Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

YHDESTOISTA LUKU

Kiropraktiikan alkutaivalta vaeltava Jerry Finn havaitsi perusteellisen tutkimuksen jälkeen, että vika oli neljännessä nikamassa. Alhaalta lukien. Myös häntäluu, tuo atavistinen muisto niiltä ajoilta, jolloin esi-isämme vielä asuivat puissa ja kulkivat neljällä jalalla, oli saanut pienen ruhjevamman. Siellä täällä Joanin selässä oli mustelmia, joten se muistutti hienolle pergamentille sommiteltua karttaa.

Jerry venytteli vaimonsa selkärankaa. Nikamat paukahtelivat hilpeästi kuin kahvin pavut paahtimossa. Joan makasi vatsallaan ja valitteli hiljaa:

— Ei niin kovakouraisesti, Jerry! Minä kuolen…

Mutta Jerry jatkoi ankaraa toimitusta. Kun hän oli laskenut nikamat parikymmentä kertaa ja venyttänyt selkärankaa pikku nykäyksin, hän pani neljännen nikaman tienoille kuuman kääreen ja peitti potilaan kevyellä huopapeitteellä. Sitten hän istahti vuoteen viereen ja sytytti savukkeen. Syntyi pitkä vaitiolon tuokio. Joan oli nukahtanut. Hänen kasvoilleen levisi viaton lapsen ilme, joka oli hyvässä sopusoinnussa hänen henkisen lapsuutensa kanssa. Jerry toivoi hartaasti, että hänen vaimonsa olisi aina ollut unessa. Kuinka paljon fauhallis£inpi ja onnellisempi heidän avioliittonsa olisikaan silloin ollut! Sillä jokainen ihminen oli nukkuessaan hyvä. Aviovaimokin.

Todettuaan vaimonsa unen aitouden Jerry lähti viemään rullatuolia takaisin. Mr. Conelly tutki kellonsa taulua ja havaitsi, että ajoneuvo oli ollut lainassa kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. Sotaveteraani oli kuitenkin suuripiirteinen mies, sillä hän tyytyi dollariin ja lahjoitti Jerrylle kymmenen minuuttia. Jerry maksoi kymmenen dollarin setelillä ja sai takaisin kourallisen pikkurahoja, armeliaisuuden kolikoita.

— Mitäs tohtorit arvelivat vaimonne tapauksesta? kysyi Mr. Conelly, kun Jerry aikoi lähteä.

— Ei mitään vakavaa, Jerry vastasi välttelevästi ja lisäsi julmasti: — Ja jos on vakavampaa, niin kyllähän se sitten selviää ruumiinavauksessa.

— Olisi kuitenkin pitänyt kääntyä jonkun spesialistin puoleen, huomautti kuusissakymmenissä elelevä sotaurho.

— Niin minä teinkin. Kävimme kymmenien spesialistien luona.

— Hyvä juttu. Minä olen muuten kuullut, että te olette äskettäin saapunut Euroopasta.

— Vähän toista kuukautta sitten.

Sotaveteraanin vaimo ilmestyi myös eteiseen ja loi vieraaseen uteliaita katseita. Kuunneltuaan muutaman minuutin aviopuolisoiden rupattelua Jerry huomasi, että koko talo oli selvillä hänen perheasioistaan.

— Minä tunnen teidän rouvanne oikein hyvin, sanoi Mrs. Conelly. — Joan on asunut tässä talossa yli kolme vuotta. Kuulin Mrs. Howardilta yläkerrasta, että te aiotte ottaa koiranpenikan.

— Minä?

— Niin. Mrs. Howard sanoi, että te olette entinen koiralääkäri ja liitytte piakkoin Brooklynin Spaniel-kerhoon.

— Aivan oikein. Se on totta, vastasi Jerry hajamielisesti.

— Meilläkin oli kerran koira, sanoi sotaveteraani haikeasti, mutta se kuoli…

— Tapettiin, oikaisi vaimo. — Joku tunnoton syötti sille rotanmyrkkyä.

— Se oli viisas koira, huokaisi Mr. Conelly.

— Sen nimi oli Fido, huomautti vaimo.

— Aivan niin. Fido oli viisas. Kerran meille sattui hauskasti, kun olimme kaupungilla ostoksilla. Siitä on nyt kolmisen vuotta…

— Eipäs, vaan kaksi, oikaisi vaimo. — Viime kuussa tuli kuluneeksi kaksi vuotta.

— Olet oikeassa, myönsi aviomies. — Niin, kaksi vuotta sitten lähdin vaimoni ja Fidon kanssa kävelylle…

— Me menimme ostoksille.

— Juuri niin. Menimme ostoksille…

— Mr. Kronikopelosin myymälään. Te varmasti tunnette hänet? Hän on kreikkalainen. Te ostitte kerran häneltä pienen vasaran.

Jerry tunsi punastuvansa ja vastasi sammaltaen:

— Olen muistavinani. Totisesti, niinhän minä taisin ostaa.

Mr. Conelly ryhtyi jatkamaan tarinaansa, hiukan katkeilevaa, mutta silti yhtenäistä tarinaa:

— Menimme siis Kronikopelosin myymälään ostoksille, koska meidän ruokakomerossamme oli rottia…

— Hiiriä, oikaisi vaimo.

— Aivan niin. Kun ruokakomerossamme oli hiiriä ja meidän täytyi saada niille myrkkyä…

— Sinä muistat väärin, John. Me emme menneet ostamaan myrkkyä, vaan pikku pyydystä. Hyvä on. Voit jatkaa!

— Me ostimme siis pyydyksen…

— Anteeksi, John. Se olin minä, joka sen ostin.

— Niin olitkin. Vaimoni osti siis pyydyksen, ja tulimme kotiin. Silloin huomasimme…

— Minähän sen huomasin!

— Vaimoni huomasi, että pyydys olikin kadonnut. Aloimme etsiä sitä kaikkialta ja viimein löysimme…

— Minähän sen löysin!

— Siis vaimoni löysi sen. Arvatkaahan mistä? Koiran hännästä. Emme voineet käsittää, milloin ja missä se oli siihen takertunut, mutta siinä se joka tapauksessa riippui, ja Fido valitti kovasti.

— Se oli muuten hyvä opetus, keskeytti valmo jälleen.

— Niin olikin. Se oli hyvä opetus Fidolle, ettei pistä häntäänsä joka paikkaan.

— Se oli opetus sinulle, että huolehtisit paremmin vaarallisista esineistä.

— Niinpä tietenkin. Se oli opetus minulle…

— Ja tietysti myös Fidolle.

— Mutta sitten Fido sairastui…

— Kaksi kuukautta myöhemmin.

— Ja me toimitimme sen lääkäriin…

— Minähän sen toimitin. Sinä olit silloin ansaitsemassa rahaa.

— Juuri niin. Vaimoni toimitti koiran lääkäriin, mutta liian myöhään.

— Syy ei ollut minussa, tiuskaisi vaimo. — Minä vein Fidon heti lääkäriin.

— Niinhän se tosiaan olikin. Mutta lääkäri totesi, että koira oli saanut…

— Sille oli syötetty!

— Että koiralle oli syötetty rotanmyrkkyä. Ja se oli Fidon loppu. Me surimme kovasti.

— Minä surin vielä enemmän, tähdensi vaimo.

Jerry otti vilpittömästi osaa suruun ja teki uuden lähtöyri-tyksen. Hän ihaili sotaveteraanin suurta tyyneyttä ja hänen vaimonsa kehittynyttä taitoa katkaista lauseita kuin porkkanoita. Pariskunta seurasi Jerryä eteiskäytävään, jossa häntä pidätettiin edelleen.

— Ei suinkaan Mr. Finn vain ole englantilainen? kysyi Mrs. Conelly.

— En, en ole…

— Se on hyvä. Minä en voi sietää englantilaisia, eikä John liioin.

— En vähääkään, vahvisti mies.

— Ei suinkaan Mr. Finn ole ranskalainen?

— En, en ole…

— Se on vielä parempi. Minä inhoan ranskalaisia. Ja John samoin.

— Kyllä, myönsi sävyisä aviomies.

Jerry astui muutaman askelen, mutta pariskunta seurasi perässä.

— Anteeksi nyt, Mr. Finn, mutta ette suinkaan te vain ole saksalainen tai venäläinen? kysyi Mrs. Conelly hiukan arkaillen.

— En. Olen maailmankansalainen.

— Se on vieläkin parempi. Minä en voi ollenkaan sietää venäläisiä enkä saksalaisia. Eikä John liioin.

— Se on totta, vahvisti Mr. Conelly. — En ollenkaan. Amerikka olisi paljon onnellisempi, jos täällä olisi vain irlantilaisia.

— Niin, katsokaas, Mr. Finn. Minä olen irlantilainen ja John oikea amerikkalainen.

— Pyydän anteeksi, sanoi Jerry kohteliaasti, mutta vaimoni odottaa. Minun täytyy nyt mennä. Olette olleet erittäin ystävällisiä.

— Kaikki irlantilaiset ovat ystävällisiä, vastasi Mrs. Conelly. — Ja jos te tarvitsette rullatuolia, niin tulkaa vain lainaamaan. John käyttää sitä vain iltaisin…

Jerry kiiruhti potilaan luo ja ajatteli, että ihmiset olivat yleensä inhimillisiä olentoja. Joan oli herännyt ja vaikutti jälleen normaalilta.

— Missä sinä olet ollut? tiedusteli Joan terävästi.

— Vein rullatuolin takaisin.

Joan nousi istumaan vuoteen reunalle ja teki toisen kysymyksen :

— Jerry, nyt minä haluan tietää, minkä tähden sinä olet pimittänyt minulta kymmenen dollaria? Ole hyvä ja anna se tänne?

— Minulla ei ole enää kuin yhdeksän.

— Yhdeksän!

— Niin. Maksoin Mr. Conellylle dollarin rullatuolin vuokraa.

— Se oli aivan tarpeetonta. Olisit sanonut, että maksat joskus toiste. Pane ne yhdeksän dollaria käsilaukkuuni ja tule sitten istumaan viereeni.

Jerry noudatti käskyä. Hänestä alkoi vähitellen kehittyä Finnin perheen sävyisä Fido, joka söi kädestä ja löi vatsansa lattiaan.

— Tunnetko vointisi paremmaksi? kysyi Jerry.

— Tunnen, mutta selkääni aristaa edelleenkin, kun yritän kävellä. Haluaisin suudella.

Se oli jotakin, jota Jerryn ei tarvinnut varastaa. Hän oli jo saavuttanut tällä alalla tietyn kokemuksen, josta hän sai olla kiitollinen opettajalleen. Joanilla oli ilmeiset opettajanlahjat, jotka hän oli onnistuneesti soveltanut nykyaikaiseen tekniikkaan. Kuinka näppärästi hän Jerryä suudellessaan työnsikään pikku kätensä miehen povitaskuun ja veti sieltä esille henkivakuutus-kirjan.

— Minä otan tämän haltuuni, hän sanoi sitten rauhallisesti. — Sinä voit kadottaa sen. Jerry, rakastatko sinä minua?

— Anna vakuutuskirja minulle, vastasi mies jyrkästi. — Aion peruuttaa vakuutuksen. Se on idioottimaisen suuri. Minä en tarvitse sellaista.

— Sinä ajattelet vain itseäsi. Olet julma.

Jerryn kasvoilla ajelehti synkkiä varjoja. Hän loi vaativan katseen vaimonsa vihertäviin silmiin ja sanoi päättävästi:

— Joan, en siedä nyt leikkiä. Ellet suostu antamaan minulle kirjaa, minä otan sen.

— Siinä tapauksessa huudan apua.

Jerry ei odottanut. Hän tarttui oikealla kädellään Joanin ranteeseen ja vei vasemman kätensä vaimon suulle. Kirja putosi aviovaimon kädestä, ennen kuin hän ehti äännähtääkään, ja työntyi takaisin miehen povitaskuun. Varmuuden vuoksi Jerry avasi radion, joka tarjosi kovaäänistä taustamusiikkia avioliit-tonäytelmälle. Joan ei ryhtynyt kilpailemaan radion kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen ja ilmaisi tunteensa kyynelin. Mutta kyynelten vesivoima ei liikuttanut tällä kertaa miehen tunteita. Hän oli kuin tunnoton kemisti, joka näkee kyynelissä vain hivenen vettä, johon on sekoitettu annos natriumkloridia eli rahvaan kielellä keittosuolaa.

Jerry Finn ei ollut sadisti, vaikka hän olikin nähnyt kymmeniä rikoselokuvia, joiden johtoaiheena oli ihana sadismi. Ei, hän vihasi sadismia! Mutta siitä huolimatta hän suhtautui välinpitämättömästi Joanin nyyhkytyksiin ja keittosuolaliuokseen, joka valui naisen kasvoja myöten poskien hymykuoppiin, leuan keskisyvennykseen ja kaulaan. Jerrylle kirkastui nyt surullinen tosiasia: heidän oli erottava. Siihen oli syytäkin, koska he olivat avioliitossa. Tylyin ja päättäväisin ottein hän ryhtyi keräämään omaisuuttaan pikku matkalaukkuun sillä aikaa kun Joan nyyhkytti kilpaa radion kanssa.

Maailmankansalainen ei lyö koskaan lujasti telttansa paaluja, koska hänellä ei ole kotia eikä isänmaata millään leveysasteella. Jerry oli valmis lähtöön, valmis sanomaan vaimolleen jäähyväiset ja valmis antamaan potilaalle hoito-ohjeet. Hän vei matkalaukkunsa oven suuhun, vaimensi hieman radion ääntä ja astui sitten Joanin vuoteen viereen — aviomiehenä ja kiropraktikkona.

— Sinun täytyy olla pari päivää makuulla ja hautoa aristavia paikkoja kuumilla kääreillä, hän aloitti tyynesti. — Sen jälkeen hankit itsellesi kovan pallon, mieluummin tennispallon. Kolme kertaa päivässä heittäydyt lattialle selällesi ja kohotat ruumistasi niin paljon, että voit työntää pallon selkärangan keskikohdalle. Sen jälkeen laskeudut koko voimallasi pallon päälle ja siir-telet itseäsi siten, että pallo koskettaa vuorotellen joka nikamaa…

Joan kuunteli tarkkaavaisena, mutta ei Jerryä, vaan radiota." Samassa hän huudahti:

— Jerry! Ole hiljaa! Etkö kuule, että Bing Crosby laulaa?

Jerry alkoi vetäytyä ovelle. Bing lauloi maailman musiikkikirjallisuuden viime uutuutta 'Rakkauteni palaa Arabian yössä'. Jerry muisti, että arabialaiset naiset eivät koskaan saaneet nähdä aviomiestään ennen avioliittoa. Amerikassa oli päinvastoin: avioliiton jälkeen naiset näkivät hyvin harvoin miestään.

Bing lopetti laulunsa ja antoi hienotunteisesti suunvuoron kuuluttajalle, joka mainosti maailman parasta näköradiota. Jerry kuuli Joanin lumotun äänen:

— Ihana mies! Ihana!

Samassa Joan huomasi Jerryn, joka seisoi ovella lähtövalmiina.

— Minne sinä olet lähdössä? hän kysyi ihmeissään. — Etkö ryhdy valmistamaan illallista?

Jerry ei liikahtanut paikaltaan eikä liioin vastannut mitään. Joan jatkoi haltioituneena:

— Sano, etkö sinäkin rakasta Bingin ääntä? Hän on maailman laulukuningas. Hänellä on aivan irlantilainen tenori. Irlantilaiset ovat maailmankuuluja laulajia. Voi taivas, kuinka minä rakastan Bingiä!

Jerry oli edelleen vaiti. Hän huomasi sivistyksessään jälleen suuren aukon, jonka pohjalla lauloivat irlantilaiset tenorit. Hän astui verkkaisesti vaimonsa viereen ja sanoi värittömällä äänellä:

— Joan, meidän täytyy erota.

— Erota! Minkä vuoksi? Joan vastasi ihmeissään.

— Koska olemme naimisissa. Sitäpaitsi me emme sovi yhteen. Minä olen niin vaikea luonne.

Joan unohti kipunsa, nousi ja kapsahti miehensä kaulaan. Jerry piti nyt varansa, ettei vaimon käsi päässyt pujahtamaan aviomiehen povitaskuun.

— Ei, Jerry, sinä et ole ollenkaan vaikea, sanoi Joan. — Tom ja Erol olivat paljon vaikeampia. He eivät ymmärtäneet minua ollenkaan, vaikka olivat tässä maassa syntyneet. Heitä varmasti kiusasi se, että minä olen niin älykäs. Vaikka isäni olikin farmari, hän tahtoi kouluttaa minua. Ja myös Charlesia.

Joanin käsi oli hiljalleen menossa Jerryn povitaskuun. Mutta mies esti tuon vaistomaisen liikkeen ja tarttui vaimonsa kumpaankin ranteeseen. Hän katsoi Joania suoraan silmiin ja jatkoi alakuloisesti:

— Joan, sinä olet aivan liian hyvä nainen minulle. Minä olen hyvin alhainen luonne. Olen istunut melkein koko ikäni vankilassa…

— Eihän se mitään merkitse, Jerry kulta! Charleskin on ollut kaksi kertaa vankilassa. Niin ja Erol! Hänkin oli ollut vankilassa. Jostakin siveysrikoksesta vai oliko se varkaus. En muista enää oikein tarkasti. Voi, Jerry, kuinka minä nyt rakastan sinua!

— Olen tehnyt törkeitä rikoksia, Jerry jatkoi synkästi. — Olen gangsteri.

— Ooh, minä rakastan gangstereita! He ovat niin rohkeita ja voimakkaita. He eivät pelkää edes kuolemaa.

— Siinäpä se. Minä pelkään…

— Ei sinun toistaiseksi tarvitse pelätä mitään. Ei ainakaan pariin viikkoon. Minun täytyy puhua heti Charlesin kanssa.

— Mistä?

Joan häkeltyi eikä osannut vastata. Jerry työnsi hänet luotaan melkein tylysti ja sanoi jäätävän kylmästi:

— Näyttelijä!

Joan saavutti nopeasti tasapainon ja vastasi:

— Pikku tyttönä minä aina uneksin näyttelijän urasta. Minulla oli lahjoja, ja kaiken lisäksi olen Joan Crawfordin näköinen. Jerry, sinulla on kultainen sydän.

— Niin on. Se on kova ja keltainen. Mutta nyt siihen ei pysty edes timantti. Sinä olet veljesi rikostoveri. Ensin te pakotitte minut ottamaan muodottoman suuren henkivakuutuksen, ja sitten te suunnittelette minun tapaturmaista kuolemaani.

— Se ei ole totta! huudahti Joan. — Me emme ole vielä suunnitelleet mitään. Sinä vain arvailet. Voi, kuinka sinä olet kurja! Nyt minä uskon, että kaikki eurooppalaiset miehet ovat pelkureita. He kerskailevat sivistyksellään eivätkä kykene tappelemaan.

— Mistäs nyt on kysymys? kuului samassa Charlesin matala ääni.

Hän oli avannut oven omalla avaimellaan ja hiipinyt sisään Jerryn ja Joanin huomaamatta. Jerryn käsi meni vaistomaisesti takataskuun. Vasara oli tallella. Hän tunnusteli myös povitasku-aan. Vakuutuskirja oli tallella.

— Kenen matkalaukku tuolla oven suussa on? kysyi Charles. — Mä olin kompastua siihen. Joan, onks sulia tilkka viskiä?

Charles istahti haukotellen sohvalle ja työnsi hatun takaraivolleen.

— Mistäs te täällä oikein höpisitte? hän kysyi sitten saatuaan viskilasinsa.

Joan ja Jerry vaikenivat. Charles hörppäsi laiskasti viskiään ja kysyi jälleen:

— Onks teidän telefoonissa vika? Mä olen soittanut tänne pitkin päivää eikä kukaan ole vastannut.

— Olimme useita tunteja ulkona, äänsi Joan arkaillen. — Jerry vei minut sairaalaan…

— Löiks se sua? kysyi Charles terävästi.

— Ei… Minä kaaduin portaissa ja loukkasin selkäni. Mutta nyt se on jo parempi, paljon parempi. Päätäni vain vähän kivistää.

— Älä tupakoi niin paljon, neuvoi veli ja käänsi katseensa Jerryyn.

— Kuinkas sun bisneksesi runnaa? hän kysyi vaikenevalta aviomieheltä. — Paljonko olet tehnyt tänään mynttiä?

— Jerry on hiukan väsynyt, kiirehti Joan selittämään. — Hänellä on ollut raskas päivä.

— Ei se helppoa ole kellään, huomautti Charles. — Muuten mä tulin sanomaan, että vakuutus on sitten okay.

— Me tiedämme sen, vastasi Joan ja loi epäluuloisen katseen Jerryyn.

— Mikäs sun miestäs vaivaa? tiedusteli Charles sisareltaan. Mongoolithan ovat tavallisesti kovia suunsoittajia. Eikä ne muussa pärjääkään.

— Älä loukkaa Jerryä, sanoi Joan.

Jerry seisoi hievahtamatta paikallaan ja tuijotti oveen, joka kutsui vapauteen. Joan lähestyi miestään ja kysyi sovittavasti:

— Rakas, haluatko sinä viskiä? — En, oli puiseva ja lyhyt vastaus.

— Ei se tunne hyvää tavaraa, huomautti Charles, nousi ja astui venytellen Jerryn viereen. — No, kaveri. Mitäs tuumaat, kun henkesi on vakuutettu? Minä toimin nopeasti ja…

— Ja tyhmästi, lisäsi Jerry, muistaen Mr. Riversin aforismin.

— Jaa,että kuinka? kysyi Charles ärsyttävästi. — Jos sinä alat perin paljon repiä päätäsi, niin siitä seuraa hiljaisuus. Tämä on kovien miesten maa. Täällä tehdään bisnestä ja tapellaan milloin hyvänsä. Koskas sun senkkasi on viimeksi tutkittu?

Joan ehätti väliin.

— Charles, minkä tähden sinä olet niin hyökkäävä? Mene istumaan ja anna Jerryn olla rauhassa.

— Mulla on nälkä, vastasi veli. — Pane miehesi keittiöön.

Jerry puri hampaansa yhteen, niin että narskahti. Sitten hän lähti päättävästi ovelle ja tarttui matkalaukkuunsa.

— Painutko sä takaisin kotimaahasi? tiedusteli Charles. Jerryllä ei ollut muuta vastausta kuin halveksiva ylenkatse.

— Hyvästi, Joan, hän äänsi katkerasti ja ryhtyi avaamaan ovea.

Mutta samassa Charles harppasi poikkiteloin ovelle ja huudahti:

— Älä viitsi kujeilla mun kanssani! Ja mun sisareni kanssa. Jos sulia on jotain sanottavaa, niin tartu kravattiin.

— Jerry, sinä et saa lähteä, rukoili Joan. — Minä rakastan sinua… Charles, älä anna hänen mennä.

— Pudota kapsäkki lattialle! huudahti Charles Jerrylle. — Mä olen valmis.

— Minä en tappele tyhmien kanssa, vastasi Jerry kuivasti.

— Mutta minä tappelen! karjaisi Charles ja sieppasi matkalaukun Jerryn kädestä. — Mä tappelen milloin tahansa eurooppalaisen kanssa ja varsinkin, jos se sattuu olemaan englantilainen.

— Jerry on suomalainen, huudahti Joan ja koetti estää yhteenoton.

— Ei semmosta kansaa olekaan, vastasi kiihtynyt veli.

— On, on, koetti Joan selittää. — Se on lähellä Koreaa… Voi hyvänen aika, koettakaa nyt sopia. On niin ikävää, kun sukulaiset tappelevat. Charles, mene istumaan! Ja Jerry, tule sinä minun kanssani keittiöön. Minä autan sinua.

Jerry vastasi päättävästi:

— Minä lähden!

Mutta kun hän kumartui ottamaan matkalaukkuaan, hän sai iskun leukaansa ja lennähti toiselle puolelle huonetta.

— Nyt sinä, poika, et käytäkään vasaraasi! karjaisi Charles. — Mun kanssani ei metkuilla. Senkin mongooli!

Jerry makasi vatsallaan seinän vieressä, toinen käsi rinnan alla, toinen velttona sivulla. Hän oli tajuissaan, mutta ei kyennyt nousemaan. Hän sulki silmänsä, terästi kuuloaan ja antautui näyttelijäksi.

— Charles! Mitä sinä teit? huudahti Joan kauhuissaan.

— Älä mene auttamaan! Anna sen huilia, koska sitä väsytti.

— Mutta jos hän kuolee?

— Sä olet hupsu, Joan. Ei mulla ole varaa tappaa ketään. Mitäs tämä sirkus muuten tarkottaa?

— Hän haluaa eron minusta, uikutti Joan. — Ja minä olen koettanut olla hänelle niin hyvä.

— No, saahan se eron sinusta — ennen pitkää, naurahti Charles tylysti.

— Ei, minä en tahdo erota hänestä…

— Et tahdo?

— Niin, Charles. Sinun täytyy ymmärtää minua. Hän aavistaa jotakin. Ja minä en tahdo, että hänelle tapahtuu mitään… Charles, minä… minä rakastan häntä…

— Niinhän sinun pitääkin.

— Minä rakastan häntä oikealla tavalla… Tämä ei ole enää näyttelemistä, Charles. Tänään huomasin, että rakastan häntä. Jerrylle ei saa tapahtua mitään. Minä tahdon olla hänen vaimonsa niin kauan kuin elän. Charles, tämä on vaarallista leikkiä. Jos hän sattuu kuolemaan, minä en voi enää elää…

— Lopeta nyt hemmetissä tuo ruikutus, Joan! Sinä menet varmasti sekaisin. Missä vakuutuskirja on?

— Se on minun hallussani…

— Haluan nähdä sen!

— Ei, Charles, minä en anna sitä sinulle.

— Minä haluan vain nähdä sen.

— En voi näyttää…

— Joan, ellet sinä näytä minulle heti vakuutuskirjaa, niin mä en ole enää sun veljesi. Käsitätkös? Mä olen sen jälkeen vain Charles Lawson. Anna kirja tänne ja heti. Muuten…

— Se ei ole minulla… Se on Jerryn povitaskussa…

Jerrystä tuntui kuin hänen ruumiinsa lävitse olisi mennyt sähkövirta. Hän keräsi kaiken tahdonvoimansa ja valmistautui puolustautumaan. Kun Charles astui hänen viereensä ja potkaisi häntä kylkeen, hän ei hievahtanutkaan. Jerry raotti silmiään rihman verran ja antoi miehen työntää hänet kyljelleen. Charlesin huomaamatta Jerryn oikea käsi meni takataskuun, ja kun vieraan käsi työntyi hänen poveensa, hän ponnahti pystyyn ja tarttui ensimmäiseksi Charlesin hatun lieriin ja nykäisi sen äkkiä vihollisensa silmille. Sitten hän käytti vasaraansa, mutta sen kohteena ei tällä kertaa ollut polvi, vaan vihollisen otsa. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei Charles ehtinyt seurata tapausten kulkua. Hän horjahti ensimmäisestä iskusta ja koetti nostaa hatun silmiltään, mutta Jerry veti sen pohjiaan myöten miehen päähän ja jatkoi sopivan kovaa naputusta. Hatun paksu huopa toimi onnistuneena iskunvaimentajana. Charles makasi nyt pitkin pituuttaan lattialla huopahattu silmillään. Mahdollisten yllätysten varalta Jerry lähetti vasaransa pikakäynnille myös miehen polviin ja kyynärpäihin. Sitten hän suoristi solmionsa, sukaisi hiukset silmiltään ja lähti ovelle.

Joan oli kyyristynyt sohvan nurkkaan ja peitti käsillään kasvonsa. Jerry tunsi vaimoaan kohtaan syvää myötätuntoa ja sääliä, sillä hän oli löytävinään nyt naamion takaa ihmisen.

— Hyvästi, Joan, hän äänsi hiljaa.

Joan nousi, mutta hän ei lähestynytkään Jerryä, vaan puhelinta.

— Kutsun poliisin, hän huudahti. — Sinut pidätetään ja joudut vankilaan.

Itsesäilytysvaisto pakotti Jerryn edelleenkin toimintaan. Hän kiiruhti vaimonsa luo, sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneen vuoteelle.

— Roisto, minä vihaan sinua, sähisi Joan.

— Minä en vihaa sinua — enää, vastasi Jerry rauhallisesti, mutta varmuuden vuoksi minun on tehtävä tämäkin…

Ja lauseensa pisteeksi hän kokeili vaimonsa refleksejä ja puudutti vasarallaan hänen polvensa ja kyynärpäänsä. Joan yritti huutaa apua, mutta Jerry painoi suunsa vaimonsa suuta vasten ja suuteli hänet sanattomaksi. Sitten hän lähti miltei juosten ovelle, tarttui matkalaukkuunsa ja poistui.

Lyhyt perhekohtaus oli päättynyt. Se erottui tavanmukaisista perheriidoista vain sikäli, ettei sen kuluessa heitelty vastustajia kermakaakuilla eikä kaadettu huonekaluja.

New Yorkin makuuhuoneessa oli ilta. Kaduilla sädehtivät miljoonat mainosvalot. Katu ei saanut milloinkaan yölepoa. Tuuli oli mennyt yöpuulle, mutta katu valvoi.

Nuoren avioparin kotia valaisi lapsenhengen ikuinen täysikuu…