Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

KOLMASTOISTA LUKU

Jerry heräsi hieman epämiellyttävään tunteeseen: ankaraan kolinaan, huutoon, nauruun ja puristukseen. Joku ravisteli häntä hereille ja yritti kutittaa kainaloista. Jerry avasi silmänsä ja oli kotvan aikaa j unen ja todellisuuden rajalla, jossa kaikki havaittava oli epätodellisen usvaista ja puolittain aineetonta. Häntä nukutti kuin keväistä kettua, ja hänen luomensa painuivat kiinni kuin raskaat luukut. Mutta sitten ravistelu uusiutui ja äskeistä rajummin. Tuntui kuin häntä olisi läimäytetty pari kertaa poskelle ja sen jälkeen karjaistu korvaan. Hän alkoi herätä ja tajuta vähitellen tilanteen. Hän huomasi istuvansa täyteen ahdetussa maanalaisessa junassa. Näkökenttä oli perin rajoitettu. Hän saattoi nähdä muutamia vaunun kattoon kiinnitettyjä mainosjulisteita ja kasvoja. Hymyileviä ja leveästi nauravia kasvoja. Mustia, keltaisia, ruskeita, harmaita, sinertäviä ja kalpeita kasvoja. Tämän kirjavan kasvokokoelman tienoilla leijaili epämääräinen seos lemuja, hajuja ja tuoksuja. Kynsilaukka, pur-josipuli, hammastahna, kasvovesi, purukumi, puuteri, hajuvesi, saippua ja selleri toivat raikkaan tuulahduksen unten maailmasta irtautuvan Jerry Finnin sieraimiin. Arkinen todellisuus tervehti häntä tuhansin äänin ja hajuvaikutelmin. Totta totisesti: tämä oli New Yorkin maanalainen juna, joka kiersi loppumatonta ympyrää; suurkaupungin laskimo ja kiehuva maksa.

Virkalakkinen neekeri tunkeutui nyt kolmannen kerran Jerryn viereen ja sanoi leveästi nauraen:

— Herra! Mihin olette menossa?

— Eteenpäin, vastasi Jerry.

— Hyvä on, herra. Mutta nyt te olette istunut vaunussa lähes seitsemän tuntia ja kiertänyt Manhattanin moneen kertaan. Mikä on tarkoitus, herra?

— Ei ole mitään tarkoitusta, vastasi Jerry.

Juna hiljensi vauhtia, ja neekeri meni avaamaan ovea. Jerry näki ympärillään vain kasvoja. Nauravia kasvoja. Ne muistuttivat loppumatonta virtaa, joka vaihtui jatkuvasti ja pysyi jatkuvasti samana. Samat ilmeet, samat hajut ja samat äänet. Juna lähti liikkeelle, ja neekeri pujotteli liikahtelevan massan lomitse Jerryn eteen. Hän ei halunnut syyttää, vaan auttaa, sillä hän joutui junailijantoimessaan näkemään tuhansia miehiä ja naisia, jotka nukkuivat yönsä maanalaisen junan vinhasti keinahtelevassa vaunussa, kodittomien ihmisten yhteiskehdossa, jonka kovalle penkille pääsi istumaan kyynärpäiden avulla — maksettuaan sitä ennen kymmenen senttiä lähtöaseman automaattiin.

— Niin, herra, jatkoi ihmisystävällinen neekeri jälleen. — Koska te aiotte poistua vaunusta?

— Onko nyt ilta vai aamu? kysyi Jerry.

— Aamu, hyvä herra. Erittäin kaunis aamu. Kello on kohta kahdeksan.

— Missä me nyt olemme?

— Manhattanilla, hyvä herra. Tarkemmin sanottuna Harle-missa. Seuraava pysähdyspaikka on sadaskahdeskymmenesiviides katu, hyvä herra.

— Haarlem, toisti Jerry toiveikkaasti, ja hänen mieleensä muistuivat Hollannin ihanat tulppaanivainiot, puukengät, mehevät juustot, sievästi maalatut talot ja hohtavan valkoiset ovet ja portaat. — Haarlem, hän toisti uudelleen. — Ehkä minä sitten jäänkin pois seuraavalla asemalla.

— Hyvä on, herra, virkkoi neekeri hymyillen kiehtovan tummasti…

Jerry alkoi tungeksia ovea kohden. Samassa hän muisti matkalaukkunsa ja työntyi takaisin lähtöpaikkaansa. Siinä istui nyt kellertävä puertoricolainen pureskellen selleriä.

— Matkalaukkuni on kadonnut! huudahti Jerry mustapintaiselle junailijalle.

— Se on hyvin tavallista, vastasi neekeri ystävällisesti. — Maailmassa katoaa aina jotakin. Mutta nyt teidän täytyy kiirehtiä, hyvä herra. Juna pysähtyy aivan kohta.

— En voi lähteä ilman matkalaukkua, sanoi Jerry tiukasti. — Se on varastettu.

— Se on hyvin tavallista. Maailmassa varastetaan joka päivä. Ilmoittakaa poliisille. Mutta nyt, hyvä herra…

Junailija tarttui Jerryä käsipuoleen, ja voimakkaan tungoksen painolla hänet työnnettiin ovensuuhun. Juna pysähtyi, ja Jerry kulkeutui virran mukana laiturille.

— Matkalaukkuni, matkalaukkuni on kadonnut! hän huusi kovalla äänellä.

Hän sai vastaukseksi ijoisia hymähdyksiä, kapeaa ja leveää hymyä, maailmaasyleilevää sosiaalista naurua. Tuntui kuin New Yorkin kahdeksanmiljoonaa asukasta olisi purskahtanut yhdellä kertaa nauruun. Virta kuljetti Jerryn maan alta kadulle, maanalaisesta tungoksesta maanpäälliseen tungokseen. Hän huomasi liikennettä ohjaavan poliisin ja pujottautui tämän viereen.

— Minulta varastettiin matkalaukku, hän sanoi ääni väristen.

— Vai niin, vastasi poliisi myötätuntoisesti naurahtaen. — Ikävä tapaus, mutta sellaista sattuu joka päivä. Kaunis ilma muuten tänään. Aivan harvinainen näin syyskuun lopussa.

— Perin harvinainen, myönsi Jerry, ja hänenkin kasvoilleen levisi irvistyksentapainen hymy.

Hän jätti poliisin hoitamaan virkatehtäviään ja lähti taivaltamaan eteenpäin. Aamu oli totisesti kaunis ja hivelevän lämmin, mutta unelmien ovela asiamies oli kuitenkin myynyt Jerrylle vääriä kuvitelmia. Hollannin Haarlemin kauniit tulppaani-istu-tukset saivat siirtyä loitolle New Yorkin Harlemin mustasta puutarhasta. Hän oli nyt suurkaupungin neekeriasutuksen sydämessä, jossa kaikki oli mustaa. Harvinaisen albinon tavoin hän ilmestyi Viidennelle Avenuelle, jonka jalkakäytävillä istuskeli kaiken ikäisiä ja kokoisia murjaaneja. He näyttivät viihtyvän erinomaisesti jätepaperien, ruoanjätteiden ja koiranlannan keskellä. Lihavat kärpäset tanssivat hillitöntä hääpolkkaa ja julistivat elämän ikuista jatkuvuutta. Pari pikkupoikaa ruokki kesyä rottaa, jonka pullistuneet kyljet ja pingottuneen vatsan pikku nännit ennustivat iloista perhetapausta. Aurinko lähetti tulisia säteitään tähän mustaan idylliin, joka aivan pursui elämää, hymyilevää, ilakoivaa ja huoletonta elämää.

Jerryä tervehdittiin, ja hän vastasi tervehdyksiin. Hollannin lumoavat kukkatarhat olivat kätkeytyneet Harlemin neekereiden sieluihin. He elivät hengessään luonnon vihannissa asunnoissa ja unelmoivat Eedenistä surisevan kärpäsparven ja auringon paisteessa kuivuneen koiranlannan keskellä. Mustaa, pohjatonta naurua. Elonkeraista hymyä. Vieraaseen maaperään istutettua elämää.

Harlem hymyili, mutta Jerryä painosti elämisen tuska ja matkalaukun menetys. Hänellä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta saada omaisuuttaan takaisin, sillä vain varas saattoi pidättää varkaan.

Viidennen Avenuen ja 127. kadun kulmassa oli Joen kahvila, joka suositteli Harlemin parasta kahvia. Jerry ihastui mustien miesten suhteellisuuteen, sillä he eivät tarjonneet maailman parasta. Jerry poikkesi tupaan, josta tulvahti heti vastaan iloinen kärpäsparvi, automaattisen levysoittimen Frank Sinatra ja vahva paistinrasvan käry. Kymmenkunta mustaa istui pitkän tarjoilu-pöydän ääressä hörppien kahvia ja mutustellen hampurilaisia. Jokaisen kasvoilla oli aurinkoinen hymy. Kaljupäinen isäntä, jota olisi voinut tukistaa vain pikilapulla, ilmestyi Jerryn eteen, remahti nauruun ja sanoi sitten iloisesti:

— Huomenta, herra! Kaunis aamu.

— Hyvin kaunis…

— Olette kovin synkän näköinen.

— Minulta varastettiin matkalaukku.

Isäntä remahti uudelleen nauruun, ja hänen hilpeä mielialansa levisi äkkiä kuin huhu. Hetken kuluttua kaikki mustat nauroivat.

Jerry alkoi jo tuskastua tähän linnunsuruttomaan mielialaan, joka näytti olevan muotia koko kaupungissa. Hän puristi kasvoilleen vähäisen vaivaishymyn ja tilasi kahvia.

— Eikö mitään haukattavaa? tiedusteli isäntä. — Erikoisalamme ovat kirsikkapiiraat ja hampurilaiset. Emme käytä hevosenlihaa.

— Ehkä piirakka, vastasi Jerry. — Ja mustaa kahvia.

— Kolmekymmentä senttiä, vastasi isäntä. — Voitte maksaa heti.

Jerry työnsi kätensä taskuun ja alkoi tasaisesti täristä. Lompakko oli kadonnut. Hän ryhtyi hermostuneesti kopeloimaan taskujaan ja havaitsi, että myös vasara ja Charlesilta anastettu pistooli olivat löytäneet uuden omistajan. Hän löysi taskuistaan vain nuhraantuneen nenäliinan ja kamman puolikkaan.

— Minulta on varastettu kaikki rahat, hän sanoi sammaltaen. Kahvilanpitäjä ei nauranut enää suullaan ja silmillään, hän nauroi koko leveällä naamallaan, vatsallaan ja hartioillaankin. Ja hänen naurunsa tarttui taaskin asiakkaisiin.

— Vanha juttu, liian vanha juttu, hän jokelteli vieraalle. — Ei vetele enää tänä päivänä. Olen pahoillani, herra, mutta en voi tarjota teille kahvia enkä piirakkaa.

Hän jatkoi lausettaan hohottaen.

— Mikä teitä naurattaa? huudahti Jerry kiihtyneesti. Isäntä hillitsi tuokioksi hyllyilevää mielialaansa ja vastasi:

— Oletteko te Alabamasta, Mississipistä vai Virginiasta?

— Olen Brooklynista. Mutta mitä se tähän asiaan vaikuttaa?

— Totta kai se vaikuttaa. Teidänhän pitäisi osata lukea. Katsokaa ympärillenne.

Jerry loi kaavamaisen yleissilmäyksen pikku kahvilan seiniin, joiden likaiset ja nuhruiset paperit oli peitetty suurilla mainosjulisteilla. Jokaisessa julisteessa oli nauravat kasvot ja jalan korkuinen teksti: KANSALLINEN NAURUVIIKKO.

Tuntui kuin aurinko olisi lähettänyt kimpun säteitään Jerryn aivoihin. Hän käsitti nyt, minkä vuoksi jokaisen kasvoilla oli tänä aamuna hymyä.

— Nyt kai ymmärrätte, minkä tähden nauramme? virkkoi kahvilan omistaja. — Tänään alkoi kansallinen nauruviikko, jonka suojelijana on itse presidentti. On vaarallista olla nyt totinen. Varsinkin meikäläinen joutuu heti epäluulon alaiseksi. Tehän käsitätte, herra, että jokaisen kansalaisen velvollisuus on nauraa viikon päivät.

— Minkä vuoksi? tiedusteli Jerry hämillään.

— Koska se on korkeammalla päätetty. — Isäntä piipahti välillä palvelemaan toisia asiakkaita, ja Jerry silmäili sillä aikaa pöydälle levitettyä sanomalehteä. Etusivua koristi pormestarin nauravat kasvot. Lehden teksti ja ilmoitukset olivat syntyneet kansallisen naurun merkeissä. Otsikoissa oli valtavia iskulauseita:

Pidentäkäämme ihmisten ikää — nauramalla!

Me olemme onnellisia ja nauramme!

Me nauramme koko maailmalle!

Koreassa on sota, mutta me nauramme sittenkin!

Kymmenet lääkärit olivat antaneet lausuntoja naurun terveellisyydestä. Ministerit ja kongressin jäsenet olivat lupautuneet yksimielisesti nauramaan koko viikon. Mainostoimistot levittivät naurun suurta sanomaa kaikissa ilmoituksissaan.

— Pogohondas-hammastahna valkaisee hampaanne ja oikeuttaa teidät nauramaan missä tilaisuudessa hyvänsä. — Kansallisen Nauruviikon erikoistarjous: tekohampaita puolella hinnalla. — Greenbeltin Hautaustoimisto toimittaa hautajaismenot naurettavan huokealla. — Jokainen naurava ihminen juo Kentuckyn viskiä. — Suuret naurujuhlat Hotelli Astoriassa. Suojelijoina kaupunkimme pormestari ja Bob Hope…

Jerry työnsi sanomalehden luotaan ja koetti hymyillä. Kahvilan isäntä ilmestyi jälleen hänen eteensä, loi epäluuloisia katseita ympärilleen ja alkoi puhua melkein kuiskaavasti:

— Eikö teillä tosiaankaan ole yhtään rahaa?

— Ei sentin pyöryläistä, Jerry vastasi synkästi.

— Puhutte hiukan outoa murretta. Oletteko vieras?

— Tulin Euroopasta äskettäin. Isäntä muuttui uteliaaksi.

— Vai Euroopasta? No siellä on kai kovasti kurjuutta? Nimeni on muuten Cox. Joe Cox. C-o-x.

— Minä olen Finn. Jerry Finn. F-i-n-n.

— Onko teillä mitään ammattia? Tarkoitan, jos voisitte tulla vähän keittiöön auttamaan. Vaimoni on sairaalassa ja tarvitsisin apua.

— Olen ammatiltani lääkäri, vastasi Jerry empimättä. — Olen spesialisti, erikoisalana selkäviat.

— Selkäviat! No sittenhän te voitte auttaa minua?

— Instrumenttini olivat matkalaukussa, joka minulta viime yönä varastettiin.

Jerry liioitteli hiukan, sillä tosiasiassa matkalaukussa oli vain pieni sähköhieroja ja lämpötyyny.

— Ettekö kuitenkin voisi tutkia selkääni? tiedusteli Mr. Cox. Saatte ilmaisen aterian. Paistin nähkääs. Voin todistaa teille, ettei se ole hevosenlihaa.

Jerry suostui tarjoukseen. Mr. Cox silmäili asiakkaita ja kääntyi nauraen hymyilevän nuoren miehen puoleen.

— Fred, hoidahan bisnestä vähän aikaa.

— Okay, Joe, vastasi nuori mies ja kiiruhti tarjoilupöydän toiselle puolelle.

Jerry seurasi isäntää kahvilan takahuoneeseen ja tunsi lievää pahoinvointia. Huone oli lyhyesti sanottuna siivoton. Tähän sanaan ei olisi voinut mitään lisätä, ei edes lainausmerkkejä. Mr. Cox riisui paidan yltään ja heittäytyi vatsalleen kitisevälle sohvalle. Hänen musta selkänsä oli muhkurainen ja tahmean rasvainen. Jerry tutki tunnollisesti joka ainoan nikaman.

— Aristaako tästä?

— Kyllä… Kovasti… Se ei enää naurata…

— Ei varmaan. Tässä on paha rustoutuma.

— Ei ihan niin kovaa, valitti uhri, kun Jerry alkoi venytellä miehen selkärankaa. — Kaikkia pirun viikkoja sitä keksitään-kin. Tämä ei yhtään naurata…

Jerry totesi jälleen, että pahin vika oli neljännessä nikamassa alhaalta lukien, ja antoi potilaalle hoito-ohjeet, samat loistavat ohjeet, joita Joan oli heti ryhtynyt noudattamaan. Ensi käsittelyn jälkeen Mr. Cox sanoi tuntevansa itsensä tyystin terveeksi, ja kun hän oli saanut paidan ylleen, hän ryhtyi valmistamaan paistia… Jerry totesi, että se oli hevosenlihaa, mutta siitä huolimatta hän söi sen viimeistä murua myöten.

— Tervetuloa toistekin, sanoi Mr. Cox iloisesti, kun Jerry alkoi vetäytyä kadulle. — Ja muistakaa, herra, että nyt on jokaisen ainakin hymyiltävä.

Totisesti, totisesti: hymy oli tarttuvaa. Jerryn suupielessä oli pieni hymyn häivä, ja hän alkoi jälleen uskoa, että hän oli sittenkin suurten mahdollisuuksien maassa.

Viides Avenue laskeutui Harlemiin kuin viemäri. Jerry lähti hiljalleen vaeltamaan tämän maailmankuulun kadun alkupäähän. Hän oli aivan kuin pudonnut keskelle suurta huolettomuutta, jossa ei surtu eilistä eikä huomista. Muutamat kerjäläiset pyysivät häneltä ropoa. Se osoitti, että hänen ulkoasunsa herätti vielä tiettyä kunnioitusta ja sosiaalista turvallisuutta. Köyhä ja repaleinen ympäristö sai hänet unohtamaan kaikki vastoinkäymiset. Hän tiesi, ettei tämän seudun asukkailla ollut puutetta nälästä — ja kuitenkin he hymyilivät. He tunsivat kunnioitusta yleistä mielipidettä kohtaan: heidän musta naurunsa oli osa yleistä mielipidettä.

Jerry Finn oli nyt oktaavia alempana kuin eilen. Yksinäinen, koditon ja pennitön. Mutta sittenkään hän ei vielä huomannut luisumisen vaaraa. Jalat nousivat kevyesti, ja kylläinen vatsa johdatti ajatukset uusiin mahdollisuuksiin.

Suuri puistikko katkaisi äkkiä yksitoikkoiset talorivit. Jerry hidasti askeleitaan ja antoi katseensa levätä näkymissä. Satoja paljasjalkaisia neekerilapsia telmi pölyisellä aukiolla. Lohduttomassa maisemassa ei ollut muita valopilkkuja kuin heidän vaU koiset hampaansa ja välkkyvät silmämunat. Aukion laidassa oli pikku kumpareita, joilla kasvoi kastanjoita ja jalavia, matalia marjakuusia ja seljapensaita. Harlemin mustaa puutarhaa sanottiin Pusuparkiksi. Sen runottomassa helmassa oli alkanut monta runollista romanssia, mustien ja turpeiden huulien toimiessa puhemiehinä. Illan hämärtyessä saattoi ohikulkija nähdä avioliiton kaunissanaisen johdannon, tytön ja nuorukaisen, joiden kasvot sulautuivat toisiinsa ja musteenmustaan yöhön. Päiväsaikaan ohikulkija pysähtyi silmäilemään näytelmän finaalia: lapsiparvea, jonka sukujuuret johtivat Afrikkaan.

Jerry jätti kadun ja poikkesi puistoon. Kuloutunut nurmikko lepäsi tyhjien säilyketölkkien, jätepaperien, pullojen ja hylättyjen vaateriepujen suojassa. Oikealla oli pieni kallio, jonka kupeella istui mustia äitejä sylilapsineen. Jerry ohitti heidät hitaasti ja vastasi heidän iloiseen tervehdykseensä. Samassa hän huomasi valkoisen miehen, joka oli istahtanut yksinäiselle penkille. Jerry aikoi sivuuttaa hänet aivan huomaamatta, mutta vieras kohensi silmälasejaan ja sanoi iloisesti:

— Kaunis aamu, herra.

— Erittäin ihana.

— Ja kohta ollaan lokakuussa.

— Tosiaan.

Vieras siirtyi vaistomaisesti penkin toiseen päähän tehdäkseen tilaa Jerrylle. Jerry istuutui ja havaitsi vasta nyt, että miehen kädessä oli kirja, jonka sivumerkkinä hän piti sormeaan. Jerry loi varkain silmäyksen kirjan kanteen ja melkein säpsähti. Arthur Schopenhauerin 'Die Welt als Wille und Vorstellung' — mustien valtakunnassa!

— Anteeksi, hyvä herra, sanoi Jerry arastellen. — Te luette Schopenhaueria alkukielellä?

Mies kohenteli jälleen mykeviä silmälasejaan, suki kädellään suurta, kampaamatonta hiusaarniota ja naurahti hillitysti:

— Nautin siitä enemmän alkukielellä.

— Niinpä tietenkin, vastasi Jerry. — Te olette harvinainen amerikkalainen, kun kykenette lukemaan muutakin kuin englantia.

Vieras naurahti kuivahkosti, mutta naurahti kuitenkin: — Olen toisen polven amerikansaksalainen. Vanhempani tulivat tänne Saksasta neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Minä olen syntynyt Bostonissa.

Jerryllä ei ollut luontaisia taipumuksia matematiikkaan, mutta sittenkin hän toimitti nopeasti laskutehtävän. Hänen puhe-toverinsa ei ollut siis vielä edes neljänkymmenenne!j an vuoden ikäinen, ja kuitenkin hän vaikutti ensi silmäykseltä miltei vanhukselta. Hänen tukkansa oli kauttaaltaan harmaa, ja silmien alla riippui hilpeät nahkakukkarot. Miehen käsistä huomasi helposti, ettei hän ollut työskennellyt kaivoksessa eikä farmilla.

— Murteestanne päätellen te ette ole newyorkilainen, virkkoi vieras.

— Olette oikeassa, herra, vastasi Jerry. — Olen ollut Amerikassa vasta parisen kuukautta. Tulin tänne Suomesta.

— Vai Suomesta! huudahti vieras iloisesti. — Neljämiljoo-nainen kansa, yli kuusikymmentätuhatta järveä, pääkaupunki Helsinki ja tasavallan presidentti Paa-paa-passi…

— Paasikivi, auttoi Jerry.

— Aivan oikein.

— Oletteko käynyt Suomessa? uteli Jerry.

— En, valitettavasti. Mutta erikoisharrastukseni on maantiede. Nimeni on Boris Minwegen.

— Minä olen Jerry Finn…

— Finn. Hyvin yleinen nimi Skotlannissa. Hauska tutustua teihin, Mr. Finn. Mitä te muuten puuhaatte?

— Tällä hetkellä olen työtön…

— Samoin kuin minäkin. Olen ollut nyt lähes kymmenen kuukautta joutilaana, niin oikeastaan siitä lähtien, kun sain eron vaimostani. Oletteko te naimisissa? Suokaa anteeksi, että teen näin intiimin kysymyksen.

— Kaikin mokomin, Mr. Minwegen. Minä olen naimisissa, mutta me asumme erossa… Eilisestä lähtien…

Mr. Minwegen ci vähääkään ihmetellyt Jerryn asumuseron lyhyyttä. Hän vain nyökäytti hyväksyvästi pää~tänsä, ryhtyi lehteilemään kirjaansa ja sanoi sitten kuin itsekseen:

— Syy oli minussa. Yksinomaan minussa. Petin vaimoani… Olin kovin huono psykologi. Heikoin puoleni on aina ollut huono ihmistuntemus. Naisia en tunne ollenkaan.

Mr. Minvregen piti lyhyen tauon ja jatkoi sitten verkkaisesti:

— Olimme tunteneet toisemme pari päivää, kun menimme naimisiin. Se oli vaimoni kolmas ja minun ensimmäinen avioliittoni. Hän oli verraten kaunis nainen, harrasti maalausta, vähän musiikkia, kirjallisuutta ja muistaakseni taidetanssiakin. Hänen edelliset miehensä olivat kuolleet tapaturmaisesti… Jerry vavahti ja kysyi yllättäen:

— Mikä hänen nimensä oli?

Mr. Minwegen loi ihmettelevän silmäyksen Jerryyn ja vastasi:

— Annie.

Jerry huokaisi ja sanoi hiukan nolona:

— Suokaa anteeksi tyhmä kysymykseni. Keskeytin teidät…

— Eikös mitä! Niin, minä olin perin huono psykologi. En tuntenut kyllin hyvin vaimoani. Ja kun petokseni sitten paljastui, hän vaati eron.

— Teillä oli siis toinen nainen, tokaisi Jerry epähienosti.

— Ei, hyvä ystävä! Ei sinne päinkään. Sehän ei olisi ollut petos eikä mikään näinä päivinä. Minun rikokseni oli paljon suurempi. Kun tutustuimme toisiimme, uskottelin Annielle, että olin ammatiltani muurari. Tehän tiedätte, Mr. Finn, kuinka hyvin palkattuja ammattimiehiä muurarit ovat. Mutta Annie alkoi epäillä minua, kun viikkoansioni olivat niin pienet. Hän palkkasi yksityisetsivän vakoilemaan puuhiani, ja niin minut sitten paljastettiin. Koska en ollutkaan hyväpalkkainen muurari, niin oikeus myönsi heti eron. Olin ollut tosiaan perin huono psykologi ja ihmistuntija.

Mr. Minwegen alkoi jälleen lehteillä kirjaansa.

— Anteeksi, Mr. Minwegen, sanoi Jerry kotvan kuluttua. — Olisin utelias tietämään teidän oikean ammattinne.

Mr. Minwegen nosti katseensa kirjasta ja vastasi avomielisesti:

— Olen yliopiston professori.

— Minkä alan? kysyi Jerry hiukan hämmästyneenä.

— Psykologian. Mutta siitä huolimatta olen huono ihmistuntija. Minut erotettiin heti virastani moraalittomana henkilönä.

Syntyi lyhyt äänettömyyden tuokio. Viimein Jerry lopetti sa-nattomuuden:

— En minäkään halua syyttää vaimoani. Olen ollut myös huono ihmistuntija. Monen monesti ajattelin, että vaimoni oli vain harvinainen poikkeustapaus, mutta nyt uskon, että teidän vaimonne oli samanlainen. Omituista…

— Ei ollenkaan omituista, naurahti Mr. Minwegen hyväntahtoisesti. — Tällaisia poikkeustapauksia on maailmassa parisen miljoonaa. Viisainta on tietenkin varoa heitä. Tai sitten ryhtyä muurariksi.

— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta päästä toisen yliopiston opettajaksi? kysyi Jerry.

— En usko. Yliopistot toimivat suureksi osaksi yksityisten lahjoittajain varoilla, ja kun ei ole suhteita lahjoittajiin, on tie poikki. Ja varsinkin silloin, kun moraalissa on lähtemätön tahra: törkeä petos. En ole kuitenkaan katkera, sillä viisi kuukautta sitten liityin hoboihin ja nyt vietän varsin vaihtelevaa elämää…

Mr. Minwegen keskeytti tarinansa ja kääntyi tähyilemään kadulle, jossa ääniauto oli pysähtynyt puiston kohdalle. Hetken kuluttua Harlem sai tietää, että Harry Truman oli yksimielisesti valittu Yhdysvaltain Ensimmäiseksi Hymyilijäksi ja että kansallisen Hymykuningattaren vaaliin olivat kaikki neljäkymmentä-kahdeksan valtiota lähettäneet runsaan edustuksen. Ääniauton kuuluttaja lopetti tiedotuksen juhlalliseen vetoomukseen:

— Jokaisen kansalaisen suuri velvollisuus on hymyillä Kansallisen Nauruviikon aikana. Hymy ei maksa mitään, mutta siitä maksetaan. Katsokaa julkisen elämämme edustajain kuvia: he hymyilevät tai nauravat kaikki. Miksi? Sen vuoksi, että he rohkenevat paljastaa hampaansa, joiden hohtava valkeus on saatu Chlorofil-hammastahnalla. Hymyfl-kää ja naurakaa! Hymyilkää maailmankuulua Chlorofil-hymyä!…

Mr. Minwegen naurahti hillitysti, mutta Jerry ei jaksanut edes hymyillä.

— Tässä maassa vietetään aina jotakin, virkkoi Mr. Minwegen mietteliäästi. — Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset eläisivät vain viettääkseen — mitä, sillä ei ole väliä. Kunhan vai vietetään. Erilaisten kuukausien, viikkojen ja päivien vietto on jo nyt syvästi istutettu kansalliseen elämään. On turvallisuus- ja itse-puolustuskuukausia; silkki-, pumpuli- ja villaviikkoja; säilyke-tavarain-, kumirenkaiden-, öljytuotteiden-, Pakistanin avustustyön-, pesukone- ja syö-enemmän-jäätelöä ja juustoa-päiviä.

Lyhyesti sanottuna: kaikki kuukaudet, viikot ja päivät on varattu jonkin erikoisen tapauksen, tarvikkeen tai henkilön juhlimiseen. Sen vuoksi ihmisillä on aina niin kiire. Ja kaiken tämän touhun takana on liike-elämän nerokas koneisto: myydä enemmän ja lisätä ihmisten velkataakkaa, koska kaikki ostetaan velaksi. Sen lisäksi näiden viettämisien yhteydessä kiertelevät avunkerääjät ovelta ovelle — ja jokainen heistä kerää johonkin hyvään tarkoitukseen.

Aivan kuin miesten kutsumana ilmestyi heidän eteensä nuori neekerityttö keräyslistoineen. Hän ojensi listansa ensimmäiseksi Jerrylle (kenties sen vuoksi, että hänen vaatteensa vaikuttivat paljon siistimmiltä kuin Mr. Minwegenin, joka oli jo yhtenäisenä nukkavieruna) ja äänsi hymyillen:

— Kansallisen Nauruviikon keräys, herra.

— Kenen hyväksi? kysyi Jerry.

— Kodittomien neekerilasten hyväksi.

— En voi auttaa, neiti hyvä…

Pikku neiti esitti nyt avustuslistansa penkin toiseen päähän. Mr. Minwegen sanoi nuhtelevasti:

— Eikö keräyskomiteassa sanottu, ettet saa kerjätä valkoisilta?

— Kyllä, mutta kun minä luulin, että tekin olette Harlemin asukkaita. Anteeksi, hyvä herra. Älkää puhuko tästä kenellekään.

Tyttö jätti penkillä istuvat rauhaan ja kipusi kalliolle, jonne oli kerääntynyt suuri joukko mustia naisia ja miehiä nauttimaan syyskesän viimeisistä hellepäivistä. Jerry jäi tuijottamaan tytön jälkeen, ja hänen aivoissaan syntyi surrealistisia kuvioita.

— Olette kovin vakava, Mr. Finn, virkkoi hänen penkkiystävänsä. — Kansallinen Nauruviikko ei olisi hullumpi ajatus, ellei siihen sekoitettaisi niin paljon hammastahnaa, tekohampaita ja väkijuomia. Minun tohtorinväitökseni käsitteli muuten naurua ja sen aihetta. Olen tältä alalta julkaissut puolisen tusinaa kirjaakin.

— Kuulostaa mielenkiintoiselta, sanoi Jerry.

Hänen huomautuksensa oli pelkkää kohteliaisuutta, mutta Mr. Minwegen, joka omienkin sanojensa mukaan teki tämän tästä psykologisia virheitä, otti Jerryn huudahduksen todesta. Jerry sai kuitenkin rangaistuksen kohteliaisuudestaan, sillä psykologian professori pani nyt taskukokoon supistetun Schopenhauerin vierelleen penkille, vei kädet ristiin rinnalleen, loi katseen läheisen jalavan latvaan ja alkoi verkkaisesti luennoida:

— Hyvä ystäväni. Tehän tiedätte, että meidän naurumme — niin teidän kuin minunkin, niin pormestarin kuin saippua- ja savukemainoksissa olevien elokuvatähtienkin — kuvastaa aina tiettyjä sielullisia toimintoja. Naurulla on tärkeä biologinen merkitys. Tämän vuoksi ihminen voi nauraa minkälaisessa mielialassa tahansa: viha, mustasukkaisuus, nälkä, kiihtymys, katkeruus, neuvottomuus, sukupuolinen toiminta, vieläpä suuri epätoivokin voivat synnyttää naurua. Sydämellisintä ja aidointa on tietenkin vahingoniloinen nauru. Tämän voi todeta silloin kun sirkuksen trapetsivoimistelija putoaa korkeudesta maahan ja taittaa selkänsä. Silloin ihmiset nauravat, ja tästä johtuukin sanonta, että sirkus on kongressimme parhain kilpailija.

— Biologisesti on naurun tarkoituksena siis sielun vapautuminen sisäisistä jännitystiloista. Jokainen normaali ihminen nauraa, ja naurullaan hän paljastaa oman sisäisen minänsä ja tietysti myös hampaansa. Nimittäin silloin, kun ne ovat ehyet ja kaikin puolin sopivat. Ihmiset voidaan naurunsa perusteella luokitella eri kategorioihin. On eräitä tyyppejä, kuten Mona-Lisa, jotka nauravat vain huulillaan. Toiset taas nauravat silmillään, poskillaan, nenälihaksillaan ja hartioillaan, eräät koko kurkullaan ja siten, että rinta- ja vatsalihakset liikahtavat ja jalat tömistelevät lattiaa.

— Naurun psykologia paljastaa ihmisen — uimarannallakin — hänen hyvät ja huonot puolensa. — Naura, sanovat psykologit, ja minä sanon, mikä sinä olet. — Mille me sitten nauramme? Naurun aiheeksi riittää kaikki. Ja juuri sillä, missä ja mille ihminen nauraa, hän riisuu itsensä alastomaksi. Pessimistitkin nauravat, koska koko elämä on heidän mielestään vain naurettavaa arpapeliä. Nykyaikaiseen elämäntyyliin kuuluu nauraminen kaikissa tilaisuuksissa. Kun pappi ruumiinsiunaustilaisuudessa kertoo muutamia kaskuja, niin kuulijat tietenkin nauravat. Jos omaiset tai ystävät ovat keskitason ihmisiä, he nauravat hilpeästi eli scherzo, mutta jos he ovat hiukan yläpuolella tavanmukaista keskitasoa, heidän naurunsa on vain tunteikasta hymynhyrinää eli adagio con sentimento.

— Pikku onnettomuudet ovat erinomaisia naurun aiheita. Jos rikoksen tehnyt neekerinuorukainen ripustetaan yhteisvoimin lyhtypylvääseen tai joltakulta kadun yli pyrkivältä naiselta tipahtaa sukkaliivit ja sukat kiertyvät sykkyrälle, silloin voi helposti havaita, että kikattava ihminen, jollainen muun muassa vaimonikin oli, nauraa 'hi-hi-hi-hi'. Tällaista naurutapaa moderni tiede sanoo kromaattiseksi juoksutusnauruksi eli passagio chromatico. Meluava tyyppi, kuten McCarthy ja miljoonat oppikoululaiset, antavat äänensä kuulua hyvin leveästi 'hah-hah-hah-haa'. He kuuluvat niin sanottuihin kovaäänisnaurajiin, joiden naurutapaa me tiedemiehet sanomme fortissimo vivacissimo. Vahingoniloinen ihminen — toisin sanoen enemmistö — nauraa häijyntuntoi-sesti 'hä-hä-hä', sillä hän nauttii siitä, että onnettomuuden uhri tai vahingon kohde on saanut hyvin ansaitsemansa palkan: joko lynkkauksen tai jotakin muuta lievempää.

Mr. Minwegen piti lyhyen tauon, kaivoi taskustaan savukepape-ria ja irrallista tupakkaa, pyöräytti taidokkaasti savukkeen ja iski tulta.

— Anteeksi röyhkeyteni, sanoi Jerry arasti, mutta ettekö voisi valmistaa minullekin savukkeen?

— Mielihyvin, hyvä ystävä, vastasi nykyaikaisen naurutieteen uranuurtaja.

Hän nosteli sormensa päillä taskun pohjasta tupakkaa, jonka joukossa oli pieniä leivänmuruja, nukkaa ja langanpätkiä, ja asetti seoksen paperille.

— Saanko vaivata teitä, Mr. Finn? Viitsittekö nuolaista tuosta, tuosta syrjästä? Kas noin.

Jerry nuolaisi ja sai savukkeen. Se maistui omituisen imelältä ja löyhkäsi köyhältä. Se oli köyhän miehen savuke, käsiteollisuuden pikku tuote, josta ei tarvinnut maksaa valmisteveroa eikä mainoskuluja.

— Mitä pidätte siitä? tiedusteli sielutieteilijä.

— Erinomainen savuke…

— Entä aromi?

— Ihana…

Jerry oli jälleen kohtelias. Savukkeessa oli selvä slummin maku, mutta siitä huolimatta hän oli nauttivinaan siitä.

— Jos haluatte, kierrän teille toisenkin, sanoi Mr. Minwegen sydämellisesti ja ryhtyi kaivamaan nuhraantuneita savukepape-reita taskustaan.

— Kiitos, tämä riittää, torjui Jerry, sillä hän ei halunnut tyhjentää lähimmäisensä taskuja.

— Teitä nähtävästi kiinnostaa psykologia? huomautti Mr. Minwegen hetken kuluttua.

— Kyllä, ja erityisesti teidän tutkimusalanne, vastasi Jerry.

— Siis naurun psykologia?

— Niin juuri, herra.

— Suurenmoista! Sittenhän minä voinkin vielä jatkaa. Nykyaikainen psykologia on erityisesti keskittynyt elämän pintailmiöihin. Tämä onkin luonnollista, koska elämämme on niin pinnallista. Mitä tulee minun erikoisalaani, niin se voi joskus vahingossa tunkeutua pintaa syvemmälle. Nauru, nähkääs lähtee monesti hyvin syvältä, eräissä tapauksissa vatsasta saakka. Naurun psykologia lajittelee naurajat tieteellisesti. Pääryhmän muodostavat forte- ja pianonaurajat kaikkine eri alalajeineen. Niiden lisäksi on presto-, grave-, legato-, staccato, maestoso- ja capric-cioso-naurajia. Mainitakseni vain muutamia lajeja. Ja kaikki he muodostavat oman itsenäisen ryhmänsä tässä demokratiamme suuressa naurukuorossa. Se, mikä yhtä ihmistä itkettää, voi toista ihmistä naurattaa. Niin kuin jo äsken sanoin, naurun aihe paljastaa ihmisen kehitystason. Toiset nauravat silloin, kun heitä kutitetaan kainaloista, toiset taas silloin, kun näkevät verta ja murhia. Amerikkalainen nauraa hyvin herkästi saksalaisten sotilaallisuudelle silloin, kun saksalaiset ovat vankileirillä. Jos he taas joutuvat rintamalla vastatusten saksalaisten kanssa, silloin he nauravat itselleen saadakseen voimaa ja rohkeutta naurusta.

— Jokaisella ihmisellä on siis oma tyypillinen naurunsa. Sen huomaa parhaiten silloin, kun hänen naurunsa ei ollenkaan sovi tilanteeseen. Maailmaa lähestyvä tyyppi nauraa luontevan vapaasti ja vilpittömästi, kun sen sijaan maailmaa vierova tyyppi hörähtää itsekseen ja ikään kuin sisäänpäin. Oman luokkansa muodostavat ne ihmiset, jotka kykenevät ja uskaltavat nauraa myös omalle itselleen. Tähän lajiin kuuluvat suuret kirjailijat, filosofit ja taiteilijat. Heidän naurunsa paljastaa paljon — koko maailmansirkuksen ikuisen komiikan. Minusta tuntuu, Mr. Finn, että te kuulutte viimeksi mainittuihin. Jerry säpsähti.

— Kenties, hän vastasi välttelevästi. — Vaikka tänä hetkenä minua ei naurata vähääkään. En tainnutkaan kertoa teille, että minulta varastettiin viime yönä matkalaukku ja kaikki rahat?

Mr. Minwegen hyrähti sydämelliseen nauruun.

— Te olette onnen poika! Minulla ei ole kymmeneen kuukauteen ollut mitään varastettavaa. Mikä te muuten olette ammatiltanne?

— Opettaja, vastasi Jerry häpeillen. — Ja sanomalehtimies. Ja kiropraktikon apulainen…

Sielutieteilijä muuttui nyt vakavaksi, sillä hän oli toivonut salaa, että Jerry olisi ollut muurari tai vaikkapa kirvesmies. Mr. Minwegen ajatteli puhekumppaninsa tulevaisuutta.

— Mr. Finn, onko teillä muitakin ammatteja?

— Valitettavasti ei, Jerry vastasi alakuloisesti.

— Soitatteko mitään instrumenttia?

— En.

— Osaatteko stepata, viheltää, nyrkkeillä tai potkia palloa?

— En…

— Entä laulaa, kävellä käsillä, valmistaa väärää rahaa, puhua vatsasta tai tanssia nuoralla?

— En, en…

Mr. Minwegen ravisteli surullisesti päätänsä.

— Sitten teillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä hiilikaivokseen tai liittyä hoboihin. Jos menette hiilikaivokseen, on aina olemassa kaksi mahdollisuutta: joko joutua työttömäksi tai kuolla kaivosonnettomuudessa. Jos taas liitytte hoboihin, niin tarjolla on kymmeniä mahdollisuuksia.

Mr. Minwegen odotti Jerryn vastausta. Mutta tämä tuijotti poissa olevana saavuttamattomaan kaukaisuuteen.

— Olen kadottanut uskoni kaikkeen, hän vastasi viimein synkästi.

— Eikö mitä! huudahti psykologi. — Te vain olette kriitillinen. Jokainen ihminen uskoo. Epäilijäkin. Miljoonat ihmiset uskovat, että maapallo on pyöreä, koska he ovat joskus sattuneet näkemään pallokartan. Amerikan hobot uskovat ikuiseen vaellukseen, koska maantie on aina pettämätön. Jokainen amerikkalainen uskoo kuolevansa miljonäärinä ja elää sen vuoksi hymyillen, osallistuu yhteisrientoihin ja täyttää kansalaisvelvollisuutensa. Jokaisella on oikeus osallistua johonkin. Tosin suuressa joukossa on paljon sellaisiakin, joilla on oikeus osallistua vain omiin hautajaisiinsa, mutta sekään ei tee tyhjäksi väitet-täni, että me elämme uskon voimalla.

Jerry huokaisi. Hän tarvitsi varmuutta, hivenen varmuutta. Hän oli aina koettanut olla uskollinen unelmilleen, mutta sittenkin ne pettivät hänet. Mr. Minwegen houkutteli häntä maankiertäjäin joukkoon ja puhui käytäntöön sovelletuista unelmista.

— Amerikka on monessa suhteessa edelläkävijämaa, lausahti sielutieteilija. — Missään muualla ei ole niin hyvin järjestäytyneitä maankiertäjiä kuin meillä. Hobot eivät ole koskaan kodittomia, koska he ovat aina matkalla. Tämä ei ole pelkkää teoriaa, Mr. Finn. Minulla on kymmenen kuukauden kokemus.

Aurinko tähtäsi säteillään penkillä istuvia, öinen kaste nousi ohuena höyrynä ilmaan. Hetken kuluttua kuumuus alkoi tukahduttaa. Mr. Minwegen haroi runsasta hiusvainiotaan pitkillä ja sorjilla sielutieteilijänsormilla ja sanoi:

— Nyt on viisainta siirtyä varjoon, Mr. Finn. Mitä te aiotte muuten tehdä tänään?

Jerry kohautti olkapäitään neuvottomana.

— Ei ole aavistustakaan. Olisi ehkä etsittävä jotakin työtä.

— Harlemissa ovat mahdollisuudet kovin pienet. Onko teillä vakituinen asunto — tarkoitan yöpaikka, jossa voi nukkua pit-källään?

— Ei, ei ole… Toistaiseksi…

— Siinä tapauksessa voin auttaa teitä.

— Olette kovin ystävällinen, Mr. Minwegen.

— Vielä mitä! Haluatteko, että kierrän teille savukkeen?

— Kiitos, mielelläni.

— Tämä ei ole kehnointa tupakkaa. Sain sitä eilen Kirjailijalta. Hän polttelee vain tätä. Viitsittekö nyt nuolaista? Kas noin! Tässä on tulta.

— Monet kiitokset! Kuka on kirjailija?

— Muuan ystäväni, joka asustaa Käärmeen kanssa tilapäisesti Saatte tutustua heihin vielä tänään. Lähdetäänkö?

— Kyllä minun puolestani.

— Minä olen muuten Bobo.

— Minä olen Jerry.

— Okay, Jerry. Oletko jo syönyt tänään?

— Kyllä. Poikkesin tänne tullessani Joen kahvilaan.

— Minä en ole saanut vielä mitään suuhuni. Ellei sinulla ole mitään vastaan, poikkean ohimennen Keitaassa?

— Sopii mainiosti.

He poistuivat hitain askelin puistosta ja lähtivät astelemaan Viidettä Avenueta pitkin. 116. kadun kohdalla Bobo lähti johdattamaan toveriaan sokkeloiselle takapihalle, josta kantautui vahva löyhkä.

— Tätä seutua sanotaan Keitaaksi, huomautti Bobo. — Tänne pääsevät vain valkoiset miehet. Talon omistaja vihaa värillisiä.

Keitaassa oli kymmenkunta metrin korkuista peltipyttyä, joihin talon asukkaat kantoivat ruoanjätteitä. Bobo ja Jerry saapuivat liian myöhään, sillä aamun virkut maankiertäjät olivat jo vieneet parhaat palat. Muuan ketterä vanhus oli vielä keräämässä suureen kangaspussiinsa ylijäämäkaloreita.

— Huomenta, Dipsy! huudahti Bobo. — Koska sinä olet saapunut New Yorkiin?

Vanhus keskeytti puuhansa ja vastasi:

— Eilen. Sain ilmaisen autokyydin Bostonista.

— Tämä veli on Jerry, sanoi Bobo aurinkoisesti. — Hän on juuri tullut Euroopasta.

Valkopartainen Dipsy silmäili Jerryä pitkään ja virkkoi:

— Vai Euroopasta. No jopa nyt jotakin. Minä olen syntynyt Euroopassa. Milanossa, nimittäin.

Jerry nyökäytti päätänsä ja silmäili ylimalkaisesti miehen nukkavierua vaatepartta, jonka alkuperäistä väriä oli mahdotonta arvata.

— Olen kuullut, että Euroopassa on nykyään kovin kurjaa, sanoi Dipsy.

— Niin, ehkä… Sodan jälkeen on aina hiukan puutteellista…

— Kertovat, että siellä kuolee vieläkin miljoonia ihmisiä nälkään.

— Mahdollisesti. En ole sattunut kuulemaan…

— Kyllä siellä kuolee. Minä seuraan sanomalehtiä. Olipa hyvä juttu, että pääsit pois sieltä. Vaikka ei meilläkään nyt enää ole oikein hyvät päivät. Ei tahdo pytyistä löytää kunnon aamiaista. Se johtuu, näetkös, siitä, että me avustamme niin paljon muita maita.

Jerry vastasi hymähtäen: -

— Niin vain. Juuri niin. Aivan oikein…

Dipsy veti peltipytystä kellastuneen lehtisellerin, työnsi sen pussiinsa ja jatkoi mietelmiään:

— Eurooppa-parka.

Dipsy katsahti nyt vuorostaan Boboon ja jatkoi:

— Lähden ensi viikolla Chicagoa kohden.

— Luuletko, että siellä on paremmat olot kuin täällä? vastasi Bobo.

— Totta kai. Siellä jos missään on mahdollisuuksia. Dipsy sitoi pussinsa suun ja päästi sitten Bobon pytylle.

— Ehkä taas tavataan, virkkoi vanhus aurinkoisesti ja poistui takapihalta.

Jerry vetäytyi vaistomaisesti syrjään ja koetti puolustautua kärpäsparven hyökkäyksiltä. Kun psykologian professori oli syönyt aamiaisensa, he poistuivat Keitaasta ja lähtivät vaeltamaan Radio Cityä kohden. Aste asteelta kadut muuttuivat siistimmiksi ja liikenne vilkkaammaksi. Etäällä häämöttivät maailman suurimpien pilvenpiirtäjäin huiput. Jerryn korvissa kaikui Harle-min musta nauru. Äkkiä hän alkoi ikävöidä vaimoaan. Kuinkahan Joan mahtoi tulla toimeen? Kuka huolehti nyt hänen aamiai-sestaan ja hoiti hänen selkänsä neljättä nikamaa? Ja kuka suuteli hänen punaista suutaan ja kuunteli hänen huultensa suloista liverrystä? Joan oli sittenkin rakastettava. Hän kykeni elämään päiväkausia ilman ruokaa ja vuosikausia ilman ajatuksia. Jos hän olisi sanonut vain sen, mitä ajatteli, hän olisi ollut miltei aina vaiti.

Bobo esitteli toverilleen Viidennen Avenuen nähtävyyksiä. Mitä lähemmäksi he saapuivat suurta liikekeskusta, sitä korkeammalle kohosivat elinkustannukset. Näyteikkunoiden hintalipuk-keista ohikulkijat saivat lukea, että elämä oli elämisen arvoista. Kansallinen Nauruviikko oli kohottanut hintatason pilvenpiirtäjiin. Ainoa, mikä saattoi laskeutua, oli vahva pöly.

Jerry vaelsi kuin nousuhumalassa. Bobo tarttui silloin tällöin hänen käteensä pelastaen hänet auton tieltä tai eksymästä ihmis-vilinään. Suurkaupungin valtaväylä tykytti levottomana ja kuumeisena. Kaikilla oli kiire paeta kiirettä. Dollari työskenteli väsy-mättömästi, ja sanomalehtimiehet polttivat skandaaleja molemmista päistä.

Viides Avenue — toteutuvien ja särkyvien unelmien liukas tie, kaupan ja mainonnan taivaallinen polku, joka laskeutui mustaan Harlemiin.

Autoja, autoja, autoja.

— Mihin olemme menossa? kysyi Jerry toveriltaan, johon oli tarttunut kiireen tuhkarokko. — Jalkani väsyvät. Ne ovat kohta kuin Greta Garbon silmät: yhtä väsyneet, hellät ja kosteat.

— Poiketaan johonkin elokuvateatteriin lepäämään, ehdotti Bobo.

— Minulla ei ole rahaa.

— Ei minullakaan.

He jatkoivat taivallusta. Bobon valtava tukka hulmusi kuin lyhde, ja hänen housujensa takamuksessa lepattava palkeenkieli antoi Jerrylle merkkejä hilpeän vilkkumajakan tavoin.

— En jaksa tällaista vauhtia, huudahti Jerry tyytymättömästi. Bobo hidasti askeleitaan ja vilkaisi huohottavaan matkatoveriinsa.

— Kohta olemme perillä, hän sanoi rauhallisesti. — Pari kir-punhyppyä enää.

Bobo pysähtyi loistavan elokuvateatterin eteen ja teki kädellään kohteliaan viitteen.

— Ole hyvä.

Ovi avautui automaattisesti, ja toverukset astuivat avaraan odotusaulaan, jonka seinänvierustalla oli pehmeitä leposohvia.

— Levätään täällä hetkinen ja jatketaan sitten matkaa, sanoi Bobo huolettomasti ja heittäytyi sohvalle.

Jerry seurasi esimerkkiä ja sulki tuokioksi silmänsä. Hän pelkäsi luisuvansa jonnekin, mutta kun Bobo kosketti häntä kylkeen ja sanoi iloisesti: — Viitsitkö nuolla tuosta? hänen kasvoilleen levisi hymyä. Hän nuolaisi kielensä kärjellä savukepaperin reunaa ja huudahti aurinkoisesti:

— Mikä aromi!