähullu! Etkö käsitä, että jäädymme lumeen?

Hän tarttui Boboa kainaloihin ja nosti hänet jälleen jalkeille.

— Olen varmasti yhtä väsynyt kuin sinäkin, sanoi Jerry sovit-televasti, mutta siitä huolimatta nyt on jatkettava.

— Väsymyksestä ei kannata kilpailla…

He lähtivät jälleen liikkeelle ja sivuuttivat vähän väliä lumikinoksiin jääneitä autoja. Samassa tuikahti pimeyden keskeltä jokin himmeä valopiste.

— Talo! huudahti Jerry.

— Varmaankin jokin autoasema.

— Se on ravintola.

— Kovin kaukana…

— Ihan vieressä. Etkö näe? Tuossa vasemmalla.

Tiheän lumiseinän takaa häämötti ravintolan mainoskilpi 'Kultainen Lautanen'. Vielä muutama jalka ja he olivat ovella, jonka yläpuolella paloi sininen neon-valo: Olutta, viinejä, hampurilaisia.

— Meitä onnisti, sanoi Bobo.

— Nyt voimme syödä ja juoda.

— Meillä ei ole rahaa, huoahti Bobo.

— Maksamme psykologialla…

He työntyivät myrskyn voimalla pikku tupaan, josta tulvahti hivelevä lämpö- ja tuoksuaalto. Automaattinen levysoitin tervehti matkamiehiä Eddie Fisherin iskelmällä 'Rakas, rakas, rakas'. Tarjoilupöydän takana hääräili italialaissyntyinen pariskunta, joka toivotti vieraat tervetulleiksi. Tunnelma oli kehräävä ja välitön. Tämä oli kodikas pikku ravintola, jossa asiakkaat eivät koskaan vaihtaneet keskenään hattuja ja päällystakkeja. He vain poikkesivat hetkiseksi, nauttivat kupillisen kahvia ja viidellä sentillä äänilevymusiikkia. Mutta nyt heillä ei ollut kiirettä. Ulkona raivoava lumimyrsky puristi heidät lähemmäksi toisiaan, ja hetken kuluttua he olivat kuin saman perheen jäseniä. Jokainen tiesi toisensa perhesuhteet, mielipiteet ja autojen merkit.

— Mikä auto teillä? kysyi Kultaisen Lautasen isäntä Bobolta.

— Cadillac, vastasi Jerry kiireesti, sillä hän pelkäsi, että kuumesairas psykologi ryhtyy jälleen esitelmöimään ruumiillisen liikunnan tärkeydestä.

— Se on hyvä merkki, myönsi isäntä.

— Ja kallis, lisäsi Jerry.

— Hyvin kallis. Meikäläinen ei voi ajatellakaan sellaista. Minulla on Ford. Mitä voisin tarjota herroille?

— Portviiniä, sanoi Bobo. — Se lämmittää. Mutta… Odotta-kaahan hetkinen. Bobo kumartui tarjoilupöydän ylitse lähemmäksi isäntää ja jatkoi kuiskaavasti:

— Olisimme myös syöneet jotakin, mutta meillä ei sattumalta ole rahaa.

— Eikö yhtään? kysyi isäntä.

— Ei senttiäkään.

— Entäs teillä? tiedusteli isäntä Jerryltä.

— Sama asia: ei senttiäkään. Unohdin sekkikirjani autoon.

— Muistitteko lukita auton oven?

— Kyllä… Mutta kadotin avaimet lumeen. Ravintoloitsija piti vaimonsa kanssa lyhyen neuvottelun ja palasi sitten päätään ravistellen takaisin:

— Emme voi tarjota velaksi. Valitan.

Jerryn mieliala pimeni, mutta Bobo näytti nauttivan pikku ravintolan lämmöstä ja ruoan lemusta. Hetken kuluttua hän siirtyi pieneen nurkkapöytään ja ryhtyi valmistelemaan tuttavuutta myrskyä paenneiden matkailijain kanssa. Jerry siirtyi tarjoilupöydän toiseen päähän, loi eloisan katseen ravintolan emäntään ja alkoi kärkkyä ateriaa.

— Hirvittävä ilma, eikö totta Mrs. Compotti?

— Aivan kauhea. Radiossa sanottiin, että liikenne on pysähdyksissä koko Ohion valtiossa.

— Teillä on hyvin sievä ravintola, Mrs. Compotti.

— Kaipaisi korjausta. Mutta milläs me — vanhat ihmiset.

— Älkää toki puhuko vanhuudesta, Mrs. Compotti. Tehän liikutte vielä kuin nuori tyttö.

— Niin — ehkä… Jalkani vain ovat vähän huonossa kunnossa.

— Niinkö? Teidän pitäisi kääntyä lääkärin puoleen.

— Ei siitä taida olla apua…

— On varmasti. Jalkavaivanne voi johtua selästä. Selkänikamien epänormaali asento puristaa keskushermostoa.

— Selkäni on myös kipeä.

— Arvaan sen. Huomaan sen kävelystänne, Mrs. Compotti. Teillä on todennäköisesti ollut ensin jokin lievä kondrooma, josta on sitten kehittynyt sarkooma. Luustossa esiintyvä osteosar-kooma on helposti tunnettavissa. Teidän pitäisi ehdottomasti kääntyä lääkärin puoleen.

Ravintolan pulleahko emäntä kuunteli vieraan kummallisia sanoja ja kysyi äkkiä:

— Herra, oletteko te lääkäri?

— Arvasitte oikein, Mrs. Compotti. Olen selkäspesialisti. Mrs. Compotti siirtyi nopeasti sotilaallisen pullorivistön viereen, täytti lasin ja kysyi aurinkoisesti:

— Portviiniähän sen piti olla vai kuinka?

— Kyllä, Mrs. Compotti. Teillä voi myös olla tumores medullae spinalis.

— Ei… En minä usko, että minulla on sellaisia. Tautiahan tohtori tarkoitti vai mitä?

— Kyllä. Niitä luullaan monesti iskiaskivuiksi. Kipualue riippuu siitä, mitä hermoratoja kasvaimet ja rustoutumat painavat. Kyllä teidän pitäisi tutkituttaa itsenne, Mrs. Compotti.

— Niin, ehkä… ehkä se olisi hyvä. Saan kai tarjota toisenkin lasin?

— Kyllä, kiitos.

Jerry katsahti sivulleen ja tunsi mielihyvää: Bobo tyhjensi oluttuoppia iäkkään herrasmiehen seurassa ja esitelmöi melko äänekkäästi nuorisorikollisuuden psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ulkona raivosi myrsky ja talopahasen hormeissa ulvoi tuuli. Maailma oli nyt niin pimeä, että valokuvaajat olisivat voineet kehittää negatiivinsa ulkona. Ja kuitenkin kello oli vasta neljännestä yli viiden.

Mrs. Compotti jätti Jerryn nauttimaan Portviiniä ja siirtyi supisemaan miehensä korvan tienoille. Hetken kuluttua supina muuttui äänekkääksi vuorokeskusteluksi.

— Pyydä sinä, sanoi Mrs. Compotti miehelleen.

— En minä, pyydä nyt vain itse, vastasi Mr. Compotti vaimolleen.

— En minä kehtaa.

— Pyydä nyt vain. Sinä osaat paremmin selittää asian.

— Ei, kyllä sinun täytyy sanoa hänelle.

— Älä ole lapsellinen, Adelina. Sehän on luonnollinen asia.

— Niin, mutta. Ei, kyllä sinä saat esittää hänelle asian.

— En minä…

Vaimo loi nyt mieheensä vaativan katseen ja antoi äänenpainojen puhua:

— Arturo, kuulitko mitä sanoin? Sinä esität asian ja sillä hyvä.

— Okay, Adelina, vastasi mies lannistuneena, pyyhkäisi käsiään esiliinansa helmaan ja astui verkkaisesti Jerryn eteen.

— Oli vahinko, että kadotitte autonne avaimen, sanoi Mr. Compotti.

— Minäkö? kysyi Jerry hölmistyneenä, sillä hänen valheensa olivat aina lyhytjännitteisiä hätävalheita, joita Bobo tapasi sanoa 'psykologisiksi oikosuluiksi'.

— Niin juuri. Tehän kadotitte sen lumeen.

— Tosiaan! Niinhän minä tein. Olin jo unohtanut koko asian.

— On kuitenkin hyvä juttu, että suljitte ovet.

— Mitkä ovet?

— Autonne ovet, herra.

— Aivan oikein. Se oli tosiaan hyvä juttu.

Jerry tyhjensi kiireesti lasinsa ja alkoi pyyhkiä silmälasejaan.

— Tohtorilla on hieno auto, sanoi Kultaisen Lautasen isäntä.

— On… Se on hyvin hieno.

— Sellainen voidaan ostaa vain lääkärin tuloilla.

— Kyllä… Aivan niin…

— Tohtorilla taitaa olla hyvin korkeat taksat?

— Kuinka kulloinkin, kuinka kulloinkin…

Puhe katkesi tuokioksi. Sitten Mr. Compotti sieppasi hyllyltä viinipullon ja täytti Jerryn lasin.

— Olkaa hyvä, tohtori.

— Kiitoksia! Teillä on hyvää viiniä.

— Se on ranskalaista. Kalifornialainen ei ole näin hienoa tavaraa.

— Eipä tietenkään.

Ravintolan isäntä vilkaisi ympärilleen ja muutti äänensä kuiskaavaksi:

— Olisi vähän asiaa tohtorille.

Jerry säpsähti.

— Niinkö?

— Tai oikeastaan vaimollani. Hän nimittäin käski kysymään, että… Jos nimittäin tohtori voi ja jos se muuten sopii… Ja jos ei se maksa kovin paljon…

Jerry käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja hän tunsi jo melkein haukkaavansa hampurilaisen syrjästä.

— Niin, Mr. Compotti, hän sanoi tyynesti. — Vaimonne kävelystä päätellen hänellä on todennäköisesti jokin vika selässä. Asia on kuitenkin niin, että minulla ei ole laillista oikeutta harjoittaa praktiikkaa muualla kuin New Yorkissa. Ottaen kuitenkin huomioon asian vakavan laadun rohkenen tehdä poikkeuksen. Maksua en tietenkään voi periä, mutta te voitte korvata sen jollakin muulla tavalla. Vaikkapa tarjoamalla kevyen illallisen minulle ja toverilleni tai jotakin muuta sen tapaista.

— Okay, tohtori, okay! huudahti Mr. Compotti. — Sopisiko tohtorille heti?

— Olen aina valmiina auttamaan sairaita, vastasi Jerry viileän juhlallisesti.

Ja tapahtui niin kuin sananlaskussa sanotaan: joka kerjää maan kielellä, ei kuole nälkään. Professori Finn siirtyi nyt arvokkain askelin ravintolan yläkertaan, jossa Compotteilla oli sievä asunto, ja ryhtyi tutkimaan emännän nikamia. Mrs. Corn-pottilla oli harvinaisen täyteläinen ja hienohipiäinen selkä, joka toi elävästi mieleen renessanssiajan maalaukset. Talon isäntä ei malttanut lähteä takaisin asiakkaiden pariin, vaan jäi jännittynein ilmein seuraamaan toimitusta.

— Tässä! huudahti professori Finn samassa ja tunsi todellista löytöretkeilijän onnea. — Neljäs nikama alhaalta lukien. Koskeeko?

— Kyllä… Kovasti…

— Älä valita, Adelina, sanoi aviomies rohkaisevasti. — Minähän olen kehottanut sinua menemään lääkäriin.

— Entä tästä? kysyi kiropraktikko.

— Kyllä — siitäkin…

— Älä valita, Adelina, toisti aviomies.

Tutkittuaan joka nikaman Jerry ryhtyi rytmillisin nykäyksin venyttämään potilaan selkää. Mr. Compottin kädet puristautuivat nyrkkiin ja hän kirosi italiaksi. Mutta potilas kesti urhoollisesti piinan ja vaivan. Tuskissaan hän kertoi tohtorille, että oli synnyttänyt neljä tervettä lasta — ilman lääkärin ja kätilön apua — ja että hän oli nuorempana kantanut kahdensadan paunan jauhosäkkejä ja kaivanut kotinsa perustan sitkeään, punaiseen saveen. Mrs. Compottin tarina auttoi Jerryä diagnoosin määrittelemisessä.

— Se selittää kaiken, Mrs. Compotti. Te olette joskus nyrjäyttänyt selkänne ja nikamien tyveen on syntynyt rustoutuma.

— Ei se siitä ole tullut, vastasi potilas. — Minä sain tämän vian jo aikaisemmin — silloin kun olin sirkuksessa.

— Te olette siis joskus ollut sirkuksessakin?

— Neljä vuotta, mutta siitä on pitkä aika.

— Tanssijattarena vai — ?

— Ei, vaan painijana ja painonnostajana. Mutta siitä on jo vuosia.

Mr. Compotti kääntyi selin pikku näytelmään ja hihitti:

— Tanssijattarena, Adelina…

Jerry tarkasteli potilaan käsivarsia ja selkälihaksia ja ymmärsi nyt varsin hyvin, kenen käsissä olivat pikku ravintolan ohjakset. Venytettyään vielä muutaman kerran nuoruutensa sivuuttaneen amatsonin selkää Jerry kehotti potilasta hankkimaan ensi tilassa hoitovälineet: lämpötyynyn ja biljardipallon. Mrs. Compotti oli perin onnellinen, sillä heillä sattui olemaan jo molemmat. Jerry pyyhki otsaltaan hikeä ja kääntyi hienotunteisesti selin potilaaseen, joka tunsi itsensä niin pirteäksi, että pukeutui hiljaa hyräillen.

— Nyt on Arturon vuoro, sanoi Mrs. Compotti. — Minä lähden alakertaan.

Aviomies hätääntyi:

— Ei minulla ole mitään vikaa selässä…

— Tohtori sen tietää etkä sinä, vastasi vaimo tiukasti ja lisäsi lähtiessään: — Tunnenpa itseni uudeksi ihmiseksi, tosiaan uudeksi…

— No niin, Mr. Compotti, riisukaahan paita yltänne ja menkää pitkäksenne, sanoi Jerry jäätyään kahden kesken Kultaisen Lautasen isännän kanssa.

Mr. Compotti noudatti kehotusta hiljaa vavisten. Jerry ei löytänyt potilaan luisesta selästä minkäänlaista vikaa, joten hän teki johtopäätöksen, ettei Mr. Compotti ollut koskaan vaivannut selkäänsä eikä päätänsä, jossa oli oikeastaan saman verran luuta kuin hänen selässäänkin. Hänen päänsä oli nimittäin erittäin kehittynyt, mutta etupäässä vain luustoltaan.

— Ennen kuin lähdemme alakertaan, otamme pikku ryypyt, sanoi isäntä. — Ja sitten ryhdymme keskustelemaan tohtorin palkkiosta.

— Illallinen kahdelle, vastasi Jerry vaatimattomasti.

Jerry johdatti keskustelun myös yösijaan, mutta isännältä puuttui päätösvalta.

— Kyllä meillä tilaa on, jos vain Adelina suostuu.

Mutta Mr. Compottin ei tarvinnut esittää asiaa Adelinalle, sillä professori Minwegen oli jo ennättänyt hoitaa tällaisen pikkuseikan. Kun Jerry palasi alakertaan, hän tapasi Bobon oivallisessa kierteessä. Osa vieraista oli poistunut ravintolasta. Pitkän tar-joilupöydän ääressä istui enää kaksi nuorta miestä, muuan nuorehko nainen ja vilkaskatseinen kauppamatkustaja, jotka odottivat läheiseltä autoasemalta tilattuja hinaaja-autoja. Korventavaa kuumuutta hohtavan kamiinan ääressä istui Bobo keski-ikäisen herrasmiehen seurassa. Psykologi ei tietänyt pulasta mitään. Hänen kasvoillaan oli tulehtunut nuhan puna, silmät loimusivat jykevien lasien takaa kuin pikku kekäleet ja hän ohjasi käsillään sanojen vuolasta virtaa. Nähdessään Jerryn hän huudahti innostuneesti:

— Olemme jo odotelleet sinua. Saanko esitellä Mr. Glen Tuckerin? Mr. Tucker on V.K.J:n paikallisen instituutin johtokunnan puheenjohtaja. Olen luvannut, että autamme häntä.

Jerry kätteli Mr. Tuckeria ja istahti pöytään. Mr. Tucker oli kuusissakymmenissä elelevä miehenvekkuli, ruskeasilmäinen ja hiukan harmahtava. Hänen ikenissään oli runsaasti kultaa, jonka todellisen arvon hän paljasti nauraessaan. Muutamassa minuutissa kävi selville, että hän oli kohtalaisen varakas, kahden lapsen isä sekä luku- ja kirjoitustaitoinen. Hän omisti Paynsvillessä pikkaraisen ongenkoukkutehtaan ja Pine Lakessa kuuden huoneen asuintalon.

— Missä1 on Pine Lake? kysyi Jerry.

— Te olette Pine Laken keskustassa, vastasi Mr. Tucker. — Tämä on kesällä hyvin kaunista seutua ja täällä on paljon historiallisia paikkoja.

Mr. Compotti toi pöytään muutamia hampurilaisia ja vadillisen ranskalaisia perunoita, jotka oli käristetty margariinissa. Mr. Tucker tarjoutui maksamaan laskun, mutta Mr. Compotti huomautti:

— Tohtori on jo maksanut. Olkaa hyvä, tohtori. Ja niin kuin kai jo sanoin, me emme käytä hampurilaisiin hevosenlihaa emmekä keuhkoja.

Kiropraktikko tarttui päiväpalkkaansa ja työnsi puolet psykologin eteen. Kevyt illallinen hupeni äkkiä olemattomiin.

— Te olette kuulemma äskettäin saapunut Euroopasta? virkahti Mr. Tucker ihaillen Jerryn ruokahalua.

— Viime elokuussa, hyvä herra.

— Olipa onni, että pääsitte pois sieltä kurjuudesta. Jerry ei vastannut. Mr. Tucker jatkoi:

— Vanhempi poikani oli sodan aikana Euroopan rintamalla vangitsemassa saksalaisia ja yleni majuriksi.

— Korkea arvo, myönsi Jerry.

— Niin, mutta poikani olikin hyvä sotilas. Hän nitisti ainakin viisituhatta saksalaista, vaikka ei ollut koskaan ollut aseharjoi-tuksissa. Ja niin hänestä vain tuli puolessa vuodessa majuri.

— Se kävi nopeasti, totesi Jerry.

— Niin. Ja nyt poikani on lähettiläänä Etelä-Amerikassa ja tekee kovasti rahaa. Hän on maailman nuorin lähettiläs, täytti viime kesänä kaksikymmentäkolme. Savuke?

— Kiitos!

— Euroopassa ei taida vielä olla kunnon tupakkaa?

— Ei…

— Meillä on vaikka mitä.

— Paitsi opettajia, huomautti Bobo.

— Niitäkin on kohta tarpeeksi, kun ehditään Euroopasta tuottaa. V.K.J.I. on jo tilannut kolmensadan miehen lähetyksen.

— Mikä on V.K.J.I? kysyi Jerry.

Mr. Tucker paljasti kultaisen suunsa ja vastasi naurahtaen:

— Eikö Euroopassa tiedetä mitään V.K.J.I:stä? Se on Vapaan Kasvatus järjestön Instituutti, jolla on oppilaitoksia ympäri mantereen. Myös Pine Lakessa on V.K.J.I:n oppilaitos, ja minä olen sen esimies — presidentti, niin sanoakseni.

— Ja Mr. Tucker tarjoaa meille nyt väliaikaista tointa, sanoi Bobo.

— Opettajantointako? tiedusteli Jerry.

— Aivan niin, Mr. Finn, virkkoi ruskeasilmäinen presidentti aurinkoisesti. — Suokaa minun selittää, mistä on kysymys. Koulussamme on kolmekymmentä oppilasta, kaksikymmentäkolme poikaa ja seitsemän tyttöä, joiden ikä vaihtelee kahdestatoista seitsemääntoista. Opettajakuntaan kuuluu kaksi opettajaa, vakituinen järjestysmies ja talonmies. Nyt on seikka sellainen, että järjestysmies sanoi itsensä irti viime viikolla ja hakeutui poliisilaitoksen palvelukseen. Toinen opettaja erosi toimestaan eilen ja lähti Minnesotaan kaivostöihin, ja toinen aikoo lähteä viikon kuluttua. Meille on kyllä tulossa uudet opettajat, mutta se vie aikaa ainakin viikon päivät, joten koulumme tarvitsee heti kaksi väliaikaista opettajaa. Kun kuulin professori Minwegeniltä, että te molemmat olette toistaiseksi virkaa vailla, päätin pyytää apuanne. Mitä arvelette, Mr. Finn?

Jerry mietti tuokion ja tarkkaili samalla Bobon tulehtuneita kasvoja.

— Olisiko meidän hoidettava myös järjestysmiehen tehtävät? Jerry tiedusteli.

— Ei tietenkään, hyvä herra. V.K.J.I :n alaisissa oppilaitoksissa on kohtalainen järjestys. Meidänkin koulumme moraali on nyt paljon parempi kuin vuosi sitten, jolloin kolme tyttöä tuli raskaaksi ja yksitoista poikaa oli siirrettävä sairaalahoitoon liiallisen huumausaineiden käytön vuoksi. Tänä syksynä on tapahtunut vain pari pientä järjestyshäiriötä, mutta niissäkään ei ole tarvittu poliisin apua. Koulumme johtokunta on kuitenkin sitä mieltä, että moraali paranee vielä, kun saamme viikon päästä uudet opettajat. Toinen heistä on entinen yliopiston nyrkkeilyn opettaja ja toinen on tunnettu painonnostaja. Oppilaat kunnioittavat voimakasta opettajaa.

— Onko V.K.J.I. valtion laitos? kysyi Jerry.

Bobo potkaisi Jerryä jalkaan ja antoi silmillään merkkejä.

— Valtion! kauhistui Mr. Tucker. — Ettekö käsitä, että minä en siedä sosialismia? V.K.J.I. toimii yleisten kansalaiskeräysten ja lahjoitusten turvin, niin kuin kaikki merkittävät sivistyslaitokset.

Mr. Tucker lopetti kulttuuripoliittisen katsauksensa ja jäi odottamaan herrojen vastausta. Jerry vaikutti hieman haluttomalta, mutta Bobo sen sijaan tunsi suurta kiinnostusta tätä erikoista instituuttia kohtaan, varsinkin kun kymmenen dollarin päiväpalkan lisäksi opettajille luvattiin kalustettu huone, pesukone ja televisio. Jääkaappia ei pidetty tarpeellisena, koska johtokunta ei vielä tuntenut yhtään tapausta, jolloin opettajilla olisi ollut jotakin jääkaappiin pantavaa.

— Voimmehan kokeilla, sanoi professori Minwegen. — Meillä ei ole suurta vaaraa epäonnistua, jos käytämme introspektiota psykologisena tutkimusmenetelmänä.

— Aivan oikein, huudahti Mr. Tucker, sillä hän luuli, että introspektio oli sama kuin kolmiulotteinen elokuva. — Käyttäkää vain hyväksenne kaikkia vehkeitä, kyllä johtokunta maksaa.

— Psykologian voi mainiosti ottaa avuksi muita tieteitä opetettaessa, jatkoi Bobo. — Esimerkiksi sosiologia…

— Ei sosialismia! keskeytti presidentti. — Parasta opettaa vain sellaista, mistä oppilaat tykkäävät.

Jerryn vastahakoisuudesta huolimatta syntyi sopimus, jonka nojalla kiropraktikko ja psykologi lupautuivat väliaikaisiksi opettajiksi V.K.J.I:n Pine Laken kouluun, jossa moraali oli parantunut kiihkeällä vauhdilla ja jossa valmiiksi kalustettu opettajainhuone tarjosi maankiertäjille yösijan ja eräitä pikku mukavuuksia.

Kaupantekijäisiksi Mr. Tucker tilasi kolme tuopillista olutta, joten miesten aivojen hämäryys alkoi sulautua sopusointuiseksi ulkona vallitsevan pimeyden kanssa. Autojen huoltoasemalta saapui Kultaiseen Lautaseen puhelintieto, että ongenkoukku-tehtailijan auto oli hinattu huoltoasemalle ja oli jälleen ajokunnossa. Kun herrat alkoivat tehdä lähtöä, Mr. Compotti ilmestyi Jerryn viereen ja tarjoutui etsimään Jerryn auton avainta.

— Se on toivoton tehtävä, vastasi Jerry.

— Haluatteko, että ilmoitan huoltoasemalle? kysyi Mr. Compotti. — Ne kyllä hinaavat autonne tänne.

— Antaa olla…

— Mutta kun teillä on sentään niin kallis auto.

— Pikku juttu, Mr. Compotti, Jerry sanoi suuripiirteisesti. — Odotellaan huomiseen.

Talon emäntä ilmestyi myös Jerryn viereen ja ilmoitti voivansa erinomaisen hyvin. Hän tunsi itsensä pariakymmentä vuotta nuoremmaksi.

— Uskon sen, Mrs. Compotti. Katsokaas, kaikki johtuu selästä. Nainen tahtoi vielä kysyä jotakin, mutta häntä kainostutti.

Viimein hän rohkaisi mielensä ja tiedusteli kuiskaavasti:

— Voisiko tohtori kirjoittaa minulle reseptin?

— Minkä vuoksi? Minähän annoin teille hoito-ohjeet: joko biljardi- tai tennispallo ja lämpötyyny.

— Niin kyllä, niin kyllä… Mutta minulla on vähän muitakin vikoja. Vatsaani tahtoo muodostua vähän liiaksi ilmaa, ja sehän on… Kyllä tohtori tietää, kuinka kiusallista se on. Varsinkin yöllä…

— Älä nyt kaikkea kerro, huomautti Mr. Compotti vaimolleen kärtyisesti.

— Ei se minua vaivaa, tiuskaisi vaimo takaisin. — Sinähän sitä olet valittanut.

Professori Finn oli järkkymättömästi kiropraktikon kannalla,

— En suosittele lääkkeitä, hän vastasi. — Olen aivan varma, että tuo vika katoaa parin päivän kuluttua, jos teette säännöllisesti kaikki liikkeet ja hierotte selkäänne tennispalloon…

— Meillä on vain biljardipallo, keskeytti nainen.

— Vaikutus on aivan sama.

— Anteeksi, että keskeytän, huomautti ongenkoukkutehtai-lija, mutta meidän on nyt lähdettävä. Näkemiin, Adelina! Näkemiin, Arturo!

Mr. ja Mrs. Compotti kiittelivät Jerryä kädestä ja toivottivat hänelle kaikkea mahdollista hyvää. Ennen kaikkea he toivoivat,, että tohtori löytäisi autonsa avaimen. Kun kasvatustyön jousti-met ja Mr. Tucker olivat häipyneet Kultaisesta Lautasesta, Mr. Compotti alkoi torua vaimoaan:

— Ei olisi pitänyt puhua tohtorille niistä ilmavaivoista. Johon Mrs. Compotti vastasi:

— Lopeta sitten se ikuinen jankutus huonosta ilmasta…