Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

TOINEN LUKU

Siirtolaiselämän vaikuttavin kohokohta on laivan saapuminen New Yorkin satamaan. Mutta koska tästä aiheesta on jo tähän mennessä kirjoitettu yli kuusikymmentätuhatta matkakertomusta ja sama verta esittelyvihkosia, rajoitumme vain kuvaamaan Mr. Jerry Finniä, joka pääsi laivasta maihin neljän tunnin ankaran ristikuulustelun ja ruumiintarkastuksen jälkeen. Hän suhtautui pikku muodollisuuksiin perin suopeasti käsittäen, että terve epäily on aina paikallaan. Ensin häntä epäiltiin jalokivien ja huumausaineiden salakuljettajaksi, sitten poliittiseksi pakolaiseksi, vakoilijaksi, pornograafisen kirjallisuuden levittäjäksi, atomifyysikoksi ja lopulta etsintäkuulutetuksi ihmisryöstäjäksi, kunnes viimein havaittiin, että hän oli vain muuan niitä vilpittömiä onnenonkijoita, joilla ei ole mahdollisuutta päästä taivaaseen, mutta kylläkin kirkkovaltuustoon.

Hän joutui epäilyksen alaiseksi nimensä vuoksi, sillä Yhdysvaltain salaisen poliisin kirjoissa oli parituhatta Finn-nimistä miestä. Jos hän olisi säilyttänyt entisen nimensä, hänet olisi sivuutettu heti, koska sellaista nimeä eivät olisi kyenneet lausumaan muut kuin suomalaiset.

Jerry oli kuitenkin perin hilpeällä tuulella tepastellessaan alus-vaatteisillaan tulli- ja poliisiviranomaisten kuulusteluhuoneessa, josta avautui vaikuttava näköala New Yorkin pilvenpiirtäjiin. Kuulustelijat olivat myös hilpeällä tuulella, sillä heitä huvitti uuden siirtolaisen alushousujen takamusta, joka oli selänpään kummaltakin puolelta kulunut hiukiolle ja todisti valaehtoisesti omistajansa kuuluvaksi istumatyötä tekeväin luokkaan.

Herttaisten muodollisuuksien jälkeen viranomaiset toivottivat Jerryn tervetulleeksi uuteen maahan ja työnsivät hänet rannalla odottavan Isaac Riversin hoivaan. Mr. Rivers oli synnynnäinen optimisti: hän näki aina ihmisten vastoinkäymisissä valopuolia. Niinpä nytkin.

— Ole iloinen, että pääsit näin vähällä. Monet joutuvat Ellis-saarelle odottamaan kohtaloaan. Mutta missäs sinun matkatavarasi ovat?

— Tässä, vastasi Jerry aurinkoisesti ja heilutti pikku salkkua.

— Kaikkiko?

— Kaikki.

— Ilmankos poliisit epäilivät sinua. Siirtolaisilla on tavallisesti niin tuhottomasti kamaa. Rakkaita muistoja tietysti.

— Minun muistoni ovat muistissani, vastasi Jerry ja alkoi soljua ystävänsä rinnalla ihmisviidakkoon.

— Tällä kertaa ei katseitakaan kaupunkia, vaan ajetaan suoraan Prukliniin, sanoi Isaac, kun he olivat päässeet tunkeutumaan satama-alueelta autojen pysäköintipaikalle.

Jerry astui keinahdellen autoon ja istuutui etupenkille tulevan liiketoverinsa rinnalle. Ja hetken kuluttua he olivat keskellä vilkkainta liikennettä. Manhattan on New Yorkin sydän ja Brooklyn sen makuuhuone. He olivat menossa makuuhuoneeseen, jossa neljä miljoonaa ihmistä nukkui ja elämöi ympäri vuorokauden ja jossa suomalaissyntyinen Doctor Rivers oli harjoittanut praktiikkaansa lähes kolme vuosikymmentä.

Jerry Finnillä oli taipumusta pessimismiin. Kuinka monesti hän olikaan valinnut kahdesta pahasta molemmat, ja kuinka monesti hän olikaan löytänyt donitsista vain reiän ja pähkinästä pelkät kuoret. Istuessaan itseoppineen tohtorin vieressä ja kuunnellessaan hänen esitelmäänsä kiropraktiikasta Jerry alkoi hiljalleen luisua synkän pessimismin partaalle. Hän ei tuntenut kiropraktiikan alkeitakaan, ja nyt hän kuitenkin huomasi ole-vansa kiropraktikon liiketoveri.

He olivat onnellisesti päässeet Brooklynin puolelle ja lähestyivät Neljättäkymmenettäensimmäistä katua. Samassa liikenne pysähtyi. Autojen merkinantotorvet aloittivat korvia vihlovan toitotuksen. Yltyvää melua säestivät vihellykset ja huudot. Jerry loi hiukan hätääntyneen katseen toveriinsa ja kysyi ihmetellen:

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Mr. Rivers ravisti huolettomasti päätään:

— En usko. Lyön vetoa, että sieltä on tulossa jokin kulkue, jolle on annettava tilaa. Pannaan tupakaksi.

Hän ojensi Jerrylle savukkeen ja jatkoi rauhallisesti:

— Tähän täytyy tottua. Nyt ei ollakaan vanhassa maassa.

Valtavan melun keskeltä erottui nyt lähestyvää torvien toitotusta ja rumpujen pärinää. Vielä tuokio ja kulkueen kärki saapui aivan heidän kohdalleen. Ensimmäisenä marssi puolisensataa uimapukuun pukeutunutta kaunotarta, jotka puhalsivat mes-sinkitorvia ja keinuttivat marssin tahdissa kauniita lanteitaan. Mr. Rivers rykäisi merkitsevästi:

— Kun nainen pukeutuu tuolla tavalla, hänestä pitävät miehet ja hyttyset. Minä epäilen, että tässä on nyt kysymyksessä jokin satamatyöläisten lakkokulkue.

Mutta kun ensimmäiset julisteet saapuivat heidän kohdalleen, Mr. Rivers oikaisi väärinkäsityksensä:

— Taisin erehtyä. Tämä onkin vain tavanmukaista mainostusta.

Jerry istui selkä köyryssä kuin kirkossa ja koetti auton ikkunasta seurata uimapukutyttöjä ja heidän kantamiaan julisteita. Mr. Rivers hymähti:

— Nyt minulle selvisi koko juttu. Tämä onkin vain sitä Siionin kitkutusta, siivojen syntisten puuhaa, näethän. Uusi uskonsuunta, joka on jo parin viikon ajan lyönyt rumpua.

— Siis kirkollista mainontaa? ihmetteli Jerry.

— No jotakin sen tapaista. Ei maksa vaivaa katsella.

Mutta Jerry katseli. Vaalea kaunotar, jonka paljaassa selässä ei ollut ainoatakaan häiritsevää nikamaa, kantoi päänsä yllä suurta julistetta, jossa oli seuraava paljon puhuva teksti: Miljoonat ihmiset tulevat tänä iltana Hagar-puistoon, jossa maailmankuulu pastori Gene Petersen puhuu uudesta kristillisyydestä. Saavu sinäkin! Liity seurakuntaamme ja tee testamenttisi sille!

Toisessa julisteessa oli vieläkin voimallisempi lause: Seurakuntamme takaa autuuden.

Mr. Rivers kaivoi taskustaan kynsiviilan ja ryhtyi puhdistamaan kynsiään, mutta Jerry luki päivän tekstiä: Tulkaa kuulemaan pastori Petersenin voimakasta julistusta. Hän on yhdentoista lapsen isä ja äskettäin palannut lähetysmatkaltaan Afrikasta. — Maailmankuulu elokuvatähti Lillian Tutti on liittynyt seurakuntaamme. Liity sinäkin! — Me taistelemme uuden kristillisyyden puolesta emmekä pelkää toisten uskonsuuntien uhkauksia…

Jerry hieroi silmiään ja ravisteli päätään. Hän muisti hämärästi nähneensä kerran tämän tapaista unta. Hän yritti puhua, mutta huulet olivat kuin kontassa. Mr. Rivers hymähti kuin itsekseen:

— Tähän täytyy tottua.

Kauniiden uimapukutyttöjen kulkue jatkui. Vähitellen Jerry teki mielenkiintoisen havainnon: kaikki kulkueen tytöt olivat toistensa näköisiä. Mr. Rivers selitti viisaasti, että samannäköisyys Ovjohtui yleisestä standardista, josta ei ollut lupa poiketa.

Kulkueen toinen soittokunta ilmestyi nyt heidän kohdalleen, soitti jotakin Chopinin haikeata sävellystä marssin tahdissa, seurasi mustalla satiinilla verhottu kuorma-auto, jonka lavalla oli jättiläiskokoinen Raamattu. Auton kylkeen oli maalattu hopeisin kirjaimin seuraava julistus: Saatana raivostuu kuullessaan, että myymme nyt puolella hintaa uutta Raamatun käännöstä.

Jerry sulki silmänsä. Hänen mieleensä muistui elävästi äitinsä sanat: monet ihmiset uskovat Jumalaan, mutta Jumala ei usko moneenkaan ihmiseen.

Kulkueen loppupää alkoi lähestyä, sillä ihmisten suosionosoitukset ja vihellykset yltyivät. Viimeisenä marssi esiin kymmenen vaaleaksi värjättyä sisarta, jotka kantoivat päänsä yllä julistetta: Tämän mainoskulkueen ovat järjestäneet ja rahoittaneet seuraavat liikkeet ja yhtiöt…

Sitten seurasi pitkä luettelo eri liikkeiden ja yhtiöiden nimiä ja mainoksia ja lopuksi kaunis finaali: Ostakaa niistä liikkeistä, jotka tukevat kristillisyyttä!

Parin mailin pituinen autojono lähti hiljalleen liikkeelle. Mr. Rivers sanoi nyt yhdeksännen kerran:

— Tähän täytyy tottua. Nyt ei ollakaan vanhassa maassa. Vai mitä? Olet perin harvasanainen.

Jerry ahdisteli suutaan:

— Niinpä niin, eipä tietenkään. Mietin vain näitä taivaallisia markkinoita.

— Kovasti sinne ollaan menossa, mutta kukaan ei ole tullut takaisin, virkahti Mr. Rivers ja lisäsi hetken kuluttua: — Sittenhän nähdään, kun sinnekin saakka päästään…

— Joka tapauksessa hiukan omituista, huokaisi Jerry.

— Ei siinä ole mitään omituista. Pitäisihän sinun tietää, että kristitty on ihminen, joka rakastaa sydämellisesti kaikkia niitä, joita ei vihaa.

Mr. Rivers pysäytti vähittäismaksulla ostetun Pontiac-autonsa viisikerroksisen asuintalon edustalle ja sanoi:

— Perillä ollaan. Tämä nyt on sitä Pruklyyniä.

Mr. Rivers asui talon ensimmäisessä kerroksessa. Hänen asuntonsa ovella oli metallinen nimilaatta: Tohtori Isaac Rivers, Kiropraktikko. Vastaanotto joka päivä. Nimilaatan viereen oli nastalla kiinnitetty pieni paperilappu 'Tänään ei ole vastaanottoa'. Mr. Rivers irrotti lapun ovesta ja virkahti Mr. Finnille:

— Pidin tänään rokulia sinun takiasi. Siinä kyllä meni muutama dollari hukkaan, mutta koetetaan saada ne yhdessä takaisin.

Jerry tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, joka oli uhrannut päivän ja vieläpä dollareitakin hänen vuokseen. Jerry tiesi, ettei rahalla ollut mitään uskontoa: se teki työtä ja kasvoi korkoa niin pyhänä kuin arkenakin. Ihmiset eivät ansainneet rahaa, he 'tekivät' sitä.

Mr. Riversin lääkärinkoti oli Mr. Finnille miellyttävä yllätys. Viiden huoneen asunto oli hyvän standardin mukaan kalustettu, ilmava ja siisti. Keittiö oli kuin pikkarainen laboratorio, ja lääkärin vastaanottohuone muistutti erehdyttävästi lääkärin vastaanottohuonetta.

Mr. Rivers oli varannut Jerrylle oman makuuhuoneen tavanmukaisin varauksin:

— Siihen saakka, kunnes pääset jaloillesi ja voit hankkia itsellesi oman asunnon.

Tämän tulevaisuutta rakentavan huomautuksen jälkeen liike-toverit istuutuivat olohuoneeseen oluttuoppien ääreen ja ryhtyivät laatimaan keskinäistä työ- ja avunantosopimusta. Maailmankansalaisen Jerry Finnin tulevaisuuden toimella ei ollut mitään yhteyttä hänen menneisyyteensä. Hän oli aina suhtautunut hie-man ylimielisesti elävän romaanikirjallisuuden toistamaan fraasiin: "…ja sen jälkeen hän aloitti elämänsä aivan alusta". Nyt hän oli joutunut tilanteeseen, jossa kaikki oli aloitettava alusta. Kuinka ihmeellisiä selvänäkijöitä olivatkaan kirjailijat!

Miehet ovat sangen mielenkiintoisia silloin, kun heillä on tulevaisuus, naiset taas silloin, kun heillä on menneisyys. Jerry epäili, ettei hänelle ollut kumpaakaan. Hänen menneisyytensä päättyi silloin, kun hänestä otettiin sormenjäljet, ja tulevaisuus pysähtyi kiropraktiikkaan. Mr. Rivers laati hänen elämälleen uudet säännöt ja asetukset. Tästä lähtien Jerry Finnin oli huolehdittava keittiöstä ja ruoanvalmistuksesta, huoneitten siivoamisesta ja yhteisen liikeyrityksen mainostamisesta.

— Maksan sinulle kolmekymmentä dollaria viikossa palkkaa ja dollarin jokaisesta uudesta potilaasta, lopetti Mr. Rivers puoli tuntia kestäneen esityksensä, jonka aikana Jerry oli kuin penkin ja seinän välissä.

Jerry oli valmis kaikkiin taloustöihin, mutta kun Mr. Rivers ryhtyi puhumaan mainostamisesta, hän tunsi matalaksi kaiken korkeankin.

— Ei minusta taida olla mainosmieheksi, hän sammalsi melkein epätoivoisesti ja avasi paitansa kauluksen.

Mr. Rivers oli suorastaan yllättynyt.

— Ei ole? No mutta sen takiahan tätä pisnestä runnataankin. Sinä hankit potilaita, ja minä hoidan ne. Ja samalla minä opetan sinulle ammatin. Teen sinusta parissa vuodessa tohtorin.

— Tohtorin?

— Niin juuri. Uudenaikaisen luonnontohtorin.

Jerry sulki silmänsä niin kuin nuori tyttö, jonka käsi on eksynyt pojan käteen. Mutta Mr. Rivers pysyi virkeästi hereillä. Hän kävi noutamassa jäähdytyskaapista lisää olutta, mutusteli suolattuja maapähkinöitä ja tokaisi sitten viidennentoista kerran:

— Kaikkeen täytyy tottua. Nyt ei ollakaan enää vanhassa maassa.

Jerry ravisteli päätänsä:

— Mutta kuinka minä osaan mainostaa kiropraktiikkaa?

— Kuinka tahansa. Olethan sinä käynyt vanhassa maassa koulua.

— Ei siellä ollut oppiaineena kiropraktiikkaa.

— Eipä tietenkään, koska siellä ollaan kaikessa paljon jäljessä. Ihme, että ovat saaneet sinne jo muutaman käytetyn auton.

Jerry oli vähällä loukkaantua, mutta sitten hän muisti olevansa maailmankansalainen, joka ei saa ajatella eikä tuntea kansallisesti. Hän nousi ja pysähtyi ikkunan ääreen silmäilemään Brooklynin katukuvaa. Autot liikkuivat yhtenäisenä hyytelönä, ja jalkakäytävillä oli tungosta. Jokaisella näytti olevan kiire jonnekin. Ihmiset säästivät aikaa, koska uskoivat sitä rahaksi. Siitä huolimatta useimmilla oli enemmän aikaa kuin rahaa.

— Jos haluat, voit mennä ottamaan raitista ilmaa, huomautti Mr. Rivers lyhyen äänettömyyden jälkeen. — Mutta älä mene kauaksi, ettet eksy.

Mr. Rivers puhui isällisesti kuten ainakin vanhatpojat, jotka antavat nuorille auliisti neuvoja, koska eivät enää voi olla heille huonona esimerkkinä. Jerry hyväksyi Mr. Riversin ehdotuksen ja alkoi liikehtiä ovelle. Kiropraktikko saatteli hänet kynnykselle ja jakoi edelleen hyviä neuvoja:

— Tunnin kuluttua tulee pimeä, ja silloin täytyy olla varovainen. Katsos, nyt ollaan suuressa maailmassa eikä vanhassa maassa. Täällä tapahtuu aina jotakin. Minä en koskaan kulje ulkona ilman asetta.

— Asetta? toisti Jerry ihmeissään.

— Niin juuri. Minulla on aina pistooli taskussani. Roistojen varalta, tarkoitan. Ei ole pahitteeksi, vaikka sinäkin hankkisit itsellesi aseen.

Jerry naurahti hiukan ylimielisesti:

— Ei minulla vielä ole vihollisia — tässä maassa.

— Ei sinulla, mutta rahoillasi. Parasta hankkia vain ase ajoissa.

Jerry ilmoitti liiketoverilleen, että hänen taskussaan on ainoastaan kolme dollarin seteliä ja pari sentin kolikkoa ja työntyi uhkarohkeasti kadulle, jossa jokainen yritti päästä toisten edelle.

Hiostavan lämmin elokuun päivä lemusi asfaltilta. Ihmiset palasivat työstään ja kiiruhtivat koteihinsa kasvattamaan lapsiaan. Jerry pysähtyi silmäilemään näyteikkunoita ja sai töytäisyjä vasemmalta ja oikealta. New Yorkin makuuhuoneessa oli ahdasta.

Hän poikkesi hiljaiselle syrjäkadulle, jonka jalkakäytävillä istui rupattelevia neekereitä. Heidän suojavärinsä sulautui mustaan maisemaan. Kodittomat kulkukoirat etsivät kadulle heitettyjen roskapapereiden alta haukattavaa ja pysähtyivät vuoron perään pienen myyntikojun viereen kohottamaan toista takajalkaansa. Kojussa myytiin hedelmiä ja aikakauslehtiä, hajuvesiä ja maisemakortteja. Jerry jatkoi taivallustaan ja luotti paikallis-vaistoonsa. Erään porttikäytävän suussa parkui parin vuoden ikäinen poika. Jerry pysähtyi hänen viereensä ja ojensi hänelle sentin rahan. Kun poika huomasi, että kolikko oli kuparia, hän heitti sen halveksivasti kadulle ja yltyi askeistakin äänekkääm-mäksi.

Jerry Finn oli pohjimmaltaan herkkä luonne. Hän rakasti lintuja ja lapsia: kyyhkyset tiesivät rauhaa ja lapset toivat vanhemmilleen veronalennuksia. Jerry taputti itkevää lasta olalle ja uteli tämän tuskan ja kärsimyksen syitä. Poika oli avomielinen. Hän lopetti itkunsa tuokioksi ja vastasi:

— Isä petkutti minua. Se on roisto.

— Älähän nyt, lapsi kulta, puhu isästäsi tuolla tavalla.

— Kyllä se petkutti minua, poika jatkoi uhmaavasti.

— Mitä hän on tehnyt sitten? Jerry tiedusteli.

— Osti minulle ilmapallon ja sanoi, että se oli maailman suurin.

— Etkö sinä sitten ole iloinen?

— En. Tomilla on vielä suurempi.

Jerry hymähti hyväksyvästi ja jatkoi matkaansa. Poika heittäytyi jälleen uhmaavaksi ja korotti ääntänsä. Tuntui kuin hänellä olisi ollut maailman suurimmat lapsenkeuhkot.

Muuan syrjäkadun asukki astui poikkiteloin Jerryn eteen ja vaati savuketta. Jerry antoi ja muisti samalla Mr. Riversin viisaan neuvon: hanki itsellesi ase, sillä joka päivä tapahtuu jotakin. Jerry kammosi aseita. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensakin aseettomana. Mutta sehän oli vanhassa maassa, jossa kehitys kulki niin hitaasti eteenpäin.

Alkoi hämärtyä. Jerry kääntyi takaisin ja koetti kulkea mahdollisimman lähellä ajotien reunaa. Samassa hänen katseensa kiinnittyi pienen lelukaupan näyteikkunaan. Ja katso: hän teki oivallisen löydön. Ikkunassa oli runsaan rihkaman keskellä pikkarainen vasara. Jerry muisti elävästi suutari Joonas Suhosen, joka harjoitti suutarinliikettä lähellä Kuopion kaupunkia. Pieni, hintelä mies. Puolentoista metrin korkuinen. Joonas Suhonen kantoi aina povitaskussaan vasaraa. Itsepuolustustarkoituksessa. Jerry astui liikkeeseen ja tiedusteli vasaran hintaa. Kauppias tarkasteli lelua ja vastasi ovelasti:

— Sen hinta on viisitoista senttiä, mutta minä myyn sen mai-nostarkoituksessa kymmenellä.

— Pankaa pakettiin.

Kauppias oli jo ikämies, laiha ja ryppyinen. Oli helppo havaita, että hän hallitsi ammattinsa. Hän oli kohtelias katketakseen, nöyrä ja puhelias. Hänen kasvonsa muistuttivat kuivattua luumua, joka on joskus nähnyt aurinkoisiakin päiviä.

— Tämä on mainio lelu lapsille, hän lausui aurinkoisesti ja kääri vasaran paperiin. — Oikein mainio, kun vain sitten pitää varansa, etteivät lapset riko sillä ikkunoita tai lyö toisiaan päähän. Onko teillä monta lasta?

— Ei, ei kovin monta, Jerry vastasi häkeltyen. — Pari ehkä vai kuinka?

— Oikeastaan ei yhtään…

— Aivan, minä ymmärrän. Vaimonne vasta odottaa. On hyvin viisasta ostaa lelut ajoissa. Kunhan nyt sitten tulisi poika. Vaikka yhtä hyvä on tyttökin. Molemmista on yhtä paljon huolta. Kun lapset ovat pieniä, ne aiheuttavat vanhemmilleen ainaista päänkipua, ja kun ne kasvavat suuremmiksi, niin silloin vanhemmat saavat sydänkipuja. Ei silti, että minulla olisi mitään valittamisen aihetta. Minulla on kaksi poikaa ja tyttö…

— Olkaa hyvä, herra, keskeytti Jerry ja antoi miehelle kymmensenttisen.

— Kiitos, herra. Te puhutte niin sivistyneesti. Olette ehkä käynyt kouluja?

— Jonkin verran, herra.

— Ehkä yliopistoakin, hyvä herra?

— Muutaman vuoden sitäkin.

— Olette varmaan opettaja, hyvä herra?

— Herra, te arvasitte aivan oikein.

— Niin, katsokaas, jatkoi vanha mies joustavasti, minä tapaan niin paljon ihmisiä, että tiedän heidän ammattinsa käsistä ja puhetavasta. Teillä on opettajan kädet ja puhetapa. Eipä silti. Minunkin poikani ovat yliopistossa. Frank on nyt kolmatta ja Edwin toista vuotta. Frank on menestynyt oikein hyvin, erinomaisen hyvin. Hänen kuvansakin on ollut jo pari kertaa sanomalehdissä. Hänellä on tulevaisuutta. Huomatkaa: tulevaisuutta.

— Mitä hän opiskelee?

— Opiskelee? En minä tiedä, mutta hän on nyt päässyt jalkapallojoukkueen kapteeniksi. Oi, herra, kyllä siitä on iloa vanhemmille. Ja kyllä Edwinilläkin on mahdollisuuksia. Hän pelaa koripalloa.

— Eivätkö he sitten opiskele mitään?

— Mitä te tarkoitatte, herra? Minähän juuri sanoin, että he ovat yliopistossa.

— Eikö heidän tähtäimessään ole mitään elämänuraa? Lelukauppias katsoi nyt velvollisuudekseen hämmästyä. Hän silmäili Jerryn kasvoja ja käsiä ja ihmetteli, ettei tämän tyhmästä päästä älynnyt edes tukkakaan lähteä. Hän työnsi kymmensenttisen kassalaatikkoon ja astui sitten Jerryn viereen.

— Hyvä herra, hän virkkoi nyt hyvin selostavin äänensävyin. — Voiko nuorella miehellä olla loistavampaa tulevaisuutta? Jos poikani eivät menesty pallopelissä, he voivat suorittaa jonkin tutkinnon. Edwin on vähän ajatellut lääkärintutkintoa.

— Se on pitkä ura, huomautti Jerry.

— Niin se kuulemma on. Edwin arveli, että se voi viedä pari vuotta.

— Ehkä hän tarkoitti pariakymmentä?

— Ei, ei. Sisareni poika luki lääkäriksi yhdessä vuodessa. Minun nimeni on muuten Kronikopelos. Olen syntynyt Kreikassa. Mikä teidän nimenne on?

— Finn. Hauska tutustua teihin, herra Kronikopelos.

— Vai Finn. Minä tunnen parikin Finniä täällä Brooklynissä. Albert Finn on muuten aivan teidän näköisenne. Hän on nyt Sing Singissä. Onko hän teille sukua, herra?

— Ei, herra…

— Ja sitten minä tunnen myös Ivan Finnin. Komea poika, mutta joutui vuosi sitten kiinni ihmisryöstöstä. Hän on luultavasti sukua teille?

— Ei ole, herra…

— Myös Jerry Finn on hiukan teidän näköisenne. Ehkä vähän pitempi. Mutta poikapahalle kävi huonosti viime viikolla: yritti pankinryöstöä ja joutui heti kiinni. Ei suinkaan hän vain ole sukua teille?

— On… kyllä…

Jerry tunsi poskiensa punottavan sekä uiko- että sisäpuolelta. Hän työnsi leluvasaran taskuunsa ja jatkoi sammaltaen:

— Herra Kronikopelos. Oli oikein mukava tutustua teihin. Ehkä tapaamme toistekin. Minä olen Jerry Finn…

Lelukauppias harppasi loitolle Jerryn viereltä, teki ristinmerkin ja heittäytyi sitten kädet levällään kassakoneensa suojaksi. Hänen luistavat sanansa sammaltuivat nykyaikaisella nopeudella, ja hänen ajatuksensa pyrähtivät lentoon kuin naisen mielikuvitus, joka alkaa toimia heti, kun aviomies tulee myöhään kotiin. Jerry hätyytti itsensä kadulle, jossa värikäs mainosauto suositteli kovaäänisen välityksellä maailman parasta hammastahnaa.

Päästyään Neljännellekymmenelle ensimmäiselle kadulle hän tunsi jo olevansa melkein kotona. Mutta maisema oli muuttunut. Häikäisevät mainosvalot synnyttivät vavahduttavan kauniin tuli-palotunnelman. Elokuun taivas punotti kuin helvetin peräseinä kuilumaisen kadun yllä. New Yorkin makuuhuoneessa sytytettiin kaikki lamput riisuutumishetkenä.

Jerry vilkaisi kelloa. Neljännestä vailla seitsemän. Hän hidasti askeleitaan ja ryhtyi silmäilemään näyteikkunoita. Samassa kuului omituinen kohahdus ja jalankulkijat pysähtyivät paikalleen. Kymmenkunta poliisiautoa valmisteli kulkuväylää mainoskul-kueelle. Hetken kuluttua ilmestyi näköpiiriin ruusuilla koristettu avovauriu, jossa istui valkoiseen smokkiin pukeutunut nuorukainen neljän pin-up-tytön keskellä. Yleisö oli haltioitunut. Se rakasti näytelmää kuin hullu polkkaa. Mutta maailmankansalainen Jerry Finn oli ymmällään. Hän ei tietänyt, mistä oli kysymys. Kun muuan nuorimies ruhjoi kiihkeästi Jerryn vasemman jalan varpaita, hän rohkeni kysyä:

— Anteeksi, mistä on kysymys?

Nuorukainen siirsi jalkansa Jerryn jalkaterältä ja loi kysyjään ylimielisen katseen. Mainosauto oli nyt aivan Jerryn kohdalla. Yleisön hyvä-huudot täryttivät korvien rumpukalvoja. Jerry kääntyi vanhahkon herrasmiehen puoleen ja koetti tältä saada valistusta tietämättömyyteensä. Herrasmies vastasi kuivasti:

— Onko teillä heikko näkö?

Pari äänenmurroksen kanssa kamppailevaa nuorukaista yhtyi keskusteluun. He silmäilivät arvostelevasti maailmankansalaista ja hyrähtivät nauruun. Toinen sanoi:

— Tuo ukkeli on varmaankin Texasista tai Alabamasta, koska ei tiedä, mitä New Yorkissa tapahtuu.

Ja toinen lisäsi:

— Kyllä täytyy miehen olla farmilta, kun ei tunne Billy Banksia.

Jerry tunsi olevansa kotoisin perin etäältä. Hän aikoi vastata nuorukaisille parilla sivistyneellä sanalla, mutta silloin äskeinen herrasmies kääntyi hänen puoleensa ja ryhtyi jakamaan kansanvalistusta seuraavin sanoin:

— Saitte vähän huonon paikan. Ette tainnut nähdä ollenkaan meidän poikaamme Billyä, josta koko Brooklyn iloitsee ja ylpeilee?

— Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, vastasi Jerry nöyrästi. — Minä en valitettavasti tunne Billy Banksia. Kuka hän on, ja mitä hän on tehnyt?

Miehen kasvoille levisi autuas opettajan ilme. Hän sytytti huolettomasti savukkeen ja antoi tiedonlampun valaista tietämättömyyden pimeyttä:

— Billy Banks on Brogklynin poikia. Hän saavutti viime viikolla maailman ennätyksen. Käveli käsillään Bostonista New Yorkiin kahdessa viikossa. Sitä ei teekään kuka hyvänsä. Täytyy olla hyvä kunto. Billyllä on. Ja nyt poika on varakas. Satatuhatta lykättiin hänen kouraansa tänäänkin.

— Minkä vuoksi? kysyi Jerry typerän viattomasti.

— Totta kai lykättiin, koska hän mainostaa nyt maailmankuulua 'Pep-Pep'-pinaattia. Pojalla on tulevaisuutta. Radio ja televisio tappelevat hänestä, ja Hollywood houkuttelee häntä filmiin.

Tungos alkoi hiukan lieventyä, sillä suurin osa yleisöstä oli seurannut Billy Banksia, Brooklynin sankaripoikaa, joka oli löytänyt tien maineeseen ja rikkauteen. Jerry oli erittäin kiitollinen vieraan suomasta tiedotuspalvelusta.

— Kiitoksia, herra, hän lausui kohteliaasti. — Mutta saanko tehdä vielä yhden kysymyksen?

— Tehkää pois.

— Onko Billy Banks sairas — tarkoitan raajarikko?

— Kuinka niin?

— Ajattelin vain, että hänen jalkansa ovat halvautuneet tai jotakin siihen tapaan.

— Ei minun tietääkseni. Hän on kuin itse terveys. Näittehän äsken, kun hän nousi seisomaan auton penkille ja tervehti meitä.

— Aivan niin, Jerry myönsi hajamielisesti. — On vain eräs asia, jota en voi käsittää. Miksi ihmisen pitää kävellä käsillään, jos hänen jalkansa ovat terveet?

Ystävällinen tiedontemppeli heitti savukkeen kädestään ja loi Jerryyn kiukkuisen katseen. Sitten hän lähti menemään ja tuhahti:

— Moukka! Ei tiedä, kuinka rahaa tehdään.

Jerry tunsi itsensä äärettömän pieneksi pysähtyessään ovelle, jossa komeili upea nimikilpi 'Tohtori Isaac Rivers, Kiropraktikko'.